VIRSI 154
1.
Jo nouskaa, kristityt, valvokaa!
Nyt viisaat neitseetkin nukkuu.
Kun voiton Ihmisen Poika saa,
niin vanha maailma hukkuu.
Se hetki salattu meiltä on,
siis pyydä armoa Herran,
niin että tullessa tuomion
voit olla valveilla kerran.
2.
Kuin iskee idässä salama
ja nähdään lännessä asti,
niin kaikuu äkkiä pasuuna
ja kutsuu kauhistavasti.
Sen ääni elävät, kuolleetkin
nyt kutsuu multien alta,
se kuullaan mertenkin hautoihin.
On yksin Herralla valta.
3.
Hän tuomariksemme istuutuu
ja hetki totuuden koittaa.
Ei auta arvo, ei mahti muu,
vain totuus, oikeus voittaa.
Ken armoon luotti, se armon saa
ja rauhan majoissa taivaan.
Ken armon torjui, se vaikertaa,
kun astuu itkuun ja vaivaan.
4.
Te tulkaa, Isäni siunaamat,
nyt taivaan antaa hän teille.
Te näitte pienimmät, kurjimmat
ja soitte hoivanne heille.?
Vaan jotka palvellen itseään
tien armoon kielsivät kerran,
ne yksin vaipuvat pimeään
ja kauas kasvoista Herran.
5.
Nyt, Kristus, kansaasi armahda
ja vaivan kuilusta säästä!
Suo, että etsimme sinua
ja voimme luoksesi päästä.
On synti saanut jo tuomion,
ja kaiken anteeksi annat.
Nyt portti armoosi auki on
ja meidät riemuusi kannat.
Georgius Marci viim. 1613. Suom. virsikirjaan 1701. Uud. komitea 1937. | Sävelmä: Sulo Salonen 1943.
Luokitus: Kirkkovuoden pää
Kränä vai kiitollisuusKeskiviikko 21.11.2007 klo 22.30 - Pekka Päivärinta
Mikä on unohtunut suomalaisilta viime vuosina? Sanoisin että kiittäminen ja kiitollisuus. Tarkoitan nyt nimenomaan Korkeimmalle kuuluvaa nöyrää kiitollisuutta kaikesta siitä hyvästä mitä olemme saaneet toisen maailmansodan jälkeen. Tätä hyvää ei ole vähän, vaan sitä on todella paljon maailman mitassakin tarkasteltuna. Huomaamme sen kun maltamme pysähtyä miettimään asiaa rauhassa. Lähtökohta tähän mietintään on mielestäni nöyrtyminen sen tunnustamiseen, ettemme ole ansainneet kaikkea tätä hyvää, emmekä ole saaneet sitä aikaan omalla viisaudellamme emmekä voimallamme, vaan että vauras, puhdas, itsenäinen ja korkeasta koulutustasosta nauttiva Suomi on yksin Jumalan armosta ja siunauksesta syntynyttä henkistä ja aineellista pääomaa. Siksi tuntuu oikeastaan aika pahalta suomalaisia palkansaajia ja osakkeen omistajia vaivaava into ja suorastaan kiihko saada nopeasti ja suuria korotuksia tulotasoonsa. Samalla keskustellaan eutanasian sallimisesta maassamme, joka on juuri ylistänyt sotiemme veteraanien merkitystä maamme itsenäisyydelle ja on ilmaissut haluaan tukea heitä loppuun saakka. Mutta missä nyt on ihmisyyden ja ihmiselämän aito kunnioitus Jumalalta saatuna lahjana? Missä on ilo ja kiitollisuus jo nyt nautittavasta suht kohtuullisesta tulo-ja elintasosta, joka on mahdollistanut niin monet ulkomaanmatkat, kalliit uudet asunnot ja vanhojen asumusten peruskorjaukset, kesämökit, yhä paremmat autot perheitten ja yksityisten ihmisten kohdalla, puhumattakaan edelleen hyvin edullisesta ja korkeatasoisesta koulutuksesta, joka avaa ovet ei vain Suomen, vaan myös ulkomaitten työmarkkinoille? Eikö ole mitään riemun aihetta siinä, että maamme on vapaa ja itsenäinen, ja että saamme syödä runsaasti korkealaatuisia elintarvikkeita ja päästä tarvittaessa edullisesti nauttimaan korkeatasoisista terveydenhoitopalveluista? Onko meistä tullut hyvää itsestään selvyytenä ja itse ansaittuna pitäviä, ja jatkuvasti kaikesta marisevia, toisiamme kadehtivia ja yhä lisää kaikkea vaativia kränisijöitä, joille ei riitä mikään? Pelkään pahoin, että nyt ahnehdittavat suuret palkankorotukset ovat syömässä rankasti maamme kilpailukykyä ja tuovat tullessaan työttömyyttä ja köyhyyttä yhä useammille. Kauppiaitten ottaessa osansa hinnat kohoavat ja vähävaraiset ja pienituloiset eläkeläiset joutuvat yhä suurempaan ahdinkoon. Se joka sanoo :”Minä itse, eikä ketään muuta”, saa lopulta itse maistaa sitä mitä on tulla toimeen vain omien voimiensa ja mahdollisuuksiensa varasssa. Herra meitä armahtakoon ja varjelkoon joutumasta siihen tilanteeseen, sillä elämä on aina yksin Jumalan armon ja siunauksen varassa. |