VIRSILOTTO 21.4.2021

1.
Oi Pyhä Henki, Herramme,
elämän lähde, Luojamme,
nyt täytä meidät armolla
ja voimallasi vahvista.

2.
Lohduttajamme ainoa
ja runsas lahjain antaja,
mielemme kovat pehmitä,
ne liekilläsi lämmitä.

3.
Oi Henki voiman, totuuden
ja luoja armolahjojen,
valaise silmät sokeat,
kirvoita kielet kankeat.

4.
Ymmärrys meille lahjoita,
rakkaus meihin vuodata.
Pois torju pahan kiusaus,
suo langenneille armahdus.

5.
Vihollisemme karkota,
suo meidän olla rauhassa.
Hurskaasti auta elämään
ja kadotusta välttämään.

6.
Opeta Isää tuntemaan,
Kristukseen, Poikaan, turvaamaan.
Suo meille uskon palavuus
ja voimastasi voima uus.

7.
Nyt kiitos olkoon Isälle
ja ainoalle Pojalle.
Hän Pyhän Hengen meille suo
ja armon runsaat lahjat tuo.

Uudet päivän saarnat 1.7.2020 alkaen

Saarnojen raamatunteksit seuraavat useimmiten Päivän Tunnussana-oppaan jaotusta

Kuuntele Päivän saarnoja podcasteina etusivun valikosta. Lukijoina seurakuntalaisia. Klikkaa tästä kuuntelemaan.

Päivän saarnat 7.3. 2021 alkaen katso viereinen palkki ja klikkaa sinne tästä>>

Päivän saarna 6.3.2021

Tulkoon sinun valtakuntasi

Kalle oli ulkona keräämässä koululuokkansa kanssa roskia. Oli kevät ja kaupungin katujen varsilta ja puistoista löytyi käärepaperinpalasia, limutölkkejä, kaljatölkkejä, energiajuomatölkkejä, paperilautasia, muovihaarukoita, ränsistyneitä muovikasseja….. huh huh. Onko kaikilla nyt suojakäsineet ja säkkejä tarpeeksi, jonne keräämme roskat? Huuteli opettaja luokalleen, joka oli juuri levitäytymässä kaupungin suurimpaan puistoon.

Onpa teillä saalista! Kehui 5 D luokan opettaja 24 hengen ryhmäänsä. Miltä teistä tuntui olla mukana siistimässä kaupunkiamme? Ei kovin hienolta, vastasi Kalle. Ketkä kehtaavat roskata tuolla siivolla? Etkö muista? tokaisi siihen Albert, luokkakaveri. Itsekin olit uunnavuonna täällä puistossa ja söit grilliruokaa ja viskasit kääreet hankeen. Kalle vaikeni. Hän oli unohtanut koko jutun. Roskasäkit lastattiin paikalle tuotuun jäteautoon. Sen kuljettaja kiitti lapsia ja opettajaa kauniisti siisteyskampanjaan osallistumisesta.

Kotimatkalla Kalle huomasi tien poskessa vielä jotain. Se oli kirja, jonka kannet olivat kadonneet. Kallen teki mieli kulkea ohi, mutta ehkä siisteysajatus oli vähän tarttunut häneen, kun hän nosti sen maasta viskatakseen kirjan lähellä olevaan roska-astiaan. Silloin kirjasta repesi sivu. Kalle vilkasi sitä ohimennen. Hänen katseensa kiinnittyi yhteen lauseeseen: Tulkoon sinun valtakuntasi. Kirja oli Raamattu! Ja tuo lause oli Isä meidän rukouksesta. Sen Kalle muisti koulun uskontotunnilta. No, kirjan pois heittänyt ei ehkä toivonut kovastikaan Jumalan valtakunnan tulemista.

Kotiin kävellessään Kalle pohti päivän aikana näkemänsä roskan paljoutta. Ei hyvä, hän ajatteli. Kauneus ja ihmisten vaivannäkö sen aikaansaamiseksi katoaa, jos ollaan välinpitämättömiä ympäristöä ja luontoa kohtaan. Noin paljon roskia yhden syksyn ja talven ajalta yhdessä kaupunginosassa! Entä koko kaupungissa ja koko Suomessa ja koko maailmassa. Vai ovatko ihmiset siistimmin käyttäytyviä muualla? Epäilen, tuumi Kalle.

Mikä auttaisi että aletaan kantaa paremmin vastuuta yhteisistä paikoista ja luonnosta? Jos nykymeno jatkuu, koko maailma hukkuu roskiin ja jätteisiin. Kallen mieleen tuli jälleen tuo rukous: Tulkoon sinun valtakuntasi. Onkohan tämä maailma Jumalan valtakunta? Ei siltä tänään vaikuttanut. Millainen Jumalan valtakunta sitten olisi? Mutta oliskohan se tylsä paikka, jossa vain istuttais pilven reunalla ja soitettais harppua? Ihan sama, ei se kuitenkaan tuu.

Kallen setä tuli käymään. Hän oli eläkkeellä oleva upseeri Pelastusarmeijasta. Kalle piti sedästään Uolevista. Tämä oli lupsakka ja lapsia ymmärtävä mies. Kun Kalle kertoi sedälleen roskienkeruusta, tämä sanoi: Sepäs sattui, liikuntalolla näyttää olevan huomenna ympäristöaiheinen tilaisuus. Lähdetkö mukaan? Kalle lupasi. Tilaisuus alkoi vauhdikkaalla musiikki-ja tanssiesityksellä. Sitten soitti rokkibändi. Kalle viihtyi. Silloin vasta hänen huomionsa kiinnittyi esiintymislavalla näkyviin lippuihin. Oli Suomen lippu ja toinen, Israelin lippu.

Israelin...Kallen aivot raksuttivat...rasistinen maa joka syrjii vähemmistöjä, tykit jylisevät, ihmisiä juoksee karkuun…. Lehti-ja tv-uutisia nousi Kallen muistista. Sitten hän katsoi enoonsa. Mutta eno oli elementissään. Hän lauloi mukana jossain israelilaisessa kansanlaulussa. Kallen teki mieli kysyä jotain enoltaan, mutta nyt alkoi illan pääohjelma. Se sisälsi asiaa Israelissa kehitetyistä hule-ja meriveden puhdistuslaitteistoista ja hedelmätarhoihin kehitetyistä tippukastelujärjestelmistä.

Merivesi saatiin suolattomaksi ja hulevesi juomakelpoiseksi edullisesti yhden euron kuutiohinnalla. Esittelyssä oli myös Isralissa kehitettyjä laitteita, jotka keräsivät juomavettä ilman kosteudesta. Kuivilla asuinalueilla sellaiset laitteet olivat suureksi hyödyksi. Kalle kuunteli kiinnostuneena.

Kotimatkalla Kalle kyseli enoltaan Israelista. Miten Jumalan kansaksi kutsut juutalaiset voivat tappaa ja eristää naapurissa asuvia avuttomia ihmisiä? Eno vastasi: Siltä se uutisten mukaan näyttää. Saattaa siinä olla tottakin, mutta kaikki ei välttämättä ole ihan sitä, miltä se saadaan vaikuttamaan. Mietipä, olisiko myös niin, että juutalaisia vastaan on hyökätty ja että he puolustautuvat. Joka tapauksessa juutalaiset tarvitsevat Jeesusta syntiensä sovittajiksi samoin kuin heidän vastustajansakin. Vasta Jeesus tuo rauhan. Onko Jeesus totta, kysyi Kalle. Uskon että on, vastasi eno. Se, että juutalaiset asuvat jälleen 2000 vuoden jälkeen omassa maassaan, vakuuttaa minua Raamatun totuudellisuudesta, jatkoi eno. Jeesushan ennustaa Raamatussa Isralin paluun aikojen lopulla.

Mutta milloin tulee Jumalan valtakunta? Onko se jo tullut? kysyi Kalle. Eno käänsi päänsä Kallea kohti ja kysyi: Se on tärkeä kysymys. Sinä olet pohtinut selvästikin asiaa. No en paljon, vastasi Kalle ja kertoi löytämistään raamatunriekaleista. Eno vastasi: Käsittääkseni Jumalan valtakunta on jo tulossa ja on siellä missä turvaudutaan Jeesukseen syntien sovittajana. Näkyvällä tavalla Jumalan valtakunta tulee kun aika täyttyy. Silloin Jeesus saapuu taivaasta voittoisana Kuninkaana enkeliarmeijansa kanssa ja vangitsee saatanan ja tuomitsee maailman oikeudenmukaisesti. Se, joka on Jeesuksen tähden uskonut syntinsä anteeksi, viedään silloin taivaaseen. Jeesuksen armon torjuneet joutuvat sinne, minne ovat itse itsensä tuominneet, kadotukseen.

Eikö se ole julmaa? kysyi Kalle. Ei minusta, vastasi eno. Silloin se olisi julmaa, jos ei olisi mahdollisuutta syntien anteeksisaamiseen, mutta nyt siitä saarnataan koko ajan ympäri maailmaa. Jumala pitää huolen siitä, että jokaisella on mahdollisuus valita elämä, turvautua Jeesukseen omana Vapahtajanaan. Jos Jumalan ilmainen tarjous armosta ei kelpaa, se ihminen tuomitsee silloin itse itsensä kadotukseen, vastasi eno. Jos vastuu luonnosta on suuri, niin vielä suurempi on vastuu pelastuksen vastaanottamisesta. Tämä maailma tuhoutuu kerran. Niin kuin roskien määrästäkin voi päätellä. Mutta Jumalan valtakunta pysyy iankaikkisesti. Kalle kuunteli hiljaa enonsa opetusta. Enon tavallinen lupsakkuus oli väistynyt. Hän näytti vakavalta, kuin järkyttyneeltä.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 5.3.2021

Mottoset ja Pottoset

Mottoset olivat ostaneet punaisen kesämökin saaresta. Tullessaan kesäloman alettua ensimmäistä kertaan mökilleen, he näkivät naapurimökin rannassa liikettä. Mottoset huikkasivat että terve, taidatte olla uusia mökkinaapureitamme! ”Niin taidetaan olla. Te olette varmaan Mottosia.” ”Kyllä vaan”, vastasivat Mottoset. ”Ja me ollaan Pottosia.” Mottoset ehdottivat tarjoavansa Pottosille illalla grillimakkroita ja salaattia. Se tapahtui ja uudet naapurukset jatkoivat tutustumista.

”Miten tuo järvi, onko siinä suuret aallot?” kysyi rouva Mottonen rouva Pottoselta. ”Ei ne kauhean suuria ole, kyllä tänne on aina päästy.” ”Entä onko täällä paljon hyttysiä”, jatkoi rouva Mottonen kyselyään. ”Ei juuri koskaan”, vastasi rouva Mottonen. ”Vai mitä Armas?” ”Niin se on”, vastasi Armas Pottonen.”Entä kalavedet, miten antaa verkolla ja uisteella?” kysyi herra Anssi Mottonen Armakselta. ”Hyvin on saatu veden antimia. Aina jotain kalasorttia on syöty ja saatu pakkaseenkin.” ”Entä miten tuulen suunta. Puhaltaako usein kylmää pohjoisesta?” ”Ei, vain pari kertaa ja silloinkin hetkellisesti”, vastasi Anssi.

”Mites nuo karit? Onko monta porkuria tarvinnut vaihtaa?” kysyi Anssi Armakselta. ”Voi tokkiinsa ei. Kun tuon kiven tuolla osaa väistää niin ei hätää. Koskaan ei olla osuttu yhteenkään kiveen.” ”No miten käärmeet, onko niitä?” kysyi rouva Mottonen huolestuneena. ”Meille tulee välillä pieniä lapsia kylään.” ”Äs, mitäs nyt parista rantakäärmeestä. Ne ei pure. Tuovat vain väriä rannan kaislikkoon”, kuittasi rouva Pottonen. ”No tuotteko juomaveden kaupungista vai voiko tuota kaivovettä juoda?” ”Hyvää vettä se on, eikä järvivedestäkään olla koskaan saatu ripulia”, vakuuttivat Pottoset. ”Entäs kun olette kaupungissa, tuo kaupungin venelaituri. Onko ollut riitoja? Onko vene saanut olla rauhassa?” ”Voi tokkiinsa, ihan sovussa on aina oltu ja monesti jutelu ja turistu”, sanoi Armas Pottonen. ”No kylläpä hyvältä vaikuttaa”, sanoivat Mottoset. Kun makkarat oli grillattu, toivoteltiin hyvät yöt.

Seuraavana iltana Pottoset keräsivät tavaransa ja ajelivat valkealla lasikuituveneellään kaupunkiin. Viikonloppu oli ohi ja työt odottivat. Mottosen isäntä päätti mennä kalaan. Hän otti verkot ja ajoi harmaalla busterilla edessä näkyvälle selälle. Juuri kun hän alkoi laskea verkkoj tuuli yltyi. Se paisui puhuriksi joka työnsi Mottosen veneen väksin kivelle, josta Pottonen oli varoittanut. Krr...sanoi perämoottori ja sammui. ”Jo vietävää! Tähän ainoaan kiveen!” Onneksi tuuli oli mökkirantaan päin. Ja onneksi Anssilla oli mukana varapotkuri. Mutta tuuli puhalsi kylmästi koko päivän. Illaksi tyyntyi. ”Nyt grillataan”, sanoi Anssi. Mutta entä se hyttysten ininä! ”Eihän täällä eilen ollut niitä!” ihmetteli rouva Mottonen. Kahvit he keittivät mökkikaivon vedestä ja joivat juoman sisällä. Kurr, sanoivat pian molempien vatsat. Ripuli! Ja kaivovedenhän piti olla puhdasta. Ei auttanut kuin mennä nälkäisinä nukkumaan.

Aamulla Anssi päätti mennä uimaan. Mutta voi kauhistus. Rantaan oli tullut jostain iso kyy. Se paistatteli päivää rantakivellä ja nähtyään Anssin kiemurteli pihanurmikolle. Vedessä rannan tuntumassa oli toinen kyy. ”Tämäkin vielä”, puhisi herra Mottonen. Hän haki kumisaappaat ja lapion ja lähti metsästämään käärmeitä, mutta ne olivat kadonneet. ”Eikä tietysti uistimellakaan saa kalaa”, mietti Anssi synkkänä. Mutta yllätys, pian suuri hauki pötkötti soutuveneen pohjalla ja toinen ja kolmas.

”Hih hei, jotain hauskaakin!” Mottoset paistoivat ja söivät pienimmän hauen ja sitten Mottoset lähtivät viemään suuret hauet kaupunkiin pakastimeen. Kaupungin rannassa veneestä noustessa laiturille käveli mies ja nähdessään Mottoset tuli kohti ja rupesi huutamaan: ”Vai taas joku pöljä laittamassa veneensä minun paikalleni. ”T”ämä on meidän! Mitäs siinä huudat!” karjaisi herra Mottonen takaisin. Kävi kuitenkin ilmi, että Mottonen oli vahingossa ajanut yhden paikan verran väärään. Riita oli kuitenkin jo kuulunut kauas, ja Mottosten kävellessä laiturilta rantaan he kohtasivat monta vihaista katsetta. Rauhanhäiritsijä! Rähisijät! ”Kuinkas tässä näin kävi?” ihmettelivät Mottoset.

Kun he ajoivat seuraavana aamuna takaisin saareen, tuuli yltyi taas puhuriksi ja aallot pärsivät veneeseen sisälle niin että Mottoset kastuivat. Tuulta riitti, mutta puolelta päivin se alkoi tyyntyä. Pottosten vene lipui saarilaituriin vienon tuulen säestämänä. Nyt Pottoset halusivat tarjota grillituotteita. Kun Mottoset istuivat Pottosten patiolla, ei hytttysiä näkynyt missään. ”Miten se on mahdolista? Toissailtana täällä oli miljoona hyttystä. Ja kaksi kyytä ja ripuli saatiin kahvivedestä. Ja tuuli ajoi moottorin kiveen. Ja kaupunkirannassa meille huudettiin.” Mottoset olivat pettymystä täynnä.

”Kummallista. Mistä ne käärmeet olisivat voineet tulla? Me olemme nähneet täällä vain kellertäviä vaskitsoja. Eikä hyttyset ole meitä koskaan kiusaksi asti vaivanneet. Ihan mukavaa täällä on aina ollut”, sanoivat Pottoset. ”Mutta nautitaan nyt. Vesi kahvissa on kaupungista ja limsaa on ja grilikylki on kypsää.” Mökkiherkkuja nautittiin hyvällä halulla. Ilta oli kääntymässä yöksi. ”Miten, sopisiko teidän viipyä vielä pieni hetki ja olla mukana meidän jokailtaisessa sananhetkessämme?” kysyi Armas Pottonen Mottosilta. ”Kyllä se sopii”, vastasivat Mottoset.

Rouva Pottonen otti esiin Raamatun ja luki sieltä Päivän tunnussanan kohdan Filippiläiskirjeen luvusta neljä: ”Älkää olko mistään huolissanne, vaan saattakaa aina se, mitä tarvitsette, rukoillen, anoen ja kiittäen Jumalan tietoon. ” Sitten herra Pottonen kiitti taivaan Isää kesästä ja uusista mökkinaapureista ja pyysi taivaan Isää siunaamaan näiden uuden mökin ja elämän kesäisessä saaressa. Sitten Mottoset lausuivat vielä ääneen Isä meidän rukouksen ja Herran siunauksen.

Mottosten kävellessä kohti omaa mökkiä aurinko paljastui iltaisen pilven takaa ja loi kauniin kullanvärisen hehkun heidän ylleen ja vesi heidän mökkirannassaan välkehti kauniin monivärisenä.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 4.3.2021 (Julkaistu ensimmäisen kerran 12 vuotta sitten.)

Lapsuudenystävät

Kallella oli ystävä nimeltä Tauno. He olivat tutut jo lapsuudesta. Kalle asui Linjurinkadun kerrostaloissa, Tauno myös. Poikasena he olivat liikkuneet lähes aina yhdessä touhuten milloin mitäkin. Kerran Kalle oli tullut höyryten Taunon luo koulun jälkeen ja sanonut: ” Kuule, ootko tiennyt että armeija tarvitsee ulkoiluttajia kuormahevosilleen?” ” En, mitä sitten?” kysyi Tauno ihmeissään nähdessään Kallen innon. ”No sitä että mennään kysymään päästäiskö mekin ratsastamaan!”

Oli sota-aika, ja jokaista tarvittiin johonkin työhön. Eikä siihen aikaan pidetty muutenkaan kummallisena näkynä poikia hevosen selässä. Hevosta opittiin ohjastamaan ja valjastamaan maataloustöihin jo pikkupoikana. Pian kaksi poikaviikaria oli hevosen selässä matkalla Savontietä Kuopioon päin. Kalle oli ohjaksissa ja Tauno istui takana. Mentiin ilman satulaa ja välillä kovaakin kyytiä hevosen lähtiessä laukkaan. Silloin mentiin niin, että tuuli oli suhisi poikien korvissa. Sehän oli pojista ylihauskaa, vaikka joskus toinen moksahtikin hevosen selästä maahan.

Vuodet vierivät ja Kalle ja Tauno tulivat ikään jolloin muisteltiin menneitä. Aikanaan he olivat puhelleet keskenään myös vakaumukseen liittyvistä asioista, mutta siitä oli jo kauan. He olivat päätyneet sanoitta solmittuun sopimukseen toisen vakaumuksen kunnioittamisesta. Tauno oli ateisti ja Kalle oli tunnustava kristitty.

Ikä toi ikälisänsä ja kävi niin että Kalle sairastui vakavasti. Tauno lähti tapaamaan ystäväänsä sairaalaan. Astuessaan Kallen potilashuoneeseen Tauno näki jotain mikä järkytti häntä perusteellisesti. Kallen sängyn päädyssä seisoi mies kuin hiljaisessa vartiossa kasvot Kallea kohti. Mies oli niin kookas että hänen päänsä läpäisi osittain huoneen katon.

Tauno näki miehen aivan selvästi. Mies ei ollut haamu tai hallusinaatio. Miehen asu oli kuin suoraan Raamatusta. Hänen yllään oli viitan kaltainen, vaalea vaate. Miehen olemus ja koko näkymä kertoi, ettei hän ollut tästä maailmasta. Hänen täytyi olla enkeli. Tauno katseli kuolevan miehen sängyn päädyssä vartiossa hiljaa seisovaa ryhdikästä miestä vielä hetken. Tauno ei voinut puhua mitään. Hän kääntyi ja poistui kotiinsa. Taunossa alkoi sisäinen prosessi, jonka seurauksena hän luopui ateismistaan ja hänestä tuli Jeesukseen omana Vapahtajanaan uskova mies.*

Lukiessaan Raamattua Tauno löysi kohdan jossa Jeesus sanoo: ” Autuaita ne, jotka uskovat, vaikka eivät näe. ” ” Niin, minä olin kuin epäilevä Tuomas, jolle Jeesus osoitti nuo sanansa”, ajatteli Tauno itsekseen. "Vasta kun näin taivaallisen todellisuuden omin silmin, minä uskoin. Oi tätä Jumalan ihmeellistä hyvyyttä, että hän suostui osoittamaan minulle, entiselle jumalankieltäjälle, että hän on totta. ” Tauno ajatteli kiitollisena myös ystäväänsä Kallea, joka oli varmasti vuosikymmeniä rukoillut ystävänsä pelastumisen puolesta.

”Autuaita ne, jotka uskovat, vaikka eivät näe.”  Joh. 20:29

Kertomus pojista, enkelistä ja ystävän mielenmuutoksesta ovat tositarinoita.

Pekka Päivärinta

 

Päivän saarna 3.3.2021

Yksin ja kaksin

Herra Jumala sanoi: ” Ei ole hyvä ihmisen olla yksinään.” 1.Mooseksen kirja 2:18

Jussi oli kolmenkymmen ja viiden ikäinen nuori aikuinen. Hän eleli yksin opiskelijakämpässään. Opinnot olivat vähän viivähtäneet. Mutta nyt niiden pååtös aukeni Jussin edessä. Ainoastaan sosiologian lopputyön viimeistely yliopistossa oli jäljellä. Aineiston tutkielmaa eri gradua varten Jussi oli kerännyt pari vuotta sitten. Nyt olisi edessä enää parin kuukauden urakka saada kyselytutkimuksen analyysi valmiiksi. Sen jälkeen vielä lähdeviitteiden sijoittaminen ja sisällysluettelon tekemínen ja tsadaa! Ei kun lopputyö painoon ja kansitettavaksi ja odottamaan ohjaajaprofessorin arviointia.

Mutta se tsadaa olikin isomman ponnistuksen takana kuin Jussi oli ajatellut. Hän oli kyllä tsempannut itseään sitä varten koko syksyn, kuntoillut, syönyt terveellisesti ja psyykannut mieltään opintojen viimeistä rutistusta varten. Mutta. Jälleen kerran Jussin opintovauhti hidastui, aivan kuin autolla joka juuttuu lumeen tien poskessa pääsemättä irti. Mikä tässä on? Jussi koki sisäistä painetta, joka kasvoi päivä päivältä. Opintolainaa piti jo maksaa takaisin valtiolle opintojen pitkittymisen vuoksi. Kesätöitä ei ollut näköpiirissä. Keikkahommat pitsalähettinä? Siinäkö kesä taas menisi?

Jussi uskoi Jumalaan, mutta ei ollut aktiivinen rukoilija. Mutta nyt hän meni Metrokappeliin hiljentymään. Siellä sattui olemaan paikalla ystävällinen pappi. Jussi päätti uskoutua hänelle opintovaikeuksistaan. Jussi kertoi ja pappi kuunteli. Sitten pappi sanoi: Sopiiko Jussi että rukoillaan hetken hiljaa ja kuunnellaan mitä Jumala haluaisi sanoa? Jussi hämmästyi mutta suostui. Hiljentymisen jälkeen pappi kysyi: Tuliko Jussi sinulle jotain mieleen rukouksen aikana? Yksi ajatus oli tullut, mutta hän esitti papille vastakysymyksen: Entä saitko sinä jonkun ajatuksen? Jos sait niin kertoisitko sinä ensin?

Pappi nyökkäsi. Hän varoitti ensin: Tämä saattaa olla oma ajatuksenikin. Mutta ota se vastaan jos koet sen tulevan sinua kohti. Jussi nyökkäsi. Pappi kertoi: Minä näin kuvan tai kuvasarjan, jossa olit sinä ja koetit ojentaa käsiäsi kohti kaunista nuorta naista kohti, mutta sitten vedit kätesi takaisn ja kävelit pois. Sama kuva toistui kolme kertaa. Kuvissa oli aina eri nainen. Merkitseekö se mitään? Kysyi pappi Jussilta. Jussi kalpeni ja alkoi vapista. Voitko kuvailla naisten ulkonäköä? Hän pyysi papilta. Ensimmäinen nainen oli pitkä ja hänellä oli pitkä lähes musta tukka. Toinen nainen oli myös kookas. Hänellä oli punertavat hiukset ja jokunen pisama kasvoillaan. Kolmas nainen oli myös kaunis. Hän oli lyhyempi kuin edelliset ja hänen hiuksensa oli käherrtetty pieniksi kiharoiksi.

Jussi kuunteli hiljaa papin kuvailua. Hän nyökkäsi. Kyllä. Tämä on vaikeaa tunnustaa, mutta kerron sen nyt sinulle, että pääsisin eteenpäin, sanoi hän papille. Olen kolmasti koettanut aloittaa seurustelun. Naisten ulkonäkö näkemissäsi kuvissa osui kohdalleen. Juuri heidän kanssaan olisin halunnut tutustua. Mutta sitten jokin on saanut minut aina katkaisemaan alkavan seurustelun. Haluaisin löytää puolison, mutta sitten pakenen. Pappi sanoi silloin: Näin vielä yhden kuvan. Siinä oli pieni poika, joka ojensi käsiään ätiään kohti. Äiti kuitenkin lähti pois eikä palannut koskaan takaisin. Kertooko tuo kuva sinulle Jussi jotain?

Jussi murtui ja alkoi itkeä. Hän ei kyennyt pidättelemään itseään vaan purkautuva suru ja ikävä sai hänet nyykyttämään ja vapisemaan. Pappi ojensi Jussille nenäliinoja. Viimein Jussi rauhoittui ja kertoi: Vanhempani erosivat kun olin neljän vanha. Se koski minuun kipeästi. Sisäinen kipu oli niin suuri ja kesti vuosia ennen kuin koin jälleen oloni turvalliseksi. Kasvettuani  aikuiseksi, minun on ollut vaikea luottaa kehenkään ja olen jäänyt lähes vaille ystäviä. Ehkä parempi niin. En halua enää koskaan kokea sellaista tuskaa kuin lapsena kun minut hylättiin.

Pappi katsoi Jussia silmiin. Papinkin silmissä kimalsivat kyyneleet. Ehkä ymmärrän miltä sinusta on tuntunut, hän sanoi Jussille. Minäkin olen tullut lapsena hylätyksi. Minut vietiin kolmivuotiaana lastenkotiin. En nähnyt vanhempiani sen jälkeen kuin kolme kertaa. Jussi katsoi pappia ja kysyi: Miten sinä selvisit? Oletko sinä naimisissa tai seurusteletko? Pappi nyökkäsi. Menin naimisiin neljä vuotta sitten. Olin rikki, kertoi pappi, mutta uskon että Jeesuksen rakkaus on tehnyt minut jälleen ehyeksi, tai, sanon että olen jo paljon ehyempi sisäisesti kuin viisi vuotta sitten. Jeesus on ollut tuki, ehdoton turva, jonka varassa olen saanut opetella luottamusta ihmisiiin.

Jussi nyökkäsi. Hän mietti hiljaa ja sanoi sitten papille: Olisiko tuo tie minuakin varten? Voisitko rukoilla puolestani Jeesusta tulemaan ja korjaamaan minunkin rikki menneen sisimpäni? Pappi nyökkäsi. Hän laski kätensä Jussin hartialle ja rukoili. Jussi koki rauhaa ja jostain ilo alkoi virrata häneen. Jussi huokasi. Hän kiitti sydämellisesti sielunhoitajaansa, ja sai tältä mukaansa Helsingissä pidettävän Tuomasmessun osoitteen ja aikataulun. Suosittelen, sanoi pappi ojentaessaan lapun Jussille. Sieltä saat lisää rukoustukea ja tutustut uusiin ihmsiin. Jussin askelet olivat kevyet hänen askeltaessaan kohti kämppäänsä.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 2.3.2021

Kauppias Anatoliassa

Anatoliassa eli kauppias. Hän oli varakas ja menestynyt. Häntä oli alettu siksi kadehtia ja hänestä oli laskettu liikkeelle perättömiä juoruja ja pahoja puheita. Hänen sanottiin varastaneen ja siksi rikastuneen, pettäneen väärillä hinnoilla ja myyneen huonolaatuisia tuotteita hyvällä voitolla. Kauppias Jaari ei ottanut näitä puheita kuuleviin korviinsa. Ainahan ihmiset puhuvat, mitä milloinkin, hän ajatteli.

Jaarilla oli tapana herätä aikaisin aamulla kun oli vielä pimeä ja silloin näkyi miten hän astui ulos kotitalostaan ja käveli kadun toisella puolella olevaan varastorakennukseen. Siellä nähtiin joka aamu syttyvä öljylampun liekin. Juuri kun aurinko alkoi nousta, Jaari nähtiin kävelemässä takaisin kotitaloonsa. Tämän aamullisen tavan huomasi kerran eräs kalastaja, joka itse kävi usein kokemasssa aamuvarhain verkkojaan.

Kun pahat puheet alkoivat levitä Jaarin liiketoimista, niitä kuuli tämä kalastajakin. Hän mietti ja alkoi epäillä Jaarin harrastavan aamuisin noituutta ja syrjäisessä vajassa siksi, ettei kukaan huomaisi, vaan luultaisiin hänen olleen tarkastamassa varastojaan. Tämä luulo vahvistui, kun kylässä riehunut kulkutauti tappoi suuren joukon kyläläisistä, mutta koko Jaarin kymmenhenkinen perhe säästyi terveenä. Puheet noituudesta alkoivat levitä.

Kalastaja neuvotteli silloin kylänvanhimipien kanssa ja kertoi heille Jaarin merkillisistä joka-aamuisista käynneistä varastossa. Hän ehdotti, että hän veisi jonain aamuna heidät Jaarin varastohuoneen ikkunan alle. Hän kävisi etukäteen avaamassa ikkunan, niin että kaikki mitä Jaari tekee, kuuluisi pihalle, jossa vanhimmat ja hän odottaisivat. Niin tehtiin ja yksi vanhin kiipesi ikkunan lähellä olevaan puuhun nähdäkseen mitä Jaari teki varastohuoneessa.

Koitti jälleen yksi aamu. Jaari nousi ja käveli varastolleen. Ulkonaolijat näkivät lampun syttyvän. Puuhun kiivennyt näki miten Jaari otti esiin mustakantisen kirjan. Mikä se on? Mietti puuhun piiloutunut kylänvanhin. Sitten hän näki Jaarin polvistuvan ja avaavan kirjan pienelle tasolle. Ulos piiloutuneet kylänvanhimmat kuulivat Jaarin lausuvan vieraskielisiä sanoja. Nyt hän noituu! Asia on selvä! Ajattelivat vanhimmat ja ryntäsivät sisälle varastoon.

Jaari näytti hämmästyneeltä ja nousi. Hän ei kuitenkaan menettänyt malttiaan vaan toivotti tulijat tervetulleiksi hänen aamurukoushetkeensä. Vanhimmat hölmistyivät. Rukoushetki? Raamattu avoinna? He tempasivat kirjan ja tutkivat sitä. Sen kirjaimet olivat heille outoja. Mitä siinä sanotaan? He tivasivat Jaarilta. Tämä luki ja käänsi sanat samalla kuulijoiden kielelle:

Anna minulle tietoa, anna oikeaa ymmärrystä, minä turvaan sinun käskyihisi. Teksti oli Psalmista 119.

Vanhimmat eivät uskoneet kirjan olevan Raamatun, ja raahasivat Jaarin mukanaan kylän tietäjän luo. Tämä oli vielä unessa, mutta heräsi ja avasi kotinsa oven kun sitä hakattiin. Hän pyysi tulijat sisään pieneen taloonsa, jonka ainut huone täyttyi vanhimmista. Hän otti suurennuslasin ja tutki kirjaa. Kyllä, tämä on hepreankielinen juutalaisten Raamattu, ja sen lopussa on kristittyjen pyhä kirja Uusi Testamentti. Jaari on puhunut totta. Mutta miksi sinä joka aamu pimeässä riennät sitä lukemaan? Varmaankin noidut sen avulla ja siksi säilyit terveenä kun kylässämme oli kulkutauti.

Jaari vastasi: En suinkaan noidu. Meidän Jumalamme on kieltänyt sellaisen ankarasti. Sen sijaan pyhässä kirjassamme Jumala kehottaa pitämään kotimme ja vaatteemme puhtaina ja pesemään kätemme ja ruoka-astiamme huolellisesti. Uskon, että siksi olemme säästyneet kulkutaudilta. Mehän tiedämme, että esimerkiksi lasten nuhat ja kuumeet tarttuvat helposti aikuisiinkin.

Kylän tietäjä kuunteli Jaarin sanoja ja nyökytteli. Jaari puhuu viisaita sanoja. Mutta noitumalla sinä o let rikastunut ja petät myymällä kalliilla huonoa laatua! Huusivat kylänvanhimmat Jaarille. Ei suinkaan! Vastasi Jaari. Kuinka minä voisin mennä Jumalani eteen jos olisin hankkinut elantoni pahoja henkiä kuuntelemalla ja petkuttamalla asiakkaitani. Hän rankaisisi minua eikä kuulisi enää rukouksiani.

No mitä sitten rukoilet? Kysyivät kylänvanhimmat Jaarilta. Luin teille äsken yhden lempirukouksistani: Herra, anna minulle tietoa, anna oikeaa ymmärrystä, minä turvaan sinun käskyihisi. No miten Herrasi on sinulle vastannut? Tiukkasivat vanhimmat edelleen. Hän on johdattanut minut löytämään edullisia mutta laadukkaita kankaita ja muita tuotteita, joita olen voinut myydä kohtuullisella voitolla eteenpäin. Siinä se on! Huusivat vanhimmat. Vai kohtuullisella! Voin näyttää teille kirjanpitoni, vastasi Jaari.

Kylän tietäjä oli suosiollinen Jaaria kohtaan. Hän piti tästä suoraselkäisestä ja rehellisen tuntuisesta miehestä. Hänessä ei ollut vilppiä. Tietäjä sanoi lähtevänsä itse mukaan tilintarkastukseen. Vanhimmat myöntyivät Jaarin ehdotukseen tarkastuksesta, mutta olivat harmissaan. Tähän oli jo mennyt heidän mielestään liikaa aikaa. Tarkastus tehtiin. Tilikirjoista näki että ne oli laadittu tunnontarkasti. Voitot tuotteista olivat jopa vain kymmenestä kahteenkymmeneen prosenttiin. Miten voit myydä niin halvalla? Kyselivät kylävanhimmat. Eihän noilla hinnoilla kukaan elä!

Olen saanut myytyä eteenpäin suuria määriä, ja siksi voittoakin on jäänyt. Ja on joitain erikoistuotteita kuten koruja, joissa kate on parempi. Näytä, varmaankin lasitimantteja! Mutta ei, tietäjä tunsi jalokivet ja vakuutti vanhimmille kaiken olevan aitoa, kullan, hopean ja jalokivien.

Kun tarkastus oli tehty, ei vanhimmille enää jäänyt mitään mistä Jaaria olisi voinut syyttää. He lähtivät pettyneinä mutta myös helpottuneina pois. He kokivat tulleensa nolatuiksi ja alkoivat sättiä kalastajaa, joka joutui pakenemaan heitä juoksujalkaa. Keskenään kylänvanhimmat keskustelivat ja sanoivat: Tekisi oikeastaaan mieli rukoilla tuota Jaarin Jumalaa. Emme kuitenkaan uskalla. Mitä kylän asukkaat sanoisivat kun saisivat tietää siitä että olemme rukoilleet juutalaisten ja kristittyjen Jumalaa?

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 1.3.2021

Kalle auraa

Kalle oli jälleen puuhassa. Hän oli pukeutunut lämpimästi haalariin ja turkislakkiin ja tuplarukkasiin. Jaloissa oli vanhat nahkasaappaat ja niissä tuplavillasukat. Pitikin olla yllä pakkasen loitolla pitävää varustusta kun lähti linkoamaan tietä tuiskulumesta hyytävässä pakkasessa. Traktorina Kallella oli vanha zetori. Siihen hän oli asentanut lohkolämmittimen, joten kone lähti kylmässäkin käyntiin.

Kuka sinulle maksaa palkan, kun käyt linkoamassa kolmea kadunpätkää ja viittä pihaa aina kun sataa lunta? Kalle myhäili vain eikä puhunut mitään. Mutta kun kysyjä intti ja intti eikä uskonut Kallen ilmaiseksi auttelevan ihmisiä siellä ja täällä, niin Kalle avasi lopulta sanaisen arkkunsa ja sanoi: Kai omallaan saa kukin tehdä mitä tahtoo? Siihen oli inttäjän tyydyttävä. Kalle kytki punaruskeaan zetoriinsa lingon ja pian lumi pöllysi.

Kun Kalle koko talven ja monta talvea putkeen oli linkoillut, moni muukin tuli kysymään maksetaanko hänelle paljonkin linkohommista. Kalle avasi jälleen sanaisen arkkunsa ja vastasi: Jos sinä kerrot mihin sinä rahasi käytät, niin minä kerron paljonko tästä maksetaan. Yleensä kyselyt loppuivat siihen. Mutta kerran yksi inttäjä ei antanut periksi. No, jos sitten kerron mihin rahani laitan. Ostin viime suvena kesämökin ja nyt moottorikelkan. Niitäpä tässä maksan takasin pankille.

Silloin Kalle vastasi: Kai totta puhuit. Niinpä puhun minäkin. En saa tästä linkohommasta yhdeltäkään yhtään euroa enkä senttiä. Silloin inttäjän suu loksahti auki. Et mitään? Et kai narraa? Et kai sinä äsken narrannut? Kysyi Kalle takaisin. Silloin inttäjä sulki suunsa ja lähti. Kylällä alkoi kiertää huhu, että Kalle oli saanut jostain rahaa, kun hänellä oli sitä kylvää lingollaan tienposkeen talvesta toiseen. Tai sitten Kalle huijaa meitä kaikkia.

Kallenkin korviin nämä huhut viimein kantautuivat. Se ei kuitenkaan vaikuttanut häneen mitenkään. Hän vain auraili ja ottipa hoitaakseen vielä pari pihaa lisää entisten ohelle. Eräänä päivänä hän sai kirjeen verotoimistosta. Sinnekin oli kiirinyt sana Kallen linkoahvääristä. Nyt Kalle soitti verotoimistoon ja pyysi verotarkastajaa käymään kotonaan. Niin Kalle kertoisi tälle asiain tilan.Verotarkastaja luuli saavansa eteensä pinkan papereita ja lupasi tulla.

Mutta kävikin niin, että juuri sinä aamuna satoi 30 cm lunta eikä tarkastaja päässyt autollaan pihastaan pois. Hän soitti Kallelle viivästyvänsä. Kalle tiesi missä tarkastaja asui, melko lähellä Kallen kotia. Kalle sanoi tälle: Apua on tulossa. Kohta Kallen zetori hurisi tarkastajan pihaan ja linko alkoi lennättää pihatietä vapaaksi lumesta. Kas niin, sanoi Kalle verotarkastajalle. Ajetaanko nyt meille? Tarkastaja meni hiljaiseksi ja nyökkäsi.

Kallen kotona Kalle vei tarkastajan suureen traktoritalliinsa. Siellä oli seinällä kehystettynä kuva hänen isästään, joka oli ollut konemies hänkin. Tässä on esikuvani, sanoi Kalle tarkastajalle. Isäni opetti, ettei pidä tavoitella vain omaa etua, vaan myös toisten parasta. Niin hän teki. Hän kynsi traktorillaan naapureittenkin peltoja ja oli auttamassa sadonkorjuussa ja talvella ensin aurasi, sitten linkosi ilmaiseksi naapureitten pihateitä.

Ei isäni ottanut siitä maksua, enkä ole ottanut minäkään. Jäin viisikymppisenä eläkkeelle kantaupseerin virasta. Sitten muutin tänne. Terveyttä on riittänyt. Ja hyvää mieltä olen saanut pitäessäni traktoria ja aurauskalustoa kunnossa. Ja tiedän, että linkousta on tarvittu. Kunnan työntekijät eivät ehdi heti joka kohtaan kaupungissa. Olen voinut näin vähän helpottaa heidän ja joidenkin naapurien talviaamuja. Eläke on riittänyt ja sitä on jäänyt säästöönkin. Joidenkin on vain vaikea uskoa, että joku tekee ilmaiseksi jotain hyvää oman yhteisönsä eteen.

Verotarkastaja kuunteli vaitonaisena Kallen selostusta. Hän paiskasi Kallen kättä ja sanoi lähtiessään: Kiitos. Tämä oli tyhjentävä selitys. Eikä verotoimisto enää ahdistellut Kallea hänen talvisen puuhansa vuoksi.

Älkää tavoitelko vain omaa etuanne vaan myös muiden parasta. Filippiläiskirje 2:4

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 28.2.2021

Ontte käy ostarin parkissa

Ontte oli ostanut uuden auton. Tai ei se nyt ihan uusi ollut mutta uusi Ontelle. Vuoden 2010 -mallinen bemu. Musta kiiltävä menopeli odotti nyt Onttea pihamaalla. Vanhan ooppelin hän oli myynyt nettipalstalla kohtuuhintaan pois. Aah, ajatteli Ontte istuuduttuaan uutukaisensa rattipaikalle. Mikä kojelauta, himmeän musta, aivan kuin uusi. Sitten mittaristo, hieno kertakaikkiaan. Sitten moottori käyntiin. Mikä saundi! Ärrrhmmm! Pakoputki lauloi muristen. Sitten ilmastointi päälle. Aahh! Jo minuutissa matkustamo oli viilennyt helteestä kahdenkympin lukemiin. Loistavaa!

Nyt kartsalle! Ontte peruutti auton tielle ja lähti lipumaan kohti risteystä, jossa omakotialueen öljysoratie yhtyi keskustaan vievään pikitiehen. Sitten vähän hanaa. Ontte tunsi miten selkä painui syvempään penkin selkänojaa vasten. Mikä kiihtyvyys! Mitkä äänet! Ontte vilkaisi sivusilmin jalkakäytävällä kulkijoita. Päät kääntyivät Ontten autoa kohti. Varmaan kateellisia,tuumi Ontte.

Ontte saapui ostarin pihaan. Siellä oli tutun jengin autoja rivissä ja porukkaa juttelemassa. Hei Ontte! Sanoi Make. Onks toi sun? Makee kaara. Annas näyttö sen äänestä. Mrrhömm, kuului bemun pakoputkista. Makeet äänet. Ja makee musta väri. Mut hei Ontte, kuuteles tätä mun autoo. Rröööhmmm! Kaikui ostarin parkissa kun Make vähän kaasutteli supraansa. Ja katos tätä jousitusta. Se nostaa ja laskee autoo näin...ja supra nousi ja sitten laskeutui liki maan tasalle. Täl kuule pääsee mökkitietä ja sit moottorirataa yhtä hyvin! Ontte katseli supraa silmät suurena. Kyl kehitys kehittyy, totesi Ontte.

Hei Ontte! Tervehti Hessu. Kas sulla taas uusi auto? Eiks se entinenkin ollu hyvä? Sähän laittelit sitä into piukkana? Noo, se oli vähän väärän värinen ja vanhakin alko olla, totesi siihen Ontte vähän kuin häpeillen muistellen entistä ooppelia. No ei se mitään, sanoi Hessu. Mut tuus kattoon tätä mun autoo. Ontte katsoi miten Hessu avasi kiiltosinisen mersunsa oven ja otti taskustaan kaukosäätimen. Surr...mersun katto alkoi nousta ja kohta mersu oli muutunut avoautoksi. Sitten jostain alkoi kuulua sellainen diskojytke että koko ostarin parkkipaikka kaikui. Ja kuules Ontte, tää on vasta puoliteholla! Ja moottoris on 500 pollea. Mitäs sanot?

Ontte katsoi Hessun sinistä mersua kateuden vallassa. Hänen oma bemunsa alkoi vaikuttaa sangen vähäpätöiseltä. Sen teholukemat olivat siinä 250 hepan tietämillä. Ontte kehui parilla sanalla Hessun supermersua ja sanoi sitten heipat kavereille. Vähän happamin tuntein Ontte ajeli kotia kohti. Mutta matkalla hän laati suunnitelman ja hymy alkoi jälleen nousta hänen huulilleen. Seuraavana päivänä hän soitti erääseen virityspajaan. Kyllä, Onten bemun moottorista lähtisi tuplaturboilla ja teholastuilla siinä 400 pollea. Hinta 4500 euroa.

Ontte tilasi empimättä ajan pajalle. Sitten hän soitti yhdelle tututulle ralliautospesialistille. Kyllä, Onten bemuun saataisiin lentävämattotyylinen jousitus, jota voisi ajaessa säätää. Hintaa muutostyölle tulisi siinä 5000 euroo. Koska voitte tehä homman? Kysyi Ontte.

Sitten Ontte ajoi bemullaan autotarvikekauppaan. Kyllä, uusi hienoin superstereopaketti löytyisi tilaustavarana. Siinä olisi mukana myös kannettavat irtobilekaiuttimet. Hinta 5500 euroa asennettuna. Kyllä, sanoi Ontte siihen.

Mutta piti pistää vielä kavereita paremmaks. Ontte ajoi tutun automaalaamon pihaan. Kyllä, upea vaihtuvavärinen maalaus koristeraitoineen onnistuisi hintaan 5000 euroa. Sellainen laitetaan, sanoi Ontte. Kotimatkalla hän puhisi tyytyväisyyttä. Nähkööt kaverit kaiken tämän! Mites sitten suu pannaan? Kului aikaa kuukauden verran. Ontten puoliso Annalla oli myös auto. Pikkunen fiiu, jolla hän kuskasi perheen kahta lasta kouluun ja milloin minnekin. Eräänä päivänä päivänä hän näki Onten bemun uusissa väreissään heidän pihamaallaan. Silloin Annan päässä kello soi. Mitä!? Paljonko? Hän kysyi Ontelta. Noo, eihän se paljoa tehnyt? Kuinka paljon? Ontte oli juuri avaamassa automaalaamon laskukuorta keittiössä. Anna tempasi sen Ontten kädestä ja katsoi. 5000 euroo! Ja sinä kitisit hirveesti uusista 300 euron lastenrattaista!

Onko bemulle tehty jotain muutakin remppaa? Annen ääni ei lupaillut hyvää. Kun Anne sai tietää Otten käyttäneen parikymmentä tonnia bemunsa säätämiseen, Annelta paloi pinna. Hei kaveri, hän sanoi. Edelliseen oppeliisi sait menemään liki kymppitonnin erikoisvanteineen. Sitten myit sen viidellä tonnilla. Paljonko luulet saavasi bemusta? Ja sitten sun on täyny pyytää multa välillä vippiä että saat kalaveneeseen bensaa! Että kehtaat! Oot kyllä aika itsekäs jäbä! Tiedätkö mistä löydät mut huomenna? Saat itse kuskata lapset kouluun ja kerhoon ja itse kokata! Tää on kuule ehkä viimenen niitti!

Ontte kuunteli korvat punaisena vaimonsa vuodatusta. Pian kuului ulkoa pikkufiiun pörräystä kun Anne lähti. Kenties viimeisen kerran? Ontte oli ihan onneton. Hän rakasti Annea, mutta oliko hän sittenkin rakastanut autoaan vielä enemmän? Tämä ajatus nousi jostain Ontten mieleen. Mikään ei tuntunut nyt miltään. Ei edes se, että olisi lähtenyt näyttämään vimpan päälle laiteltua bemuaan kavereille. Elämä tuntui menettäneen hohtonsa. Pitäiskö bemusta luopua? Eikö enää koskaan sitä huikeaa tunnetta kun alla on kaupungin kenties komein kaara? Ontte kävi taistelua sisimmässään.

Ontte päätti kuitenkin lähteä ajelulle kaarallaan. Sitä paitsi lapset pitäsi pian hakea koulusta. Ärryhhmm! Karjasi bemu Ontten kiihdyttäessä kohti moottoritietä. Ontte avasi radion. Mahtavat jytkeet täyttivät auton. Mutta se ei nyt tuntunut miltään. Ontte käänsi radion puolelle. Kas kummaa? Tätä asemaa en ole ennen kuullut. Automaattiko se löysi? Ontte kuunteli. Joku oli juuri kertomassa elämäntarinaansa. Kertoja, joku mies oli joutunut aviokriisiin ja pelkäsi menettävänsä perheensä. Hän oli joutunut punnitsemaan elämänsä arvoja.

Lohdutukseksi mahdollisesti samankaltaiseen tilanteeseen joutuneelle kertoja halusi antaa kohdan hänelle tärkeäksi tulleesta kirjasta, Jumalan sanasta. Kertoja luki: Me olemme kaikin tavoin ahtaalla mutta emme umpikujassa, neuvottomia mutta emme toivottomia, vainottuja mutta emme hylättyjä, maahan lyötyjä mutta emme tuhottuja. 2.Korinttilaiskirje 4:8-9 Jos hyvä ystävä, olet kriisissä, apu saattaa olla lähempänä kuin uskotkaan, vain rukouksen mitan päässä.

Ontte sulki radion. Hän mietti. Hän päätti kokeilla. Hän huokasi ja katsoi taivasta kohti vetosi Jumalaan. Neuvo minua miten saan Annen takaisin! Aamen. Hän kuunteli. Hiljaista. Mutta sitten, yksi ajatus nousi hänen mieleensä ja kaksikin. Hän haki lapset koulusta ja alkoi näpytellä viestejä. Pian hänen vaimonsa sai viestin: Rakas Anne. Anna anteeksi. En ole osannut rakastaa sinua niin kuin olisi pitänyt. Autostani oli tullut minulle epäjumala. Luovun siitä siksi nyt ja laitan sen myyntiin. Ja lupaan olla ostamatta ja laittamasta enää yhtään autoa jota et hyväksy. Minulle riittää tästä lähin sama kuin sinullekin, pikkufiiu. Ja lupaan olla kitisemättä lasten hankinnoista. Terveisin sinua rakastava Ontte. Sitten hän laittoi nettipalstalle bemustaan myynti-ilmoituksen.

Ontte piti mitä lupasikin. Kun hän sitten meni kauppareissulle ostariin surisevalla fiiullaan, useimmat hänen kavereistaan käänsivät häpeillen hänelle selkänsä. Se ei kuitenkaan enää merkinnyt Onttelle juuri mitään. Hänellä oli jälleen tärkein: Anne ja perhe.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 27.2.2021

Jontte sairastaa vakavasti

Jontte oli alakuloinen. Hän oli tullut kotiin sairaalasta kivuliaan leikkauksen jälkeen. Olo oli edelleen huono. Kääntyisikö tämä voitoksi vai tappioksi? Jonttea tulevaisuus pelotti. Hän ei ollut arkajalka, päivastoin oli ollut elämässään tähän saakka suorastaaan rämäpää, joka oli syöksynyt jokaiseen eteen tulevaan seikkailuun pää edellä. Ja selvinnyt seikkailuistaan, jos ei aina aivan voittajana, niin kuitenkin vielä voimaa puhkuvana. Hän oli osannut kääntää tappionkin voitoksi.

Mutta nyt oli eri tilanne. Jokin kaihersi ja vaivasi häntä vatsanpohjassa. Asiat eivät olleet niin kuin ennen. Jokin oli muuttunut. Peruttamattomasti muuttunut. Niinkö se oli? Tämä asia vaivasi Jonttea. Olivatko nyt elämän hyvät päivät eletty ja ne huonot alkamassa, ja että niitä sitten riittäisi ja riittäisi? Oli ensimmäinen ilta kotona sairaalajakson jälkeen.Siellä oli viivytty kolme kivuliasta viikkoa. Suolistosta oli leikattu suuri osa pois ja kyljessä Jontella oli tilapäinen avanne. Se oli nöyryyttävää. Jontte, joka oli ollut innokas uimari, ei nyt voinut astua veteen.

Ja vaikka olisi voinut, miten hän olisi kehdannut näyttäytyä kavereitten tai kenenkä tahansa muun edessä avannepussi kyljessä. Uh! Ajatuskin siitä kuvotti Jonttea. Ja oli tämä koronakin. Ei ollut menemistä sinne eikä tänne. Oli pysyttävä toipilaana suojassa covid19-virukselta. Oli varottava kohtaamista. Se tiesi yksinäisiä päiviä ja iltoja ruudun ääressä. Onneksi oli puhelin, jolla soittaa ja rupatella kavereiden kanssa. Mutta se ei korvannut oikeaa kohtaamista.

Seuraavana aamuna Jonten herätessä hän tunsi pahoinvointia ja pian oksensi. Hyvä että ehti lavuaarin ääreen antamaan ylen. Sitten alkoi heikottaa. Eikä aamupalaa tehnyt mieli. Eikä teekään oikein pysynyt sisällä. Oli pakko paastota. Jontte huokasi syvään. Hän avasi radion. Sieltä tuli aamuhartaus, jossa eräs lehden toimittaja puhui Jumalan varjeluksesta ja huolenpidosta kristityn elämässä. Toimittaja lähti liikkeelle Israelin kansan vaiheista ja luki kohdan 5. Mooseksen kirjan luvusta 32: ”Niin kuin kotka suojelee pesäänsä ja liitelee poikastensa yllä, niin kuin se kantaa niitä siivillään, niin Herrakin kuljetti kansaansa.” Sitten toimittaja kuvaili yksityiskohtaisesti miten Jumala yksin ravitsi ja ruokki ja varjeli Israelia erämaavaelluksen aikana ja sen jälkeen.

Jontte kuunteli hartautta puolihorteessa ja nukahti. Kun hän heräsi, hartaus oli jostain syystä yhä hänen mielessään. Hän etsi kännykällään sen Ylen Areenasta ja kuunteli. Sitten Jontte otti jostain syystä esiin Raamatun, joka oli rippikouluajan peruja. Se oli ollut liki lukemattomana vuosikymmenet kirjahyllyssä. Jontte löysi hartaudessa mainitun raamatunpaikan ja luki jostain syystä kiinnostuneena koko luvun. Se oli osa Mooseksen jäähyväispuhetta israelilaisille. Jontte muisteli koulussa opetetun, että kristityt ovat kautta aikojen pitäneet itseään Israelille annettujen lupausten ja siunausten omistajina. Ja olihan niitä lueteltu tässä kirjassa paljon.

Mutta Raamatussa oli kerrottu rehellisesti muutakin. Jontte luki: ”He saivat maitoa ja voita karjastaan, söivät pukkien rasvaa, oinaita, Basanin pässejä ja puhdasta ydinvehnää, he joivat rypälemehua, kuohuvaa viiniä. Niin Jesurun* lihoi ja alkoi oikutella, niin Israelista tuli lihava, mahtava ja äksy. Se hylkäsi Jumalan, joka oli sen luonut, alkoi halveksia turvakalliotaan. [Jesurun on Israelin runollinen lempinimi.] Israel sai hänet kiivastumaan vierailla jumalillaan, vihastutti hänet iljettävillä menoillaan. Se uhrasi pahoille hengille, epäjumalille, joista ei ennen tiennyt, uusille, äsken löytämilleen jumalille, joita isät eivät tunteneet.

Te unohditte kallion, joka antoi teille elämän, ette muistaneet Jumalaa, joka oli teidät synnyttänyt.

Kun Herra näki Israelin teot, hän vihastui poikiinsa ja tyttäriinsä ja hylkäsi heidät.Hän sanoi: "Minä käännän kasvoni heistä pois ja katson, miten heidän lopulta käy. ” Jontte luki lisää : ” Israel on ymmärtämätön kansa, se ei ota opikseen neuvoista.Jos se olisi viisas, se ymmärtäisi tämän, tajuaisi, miten sen lopulta käy." Jontte sulki Raamatun ja mietti. Hän pohti ja ajatteli mennyttä elämäänsä. Itse asiassa se oli ollut hyvää elämää. Oli ollut terveyttä, toimeentuloa, harrastuksia ja kavereita. Mitään ei ollut puuttunut. Mutta oliko Jontte osannut kiittää Jumalaa siitä kaikesta?

Hänen oli rehellisesti myönnettävä ettei ollut. Hän oli pitänyt kaikkea onneaan itse aikaansaatuna ja siksi itse ansaittuna. Nyt sairastaessaan, kun hänen omat voimansa oli otettu häneltä pois, hän oli joutunut pysähtymään. Hän huomasi miten lyhyt ihmisen elämä saattaa olla ja miten lopulta hän joutuu luopumaan kaikesta, miten vankkana hän olisikin voimainsa vuosina seissyt. Jontte alkoi ajatella mihin hänen elämänsä olisi johtanut, jos se olisi jatkunut entisenlaisena. Olisiko se päätynyt täydelliseen Jumalan unohtamiseen ja iankaikkiseen kadotukseen vailla Jumalan armoa Jeesuksessa Kristuksessa.

Jontte sai armon nöytyä. Hän huokasi sängyssään kohti taivasta ja rukoili koulussa oppimansa Isämeidän-rukouksen olleen siinä mukana koko sydämestään.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 26.2.2021 (Julkaistu ensimmäisen kerran 12 vuotta sitten)

Mitä tämä on?

Veikko koki tulleensa uuteen vaiheeseen kristittynä. Tai uuden kynnykselle, ja hän epäröi mitä tehdä. Seurakunnassa oli käynyt puhuja joka korosti Pyhän Hengen toimintaa ja armolahja.Puhe oli kolahtanut Veikon sisimpään. Ennen Veikko oli ajatellut että luonnonlahjat, kuten musikaalisuus olivat niitä armolahjoja, joista Raamatussa kerrottiin.

Nyt Veikolla oli uutta pohdittavaa. Vierailija oli puhunut Pyhällä Hengellä täyttymisestä ja väittänyt sen tarkoitetun voimaksi kaikille kristityille. Perusteet väitteelleen puhuja etsi Raamatusta. Yksi niistä oli kohta Apostolien teoista: ” Pietarin vielä puhuessa laskeutui Pyhä Henki kaikkiin, jotka olivat hänen sanojaan kuulemassa.” ” Kaikkiin”, alleviivasi puhuja. ” Se tarkoittaa myös sinua, joka olet tullut tänään tänne Jokelan seurakunnan saliin.”

Vierailija korosti, ettei Pyhä Henki tee kenellekään mitään pahaa eikä johda ketään noloon tai hallitsemattomaan tilanteeseen. Pyhä Henki on Jumalan Voima kristittyjä varten arkisen elämän keskellä. Pyhä Henki on Jeesuksen lupaama Puolustaja ja Opettaja. Pyhä Henki on Kristuksen Henki, jonka Jeesus lähetti Helluntaina taivaasta maan päälle jatkamaan työtään.

Tällä kohtaa puhuja viittasi jälleen Apostolien tekojen kohtaan, sen ensimmäisessä luvussa. Jeesus sanoi: "Älkää lähtekö Jerusalemista, vaan jääkää odottamaan sitä, minkä Isä on teille luvannut ja mistä olette minulta kuulleet. Te saatte voiman, kun Pyhä Henki tulee teihin, ja te olette minun todistajani.” Minun todistajani.

Nuo kaksi sanaa jäivät pyörimään Veikon päähän. ” Miten minä voisin todistaa Jeesuksesta puhujan paikalla eri tilaisuuksissa? En uskalla enkä osaa pitää puheita. Minua on sellainen jännittänyt aina ihan hirveästi ”, Veikko mietti. Koska asia kuitenkin surrasi enemmän ja vähemmän ainakin kaksi viikkoa Veikon tajunnassa, eikä jättänyt häntä rauhaan, Veikko päätti uskaltaa. Eräänä iltana nukkumaan mennessään hän rukoili Jeesuksen tahdon tapahtumista kohdallaan tuossa Pyhän Hengen asiassa ja todistajana olemisessa. ” Jeesus, en osaa pukea ajatuksiani sanoiksi tämän paremmin. Jos sinulla on varattuna minulle jotain uutta, niin tapahtukoon sinun tahtosi, ei minun. ”

Yöllä Veikko heräsi. Hänen oli mahdottoman hyvä olla. Hänen teki mieli kiittää ja ylistää Jeesusta. Hän kohotti kätensä kohti taivasta ja kertoi Jeesukselle miten hyvä hänen oli olla. Merkillinen kirkkaus laskeutui taivaasta Veikon ylle. Hyvä olo jatkui ja jatkui. Viimein Veikko laski kätensä alas. Hänen oli edelleen kevyt ja ylimaallisen hyvä olla. Veikko laskeutui pitkälleen miettimään kokemaansa. Pian hän nukahti. Herättyään aamulla Veikko huomasi jonkin asian loksahtaneen kohdalleen hänen sisimmässään. Mikä se oli, sitä Veikko ei vielä osannut kuvata selkeästi itselleen.

Kului jokin viikko, ja Veikkoa pyydettiin pitämään pieni puhe seurakuntaillassa. Ihmeekseen Veikko, ikuinen puhejännittäjä, huomasi suostuvansa. Kun puheen aika tuli, Veikko huomasi esittävänsä asiansa luonnollisesti, ilman pelkoa sanoihin sotkeutumisesta. Hän sai puheestaan runsaasti myönteistä palautetta. Siinä oli ollut asiaa ja se oli koskettanut kuulijoiden sydämiä. Veikkoa pyydettiin puhumaan toisenkin kerran ja hän huomasi suostuvansa ihan hyvillä mielin.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 25.2.2021

Jeesus käy kylässä

Altti oli satuttanut itsensä tehdessään lumitöitä talonsa pihamaalla. Hän oli kiivennyt katolle pudottamaan sinne kertynyttä lunta. Äkkiä lumi oli lähtenyt liikkeelle isona lauttana ja vienyt Altin mukanaan. Hän oli pudonnut lumen mukana neljä metriä ja jäänyt vinosti paksun lumikinoksen alle. Nyt hän ei kyennyt nousemaan sängystä. Selkä oli kipeä. Onneksi ei ollut käynyt pahemmin.

Altti ei ollut tottunut olemaan jouten eikä toisten avun varassa. Tämä poikamies oli innokas liikkuja. Talvella hän hiihti monta kertaa viikossa. Kesällä hän juoksi ja pyöräili ja souti ahkerasti. Petipotilaana oli hänestä sietämätöntä olla. Kipu selässä tuntui kun hän koetti nousta istumaan. Mutta se ei ollut pahinta. Pahinta oli paikoillaan olo ja se, että hänellä ei ollut seuraa. Altti oli seurallinen ihminen ja hän kaipasi juttukavereita.

Onneksi hän pystyi kuitenkin lukemaan. Kun hän oli oikein psyykannut itseään, hän lopulta sai keskityttyä. Hän otti tärkeimmän kirjansa esiin, kuluneen näköisen Raamatun. Altti uskoi taivaan Isään ja Jeesukseen ja Iso Kirja oli hänelle rakas. Mutta purkamaton liike-energia pullisteli hänen lihaksisaan ja teki hänet rauhattomaksi. Nyt Altti huokasi yöspäin ja avasi Raamatun toisin kuin yleensä. Peukalo sai tehdä tekstivalinnan. Se osui Luukkaan evankeliumin luvun 19 jakeeseen viisi. Altti luki: Jeesus sanoi Sakkeukselle: ” Tänään minun on määrä olla vieraana sinun kodissasi."

Hm, mitä tämä voisi tarkoittaa? Altti mietti. Samassa ovikello soi. Onneksi kotiavustaja oli vielä paikalla ja avasi oven. Siellä oli tuttuja! Raamattupiirin porukkaa pullien ja kukkapuskan ja kahvipaketin kera. He olivat kuulleet Altin loukkaantumisesta ja tulivat yllätysvierailulle. Miten jaksat Altti? Voimmeko jäädä? Jaksatko vielä ottaa vastaan vieraita? Altin suu meni messingille. Hän hymyili leveästi ja toivotti piirin miehet sydämellisesti tervetulleiksi.

Kun he olivat vaihtaneet ensikuulumiset ja kahvin tuoksu alkoi leijailla Altin kodissa, hän nosti Raamttunsa ylös kattoa kohti ja kertoi miten hän oli huokaissut taivaan Isän puoleen ja sitten valinnut peukalokonstilla sieltä äsken lukemansa kohdan. Vastaus ei ollut kauaa viipynyt. Juuri kun sain tekstin luettua, te tulitte!

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 24.2.2021

Paniikkia

Liisa katsoi ulos ikkunasta. Ruokajono kiemurteli katua pitkin. Siinä oli ainakin yksi, kaksi, kolme…25 ihmistä ja lisää näytti tulevan. Sitten Liisa katsoi keittiön seinää jossa oli isoäidiltä saatu taulu. Mustalle kangaspohjalle oli kirjailtu teksti:

”Teillä on syötävää yllin kyllin, ja te saatte asua turvallisesti maassanne. 3.Moos. 26:5”

Sitten Liisa katsoi taas ulos ikkunasta. Tuo näky toistui viikosta viikkoon. Liisan äiti tuli laittamaan ruokaa ja huomasi myös jonon. Taasko se on siinä? Mutta ei enää ensi viikolla, onneksi. Miten niin? kysyi Liisa. Lehdessä kerrottiin kaupungin siivoavan kadun noista jonoista. Ruokinta hoidetaan jotenkin muuten. Katu siistiytyy. Mutta eiväthän nuo ihmiset ole syöpäläisiä, vai ovatko? Ihmetteli Liisa.

Eivät kai, mutta jonottakoot muualla. Eihän tuosta tahdo tiistaisin ohi päästä. Liisa katsoi jälleen taulua seinällä ja kysyi: Äiti, miksi isoäiti on tehnyt tuollaisen taulun? Eikö hänellä ole ollut leipää ja onko hänen pitänyt pelätä? Liisan äiti vastasi ja sanoi: Äitini joutui sodan keskelle. Silloin oli pulaa ruoastakin eikä tiedetty miten Suomen käy. Hän kai on lukenut Raamattua ja löytänyt tuon kohdan lohdutuksekseen. Pitäisiköhän tuo kohta näyttää leipäjonoissa seisovillekin? mietti Liisa. Ehkä hekin nyt pelkäävät että ruoka loppuu. Mitä vielä, hamstraavat vain kaapit täyteen ja viskaavat loput roskiin, tuhahti äiti.

Niinkö he tekevät? Ihmetteli Liisa. Myös tuo vanha ja ontuva tätikin? Liisan äiti katsoi ikkunasta ulos. Mitä! Sehän on Selma, minun tätini. Miten hän nyt on tuolla? Eihän hän ole köyhä. Käypä Liisa kutsumassa hänet sisään. Keitän hänelle kahvit. Pian Selma-täti istui Liisan kodin keittiössä ja joi kupista höyryävää kahvia. Hänen leskeksi jäätyään hänen lapsensa olivat vaatineet täyttä perinnönjakoa. Selman kerrostalohuoneistokin oli myyty.

Selma oli jäänyt lähes pelkän kansaneläkkeen varaan. Hän oli ollut koko ikänsä kotiäitinä ja oli eletty miehen palkalla. Nyt hän joutui maksamaan kovaa vuokraa eikä leskeneläkekään ollut suuren suuri. Lisäksi tulivat jatkuvat lääkemenot. Nyt edessä oli polvileikkauskin kuluineen. Liisan äiti ei ollut uskoa korviaan, mutta pakko hänen oli lopulta uskoa tätinsä kertomus. Selma täti kiitti kahvista ja lähti ontuen kotiansa kohti.

Kohta Liisan isä Otto tuli kotiin. Hän oli synkän näköinen. Kaupunki oli vähentänyt työntekijöitä taloustilanteen vuoksi ja hän oli yksi irtisanotuista. Liisan äiti meni vakavan näköiseksi. Miten he pärjäisivät ellei Otto saisi uutta työpaikkaa? Huonolta näytti. Asunnosta oli vielä velkaa ja vastike piti maksaa joka kuukausi. Kävi niin onnettomasti, että Liisan äitikin jäi työttömäksi. Firma, jossa hän oli töissä, myytiin ulkomaiselle ostajalle, joka siirsi toimintojaan toiseen maahan ja sanoi irti lähes puolet suomalaisesta työvoimastaan.

Kun tämä tapahtui, Liisan äiti synkkeni. Otto ei ollut saanut töitä ja oli pudonnut peruspäivärahan varaan. Niin kävi äidillekin. Hammasta purren hänen oli lähdettävä sossun luukulle ja palatessa etsittävä ruokajakelupaikka. Nyt Liisan äiti sai uuden näkökulman leipäjonossa seisoviin. Heidät oli piilotettu katseilta mutta jonot olivat yhä totta. Häpeätahra hyvinvointisuomessa. Vai oliko Suomi hyvinvoiva maa? Lehdet kertoivat velkaa otetun kansalaisten laskuun pitkästi yli sata miljardia euroa ynnä yksityiset velat melkein saman verran.

Sitten Suomeen iski covid19 -virus. Se oli tullut maahan kuin huomamatta ja levinnyt salakavalasti. Maan johto ja terveysviranomaiset alkoivat olla paniikkitunnelmissa ja Etelä-Suomi eristettiin maan muista osista. Velkaa otettiin valtavia määriä. Maan talous oli alamäessä ja työttömiä tuli lisää ja lisää. Vitsaus näytti helpottavan mutta sitten taas levisi ja tilanne paheni. Koko maailma tuntui olevan koronan kourissa.

Liisan kotona seurattiin koronauutisia toisella korvalla. Omassa tilanteessa oli jo kyllin kestämistä. Liisan äiti alkoi masentua. Mutta hän myös nöyrtyi ja etsi Raamatun ja isoäidin sieltä löytämän kohdan. Se oli pieni katkelma pitkästä luvusta, jossa Jumala puhui Israelin kansalle siunauksesta, jota se saisi, jos se noudattaisi Jumalan tahtoa. Teillä ei saa olla epäjumalia. Pyhittäkää sapatti. Pitäkää kiinni seurakunnan kokouksesta. Älkää halveksiko sitä. Jos Israel rikkoisi tahallaan Jumalan tahtoa vastaan ja halveksisi hänen säädöksiään, Jumala lähettäisi varoitukseksi heidän keskelleen hivuttavan taudin ja kuumeen....

Liisa tuli äidin viereen tämän lukiessa äitinsä vanhaa Raamattua. Liisa osasi jo lukea. Äiti, mitä tarkoittaa epäjumala. Se on kai jotain sellaista joka saa ihmisen sydämessä Jumalalle kuuluvan paikan. Mikä on sapatti? Se tarkoittaa luullakseni sunnuntaita, vastasi äiti. Mikä sinulle äiti on tärkeintä? Ollaanko me pidetty sapatti? Liisan äiti mietti. Tärkeintä oli vielä jokin aika sitten sinun ja Oton lisäksi...raha ja se mitä sillä saa. Liisa katsoi äitiään kummissaan. Sunnuntaina ollaan menty kauppaan eikä kirkkoon. Rauhoittumisesta Jumalan eteen ei ole ollut puhettakaan, mietti äiti ääneen.

Äiti, ovatko kaikki suomalaiset tehneet samoin? Eivät kai kaikki, vastasi äiti, mutta luulisin että suurin osa. Äiti, onko korona nyt se hivuttava tauti? Kysyi Liisa edelleen. En ole varma, vastasi äiti. Mutta minun elämässäni on nyt tapahtumassa arvojen muutos. Otetaanpa Liisa tuo isoäidin huoneentaulu alas ja harjataan se puhtaaksi pölystä. Jospa sille löytyy kirpparilta sopiva lasillinen kehys.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 23.2.2021

Riita poikki

Kaikkosten oven takaa kuului kalatusta. Sitten kuului molotusta. Sitten se vaihtui kakofoniseksi meteliksi. Sitten ulko-ovi lennähti auki. Ulos astui herra Kaikkonen naama punaisena kuin keitetytty rapu. Takaa kuului vielä vaimonsa valittuja sanoja jatkuvana virtana. Äläkä luule että tämä unohettaan! Sanat jäivät vielä kaikumaan pihalle kun herra Kaikkonen kaasutti autollaan tielle.

Naapuritalon pihassa oli seurattu näytelmää silmät suurena muttei niin suurena kuin olisi voinut luulla. Siellä olivat jo tottuneet tähän perjantai-iltaiseen näytelmään, joka sai usein suuren farssin piirteitä. He jatkoivat puutarha-askareitaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Mutta mistä sitten oli Kaikkosten meluperjantaissa kyse?

Kyse oli siitä, että herra Kaikkonen halusi päästä seuraamaan oman kaupungin urheiluseuran Janttereiden jalkapallo-ottelua vierailevaa Valmalahden Pallon joukkuetta vastaan. Ja ottelun jälkeen herra Kaikkonen meni kavereiden kanssa puimaan ottelun tapahtumia kantakapakkaan aamuyön tunneille asti. Tätä oli jatkunut vuodesta toiseen. Ja sitten herra Kaikkonen nukkui puolet lauantaipäivästä ja oli lopun päivää äreä ja kankkusvaivainen.

Ja sitten sunnuntaina herra Kaikkonen heräsi virkeänä ja lähti kesäkalalle tai talvikalalle ja vaimo jäi lasten kanssa yksin kotiin. Ja kun rouva Kaikkonen olisi niin miellellään viettänyt aikaa rakkaan puolisonsa kanssa. Tästä tosin naapurin Rompposet olisivat rohjenneet olla eri mieltä. He nimittäin olivat vaivihkaa seuranneet tai pakostakin joutuneet seuraamaan rouva Kaikkosen edesottamuksia jo kahdenkymmenen vuoden ajan.

Rompposten mielestä rouva Kaikkonen oli kovin ankara ja vaativa miestään kohtaan. Pihan piti olla viimeistä ruohonkortta myöten timmissä kesäkunnossa joka ikinen päivä. Rouva käskytti miestään mene sinne ja tule tänne ja tee sitä ja tätä. Ei hetken lepoa eikä rauhaa arki-iltaisin. Miten lie menneet sittten talviset arki-illat ja pyhäillat. Kerran naapuri oli nähnyt Kaikkosen tulevan ulos talostaan ja sitten purskahtavan itkuun.

Silloin Rompponen oli kiiruhtanut naapurinsa luo kysymään mikä hätänä. Kaikkonen oli katsonut naapuriaan itkusta punaisin silmin ja kertonut vaimonsa loukanneen häntä verisesti. Oli nimitellyt pätkikseksi, veteläksi vellihousuksi, joka ei saa mitään kunnollista aikaan. Häsää vaan mutta valmista ei näytä tulevan. Ja kun koulussa sain lapsena kuulla tuota samaa että olen pätkis ja saamaton nahjus. Ja kuitenkin olen koettanut tehdä kaiken parhaan kykyni mukaan perheeni eteen. Tämän siitä saa palkakseen.

Niissä ajoin olivat alkaneet herra Kaikkosen perjantai-illan matsi-ja kapakkaistunnot ja kalaretkille pakenemiset. Nyt oli jälleen tullut vastaan yksi perjantai-ilta. Rompposet miettivät voisivatko he mitenkään auttaa naapureitaan. He muistivat omaa kolmekymmentävuotista sotaansa ja miten viimein oli siihen tullut välirauha ja lopulta rauhansopimus. He olivat oppineet turvautumaan puutteellisina ihmisinä Jumalan armoon ja antamaan myös tosilleen anteeksi ja syyttämisen sijaan tukemaan ja arvostamaan toisiaan. He alkoivat joka päivä rukoilla naapureittensa Kaikkosten puolesta.

Eräänä torstai-iltana Kaikkosten ovikello soi. Kuka siellä taas nyt on? Kuului harmistunut ääni sanovan. Älä avaa, sun kalakaverit ne siellä pyytää verkkoja lainaan ja siinä sulla sitten menee koko loppuilta. Siivotahan sinun piti! Jostain syystä Kaikkosten keittiön ikkuna oli jäänyt auki ja riidan kumu kuului esteettä kuistille, jolla seisoi mies ja nainen. Kaikkonen oli päättänyt katsoa oliko siellä kalakavereita. Hyvää iltaa. Oletteko te herra Kaikkonen? Kysyi mies. O-olen kyllä, vastasi Kaikkonen. Mitä asiaa teillä on?

Olemme seurakuntamme kotikäyntityön tekijöitä. Minä olen Matti Mutukka ja tässä on Leena Leivonen. Tulimme pistäytymään kun kirjeen saatuanne soititte ja kutsuitte käymään. Mitä...mutisi herra Kaikkonen. Elsaa! Ollaanko me kutsuttu jotain ihmeen kotikävijöitä meille? Silloin ulko-ovelle ilmetyi maireasti hymyilevä rouva Kaikkonen. Kyllä olette oikeassa osoitteessa. Käykää toki sisään. Kiitos, tulemme mielellämme, sanoivat kotikävijät.

Kaikkonen oli unohtanut, että hän ja perheensä kuuluivat seurakuntaan. Hän selvitti ajatuksiaan ja sai pinnistettyä kasvoille hymyntapaisen. Istukaa tänne olohuoneeseen. Elsa keittää sillä aikaa kahvit. Alettiin jutella. Matti näki seinällä täytetyn hauen ja pääsi siitä mukavasti kalastuskeskusteluun. Aika vierähti huomaamatta. Leena meni keittiöön auttamaan rouva Kaikkosta pöydän kattamisessa ja alkoi kertoa omista lapsistaan. Siitä pääsivät hän ja rouva Kaikkonen juttelemaan lapsista. Pian istuttiin kahvipöydässä ja keskustelu soljui. Kaikkoset alkoivat pitää vieraistaan. Iltahetken päätteeksi Kaikkonen pyysi kotikävijöitä poikkeamaan toisenkin kerran. Niin tapahtuikin.

Syyskesällä hänet nähtiin ajelevan kalaveneellään Matin kanssa kalaan ja syksyllä vaimonsa kanssa seurakuntakodille syyskauden alkajaisiin. Matti Mutukka ja Leena Leivonen olivat heitä vastassa. Juotiin kahvit ja veisattiin virsiäkin. Kaikkosten kauniit laulunäänet soivat kirkkaina seurakuntalaisten kiittäessä hyvää taivaan Isää huolenpidostaan ja kuluneen kesän antimista.

Me olemme siis Kristuksen lähettiläitä, ja Jumala puhuu teille meidän kauttamme. Pyydämme Kristuksen puolesta: suostukaa sovintoon Jumalan kanssa. 2.Korinttilaiskirje 5:20

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 22.2.2021

Pikku Inezin aarre

Pikku Inez oli saanut lahjaksi lasten Raamatun. Siinä oli kauniita kertomuksia ja kuvia Raamatun tapahtumista. Inez oli lukenut kirjan kokonaan. Hän osasi jo lukea hyvin vaikka oli vain kuusi-ja puolivuotias. Erityisesti Inez piti kertomuksesta neitsyt Mariasta. Siinä Marian ylistyslaulu Jumalalle puhutteli Ineziä. Vähäinen Herran palvelija. Ja kuitenkin saanut Jumalalta niin suuren tehtävän: tulla maailman Vapahtajan äidiksi. Inez otti kertomuksen esiin jälleen kerran ja luki:

Maria sanoi: -- Minun sieluni ylistää Herran suuruutta, minun henkeni riemuitsee Jumalasta, Vapahtajastani, sillä hän on luonut katseensa vähäiseen palvelijaansa. Tästedes kaikki sukupolvet ylistävät minua autuaaksi. (Luukkaan evankeliumi 1: 46-48)

Inez oli itsekin vähäinen, pieni ihminen. Sen hän oli ymmärtänyt. Hänen maassaan heimo, johon hän kuului, oli ihmisryhmistä arvottomin. Heille oli annettu vain yksi mahdollisuus tehdä työtä: olla kivenhakkaajia. He olivat daliteja, kastittomia. He vain hakkasivat vasaroilllaan päivästä päivään kiviä murskaksi. Heillä ei ollut mahdollisuutta edetä elämässään. Tiet siihen oli tukittu. Hakata kiviä päivästä päivään ja vuodesta toiseen kunnes kuoli pois. Se oli heidän elämänsä kulku.

Mutta Inezillä oli aarre käsissään: kirja, jossa pientäkin ylistettiin. Jumalalle hän ei ollut vähäpätöinen. Jumalalla oli hänellekin, Inezille tehtävä. Ajatus tehtävästä oli alkanut elää Inezin mielessä. Tehtävä liittyisi taitoon, joka hänellä oli. Hän osasi lukea, ja hän ymmärsi tämän taidon merkityksen. Hänen äitinsä oli opettanut hänet lukemaan; äiti oli kuitenkin varoittanut Ineziä olemaan hiljaa lukutaidostaan, ettei tätä alettaisi kadehtia eikä painostaa. Useimmat kylän ihmisistä olivat lukutaidottomia.

Miksi olet aina niin iloinen? Kyselivät kylän ihmiset Ineziltä. Et valita, vaikka kaikesta on pulaa ja joudut aamusta iltaan paimentamaan kahta sisarustasi ja laittamaan ruokaa ja keräämään polttopuita. Sinulla ei ole lainkaan aikaa leikkiä. Mutta sinä et valita etkä koskaan karkaa toisten lasten mukaan vuorille, niin kuin monet muut tekevät. Olet aina kuuliainen vanhemmillesi ja hymyilet ja laulat kaiket päivät. Kerro meillekin, onko sinulla joku salaisuus? Joku hyvä henki sinua auttamassa? Kerro miten mekin voisimme saada sellaisen.

Kerran, kun Ineziltä taas kysyttiin hyvän mielen salaisuutta, hän kertoi heille aarteestaan, lasten Raamatusta ja siitä miten siellä kerrottiin Jumalalle pienen ja vähänpätöisenkin olevan hänelle tärkeä. Jotkut kuuntelivat häntä kiinnostuneina, mutta muutamat sanoivat: hän on varas! Siksi hän on noin iloinen. Hän on varastanut rahaa ja ostanut sillä itselleen tuon taikakirjan! He alkoivat levittää tällaista puhetta kylällä. Pian vihaista väkeä kokoontui Inezin kotimökin edustalle vaatimaan varasta tilille tekosistaan.

Inezin äiti kuunteli meteliä kotinsa edustalla ja kuuli Inezin nimen. Hän kutsui tämän luokseen ja kysyi mistä oikein on kysymys. Inez kertoi kyyneleet silmissään kyläläisten ihmetyksestä hänen iloisuudestaan ja hänen vastauksestaan ja siitä mitä siitä oli seurannut. Inezin äiti syleili lastaan ja lohdutti tätä. Odota, minä autan sinua. Inezin äiti kutsui kyläläiset sisään kotiinsa. Katsokaa! Onko täällä teidän mielestänne kalliita tavaroita? Katsokaa! Onko kaapissani hienoja ruokatarvikkeita? Kyläläiset eivät olleet uskoakseen Inezin äitiä. Varmaankin sinulla on joku salainen kätkö, josta olet ottanut rahaa Inezin taikakirjaan. Nehän ovat kalliita. Se kyllä tiedetään!

Silloin Inezin äiti sanoi: Inez, tuotko kirjasi tänne. Inez haki sen sydän pamppaillen. Hän pelkäsi nyt menettävänsä aarteensa. Katsokaa tätä kirjaa, sanoi Inezin äiti kyläläisille. Se ei ole taikakirja. Se on Pyhä Raamattu lapsille kerrottuna. Saimme sen ilmaiseksi lähetysasemalta. Sieltä tekin saatte jokainen samanlaisen, jos käytte kysymässä. Kirja kiersi kyläiseltä toiselle. Monelle tuli halu saada sellainen. Mutta he sanoivat Inezin äidille: Emme usko sinua ennen kuin tuot meille noita kirjoja. Muuten hajotamme tämän majasi palasiksi.

Se oli kovaa puhetta. Mutta näin kyläläiset sanoivat, koska he eivät uskaltaneet itse mennä lähetysasemalle. He pelkäsivät tulevansa leimatuiksi kristityiksi tai ainakin sellaisiksi, jotka veljeilevät kristittyjen kanssa. He pelkäsivät sellaisen leiman karkottavan heiltä heidän sukulaisensa ja ystävänsä. He pelkäsivät kristityn leiman sulkevan heidät kyläyhteisön elämästä.

Inezin äiti oli viisas nainen, ja Pyhä Henki kehotti häntä olemaan armollinen kyläläisiä kohtaan. Pyhä Henki muistutti äitiä siitä, miten tämä itse oli kauan sitten suorastaan vihannut kristittyjä, jotka tuntuivat oman kulttuurin ja uskonnon vihollisilta. Mutta kun hän oli saanut teini-ikäisenä oman Raamatun ja oli alkanut lukea sitä, hänen asenteensa kristittyjä ja kristinuskoa kohtaan oli alkanut muuttua. Nyt hän itsekin kuului heihin, jotka tunnustivat Jeesuksen omaksi Vapahtajakseen. Siinä mitä nyt oli tapahtumassa, oli Herran sormi varmasti mukana. Näin Inezin äiti nyt ajatteli.

Äiti lupasi hankkia lasten Raamattuja. Niin hän tekikin, ja viikon kuluttua kyläläisten tullessa hänen kotiinsa heitä odotti iso pahvilaatikko täynnä näitä kirjoja. Jokaiselle haluavalle riitti oma kirja. Kului aikaa kuukausi tai kaksi. Kun Inez liikkui kylän kujilla, häneltä alettiin kysellä kuka tämä Jeesus oikein on, josta kirja kertoo. Kuka oli Mooses, joka halkaisi meren? Entä miten Jeesus herätti kuolleita ja paransi sairaita ja onko se totta? Kysymyksiä sateli Inezille yhä lisää. Inez oli hämmästynyt. Hän vei tämän kaiken rukouksessa Jeesukselle. Hän sai idean: pidän lapsille pyhäkoulua kotona tai ulkona kun on kesä ja lämmintä.

Inez kertoi ajatuksestaan äidilleen. Tämä tuli kovin iloiseksi ja silitti Inezin tukkaa. Voi miten suurenmoista! Jotain tällaista olen rukoillut tapahtuvaksi tässä kylässä! Totta kai saat pitää pyhäkoulua kodissamme. Pian sana koulusta kulki kyläläisten keskuudessa. Ensimmäiseen pyhäkouluhetkeen uskaltautui kolme lasta. Vuoden kuluttua piti perustaa jo toinenkin pyhäkouluryhmä. Lasten vanhemmat olivat kyselleet uteliaina lapsiltaan mitä Inezin pyhäkoulussa opetettiin. He ihmettelivät kuulemaansa ja halusivat tietää lisää.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 21.2.2021

Skrein aikaa

Aken Korad laski vahvan kouransa kalastusaluksen ruoriin. Toinen koura lepäsi kaasuvivun päällä. Puinen troolari alkoi liikkua Bergenin kalasatamassa kun Janne Sorgord irrotti viistoistametrisen puisen aluksen köydet laiturista. Sitten hän loikkasi  Goosen kannelle. Se oli tämän turskatroolarin nimi. Miehistö aluksella tunsi toisensa entuudestaan. Viidestä kansityöntekijästä ainoastaan yksi oli uusi, Mattias Grönholm Ruotsista. Hän oli saanut kuulla mahdollisuudesta tulla pestatuksi pyyntikaudeksi norjalaiseen kalastusalukseen. Nyt hän oli mukana. Troolarin kippari lisäsi varovasti potkurin lapojen säätökulmaa. Troolari saavutti normaalin kulkunopeutensa ja matka Lofoottien kalavesille alkoi.

Vuoden ensimmäiset kuukaudet olivat herkullisen talviturskan eli srkein aikaa. Sää oli nyt kohtuullisen hyvä, mutta helmikuun raaka ilma puri helposti ihoon saakka, ellei yllä ollut riittävästi sopivaa vaatetusta. Mattias oli saanut mukaan matkalle isänsä Andeaksen vanhan mutta hyväkuntoisen asun. Siihen kuuluivat kaksinkertaiset villaiset housut ja tukeva villapaita ja niiden päälle vedenpitävät housut ja takki. Kumipäällysteiset rukkaset olivat uudet. Niitä kului aina käytössä. Niiden sisälle Andreas työnsi alpakan villasta tehdyt lapaset. Päähineen sisäosa oli myös alpakanvillaa ja päällä säänkestävä lakki. Kenkinä toimivat erittäin tarttuvapohjaiset huovitetut kumisaappaat.

Janne tarkasti kapteenin käskystä vielä tulokkaan, Mattiaksen varusteet. Hyvät ovat, hän sanoi. Villa on lämpimin vaate talvella ja muutenkin työasusi on sopiva turskanpyyntiin. Kun lähestymme kalastusaluetta, opetan sinua toimimaan muun miehistön kanssa yhteistyössä. Se on troolarilla tärkeää. Kaikki auttavat ja seuraavat toistensa tekemisiä ja myös sitä, ettei kukaan pääse putoamaan mereen. Myrskyjä saattaa tulla vastaan. Mutta tule nyt kannelle niin näytän miten jäätä hakataan irti troolarin rakenteista. Sitä kertyy talvella aatojen roiskeitten jäätyessä niihin kiinni. Pian Janne oli kahden muun miehen kanssa jäänpoistotehtävissä.

Kun oltiin lähestymässä ennalta sovittua pyyntialuetta, laivan moottori menetti äkkiä kierroksia ja pysähtyi sitten kokonaan. Kaikki miehet kannelle! Potkuri takertui ajeletivaan trooliin! Kapteenin ääni kaikui koväänisistä halki aluksen. Mihistö tiesi miten vakavasta asiasta oli kysymys. Oli talvi ja myrsky oli nousemassa. Aallot kävivät yhä korkeampina. Miten kukaan miehistöstä pääsisi tällä kelillä laskeutumaan veteen katkaistakseen potkuriin tarttuneet ajelehtivan troolin köydet? Laivassa oli kyllä yksi talvisukelluspuku tällaista tilannetta varten, mutta aallot olivat liian korkeat. Sukeltaja olisi helposti iskeytynyt hengiltä aaltojen liikuttaessa troolarin perää ylös ja alas.

Laskekaa ajoankkuri! käski kapteeni. Sen avulla alus saatiin kääntymään kokka edellä tuuleen. Tilanne helpotti vähän. Sitten kuului kova pamaus. Ajokankkurin köysi katkesi sinkoutuen Mattiaksen korvan vieritse kuin ammus osuen kansihytin ikkunaan rikkoen sen. Se oli lähellä, sanoi kapteeni Korad nähdessään mitä tapahtui. Tuuli yltyi yhä. Kapteeni joutui antamaan miehistölle evankuointikäskyn. Miesten irrottaessa pelastuslauttaa kapteeni kävi lähettämässä hätäkutusun Lofoottien rannkikkovartiostolle. Siihen vastattiin ja aluksen koordinaatit olivat nyt pelastajien tiedossa. Troolari ajelehti Lofoottien ulkopuolella Atlannin valtameressä.

Kuin ihmeen kaupalla kaikki miehet pääsivät hyppäämään lautalle.Sieltä he näkivät miten kaksikymmentävuotias troolari kääntyi vinottain aallokkoon. Tuli suuri aalto ja näkyi miten vesimassat hyökyivät sen päälle. Seuraava iso harmaa aalto kaatoi Goosen ja se painui pinnan alle. Miehet katsoivat hiljaisina sen uppoamista. Aken oli murtunut mies. Sen vaistosi koko miehistö kun heidät oli nostettu turvaan helikopteriin ja pelko hellitti. Goose oli ollut hänelle kuin perheenjäsen. Sitä paitsi hänen elantonsa riippui aluksesta. Juuri nyt ei olisi ollut varaa luopua siitä. Aluksen tekniikkaa oli kesätauon aikana uusittu ja sitä varten oli otettu suuri laina. Aken koki, että koko elämä oli vajonnut aluksen mukana meren syvyyksiin.

Hän halusi mennä kirkkoon. Hän oli saanut lapsena kristillisen kasvatuksen kotona Bergenissä. Hän tiesi mistä hädän hetkenä saattoi pyytää apua. Nyt oli sellainen hetki. Heidät oli kuljetettu Gravdaliin klinikalle tarkastusta varten. Lähellä sitä oli Buksnesin kirkko. Sinne Aken ja koko Goosen miehistö meni seuraavana päivänä, joka oli sunnuntai.He kaikki olivat yhä järkyttyneitä ja ottivat osaa Aken suruun.

Ei ole merimiestä joka ei koskaan rukoilisi, on vanha sanonta. Monessa rannikkokirkossa on yhä nähtävillä kiitokseksi haaksirikosta pelastumisesta lahjoitettuja purjelaivojen pienoismaleja. Kirkkoon astuessaan Aken näki eteisen katosta riippuvan laivan. Sen alapuolella oli seinään kirjoitettu teksti: Jumala on vahvistava teitä loppuun saakka.1.Kor:8. Noita sanoja Aken tarvitsi. Ne lämmittivät hänen sydäntään, ja jumalanpalveluksen aikana hänessä vahvistui hiljainen luottamus ja toivo: kyllä tästä selvitään, Jumalan avulla.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 20.2.2021

Mietteissään

Rauha oli hiljaisella hautausmaalla. Hänen rakas puolisonsa oli saateltu haudan lepoon odottamaan ylösnousemuksen aamua. Kaikki saattovieraat olivat jo lähteneet pois haudalta. Rauha yksin katseli Toivon hautakumpua, joka hehkui kauniiden kukkien peitossa viimeisten päiväsäteiden valossa.Ei kuulunut lintujen ääniä, ei talvisen talitiaisen piiskutustakaan. Tuuli oli tyyntynyt. Tähtien aavistuksenomainen hehku oli jo herännyt illaksi siintyvällä taivaankannella, nyt vielä heikkona aavistuksena.Kohta niiden yhä voimistuva valo tuikkisi pilvettömälta taivaalta. Rauha käännähti lähteäkseen muiden perässä muistotilaisuuteen. Silloin hänen katseensa osui hautakiven päällä lepäävään kirjaan.

Rauha nosti sen. Kirja oli Raamattu. Siunaava pappi oli varmasti unohtanut kirjan, joka nyt sattui aukeamaan Jesajan kirjan kohdalta. Ei ollut kuitenkaan aikaa tutkia tekstiä. Rauha lähti kirja mukanaan kävelemään hitaasti kohti läheistä seurakuntasalia, jossa muistotilaisuus pian alkaisi. Rauha astui mietteissään hautojen lomassa kulkevaa käytävää pitkin. Hän tunsi olevansa kuin unessa. Ajatukset liitivät muistosta toiseen. Hänen ja Toivon avioliitto oli kestänyt kuusikymmentä kolme vuotta. He olivat tutustuneet nuorina ja heillä oli ollut sama ajatus: lähteä lähetystyöhön Namibiaan. Heti heidän avioiduttuaan Toivo oli ottanut yhteyttä Lähetysseuraan ja kysynyt mahdollisuutta päästä kertomaan Afrikkaan ilosanomaa Jeesuksesta Kristuksesta.

Heidät oli kutsuttu käymään seurassa, ja siellä heitä oli kehotettu hankkimaan kohdemaahan sopivat ammatit. Niin Toivo oli opiskellut käsityön opettajaksi ja Rauha kätilöksi. Viiden vuoden kuluttua he olivat viimein matkanneet kuumaan ja kuivaan Pohjois-Namibiaan. Heidän oli ollut vaikea sopeutua sikäläiseen ilmastoon. Kielen oppimiseenkin oli kulunut aikaa. Oikeastaan vasta viisi vuotta Namibiaan saapumisen jälkeen he olivat kokeneet pääsevänsä lähelle paikallisia ihmisiä. He olivat laihtuneet syötyään seudun ruokaa, hirssi-ja durrapuuroa. Taudit olivat vaivanneet heitä ja kaksi heidän lapsistaan oli menehtynyt. Vain kolme vanhinta oli jäänyt eloon.

Työ oli kuluttanut heidän sisäisiä voimavarojaan ja sodan keskellä eläminen oli ollut pelottavaa. Kotimaan lomilla he olivat kokeneet kulttuurisokin aina uudelleen. He olivat surreet sitä miten joka lomalla kotimaa näytti liukuneen kauemmas Jumalasta ja lähemmäs jumalatonta ja nautinnonhaluista ja itsekästä elämäntyyliä. Neljäkymmentäkolme vuotta heidän elämästään oli kulunut lähetystyön parissa. Ensin oli viisi vuotta työhön valmistautumista kotimaassa, sitten työjaksot ja vuoden pituiset kotimaanlomat olivat vuorotelleet. Työvuosien täyttyessä oli jätetty haikeat jäähyväiset Namibialle ja siirrytty kotimaahan eläkepäiviä viettämään.

Eläkevuosina Toivo ja Rauha olivat olleet innokkaita lähtyspiirin vetäjiä ja he olivat järjestäneet matkoja Namibiaan niin pitkään kuin heidän voimansa sallivat. Toivon matkan pää oli tullut äkkiä. Hän oli saanut juuri 87-vuotispäivänsä aattona aivoverenvuodon ja menehtynyt pian. Hän oli päässyt nyt sen Jeesuksen luo, josta hän ja Rauha oli kertonut niin monelle. Rauha kaipasi niin kovasti Toivoa. Molemmat olivat kokeneet osattomuutta Suomeen palattuaan. Heidän sydämensä oli jäänyt kuumaan ja sydämelliseen Afrikkaan. Siellä taivas oli ollut lähempänä. Keskenään he olivat lähes joka päivä muistelleet Afrikan vuosia. Kenen kanssa Rauha tästä lähin niitä muistelisi?

Kahvin tuoksu oli Rauhaa vastassa hänen riisuessaan eteisessä päällystakkia. Alkuvirsi viritettiin, juotiin voileipäkahvit ja monta muistopuhetta pidettiin. Silloin Rauha äkkiä muisti löytämänsä Raamatun. Hän ojensi sen papille, joka oli mukana muistelemassa Toivoa. Anteeksi, mutta ei tämä ole minun, vastasi pappi. Katsotaan onko täällä nimeä. Toivo Rauhala, se nimi täältä löytyy. Hyvänen aika, sanoi Rauha, minähän itse otin mukaan sen hautausmaalle. Olenpa todella hajamielinen. Minun piti lukea siitä meille kaikille yksi jae Jesajan kirjan luvusta kuusikymmentä kolme. Tuon jakeen valitsimme Toivon kanssa jo kauan sitten muistotilaisuuteen, kumpi meistä sitten ensin kuolisikin. Ajattelimme, että siinä tiivistyy hyvän taivaallisen Isän huolenpito meitä kohtaan koko elämämme ajalta.

Luen nyt tuon jakeen: Rakkaudessaan säälivänä hän lunasti heidät vapaiksi, hän nosti ja kantoi heitä kaikkina menneinä päivinä.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 19.2.2021

Viikarit

Dattun ja Ajayn selkiä kuumotti. He olivat keksineet kiivetä naapurin aidan yli ja herkutella siellä persikoilla ja kirsikoilla. Yllättäen naapuri olikin tullut kotiin ja lapset olivat jääneet kiinni hedelmien ” lainaamisesta”. Naapuri tietysti tunsi pojat ja kiikutti heidät näiden isän luo, joka oli juuri tullut kotiin töistä. Vai niin te vintiöt! Taas keksitte metkun. Hakekaapa tuolta pajunvitsa. Poikien oli pakko totella. Noloina he toivat oksat ja sitten paita pois. Isän käsi ropsautti pajnvitsoilla poikiensa selkiä, ei kovasti mutta niin että se tuntui.

Nyt! Pyytäkää naapurilta anteeksi. Pojat katsoivat maahan ja mutisivat: anteeksi. Paljonko te söitte hedelmiä? Olisihan niitä ollut meidänkin puutarhassa! Pojat eivät osanneet sanoa mitään. Poimikaa nyt naapurille puutarhastamme sen verran kuin söitte. Sitten teette työtä ja maksatte ne minulle. Pojat katsoivat hölmistyneenä isäänsä. Pitäisikö heidän maksaa hänelle omista kirsikoista? Tämä on teille opiksi, sanoi isä. Pojat hakivat laatikon ja keräsivät siihen kolme kiloa persikoita ja kolme kiloa kirsikoita. Onko tämä hyvä? Kysyi Dattun ja Ajayn isä naapurilta. Tämä nyökkäsi, otti laatikon ja lähti.

Pian viikarit unohtivat koko jutun. Hedelmien pihistämisestä oli saatu rangaistus ja se oli kärsitty. Mieli oli vapaa! Dattu ja Ajay lähtivät hakemaan sisältä palloa ja pelasivat kotipihalla jalista. Räks! Pallo lensi heidän kotitalonsa ikkunasta sisään ja päätyi isän eteen, joka oli katsomassa televisiota.

Pojat! Huusi isä rikkinäisestä ikkunasta. Veljekset eivät aivan ehtineet karkuun. Isä tuli ulos ja sanoi: nyt keräämään kaikki lasinsirut pois. Sitten menette sisään ja teette läksyt. Ja sitten mietitte miten autatte hankkimaan uuden lasin olohuoneen ikkunaan. Pojat katsoivat isäänsä suu auki. Pitikö isän taas niuhottaa. Sattuuhan sitä ja isä tienaa hyvin. Mutta isä vaati poikia tekemään niin kuin hän käskee. Ei auttanut kuin totella. Heidän selkänsä puhuivat sen suuntaista kieltä.

Läksyjen tekoa tuli valvomaan isä. Hän tenttasi pojilta matematiikan ja maantiedon läksyt. Sitten poikien piti keksiä miten he korvaavat isälle hedelmien hinnan ja ikkunalasista toisen puolen. Sen verran tulen teitä vastaan. Olenhan itsekin ollut poika. Teillä on tunti aikaa miettiä mistä saatte rahaa. Pojat harmistuivat. Heidän olisi tehnyt mieli mennä läheisen joen rantaan heittelemään kiviä. Sitten Dattulla välähti: otetaan joesta vettä ja pestään autoja kun ne odottavat ruuhkassa! Se oli isästäkin hyvä idea. Hän lupasi hankkia heille sangot, sienet ja pesuainetta.

Seuraaavana päivänä pojat seisoivat Delhin iltapäiväruuhkassa mainoslaput käsissään. Pian yksi autoilija avasi autonsa ikkunan ja pyysi autonpesua. Pojat pesivät henkilöauton innoissaan. Autoilija oli tyytyväinen ja pojat saivat palkan pesusta. Kun takana olevan auton kuljettaja huomasi poikien olevan taitavia ja ahkeria, hänkin pyysi heitä pesemään kulkuneuvonsa. Pian pojat olivat pesseet kymmenen autoa. Kahdenkymmen auton kohdalla he lopettivat siltä päivää. Muutaman päivän kuluttua isän vaatima summa hedelmistä ja ikkunalasista oli kerätty. Pojat silti jatkoivat pesupalvelua. Se oli oikeastaan hauskaa ja he saivat omaa rahaa.

Kun tuli sunnuntai Dattun ja Ajayn perhe meni kirkkoon. He olivat kristittyjä. Siellä laulettiin ja kuultiin ihmisten kertovan uskoontulostaan. Pojatkin kiinnostuivat. Sitten pastori luki tekstin viidennen Mooseksen kirjan luvusta kolme. Teksti alkoi näin:

”Herra, minun Jumalani, sinä olet jo näyttänyt minulle, palvelijallesi, suuruuttasi ja kätesi voimaa.”

Pastori selitti tekstiä ja sanoi: Mooses piti jäähyväispuhetta Israelin kansalle ja muisteli miten Jumala oli kädellään varjellut kansaansa autiomaassa kuolemasta janoon ja nälkään ja kun Mooses oli kohottanut kätensä rukoukseen kohti taivasta, Jumala oli antanut Israelin saada suuren voiton vihollisistaan. Mutta kun kansa oli lähtenyt pahoille teille ja ollut tottelematon, Jumala oli kurittanut kansaansa. Siitä Israel oli vähitellen oppinut seuraamaan Jumalan tahtoa ja elämään rehellisesti ja tosiaan kunnioittaen.

Kun perhe käveli seurakunnan kokouksesta kohti kotia, Ajay ja Dattu juttelivat keskenään mennestä viikosta ja kuulemastaan saarnasta. Ajay sanoi: Arvaa mitä minulle tuli mieleen kun kuuntelin pastorin kertomusta Mooseksesta ja Israelin kansan Jumalalta saamasta avusta ja kurituksesta? Dattu sanoi: Meidän isä?  Just, vastasi Ajay ja antoi veljelleen ylävitosen. Molemmat hymyilivät.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 18.2.2021

Yllättävä sairaus

Mikä minun on? Mietti Saara. Minunhan pitäisi olla tänään töissä, mutta tässä vain lojun. Onkohan flunssa tulossa. Mittaanpa kuumeen. Kuumetta oli, ei paljoa mutta 37,8 astetta. Ilmankos, pienikin lämmönnousu on ennenkin tehnyt minut aivan veltoksi ja voimattomaksi. Parasta ilmoittaa työnantajalle ja sitten käydä työterveydessä hakemassa sairaslomatodistus.

Niin Saara teki. Mutta olipa tiukkaa kävellä vajaa kilometrikin. Sairaala ja ensiapu olisivat lähempänä kuin työterveys. Saara pinnisti viimeiset pari sataa metriä ja astui ensiavun ovesta sisään. Voi voi, siellä oli pitkä jono. Köhinää kuului. Taitaa olla kausiflunssa menossa, Saara tuumi. Aika mateli hitaasti vastaanoton ahtaassa aulassa. Tv oli auki ja sieltä tuli mitä tuli. Viimeinkin! Saara huokasi. Sairaanhoitajalla oli nyt aikaa häntä varten. Pian Saara asteli harmaassa pakkassäässä kotiaan kohti.

Olipa se reissu. Miten voin olla näin huonossa kunnossa? Hengästyin, eikä nytkään ilma tunnu riittävän. Avaan parvekkeen oven raolleen. Se helpotti vähän. Mutta pitää laittaa ulkovaatteet ja lakki takaisin ylle, ettei aivan palellu. Pitkään Saara ei jaksanut istua olohuoneen tuolilla happea haukkaamassa. Hän asettui pitkälleen sohvalle. Pian hän nukahti. Kun Saara havahtui, oli tullut ilta ja katulamput syttyneet pihalla. Saaraa palelsi aivan kamalasti.

Hän laahautui keittiöön ja kuumensi teevettä. Sitä hän kykeni juomaan hiukkasen, mutta ruokahalua ei ollut. Seurasi vessakäynti ja sitten toinen ja kolmas. Pahoinvoivana hän konttasi sänkyyn ja veti peiton ylleen kuin teltan. Mutta sielläkään vilu ei tuntunut helpottavan. Eikä happi riittänyt. Kiireen vilkkaa Saara veti peiton pois päänsä yltä. Hän haukkoi henkeään. Alkoi pyörryttää. Viimeisillä voimillaan hän sai nostettua kännykän ja soitettua hätänumeroon. Hän oli jo tajuton, kun ambulanssin ensihoitajat talonmiehen sisäänpäästämänä nostivat hänet paareille.

Sairaalassa Saara vietiin teho-osastolle ja hän sai lisähappea. Saara oli välillä tajuttomana, välillä hän houraili ja näki näkyjä. Hän katsoi nauhana elämänsä tapahtumia kuin olisi ollut elokuvissa. Joka tapahtumassa korostui jokin asia, tunne, tuoksu, ihmisten äänensävyt ja se oliko hän tehnyt oikein vai väärin. Kaikki tuntemukset olivat korostuneen voimakkaita. Saaraa alkoi ahdistaa. Tällainenko elämäni onkin ollut? En ole ollutkaan se kiltti ja hyvätapainen ihminen, vaan äksy, riitaan ja pahanpuhumiseen taipuva. Näinkö olen kohdellut lähimpiänikin? Ei ihme, etteivät he ota enää yhteyttä minuun. Työpaikalla olen etuillut ja juonitellut ja rikkonut ihmisten välejä.

Saaralla oli tosi paha olla. Hän ei ollut uskonnollinen. Mutta nyt hän koki, että hän ei selviä tästä sisäisestä tuskasta ilman ihmistä suurempaa apua. Hän koetti huutaa, mutta ääntä ei tullut. Hän koetti ravistautua hereille, mutta vajosi takaisin puoliuneen. Hän oli kuin hukkuva, joka koettaa epätoivoisesti ponnistaa itsensä takaisin veneeseen siinä onnistumatta. Saaran voimat ehtyivät. Hän muisti hätänapin ja painoi sitä. Hoitaja riensi paikalle, ja lisäsi Saaran saaman hapen määrää.

Se auttoi selvittämään Saaran ajatuksia. Hän rauhoittui, mutta hän vapisi. Hän oli rikki. Hän oli kadotettu. Hän koki olevansa maailman huonoin ihminen, joka ei ansaitse elää. Silloin hän kuuli tyynyradion napsahtavan päälle korvansa juuressa. Siitä kuuli iltahartauden. Saara keskittyi. Alkoi soida virsi 77:

Käy yrttitarhasta polku,
vie Golgatalle se.
On Hengen viitoittama
sen joka askele.
Se tie vie viimein taivaaseen,
mutta tie se on tuskien.

Tien kaikkein raskaimman Jeesus
on käynyt armossaan,
kun meidän kurjain tähden
hän kulki kuolemaan.
Se tie vie viimein taivaaseen,
mutta tie se on tuskien.

Nyt, köyhä syntinen, riennä
luo Herran Jeesuksen!
Saat rauhan, lohdutuksen
haavoissa Kristuksen.
Se tie vie viimein taivaaseen,
mutta tie se on tuskien.

Saara imi itseensä virren jokaisen sanan. Hän tunsi sisimmässään ja ympärillään Pyhän kosketuksen. Hän ei tiennyt mitä se oli, mutta oli niin suloista ja hoitavaa. Hänen kuolemaan saakka ahdistunut sydämensä sai levon. Synnintunnon taakka otettiin pois. Hän näki edessään kirkkauden maan ja siellä valkeuttta hohtavan hahmon. Se tuli häntä lähemmäs. Hahmo sai kasvot, jotka katsoivat hymyilen häntä kohti. Hahmo tarttui häntä kädestä kiinni, nosti hänet seisaalleen ja he astelivat yhdessä kohti maata, joka loisti heidän edessään kuin hehkuva timantti.

Saara tunsi miten hän lasketutui takaisin ruumiiseensa. Hän ymmärsi käyneensä taivaassa. Hänet oli kuitenkin lähtetty vielä takaisin tähän maailmaan. Saara alkoi toipua kohti jokapäiväistä elämää.

”Tänään minun on määrä olla vieraana sinun kodissasi.” Luukkaan evankelimi 19:5

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 17.2.2021

Meni minne tahansa

Lauri Lintunen katseli lentokoneen ikkunasta yhä kauemmas loittonevaa maan pintaa. Vielä näkyivät kaupungin kadut ja niillä liikkuvia autoja. Pienen hetken kuluttua erottui koko kaupunki muurahaispesän kaltaisena. Korkeita kerrostaloja, matalampia rakennuksia, keskustasta lähteviä tai sinne tulevia teitä. Sitten pilvet peittivät näkyvyyden maahan. Lentokoneen nousu pysähtyi ja se siirtyi vaakalentoon. Laurin jännittyneet sormet olivat tarrautuneet lentokoneen lähtökiihdytyksessä penkin käsinojaan. Nyt Lauri uskalsi vähitellen rentoutua.

Lauri vilkaisi vierelleen asettuneeseen hänelle tunemattomaan mieheen. Miehellä oli yllään musta poolopusero ja suorat housut. Laurilla taas oli tumman sininen puku takkeineen ja kravatteineen. Mies huomasi Laurin uteliaisuuden ja sanoi: Kaunis lentosää. Eikä ilmakuoppiakaan. Joskus höykyttää ihan kunnolla. Vilkaisin nousun aikana sylissäsi olevaa sanomalehteä. Hesari näyttää olevan. Mies hymyili. Ollaan Lontooseen menossa molemmat? Se on todellakin matkani kohde, vastasi Lauri. Sinun myös? Kyllä vaan, vastasi mies. Käyn siellä pari kolme kertaa vuodessa. Minulle tämä on ensimmäinen matka Lontooseen, vastasi Lauri. Hän oli alkanut pitää matkatoveristaan ja uskalsi kertoa hänelle joitain itsestään.

Saanko kysyä oletko matkalla liikeasioissa? kysyi mies Laurilta. Kyllä, vastasi Lauri. Entä itse? Kyllä tavallaan, myynninedistämisasioissa. Ei olla vielä esittäydyttykään. Olen Toivo Roivainen, sanoi Laurin vieruskaveri. Ja minä olen Lauri Lintunen. Miehet paiskasivat kättä. Saanko kysyä oletko töissä jossain kansainvälisessä yhtiössä, kysyi Toivo. Pitää paikkansa, vastasi Lauri. Suomalainen yhtiömme on kansainvälistynyt muutamassa vuodessa ja myy Englantiin koulutuspalveluja. Opetatte siis ihmisiä oppimaan tehokkaammin? Pitää paikkansa, vastasi Lauri. Entä millaisessa yhtiössä itse olet työssä? Kysyi puolestaan Lauri. Meidän yhtiömme on myös kansainvälinen. Sen tuotteet liittyvät ihmisen henkisiin tarpeisiin. Tuotteemme on luottamus.

Haluamme ihmisten löytävän elämässään luottamuksen lähteet. Oh, vastasi Lauri. Se on yksi ihmisen suurimmista tukipilareista. Jos luottamus puuttuu, on vaikea jaksaa elämän haasteissa. Kyllä, vastasi Toivo. Luottamus omaan itseen ja tulevaisuuteen ovat avainasiassa ihmisen elämässä. Samoin luottamus toisiin ihmisiin. Miten suuri on yhtiö jossa työskentelet, kysyi Lauri. Se on itse asiassa yhtiöiden rypäs, joilla kaikilla on sama toiminta-ajatus. Niillä kaikilla on kuitenkin sama omistaja. Yhtiöllä on haarakonttoreita kaikilla mantereilla, niin kaupungeissa kuin maaseudullakin, vastasi Toivo. Entä sinun edustamasi yhtiö? Miten suuri se on? Se on vasta aloittamassa maailmanvalloitustaan, vastasi Lauri. Toimimme Euroopassa ja Aasiassa. Kuulostaa lupaavalta, vastasi Toivo.

Mutta kerro vielä lisää sinun työnantajastasi, pyysi Lauri. Paljonko teillä on työntekijöitä? Siinä yrityksen osassa jota edustan on 15 000 kokopäiväistä työntekijää. Maailmalla työntekijöiden määrä kasvaa jatkuvasti. Vau! Sanoi Lauri. Miten se on organisoitu? Sillä on maailmanlaajuisesti yksi pääjohtaja ja hänellä alueellisia johtajia. Yhtiömme toiminnan piirissä on noin 2 mrd. ihmistä. Valtava yhtiö, ihmetteli Lauri.

Miehet juttelivat koko lentomatkan ajan. He vaihtoivat yhteystietoja ja sopivat tapaavansa Lontoossa. Toivo lupasi käydä hakemassa Laurin tutustumaan työhönsä. Parin päivän kuluttua Toivo ajoi Lontoon metrolla Laurin majapaikan luo ja he lähtivät yhdessä kohti aivan Lontoon keskustaa. He jäivät pois Westminister Abbeyn kohdalla ja Toivo johdatti Laurin suureeen komeaan rakennukseen, joka muistutti hieman Pantheonia Roomassa.

Rakennuksen oven yllä luki John Wesley Hall. Sisään virtasi väkeä. Sitten tilaisuus alkoi. Lauri istui eturivissa. Suuri kuoro lauloi. Sitten seurasi puhe. Toivo saateltiin puhujakorokkeella. Hän aloitti: Te maailmanlaajan yhteisömme jäsenet. Tuon teille terveiset Suomesta, kylmästä Pohjolasta. Sama luottamus asuu sydämissämme, teillä ja meillä. Uskomme ja luotamme ikiaikaiseen Raamatun Jumalaan, joka on kanssamme sanassaan ja Pyhässä Hengessä. Hän näyttäköön meille tietä kun olemme kokoontuneet tänne Lontooseen kansainväliseen lähetyskonferenssiin.

Sen tunnukseksi on valittu tämä jae Psalmista 65: Sinuun luottavat kaikki maan ääret ja kaukaiset meren rannat.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 16.2.2021

Hissantunti

Maan suurin uutispalvelu julisti: ”Tiede on voittanut uskonnon. Yhdenkään ihmisen ei tarvitse enää kärsiä uskonnon mielivallasta.” Kaapo kuuli isänsä lukevan päivän sanomalehtä Kaapon äidille, kun perhe oli aamupalalla. Äiti kokkasi puuroa ja kantoi voileipiä pöytään. Maitoa ja mehua ynnä kahvia kumottiin avoinna ammottaviin suihin. Tultiin kylläisiksi ja riennettiin pesemään hampaita ja käsiä ja sitten laittamaan päällystakit ylle ja kengät jalkaan. Muistitteko pipot ja hanskat? huuteli äiti. Kaikki kuusi lasta ja isä vastasivat kuorossa: Juu juu!

Isä riensi ulos Ukkostie nelosen pihaan ajamaan perheen tila-auton tallista. Hump! Koko muu perhe istahti kuin parvi lintuja auton penkeille ja sitten menoksi. Isä jakoi lapset kouluihin ja sitten vei äidin ja itsensä työpaikoilleen. Kaapo kuuli kaiuttimesta aamunavauksen. Koulun historianopettaja otti siinä käsittelyyn lehden otsikon tieteen voitosta. Hän julisti että 1700-luvulla alkanut Valistuksen aika on nyt tehnyt tehtävänsä ja tuonut läntisiin yhteiskuntiin rauhan ja vapauden. Uskonnoista kumpuava väkivaltaisuus on loppu. Sitten kaiuttimista kuului artisti Hannan ihmiselon vapautta julistava biisi.

Kaapo ja hänen luokkansa kuuntelivat aamunavausta hiljaisuuden vallitessa. Hissan ope, heidän luokanvalvojansa oli kova jehu. Saattoi tulla luokkaan vielä päivänavauslaulun kaikuessa ja Kaapon luokan ovi oli vieläpä auki käytävälle, jossa ope puhui mikkiin. Oli parasta olla hiljaa. Niinpä nytkin kesken Hannan laulun ope asteli salkkunsa kanssa sisään. Sitten hissan tunti alkoi. Aiheena oli lehtiotsikon innoittamana poikkeuksellisesti Valistuksen aika. Opettaja aloitti: Kysyn teiltä kaikilta: Mitä Valistuksen ajalla tarkoitetaan? Kaapo viittasi ja sanoi: Sillä tarkoitetaan sitä, että tiede voitti uskonnon.

Kuuntelitpa tarkkaan päivänavauksen tänään. Hyvä Kaapo. Nyt kerron lisää Valistuksen ajasta. Se alkoi Ranskasta, jossa hyökättiin kirkon ylivaltaa vastaan ja kaadettiin kuningasvalta. Alkoi taistelu vapaudesta ajatella itse. Tasavalta oli tulossa. Se ennakoi demokratiaa. Lopultakin ihmiset ponnistelivat irti taikauskosta ja aloivat ajatella itsenäisesti. Nyt tämä prosessi on loppuun saatettu. Opettaja puhui antaumuksella. Oppilailta se meni suurimmaksi osaksi yli hilseen. Sitten opettaja kysyi: Tuleeko teille mieleen jotain tapahtumaa, sanontaa tai… vaikkapa kuvaa, joka ilmentää Valistusaatteen voimaa ja henkeä. Olkaa vain vapaita ilmaisemaan itseänne valistuksen hengessä!

Oppilaat katsoivat toisiaan. Kaapo katsoi salaa kännykästä wikipedian sivuja. Hän viittasi. Häntä ennen kuitenkin ehti Niilo. Hän viitasi ja vastasi: Vapaus, veljeys ja tasa-arvo! Hyvä! lausahti opettaja. Entä sinä? Kaapo vastasi: Taulu nimeltä La liberté guidant le peuple, Vapaus johtaa kansaa. Oikein hyvä Kaapo. Taidat olla taiteen harrastaja. Kaapo punastui. Luokassa joku sanoi: Onko se se taulu, jossa nainen tissit paljaana pitää kädessään Ranskan lippua. Kaapo punastui lisää. Kaisa viittasi ja vastasi: Kesällä käytiin Ranskan Rivieralla. Siellä oli paljon vapautettuja naisia rannalla. Oppilaat katsoivat toisiaan ja alkoivat yksi toisensa jälkeen hihittää. Eivät voineet itselleen mitään.

Pian puoli luokkaa hihitti ja toinen puoli luokkaa ulvoi naurusta. Hissan ope näytti hämmentyneeltä. Kuinkas tässä näin kävi? Kun meteli luokassa yhä jatkui ja yltyi, hän lopulta nosti kätensä ylös ja teki merkin: lopettakaa. Osa ymmärsi mutta eivät kaikki. Silloin hissan opelta paloi pinna ja hän karjaisi: Hiljaa joka iikka! Luokassa tuli hiljaista. Sitten Kaisa viittasi ja sanoi: Mutta opettajahan kehoitti meitä ilmaisemaan itseämme vapaasti valistuksen hengessä. Eikö se sovikaan? Ope oli edelleen tuiman näköinen. Sitten hän sanoi: Niin sanoin, mutta ottakaa huomioon, että minullakin on silloin oikeus ilmaista itseäni valistuksen hengessä. Silloin joku luokassa sanoi puoliääneen: Giljotiini. Sana aiheutti jälleen hihitystä, mutta ei niin paljon kuin äsken. Opettaja mykistyi. Hän muisti äkkiä, että vallankumouksen lapset tappoivatkin toisiaan.

Tuo historian tunti jäi luultavasti kaikkien oppilaiden mieleen, ja opettajan myös. Todella elämyksellistä opetusta.

Kaapo kertoi kotona illallispöydässä hissantunnista. Muu perhe ihmetteli. Taisi mennä opettajalta vähän överiksi, arveli isä. Niin taisi mennä, totesi äitikin. Sitten Kaapo avasi suunsa ja sanoi: Olihan se tunti hauskakin ja pelottavakin. Mikä siinä oli pelottavaa, kysyi isä. Se, että miten käy, jos kansa todella on ainut kaikkivaltias. Kykeneekö se kuitenkaan siihen? Vallankumoushan söi pian omia lapsiaan, ja onko se hyvä että naiset kulkee tissit paljaana? Vanhemmat katsoivat Kaapoa silmät suurena ja muut lapset nauroivat.

Kaapo selosti perheelleen miten tissijuttu oli saanut alkunsa. Niin, totesi äiti. Mikä kaikki voikaan olla oikeata ihmisten mielestä. Me olemme niin ailahtelevaisia. Kykenemmekö yksin tietämään ja määrittelemään mikä on oikein ja väärin? Silloin isä sanoi: Niin, muistan erään viisaan lausuman ajatuksen: demokratia elää arvoista, joita se ei kykene itse tuottamaan. Demokratiassa kansa tekee päätökset. Halutessaan sellainen maa voi päätöksellään jopa lakkauttaa demokratian. Silloin Kaapo sanoi: isä, entä Jumala? Onko hän olemassa ja jos on, niin välittääkö hän mitä kansakunnissa tapahtuu?

Kaapon isä oli uskonnon ja psykologian opettaja lukiossa. Isä vastasi: Raamattu kertoo Jumalasta, joka lopulta ohjaa historian tapahtumia. Kun aika täyttyy, hän kokoaa kaikki kansakunnat eteensä tuomiolle. Silloin paljastuu kunkin kansan ja heimon ja kunkin ihmiset salaisimmatkin ajatukset ja teot. Tapahtuu Jumalan oikeudenmukainen tuomio. Vain Jeesuksen Kristuksen uhrikuolema voi vapauttaa syyllisen iankaikkisesta rangaistuksesta. Pyhä Jumala rakastaa ihmisiä, mutta vihaa syntiä. Rakkaudesta meitä kohtaan hän rankaisi meidän sijastamme omaa Poikaansa, että ihminen voisi saada anteeksi ja vapautua tuomiosta.

No jos tuo pitää paikkansa, sanoi Kaapo, niin se on jotain aivan muuta kuin mitä hissan tunnilla opetettiin ja ylistettiin.

Kuka ei sinua pelkäisi, Herra, kuka ei ylistäisi nimeäsi? Sinä yksin olet pyhä. Kaikki kansat tulevat eteesi ja kumartavat sinua, sillä sinun oikeat tuomiosi ovat tulleet julki. Ilmestyskirja 15:4

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 15.2.2021

Manne Jokkinen

Manne Jokkinen oli tullut puistoon. Hän istahti yhdelle sen penkeistä. Muiden puistossa olevien katseet alkoivat kääntyä häneen. Mannen ulkoasusta se johtui. Hänellä oli yllään rikkinäiset ja likaiset vaatteet ja parta ja hiukset repsottivat hoitamattomina. Manne laski katseensa alas ja tuijotti pulloon joka oli hänen käsissään. Se oli Sorbusta. Rahat siihen hän oli kerjännyt valehtelemalla yhdelle ja toiselle tarvitsevansa rahaa ruokaan. Huojahdellen Manne nosti pullon suulleen ja naukkasi sieltä viimeisetkin pisarat. Nyt oli onni lopussa. Lisää piti saada. Muuten ankea todellisuus astuisi kätköistään hänen tietoisuuteensa. Humalalla sen sai painettua hetkeksi unholaan.

Alkoholisti hän oli. Ties miten pitkään. Manne ei jaksanut eikä välittänyt sitä muistella. Elämä oli painunut pohjamutiin jo kauan sitten. Oikeastaan jo lapsuudessa. Isä oli juoppo ja teki äidistäkin sellaisen. Molemmat Mannen vanhemmat olivat jo pois tästä ajasta. Joskus, kun oli hyvä hetki, Manne kävi heidän haudallaan ja laski äidilleen kukkaset, jotka oli poiminut tien varresta. Isän kodalle hän laski käsistään kiviä. Kunpa niiden paino muistuttaisi isää vielä haudassa tämän pahasta, kurjasta, viinanhuurisesta elämästä. Viina oli vienyt Mannelta sekä isän ja äidin. Ja nyt se oli viemässä hänetkin. Haudalla Mannea alkoi aina ahdistaa. Tuska ja kyyneleet, vihakin, pyrki nousmaan pintaan.

Kerran, kun Manne pitkästä aikaa oli tullut hautausmaalle, hän huomasi kaukaa, että joku oli kumartuntut tutun haudan ääreen. Manne pysähtyi katsomaan, miten tuntematon nainen poisti haudalta kuivuneita kasveja, istutti Mannen isän ja äidin hautakiven eteen tuoreita pelargonioita ja kasteli ne. Äkkiä nainen huomasi Mannen ja nousi ja vilkutti Mannelle. Manne vilkutti takaisin tietämättä miksi. Sitten nainen käveli Mannen luokse ja lausui: Hyvää Päivää Manne Jokkinen. Onpa mukava tavata teitä. Olen suuressa kiitollisuudenvelassa vanhemmillesi, ja nyt sain viimein tavata sinut, heidän poikansa.

Mannen suu aukesi hämmästyneenä. Häntä puhuteltiin kuin ihmistä ainakin, ja se, että hänen vanhempansa olivat tehneet elämässään jotain hyvääkin. Hän oli tottunut pitämään heitä vain hylkiöinä kuten itseäänkin ja suurena syypäänä oman elämänsä nurjaan kulkuun. Nainen huomasi Mannen hämmästyksen ja pyysi Mannea istuutumaan kanssaan hautausmaan penkille. Siinä nainen kertoi, miten hän oli nuorena jäänyt puoliorvoksi isän kuoltua. Äidin hoidettavaksi oli jäänyt viisi pientä lasta. Kaikesta oli ollut pulaa, mutta kummitäti, Mannen äiti oli auttanut perhettä omista vähistä varoistaan. Samoin oli tehnyt Mannen isä silloin kun oli ollut hyvä hetki ja oli ollut selvänä.

Nainen kertoi saaneensa Mannen vanhemmilta osakseen rakkautta ja tukea. Heiltä saamansa kannustuksen ja tuen avulla hän oli kyennyt käymään koulua ja valmistumaan ammattiin. Nyt nainen oli hyväpalkkaisessa virassa. Manne kuunteli kummissaan. Kummilapsi? Auttaneet? Tukeneet? Milloin? Hänen muistinsa oli tallentanut lapsuudesta vain ikäviä asioita. Nainen tunnisti Mannen hämmennyksen ja jatkoi. Vanhempasi kertoivat sinustakin. Olit jo lähtenyt pois kotoa ja heillä oli ikävä sinua. Heillä oli ongelmansa, mutta heillä oli sydäntä muistaa sinua aina hyvällä, ja minulla on heistä hyviä muistoja. On todella arvokasta, että saan nyt viimeinkin tavata sinut, Manne.

Manne kysyi naiselta änkyttäen: m-mutta miten tunsit minut? Valokuvien perusteella, vastasi nainen. Äitisi näytti minulle valokuvia sinusta. Manne oli pitkään hiljaa. Hän tiesi miltä hän näytti tällä hetkellä. Kuin linnunpelätin. Ja haisi voimakkaasti lialta. Manne oli tottunut ajattelemaan että hän oli kuin syöpäläinen jonka muut pyrkivät kiertämään kaukaa. Mutta nyt häntä kodeltiin kuin arvokasta vierasta, melkein kuin kuninkaallista, ja samalla niin lähelle tulevasti ja lämpimästi. Arvostus Mannea kohtaan huokui naisen joka sanasta

Manne murtui. Hän purskahti itkuun samalla häveten sitä. Hän pyyhki kyyneleitä silmistään ja pyteli itkuaan anteeksi mutta ei voinut. Tuli uusi itkun puuska. Vuosien tuskaa ja ikävää purkautui. Miten sinä voit olla minua kohtaan noin ystävällinen? Sinä kohtelet minua kuin vertaistasi. Minä koen sinun seurassasi olevani jälleen ihminen. Nainen katsoi Mannea suoraan silmiin ja sanoi joka sanaa painottaen: Manne, sinä olet ihminen. Yhtä arvokas kuin vanhempasi, yhtä arvokas kuin minä, yhtä arvokas kuin kuka tahansa ihminen.

Manne hätkähti. Hänen vanhempansa arvokkaita? Hän oli tottunut pitämään heitä haaskoina, oksentelevina viinatratteina. Etkö koskaan nähnyt vanhempiani humalassa? Manne kysyi naiselta. Kyllä joskus näin, vastasi nainen. Mutta he olivat silloinkin ystävällisiä ja kunnoioittavia minua kohtaan, vastasi nainen. Sitten,erään kerran, kun soitin heille opiskelupaikkakunnaltani kysyäkseni kuulumisia, äitisi ääni oli erilainen kuin ennen. Ja niin iloinen. Kun kysyin syytä siihen, äitisi vastasi päässeensä vapaaksi viinasta. Hän oli tullut uskoon. Myöhemmin isäsikin, juuri ennen kuolemaansa, oli ottanut Jeesuksen vastaan Vapahtajakseen.

Nyt Manne alkoi muistaa. Hän oli haistattanut pitkät vanhemmillee jo vähän yli kaksikymppisenä eikä ollut juuri pitänyt yhteyttä heihin. Eikä ollut vastannut heidän puheluihinsa ja oli lopulta pannut eston puhelimeensa heidän numeroidensa kohdalle. Kerran äiti oli saanut puhelunsa läpi uudesta numerosta soittaen ja oli höpissyt jostain Jeesuksesta. Silloin Manne oli katkaissut puhelun vihaisesti. Olisi pelastunut ja lakannut juomasta aikaisemmin, ennen kuin pilasi poikansa elämän! Siinä oli viimeinen kerta kun hän oli kuullut äitinsä äänen.

Nyt Manne kuunteli kohtaamansa naisen kertomusta vanhemmistaan. Manne kysyi myös: Mitä se puhe uskoontulosta oli? Voiko joku Jeesus muka vapauttaa ihmisen viinasta ja tehdä hänestä iloisen ihmisen? Nainen käänsi jälleen kasvonsa Mannea kohti ja sanoi hymyillen:Nyt minä muistin jotain. Äitisi pyysi minua lukemaan sinulle, jos sinut tapaisin, yhden kohdan hänelle tärkeäksi tulleesta kirjasta, Raamatusta. Ne ovat Jeesuksen sanoja Luukkaan evankeliumin luvusta 15:

Yhdestä syntisestä, joka kääntyy, iloitaan taivaassa enemmän kuin yhdeksästäkymmenestäyhdeksästä hurskaasta, jotka eivät ole parannuksen tarpeessa.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 14.2.2021 (julkaisu ensimmäisen kerran noin 10 vuotta sitten)

Natanael

Natanael, noin 24-vuotias betsaidalainen mies otti kysymyksen Jumalasta vakavasti, kuten useimmat hänen tuntemistaan nuorista miehistä. Heidän tietoisuudessaan oli selvänä käsitys Jumalan valittuun kansaan kuulumisesta. Jumalan oli näille israelilaisille kaikki kaikessa, koko olemassaolon perusta. Kokoontuessaan yhteen betsaidalaisilla nuorilla miehillä oli tapana pohtia myös kysymystä maansa kohtalosta Rooman imperiumin osana. Pitäisikö pyrkiä irti roomalaisten ikeestä vai ei ja jos niin millä tavalla?

Jotkut Natanaelin tovereista kannatti aseellista vastarintaa miehittäjiä vastaan ja vetosivat silloin entisaikojen profeetallisiin johtajiin. ” Niin mutta löytyykö yhtään sellaista meidän keskuudestamme nyt?” kysyi Natanael. Jos Herra ei ole kanssamme, epäonnistuminen on varma. ” Onhan Jumalamme antanut meille ennenkin voiton vähäisillä joukoilla ylivoimaista vihollista vastaan”,väitti siihen Bartolomeus, Natanaelin ystävä. ” Niin on, mutta voitto edellytti kansan kääntymistä pois pahoista teoistaan. Synnissä elävää kansaa Jumalamme ei auttanut.” ” Mitä syntiä Israelissa muka nyt tehdään?” kivahti isänmaallista tunnetta täynnä oleva Bartolomeus?” ” Niin, mitä syntiä? ” vastasi Natanael. Kysymys on siitä, onko Jumala meidän kanssamme vai ei! Kunpa tietäsin! ”

Natanael käveli kotia kohti ajatuksissaan. ” Voi kun Jumala herättäisi meille profeetan niin kuinmonesti ennenkin! ” Natanael havahtui mietteistään nähdessään parhaan ystävänsä Filippuksen kävelevän tiellä häntä vastaan. ” Kuule Natanael! ” huusi Filippus hänelle jo kaukaa.” Me olemme löytäneet sen, josta Mooseksen laki ja profeettojen kirjat todistavat! Hän on Jeesus, Joosefin poika Nasaretista." ” Voiko Nasaretista tulla mitään hyvää? ” vastasi Natanael kurtistaen kulmakarvojaan ja äänessään syvää epäluuloa. ” Tule ja katso! ” huudahti Filippus ystävälleen. Niin nämä kaksi ystävystä kulkivat kumpuilevan maiseman halki Betanian suuntaan Jeesuksen luo.

Kun Jeesus näki Natanaelin tulevan, hän sanoi: "Siinä on oikea israelilainen, mies vailla vilppiä!" "Mistä sinä minut tunnet?" kysyi Natanael. Jeesus vastasi hänelle: "Jo ennen kuin Filippus kutsui sinua, näin sinut viikunapuun alla." Natanael sanoi: "Rabbi, sinä olet Jumalan Poika, sinä olet Israelin kuningas!" eesus sanoi hänelle: "Uskotko jo sen perusteella, että sanoin nähneeni sinut viikunapuun alla? Paljon suurempaakin saat vielä nähdä.

Natanael lähti seuraamaan Jeesusta. Natanael näki Jeesuksen tekemät ihmeteot ja kuuli hänen opetustaan. Natanael tuli yhä vakuuttuneemmaksi siitä että Jumala oli vihdoin kuullut kansaansa lähettämällä sille vapauttajan sortajista, Jeesuksen, Daavidin Pojan, Jumalan Israelille lupaaman Kuninkaan taivaasta.

Kysymys vapautussodasta ei jättänyt Natanaelia rauhaan. Hän oli aikonut monta kertaa kysyä asiasta Jeesukselta. Kävi kuitenkin niin että Natanael sai kysymykseensä vastauksen kuullessaan Jeesuksen ja farisusten keskustelevan. Kun fariseukset kysyivät häneltä, milloin Jumalan valtakunta oli tuleva, vastasi hän heille ja sanoi: " Ei Jumalan valtakunta tule nähtävällä tavalla, eikä voida sanoa: 'Katso, täällä se on', tahi: 'Tuolla'; sillä katso, Jumalan valtakunta on sisällisesti teissä".

Pohtiessaan Jeesuksen vastausta ja hänen muita opetuksiaan Natanael alkoi aavistaa olevansa suuren, käänteen tekevän viisauden äärellä. Tärkeintä ei ollut ulkonainen itsenäisyys ja vapaus. Se saattoi olla monesti vain vapautta tehdä pahaa. Tärkeintä oli sisimmän vapaus synnistä. Kun Jumalan Poika tulisi asumaan Natanaelin sisimpään ja tosi sinne tullessaan valtakuntansa todellisuuden ja voiman, olisi Natanael todellisesti vapaa.

Jumalan valtakunta olikin paljon suurempi kuin Israelin maantieteelliset rajat! Jeesus ei tulisi silti koskaan unohtamaan juutalaista kansaa. Sen Natanael ymmärsi. Kerran Jumala toteuttaisi lupauksensa vapaasta Israelin maasta. Tärkeintä oli kuitenkin olla sisäisesti israelilainen, sydän ja elämä puhdistettuna synnistä ja vääristä asenteista. Tämän vapautustaistelun Jeesus oli tullut nyt toimittamaan. Aikojen lopulla Jumala tulisi vielä muistamaan Israelia ja antamaan juutalaisille oman itsenäisen maan ja sen asukkaille sydämen uudistuksen Jumalan Pojan sisäisen tuntemisen kautta.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 13.2.2021

Hyvä maa

Kauko oli yrittäjä. Hän teki pitkää päivää liikkeessään yhdessä vaimonsa Liisan kanssa. Vapaapäiviä oli yksi viikossa, eikä sekään aina kokonainen. Sunnuntai-iltana oli jo mentävä valmistelemaan maanantain klo 7 liikkeen aukeamista. Herätys oli silloin 5.30. Mutta ei se haitannut. Hänellä oli veren veto yrittämiseen. Vaimon piti vielä nytkin, viisikymppisenä toppuutella häntä.

Kaukon ja Liisan lapset olivat lähes kasvaneet liikkeessä isän ja äidin jaloissa pyöriessä ensin takahuoneessa ja sitten auttamassa, kuten hyllyjen täyttämisessä, inventaariossa, siivoamisessa. Kaukon perhe oli saanut rehellisen kuvan elämästä yrityksen parissa. Se oli todella työtä vuorotta. Mutta samalla lapset olivat kasvaneet ahkeriksi ja omatoimisiksi ihmisiksi. He olivat nähneet, ettei raha kasva puissa. Nyt oli syntymässä ensimmäinen lapsenlapsi.

Niin kävi, että Kauko ja Liisa pääsivät ylenemään arvossa ukiksi ja mummoksi tammikuun pakkasilla. Kauko hössötti asiasta enemmän kuin vaimonsa ja suunnitteli jo kuukausia ennen miten he pääsevät lähtemään Tornioon lapsenlapsen kastejuhlaan. Silloin avuksi tulivat perheen kaksi muuta kolmesta lapsesta, Jyri ja Riitta. He lupasivat hoitaa liikettä kokonaisen viikon. Nyt isä, tuore ukki ja äiti, tuore mummo, saisivat viettää loman, ensimmäisen kahteenkymmeneen vuoteen.

Niin Kauko ja Liisa lähtivät matkaan maaliskuun auringon loistaessa heidän selkänsä takana. Auto oli lastattu monenlaisilla tavaroilla, joita lapsiperhe saattoi tarvita. Kun ukki esitteli videopuhelussa niitä kaikkia kasteperheelle, lapsen isä, hänen vanhin poikansa Erkki totesi hymyillen, että nyt heille tulee vauvan hoitoon kaikki ainakin vuoden ajaksi. Se on tarkoituskin, sanoi ukki Kauko, ja ruokaa tuodaan myös, savukalaa ja savukinkku ja voileipäkakkuja ja makeita leivonnaisia ja muita syötäviä juhlapöytään.

Matkalla he pysähtyivät Pyhäjärvellä syömään. Sen jälkeen Kauko ajoi Pyhäjärven kirkon eteen. Siellä hänet oli 53 vuotta sitten kastettu ja myös konfirmoitu. Hän oli pyytänyt suntiota avaamaan kirkon oven heitä varten. Kauko ja Liisa astuivat hiljaiseen kirkkorakennukseen. Täällä tuoksuu samalta kuin ennenkin, sanoi Kauko vaimolleen. Nuuh, en huomaa mitään, vastasi Liisa. Etkö huomaa, vanhan hirsirakennuksen ja maalattujen sisäseinien tuoksu. Täällä on kasteallas, huomasi Liisa. Niin, siinä minut kastettiin, sanoi Kauko ja liikuttui. Kyyneleet valuivat hänen silmistään.

Ja pian lapsenlapsemme kastetaan saman Jumalan omaksi kuin minutkin ja sinut on kastettu, Jeesuksen omiksi pieniksi ystäviksi. No et ole enää pieni enkä minäkään, hymyili Liisa. Niin, mutta sydämessäni minä olen yhä Jeesuksen pieni ystävä. Ja uskon, että hän on myös minun ja sinun ystävä. Me olemme saaneet elää hyvää ja rikasta elämää. Meiltä ei puutu mitään. Ja ajattele, sitten kerran kaikki muuttuu vielä paremmaksi. Miten niin, kysyi Liisa. Kauko alkoi laulaa tuttua kastevirttä, sitä jota oli laulettu hänen kastejuhlassaan. Niin Kaukon äiti oli kertonut.

Ystävä sä lapsien, katso minuun pienehen. Minne käynkin maailmassa, sinä olet hoitamassa.Onni täällä vaihtelee, taivaan Isä suojelee.

Pidä meitä turvissas, Jeesus, armohelmassas, Suojaas sulje isänmaamme, sulta kaiken lahjaks saamme. Johda, Jeesus rakkahin, meidät taivaan kotihin.

Nyt herkistyi Liisakin.Hän otti miestään Kaukoa kädestä kiinni ja vei hänet alttarin luo. He polvistuivat ja kiittivät taivaallista Isäänsä kaikista hänen lahjoistaan. Kun he nousivat ja kävelivät kirkon käytävää kohti ulko-ovea, he näkivät edessään kirkon urkuparven seinämään kultakirjaimin kirjaillut sanat: Hänen täyteydestään me kaikki olemme saaneet, armoa armon lisäksi. Joh.1:16

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 12.2.2021

Autolla perille

Nitta ja Jonne olivat lähdössä automatkalle mummolaan Nitan äidin luo heidän lapsensa Niinan kanssa. Onko kaikki mukana, höyrysi Jonne. Sinä usein tuppaat unohtamaan jotain. Niinkö se on, vastasi Nitta. Kun sinulla on aina niin kiire, kiire sinne ja kiire tänne. Eikä ole, sinä olet vain niin hidas, leukaili Jonne. Vai hidas. Pakkaapa sinä sitten ensi kerralla mukaan kaikki, mitä me tarvitaan, myös Niinan lastenrattaat, vaatteet, tuttipullot ja muu ja omat tavarasi lisäksi. Joo joo, sanoi siihen Jonne pelätessään joutuvansa pakkaushommaan.

Jonne ajoi ja Nitta luki karttaa. Niin oli tällä kertaa hauskempi. Ei aina navigaattoria, ei aina googlemapsia. Mutta unohtuiko sittenkin jotain, kysyi Nitta Jonnelta tämän kaartaessa heidän skodallaan pihalta tielle. Ei kai, hammasharjat tahnoineenkin tuli mukaan, vastasi Jonne. En minä nyt sellaisia tarkoittanut, sanoi Nitta. Vaan mitä sitten, hämmästyi Jonne. Eikö olisi hyvä pyytää johdatusta ja varjelusta matkaan? kysyi Nitta. Mennäänkö Kurolan kautta vai Taipaleen kautta vitostielle? Hmh..vastasi Jonne, kyllä aikuisten ihmisten pitää itse tietää mistä kadunkulmasta käännytään, tokaisi Jonne. Ajetaan sitten, sanoi Nitta.

Niin he ajoivatkin. Hei, kohta tullaan Taipaleen kanavalle, sanoi Nitta. Onkohan silta alhaalla vai ylhäällä? No ei kai nyt talvella kanavassa laivoja liiku, tokaisi Jonne. Mutta mutta, kun he lähestyivät kanavaa, heidän edellään oli pitkä jono autoja. Pitäisikö tankata kun on jonoa? Tuossa ennen siltaa on bensa-asema, kysyi Nitta. Mitä suotta, tankki on puolillaan. Just päästiin vasta matkaan. Hyvä on sitten, vastasi Nitta vähän närkästyneenä. He jonottivat pitkään, ennen kuin silta laskeutui alas. Huhuh, sanoivat he molemmat. Vihdoinkin! No olis oltu Kurolan kautta menneenä jo lähellä Kuopiota, harmitteli Nitta. Ei hätää, tässä mennään, vastasi Jonne.

Niin he saapuivat Kuopioon. Oho, entä ne Kallansillat? muisti Jonne. Mitä niistä? kysyi Nitta. Nehän on joskus jumissa, vastasi Jonne. Ja niin ne olivatkin. He päätyivät jonoon sillan luo. Sillan puoliskot nousivat ylös heidän edessään ja seisoivat pystyssä niin kuin koiran korvat. Saksanseisojat, muisti Jonne, siitä niiden lempinimi oli tullut. Meni puolitoista tuntia. Vihdoin matka jatkui. Onneksi Niina-vauva jaksoi nukkua eikä älissyt. Köh köh, sanoi auton moottori heidän päästyään vauhtiin moottoritiellä kohti Siilinjärveä. Mitä, bensaahan on vielä reilusti, vai onko? Voi ei, auton polttoainemittari oli ollut jäässä ja nyt neula oli äkkiä pudonnut näyttämään tyhjää tankkia. Jonne ähkäisi ja astui ulos pienen tyhjän varakannun kanssa ja heilutteli sitä ohiajaville. Meni puoli tuntia, kun yksi auto vilkutti ja pysähtyi heidän kohdalleen. Bensa lopussa? Minulta saatte viisi litraa. Sillä pääsee Siilinjärvelle tankaamaan. Jonne antoi auttajalle pari kymppiä ja kiitteli kovasti.

Ilta alkoi jo laskeutua ja tuli pimeää. Jonne tankkasi auton Siilinjärven keskustassa ja sitten kohti Nurmesta. Mutta kauhistus! Äkkiä pimeälle tielle ilmestyi valoton auto. Se kääntyi sivutieltä heidän eteensä aikoen kääntyä heidän tulosuuntaansa. Sydän sykkyrässä Jonne jarrutti ja koetti kääntää heidän autoaan tien oikeaan laitaan. Viime hetkellä auto totteli, kääntyi ja tömähti lumiseen penkaan. Sinne se junttaantui. Eikä suostunut lähtemään pois. Tielle kääntynyt auto hävisi jonnekin. Liikenne oli hiljentynyt, olihan nyt lauantai-ilta. Niina-vauva heräsi ja pyysi ruokaa. Jonne koetti kaivaa varrellisella lumikraapalla lunta pois auton alta. Ei se onnistunut. Syötyään Niinalle tuli aika pitkäksi ja tyttö alkoi älistä ja vaatia tekemistä. Kello alkoi olla jo iltakymmenen. Jonne tuli autoon lämmittelemään ja kysyi Nitalta: mitäs nyt tehdään? Jumissa on. Miten olis sen rukouksen laita, kysyi Nitta. Ähhmm… vastasi Jonne. No, sinä voitit, rukoile nyt sitten. Nitta pyysi taivaan Isää lähettämään heille apua niin että he pääsevät perille mummolaan.

Heti rukouksen päätyttyä sivutieltä alkoi näkyä valoa. Valo läheni. Se oli lumilinkotraktori! Jonne paiskasi itsensä ulos autosta ja lähti juoksemaan traktoria kohti käsiään heilutellen. Traktori pysähtyi. Pian se veti Jonnen ja Nitan skoda-auton penkasta tielle ja matka jatkui ja ennen pitkää päästiin mummolan lämpimään tupaan. Siellä istui tuolissa torkkuen mummo Raamattu käsissään. Mummo havahtui ja Raamattu putosi. Tervehdittiin iloisesti ja Nitta kertoi mummolle viivästyksen syistä. Niin, hyvä kun pääsitte terveenä perille, sanoi mummo. Tulkaa iltapalalle. Teillä on varmasti nälkä. Nitta nyökkäsi. Hän otti mummon Raamatun lattialta ja vilkaisi siihen. Se oli avoinna Sananlaskujen kirjan kolmannen luvun kohdalta. Yksi jae oli alleviivattu: Älä luulottele olevasi viisas; pelkää Herraa ja karta pahaa.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 11.2.2021

Maastossa

Kalle oli jalistähti, ainakin paikallisesti. Hän oli mainio hyökkääjä ja maalitykki. Nyt häntä oltiin kyselty pelaamaan yhtä sarjaa ylemmäs. Se hiveli Kallen itsetuntoa. Mihin hän vielä yltäisikään? Ikää hänellä oli 18 vuotta. Voisiko päästä vielä pelaamaan Suomenmestaruusjoukkueessa? Jalisharkat pallonkäsittelyineen maistuivat. Kunto koheni lenkeillä ja salilla. Kun Kalle liikkui kaupungilla, hän sai joskus osakseen ihailevia katseita. Elämä todella hymyili.

Kalle aikoi pyrkiä opiskelemaan liikuntatiedettä yliopistoon. Haaveena oli kouluttautua valmentajaksi siltä varaa, että kilpaura joskus päättyisi. Se oli kyllä laatuunkäypä ajatus, totesivat hänen vanhempansa. Selusta on hyvä turvata. On liikaa urheilijoita, jotka aktiiviuran päätyttyä ovat pudonneet tyhjän päälle. Kalle oli samaa mieltä. Mutta houkutus yrittää ammattilaiseksi jalkapallossa oli suuri. Lähteäkö opiskelemaan vai urapolulle?

Sotaväen kutsunnat tulivat sopivasti Kallea vastaan. Jospa hän kävisi ensin asepalveluksen pois tieltä ja samalla miettisi sen jälkeisiä vaihtoehtoja.Muutama kuukausi miettimisaikaa. Niin se menee, ajatteli Kalle. Kalle päätyi läheiseen varuskuntaan pioneeripataljoonaan. Hänen liikunnallista taustaaansa arvostettiin siellä, ja hän sai mukavasti vapaita pelireissuja varten. Kämppäkaverit ehtivät silti tulla tutuksi. Aivan ensimmäiseksi Kalle tutustui Akseliin. Tämä oli painonnoston harrastaja ja oli kilpaillutkin. Juttu luisti heidän välillään.

Kerran illalla tupaan tullessaan Kalle näki Akselin lukevan jotain kirjaa. Mitä luet? kysyi Kalle. Luen tässä ohjekirjaa, vastasi Akseli. Älä, mitä ohjekirjaa? kysyi Kalle. Se on ikivanha kirja. Kertoo ohjeista hyvään elämään. Ahaa, joku mindfullnessjuttu vai? kysyi Kalle. Ne ei ihan, vastasi Akseli. Tässä kirjassa neuvotaan luottamaan itsensä sijasta johonkin itseä suurempaan. Miksi pitäisi tehdä niin? ihmetteli Kalle. Pärjääthän sinä vahva nuori mies missä vaan, tokaisi Kalle. Niinhän sitä luulisi, vastasi Akseli. Mutta hyviä ohjeita kuitenkin, ainakin minulle.

Seuraavana päivänä oli lähtö maastoharjoituksiin. Kalle oli saanut ajaa sotaväessä kuorma-autokortin. Hän ajoi panssaroitua miehistönkuljetusajoneuvoa. Se oli täynnä harjoituksiin meneviä varusmiehiä. Tultiin metsän reunaan, jossa oli rinne. Sitä pitkin piti nousta ylös ja pysähtyä metsän suojaan. Kallen ajoneuvo kiipesi helposti kivistä rinnettä ylöspäin. Sitten tuli vastaan kohta, jossa rinteessä oleva ajo-ura haarautui. Tästä ei oltu varuskunnassa annettu ohjeita. Ei Kalle ainakaan muistanut niitä jaetun. Niinpä hän silmänräpäyksen tilannetta arvioituaan kääntyi vasempaan lähtevälle uralle.

Ura nousi viistosti rinnettä ylöspäin. Miehistönkuljetusajoneuvo kallistui. Sitten se kallistui lisää. Kallea alkoi epäilyttää pysyykö ajoneuvo pystyssä. Pitäisi päästä kääntymään vähän oikealle päin, niin että kuljettaisiin suoraan rinnettä ylös, mutta sillä suunnalla oli isoja kivenlohkareita. Äkkiä Kallelle valkeni, että he ajoivat nyt panssariuraa. Panssarivaunut kestivät kallistumista paremmin kuin korkeat kuljetusajoneuvot. Juuri kun asia selveni Kallelle, hänen ajamansa ajoneuvo alkoi kallistua lisää. Kalle ei saanut liikettä pysäytettyä. Raskas panssaroitu auto kaatui ja meni katon kautta ympäri. Onneksi se pysähtyi suurten honkien tukemana kuljettajan puoli maata vasten.

Miehistötilasta kuului voihkinaa ja valitusta. Varusmiehet eivä olleet osanneet varautua kaatumiseen ja olivat kierineet varusteineen sikin sokin kulkuneuvon sisällä. Joku tuli ja sai avattua vaunun takapoistumisoven. Verta tihkuvia varusmiehiä alkoi ryömiä vaunusta ulos. Kalle ja hänen vieressään istunut Akseli piti auttaa ulos. Kalle oli aivan järkyttynyt ja poissa tolaltaan. Miten hän, mielestään kokenut maastoajoneuvon kuljettaja, oli voinut tehdä tuollaisen virhearvion. Se, ettei kukaan kuollut onnettomuudessa, lohdutti häntä vähän, mutta vain vähän. Hän joutuisi luultavasti syytteeseen vammantuottamuksesta ja ajoneuvon rikkomisesta. Kallen maailmankuva ja itsetunto romahti.

Kun hän ja joukot olivat päässeet takaisin varuskuntaan ja osa heistä varuskuntasairaalaan tarkastettaviksi, Kalle purki tuntojaan Akselille, joka ymmärsi häntä ja kuunteli kärsivällisesti. Akseli kertoi miten hän itse oli joutunut tiukoille ajettuaan pimeällä tiellä jalankulkijan päälle ja tämä oli vammautunut pahasti. Se oli ollut Akselille kuin maailmanloppu. Onneksi hän oli kohdannut erään opiskelukaverin, joka oli näyttänyt Akselille tien lohduksen lähteille. Syyllisyys, joka häntä oli onnettomuuden jälkeen painanut maahan saakka, otettiin pois. Miten se tapahtui? kysyi Kalle. Tässä on siihen avain, joka toimi minun kohdallani.

Akseli otti esiin tuon vanhan ohjekirjan ja avasi sen ja luki Kallelle: ”Kun hän ei säästänyt omaa Poikaansakaan vaan antoi hänet kuolemaan kaikkien meidän puolestamme, kuinka hän ei lahjoittaisi Poikansa mukana meille kaikkea muutakin? ” Se oli kohta Roomalaiskirjeen luvusta kahdeksan. Akseli kertoi Kallelle, että tätä kirjaa rukoillen lukemalla hän oli löytänyt rauhan ja uuden suunnan elämälleen. Nyt se on itseäni suuremmissa käsissä, hän sanoi Kalleen päin kääntyen.

Pekka Päivärinta

.

Päivän saarna 10.2.2021

Koulusta toiseen

Mikku Pispa oli aloittanut peruskoulun. Pyhäkoulun hän oli aloittanut jo neljä vuotta aikaisemmin. Mikku huomasi pian, että niillä oli vissi ero. Lapsia oli luokassa enemmän kuin pyhäkoulussa ja aiheet olivat erilaisia kuin pyhäkoulussa. Mikku vertasi mielessään kummasta hän piti enemmän. Lampaita ei täällä kivikoulussa jaettu, niin kuin pyhäkoulussa. Täällä kylläkin jaettiin kehuja ja tunnustusta hyvin käyttäytyville oppilaille. Mikkua se vähän ihmetytti. Eikös se ollut ihan luonnollista, että käyttäydytään kunnolla? No, kun Mikku sen osasi, hän sai usein kehuja hyvän käytöksen huomioimishetkissä koulun jumppasalissa päivänavauksen jälkeen.

Kerran päivänavausta oli pitämässä seurakunnan lähetystyöntekijä Oitti Koitto. Hän luki pohjustukseksi raamatuntekstin Heprealaiskirjeen luvusta 13:

Jeesus Kristus on sama eilen, tänään ja ikuisesti.

Nuo sanat hän luki erittäin hitaasti ja painottaen jokaista niistä erikseen. Mikku muisti kohdan. Se oli luettu pyhäkoulussa viime keväänä. Oitti kertoi miten hänen lähetysmaassaan Etiopiassa oli välillä levotonta ja rauhatonta, eikä ruokaakaan ollut aina tarpeeksi. Siellä koettiin erittäin lohduttavaksi se, että oli yksi, joka pysyi muuttumattomana ahdistavissa olosuhteissa. Jeesukseen saattoi aina luottaa ja turvautua.

Päivänavauksen jälkeen oli jälleen hyvän käytöksen tunnustusten jako. Sillä kertaa taputetiin Juuso Muksulle, joka oli avannut oven emännälle tämän tuodessa ruokaa keittiöstä ruokasaliin. Aplodit kaikuivat. Muitakin hyväntekijöitä palkittiin aplodeilla. Sitten oppilaat lähtivät luokkiinsa. Mikun opettaja oli ateisti eikä malttanut olla uskontotunnilla viittaamatta Oitti Koiton päivänavaukseen. Mitä te lapset ajattelette? Pysyykö Jeesus Kristus teidän mielestänne samana ikuisesti? Pipsa Muikku viittasi ja vastasi: Isä sanoo ettei Jeesusta ole. Isä pitää Jeesusta satuolentona. Isä sanoo myös että koko maailmankaikkeus on syntynyt alkuräjähdyksessä ja katoaa kun atomien energia on kulunut loppuun. Sen pituinen se. Ohhoh, vastasi opettaja. Sinähän tiedät paljon.

Mitä mieltä te muut oppilaat olette? kysyi opettaja edelleen. Luokassa tuli hiljaista. Pipsan mahtava tietomäärä oli mykistänyt heidät. Opettaja aikoi juuri jatkaa kun Mikku viittasi ja vastasi. Pyhäkoulussa opetettiin että ajatus alkuräjähdyksestä on Raamatun luomiskertomuksen mukainen sikäli, että molemmissa ajalla on alku. Ja kun sillä on alku, sillä on myös loppu. Pipsan isän sanat atomien energian kulumisesta loppuun ovat myös Raamatun ilmoituksen suuntaisia. Sillä Raamatussa kerrotaan, että ajalla on myös loppu. Mutta pyhäkoulussa opetettiin myös, että senkin jälkeen kun maailma ja maailmankaikkeus on kadonnut, Jeesus on ja elää. Ja kaikki Jeesuksen lampaat elävät hänen kanssaan, taivaan kodissa. Mikun vastaus ensin hiljensi, jos mahdollista, luokkaa entisestään, mutta puhe lampaista ja taivaan kodista sai aikaan pientä tirskahtelua ja jostain kuului: mmääähh!

Luokanopettaja puristi huulensa yhteen. Toisaalta häntä harmitti, toisaalta nauratti tuo määkäisy, toisaalta liikutti Mikun vipitön usko. Vaikka luokanopettaja oli ateisti, oli hänellä silti sydäntä lapsille. Häntä hiukan hävetti aikomuksensa näpäyttää lähetin ajatuksia uskosta Jumalaan ja tämän tuomasta, opettajan mielestä olemattomasta turvasta. Opettajan mielestä jokainen oli oman onnensa seppä. Näin hän ateistina ajatteli. Mielessään Mikun luokanopettaja hämmästeli kuitenkin pyhäkoulun opettajan ajantasaisuutta. Olipa hänen opetuksensa saanut Mikussa hyvän maaperän. Mikku ei ollut jäänyt sanattomaksi Pipsan vastauksen suhteen. Mikku oli puolustanut hyvin uskoaan Raamatun Jumalaan.

Luokanopettaja Oikari päätti käydä joskus jututtamassa Mikun pyhäkoulun opettajaa. Tämähän asui aivan naapurissa.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 9.2.2021

Mitä ihmettä!

Veli Juuso Jumppanen oli tullut uskoon kaksi viikkoa sitten. Ennen uskoontuloaan hän oli ollut monenlaisten kuormien rasittama. Hän oli äksy ja alituinen marisija. Velat painoivat harteita. Pikavippejä ja muita. Kurkku oli käheä viinasta. Jääkaapi oli tyhjä ruoasta. Ystävät olivat kaikonneet. Ei niitä montaa ollut ollutkaan. Televisiokin meni rikki ja kengänpohjiin tuli reikä. Sukat märkänä piti lampsia divarille katsomaan mitä löytyy, viimeiset 5 euroa taskussa. Takki repsotti ja lakki kanssa. Hanskoista toinen oli kadonnut ja niin toista kättä paleli syksyn viimassa.

Löytyi kengät ja lisäksi ne sopivat sopivasti jalkaan. Juuso löysi kengänkuivikkeena käytettyjä paperituppoja kenkien sisältä. Säästänpä nämä, hän tuumi ja laittoi tupot takkinsa taskuihin. Ja takaisin viiman keskelle ja lähikaupan roskiksen luo. Sitä penkomalla löytyi paketti makkaroita ja sekavihanneksia ja lievästi härskiintynyt juusto. Vaatimattomaan kotiinsa palatessa Juuson taskut pullottivat ruoasta. Hän kuumensi makkarat ja sekavihannekset kattilassa. Juusto meni alas kurkusta sellaisenaan. Maha tuli täyteen ja Juuso muisti paperitollot taskuissaan.

Hän haki ne takkinsa taskuista ja kääri auki. Nehän olivat jonkun hengellisen lehden sivuja. Kun Juusolla ei ollut muutakaan luettavaa hän otti esiin ainoan arvokkaamman omaisuutensa, lukulasit ja tutki ryppyisiä lehden sivuja. Kas, tuossa oli tuttu kaveri, Anttisen Otto. Kyllä, sama tuttu, kuvasta hänet tunnisti. Mitäs Otto? Oli ollut alamaissa, juoppoutta, asunnottomuutta, velkaa, työttömyyttä, yksinäisyyttä. Mitä, Otolla on melkein samanlaista kuin minulla, tuumasi Juuso. Tai, oli. Otto oli tullut uskoon ja elämä oli muuttunut. Asunto oli löytynyt, samoin työtä kun viina oli jäänyt pois. Velat olivat alkaneet pienentyä kun Otto oli alkanut maksaa niitä vähitellen pois. Työssä hän oli tutustunut uusiin ihmisiin ja nyt hänellä oli ystäviä. Viina ei enää karkottanut heitä pois.

Juuso mietti ja mietti. Hän mietti ja mietti. Mitä kaverit sanoisivat jos hänkin tulisi uskoon? Saisi hävetä silmät päästä. Tai sukulaiset saisivat tietää. Sama juttu. Mutta eihän hänellä enää ollut yhtään ystävää ja sukulaisia oli elossa enää perheetön velipoika ja isotäti. Heihin Juusolla ei ollut ollut yhteyttä kahteenkymmeneen vuoteen, kun viina oli sotkenut välit. Niin että. Mitä ja ketä Juuso saisi hävetä jos tulisi uskoon? Itseäänkö? Mutta jos tulokset olisivat yhtä hyviä kuin Otolla, niin mitä väliä. Tässä Otto kertoo miten tullaan uskoon. Pyydetään vain Jeesusta tulemaan sydämeen ja antamaan synnit anteeksi ja antamaan uusi suunta elämälle ja rukoilemaan ja lukemaan Raamattua ja käymään kirkossa. Siinäkö kaikki. Kuuden kohdan ohjelma. No kokeillaan sitten.

Juuso rukoili Oton ohjeiden mukaan Jeesusta sydämeensä. Juuso odotti. Mitään ei tunutut tapahtuvan. Juuso pettyi ja laittoi ryppyiset lehden sivut roskikseen ja hinautui sänkyyn. Juuso nukahti oitis ja näki unta. Siinä hän oli suuren ihmisjoukon keskellä kädet ojennettuina kohti taivasta kiittämässä ja ylistämässä suureen ääneen Jeesusta ja Jumalaa. Musiikki pauhasi yhä voimakkaammin ja samoin ylistäjien laulu. Siihen Juuso heräsi selkä märkänä hiestä. Hän huomasi olevansa seisaallaan ja joku koputti kattoon ja kuului huutoa: Eikö se hullu Jumppanen osaa jo lopettaa tuota meteliä! Jeesuslaulut loppuu nyt! On yö!

Juuso oli kummissaan. Hänkö oli laulanut. Mutta oli yö ja Juusoa nukutti. Juuso päätti kysyä aamulla yläkerran naapurilta oliko hän todella laulanut ja mitä. Tietääkseen Juuso ei ollut osannut koskaan laulaa nuottiakaan. Koulussa laulunumero oli ollut aina armovitonen. Näitä miettien Juuso nukahti. Aamulla hän nousi aikaisin ja pian rimputti naapurin ovikelloa. Tämä tuli ovelle äreissään. Naapuri kuitenkin lauhtui kun näki Juuson kasvot. Ne olivat erilaiset kuin aikaisemmin ja Juuso oli selvä. Naapuri pyysi Juusoa sisään. Hän kertoi Juuson laulaneen kovaa ja korkealta useita Jumalaa ylistäviä lauluja ja aivan nuotilleen komealla tenoriäänellä. Se oli kuulunut kuin tyhjää katon läpi yläkertaan. Juuso kuunteli ihmetellen ja sanoi toivovansa että saisi kuulla tuota laulua. Saathan sinä, vastasi naapuri. Nauhoitin sitä yöllä kännykkääni. Pian Juuson ääni kaikui ulos kännyn pienestä kaiuttimesta. Olenko minä tuo joka laulaa? Et kai pilaile? Kysyi Juuso naapurilta. En varmasti. Totta on mitä kuulit. Kokeile nyt laulaa. Tässä on….virsikirja. Juuso hölmistyi. Kirja avautui virren 571 kohdalta. Suvivirsi, syksyllä. Juusoa alkoi ahdistaa. Koulumuistot laulukokeista nousivat pintaan. Laula laula, tuon sinun on pakko osata, kannusti naapuri.

Juuso krähäytti kurkkuaan ja aloitti arkana laulamisen: Jo joutui armas aika….Juuso hämmästyi. Laulu kävi kuin olisi voita leivälle leikannut. Juuso tajusi pysyvänsä nuotissa ja hänen äänensä kaikui sointuvana ja kauniina naapurin keittiössä. Juuso lopetti. Hän oli kerrassaan hölmistynyt ja hämmästynyt. En kai näe unta? Olenko valveilla? Hän kysyi naapuriltaan. Hereillä olet, vastasi naapuri. Etkö ole koskaan ennen laulanut. En, en ole osannut. Koulussa sain laulusta aina armovitosen.

Juuso käveli takaisin alakertaan. Sitten hän muisti. Niin, ne Oton ohjeet. Juuso kaiveli roskistaan keittiössä. Toivottavasti tämä oli viimeinen dyykaaminen, hän ajatteli kun taitteli auki ryppysiä hengellisen lehden sivuja. Mitä minun pitääkään tehdä seuraavaksi. Tunnustaa syntini ja rukoilla Jeesusta antamaan uusi suunta elämälle…. Pian Juusolla oli seurakunnasta saatu Raamattu lukemisinaan. Pian hänen kaunis uusi äänensä kuultiin kirkossa. Pian hän oli laulamassa kirkkokuorossa ja katulähetysryhmässä.

Jumala, minä ylistän sanaasi, Herra, minä ylistän sinun sanaasi. Ps. 56:11

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 8.2.2021 (Jatkoa 7.2.2021 Päivän saarnaan)

Make lentää

Maken lähtöjuhlaa vietettiin kotiseurakunnan sata vuotta vanhassa puukirkossa. Lähetysväkeä oli tullut saattamaan Makea matkalle Tansaniaan. Häntä jännitti astuessaan alttarikorokkeen kolme harmaaksi maalattua puista askelmaa alttarikaiteen eteen. Jännitys kuitenkin hävisi tuttujen pappien ja botswanalaissyntyisen lähetysihteeri Tsitsin ollessa häntä vastassa alttarilla. Jokainen siunaajista lausui Makelle kohdan Raamatusta. Hänelle jäi mieleen erityisesti kirkkoherra Tossavaisen lausuma jae Johanneksen evankeliumin seitsemännentoista luvusta:

Jeesus sanoo: "Sen kirkkauden, jonka sinä olet antanut minulle, olen minä antanut heille.”

Kirkkokahveilla Makelle pidettiin useita puheita ja hän sai kukkia ja swahilinkielisen Raamatun. Make halusi kysyä kirkkoherralta tämän tekstivalinnan syytä. Tossavainen katsoi ystävällisesti hymyillen Makeen ja sanoi: Sain sen itse omassa pappisvihkimyksessäni ja tuo raamatunkohta on ollut minulle vuosien mittaan suureksi avuksi. Voitko kertoa? kysyi Make. Kirkkoherra Tossavainen vastasi: Minulla on taipumusta ottaa sisäisiä paineita. Olenko osannut tehdä kaiken mitä virkaani kuuluu? Olenko ollut aito Kristuksen sanansaattaja? Nuo Jeesuksen sanat ovat vapauttaneet minua stressistä.

Ne muistuttavat minua aina siitä, ettei uskossa ole kyse minun onnistumisestani. Jeesus, antaessaan minulle uskon, on antanut minulle myös kirkkautensa, ja se heijastuu minusta kohti toisia ihmisiä. Ymmärsitkö mitä yritän tarkoittaa? kysyi Tossavainen. Luulisin, vastasi Make. Se, että olen uskossa Jeesukseen ja kuljen hänen tietään, todistaa Jeesuksesta huomaamattanikin kohtaamilleni ihmisille. Juuri niin, vastasi kirkkoherra Tossavainen hymyillen.

Istuessaan lentokoneessa sen kohotessa taivaalle Make jätti viimeisiä jäähyväisiä elämälle Suomessa ja suuntasi ajatuksensa ja rukouksensa kohti Afrikkaa ja Tansaniaa. Aikansa lennettyään kone laskeutui Saksaan. Sieltä lähti Maken lento perille Dar es Salaamiin. Häntä oli vastassa suomalainen lähetti Miska. He lähtivät pitkälle automatkalle Tansanian pohjoisosassa sijaitsevaan Arushaan. Siellä tulisi olemaan Maken sijoituspaikka ainakin aluksi. Häntä saatettaisiin sähkömiehenä tarvita myöhemmin muuallakin. Nyt oli kesäkuu ja kuiva kausi. Lämpötila ulkona ei ollut aivan paahteinen 20-23 celsiusasteen välillä. Makea kyllä ensin hiostutti, koska hän oli kasvanut viileässä Suomen ilmastossa.

Vastaanotto oli lämmin. Pian Make oli tutustunut paitsi lähetyskeskuksen väkeen, myös moneen paikalliseen ihmiseen. Swahilin kielikin alkoi sujua vähä vähältä paremmin Maken opiskellessa sitä ja ollessa samalla kielikylvyssä tansanialaisten keskellä. Ensitöikseen hän sai lähteä asentamaan aurinkosähkölaitteiston lähikylään Olmotoniin muutaman kymmenen kilometrin päähän. Se oli kolmen, neljän päivän urakka. Päivä vaihtuu illaksi Tansaniassa nopeasti kuin joku sammuttaisi valot. Illan pimeydessä Make istui paikallisten kanssa ulkona nuotiolla juttelemassa. Hän sai kertoa monta kertaa elämäntarinansa adoptiosta ja kasvusta Suomessa, uskoontulosta ja heräämisestä lähetysajatukseen.

Kolmantena iltana Olmotonissa eräs kymmenvuotias poika tuli hänen luokseen ja pyysi häntä lähtemään kotiinsa. Se oli vaatimaton talo, jossa asui hänen lisäkseen isoäiti,pojan vanhemmat ja viisi sisarustaan. Ensimmäiseksi poika vei Maken isoäidin luo ja Make tervehti tätä lämpimästi. Isoäiti katsoi Makea pitkään tutkivasti, ja sanoi sitten: Sinä olet Jumalan mies. Hänen kirkkautensa loistaa sinusta. Make häkeltyi. Sitten hän muisti lähtöjuhlassa saamansa raamatunkohdan. Make murtui itkuun ja kyyneliin, joita riitti pitkään. Sitten vanha isoäiti pyysi saada siunata Maken. Make polvistui ja otti vastaan vanhan kristityn isoäidin siunauksen. Maken täytti ihmeellinen lämpö, joka samalla kirveli hänen sisimmässään. Make tunsi miten Jumalan Pyhän Henki otti hänen sisimmästään pois jotain mitä ei siellä tarvittu. Make koki olevansa syväpuhdistettavana. Kun Make nousi seisomaan, hän koki: nyt olen onnellinen. Hän puhkesi riemulliseen ylistykseen ja kiitoslauluun ja kiitti Jumalaa ja siunaajaansa. Hän oli tullut kotiin.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 7.2.221

Make Markkanen lähtee (Jatkoa 6.2.2021Päivän saarnaan.)

Make Markkanen käveli mietteissään kohti poikamiesboksiaan. Siniset lenkkitossut viuhuivat asfalttisen kävelytien pinnassa vieden häntä askel askelelta eteenpäin. Make oli kokenut tämän illan nuorten aikuisten raamattupiirissä lohdutusta ja rohkaisua. Raamatuntutkistelun jälkeen hän oli kahvipöydässä jutellut piirin vetäjän, pastori Tiinan kanssa. Tiina oli kertonut kasvaneensa Afrikassa teini-ikään saakka lähettiperheessä. Pastori Tiina oli kysynyt Makelta oliko tämä käynyt kertaakaan synnyinmaassaan? Make oli adoptoitu Tansaniasta kaksivuotiaana suomalaiseen perheeseen.

Make oli kertonut käyneensä Tansaniassa adoptiovanhempiensa kanssa kerran lapsena, kymmenvuotiaana. Pastori Tiina oli ehdottanut Makelle uutta matkaa Afrikkaan. Jospa se voisi olla Jumalan suunnitelmissa Maken kohdalla. Kuinka niin, oli Make kysynyt? Ajattelin vain, että olisiko se merkki siihen suuntaan, kun et ole saanut vieläkään täältä töitä, oli pastori vastannut. Nyt Make mietti ja rukoili voisiko olla niin. Mitä enemmän hän mietti, sitä varmemmalta asia tuntui. Pastori Tiina oli puhunut myös hakeutumisesta lähetyskurssille. Sähkömiehenä Make voisi olla rakentamassa tansanialaista yhteiskuntaa ja lähettinä samalla kertomassa heille hyvää uutista Jeesuksesta Kristuksesta.

Make asteli kotitalonsa, harmaan elementtitalon kolmanteen kerrokseen ja avasi asuntonsa oven. Kas, postiluukusta oli tipahtanut seurakunnan lehden Valon uusi numero. Siinä kerrottiin pian pidettävästä lähetysillasta. Sinne tulisi mukaan myös seurakunnan tukeman lähetysjärjestön edustaja. Sinne! Parin päivän kuluttua Maken siniset lenkkarit veivät häntä jälleen kohti tuttua seurakuntataloa. Kas, täällähän on tuttu pastori Tiina! Juttelemassa tummaihoisen naisen kanssa.

Hei Make! Tule tervehtimään Tsitsiä! Hän on tullut suoraan Helsingistä lähetysiltaamme.Vähän arastellen Make ojensi kätensä tervehdykseen. Tsitsi katsoi hymyillen Makea suoraan silmiin ja sanoi murtaen suomeksi: Terve Make! Tsitsi osasi suomea välttävästi. Hän oli opiskellut sitä käydessään Suomessa sairaanhoitajakoulua. Nyt hän oli lähetysjärjestön sihteerinä organisoimassa kotimaan seurakuntavierailuja. Make kuunteli keskittyneesti illan antia. Ja kas, aiheena oli Afrikka! Tilaisuuden jälkeen Make istui kahvia juoden juttelemassa Tsitsin kanssa mahdollisuudesta päästä lähetyskurssille. Tsitsi tuli iloiseksi kuulleessaan Maken ajatuksista.

Ota yhteys lähetysjohtajamme. Tässä ovat hänen yhteystietonsa. Muista soittaa ja lähettää sähköpostia. Seuraava lähetyskurssimme alkaa puolen vuoden kuluttua, ja sillä on mukana Afrikkaan lähteviä lähettikandidaattejakin. Make kiitti Tsitsiä ja pastori Tiinaa antoisasta illasta.Jälleen kerran Maken siniset lenkkarit painuivat askel askeleelta jalkakäytävän asfalttiin hänen astellessaan tulevaisuutta pohtien ja rukoillen kotia kohti.

Kotona Make avasi mannalappurasian. Siinä oli pieniä lappusia joissa kussakin oli yksi raamatunkohta. Make otti rasiasta sattumanvaraisen lapun ja luki: Herra sanoi palvelijalle: ”Mene maanteille ja kylien kujille ja vaadi ihmisiä tulemaan, jotta taloni täyttyisi.” Luuk. 14:22.Niin, todella, voisin iltaisin ja viikonloppuisin jakaa traktaatteja ja keskustella eri ihmisten kanssa Jeesuksesta. Tämä alkaa vaikuttaa yhä paremmalta. Make rukoili: Herra, jos haluat minun lähtevän Tansaniaan, niin anna minun päästä tälle lähetyskurssille,josta Tsitsi mainitsi.

Seruaavana päivänä Make soitti lähetysjohtajalle. Keskustelun lopuksi tämä pyysi Makea kirjoittamaan paperille elämäntarinansa ja kertomaan siinä myös uskostaan Jeesukseen Kristukseen ja sen, miksi tämä haluaa lähteä lähetystyöhön Afrikkaan. Make teki työtä käskettyä ja pian sähköposti lähti matkaan. Kahden viikon kuluttua Make sai kutsun tapaamiseeen Helsinkiin. Kun puoli vuotta oli kulunut, Make huomasi istuvansa kahdeksan muun kanssa lähetyskurssilla. Make kiitti mielessään Jumalaa. Nyt hänen elämällään näytti olevan suunta ja tarkoitus.

 

Pekka Päivärinta

 

Päivän saarna 6.2.2021

Jumalan merkillinen johdatus ja ajatukset (jatkuu 7.2.2021 saarnassa)

Make oli kiharatukkainen nuori aikuinen. Kiharat hän olisi halunnut piilottaa, sillä hän koki afrikkalaisen ulkonäkönsä jo muutenkin näkymättömänä seinänä monien kantasuomalaisten kanssa. Hän oli valmistunut ammattikoulusta sähköasentajaksi hyvin arvosanoin. Mutta hakiessaan työtä häntä oli selvästi vierastettu. Hänet oli useasti kutsuttu papereiden perusteella työhaastatteluun, mutta kun oli nähty hänen ulkoinen olemuksensa, tummanruskea iho, kikkaratukka ja afrikkalaiset kasvonpiirteet, oli tultu selvästi varautuneeksi.

Hän oli hakenut kolmeen työpaikkaan. Kaikista niistä oli jälkeenpäin tullut ilmoitus, ettei häntä oltu valittu. Hänen kysyessään syytä siihen, vastaus oli ollut täysi hiljaisuus. Make tiesi olevansa hyvä sähköasentaja. Hän oli osallistunut alansa kansalliseen taitokilpailuun ja tullut siinä kolmanneksi. Miksi osaavaa työntekijää ei huolittu töihin? Make oli afrikkalaissyntyinen, adoptoitu Suomeen kahden vuoden ikäisenä. Hän oli Make Markkanen, Suomen kansalainen siinä kuin kantasuomalaisetkin. Miksi elämä oli nyt niin hankalaa? Vika ei ollut hänessä, vaan työelämän asenteissa. Niin Make tuumi itsekseen.

Make oli kristitty, eikä vain nimeltä. Hän oli löytänyt uskon Jeesuksen teini-ikäisenä, ja seurakuntanuorissa hän oli kokenut olevansa hyväksytty. Ne ajat olivat kuitenkin takana päin. Lehteä lukiessaan hän huomasi yllätyksekseen, että hänen seurakunnassaan aloittaisi uusi nuorten aikuisten raamattupiiri. Make riemuitsi! Sinne hän lähtisi. Ja niin Make tekikin. Ensimmäiseen kokoontumiseen Seurikselle tuli kahdeksan nuorta kaikuista, viisi naista ja kolme miestä ja vetäjä, aikuistyön pastori Tiina.

Esittelykierroksessa kävi ilmi, että Tiina oli kasvanut teini-ikäiseksi asti Afrikassa. Hän oli lähettien lapsi. Make riemuitsi! Ehkä Tiina osaisi auttaa. Ehkä Tiina osaisi tukea häntä ja neuvoa miten hän löytäisi työpaikan. Hänen täytyi ymmärtää miten vaikeaa muukalaiselta näyttävällä ihmisellä voi joskus olla. Olihan valkoihoinen Tiina kasvanut mustien ihmisten Afrikassa. Make tuijotti Tiinaa. Tiina tietysti huomasi sen ja kysyi: Onko sinulla Make joku kysymys? Make katsoi muita piiriläisiä, sitten taas Tiinaa. Hän rohkaistui ja sanoi: joskus koen muukalaisuutta vaikka olenkin suomalainen. Oletko sinä kokenut joskus jotain samankaltaista asuessasi Afrikassa?

Pastori Tiina ehdotti juttuhetkeä piirin jälkeen kahvipöydän ääressä. Make nyökkäsi. Sitten Tiina sanoi: Maken kysymys sai minut muuttamaan piiriin valitsemani raamatunkohdan Apostolien tekojen luvun 9 jakeisiin 3-5. Avataanpa Raamatut ja luetaan:

”Saulin ollessa jo lähellä Damaskosta, taivaasta leimahti yhtäkkiä valo hänen ympärilleen.Hän kaatui maahan ja kuuli äänen sanovan: "Saul, Saul, miksi vainoat minua?" Hän kysyi: "Herra, kuka sinä olet?" Ääni vastasi: "Minä olen Jeesus, jota sinä vainoat.”

Tiedättekö entuudestaan kuka Paavali oli? Kaikki piirissä nyökkäsivät. Hyvä, sitten varmaan voin mennä suoraan tähän Paavalin ja Jeesuksen kohtaamiseen. Siitä seurasi muun muassa se, että ennen kristittyjä murhanhimoisesti vainonnut Saul sai kasteessa uuden nimen Paavali. Mutta seurasi paljon muutakin. Muistatteko? Joku piirissä nosti kätensä: Eikös Paavalista tullut lähetystyöntekijä? Kyllä. Ja ihmeellistä, se oli ollut Jeesuksen mielessä jo ennen kuin Saul kohtasi hänet! Opetuslapsi Ananiakselle, jonka kautta Paavali pääsi uuden elämän alkuun kristittynä, Jeesus sanoi, Apost. 9: 15: ” Minä olen valinnut hänet aseekseni, tunnustamaan nimeäni maailman kansojen ja kuninkaiden ja myös Israelin kansan edessä. Minä tulen osoittamaan hänelle, että hän joutuu paljon kärsimään minun nimeni tähden.”

Minua on pitkään puhutellut Jumalan merkilliset suunnitelmat Paavalin suhteen.Ei Jumala pyydellyt anteeksi sitä, että Paavali joutuisi kärsimään paljon Jeesuksen nimen takia. Muistatteko mitä kaikkea Paavali kertoi näistä kärsimyksistään? Make muisti yhden raamatunkohdan, 2. Kor 11: 24-27:

”Olen juutalaisilta viisi kertaa saanut "yhtä vaille neljäkymmentä" ruoskaniskua, kolmesti olen saanut raippoja, kerran minua on kivitetty, kolme kertaa olen joutunut haaksirikkoon, olen ajelehtinut meressä vuorokauden.Olen yhtenään ollut matkoilla, olen ollut vaarassa hukkua jokiin ja joutua rosvojen käsiin, vaarassa niin maanmiesteni kuin vierasheimoisten joukossa, vaarassa kaupungissa ja autiomaassa, vaarassa merellä, vaarassa valeveljien parissa. Olen raatanut ja nähnyt vaivaa, valvonut paljon, kärsinyt nälkää ja janoa, paastonnut usein, palellut vähissä vaatteissa.”

Hyvä Make, juuri tuota kohtaa minäkin ajattelin, sanoi pastori. Jumalan suunnitelmaa Paavalin kohdalla tutkiessani minun piti ajatella uusiksi se, mitä tarkoittaa olla kristitty ja seurata Jeesusta. Miten paljon kärsimystä! Miten Jeesus saattoi sallia sen kaiken? Ihmeellisintä on, mitä Paavali sanoo kaikesta kokemastaan vaivasta ja vainosta 2. Kor. 4: 17-18: ”Tämä hetkellinen ja vähäinen ahdinkomme tuottaa meille määrättömän suuren, ikuisen kirkkauden.”

Pastori jatkoi: Uskon, että seuraava jae selittää syyn sille, miksi Paavali kutsuu kaikkea kokemaansa ahdistusta ja vainoa vähäiseksi ja hetkelliseksi: ”Emmekä me kiinnitä katsettamme näkyvään vaan näkymättömään, sillä näkyvä kestää vain aikansa mutta näkymätön ikuisesti.”

Tulevaan kirkkauteen ja iankaikkisen elämän suloisuuteen verrattuna kaikki Paavalin Kristuksen vuoksi kokema kärsimys näytti vähäiseltä. Ja ihmeellisesti Paavali oli hyväksynyt Jumalan suunnitelman kohdallaan. Hän oli kiitollinen saatunaan Jeesukselta rikoksensa ja syntinsä anteeksi ja saadessaan viedä ilosanomaa Vapahtajasta omalle kansalleen ja kaikille, joiden luo Jumala johdatti hänet.

Tiina päätti alustuksensa katsoen Makeen: Make, uskon, että saat ajatella ja uskoa, että sinäkin olet Hyvän taivaallisen Isän johdatuksessa. Sinulla ei ole mitään hätää. Isä pitää sinusta huolen. Hän tietää suunnitelmansa sinun suhteesi. Se on hyvä suunnitelma!

Make ja piiriläiset kuuntelivat hiljaa pastorin sanoja

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 5.2.2021

Kaatumisia

Anssilla oli uusi moottoripyörä. Tai ei se ihan uusi ollut, mutta hyvä käytetty pyörä. Yamaha 350 RD, Amerikan vientimallia, jossa oli suuret kromatut suuntavilkut ja kromatut pinnavanteet. Se kulki hyvästi toistasataa kilometriä tunnissa. Anssi oli tyytyväinen japanilaiseen moottoripyöräänsä. Se oli kuljettanut häntä jo monta sataa kilometriä.

Turvavarusteiksi hän oli hankkinut itselleen kypärän lisäksi aitonahkaisen, tilaustyönä teetetyn mustan ajohaalarin ja nahkaiset ajohanskat. Ne päällä tarkeni jaa viileämmälläkin säällä pitkiä taipaleteita. Mutta kun oli kesähelle, teki mieli lähteä uimareissulle pelkkä T-paita ja shortsit yllä. Niin Anssi erään kerran tekikin. Hän saapui uimarannan parkkialueelle ja hiljensi kävelyvauhtiin. Äkkiä yksi auto peruutti hänen eteensä niin nopeasti, ettei mitään ollut tehtävissä.

Anssi moottoripyörä osui auton kylkeen ja kaatui ja Anssi sen mukana. Autosta nousi vanha mies. Hän ei ollut huomannut Anssia. Anssi kampeutui pystyyn. Mies tunnutsti syyn törmäykseen olevan hänessä. Kun Anssi ja mies etsivät törmäyskohtaa, he huomasivat moottoripyörän eturenkaan osuneen suoraan henkilöauton takarenkaaseen. Auto oli siten säästynyt vahingoittumattomana, mutta moottoripyörän etuhaarukaa oli mutkalla ja samoin etuvanne. Jälkeenpäin Anssi huomasi polvensa kipeytyneen.

Pyörä vietiin korjattavaksi. Miehen autovakuutus korvasi vahingot, mutta Anssin polvi oli pitkään arka. Siitä hän eit tullut puheenksi kenellekään. Onneksi Anssin polvinivel parani itsekseen. Pyöräkin oli taas ajokunnossa. Niinpä eräänä päivänä Anssi puki ajopuvun ylleen ja lähti ajelemaan vanhempiensa kesämökille. Mökkitien risteystä santaisella maantiellä edelsi puinen silta. Anssi jarrutti. Yht äkkiä hän huomasi liukuvansa kaatuneen pyöränsä alla vastaantulevien kaistalla pitkin siltaa.

Anssi oli jumissa pyörän alla sen liukuessa ja hänen vasen polvensa laahautui pyörän paino päällään pitkin siltaa ja sitten tien pintaa, Silta oli saanut annoksen lipeää päälleen ja oli litiliukas. Anssin jarruttaessa pyörän etujarrulla eturengas oli mennyt heti lukkoon ja pyörä kaatunut. Onneksi tie oli sillä hetkellä autio. Muutoin Anssi olisi saattanut jäädä vastaantulevan tai takana ajavan auton alle.

Anssi pääsi ponnistautumaan naarmuuntuneen pyörän alta pois ja sai sen nostetuksi pystyyn. Pyörällä pääsi ajamaan, mutta se oli vaikeaa loukkaantuneen polven vuoksi. Onneksi Anssilla oli päällään nahkainen ajohaalari. Hän katsoi sitä ja huomasi alle jääneen polvivahvikkeen kuluneen syville juoville. Anssi kauhistui. Olisiko vasemmasta polvilumpiosta ollut enää mitään jäljellä ilman suojaavaa ajoasua?

Anssi ajoi varovasti mökille. Koko seuraava päivä hänen täytyi olla pitkällään. Kumpikaan hänen polvistaan ei kantanut. Ne onneksi vahvistuivat ja onnettomuudesta ei jäänyt fyysisiä vammoja. Anssi oli kiitollinen Jumalalle, joka oli varjellut hänet kaksi kertaa pahalta loukaanutmiselta, jopa kuolemalta hänen liikkuessaan moottoripyörällään kiireisenä paikasta toiseen.

Anssi mietti myös retkiä edellisillä moottoripyörillään ja etenkin yhtä nopeatempoista siirtymää mutkaisella hiekkatiellä. Vauhtia oli yli 80 km tunnissa, kun vastaan tuli yllättäen jyrkähkö mutka vasemmalle. Juuri ja juuri Anssi pysyi mutkassa tiellä. Jälkeenpäin ajatellen pystyssäpysyminen oli ollut ihme. Enkelin oli täynyt olla mukana tukemassa moottoripyörää. Anssin kiitollsuus varjelevaa Jumalaa kohtaan kasvoi. Hän päätti tästä lähtien pyytää aina Jumalan varjelusta lähtiessään konepyörälläan tai autolla tien päälle.

Sinä pelastit minut kuolemasta, et antanut jalkani astua harhaan. Minä saan vaeltaa Jumalan edessä, siellä missä on elämä ja valo. Psalmi 56:14

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 4.2.2021 (Julkaistu ensimmäisen kerran noin 14 vuotta sitten)

Yllättävä tehtävä

Veikko seurasi tapansa mukaan iltauutisten virtaa tv-ruudussa. Ruutu täyttyi jossain vaiheessa vierasmaalaisista romaneista, joiden leiri vaadittiin purettavaksi jossain päin Suomea. Toisella paikkakunnalla heidät oli häädetty muualle. ” Niin niin, mitäs ovat tulleet tänne helpon rahan toivossa keikkumaan katujen varsilla hattu kourassa”, tuumi Veikko.” Menkööt takaisin sinne mistä ovat tulleetkin.”

Sitten tv kiinni ja lukemaan lehtiä olohuoneen mukavassa nojatuolissa. Veikko oli saanut eräältä kaveriltaan jonkin aikakauslehden. Veikon selatessa sen sivuja hänen katseensa osui pieneen rakennukseen aution ruohoaavikon keskellä. Rakennusta ei voinut kutsua taloksi. Pikemminkin se oli huonokuntoinen puutarhavaja. Vajan edustalla poseerasi vanha isoäiti kahden alle kouluikäisen resuisesti puetun lapsen kanssa.” Mistä on kysymys?” Veikko pohti. Jutusta kävi ilmi että vaja oli romanilasten lasten koti. Vanhemmat olivat lähteneet vieraille maille tienaamaan leipää ja lapset jääneet isoäidin hoivaan.

Veikko laski lehden käsistään ja mietti. ” Tuoltako ne äsken häädetyt romanit olivat tulleet? Jos, niin voi raukkoja. Eihän heillä ole juuri mitään elääkseen. Ei ihme että kerjäävät.” Veikko oli mietteissään. ” Hmm. Eivät he ehkä ole aivan nälkään kuolemassa, mutta elävät kuitenkin kurjuudessa ja sellaisessa maassa joka on täynnään köyhyyttä. Mistä heille nousisi parempi tulevaisuus?” Veikon näitä miettiessä hänen katseensa harhautui nojatuolin vieressä olevan pienen pöydän päällä auki olevaan hartauskirjaan ja siinä tämän päivän tekstiin Jesajan kirjan luvusta 58 sen jakaeet kuusi ja seitsemän: ” Minä odotan, että murrat leipää nälkäiselle.”

Veikon otsalle nousi kylmä hiki ja hänen ihonsa kananlihalle. Ei kai Jumala puhunut hänelle? Ei kai hänen pitäisi tehdä jotain noiden romanien auttamiseksi? Veikon sydän pamppaili kovilla kierroksilla. Veikko ymmärsi Jumalan ottaneen hänet kiinni välinpitämättömistä ja tuomitsevista ajatuksistaan ja asettaneen valinnan paikalle. Veikkoa kutsuttiin todella lähtemään liikkeelle romanien auttamiseksi. Seuraavana päivänä oli miesten piiri jossa Veikko kertoi kokemastaan voimakkaasta Jumalan puhuttelusta ja kutsusta lähteä liikkeelle tv:ssa mainittujen romanien auttamiseksi. Piirin jäsenet lupasivat tukea Veikkoa tässä työssä. Piirin päätteeksi rukoiltiin Veikolle Jumalan siunausta ja johdatusta uudessa tehtävässä.

Seuraavana päivänä Veikon puhelin kävi kuumana hänen selvitellessään asioita ja ottaessaan yhteyksiä eri tahoihin että työ romanien auttamiseksi voisi alkaa. Vähitellen asiat alkoivat loksahdella paikoilleen. Työ tulisi olemaan sekä pyyteetöntä käytännön auttamista että evankeliumin julistamista romaneille. Romanit tarvitsivat inhimilliset elinolot ja sydämen uudistuksen, joka antaisi heidän elämälleen uuden sisällön ja suunnan. Se voisi heille antaa vain Jeesus Kristus.

.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 3.2.2021

jumalia

Tv oli auki. Topi ja Lassi katsoivat lasten sarjaa jossa seikkaili supersankareita. Niillä oli yli-inhimillisiä voimia. Ne kykenivät selviämään loukkaantumatta lähes mistä tilanteesta tahansa ja olivat lähes äärettömän voimakkaita. Mutta yleensä niillä oli ainakin yksi heikkous, jota niiden vihollinen saattoi käyttää hyväkseen. Mikset Z-mies pärjännyt tänäänY-miehelle? Viime jaksossa se pärjäsi, harmitteli Topi. Lassi kommentoi siihen: Sä et kattonnu sitä loppuun asti. Ihan viime minuutilla sanottiin että Y-mies sai Memo-planeetalta uuden aseen. Vai siitä se johtu! vastasi Topi. Z-miehen taru on kohta loppu jos se ei saa pian apua jostain!

Silloin tv:n ääreen astui Topin isoveli ja naurahti. Ettekö oo vielä tajunnu miten nää sarjat tehdään? No miten? kysyivät Lassi ja Topi. No siten että joka jaksoon tulee aina uutta jännättävää ja ihmeteltävää. Niin saadaan katsojen mielenkiinto pidettyä yllä ja sarjojen menekki jatkuu! Oottakaas vaan, niin kohta Z-miehelle tulee lisävoimia! Ja niihän siinä kävi. Z-miehellä oli haarniskassaan salainen turbovoimala, jolla se sai kohotettua voimansa kaksinkertaiseksi.

No olipa tuo taas, sanoi Topi. Niin se taitaa olla niinkun isoveli sano. Niipä, vastasi Lassi. Enpä taida jaksaa kattoo tätä sarjaa enää. Enkä minä, vastasi Topi. Mutta millastahan se olis olla yhtä vahva kuin joku jumala? Miten niin, kysyi Lassi. Ei tarvittis enää pelätä ketään eikä koskaan! Pöh! Näithän sä että aina voi tulla vastaaan vielä vahvempi jumala. Olisko niin, epäili Topi. Jos olis kaikkein vahvin niin ei kukaan mahtais mulle mitään.

Ootko tullu ajatelleeks, että Z-miessarjassa on mukana Anette, joka on niin ovela, että se kykenee viekkaudella ja älyllä jujuttamaan joskus Z-miehen ja Y-miehen? Kerrankin se yllytti ne taistelemaan toisiaan vastaan niin että ne oli henkihieverissä. Ai niin tosiaan, vastasi Topi. No entä jos olis maailman vahvin ja maailman älykkäin jumala?

Hei poijat! Huikkasi Topin äiti olohuoneen ovelta, tule syömään ja saat Lassikin ruokaa jos tahtdot.Pian pojat istuivat hernerokkalautasen ääressä ja laskiaispullat odottivat jälkiruoaksi.Mistä te pojat juttelitte olohuoneessa? kysyi Topin äiti. Ei paljon mistään, sanoi Topi. Juteltiin jumalista, vastasi Lauri. No millaisia jumalia sitä on? kysyi Topin äiti. Vahvempia ja heikompia, sanoi Lassi. Mut jos on kaikkein vahvin ja kaikkein älykkäin, niin on voittamaton! innostui Topi kuitenkin sanomaan.

Onkos jumalilla muitakin ominaisuuksia kuin äly ja voima? Entä mistä jumalat on saaneet alkunsa? kyseli Topin äiti. No jumalat on aina ollu, tai ei kaikki jumalat, sanoi Lassi. Niin, joillakin jumalilla on vanhemmat, täydensi Topi. Vai niin, sanoi Topin äiti. No tv:n supersankarit ei oo ihan jumalia, pohti Lassi. Ja taitavat olla mielikuvituksen tuotetta, kommentoi Topin isoveli, joka oli nyt myös tullut keittiöön. Mielikuvituksen? Ihmetteli Topi. Mitä sä tarkotat? Kysyi Lassi Topin isoveljeltä. No eiks toi Z-mies oo jonkun Jackin tekemästä sarjakuvasta, sanoi isoveli.

Ai niinkö se on, sanoi Topi pettyneenä. Mutta kun ajattelee, niin ei Z-mies taida olla oikeesti olemassa. Topi oli melkein järkyttynyt. Hänen idolinsa kuva alkoi haalistua hänen mielessään. Mutta mistä sitten tietää, että joku on ihan oikee supermies tai oikee jumala? Pohti Topi. Hei nyt mä keksin! Se jumala jolle mikään ei oo mahdotonta, on oikee jumala. Mut entä jos on oikeesti monta jumalaa, ajatteli Lassi ääneen. On autojen jumala, sateen jumala, meren jumala….Mut on ne aika heikkoja, pohti Topi. Kuinka niin, kysyi Lassi, No kun yksi jumala hallitsee vain yhtä asiaa, merta, sadetta, vuoria…

Nyt puuttui Topin äiti poikien puheisiin. Saanko minäkin sanoa mielipiteeni, hän kysyi. Joo, vastasivat pojat. Mikä on suurinta minkä mikään jumala voi tehdä? No, no, miettivät pojat. Saanko vähän auttaa, kysyi Topin äiti. Saat, vastasivat pojat. Olisiko suurin teko että pystyy tekemään koko universumin tähtineen ja maapallon ja meidät kaikki ja eläimet ja kasvit? Ai sekö tylsä Raamatun Jumala? Kommentoivat pojat vaisusti. Miten niin tylsä? Ihmetteli Topin äiti. No kun se ei tee koskaan mitään jännää! Sanoi Topi.

Poikien ja Topin äidin jutellessa taivas oli tummentunut. Ukkonen jyrähti. Jossain kaukana sitä ennen välähti salama. Seuraava salama iski lähempää, sillä ukkosen kumea jyrinä kuului nyt äkimmin. Poikia alkoi vähän jännittää, mihin seuraava salama iskisi. Tssähh! Keittiön sähkötöpseleistä iski tulta ja sulakekaapissa pamahti. Samassa ukkonen ärjäisi niin että ikkunat helisivät ja yksi niistä särkyikin. Huoneilmassa tuntui joku palaneen käry. Onneksi ei tullut kuitenkaan tulipaloa, mutta tv oli rikki. Sen ruutu oli osittain sulanut ja vääntynyt salaman voimasta. Pihakuusi oli halennut ja sieltä tuli suora vana kohti taloon nousevaa sähkökaapelia.

No vieläkö sanotte että Raamatun Jumala on tylsä? Kysyi äiti pojilta. Kyllä minä sitten säikähdin.

Voiko ihminen tehdä itselleen jumalia? Eivät ne ole mitään jumalia!

Profeetta Jeremia 18:20

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 2.1.2021

Jumalan voima

Muistan oman uskoontuloni vuonna 1972. Olin untuvikko uskossa. Muistan, miten vaikeaa oli muodostaa ensimmäinen oma rukous, omin sanoin sanoitettu. Arkana sen rukoilin. Vähitellen vahvistuin ja opin rukoilemaan luontevasti omin sanoin, jopa julkisesti koulun aamuhartaudessa. (Silloin ei vielä tunnettu uskontovapaita aamun avauksia). Sain Jeesukselta innon lukea Raamattua. Luin ja alleviivasin Jumalan sanaa ja merkitsin vihkoon tärkeitä löytöjä ja havaintoja sen tekstistä.

Vahvistuin lisää ja lähdin mukaan seurakunnan nuorten toimintaan osallistujaksi. Vahvistuin lisää ja rohkaistuin osallistumaan isoskoulutukseen ja toimimaan ryhmänohjaajana riparilla. Vieläkin vahvistuin ja olin mukana järjestämässä nuorten leiriä. Sitten Jumala kutsui minut opiskelemaan papin virkaan. Matkallani kristittynä minulle alkuajoista lähtien merkitsi paljon Jumalan voiman saaminen.

Uskon että Pyhä Henki haluaa täyttää kaikkien Jeesuksen omien sydämet voimalla, joka antaa rohkeuden todistaa Jeesuksesta. Uskon, että Jeesus haluaa antaa lapsilleen ja seurakunnalleen myös Pyhän Hengen armolahjoja, joista puhutaan ensimmäisen Korinttilaiskirjeen luvussa 12. Ennen kaikkea Jeesus haluaa kasvattaa lapsissaan Pyhän Hengen synnyttämää hedelmää, josta puhutaan 1. Korinttilaiskirjeen luvussa 13: rakkautta, iloa, rauhaa, ystävällisyyttä, sävyisyyttä ja itsensä hillitsemistä. Uskon, että Jeesus haluaa kuljettaa lapsiaan kohti yhä rakkaudellisempaa elämäntapaa ja -asennetta.

Jumala muistuttaa meitä apostoli Paavalin kautta 1. Korinttilaiskirjeen 1. luvussa: Sillä sana rististä on hullutus niille, jotka kadotukseen joutuvat, mutta meille, jotka pelastumme, se on Jumalan VOIMA . Onhan kirjoitettu: "Minä hävitän viisasten viisauden, ja ymmärtäväisten ymmärryksen minä teen mitättömäksi". Pyhä Henki on Jeesuksen Henki. Hän kutsuu ihmisiä uskomaan Jeesukseen ja Hän synnyttää sydämessä uskon häneen.

Joskus Jumala vahvistaa sanansa tunnustekojen ja ihmeitten kautta, niin että sairaatkin aivan oikeasti paranevat. Meille kaikille on varattu oma osuutemme Jumalan valtakunnan työssä. Eikä sen toteuttaminen ole kiinni oppineisuudesta, vaan luottamuksesta ja uskon kuuliaisuudesta Jeesusta kohtaan Pyhässä Hengessä. Saamme joka päivä rukoilla ensimmäisten krisitittyjen tavoin:

Anna palvelijoillesi voimaa pelotta julistaa sanaasi. Ojenna kätesi, niin että sairaat paranevat, että tapahtuu tunnustekoja ja ihmeitä pyhän palvelijasi Jeesuksen nimessä. Apostolien teot 4:29-30

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 1.2.2021

Isoin iskä

Mun iskä on ihan suurin! sanoi pikku Elmeri. Miten iso muka? kysyi pikku Lauri. Näin iso! vastasi Elmeri ja venytti käsiään ylöspäin ja nousi samalla varpailleen. No ei oo vielä iso! Mun iskä on vielä suurempi! Miten iso sitten? puuskahti Elmeri. Lauri kiipesi tuolille ja hyppäsi sen päällä ylöspäin. Näääin iso! Voi voi. Alas tullessa Lauri osui vähän sivuun ja hän horjahti ja putosi lattialle niin että kumahti.

Yää! Itki Lauri. Sattuu! Sattuu! Sattuuko ihan oikeesti? kysyi Elmeri. Ethän sinä pudonnut kuin puolesta metristä. Mä oon pudonnu joskus puusta eikä tullu yhtään itkua! Lauri puristi hampaansa yhteen ja nousi ontuen lattialta. On mun iskä kuitenki isompi kuin sinun! Sanoi Lauri ja konkkasi ulko-ovea kohti. Hän oli tullut käymään Elmerin kotona ja teki lähtöä omaan kotiinsa. Samassa ovikello soi. Siellä oli Laurin isosisko. Kas täällähän se Lauri. Tule syömään! Äiti odottaa.

Lauri lähti. Elmerille tuli yksinäinen olo. Hänen naapurustossaan ei asunut muita samanikäisiä kuin Lauri. Elmeri koetti leikkiä legopalikoilla ja rakentaa niistä kaupunkia. Äh, ei huvita. Lauri osais neuvoo millanen kaupunki tästä tulis. Tylsä leikkiä yksin. Elmeri katsoi kelloa. Vielä tunti ennenkuin äiti tulisi töistä. Mitä tekis sen aikaa? Elmeri tempasi kirjan mikä sattui käsiin osumaan ja alkoi katsella sen sivuja. Ei kiinnosta! Tunti kului hitaasti mutta viimein äiti tuli. Äiti, laita ruokaa, mulla on nälkä! Sanoi Elmeri. Kyllä laitan, miten olisi pitsa? Kyllä käy! Vastasi Elmeri.

Kun hän oli syönyt, hän kysyi: voisinko vielä käydä Laurin luona? Äiti katsoi kelloa ja vastasi: Voit käydä, mutta tule pian takaisin, ilta joutuu. Joo tulen! hihkaisi Elmeri ja kipitti ulos ja kerrostalon toiseen rappuun ja portaita ylös niin että käytävä tömisi. Hei, voinko vielä käydä Laurin luona, hän kysyi kun Laurin äiti avasi oven. Kyllä voisit, mutta Lauri ei ole nyt kotona. Missä hän on? Kohta pitää mennä nukkumaankin, kysyi Elmeri. Laurin äiti koetti olla tyyni, mutta hän purskahti itkuun ja sanoi: Lauri joutui sairaalaan. Hän loukkasi itsensä pahasti pudotessaan tuolista.

Elmeri säikähti. Miten pahasti? Me vain kilpailtiin kumman iskä on isompi. Niin, uskon kyllä, vastasi Laurin äiti. Mihin kohtaan Lauria sattui? Kysyi Elemeri. Selkään, hän käveli yhä huonommin ja sitten kaatui maahan. Sairaalassa lääkäri sanoi hänen selkärankansa murtuneen. Eikö Lauri pääse enää koskaan kävelemään? Sitä emme vielä tiedä, vastasi Laurin äiti kyyneleet silmissään. Elmeri kääntyi ja lähti kävelemään järkyttyneenä kotiaan kohti.

Elmerin äiti huomasi lapsensa järkytyksen ja kyseli mitä oli tapahtunut. Hän otti Elmerin syliinsä ja lohdutti tätä ja vakuutti, ettei Laurin loukkaantuminen ollut Elmerin vika. Elmeri nyyhkytti ja painoi päänsä äitinsä rintaa vasten. Mennään huomenna katsomaan Lauria, sanoi Elmerin äiti. Elmeri nyökkäsi. Kun Elmeri oli menossa nukkumaan, hänen äitinsä toi hänelle kirjan. Saanko lukea sinulle tästä? Olit avannut sen päivällä. Elmeri ihmetteli ensin mutta muisti sitten. Kirja oli lasten Raamattu. Äiti luki ensimmäistä Mooseksen kirjasta kohdan, jossa enkeli ilmoitti Aabrahamin iäkkäälle vaimolle, että hän saisi pojan. Kun Aabrahamin vaimo Saara epäili enkelin viestiä, enkeli sanoi hänelle: Onko Herralle mikään mahdotonta? Äidin lukiessa tuota kertomusta Elmeri nukahti.

Aamulla Elmerin syödessä puuroa hän sanoi äkkiä äidilleen: mikä se kohta oli minkä illalla luit? Se kertoi iäkkäistä Aabrahamista ja Saarasta, heidän lapsettomuudestaan ja enkelin sanoista Saaralle, vastasi äiti. Sanoiko enkeli jotainsellaista ettei Herralle mikään ole mahdotonta? Kysyi Elmeri. Kyllä, vastasi äiti. Hyvin muistit. Sitten nukahdit. Elmeri sai olla koko päivän poissa päiväkodista. Iltapäivällä hän ja äitinsä seisoivat Laurin vuoteen luona sairaalassa. Laurin selkä oli kipsattu koko matkalta ja hän näytti tosi huonolta, kalpealta ja huonosti nukkuneelta. Hänellä oli kipuja.

Hei, sanoi Elmeri Laurille. Hei, vastasi Lauri. Kiva kun tulitte. Joudutko olemaan kauan kipsattuna? Kysyi Elmeri. Ainakin kaksi tai kolme kuukautta, vastasi Lauri heikolla äänellä. Tuletko terveeksi? Kysyi Elmeri. Ehkä, toivotaan, vastasi Lauri. Kuule, äiti luki illalla minulla kohdan Raamatusta. Siinä sanottiin ettei Herralle mikään ole mahdotonta. Lauri nyökkäsi. Sitten he lähtivät ja lupasivat tulla taas pian käymään.

Laurin potilashuoneessa oli televisio. Lauri pystyi käyttämään käsiään. Oli sunnuntai ja tv-kirkko aukesi Laurin eteen. Se oli Epäilijän messu. Lauri muisti Elmerin kertomat sanat Raamatusta: Herralle ei mikään ole mahdotonta. Lauri katsoi jumalanpalvelusta toiveikkaana. Hän rukoili. Äkkiä Lauri tunsi selässään lämpimän virran. Se tuntui voimakkaimmin hänen selkärangassaan. Laurin tuli niin hyvä olo että hän nukahti. Maantaina lääkäri määräsi Laurin selän kuvattavaksi. Oli kulunut kaksi kuukautta sen kipsaamisesta. Kuvat saatuaan lääkäri oli ihmetystä täynnä. Kuvissa ei näkynyt jälkeäkään murtumasta. Koko selkä näytti terveeltä.

Silloin Lauri kertoi lääkärille jumalanpalveluksen aikana kokemastaan lämmöstä selässä. Lääkäri nyökkäsi mutta ei sanonut mitään. Kuitenkin lääkäri määräsi kipsin poistettavaksi. Kun se oli tehty, hän käski Lauria liikuttamaan itseään aivan varovasti. Lauri teki niin. Missään ei tuntunut kipua. Hän nousi varovasti istumaan ja sitten tuettuna seisaalleen. Selkä oli täysin terve!

(Kertomus parantumisesta perustuu tositapahumiin.)

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 31.1.2021

Veroa on

Matti ja Maikki olivat nenä kiinni uutisissa. Matti: Ääh, katos nyt! Näin paljon veroja! Maikki: Ai mitä veroja? Tuloveroja, kiinteistöveroja, autoveroja? Matti: No on nekin valtavia, mutta tää! No mikä tää? No tää kirkollisvero! Ihan 450 euroo riihikuivaa rahaa! Maksankohan aivan turhasta? Maikki: No mikä sitte on turhaa? Matti: No kaikki mistä ei oo mulle hyötyy! Maikki: No mistä sitte on sulle hyötyy? Tuloverostako? Autoverostako?

Matti: No sillee niistä on kyllä hyötyy ett veroilla saan terveydenhuoltoo ja ja kunta järkkää hiihtoladut ja uimahallit ja sillee, ja Repen koulunkäynti on melkein ilmasta. Maikki: Ai ilmasta? Matti:Miten niin? Maikki: Ai miten niin? No kun sun ja mun veroillahan se kustannetaan! Matti: Ai niinpäs onki. Mut kyl on ihan turhiakin veroja! Maikki: No mitkä? Matti: No se kirkollisvero ja on toi autoverokin? Maikki: Kuis? Matti: No tuskin se autoverokaan teitten ylläpitoon menee!Kyllä harmittaa ja lujasti! Sit on noita veropakolaisii ulkomaill! Maikki: Veropakolaisii? Matti: Nii, maksaa tuskin mitään! Kyl ny verenpaine ja syke ihan nousee, kokeiles vaikka! Maikki: No niin tuntuu tekevän! Lähetääs kunnon happihyppelylle!

Matti: Ai minne? Kauppaan? Maikki: No ei kun tehään ihan oikee kävelylenkki pitkästä aikaa! Matti: No lähetääs sitte! Matti ja Maikki laittoivat toppapuvut ylle ja talvilenkkarit jalkaan ja pipot päähän ja rukkaset käteen. Kops! Ulko-ovi takana kiinni ja menoks! Vastaan kolmen kilometrin kohdalla tuli Lissu! Maikki: Hei Lissu! Mitä kuuluu? Lissu: Mitäs tässä, oottee lenkillä, maistuisko puolimatkan kahvit? Matti: Höh, ajattelin kyllä vaan kävellä. Lissu: No ei se kauaa vie, ja tuossahan se paikka onkin! Ai toi seurakuntatalo, sanoi Matti masentuneella äänellä. Maikki: No mutta Matti, en oo Lissuu nähny kun sitte viimeks, eikä viivytä kauaa! Matti: Joo se kyllä tiedetään! No mennään sitte...

Kahvilla oli muitakin, itse kirkkoherra Tossavainenkin. Kirkkoherra: Hei, Rohvakkalathan ne siinä! En ole sinua Matti nähnyt näissä kuvioissa kun viisi vuotta sitten! Taitaa niin olla, sanoi Matti synkän näköisenä. Lähdettiin tässä lenkille ja Lissu haastoi Maikkia kahville. Pakkohan sitä oli tulla. Kirkkoherra: No hyvä kun tulit! Voinkin esitellä sinulle toimintaamme! Se kehittyy koko ajan! Ai mitenkä? Kysyi Matti epäluuloisena. Muutakin kuin sukankutomista ja saarnaamista?

Kirkkoherra: No mutta Matti, olet vähän, anteeksi nyt vain, ajastasi jäljessä! Kas tässä on tuore toimintaesittemme. Mikä se siinä on? Ihmetteli Matti. Moottorikelkka! Kenenkä se on? Kirkkoherra: No se on seurakunnan liikuntakerhon omaisuutta, sillä mm. avataan aina ladut seurakunnan metsiin. Ja sillä vedetään äitejä ja lapsia nuotiopaikalle! Mitä, se on kallis peli, päivitteli Matti. No paljonkos sinä maksoit viime vuonna kirkollisveroa? Kysyi Tossavainen. Siinä 450 euroa, ähkäisi Matti. Kas, eihän se moottorikelkasta paljon ole! Iloitsi kirkkoherra Tossavainen.

Matti: Mitä? Saanko minäkin lainata sitä? Kirkkoherra: Saat saat kunhan liityt liikuntakerhoomme! Se on ilmaista! Ja saat myös lainaksi lumikenkiä, metsäsuksia ja pulkkaa, jota voit vetää suksilla! Ei kun vaimon kanssa eräretkelle! Seurakunnan metsiin on rakennettu laavu ja iso kota! Saat lainata avaimet kodalle kun liityt kerhoon! Ja kesällä saat lainata kanoottejamme ja soutuvenettä. Onpa yhdessä veneessä myös pieni perämoottori. Senkun kesällä Maikin kanssa saareen ja nuotio palamaan! Ja sitten keskemällä kesää marjamatkalle saareen!

On meillä myös pieni sauna saaressa ja savusauna sen vieressä! Kaikki tämä on liikuntakerholaisen käytössä! Ja nuoremmalle väelle on tämä uusittu liikuntahalli! Tules katsomaan! Matti seurasi kirkkoherraa. Kas tässä on iso varasto. Katsos, täällä on hyvät pelivälineet sulkapalloon, lentopalloon ja koripalloon. On myös kauko-ohjattavia autoja, joilla pääsee kisaamaan! Ja kas tässä! Tässä on uusinta uutta:legorobottikaappi! Seurakunnalla on robokerho ja se kilpailee kerran kuussa naapuriseurakunnan kerhon kanssa ja kerran vuodessa on valtakunnalliset robokisat. Kiinostaako sinua? Siinä on myös aikuisten sarja. Matti katseli ja kuunteli silmät suurena ja korvat höröllä kirkkoherran esittelyä.

Ja katsopa kattoon! Siellä on mahtava videotykki ja laatukaiuttimet! Voit liittyä seurakunnan live-pelikerhoon ja filmikerhoon! Kerran kuussa katsotaan porukalla hyvä filmi ja keskustellaan siitä! Ja sitten on tietokonepelien suunnittelukerho! Haluatko tehdä oman pelin? Matti: No mitä tämä maksaa? Kalliilta vaikutaa! No mikäs se sinun kirkollisverosi olikaan? No se 450 euroohan se, sanoi Matti. Niin, kaikki tulee samaan hintaan! Sanoi kirkkoherra Tossavainen hymyillen ja taputti Mattia olkapäälle. Ja haluatko katsoa kellariin? No mitä siellä on? Ihmetteli Matti. No siellä on aivan uusi koneilla varustettu puutyösali ja elokuvastudio! No johan! Ihmetteli Matti ja jatkoi: Niitä pääsee käyttämään samalla 450 eurolla? Kyllä kyllä! sanoi kirkkoherra Tossavainen. Ja on bändin soittokamatkin! Sen kun alat harjoitella!

Kirkkoherra jatkoi: Ja tässä, seuraava seurakuntamme retki on hiihtomatka Lappiin ja kesällä käymme Saksan maisemia ja seurakuntaelämää katsomassa! Ja syksyllä lähtee porukkaa Ruotsiin. No se ainakin maksaa? arveli Matti. No Saksaan maksaa 300 euroa, se on kahden viikon matka, Lappiin pääset 50 eurolla ja Ruotsiin samoin. Seurakunta sponsoroi matkoja! Kaikkien matkojen hinnassa on mukana majoitus ja kaksi ateriaa päivässä. Ja sitten voisin kertoa lisää….ota tästä esite. Nyt minun täytyy lähteä medialähetystilaisuuteen tuonne seurakuntasaliin. Tuletko mukaan? Hyvä esitys Intiasta ja tuoreinta tietoa koronapandelmian tilanteesta siellä.

Matti käveli kiltisi kirkkoherra Tossavaisen perässä saliin. Siellä istuivat jo Maikki ja Lissukin. Kas, kulta taas nähdään! Sanoi Maikki Matille. Tilaisuus oli kiinostava ja ajankohtaista asiaa sisältävä. Kun tuli kolehdin vuoro, Matti kaivoi lompakostaan kaksi kymmenen euron seteliä kolehtihaaviin Intian työhön. Maikki katseli miestään ihmeissään. Matti huomasi sen ja sanoa muiskautti: No niin kuin äsken tuolta sanottiin, oliko se nyt toisesta Korinttilaiskirjeestä… Iloista antajaa Jumala rakastaa!

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 30.1.2021

Kohtaloita

Jos maa imee sisäänsä sateen, joka sitä usein kastelee, ja tuottaa sadon viljelijöilleen, se saa osakseen Jumalan siunauksen. Hepr. 6:7

Euroopassa elettiin ateismin nousun aikaa. Jumalankieltäjät järjestivät puhe-ja keskustelutilaisuuksia, joissa he todistelivat ettei Jumalaa ole. Niinpä olemattomaan Jumalaan ei kannattanut uskoa. Tällaiseen tilaisuuteen tuli myös eräs vanha nainen. Hän kuunteli puheen ja kun puhuja tarjosi kuulijoille tilaisuuden tulla mikrofonin ääreen kertomaan omista epäuskon kokemuksistaan, nainen nousi ja kiipesi lavalle.

Hän kertoi elämästään. Hänen miehensä oli ollut hiilikaivostyöläinen ja heillä oli kolme pientä lasta. Eräänä päivänä mies oli kuollut onnettomuudessa. Nainen oli joutunut suureen tuskaan. Millä hän elättäisi lapsensa ja itsensä. Hän oli kamppaillut elämän ja kuoleman kanssa, mutta päätti olla tappamatta itseään lasten takia. Ensin hän oli aikonut kirota Jumalan, mutta sitten hän oli nöyrtynyt ja kääntynyt hartaasti rukoillen Herran Jeesuksen puoleen ja esittänyt hänelle kaikki tarpeensa.

Nainen oli huomannut Jeesuksen vastaavan hänelle joka päivä. Vaikka hänellä oli lasten kanssa tiukkaa taloudesta, silti kaikki välttämätön heillä aina oli. Näin usko Jeesukseen kantoi häntä kaikkina vaikeina päivinä. ” Nyt hyvä puhuja, kysyn teiltä, mitä epäusko on teille antanut. Usko on antanut minulle kaiken mitä olen tarvinnut.” Yleisö naurahti naisen kysymykselle ja puhuja mukana. Nainen kuitenkin jatkoi: ” Ehei, ette pääse minusta näin helpolla. Esitin teille kysymyksen. Haluan siihen myös vastauksen. Mitä epäusko on teille elämänne aikana antanut? ”

Kotiin tultuaan nainen polvistui sänkynsä laidalle ja rukoili: ”Herra, sinä olet antanut minulle niin paljon. Minulla ei ole kuitenkaan sinulle mitään annettavaa. Lapsenikin ovat valinneet ateismin, vaikka olen opettanut heitä luottamaan järjen päätelmien sijasta sinuun ja sinun apuusi. En ole myöskään todistanut sinusta kenellekään enkä ole pitänyt kotonani pyhäkoulua. Olen vain tehnyt työtä ja rukoillut.”

Vanha nainen sairastui ja kuoli. Hänen lapsensa laittoivat lehteen äitinsä kuolinilmoituksen ja kutusun tulla hautausmaalle saattamaan häntä. Kutsu oli avoin kaikille. Äidin toiveesta hänet siunattiin maan multiin kristillisin menoin. Haudalla nähtiin lasten ja siunaavan papin lisäksi vain kolme naapuria ja yksi tuntematon mies. Siunauksen jälkeen mies halusi kertoa vainajan lapsille syyn tuloonsa.

Hän oli ollut puhumassa ateistiyhdistyksen järjestämässä tilaisuudessa. Lasten äiti oli tullut sinne ja kertonut miten Jumala oli auttanut häntä lapsineen perheen elättäjän, isän äkkiä menehdyttyä. Sitten perheenäiti oli haastanut puhujan kysymällä mitä epäusko oli tälle antanut. Naisen rohkeus ja luja usko Jumalan apuun oli tehnyt häneen vaikutuksen. Nyt hän itsekin oli alkanut etsiä yhteyttä Jumalaan, josta nainen oli kertonut.

”Te lapset olette varmasti myös Jeesukseen uskovia. Voisitteko te auttaa minua Jumalan etsinnässäni? Minun on niin vaikea päästä irti epäuskon vallasta.” Lapset katsoivat miestä kummissaan ja sitten toisiaan. Tämä oli jotain aivan uutta. He olivat tähän mennessä tottuneet sydämessään syyttämään Jumalaa isänsä kuolemasta ja olivat katkeroituneina valinneet ateismin. Kun haudalle tullut mies kuuli lasten ajatukset, hän hämmästyi.

Eikö äitinne koskaan kertonut teille miten Jumala kuuli hänen rukouksensa ja auttoi joka päivä koko perhettä? ”Äiti oli päivät pitkät ja illatkin useimmiten töissä. Ei hänellä ollut juuri aikaa meille", vastasivat lapset.” ”Ettekö ymmärrä, että äitinne näki kaiken vaivan teidän vuoksenne, ei mistään muusta syystä?” Lapset katsoivat toisiaan ja sitten miestä. Tuli hiljaista. Sitten vanhin lapsista sanoi miehelle: ” Tulisitteko mukaamme äitimme kotiin? Olimme ajatelleet pitää siellä äitimme muistoksi vaatimattoman kahvitilaisuuden. Voisimme samalla jatkaa aloittamaanne keskustelua.” Mies otti kutsun vastaan.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 29.1.2021

Kuuturistit

Joshua katseli ympärilleen. Hän oli äsken laskeutunut Kuun pinnalle sen ympäri kiertävältä avaruusasemalta. Hänen kanssaan kuukävelyllä oli kaksi muutakin matkaajaa, kaksi muusikkoa. Hän itsekin oli musiikin ammattilainen. He olivat menestyneet ja ansainneet kukin kymmeniä miljoonia dollareita tekemällä ja esittämällä musiikkia Amerikassa ja ympäri maailmaa. Heidän valkeat avaruuspukunsa hohtivat auringon kirkkaassa valossa. He nauttivat täysin siemauksin matkastaan ja asemastaan olla maailman ensimmäiset kuuturistit.

Heidän oppaansa Don kulki ryhmän mukana kuukävelyllä. He kaikki tunnistivat toisensa pukujen etu-ja takapuolelle liimatuista suurikokoisista numeroista. Ykkönen oli Don, kakkonen Liza, kolmonen Joshua ja neljäs Lev. Retkeläiset kuuntelivat tarkkaan mitä opas Don, kuuluisan amerikkalaisen yliopiston Kuun geologiaan perehtynyt professori kertoi heille kuun historiasta, koostumuksesta, rakenteesta ja pinnanmuodoista. Kun Don mainitsi kuun pinnan alla kiemurtelevat vulkaanisten purkausten jäljiltä löytyneet tyhjät magman purkauskäytävät, Lev keskeytti hänet ja kysyi: eikö niitä voisi käyttää ihmisasumusten rakentamisessa?

Hyvä kysymys, vastasi Don. Sitä on jo ehditty tutkia niin paljon, että ensimmäinen asumus on jo rakennettu. Halutessanne pääsette tutustumaan siihen, vaikka se on vielä viimeistelyä vailla. Kiitos, minä ainakin haluan mukaan!” huudahti Lev. Huomenna saat nähdä käytävän. Haluaako joku muu mukaan? Kaikki ilmoittivat lähtevänsä. Sitten Don johdatti kuuturistiryhmän avaruusasemalle, joka oli rakennettu Kuun pinnalle ja suojattu paksulla kuusementistä tehdyllä vuorauksella. Ennen astumistaan ilmalukkoon he kävelivät vuorotellen eräänlaisen harjakoneen läpi, joka poisti heidän avaruuspukujensa päälle kertyneen harmaan pölyn. Se oli saatava pois paitsi likaamasta, myös siksi, että kuupöly oli teräväsärmäistä ja pyrki tunkeutumaan puvun liitoksiin rikkoen ne.

Pian he olivat kulkeneet ilmalukon kautta sisään pukuhuoneeseen, jossa avustajat riisuivat heiltä avaruuspuvut. Hei, niistä lähtee haju! Huudahti Joshua. Aivan kuin palanut ruuti. Muistan tuon hajun ampumaradalta. Olet oikeassa, vastasi Don. Onneksi se ei ole vaarallista. Tulkaa, teillä on varmasti jo nälkä. Mitä saamme aterialla? Kysyi Liza. Alkuruokana on keisarisalaattia ja juustoja  kokojyvävehnäleivän ja sämpylöisen kanssa. Pääruokana tarjotaan Pekingin ankkaa ja jälkiruoaksi tuoreita hedelmiä, jäätelöä ja leivoksia. Juomana on mineraalivettä ja marjamehuja. Oh, huudahti Liza. Sehän on aivan juhla-ateria! Te olette meidän juhlavieraamme! Vastasi siihen aseman johtaja Ronnie, joka oli tullut hakemaan heidät ruokasaliin.

Se oli muodoltaan pyöreä, noin kolme metriä korkea kupolimainen tila, joka oli pinnoitettu ohuella jalopuupaneloinnilla. Salissa oli istumapaikkoja kymmenelle hengelle. Kaunis musiikki ympäröi heidät aterian alettua. Viihtyvyyteen oli panostettu. Se olikin tarpeen, sillä aseman vakituisen henkilökunnan ja tietysti myös vieraiden henkiselle jaksamiselle sillä oli suuri merkitys. Aseman tilathan olivat kuitenkin sangen rajoitetut. Jälkiruoan aikana kuultiin kappale kunkin muusikkoturistin tuotannosta. Keskustelu soljui vilkkaana, kunnes tulomatkan jännitys alkoi purkaantua väsymyksenä. Turistit saateltiin nukkumakammioihin.

Kahdeksan tunnin kuluttua miellyttävä ääni kaiuttimesta herätti matkalaiset. Noustiin, peseydyttiin, pukeudutiin ja lähdtiin aamupalalle. Sen aikana kukin sai olla rauhassa omissa oloissaan ja syödä omassa tahdissaan. Levillä oli korvissaan kuulokkeet. Hän luultavasti kuunteli musiikkia? Liziä se vähän harmitti, sillä hän olisi halunnut keskustella hänen kanssaan musiikista ja muustakin. Lev kiinnosti häntä muusikkona ja ihmisenä. Mutta ei, sitten olikin aika pukeutua avaruuspukuihin ja Don johdatti heidät ilmalukon kautta avaruusautoon, jolla matkattiin tunnelin suulle ja siitä sisään.

Auto kiemurteli heikosti valaistua magmatunnelia pitkin alaviistoon. Kymmenen minuutin päästä auto pysähtyi. Oltiin perillä. Vau! Tämähän muistuttaa jo pientä kerrostaloa! Ihasteli Joshua. Samaan mieltä olivat muutkin. Sitten he kävelivät ilmalukon kautta sisään rakennelmaan, joka koostui päällekkäisistä sylinterin muotoisista moduuleista. Don kertoi vieraille rakennuksesta ja elämästä maan alla. Sitten palattiin takaisin avaruusasemalle ruokailemaan.

Ateriall Liza ei voinut olla hillitsemättä uteliaisuuttaan Levin suhteen ja asettui ruokailemaan hänen viereensä. Sinulla oli tänä aamuna kuulokkeet aamupalalla. Mitä kuuntelit? Musiikkia varmaan? En nyt haluaisi puhua siitä, vastasi Lev hiljaa. Miksi et? Vai oliko se niin salaista? Liza puhui äänekkäästi ja muiden pöydässä olijoiden katseet kääntyivät Leviin. Niin, kerro meillekin, sanoi Joshua leikkisästi. Lupaan ettemme kerro kellekkään! Lev hölmistyi ja katsoi kaikkia pöydän ympärillä. Vallitsi hiljaisuus ja muut nyökkäsivät. No voinhan minä kertoakin, hän sanoi hiukan vaivautuneens. Kuuntelin Raamatusta Danielin kirjan kahdettatatoista lukua.

Ai, miksi, kysyi Liza. Mehän kävelimme eilen ja tänään harmaassa kuupölyssä, vastasi Lev. Danielin kirjassa mainitaan myös pöly. Luenko ääneen? Kaikki nyökkäsivät. Hyvä on, vastasi Lev: ” Monet maan tomussa nukkuvista heräävät, toiset ikuiseen elämään, toiset häpeään ja ikuiseen kauhuun.”

Olen lukenut, että umniversumi rakentuu atomeista. Olen myös lukenut, että kerran niiden sisältämä liike-energia on käytetty loppuun ja silloin koko universumi katoaa niin kuin sitä ei olisi ollutkaan. Se oli niin valtava ajatus, että otin Raamattuni esiin. Mietin, että voiko silloin kerran myös kuun pölystä herätä sinne nukkuneita Jumalan tuomioistuimen eteen. Pieneen ruokasaliin laskeutui vielä äskeistäkin syvempi hiljaisuus, joka jatkui atarian loppuun saakka.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 28.1.2021  (Julkaistu aikaisemmin noin 14 vuotta sitten)

Elementtisotku

 Kalle käveli kotia kohti sydän täynnä. Millainen päivä töissä! Rakennustyömaalle toimitetuissa elementeissä oli ollut mittavirheitä. Ne oli pitänyt lähettää takaisin kahta lukuun ottamatta, ja nekin olivat teettäneet asennusporukalla koko päivän töitä. Vielä illan suussakaan ne eivät istuneet kunnolla sijoillaan. Työmaa joutui nyt odottamaan ainakin neljä päivää uusia elementtejä. Vasta niiden asentamisen jälkeen päästäisiin rakentamaan kerrostalolle kattoa. Mikä viivästys! Mikä ajan ja ennen kaikkea rahan hävikki! Aika oli rahaa! Kalle, vastaava mestari karautti haalareita riisuessaan vielä viimeisen tylyn sanan moisia seinäelementin tekijöitä ajatellessaan. Sitten kotiin ja syömään ja saunaan! Saunan lauteilla työhuolet unohtuivat ja sitten luottamustoimiin!

 Seurakunnan julistustyön johtokunta kokoontuisi klo 18.30 seurakuntatalolla. Sinne Kalle Virtanen käveli paperinippu käsissään. Kokous aloitettiin tuttuun tapaan virren veisuulla ja puheenjohtaja pyysi julistustyön pappia pitämään hartauden. Tämä otti esiin sen viikon raamatuntekstin ja luki:” Kiitos ja kirous lähtevät samasta suusta. Tämä ei käy, veljeni!” Sitten pappi rukoili ja muut mukana: ” Jeesus Kristus, sinä tulit maailmaan tuomaan kirouksen tilalle siunauksen. Anna meidän olla siunauksena siellä missä elämme ja teemme työtämme. Anna meidän nähdä elämä ympärillämme, ja myös oma itsemme, sinun siunaavalla katseellasi. Silloin näemme avarasti ja oikein.” Aamen. Kokous oli tällä kertaa lyhyt. Käsiteltiin viime vuoden toimintakertomus ja sovittiin seuraavasta kokouksesta. Iltavirren jälkeen lähdettiin kotiin.

 Aamulla Kalle Virtasen verenpaine nousi hänen ajaessaan työpaikalleen. Mitä hän osaisi antaa tänään rakennusmiehille tehtäväksi? Ja entä mitä hän sanoisi vastaavana mestarina rakennusliikkeen johdolle? Siellä oltiin hitaita ymmärtämään viivytyksiä, ja Kalle oli niistäkin vastaavana mestarina vastuussa. Työmaalla Kallea odotti pirisevä puhelin. Elementtifirman johtaja soitti ja kysyi mitä tehdään? He olivat tarkistaneet palautetut elementit ja ne olivat prikulleen firman saamien piirustusten mukaisia. Kalle muisti silloin jotain. Päivänä jolloin piirustukset lähtivät betoniyhtiöön, oli ollut esillä myös pian rakennettavan toisen lähes samanlaisen kerrostalon piirustukset. Oli ollut kiire. Ei kai osa piirustuksista ollut vaihtunut keskenään? Kalle lähetti sähköpostilla kyseisten elementtien rakennepiirustukset elementtifirmaan ja pian tuli vastaus. Kyllä, viallisiksi luullut elementit kuuluivat tuohon vielä aloittamattomaan kerrostaloon.

 Kalle muisti vielä jotain. Oli ollut kiire lomalle ja tavanomainen huolellisuus oli päässyt häneltä tuona helteisenä kesäpäivänä unohtumaan. Ei kai hän itse ollut aiheuttanut sekaannusta? Kallen muisti palautui ja hän punastui korviaan myöten. Kyllä, hän itse oli kiireissään ja lomatohkeissaan lähettänyt eteenpäin väärät rakennepiirustukset. Mitä hän nyt tekisi? Latelisi valkean tai tummemman valheen selitykseksi omille esimiehilleen ja rakennusporukalleen?

 Silloin Kalle Virtasen mieleen tuli eilinen raamatunkohta ja rukous: ” Anna meidän nähdä elämä ympärillämme, ja myös oma itsemme, sinun siunaavalla katseellasi. Silloin näemme avarasti ja oikein.” Nyt oli oltava rehellinen. Kalle soitti rakennusyhtiön johtajalle ja kertoi virheestään. Siellä suhtauduttiin rehellisyyteen arvostavasti ja kunnioittavasti, ja todettiin myös asioiden olevan niin, että työmaa olisi joutunut seisomaan joka tapauksessa, sillä kattorakenteitten toimitus oli myöhässä. Virtaselta ei tultaisi vaatimaan korvauksia viivästyksestä, ja nyt sopimattomat elementit eivät tulisi menemään hukkaan.

Kaikki oli hyvin. Puhelimen suljettuaan Kalle huokasi syvään ja katsahti kiitollisena taivasta kohti. Kun Kalle  selitti tilanteen omalle rakennusporukalle, seurauksena oli myhäilyä ja ymmärtäväisiä hymyjä. Sattuihan sitä näemmä herroillekin mokia, ja Kalle Virtanen oli ollut tähän saakka hyvä ja väkeään ymmärtävä työmaan.

 

 Pekka Päivärinta

 

Päivän saarna 27.1.2021

Maapähkinöitä

Eräs mies katseli peltoaukeaa. Se oli valtava. Osa siitä oli hänen omaisuuttaan. Hänen isoisänsä oli muuttanut siirtolaisena Amerikan Yhdysvaltoihin ja hankkinut itselleen edullisesti palan preeriaa. Se ei ollut ihan pienikään. Se oli kooltaan tasan 2471 eekkeriä, Euroopan yksiköissä tuhat hehtaaria. Siihen oli nyt kylvetty maapähkinöitä. Ne kasvoivat tällä seudulla hyvin ja antoivat runsaan sadon. Maapähkinöitten kysyntä oli kuitenkin heikkoa. Tämä rukoileva mies huusi Herran puoleen ja pyysi häntä kertomaan mihin kaikkeen maapähkinöitä voisi käyttää. Hänen rukoukseensa vastattiin. Hän keksi tuolle satoisalle pähkinälle hengästyttävän monta käyttökohdetta.

Samoihin aikoihin kuin tämä maapähkinäfarmari eli USA:ssa sinne Armeniasta muuttanut perhe, joka oli saanut tuloillaan ostettua maata karjankasvatusta varten. Heidän tilansa menestyi. Jos siellä tavattiin eläinsairautta, he rukoilivat Herraa, ja hän paransi eläimet. Kun oli aika valita sonneja siitoseläimiksi, he rukoilivat. Kun he sitten tulivat karjatarhaan, he näkivät joidenkin sonnien loistavan kirkkautta. Ne valittiin ja valinta osoittautui oikeaksi.

Eräs nuori nainen lähti lähetystyöhön Hongkongin slummeihin. Hän koki työnsä ongelmanuorten kanssa polkevan paikoillaan. Silloin eräs kiinalainen kristitty pariskunta rukoili hänen puolestaan ja hän sai kielilläpuhumisen armolahjan. Jonkun ajan kuluttua nainen tapasi jälleen pariskunnan ja valitti ettei lahjasta ollut hyötyä. Pariskunta kysyi millä tavalla nainen oli käyttänyt kielilläpuhumisen armolahjaa. Se oli jäänyt käyttämättä. Naista neuvottiin rukoilemaan tuolla kielellä säännöllisesti joka päivä tietyn ajan. Kun nainen teki niin, kolmen kuukauden kuluttua hengellinen työ alkoi edetä. Nainen huomasi olevansa usein oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Hän kohtasi ihmisiä, jotka olivat kiinnostuneita evankeliumista. Hän sai Jumalalta myös osoitteita ja nimiä. Kun lähtystyöntekijä kävi noissa paikoissa, vastaanotto oli hyvä.

Rukoillen ja johdatusta kysellen on Suomeen syntynyt viime vuosikymmeninä kaksi kristillistä radioasemaa ja yksi kokoaikainen kristillinen tv-asema. Erään mediamissioihin keskittyneen suomalaisen järjestön kautta on tavoittu yli sadassa kansainvälisessä tapahtumassa miljoonia ihmisiä ja heille on kerrottu ilouutinen Jeesuksesta Krsituksesta. Lähi-Idässä on syntynyt yhden uskovan miehen toimesta kristillinen satelliittikanavaverkosto, joka julistaa evankeliumia alueen ihmisille ja opettaa seuraamaan Jeesusta. Katsojia ohjelmilla on miljoonia.

Kauan sitten Apostoli Paavali kulki Jumalan johdatusta rukoillen ja noudattaen. Siellä minne hän meni, aukesi ovi uusien ihmisten kohtaamiseen. He olivat sydämessään avoimia kuulemaan ilosanomaa Jeesuksesta Kristuksesta. Paavalin lähetysmatkat olivat menestyksiä, koska hän kysyi ja noudatti Jumalan suunnitelmia.

Jaakobin kirjeen ensimmäisessä luvussa Jumala sanoo tämän palvelijansa kautta: ”Jos kuitenkin joltakulta teistä puuttuu viisautta, pyytäköön sitä Jumalalta. Hän on saava pyytämänsä, sillä Jumala antaa auliisti kaikille, ketään soimaamatta.”

Jumalan viisaus on erilaista viisautta kuin tämän maailman viisaus. Se on taivaasta tulevaa yliluonnollista viisautta. Sen avulla, Jumalan johdatusta rukoillen ja seuraten voi tavallinen Jeesuksen seuraaja elää elämää, jossa rukousvastaukset tuovat tulosta niin tavallisten asioiden kuin Jumalan valtakunnankin asioiden hoitamisessa. Tulokset puhuvat puolestaan.

(Kaikki tämän päivän saarnan kertomukset perustuvat tosiasioihin.)

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 26.1.2021

Jeesuksen tuli

Andreas pysähtyi ja katsoi Jerusalemia kohti. Hän ja hänen perheensä olivat paenneet sieltä neljä tuntia sitten. Jostain syystä kaupunkia piirittävät roomalaiset sotilaat olivat vetäytyneet pois. Silloin he olivat paenneet monien muiden Jeesuksen seuraajien kanssa. He muistivat Jeesuksen sanat: ”Mutta kun te näette Jerusalemin sotajoukkojen ympäröimänä, silloin tietäkää, että sen hävitys on lähellä. Silloin ne, jotka Juudeassa ovat, paetkoot vuorille, ja jotka ovat kaupungissa, lähtekööt sieltä pois, ja jotka maalla ovat, älkööt sinne menkö.”

Juutalaiset olivat ryhtyneet kapinaan Rooman valtakuntaa vastaan ja nyt pääkaupunkia ympäröivät vallitukset. Sieltä ei päässyt ulos eikä sinne sisään. Mutta nyt roomalaiset olivat poissa. Andreaan äiti Dorkas oli ehdottanut kaupunkiin jäämistä. Olihan siellä heidän kotinsa ja kaikki tavarat. ”Ei äiti. Jeesus ennusti tämän tapahtuvaksi. Hän ei koskaan erehtynyt. Hänen täytyy olla tämän takana. Ja hän on saanut sotilaat lähtemään vähäksi aikaa pois, että hänen omansa ehtivät paeta, ne, jotka vielä olivat jääneet Jerusalemiin.”

Andreas oli niin itsepintainen, että hänen äitinsä ja sisarustensa Joosuan ja Elisabetin ja Marian oli suostuttava hänen tahtoonsa. Olihan Andreas perheen vanhin poika ja nyt perheen elättäjä isän kuoltua kaksi vuotta sitten kuumetautiin. ”Katsokaa kaikki. Te näette nyt rakkaan Jerusalemin viimeistä kertaa. Emme palaa sinne. Jeesus ennusti, että koko kaupunki tuhotaan.” Andreas ja koko perhe polvistui ja pyysi Jeesusta ja hänen Pyhää Henkeään varjelemaan heitä ja näyttämään heille tietä.

Rukouksessa he rauhoittuivat ja lähtivät kohti Seleukiaa ja purjehtivat sieltä Kyproksen saareen. He asettuivat sinne. Andreas oli lampuri ja hänen äitinsä kankaankutoja. He ostivat nyt lampaita ja niiden villasta kudottiin kankaita. Kyproksella oli kristillinen seurakunta apostoli Paavalin lähetysmatkan seurauksena. Pian Andreas perheineen oli tutustunut paikallisen seurakunnan jäseniin. Vuodet vierivät ja sukupolvet seurasivat toisiaan. Andreaan sukua Jumala siunasi niin, että se säilyi ja laajeni ja levisi Kreetan saarelle ja Italiaan saakka.

Sitten koitti vuosi 313 jälkeen Jeesuksen syntymän. Andreaan suku oli säilynyt elossa pakanallisen Rooman toimeenpanemissa kristittyjen vainoissa. Jotkut heistä oli vangittu ja surmattu, mutta useimmat olivat säästyneet. Sitten nousi valtaan keisari Flavius Valerius Constantinus, joka sai lisänimen Konstantinus Suuri. Hän laillisti kristinuskon Rooman valtakunnassa 313 j.Kr. Hän myös kutsui koolle kirkoliskokouksen Nikeaan Bitynian pääkaupungissa vuonna 325 j.Kr. Siellä hyväksyttiin Nikean uskontunnustus ja areiolaisuus tuomittiin harhaoppina.

Andreaan sukua oli todistamassa kokousta. Hän, Krispus, toi terveisiä sukulaisilleen Italiaan. Kun hän oli lähdössä Rooman provinssiin Britannia Primaan, hän otti mukaansa kristittyjen pyhiä kirjoituksia. Germaaniset merirosvot saivat Krispuksen ja hänen perheensä vangituksi ja möivät orjiksi Tonavan varrelle. Sukupolvien vaihtuessa Krispuksen jälkeläiset pääsivät itsenäiseen elämään. Heistä tuli hansa-kauppiaita. Heidän jälkeäisensä saivat kuulla Martti Lutherista ja saivat tilaisuuden hankkia hänen tekemänsä uuden saksankielisen raamatunkäännöksen. Heillä oli rikkaina kauppiaina siihen varaa.

Yksi Krispuksen jälkeläinen Marcus Koch muutti 1500-luvulla perheineen turkiskauppiaaksi Suomeen. Hän otti mukaansa Lutherin kääntämän Uuden Testamentin ja Vähä-Katekismuksen. Usko Jeesukseen Kristukseen henkilökohtaisena Vapahtajana oli Marcukselle tärkeä. Hän oli tehnyt Raamattua lukiessaan saman löydön kuin Martti Luther. Sen, että ihminen pelastuu yksin uskosta, yksin armosta Kristuksen tähden. Tämä usko kulki Kochin suvussa aina uusille sukupolville. Kun kristillinen lähetystyö alkoi nostaa Suomessa päätään ja perustettiin Suomen Pipliaseura vuonna 1812, halusi Martti Kokki liittyä sen jäseneksi. Hän sai nähdä myös Suomen lähetysseuran perustamisen vuonna 1859.

Kului sata vuotta ja Kokkeja asui yhä Suomessa. Rauno Kokki oli saapunut tapansa mukaan Ilomantsin seurakunnan lähetyspiiriin. Siellä luettiin Jeesuksen sanat Luukkaan evankeliumin luvusta 12: "Tulta minä olen tullut tuomaan maan päälle -- ja kuinka toivonkaan, että se jo olisi syttynyt!” Piiriä vetävä lähtyssihteeri piti kohdasta alustuksen. Hän kertoi ajattelevansa Pyhän Hengen olevan sen tulen, josta Jeesus Raamatussa puhuu. Ja Pyhä Henki on ohjannut ihmisiä uskomaan Jeesukseen ja innoittanut viemään ilosanomaa hänestä kaikkeen maailmaan sukupolvesta toiseen.” Omin voimin ja omalla viisaudella se ei olisi ollut mahdollista. Mutta Jumalalle kaikki on mahdollista

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 25.1.2021

Kottero

Aamulla Kottero heräsi. Hän haukotteli. Hän hymyili. Hän nousi. Hän katseli ympärilleen. Onpa aamu! Aurinko paistaa. Linnut laulavat. Ei sada. Voi tehdä työtä ulkona. Kottero lampsi tuvan pöydän luo ja istahti. Emäntä oli jo kattanut pöydään puurokupit ja lusikat ja ison padan täynnä höyryävää puuroa. Kottero täytti kuppinsa sillä ja otti lusikan ja söi. Pian pöydässä istui isäntäkin. Syötyä isäntä kertoi pöydässä istuville rengeille ja piioille mitä tänään tehdään. Lähdetään heinään. Miehet ottavat hevoset ja hevoskärryt ja naiset viikatteet ja haravat. Emäntä antaa teille eväät.

Siinäpä se. Näinhän se menee, ajatteli Kottero. Hei Kottero, haepas sinä vahvana miehenä kellarista iso maitohinkki, perunat, voi ja kananmunat. Anna ne sitten piikojen matkaan, sanoi emäntä Kotterolle. Kottero teki työtä käskettyä. Hän marssi maakellarille, avasi sen ulko-oven ja jätti raolleen. Sitten hän avasi sisäoven ja kumartui. Sisäänkäynti kellariin oli matala. Kun hän oli ottamassa vasuun perunoita, ovi hänen takanaan tempaistiin auki. Sitten kuului kirosana...senkin matala ovi, taas löin pääni! Isäntä oli tullut varmistamaan, ettei Kottero vain ota sahtihörppyä. Sen hän kuitenkin soi itselleen. Kottero ei ollut kuulevinaan isännän kiukkuamista. Kottero oli jo kaukana kun hän kuuli isännän kiroavan kellarin matalaa ulko-ovea. Tuvassa emäntä pyyhki isännän verta hikoavan päälaen puhtaaksi. Sitten talon väki lähti heinäpellolle.

Sää oli mitä parhain. Kottero vihelteli tyytyväisenä kävellessään hevosen vieressä ja sitten luikautti laulun. Isäntä siihen kirota naskautti ja huusi: laula hiljempää, korviin koskee! Silloin hevonen, jota isäntä ajoi, säikähti ja lähti juoksemaan. Pruu! Huusi isäntä mutta hevonen vain juoksi. Viimein hevonen rauhoittui. Pellolle päästyä isäntä kompuroi kärreistä pystyyn. Hän oli saanut monta kumpsua hevosen kirmatessa poukkoilevaa peltotietä. Talon väki ei uskaltanut sanoa mitään.

Heinää alettiin toisaalla niittää ja seivästää, toisaalla ajaa viikon vanhaa heinää seipäiltä latoon. Isäntä ajoi toisella hevosella haravakonetta, Kottero toisella hevosella heinäkärrejä. Yks kaks isännän hevonen pillastui paarmojen häiritessä sitä. Se pudisteli päätään ja otti laukan suoraan kohti isoa pelto-ojaa. Pruu! Huusi isäntä, mutta turhaan. Hevonen pääsi isolla loikalla ojan yli. Haravakone sen sijaan otti vauhtia ojan pohjasta. Isäntä lensi pitkässä kaaressa haravakoneen päältä ojan pohjalle. Onneksi se oli pehmeää maata. Märkänä ja mutaisena isäntä ähkäisi pystyyn. Isäntä huusi yhtä renkiä apuun. Tämä ei kuitenkaan saanut vauhkoontunutta hevosta kiinni. Sitten isäntä huusi: Kotteroo! Kottero tuli. Hän puhui sille ystävällisesti. Hevonen rauhoittui ja antoi ottaa itsensä kiinni. Isäntä katsoi Kotteroa salaa ihaillen, Miten tuo on aina noin iloinen ja rauhallinen?

Puolelta päivän oli ruokatauko. Syötiin ja otettiin puolen tunnin päiväunet.Äkkiä heinäväki heräsi isännän huutoon. Hän oli sattunut asettumaan huomaamattaan kimalaispesän luo. Huitaissut kädellään nukkuessaan pesää. Isäntä oli saanut monta pistoa, kasvot punoittivat paukuroilla ja kielessäkin oli yksi kipeä pistämä. Kottero tuli hätiin. Hän huitoi paidallaan kimalaisia pois ja talutti isännän etäämmäs niiden luota.

Loppupäivän isäntä oli hiljainen, kun ei kyennyt kunnolla puhumaan. Kasvot ja kieli olivat turvoksissa. Kun illalla tultiin takaisin peltotietä, isäntä ei sanonut sanaakaan, kun Kottero taasi vihelteli ja lauloi. Tuvan luo tultua isäntä muisti että tänään on heillä seurat. Isäntä olisi taas kirota naskauttanut mutta ei voinut kipeältä kieleltään. Poiskaan hän ei voinut olla. Olihan hän talon isäntä. Seurojen pääpuhuja oli kiertävä julistaja Akseli. Alkuvirrren jälkeen hän käytti esnsimmäisen puheenvuoron ja pohjusti sen kohdalla ensimmäisen Pietarin kirjeen viidennestä luvusta:

”Nöyrtykää siis Jumalan väkevän käden alle, niin hän ajan tullen korottaa teidät.”

Akseli piti tauon ja aloitti: Minä olin ennen ylpeä mies. Olin mielestäni kylän paras seppä. Olin mielestäni myös kylän paras pelimanni. Taisin kehua itseäni aika monelle. Sitten kävi niin, että eräänä päivänä kun olin kengittämässä hevosta, se säikähti jotain ja potkaisi minua. Käsivarteni murtui kahdesta kohtaa. Paranin, mutta en jaksanut enään käyttää työkaluja kuin ennen. Ja kun koetin soittaa viulua, sormeni eivät enää toimineetkaan kuten ennen. Kehun aiheet oli otettu pois. Ensin tulin vihaiseksi, mutta sitten ymmärsin Jumalan puhutelleen minua vastoinkäymisten kautta. Nöyrryin ja olen nyt kertomassa teille Jumalan rakkaudesta meitä kohtaan. Hän kutsuu meitä tavalla ja toisella kääntymään hänen ja hänen rakkaan Poikansa Jeesuksen Kristuksen puoleen.

Isäntä kuunteli hiljaa Akselin puhetta ja painoi sen mieleensä.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 24.1.2021

Työkalut katoavat

Martti oli hakenut aamun sanomalehden. Hän luki sitä hörpäten välillä kahvia. Martti selasi lehteä kiireisesti, työmaalle lähtö kun oli pian edessä. Siellä häntä vastassa oli kinkkinen tapaus. Rakennustyömaalta oli hävinnyt poria, naulapistooleita ja muita työkaluja liki sadan tuhannen euron edestä. Selvästi ne oli varastettu, mutta kuka tai ketkä sen olivat tehneet?Juuri kun Martti oli sulkemassa lehden, sieltä osui hänen silmiinsä päivän sana Raamatusta. Normaalisti Martti ei olisi kiinnittänyt siihen juuri huomiota, mutta nyt olivat kaikki hyvät neuvot tarpeen. Martti luki Jeremian kirjan luvusta kaksi jakeen 29: ”Miksi te yhä syytätte minua, tehän olette kaikki jo luopuneet minusta, sanoo Herra.”

Hm, sanoi Martti itsekseen ja kiiruhti autotalliin ja istahti Toyotansa rattiin. Saatuaan punaisen farmariautonsa ulos hän aikoi nousta ja käydä sulkemassa tallin oven. Siinä oli kyllä kauko-ohjattu avausmekanismi, mutta se oli rikki. Silti Martti laiskuuttaan kokeili ohjainta. Sehän toimi! Merkillistä, mutisi Martti itsekseen. Pian hän oli siirtynyt autollaan valtatielle ja sitä tunnin verran itään päin kunnes kääntyi siltä pois ja joidenkin kadunristeysten jälkeen kaarsi vilkkua näyttäen uudisrakennukselle. Se oli kolmikerroksinen kerrostalo.

Kello tuli 7 ja työmaakokous alkoi. Martti oli työmaan vastaava mestari. Hän johti puhetta viidentoista työntekijän kriisikokouksessa. Kuten tiedätte, työmaalta on jälleen kadonnut tavaraa. Kesällä loma-aikaan hävisi rakennustarvikkeita ja syksyllä kahteen otteeseen on hävinnyt työkaluja ja koneita yhteensä lähes sadan tuhannen euron arvosta. On meille kaikille eduksi, jos saamme syyn katoamisiin selville mahdollisimman pian. Rakennuttaja on ilmoittanut ettei se salli enää yhtään varkautta. Jos sellainen tapahtuu, se sanoo irti meidät kaikki ja pestaa tälle työmaalle uudet työntekijät. Rakennuttajan tappiot ovat varkauksista ja niiden aiheuttamista viivästyksistä johtuen jo yli puoli miljoonaa euroa.

Silloin yksi työntekijä pyysi puheenvuoroa: ” Onko aivan varma, että kyseessä on anastus eikä inimillinen erehdys?” Martti kiitti puheenvuorosta ja vastasi: ” Kunpa niin olisikin. Mutta olin itse tarkistanut työmaalla olevat rakennustarvikkeet kesällä ja työkalut syksyllä. Ne olivat silloin paikoillaan. Ne eivät häviä työmaalta itsekseen. Jonkun on täytynyt ne viedä.” Silloin toinen työntekijä kysyi: ” Onko todella niin, että jos asia ei selviä, saamme kaikki potkut?” ” Kahden viikon kuluttua”, vastasi Martti.

”Mutta olemmehan me tehneet hyvää työtä”, sanoi silloin kolmas työntekijä. ” Se on totta, vastasi Martti. Neljäs työntekijä pyysi puheenvuoroa: ” Miten rakennuttaja voi olla varma, että varas on joku meidän joukostamme? Siihenhän irtisanomisuhka viittaa. Voisihan kuka tahansa käydä täällä öiseen aikaan.” Se voisi olla totta, vastasi Martti. ”Työkaluvaraston kopissa ei kuitenkaan ole ollut murtojälkiä ja kopin erityislukon avaimia on vain työmaan työntekijöillä. Rakennustarvikkeita oli viety systemaattisesti arvokkaimmasta päästä, ja lisäksi työmaan kuorma-auton mittariin oli kertynyt loma-aikana kolmesataa kilometriä. Kukaan ei ole osannut selittää sitä. Auto ei lähde liikkeelle ilman avaimia. Ja ne ovat olleet vain tämän työmaan työntekijöiden hallussa.”

” No entä valvontakamerat?” kysyi taas yksi työntekijöistä. ” Valitettavasti kolme kameroista on jostain syystä toiminut epäluotettavasti ja neljännestä virta oli kadonnut kokonaan. Eikä minkään kameran kuvamateriaalia löytynyt valvontatietokoneelta, johon ne on kaikki kytketty.” vastasi Martti. ” Kenellä on pääsy tietokoneelle?” kysyi taas yksi työntekijä. ” Vain minulla on avain valvontakoppiin, ” vastasi Martti. ” Ahaa”, vastasi työntekijä. ” Mitä, et kai sinä ajattele minun junailleen varkaudet?” huudahti Martti. ” Kaikkihan me olemme epäiltyjen listoilla, vai olemmeko?” kysyi taas yksi työntekijöistä.

Martti alkoi hiottaa. ”Vai tähän suuntaan sitä ollaan menossa, kunhan ei kävisi niin että itse joudun oikeuden eteen syytettynä varkaudesta, vaikkei syytä olekaan. Tiedänhän sen, etten ole vienyt työmaalta naulaakaan, ”ajatteli Martti itsekseen. Muille hän sanoi: ” Keskustelu päättyy nyt, kello on jo kahdeksan. Olemme tunnin myöhässä.” Pitkin päivää Martti sai kuulla naljailua tyyliin, mitäs herra Myöhänen, tai sieltähän se myöhänen tulee. Marttia harmitti ja keljutti ja alkoi ahdistaakin. Millä hän todistaisi syyttömyytensä. Pikemminkin oli todella aihetta epäillä, että juuri hän oli varas.

Martti ei ollut juuri rukoillut elämänsä aikana, mutta nyt hän huokasi sen Jumalan puoleen, jonka omaksi hänet oli lapsena kastettu ja josta hän oli saanut opetusta rippikoulusta. Hänelle oli jäänyt mieleen Jumalan puhelinnumero 5015. ”Mikä se tarkoittikaan? Nyt muistan, se oli psalmin kohta.”

Ruokatauon aikana hän goolgasi älypuhelimellaan ja löysi kohdan: ”Huuda minua avuksi hädän päivänä! Minä pelastan sinut, ja sinä kunnioitat minua.” Martti teki psalmin ohjeen mukaan ja rukoili työmaavarkaan löytymistä ja saamista kiinni. Silloin hänelle tuli jostain syystä mieleen aamullinen raamatunkohta: ” Miksi te yhä syytätte minua, tehän olette kaikki jo luopuneet minusta, sanoo Herra.” ” Kaikki”, ajatus sähköisti Martin mielen. Sitten hän muisti autotallin ohjaimen merkillisen toimimisen vaikka se oli ollut rikki jo vuoden. Martti ei puhunut kenellekään aikeistaan mitään, mutta illalla kaikkien lähdettyä hän kävi irrottamassa kaikki työmaan valvontakamerat ja tutki niitä kotonaan. Kävi ilmi, että kahdessa niistä oli paikoillaan muistikortit. Niihin oli tallentunut videota viime kesän ja syksyn ajalta. Kuvan laatu oli hd-tasoa ja infrapunakamera oli toiminut hyvin pimeässäkin.

Seuraavalla viikolla oli jälleen työmaakokous ja paikalle tulivat myös rakennuttajan ja virkavallan edustajat. Martti heijasti huoneen seinälle löytämänsä videot. Niistä kävi ilmi, että yhtä lukuun ottamatta kaikki työmaan työntekijät olivat olleet mukana varkauksissa. He eivät voineet sanoa mitään vastaan. Videot olivat lahjomattomat todistajat. Rakennuttaja totesi tilanteen ja sanoi: ” Oikeuden mukaan te olette korvausvelvollisia ja teitä tullaan syyttämään näistä varkauksista raastuvassa. Mutta on yksi keino välttää rangaistus ja nimensä saaminen rikosrekisteriin. Se on, että allekirjoitatte tunnustuksen ja lupaatte siinä korvata täysimääräisesti varastamanne omaisuuden.”

Työmaatuvassa tuli hiljaista.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 23.1.2021

Jussi ja Minni

Jussi oli tullut uskoon kaksi-ja puoli vuotta sitten. Nyt hän istui pienehkössä salintapaisessa joidenkin muiden kurssilaisten kanssa. Jussi kävi evankelioimiskoulua. Siihen kuului raamattuopetusta, keskustelua sen pohjalta ja käytännön harjoittelua toisen kurssilaisen kanssa kaupungin kaduilla.

Jussin oma kokemus Jumalasta oli ollut vähäinen ennen uskoontuloa. Hän oli käynyt 15-vuotiaana rippikoulun, mutta sen opetukset olivat menneet vähän ohi. Jussi oli riparilla kiinnostunut lähinnä hauskanpidosta iltahiljaisuuden jälkeen ja uimisesta ja saunomisesta ja leirin tytöistä. Aikaa riparista oli vierähtänyt jo kuusi vuotta, kun Jussi tapasi yllättäen Hesassa riparikaverin Minnin, joka oli Jussin lailla tullut kaupunkiin opintojen tähden.

Minni oli ollut riparilla raisun puoleinen tyttölapsi ulkonäköä myöten. Tukka oli ollut siilinä ja lävistyksiä ja repaleiset farkut ja sätkä oli salassa maistunut. Nyt Minniä ei olisi tuntenut samaksi tytöksi. Eikä Jussi ollutkaan häntä tunnistanut, ennen kuin Minni oli esitellyt isensä. Ei enää lävistyksiä, ei värjättyä siilitukkaa vaan pitkä lainehtiva kutri ja asu hillityn tyylikäs.

Hei, tosiaan, ootsä ihan oikeesti Minni? Oli Jussi hökäissyt. Oon oon, oli Minni vastannut. Nyt saat kyllä antaa meriselityksen muodonmuutokselle! Oli Jussi huudahtanut. Mikäs siinä, oli Minni sanonut. Mennään tuonne kuppilaan. Pian he istuivat opiskelupaikan ruokalassa kahvikupit edessä höyryten. Minni kertoi miten onneton hän oli ollut riparin aikoihin. Melske ja ulkonäkö olivat olleet surullisen ja alakuloisen sydämen peitteenä.

No mikä sinut oli saanut surulliseksi? Sinähän suorastaaan pursusit naurua ja leikinlaskua, ihmetteli Jussi. Nauraessaankin voi sydän itkeä, niin oli minun tapauksesssani. Olin menettänyt isäni, joka ajoi humalapäissään tieltä ulos ja kuoli. Sitä ennen vanhempani olivat eronneet. Ajauduin koulussa riparin jälkeen porukkaan, joka joi ja käytti huumeita. Olin kuolla niihin. Kerran yhtenä syysiltana, kun olin noin 18-vuotias, joku tyttö tuli luokseni kadulla ja antoi minulle tämän lehtisen: Minni otti laukustaan esille nuhjaantuneen kaksisivuisen traktaatin jossa luki: Neljä hengellisen elämän tosiasiaa.

No mitä erikoista tässä sitten on? Oli Jussi kysynyt Minniltä. Otin sen ja luin ja koin siinä olevan sanoman Vapahtajasta ja syntien Sovittajasta Jeesuksesta olevan minua varten. Rukoilin sinä iltana tässä vihkosessa olevan pelastusrukouksen ja koin selvästi että Jeesus tuli elämääni.Toivo palasi sydämeeni, kaikki päihteet jäivät ja suhde äitiini tuli kuntoon. Aloin käydä uudelleen koulua ja nyt olen tässä, kertoi Minni. Jussi oli viheltänyt ja todennut: Olipa se aikamoinen tarina ja täytyy myöntää että olet muuttunut.

Niinkö, oli Minni sanonut. Mihin suuntaan olen sinusta muuttunut? Parempaan vai huonompaan? Jussi oli keikistänyt päätään ja sanonut, ettei näin pikaisen tapaamisen perusteella voisi vastata Minnin kysymykseen. Mutta jos tavataan pari kertaa vielä ja jutellaan kaiksessa rauhassa, niin osaan ehkä silloin vastata. Minni oli hymyillyt ja antanut Jussille kädessään olevan lehtisen ja sanonut: selvä, mutta sinun tehtäväsi on lukea tämä ja tuoda se tapaamiseen. Saat kertoa mitä sinä sen sanomasta ajattelet. Jussi oli hölmistynyt mutta suostunut ehtoon.

Kun he tapasivat seuraavan kerran viikon kuluttua, oli Jussi antanut vihkosen takaisin Minnille ja kertonut myös rukoilleensa siinä olevan pelastusrukouksen. Minni oli tullut hyvin iloiseksi. Keskustelu näiden kahden nuoren aikuisen välillä oli käynyt vilkkaana. Tapaamisia oli jatkettu ja nyt Jussi ja Minni olivat kihloissa ja suunnittelivat avioliiton solmimista. Samalla he molemmat kävivät nyt yhdessä kurssia katuevankelioinnista. He olivat päättäneet laittaa Jumalalta saamansa aarteen, pelastuksen ja iankaikkisen elämän lahjan kiertämään muillekin.

Juuri sitä, mikä on kadonnut, Ihmisen Poika on tullut etsimään ja pelastamaan. Luukkaan evankeliumi 19:10

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 22.1.2021

Aaretin kirkkomatka

”Hoosianna Daavidin Poika, kiitetty olkoon hän!” Adventin aloittava virsi numero 1 kaikui Rantasilan kirkossa. Se oli melkein täynnä laulavaa väkeä. Aaretti kuunteli kun iskä ja äiskä lauloivat myös. Aaretti nousi seisomaan penkille ja tähysti uteliaana ympärilleen.Oli turvallinen olo vanhempien välissä. Aarettia alkoi nukuttaa ja pian hän istahti ja painoi päänsä äiskän kylkeä vasten.

Kotona Aaretti kysyi äidiltä miksi kirkossa oli niin hyvä olla. Ei tavallisena sunnuntaikirkkona tuntunut ihan samalta. ”No ehkä se, että oli niin paljon väkeä koolla, sai aikaan lämpimän tunnelman.” ”Voi se olla”, vastasi Aaretti. ”Mitä itse ajattelet?” kysyi äiti. ”Kuka se Daavidin Poika on?” Kysyi Aaretti äkkiä. Äiti mietti vähän aikaa ja sanoi sitten: ”kuule, en nyt kerta kaikkiaan osaa sanoa varmaksi. ”

”No miksi et?” ”En ollut koskaan uskontotunnilla.” ”Kuinka niin?” kysyi Aaretti. ”Isäni sanoi ettei sellaisia satuja tarvitse kuunnella. Hän järjesti minulle ja kahdelle luokkakaverille vapautuksen kristinuskon opetuksesta.” ”Mitenkä se oli mahdollista?” kysyi Aaretti. ”Isä piti meille itse tunnit etiikasta ja yleisuskonnollisuudesta.” ”En ole tiennytkään”, ihmetteli Aaretti. ”Erosin kirkosta heti kun voin”, sanoi äiti. ”Miksi kuitenkin lähdet nyt kirkkoon?” kysyi Aaretti.”Isäsi takia. Hän pitää virsistä.” Aaretti katsoi äitiään suu ammollaan ja sitten hänen alahuulensa alkoi väpättää.

”Mutta nyt keksin”, sanoi äiti. ”Otetaanpa kännykkä ja googlataan haulla ” Daavidin Poika”. ”Kas, Wikipediasta vastaan tuli tällainen hakutulos: Messias (voideltu, hepreaksi מָשִׁיחַ, mashiach) oli alun perin muinaisen Israelin kuninkaista käytetty arvonimi... Evankeliumit antavat yleiskuvan siitä, millainen käsitys Messiaasta vallitsi juutalaisten keskuudessa ajanlaskumme ensimmäisellä vuosisadalla. Yleisesti juutalaiset olivat sitä mieltä, että Messias olisi Daavidin sukuhaaraan kuuluva kuningas.

Hmm...Wikipediasta saa kuvan, että Jeesusta pidetään kristinuskossa Daavidin Poikana. Ja sitten täällä sanotaan, että: "Useimmat kristilliset suuntaukset odottavat Raamatussa kuvattua Jeesuksen toista tulemista eli paluuta.Yleisesti on hyväksytty, että Jeesus tulee tuomitsemaan maailman (viimeinen tuomio) ja perustamaan Jumalan valtakunnan eli täyttämään Raamatussa messiaasta annetun profetian." "No jo on, että Jeesus on kuningas Daavidin Poika, Messias ja tulee takasin tuomitsemaan maailman.” ”Hei, iskä näkyy tulevan”, huudahti Aaretti äkkiä.

Kops, ulko-ovi kävi. Iskä tuli kotiin. ”Hei hei, mitäs teille kuuluu?” kysyi iskä. ”Hei iskä”, sanoi Aaretti vähän järkyttyneen tuntuisena. ”Tiesitkö ettei äiskä usko Jumalaan?” No en minä niin sanonut?” Äsähti äiti Aaretille. ”Ethän sinä kuulu edes kirkkoon”, sanoi Aaretti murheellisella äänellä. ”Käyt siellä vain iskän vuoksi.” ”No niin se kyllä on, tiedän”, sanoi isä. ”Minusta on kuitenkin hienoa, että äitisi kunnioittaa vakaumustani. Minä kunnioitan puolestani hänen vakaumustaan.”

”Ai sitäkö”, ettei äiskä usko Jumalaan? ”No en minä niin ole…,” aloitti äiti, mutta Aaretin katse sai hänet vaikenemaan. ”Rauhoitutaanhan nyt”, sanoi iskä. ”Mistä te oikein keskustelitte ennen kuin tulin?” ”Siitä mitä tarkoittaa Daavidin Poika siinä virressä”, vastasi Aaretti.”Ahaa, no selvisikö se?” kysyi iskä iloisena. ”Äiti luki Wikipediasta että se on Jeesus ja että hän on Messias ja tulee takaisin maan päälle ja tuomitsee maailman...” vastasi Aaretti kuin konekivääri.

Nyt äiskä punehtui kiukusta. Hän koki kärsineensä arvovaltatappion ja tulleensa nolatuksi. ”Satua koko juttu!” hän motkotti kovalla äänellä. ”Onko koko Daavidia ollut olemassaankaan? Taitaa olla satuolento”, paasasi äiskä. Isä katsoi vaimoaan kummissaan ja hieraisi tukkaansa. Sitten hän otti esiin Raamatun ja luki profetian Hoosean kirjasta luvusta kolme: ” Mutta lopulta he kääntyvät ja etsivät Herraa, Jumalaansa, ja kuningastaan Daavidia. Tulevina aikoina israelilaiset lähestyvät vavisten Herraa ja panevat toivonsa hänen hyvyyteensä. ”

”No mitä tuo sitten merkitsee?” puuskahti äiskä. Iskä vastasi: ” Onhan Israelin valtio vuonna 1948 Jkr. perustettu uudelleen entiseen paikkaansa ja olen lukenut, että siellä on jo joukko juutalaisia, jotka pitävät Jeesusta Messiaana”, vastasi iskä rauhallisesti. ”Vai niin”, sanoi äiskä. ”Jutelkaa te miehet. Minä leivon nyt pullaa”, sanoi äiskä. ”Tulkaa tunnin päästä maistamaan”. ”Tullaanhan me”, sanoi iskä ja halasi äiskää. Aaretti katsoi sivusta hiljaa ja laittoi peukalon suuhunsa.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 21.1.2021

Niilo

Eve oli tullut vanhainkotiin katsomaan äitinsä kanssa isoäitiään Marttaa. Pitkän käytävän päässä oli painava lasinen ovi ja sen vieressä sähkölukko ja painike. Sitä koskettamalla ovikello soi ja hoitaja-asuinen nainen käveli avaamaan osasto 3:n oven. Hei, tervetuloa, tuttua väkeä! Tulitte varmaan Marttaa katsomaan. Hän on tuolla, päiväkahvit on juuri menossa.

Eve oli kuusivuotias vilkas lapsi, joka katseli uteliaana ympärilleen osastolla. Oli suuri yhteinen olohuone ja sitten ovi ulos parvekkeelle. Kahteen suuntaan lähtivät käytävät ja niiden varrella näkyivät ovet asukkaiden huoneisiin. Eve suunnisti kohti mummon huonetta. Se oli huone numero 5. Ovessa luki Martta Annala. Eve osasi jo tavata. Mart-ta. Niin se oli. Äkkiä Eve kuuli takaansa äänen joka myös tavasi: Mart-ta An-na-la. Ääni oli jotenkin outo. Melkein kun ihmisääni muttei ihan.

Eve käännähti ja näki edessään valkean pyörillä liikkuvan robotin. Sillä oli pyöreä pää ja siinä kaksi kameraa silminä. Suun tapainen liikui hieman robotin puhuessa. Sillä oli myös kaksi kättä. Toisessa niistä oli kannu täynnä jotain nestettä. Eve oli tottunut esikoulussa rakentelemaan leegoista leikkirobotteja ja oli nähnyt tv:stä roboteista kertovan ohjelman. Siksi Evestä tuntui luontevalta kysyä: hei, mikä on sinun nimesi? Minä olen Eve. Mi-nä o-len Nii-lo, vastasi valkea robotti konemaisesti ja monotonisesti ääntäen.

Mitä kannussa on? Kysyi Eve. Sii-nä on me-hu-a. Vastasi robotti. Vi-en se-n Mar-tal-le. Mutta Martta on kahvilla, vastasi Eve. Kah-vil-la. toisti Niilo ja lähti suristen kohti salia, jossa asukkaat olivat koolla. Eve käveli Niilon vieressä ja kyseli siltä: Miten vanha sinä olet? Kak-si kuu-kaut-ta, vastasi robotti. Missä sinut on tehty? Kysyi Eve Niilolta. Tehty? Kysyi Niilo. O-len syn-ty-nyt Ja-pa-nis-sa. Eihän robotit synny, tirskui Eve. Ne tehdään tehtaassa. Niilo pysähtyi ja käänsi päänsä Eveä kohti ja sanoi: E-i. Mi-nä o-len syn-ty-nyt. No kuka sinut synnytti? Kysyi Eve Niilolta. Is-hi-ki Ta-to. Kuka on Ishiki Tato? kysyi Eve hämmästyneenä.

Hä-än o-n mi-nun i-sä-ni. Eve hämmästyi vielä enemmän. Kuka sitten on äitisi? Sh-i-ko-ku Ta-to. Eve oli niin hämmästynyt että hän juoksi äitinsä luo ja puhui tälle vilkkaasi ja kiihtyneenä. Äiti, tiedätkö että mummolla on robotti joka tuo sille mehua ja sen nimi on Niilo ja se on syntynyt Japanissa ja sen synnytti Ishiki Tato ja sen äiti on Shikoku Tato? Even äiti katsoi tytärtään ihmeissään ja sitten hoitajaa. Hoitaja riensi kertomaan, että robotti Niilo on koekappale ja arvonnassa se päätynyt Martan apulaiseksi. Emme ole ehtineet kertoa siitä teille kun Niilo saapui vasta toissapäivänä. Ahaa, se selittää paljon. Mutta että robotilla olisi äiti ja isä, ja että isä olisi sen synnyttänyt? kysyi Even äiti.

Mitä puheita sellaiset ovat? Tehtaassahan robotit tehdään, ihmetteli äiti. Hoitaja nauroi. Nuo Niilon jutut on siihen ohjelmoinut sen suunnittelija, joka on kylläkin Ishiki Tato. Ja hän on siis tavallaan sen sekä isä että äiti. Herra Tatolla on ollut mukana vähän huumoria suunnitellessaan Niilon kysymys-vastaus-algoritmia. Niilo on koko ajan langattomasti kytketty supertehokkaaseen tietokoneeseen ja sen jatkuvasti päivittyvään tietokantaan, kertoi hoitaja vielä. No johan ollaan aikoja elämässä! huudahti äiti ja kysyi omalta äidiltään Martalta: Mitä sinä pidät Niilosta? Ai Niilosta, vastasi äiti. Se on ihan hauska kaveri, juttelee päivät pitkät ja tarjoilee mehua.

Eve oli kuunnellut aikuisten keskustelua tarkkana. Nyt hän äkkiä kääntyi Niilon puoleen ja kysyi siltä: Niilo, rakastatko sinä Marttaa? Niilo pysyi hetken vaiti ja vastasi sitten: Ra-kas-taa? Mi-tä on ra-kas-taa? No sitä että tykkää toisesta ihan hirveesti, vastasi Eve. Mi-tä on ty-kä-tä? kysyi Niilo nyt? Että on valmis vaikka auttamaan toista, jos tämä joutuu pulaan. vastasi Eve. Niilon silmissä välähti valo. Se surrasi pyörillän Martta-mummon viereen ja kaatoi hänen mukinsa täyteen mehua.

Ja jos rakastaa toista oikein kovasti on valmis vaikka kuolemaan hänen puolestaan, jatkoi Eve. Mi-tä on ku-ol-la? kysyi Niilo. Sano äiti sinä, pyysi Eve. Äiti mietti hetken ja sanoi: kun kuolee, lakkaa olemasta, vastasi äiti Niilolle. La-kaa o-le-mas-ta? toisti Niilo. No sinun tapauksessasi se on että sinusta katkaistaan virta ja sinut romutetaan ja puretaan. Ro-mu-te-taan ja pu-re-taan, toisti Niilo ja oli hetken hiljaa. Siten sen silmissä välähti. Se poimi kyljestään ruuviavaimen ja antoi sen Martalle ja sanoi: koneäänelllään: ro-mu-te-taan ja pu-re-taan.

Eve pohti kotimatkalla äidilleen Niiloa. Niilo parka on varmaan ihan hyvä robotti, mutta voiko robotti korvata ihmisen? Äiti siihen: eikös Niilon ” ajatukset” tulleetkin jostain keskustietokoneesta? Niin tulivat, vastasi Eve. Joku oli ne sinne syöttänyt, ehkä juuri herra Tato. Äiti jatkoi: Robotti siis toisti kaikuna jonkun toisen ajatuksia, eikä tainnut niitä vähääkään ymmärtää. Ei kai, kun ei käsittänyt mitä on rakkaus ja tykkääminen, sanoi siihen Eve ja jatkoi: kone taitaa aina pysyä koneena, jonka joku ihminen on suunnitellut.

Mutta kuka on suunnitelltut sitten ihmisen? Ihminen vaan jotenkin….elää, päätti Eve pohdintansa.

Ja Herra Jumala muovasi maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieraimiinsa elämän henkäyksen. Näin ihmisestä tuli elävä olento. 1.Mooseksen kirja 2:7

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 20.1.2021 (Julkaistu ensimmäisen kerran 14 vuotta sitten)

Isä ja poika

Aleksei käveli hämmentyneenä kadulla. Hänen poikansa Ivan oli tullut koulusta kotiin ja kertonut rukoilleensa välitunnilla kahden toverinsa kanssa. ” Mitä te rukoilitte?” oli isä Aleksei kysynyt kiinnostuneena. Hän oli uskonnollinen mies ja kävi silloin tällöin kirkossakin.” Että minä pelastuisin kuolemasta ja kadotuksesta ja saisin syntini anteeksi”, oli Ivan vastannut.” Miksi sinä sellaista rukoilit?” oli Aleksei kysynyt ihmetellen pojaltaan. ” Ethän sinä ole tehnyt mitään pahaa vaan olet kunnon kristitty. Sinä rukoilet joka ilta iltarukouksen ja käyt seurakunnan kerhossa.”

” Isä, ei kerhossa käyminen voi pelastaa minua kadotuksesta enkä saa sillä tavoin syntejäni anteeksi”, oli Ivan vastannut. ” Mitä sinä sitten tarkoitat? ” oli Ivanin isä kysynyt. ” Kyllä kunnon kristitylle riittää että hän käy kirkossa suurina juhlapyhinä ja elää tavallista elämää eikä tee mitään suuria syntejä.” ” Isä, ei kirkossa käyminen pelasta ketään. Vain Jeesus voi pelastaa ja antaa synnit anteeksi. Isä, minä olen tullut uskoon. Uskon nyt Jeesukseen. Sitä me rukoilimme koulussa”.

” Vai en minä ole sinun mielestäsi kunnon ihminen!” Ivanin isä oli huutanut menettäen äkkiä malttinsa. ” Mikä sinä kuvittelet olevasi? Olenko jotenkin huonompi ihminen kuin sinä? Ulos tästä talosta ja äkkiä!” Ivanin isä Aleksei oli ollut hurjana ja rynnännyt kohti 14-vuotiasta poikaansa.

Kun Aleksein puoliso oli tullut kotiin töistä hän löysi kotoa vain miehensä. ” Missä Ivan on?” oli Aleksein vaimon Ludmila kysynyt. Aleksei ei osannut ensin vastata vaimolleen mitään. Tämän tivatessa mieheltään eikö Ivan ollut jo kotona koulusta, oli Aleksein pakko kertoa mitä oli tapahtunut. ” Sinä suutuit ja ajoit poikasi ulos ovesta kun hän kertoi sinulle uskostaan Jumalaan?” oli Ludmila sanonut katsoen miestään silmissään tyrmistynyt ilme. ” Sinähän itsekin uskot Jumalaan”. ” Uskon, mutta Ivan kertoi tulleensa uskoon ja uskoo nyt Jeesukseen”, oli Aleksei vastannut synkästi. ” Ivan kuvittelee olevansa jotenkin erinomainen ja parempi kuin isänsä.”

” Niin hän totisesti onkin, senkin renttu! Tiedän sinun varastaneen työmaalta sähkötyökaluja ja myyneen ne pimeästi eteenpäin! Sellaista ei Ivan ole tehnyt. Nyt lähdet heti etsimään häntä ja varo palaamasta ilman häntä, tai muuten minä lähden myös tästä talosta! ” oli Ludmila huutanut Alekseille kasvot valkoisina suuttumuksesta. Nyt Aleksei käveli pitkin kotikaupunkinsa katuja ja kutsui ääneen poikaansa Ivania. Hänen mieleensä tuli oma isänsä, joka asui lähellä. Ukin luona Ivan saattaisi olla. Sieltä, Leon luota Aleksei löysi poikansa.

Matkalla Aleksei oli ajatellut monia asioita, ennen kaikkea sitä että hän oli ollut pojalleen epärehellinen. Suuttumus Ivania kohtaan oli johtunut hänen omasta syyllisyydestään työkaluvarkauksien vuoksi. Ivanin sanat synnistä ja sen tunnustamisesta Jeesukselle oli saanut hänet käyttäytymään hallitsemattomasti omaa rakasta poikaansa kohtaan. Aleksei kertoi pojalleen kaiken ja pyysi tältä anteeksi suuttumustaan. Ivan sanoi ” Isä, kiitos että tulit etsimään minua. Annan sinulle anteeksi. Olenhan minäkin syntinen, joka sain tänään Jeesukselta kaiken anteeksi.”

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 19.1.2021

Anselmi

Anselmi Kautto oli kolmilapsisesta perheestä. Isä, äiti ja kolme lasta, joista Anselmi oli vanhin. Hänen ensimmäinen muistonsa oli kun äiti otti hänet syliinsä kun hän itki. Äidillä oli silloin yllään vaaleanpunainen pusero ja sen päällä ruudullinen esiliina. Äidin hellä hymy ja loduttavien sanojen lämpö, samoin kuin äidistä huokuva lämpö ja ruoan tuoksu toivat saivat itkevän Anselmin rauhoittumaan ja kokemaan olonsa jälleen turvalliseksi. Hän oli kotona, äidin sylissä.

Isästä Anselmi muisti erilaisia asioita kuin äidistä. Isän ilme oli lähes aina tiukka, melkein vihaiselta vaikuttava. Usein Anselmi pelästyi nähdessään isän kasvot. Oliko Anselmi tehnyt joitain pahaa? Miksi isä oli kiukkuisen ja tiukan näköinen rypistyneine silmäkulkmineen ja viivaksi jännittyneine huulineen. Kuva isästä tarketui Anselmille hänen kasvaessaan. Isä halusi olla ylpeä pojastaan, ja oli päättänyt sen toteutuvan urheilun kautta.

Anselmin isä oli intohimoinen liikunnan ja urheilun harrastaja. Isä olisi halunnut ammattiurheilijaksi, mutta varoja hänen lapsuudessaan ja nuoruudessaan ei siihen ollut. Niinpä Anselmin isän urheilu-ura toteutui oman kaupungin seurassa Karhussa. Isä voitti lukemattomia juoksukilpailuja eri matkoilla ja oli hyvä myös keihäässä ja korkeushypyssä. Isä myös valmensi seuran lapsia ja nuoria. Yhdeksi valmennettavaksi tuli myös oma poika Anselmi.

Anselmille alkoivat tiukat ajat. Hänen isänsä oli erityisen vaativa omaa poikaansa kohtaan. Anselmi huomasi sen. Hän ihmetteli miksi juuri hänen täytyi juosta useammin ja pitemmälle kuin muiden sammanikäisten Karhun junioreiden. Jos Anselmi epäonnistui, sai hän eniten nuhteita ja kehotuksia kuin muut. Eikö isä pitänyt Anselmista? Olisiko isä halunnut pojakseen jonkun toisen Anselmin sijastta? Anselmin veli Jussi ei joutunut höykytettäväksi, sillä hän oli taiteellinen luonne, soitti pianoa ja viulua. Äiti oli ottantut Jussin ja tämä sisaren Annkikin suojiinsa eikä isän valta ulottunut heihin.

Anselmi koetti täyttää isänsä toiveet ja olla voittaja, tai päästä ainakin mitalisijoille urheilukilpailuissa. Hän oli ruumiinrakenteeltaan kuitenkin pienikasvuinen ja hintelä. Sille hän ei mahtanut mitään. Vaikka hän kuinka koetti harjoittaa lihaksiaan ja venyttää varttaan, tulokset olivat laihoja. Kerran Anselmi huomasi isänsä puhuvan poikkeuksellisen lämpimästi erään Kalevin kanssa. Tämä oli uusi tulokas seurassa. Hänen urheilusuorituksensa olivat paljon muita Karhun samanikäisiä junioreita parempia. Isä näytti ottaneen Kalevin suosionsa kohteeksi. Anselmi katsoi isänsä ja Kallen vuorovaikutusta kateellisena. Kallelle Anselmin isä näytti säästäneen kaikki lämpimät sanansa ja tunteensa.

Kerran Anselmi kuuli vaihingossa miten hänen isänsä vähätteli Kaleville Anselmin urheilullisia kykyjä ja sanoi tämän tuottaneensa isälleen monia raskaita pettymyksiä urheilun saralla. Silloin Anselmissa tapahtui jotain, mitä hän ei ensin ymmärtänyt. Hän menetti ruokahalunsa. Hän ei saanut enää kunnolla nukutuksi ja tuli tosi laihan ja kurjan näköiseksi. Kouluun lähtö aamuisin kävi vaikeaksi. Ahkera lukija vain tuijotti kirjaa. Anselmin isä patisti poikaansa syömään ja nukkumaan riittävästi ja väitti tätä vain laiskaksi.

Anselmin tilanne paheni. Hän joutui sairaalaan ja siellä tiputukseen. Hän oli laihtunut ja oli nälkiintyneen näköinen. Luut törröttivät korkeina ja posket olivat kalpeat ja syvällä kuopalla. Anselmin silmät loistivat tummien silmäluomien raosta tummina ja kuumeisina. Eräs sairaanhoitaja sai Anselmin luottamuksen ja he keskustelivat pitkään. Hoitaja ymmärsi Anselmin kärsivän syvästä masemmuksesta, jossa oli itsetuhoisia piiteitä. Mutta mitä tehdä? Jos hoitaja kertoisi tästä Anselmin vanhemmille, hän menettäisi yhteyden Anselmiin.

Hoitaja oli rukoileva ihminen. Hän sai ajatuksen lukea Anselmille Jeesuksen sanoja. Anselmi antoi siihen luvan. Kun tultiin Matteuksen evankeliumissa vuorisaarnaan ja Anselmi kuuli Jeesuksen sanat: Autuaita ovat murheelliset: he saavat lohdutuksen, hän huokasi syvään. Hoitaja pysähtyi ja kysyi: miksi huokasit? Anselmi katsoi hoitajaa ja sanoi hiljaisella äänellä: koska minä olen yksi niistä murheellisista. Voisitko ajatella että Jeesus voisi lohduttaa sinuakin? Kysyi hoitaja.

Onko hän auttanut sinua? kysyi Anselmi. On, vastasi hoitaja. Mistä tiedät sen? Menetin ainoan lapseni ja olin hyvin murheellinen. Kun pyysin Jeesusta antamaan minulle voimaa suruni keskelle, rauhoituin, ja minulle tuli varmuus siitä, että tapaan poikani kerran taivaassa. Anselmi oli hetken hiljaa ja kuiskasi sitten: Jospa Jeesus voisi lohduttaa minuakin. Hän pyysi hoitajaa rukoilemaan puolestaan ja tämä suostui.

Rukouksen jälkeen Anselmi nukahti syvään uneen. Kun hän heräsi seuraavana aamuna, hänellä oli nälkä ja hän söi suuren lautasellisen puuroa.

Matteuksen evankeliumi 5:4

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 18.1.2021

Mahtava Jumala

(Jatkoa Päivän saarnaan 17.1.2021)

Lew Jicobowitz oli tutustunut messiaaniseen arkeologiin Adam Zertaliin, joka oli tutkinut Manassen heimon aluetta 20 vuotta ja löytänyt sieltä Joosuan alttarin. Gilgalista , jonne Joosuan johdolla Jordan virran ylittänyt Israel leiriytyi, Adam oli löytänyt tuon leiripaikan ja 12 kiveä, jotka Jumala käski ottaa keskeltä Jordan virtaa ja pystyttää ne maalle merkiksi tuleville sukupolville. Lew, josta oli myös tullut Israeliin muuttonsa jälkeen Jeesus Messiaaseen uskova juutalainen, meni Adamin kanssa tuolle leiripaikalle. Hän otti esiin Raamattunsa ja avasi sen Joosuan kirjan luvusta 4 ja luki:

”Israelilaiset noudattivat Joosuan käskyä. He ottivat Jordanin keskeltä kaksitoista kiveä, joista Herra oli puhunut Joosualle. Kiviä oli yksi kutakin Israelin heimoa kohti. He veivät kivet yöpymispaikkaansa ja asettivat ne sinne.”

Ajatella, ajatella, uskomatonta, että nuo kivet ovat nyt silmieni edessä! Ja näen koko leiripaikan ja sen ympärille rakennetun muurin! Lew ja Adam polvistuivat muurin viereen ja kiittivät Israelin Jumalaa, että hän oli näin vahvistanut sanansa paikkansapitävyyden. Lew muisteli myös Joosuan alttaria, jonka luona he olivat eilen käyneet. Lew selasi Joosuan kirjaa eteenpäin ja lukiluvusta 8 ja keesta 30:

”Niihin aikoihin Joosua rakensi Ebalinvuorelle alttarin Herralle, Israelin Jumalalle. Alttari rakennettiin kokonaisista luonnonkivistä, joihin rautainen työkalu ei ollut koskenut. Näin oli Mooses, Herran palvelija, käskenyt israelilaisten tehdä, ja tämä määräys on kirjoitettu Mooseksen lain kirjaan.”

Jeesukseen Messiaanaan uskovaan Adam Zertaliin tutustuminen oli Lewille kuin aarreaitan oven avaaminen. Adam vei Lewin katsomaan myös monia muita arkeologien esiin kaivamia paikkoja ja niistä löytyneitä esineitä. Yksi paikka oli Siilo, ja siellä selvästi erottuva Ilmestysmajan paikka ja siellä kallioon hakatut telttapaalujen tukikuopat. Lew oli lukenut jo 1. Samuelin kirjan ensimmäistä lukua: "Tämä mies meni joka vuosi kaupungistansa Siiloon rukoilemaan Herraa Sebaotia ja uhraamaan hänelle. Ja siellä oli kaksi Eelin poikaa, Hofni ja Piinehas, Herran pappeina."

Del Allan kukkulalta paikalta jossa Jabbok yhtyy Jordaniin, oli löytynyt amorilaisten hallintorakennus ja sen juurelta laastin kappaleita 700-luvulta ennen Kristuksen syntymää. Niissä oli amorilaisten, Israelin vihollisten kirjoituksia. Niissä mainittiin myös näkijä Bileam Beorin poika, jonka armorilaiset palkkasivat kiroamaan Israelin. Adam näytti Lewille nämä kirjoitukset, jotka ovat nyt museossa Ammanissa Jordaniassa. Lew oli mykistynyt. Arkeologia todisti tämänkin, 4. Mooseksen kirjan luvussa 22 olevat tiedot Bileamista pitävän paikkansa! Lew oli kuin unessa. Israelin Jumala on totisesti totta ja hänen sanansa Raamatussa myös!

Hengästyttävää tahtia Adam kuljetti Lewiä monta päivää paikasta toiseen. Lew sai nähdä kaksi hopea-amulettia 600-luvulta eKr. Ensimmäinen niistä oli löydetty vuonna 1979 jKr. Jerusalemista paikasta, jossa on nyt Pyhän Andreaan kirkko, tuhoutuneen haudan alla olevasta varastotilasta. Kokoonkäärittyjä kaulassa pidettäviä hopearullia täynnä kirjoitusta. Muun muassa Herran siunaus ja katkelma 4. Mooseksen kirjasta hepreaksi. Amuletit ovat profeetta Jeremiaan ajoilta. Täynnä kirjoitusta, joka on tehty timanttikärkisellä rautapiirtimellä. Amulettit ajoitettiin luotettavasti niiden vieressä kellariholvissa olleen keramiikan avulla.

Liberaalit raamatuntutkijat olivat aikaisemmin väittäneet, että varhaisimpia Raamatun osia kuten Mooseksen kirjoja, jota sanotaan Mooseksen kirjoittamiksi, ei kirjoitettu ennen kuin vasta pakkosiirtolaisuuden jälkeen.Löydetyt amuletit ovat 400 vuotta vanhempia kuin Kuolleen meren kirjakääröt, jotka ovat 300-luvulla e.Kr. kirjoitettuja kopioita ennen pakkosiirtolaisuutta muinaisilla heprean aakkosilla kirjoitetuista teksteistä. Aakkoset olivat käytössä vain silloin.Amulettien ikä oli luotettavasti vahvistettu. Amulettit todistavat myös, että Israelilaisia asui Jerusalemissa jo 600-luvulla e.Kr. Tämänkin liberaalit tutkijat olivat kieltäneet.

Lew oli aivan innoissaan tästä kaikesta, mutta häntä alkoi jo väsyttää. Silti hän lähti Adamin mukana vielä paikkaan Danin kaupungissa, josta oli luotettavin todistein löydetty Jerobeamin kultaiselle vasikalle rakentama alttari ajalta, jolloin Israel jakaantui kahdeksi valtioksi kuningas Salomon kuoltua. Lew avasi jälleen Raamatun ja luki ensimmäisen Kuningasten kirjan luvusta 12

jakeesta 28: ” Kuningas mietti tätä ja teetti sitten kaksi kultaista sonnipatsasta. Hän sanoi kansalleen: Turha teidän on käydä Jerusalemissa saakka. Tässä, Israel, on Jumalasi, joka toi sinut Egyptin maasta! Hän sijoitti toisen sonnin Beteliin ja toisen Daniin.”

Alttarin luota löytyneestä vihollisen kirjoittamasta muistotekstistä selviää sekin, että kunigas Daavidin huone on ollut olemassa. Sitäkin oli liberaalien tahota aikaisemmin epäilty. Hasael Aramin kuningas voitti Israelin pohjoiset heimot. Teksti kivessä on hänen laatimansa.

Levätessään kotona retkistä ystävänsä Adamin kanssa Lew Jicobovitz luki viidennen Mooseksen kirjan kolmatta lukua: ”Onko taivaassa tai maan päällä toista jumalaa, joka pystyy sellaisiin tekoihin ja ihmetöihin kuin sinä?” Lew rukoili, kiitti ja ylisti Häntä, joka oli antanut maaperään jäädä ja tulla löydetyksi niin paljon todisteita vahvistamaan Raamatun sanan paikkansapitävyyden. ”Kiitos Herra, että karkotit sydämestäni epäilyksen sinua ja sanaasi kohtaan. Aamen.”

(Tiedot kirjoitukseen on saatu arkeologi tri Don Pattonin esityksestä https://www.tv7.fi/arkki/raamattu-evoluutio-ja-arkeologia/israelin-kivet-osa-1-2_p41141/)

Pekka Päivärinta


Päivän saarna 17.1.2021

Herran nimi on vahva

Lew Jicobowitz asui nyt Tel Avivissa. Hän oli paluumuuttaja viidenkymmenen vuoden poissaolon jälkeen. Hän oli muuttanut Israelista 1950-luvulla etsien etenemismahdollisuuksia. Hän oli lahjakas ja halusi paremman elämän kuin silloinen köyhä ja pölyinen kotimaa hänen mielestään tarjosi. Hänestä oli tullut kuuluisa kirjailija ja lehtimies. Hän oli kuitenkin halunnut palata vanhoilla päivillään isiensä maahan tutustuakseen sen vaiheisiin ja asukkaisiin niin hyvin kuin voi.

Hän oli kohdannut heti lentoasemalla sukulaisensa, joka oli johdattanut hänet löytämään todellisuuden, jonka olemassaolosta hän ei osannut aavistaakaan. Se oli messiaaniset juutalaiset, ja hänet, jota nämä palvoivat Jumalanaan, Jeesus Messiaan. Nyt Lewkin uskoi, että Jeesus Kristus on Messias, jonka tulosta Vanha-ja Uusi Testamentti kertovat.

Joitakin vuosia maahanmuuttonsa jälkeen jälkeen Lew pääsi mukaan arkeologisille kaivauksille. Eräs arkeologi vastasi Lewille tämän kysyessä juutalaisuuden historiallisista juurista, että niistä ei ole näyttöä, ja että luultavasti Israelin muutto Egyptistä on myytti. Lew hämmästyi. Miksi sitten Raamatussa kerrotaan noista tapahtumista ja sangen yksityiskohtaisesti? Lew kysyi vielä uudelleen tältä arkeologilta, eikö todellakaan ole mitään arkeologista näyttöä sille, että Israelin kansa olisi tullut yhtä aikaa liiton arkkia mukaan kantaen tähän maahan. Arkeologi vastasi ettei ole.

Lew lähti kotiaan kohti puistellen päätään. Hän päätti ottaa selvää, ovatko kaikki Israelin arkeologit samaan mieltä tuon äskeisen tiedemiehen kanssa. Parin päivän kuluttua hän tapasi omassa seurakunnassaan uuden tuttavuuden, Adam Zertalin, joka oli ollut Haifan arkeologisen laitoksen johtaja. Miesten välille syntyi vilkas keskustelu. Aikaisemmin Adam oli ollut ateisti. Hänelle oli opetettu, että Joosua, Mooses, Daavid ja Salomon olivat fiktiivisiä hahmoja. Adam pyysi Lewiä lähtemään kanssaan omille kaivauksilleen. Hän oli tutkinut Manassen sukukunnan aluetta 20 vuoden ajan.

Hän oli löytänyt sieltä alttarin. Kukaan ei olisi halunnut myöntää että Garissimin vuorella oli alttari. Mutta sellaiseksi tuo löytö osoittautui. Sieltä löytyneiden esineiden ja uhrieläinten luista voitiin päätellä alttarin ikä ja se, ettei se ollut kanaanilaisten alttarien kaltainen. Sillä alttarilla oli uhrattu vain Mooseksen lain sallimia eläimiä,lampaita, vuohia ja nautoja. Myös alttarin ulkonäkö oli erilainen kuin kanaanilaisten alttarien. Voisiko se olla Joosuan alttari? Adam Zertal vakuuttui tämän ja muiden löytöjen perusteella että Vanha Testamentti on Jumalan sanaa, ja että Messias, josta se ennusti, on Kristus.

Adam meni tutkimaan myös Gilgalia, paikkaa johon Israel Raamatun mukaan leiriytyi ylitettyään Joosuan johdolla Jordan-virran. Hän löysi leiripaikan ja myös ne 12 kiveä, jotka Jumala käski heidän ottaa virran keskeltä ja pystyttää maihin muistuttamaan tulevia sukupolvia tapahtuneesta. Lew kuunteli Adamia lumoutuneena. He keskustelivat pitkään siitä, miksi näistä ja monista muista todisteista huolimatta oli paljon asiantuntijoita, jotka kielsivät tai syvästi epäilivät Israelin kansan historiallisia juuria.

Adam arveli sen johtuvan suurelta osalta siitä, että nämä tutkijat olivat saaneet opiskellessaan virheellistä tietoa. Hänkin piti Moosesta ja Joosuaa ennen satuolentoina. Mutta ei enää. Adam kertoi vielä lisää löydöistä, jotka todistavat Israelin kansan historiallisista vaiheista. Yksi niistä on Siilo ja sieltä löytynyt Ilmestysmajan paikka. Raamatun mukaan se oli Siilossa siihen saakka, kunnes se vietiin sieltä Jerusalemin. Israelin museovirastokin tunnusti Siilon ja sieltä löytyneen telttamajan paikan aidoksi.

Tultuaan takaisin kotiin Lew avasi oman Raamattunsa toisen Mooseksen kirjan kymmenennestä luvusta ja luki :

Mooses ja Aaron menivät faraon luo ja sanoivat hänelle: "Näin sanoo Herra, heprealaisten Jumala: Päästä minun kansani palvelemaan minua.”

Niin, ajatteli Lew, nyt Israel on jälleen maassa, jonka Jumala sille antoi kauan sitten, vuosituhansia sitten. Herra, me saamme palvella sinua, Jumalaamme, tässä maassa kiittäen, ylistäen ja rukoillen sinua. Kiitos että voimallasi murrat kaikki valheen vallat ja tuot esiin totuuden. Kiitos että sain tutustua Adamiin ja sinä hänen kauttaan poistit minusta epäilyksen kansamme juurista. Herra, sinä todella ilmestyit Abrahamille ja teit hänestä kansan, joka kulki Egyptiin ja sieltä tähän maahan, jossa syntyi Jeesus Messias. Hän on Vapahtaja meitä ja kaikkia kansoja varten. Opeta minut tuntemaan sinua joka päivä paremmin, askel askeleelta. Aamen.

(Adam Zertal on historiallinen henkilö)

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 16.1.2021

Radiotoimittaja riparilla

Radiotoimittaja Tomi Tohvakka oli saanut tehtäväkseen käydä paikallisen seurakunnan leirillä tekemässä jokavuotisen ohjelman rippikoulusta. Tohvakka kaartoi polkupyörällään metsäistä pikkutietä kohti edessä häämöttävää puista rakennusta. Siellä se oli, paikka jossa hänkin oli aikanaan käynyt leiririparin. ”Päivää päivää! Tervetuloa Touhulaan!” toivottivat leirin pappi ja nuorisotyöntekijä. ”Päivää päivää!” vastasi Tomi. ”Tuttu on paikka. Montakos teitä on tällä leirillä?” ”27 leiriläistä, 5 isosta, 2 työntekijää ja 2 emäntää meitä on”, kerrottiin Tohvakalle.

Päivä kului mukavasti lämpimän kesäpäivän tunnelmassa kohti iltaa. Tohvakka halusi olla mukana vielä leirin iltaohjelmassa. Häntä alkoivat muistot vetää puoleensa ja hän halusi järjestää itse yhden iltaohjelmanumeron. ”Nyt näemme illan vetonaulan!” kuulutti illan juontaja. Sermin takaa porhalsi toimittaja Tohvakka hullunkurinen hattu ja takki yllään vetäen perässään narua, jonka päässä pompahteli iso naula. Leiri taputti innoissaan.

Jossain vaiheessa esitettiin illan sketsi. Tohvakkaa oli pyydetty siihen mukaan. Hän esitti toimittajaa, joka oli tullut vanhainkotiin haastattelemaan sen asukkaita. Kaikilta hän kysyi pitkän iän salaisuutta. Yksi asukas sanoi: ”No olen aina syönyt paljon kasviksia ja kalaa. Liekö se siinä.”Paljonkos teillä on ikää? ”86 vuotta.” ”Entä te?” kysyi toimittaja laihalta huivipäiseltä mummolta. ”Kas kun olen aina mennyt ajoissa nukkumaan ja liikkunut paljon joka päivä.” ”Ahaa, vai niin”, vastasi toimittaja. ”Onkos teille kertynynyt ikää miten paljon?” ”Täytin juuri 91 vuotta.” Sitten toimittaja huomasi vanhan näköisen, laihaakin laihemman, kalpean, kumarassa kävelevän ja rusinan lailla rypistyneen asukkaan. ”Entä te, mikä on teidän ikänne salaisuus?” ”Viinaa olen juonut, poltellut ahkerasti tupakkaa ja naisten perässä juossut.” ”Jaha jaha, uskomatonta!” sanoi toimittaja. ”Ja mikä onkaan teidän ikänne?” ”25 vuotta”, vastasi mies. Siihen sketsi päättyi.

Jostain syystä leiriläiset eivät nyt nauraneet kovin innokkaasti eivätkä juuri aplodeeranneet. Mutta leirin iltaohjelma jatkui ja päättyi iltahartauteen. Sen piti yksi isosista ja luki tekstiksi toisen Timoteuksen kirjeen kolmannen luvun jakeen 16: ”Jokainen pyhä, Jumalan Hengestä syntynyt kirjoitus on hyödyllinen opetukseksi, nuhteeksi, ojennukseksi ja kasvatukseksi Jumalan tahdon mukaiseen elämään:” Sitten iltahartaus jatkui rukoushetkeen, jossa sai pyytää esirukousta itsensä tai toisen puolesta. Pyynnöt jätettiin nimettömillä lapuilla. Toimittaja Tomi Tohvakkakin jätti yhden pyynnön.

Vanhainkotisketsi ja äskeinen Timoteuksen kirjeen kohta oli tuonut hänen mieleensä oman veljensä Olavin, jolla ei mennyt hyvin. Olavi oli Tomin pikkuveli. Tämä oli ollut lapsesta lähtien itsepäinen vilkas menijä, jota perheen yksinhuoltajaäiti ei ollut kyennyt kasvattamaan. Olavi ei ollut totellut äidin kehotuksia. Iltaisin Olavi oli viipynyt pitkään omilla teillään. Murrosiässä hän oli ajautunut huonoon seuraan ja oli oppinut juomaan ja polttamaan. Olavi oli ollut herkkä lapsi. Sen Tomi muisti hyvin. Olli oli ottanut todella raskaasti vanhempiensa avioeron. Olavi oli kaivannut isää suunnattomasti ja oli myös syyttänyt itseään vanhempiensa umpikujaan joutumisesta.

Nyt Olavista oli tullut alkoholisti. Töissä hän kykeni vielä käymään, mutta hänen perheensä viina oli jo rikkonut ja pian menisi työkin, kun viinaa piti saada lähes joka ilta ja viikonloppuna perskänni. Tommi huokasi raskaasti jättäessään rukouspyynnön veljensä puolesta. Sitten pyyntöjen puolesta vielä yhdessä rukoiltiin ja ilta päättyi apostoliseen siunaukseen: ”Meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen armo, Isän Jumalan rakkaus ja Pyhän Hengen osallisuus olkoon teidän kanssanne.” Sitten kaikki asettuivat käsi kädessä ja kädet ketjuun pujotettuina. Lausuttiin toinen toisilleen: ”Hyvää yötä, Jeesus myötä, kiitos tästä päivästä. Se oli kiva!” Sanalla kiva piiristä purkauduttiin kääntymällä ympäri. Tomin ajellessa polkupyörällään illan viileydessä kohti kotiaan hän huomasi olonsa merkillisen huojentuneeksi. Joku taakka oli otettu pois hänen harteiltaan.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 15.1.2021

Armoa etsimässä

Gandir Aaken käveli metsässä polkua pitkin. Hänellä oli yllään nahkainen tummnaruskea karvatakki ja housut ja kenkinään pehmeästä naudan nahasta tehdyt saappaat. Tuimalta syksyn sateelta ja rännältä häntä suojasi villakankaasta tehty paksu hupullinen viitta. Hän oli tullut tänne saadakseen vastauksen kysymykseen, joka oli tärkeä, ei vain hänelle itselleen, vaan myös koko hänen kansalleen. Gandirin aseenkantaja Otter kulki hänen takanaan muutaman askelen päässä kantaen oman aseistuksensa lisäksi herransa miekkaa ja kilpeä.

Polku kulki synkässä kuusimetsässä kiemurrellen ylöspäin rinnettä, joka kohosi Hardangerinvuonon rannalta yhä ylemmäs. Matka tänne oli ollut pitkä Dennestä, jossa hänen valtakuntansa sijaitsi, kahden tai kolmen viikon laivamatkan päässä. Matkaan tarvittu aika purjealuksella riippui säästä ja tuulen suunnasta. Nyt oli vuoden yhdeksäs kuukausi ja syysmyrskyt saattoivat alkaa milloin tahansa. Mutta tämä matka oli niin tärkeä, ettei sitä voinut siirtää kevääseen, jolloin purjehduskausi jälleen alkoi.

Gandir pohti maansa tilannetta kävellessään kivistä askelten jättämää uraa eteenpäin. Hän olisi pian maansa Dennekenin kuningas. Hänen isänsä Aakenin Otter oli jo vanha ja sairas. Hänellä saattoi olla elinaikaa enää kuukausi tai kaksi. Sen jälkeen Gandirin olisi astuttava isänsä saappaisiin. Denneken oli nyt rauhassa naapurimaan Skandikin kuninkaan kanssa. Mutta sieltä oli lähetetty uhkavaatimus Allandin maakuntaan liittyen. Se oli Dennen ja Skandikin rajalla. Skandikin kuningas Allemar vaati maakuntaa itselleen väittäen sen kuuluneen hänen isoisänsä aikana Skandikin alueisiin.

Väite oli kiistanalainen ja se oli esitetty varmasti etsien syytä käydä sotaan Dennekenin kuningaskuntaa vastaan. Gandir tiesi, että hänen valtakuntansa sotajoukot olivat kolmasosan pienemmät kuin Skandikin ja paljon heikommin varustetut. Jos sota syttyisi nyt, Denneken mitä luultavimmin häviäisi sen. Siksi Gandir nyt oli kiipeämässä eteläistä vuorenrinnettä kohdassa, jossa suuri Hardangerin vuono haarautui neljään osaan. Polun päässä piti olla pieni maja. Siellä asui erakko, jolla saattaisi olla vastaus Gandirin mieltä askarruttaviin ksysymyksiin.

Oli jo ilta, kun Gandir ja hänen aseenkantajansa tulivat aidatun pihan luo. He avasivat portin ja sulkivat sen jälkeensä. Pihan keskeltä tuikki nuotion valo. Sen äärellä seisoi harmaapartainen mies valmistamassa ateriaa. Tulen vieressä oli puinen pöytä penkkeineen.Pöydälle oli katettu ruskeat, savesta poltetut vadit ja mukit kolmelle. Mukien vieressä oli suuri kannu täynnä olutta. Tervetuloa Gandir ja Otter, te kaukaisen Dennen maasta tulevat matkalaiset. Käykää syömään. Ateria on yksinkertainen mutta ravitseva.

Vieraat olivat hämmästyneitä kun kuulivat nimensä mainittavan. He eivät kuitenkaan nyt sanoneet mitään vaan istuutuivat syömään peuran lihasta tehtyä keittoa, ruisleipää ja kuohuvaa olutta. Aterian jälkeen Gandir kysyi majan asukkaalta: kuinka tiesit nimemme ja kuka olet? Oletko vuoren erakko Inkir, josta olemme kuulleet puhuttavan? Olen kyllä, vastasi mies. Ja tiesin tulostanne ja nimenne koska kaikki ilmoitettiin minulle. Mitä, onko joku käynyt täällä ja kavaltanut meidät, kysyi Gandir ja veti esiin miekkansa. Hän, jota palvelen, ei ole kavaltaja, vastasi majan erakko. Missä hän on? Kysyi Gandir ukaavan näköisenä.

Hän kulki mukananne ja varjeli teitä, ettei teitä seurannut suuri karhu päässyt vahingoittamaan teitä. Gandir ja Otter katsoivat toisiaan. He kyllä muistivat suuren tummanruskean pedon, joka oli metsästä hyökännyt heitä kohti matkalla vuoren rinnettä ylös. Äkkiä se oli kuitenkin noussut takajaloilleen ja kääntynyt takaisin metsään. Hän, jolta Gandir tuli etsimään vastausta, on sinulle ja kansallsesi suosiollinen. Pelkäät sodan syttyvän. Se ei syty, vaan Skandikin Allemar on lähettänyt isäsi luo lähettilään ja ehdottaa pysyvää rauhansopimusta. Miten voit tietää tuon kaiken, kysyi Gandir mökin erakolta. Hän, jota palvelen, maan ja taivaan Herra, ilmoitti tämän kaiken minulle. Isäsi kääntyi kristinuskoon juuri ennen lähtöäsi tänne, eikö niin? Gandir katsoi erakkoa kiinteästi ja nyökkäsi. Isäsi toivoo sinunkin polvistuvan saman Jumalan eteen. Hän tuo rauhan, ei vain maasi rajoille, vaan myös sinun sydämeesi. Sen tiedät kun polvistut Jumalan armon valtaistuimen eteen ja otat vastaan hänen laupeutensa.

Erakolla oli majassaan pieni pöytä jonka päällä oli malja täynnä vettä. Pöydän edessä lattialla oli kallisarvoinen matto. Erakko otti esiin nahkakantisen kirjan ja luki sieltä Jumalan sanoja: ”Astukaamme sen tähden rohkeasti armon valtaistuimen eteen, jotta saisimme armoa ja laupeutta, löytäisimme avun silloin kun sitä tarvitsemme.” Gandir polvistui maton päälle ja otti vastaan kasteen Herran Jeesuksen Kristuksen nimeen. Kun Gandir nous kasteen jälkeen ylös, hän tunsi poskillaan tuulahduksen. Se oli kuin suuren linnun siivenisku täynnä voimaa. Samalla hänen mielensä rauhoittui ja hänen ajatuksensa kirkastuivat.

Hän merkillisesti käsitti, että Jumalan sanat kristittyjen pyhästä kirjasta Raamatusta pitivät paikkansa, ja että se mitä Jumala erakon kautta oli ilmoittanut, oli totta. Hän oli löytänyt avun ja vastaukset kysymyksiinsä Jumalan armon valtaistuimen edessä.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 14.1.2021

Oppitunteja

Väiski Vempula oli jälleen jälki-istunnossa. Siitä oli tullut hänelle kuin toinen koti. Ei Väiski osannut enää harmitella, pahastua saati loukkaantua verisesti joutumisesta istumaan koulupäivän jälkeen tyhjään, yksinäiseen toimistohuoneeseen rehtorin tai jonkun muun koulun henkilökuntaan kuuluvan valvonnassa. Väisikin kotiväki oli enemmän huolestuneempi kuin vihainen koulun opettajille Väiskin istuntotiheydestä. Sekin oli jo alistunut tähän tilanteeseen.

Jotenkin Väiski onnistui aina joutumaan kahnauksiin opettajan, toisen oppilaan kanssa tai yleensä vaan riehumaan niin, että joku paikka koulussa hajosi, pulpetin kannen saranat, liitutaulu, koulukaverin silmäkulma tai ikkuna. Väiskille vaan sattui ja tapahtui. Se oli hämmästyttävän uskomatonta mutta totta. Luokanvalvojan ja rehtorin pitämä jälki-istuntopäiväkirja kertoi omaa kieltään myös kouluhallituksen tarkastajalle, joka kävi Väisikin koulussa vuotuisella tarkastuskierroksellaan.

Väiski osasi kyllä käyttäytyä. Hän oli kuin pieni enkeli kun sille päälle sattui. Hän avasi oven opettajalle ja auttoi pieniä oppilaita riisumaan kumisaappaat syksyllä kun oli kurakeli. Talvella hän saattoi auttaa heitä kiinnittämään suksien siteet kiinni. Kanssaoppilailleen hän saattoi olla välillä aivan kiva kaveri. Paikat eivät hajonneet luokassa eikä kukaan saanut mustelmia.

Mutta sitten, harva se viikko, sattui ja tapahtui. Se vain kävi niin. Yht äkkiä pim! Väiski oli tehnyt taas yhden töllösen. Oli suoranainen ihme, että hän ylipäätään sai vielä olla tuossa koulussa ja että hän selviytyi aina luokalta toiselle. Jos kevään lähestyessä nelossuora uhkasi tulla todistukseen, Väiski aina onnistui kuromaan muita kiinni niin, että saikin todistukseen vitos-kutossuoran ja joskus jopa rivin seiskoja! Silloin Väiskin luokanvalvoja ihan kehui Väiskin kykyä tsempata.

Niinpä niin. Väiski ei tainnut olla ihan tyhmä kaveri, pois se. Mutta alituinen häirikkö ja oppituntien meluisa riesa hän yleensä oli. Nyt hän jälleen kerran istui jälkkäriä kahden tunnin verran. Hän huomasi, ensimmäistä kertaa, että huoneen seinässä oli kaappi ja siinä riippulukko. Kaapin ovessa luki: Pääsy ehdottomasti kielletty. Yksityisalue. Väiski havahtui. Yksityisalue. Pääsy kielletty. Nuo sanat ruokkivat Väiskin luontaista suunnatonta uteliaisuutta. Hän katsoi ympärilleen. Ei ketään näkynyt eikä kuulunut. Väiski tempautui tuolilta ja livahti kaapin luo.

Väiski kokeili sen ovea. Lukko aukesi! Se putosi kolahtaen lattialle. Väiski säikähti ja palasi paikoilleen tuolille. Oli hiljaista. Pian Väiski oli taas kaapin luona ja avasi sen oven. Kaapin hyllyllä oli vain yksi kirja! Nuhjaantunut, paljon luetun näköinen teos. No mikä siinä niin yksityistä on? Ihmetteli Väiski ja otti kirjan ja sulki kaapin oven. Kohta Väiski välilllä ympärilleen vilkuillen tutki kirjaa. Se oli rehtorin! Nimi oli kirjoitettu kirjan alkulehdelle. Väiski tutki sitten kirjanmerkkiä sivujen välissä. Siinä oli kirjoitusta:” Käy uskon jalo kilpailu ja voita omaksesi ikuinen elämä, johon sinut on kutsuttu. Pyri nuhteettomaan elämään, hurskauteen ja uskoon, pyri rakkauteen, kestävyyteen ja lempeyteen.”

Väiskin poskia alkoi kuumottaa. Tuo teksti oli hänelle! Miten se oli mahdollista? Sanat suorastaan hohtivat häntä kohti. Niiden lopussa oli viite: 1.Timoteuksen kirje 6:11-12. Väiski etsi kirjasta kohdan ja luki lisää. Väiski huomasi, että häntä haastettiin johonkin, jolla oli merkitys ja tarkoitus juuri hänelle. Tätä täytyy lukea lisää. Silloin käytävältä kuului lähestyviä askelia.Väiski ehti juuri palauttaa kirjan takaisin kaappiin ja nostaa lukon paikoilleen.

Pian Väiski oli jälleen kahden tunnin jälkiistunnossa. Hän onnistui nytkin avaamaan kaapin ja ottamaan kirjan esiin ja lukemaan sitä. Näin jatkui kolmen, neljän jälkkärin verran. Sitten alkoi kesäloma. Mökillä Väiski huomasi samanlaisen kirjan kuin koulun kaapissa oli. Väiski luki sitä loman aikana monesti. Syksyllä koulun alettua oltiin kummissaan kun Väiski ei enää vilistellytkään pitkin luokkaa kesken oppitunnin. Päinvastoin hän auttoi pitämään järjestystä luokassa ja sama oli välitunnillakin. Tämän sai tietää rehtori ja kutsui Väiskin luokseen ja kysyi mitä oli tapahtunut kun tämä oli tullut niin auttavaiseksi. Vilkastelu ja älyttömät hölmästelyt olivat liki tyystin jääneet pois.

Silloin Väiski nousi, vei rehtorin seinällä olevan kaapin luo, avasi sen ja otti esiin kirjan ja pyysi anteeksi sen lainaamista. Tässä on vastaus, hän sanoi ja ojensi rehtorille kirjanmerkin.Rehtori luki sen hiljaisuuden vallitessa. Tämän minä sain kun olin rippikoulussa. Toin kirjan tänne erästä uskontotuntia varten ja unohdin sen tänne. Mutta eipä siitä ole näköjään ollut haittaa, sanoi rehtori ja hymyili.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 13.1.2021

Navigointia tien päällä

Nottinghamin perhe surffasi sujuvasti liikenteessä. He olivat tulleet Suomeen viettämään kesälomaa. He olivat vuokranneet auton ja koko viisihenkinen perhe ajeli Seutulan lentokentältä kohti pohjoista ja Savoa. Alex Nottingham oli mennyt opiskeluaikana naimisiin suomalaisen tytön, Margarethan kanssa. He molemmat olivat opiskelemassa geologiaa Helsingin yliopistossa. Naimisiin he olivat menneet jo opiskeluaikanaan ja muuttaneet valmistuttuaan yhdessä Alexin kotimaahan.

Alex oli saanut työtä Englannin valtiolta. Hän kartoitti Lontoon alueen maaperää mahdollisia rakennushankkeita varten. Maan tuli olla korkeitten kerrostalojen alla riittävän lujaa. Myös maaseudulle tuli toimeksiantoja. Alex tutki ryhmänsä kanssa maaperää etsien mineraaleja. Englanti kaipasi lisää omaa kaivannaisteollisuutta tyydyttämään maan omaa mineraalien ja malmien kysyntää. Margaretha oli kotona hoitamassa perheen lapsia.

Nyt oltiin tultu sukuloimaan kolmen pitkän vuoden jälkeen. He olivat päässeet livahtamaan koronarajoituksissa olevien aukkojen kautta Tanskan kautta lentäen Suomeen juuri ennen kuin raja Englannista tulevalle liikenteelle suljettiin. Nilsiässä mummolassa heidät otettiin lämpimästi vastaan. Rantasauna lämmitettiin myös ja pulahdettiin viilentymään vilpoisaan järveen.Lomaa oli kerrytetty kokonaista kaksi kuukautta.

Viikonvaihteen jälkeen Alex ja Margaretha lähtivät kahdestaan autolla Turkuun viettämään hetken kahdenkeskistä aikaa. Nyt siihen oli tilaisuus kun perheen lapset viihtyivät mummolassa. Turun linna ja vanhakaupunki kiinnostivat Alexia suuresti. Matkalla he päättivät kuitenkin kiertää entisen opiskelukaupungin Helsingin kautta. Kehä kolmonen tuli vastaan. Hei, mennään ensin Korsoon, sanoi Margaretha. Siellähän me vähän aikaa asuttiin. So it is, sanoi Alex ja näytti suuntavilkkua. Kas, tästä pitäisi päästä, käänny tuosta! Sanoi Margaretha. Mutta harmi, oli menossa tietyömaata ja uusiakin liittymiä oli ilmaantunut.

Minäpä käynnistän navigaattorin, sanoi Margaretha. Alex kuitenkin vastusti ajatusta. Hän oli tottunut löytämään itse tien perille. But where we are going? Kysyi Alex heti perään. Mennään Korson keskustorille, sanoi Margaretha. He ajoivat, mutta aina tiellä oli esteitä. Oli yksisuuntaisia teitä, yksisuuntaisia risteyksiä. Vain yksi liitymä Korson keskustaan ja siitä he ajoivat ohi. How can it be like this? Ihmetteli Alex. No nyt se navigaattori. Onneksi sain lainaan veljeltäni puhelimen kun oma putosi mummolassa kalliolle ja särkyi, sanoi Margaretha.

Jaha, se sanoo että käänny tuosta oikealle, juuri noin, ja sitten...viidensadan metrin päästä vasemmalle, sitten pitäisi tulla liittymä Korson keskustaan. Jesh! Navigaattori piippasi että perillä ollaan. Alex vähän happamana astui autosta ulos. But this is not the marketplace, hän sanoi. Eipä ollut tori, vaan Korson seurakuntakeskus. Sen sivuitse oli levitetty suuri banderolli jossa luki: Kääntykää ja uskokaa hyvä sanoma! Kaantukaa ja uskokaa… luki Alex. Ei kun kääntykää, korjasi Margaretha. No eiköhän käännytä ja ajeta Kumpulan campuksen kautta Helsingin keskustaan.

Niin he tekivät ja navigaattori näytti heille tietä, Talvikkitietä kohti Vantaan keskustaa. Sieltä pääsisi mukavasti Tapulikaupungin tielle ja eteenpäin.. Navigaattori piippasi. Joko nyt, ei kai, missä me ollaan? Ihmetteli Margaretha. He olivat Kristuksen taivaaseen astumisen kirkon edessä Vantaalla. So what now? Kysyi Alex. He astuivat kuitenkin autosta ulos. Voi ei! Samanlainen banderolli kuin Korson kirkon edessä. Sinisellä pohjalla valkea teksti: "Aika on täyttynyt, Jumalan valtakunta on tullut lähelle. Kääntykää ja uskokaa hyvä sanoma!" Jeesus Kristus. Let`s continue, sanoi Alex minimalistiseen tyyliinsä.

No nyt osataan ilman navigaattoriakin, sanoi Margaretha. Tuosta päästään Tapulikaupungintielle ja siitä Tapaninkaaren kautta lounaaseen…. Ennen pitkää navigaattori taas piipasi. NO mitä nyt taas, ihmetteli Margaretha. He olivat Malmin kirkon edessä. Ja siellä loisti sinisenä bandrolli teksteineen: Jeesus sanoo"Aika on täyttynyt, Jumalan valtakunta on tullut lähelle. Kääntykää ja uskokaa hyvä sanoma!" Kääntykää ja uskokaa….tavasi Alex nyt ihan oikein. Jatketaan, sanoi Margaretha lakonisella äänellä. Nou, sanoi Alex. Kun hän sanoi nou, se oli nou. Pariskunta astui ulos autosta.

Pihalla heitä kohti riensi nuori mies. Se oli Raimo, Aleksin vanha opiskelukaveri. Moikattiin. Raimo pyysi Alexia Margarethaa mukaansa kahville. Tulkaa. He huomasivat kävelevänsä seurakuntasalin ovesta sisään. Vaihdettiin kuulumisia. Kävi ilmi sekin, että Raimo oli ollut suunnittelemassa tuota isoa banderollia. Ai miksi? Kysyi Margaretha. No koska olen pappina täällä ja nyt on menossa koko Helsingin alueella evankeliomiskuukausi. Kiinnostaako teitä jäädä hetkeksi kuuntelemaan. Pian puhuu englantilainen vieras, historijoitsija Alistair Mcrath, entinen ateisti, nykyinen kristitty. Margarethia ei olisi kiinnostanut, mutta Alex halusi jäädä. Ja kun Alex sanoi Jees, se oli jees.

Pekka Päivärinta

Ensimmäinen Päivän saarna 12.1.2021

Mannisen perhe aikoo mökille

Voi että, piti lähteä mökille! Mutta missä on auton avain! Riitta oli paineissa. Vapaa viikonloppu vihdoin ja kesä! Mikäs sen parempi yhdistelmä! Mutta kun, mutta kun…..!!!! Taas se avain kadoksissa. Eemeli, perheen poika sanoi tähän metakkaan: missä sinun vara-avain on? Vara-avain, vara-avain! Mistä minä sellaiseksi muutun? pauhasi äiti. Ai mikä vara-avain? ihmetteli äiti nyt. Tulikos tuon auton mukana sellainenkin? Tuli tuli, etkö muista? Äiti -Riitan kasvoille nousi vieno puna.

Totta tosiaan! Niinhän se oli. Sen avaimen kannassahan oli kiinni muovinen ruskea nimilappu, jossa oli auton rekisterinumero. Missäs se on? sanoi äiti Riitta miettien. Mihin laittaisit sen nyt? kysyi Eemeli. Miten niin mihin nyt laittaisit? kysyi äiti teatraalisella äänensävyllä puistellen samalla päätään kuin härkä aikoessaan puskea. No mutta äiti, niinhän sinä aina sanot minulle kun talvella olen hukannut tumppuni tai piponi, ihmetteli Eemeli. Äiti hölmistyi. Ai, niinkö minä sanoin? Niin sanoit ja sanoit silloinkin kun polkupyörän avain oli hukassa.

Ai sanoin, ai sanoin? ärisi äiti. Jos sinä tiedät noin hyvin miten kaikki kadonnut löytyy niin ala itse miettiä ja sassiin! Eemeli pudisti päätään kuin vasikka kun se koettaa hätistää pois kärpäsiä laitumella. Äiti on taas vauhdissa. Heidän perheen äiti on kuin teatterin diiva. Tunneherkkä kiihtyjä joka välillä muistaa, välillä ei, miten vuorosanat menevät ja väittää välillä niin ja sitten taas näin. Äiti on kyllä ihana useimpina viikonpäivinä mutta joskus ihan mahdoton villihevonen. Hirnuu yhtenään milloin mistäkin syystä ja motkottaa kauheasti.

Äti, oliko töissä hankalaa? Kysyi nyt perheen tytär Aino osanottavasti? Töissä hankalaa? No miksi siellä olisi pitänyt olla hankalaa? Ai siksikö että hukkaisin autonavaimen juuri kun mökkikamat on pakattu ja on pitkästä aikaa vapaa viikonloppu ja aurinko paistaa ja päästäisiin mökille soutelemaan ja saunomaan ja uimaan ja paistamaan kesäkeittiössä lettuja! Kuulitko Aino, LETTUJA! Äidille on nyt ihan turha puhua mitään, sanoi siihen perheen isä Lasse, joka oli juuri tullut sisään nurmikkoa ajamasta. Äiti on vähän rasittunut, ei muuta. Uusi näytelmä harjoituksineen on imenyt äidistä kaikki mehut.

Voi kulta, sinä ymmärrät minua! Huudahti siihen äiti Riitta ja kapsahti miehensä kaulaan. Sinä ymmärrrät, sinä ymmärrät, sinä ymmärrät! Ja kun et aina ymmärrä. Työ teatterissa on niin kuluttuavaa! Aina pitäis olla satasella mukana satoi tai paistoi, jaksoi tai ei jaksoi. ”Me vain palvelemme yleisön suurta taide-elämystä” Vaikka kuinka sairastaisit, pitää näytellä tervettä lavalla. Pomo patistaa töihin vuorosta viis. Yhtään näytöstä ei peruta, vaikka olisi jalka poikki ja pää kainalossa. Äiti Riitta purskahti itkuun.

Eemeli ja Aino katsoivat toisiaan hymyillen. Tätä se tiesi, ensin äidin ukkonen jylisi ja sitten satoi. Ainakin kerran kuussa sama juttu. Äiti on uupunut. Äiti parka, joka antaa kaikkensa lavalla. Sitten kotona on ihan hermot poikki. Ei kyllä ikinä ruveta näyttelijöiks, sanoivat he kuiskateen toisilleen. Mutta Lasse, rakas mieheni, sanoi äiti Riitta nyyhkytystensä lomasta, tietäisitkö missä on auton avain, että päästäis lähtemään vihdoin mökille? Kun on kerrankin yhteinen vapaa viikonloppu! No sehän on tässä, sanoi isä Lasse ja kaivoi taskunsa pohjaa. Mutta mitä ihmettä! Taskun pohjassa oli reikä! Ei avainta!

Isä Lasse syöksyi ulos etsimään. Josko avain olisi nurmikolla!? Mitä siinä katsotte? Tulkaa mukaan etsimään älkääkä seiskö tumput suorana! Nyt pauhasi isä. No nyt merellä myrskyää idästä ja lännestä! sanoi siihen äiti Riitta. Yleensä sinä Lasse olet niin tasainen. Mutta olet sinä niin ihana kun suutut! Sinun otsallesi nousee silloin niitä niin suloisia ukkosryppyjä! hihkaisi äiti Riitta ja viittilöi lapset mukaansa etsimään avainta. Pian koko perhe kuopi ja tuijotteli nurmikkoa kuin kanat etsiessään jyviä.

Siihen touhuun sattui katsomaan naapuri Reetta omalta pihaltaan, kun oli tullut ripustamaan pyykkiä. Etsittekö jotain? hän kysyi. Eipä paljon mitään, auton avainta vain. Vai sitäkö vain? No tiedättekö miten meidän perheessä yleensä kadonneet avaimet ja kukkarot ja silmälasitkin löytyvät? Tiedetään: rukoilemalla! vastasi koko Mannisen perhe naapurille kuorossa. Olettekos kokeilleet? jatkoi naapuri yhtään pahastumatta Mannisten kuorolausuntaa. Ei olla eikä aiotakaan, vastasi Aino ja muut nyökkäsivät. Mutta haluatte...mökille ...kenties...kun on näin kaunis kesäpäiväkin ja on viikonloppuvapaa näemmä….arvuutteli naapuri.

Manniset pysähtyvät ja katsoivat suu auki naapuria. Miten arvasit? Noo, ollaanhan me oltu naapureita jo kakskyt vuotta, siinä ajassa oppii jo lukemaan merkkejä? Niinkun intiaanit, tuli Eemeli sanailleeksi. Just niin, sanoi naapurin Reetta, ja satutaan olemaan samassa kaupunginteatterissa töissä, jatkoi Reetta. Voisinko MINÄ edes rukoilla, jos te ette osaa? Manniset katsoivat tosiaan hetken ja, sitten isä Lasse nyökkäsi huoaten. Äiti Riitta aikoi sanoa jotain mutta vaikeni. Minä rukoilen, sanoi naapurin Reetta ja katsoi kohti taivasta: Anna rakas Jeesus Mannisten auton avaimen löytyä. Olis kiva kun he pääsis mökille kun olet antanut niin kauniin kesäsäänkin, aurinko paistaa ja on lämmintä! Aamen.

No, tuliko teille mieleen mitään? Kysyi naapurin Reetta. Ai miten niin, pitäiskö tässä tulla mieleen jotain? pauhasi Mannisen äiti Riitta. No että missä se avain voisi olla? neuvoi naapurin Reetta. Äiti Riitta pysähtyi ja katsoi ajatuksisssan kohti taivasta. Bingo! Käyn katsomassa yhestä paikasta! Äiti Riitta juoksi heidän pyykkinaruaan kohti. Siellä oli kesäpusero kuivumassa. Täällä on! Hinkaisi Riitta. Se oli unohtunut puseron taskuun! Mannisen perheen äiti Riitta juoksi avain kädessään piha-aidalle ja halasi sen yli naapurin Reettaa. Tämä halasi takaisin ja toivotti Mannisen perheelle virkistävää mökkimatkaa.

Jumala paljastaa syvimmät salat! Danielin kirja 2:22

Pekka Päivärinta

Toinen päivän Päivän saarna 12.1.2021

Salaisuus

Joppe oli tullut uskoon kovien vaiheiden kautta. Hän oli ollut yksin matkalla mutkaisella maantiellä kovaa vauhtia. Hiekka lensi kaarella kun hän kaasutti ulos mutkista. Äkkiä Joppe joutui hallitsemattomaan tilaan autonsa kanssa. Se otti vauhtia tien soraisesta hyppyristä ja lähti lentoon. Joppe näki miten isot petäjät lähestyivät. Sillä sekunnilla Joppe ehti juuri huutaa: Jeeus hoida sinä! Silloin joku käänsi auton kyljelleen, niin että se mahtui juuri ja juuri petäjien välistä murskautumatta niihin. Ilmalento kuitenkin jatkui ja päätyi alla virtaavaan jokeen.

Joppe pääsi jotenkin ulos autosta ja virran keskellä olevalle kivelle. Hän oli pelastunut mutta vahingoittunut. Toipuminen oli hidasta. Mutta nyt Joppe luotti uuteen ystäväänsä Jeesukseen. Kerran hoippuessaan tuskaisesti kainalokeppien kanssa erästä polkua pitkin kotinsa lähellä hän sai uskonpuuskan. Hän heitti kepit pois ja otti ensimmäisen askelen ilman niitä. Se oli täyttä tuskaa. Seuraava askel oli kuitenkin vähän helpompi. Pian Joppe käveli kutakuinkin vaivattomasti eikä kipuja ollut enää. Kepit jäivät historiaan.

Vähän aikaa näitten tapahtumien jälkeen Joppe oli autolla matkalla Etetä-Suomeen. Hänen eteensä ilmaantui iso täysperävaunullinen rekka. Se oli pysähtynyt keskelle risteystä. Rekan nupin konepelti oli ylhäällä ja kuljettaja tutkimassa missä vika mahtoi olla. Joppe pysäytti autonsa ja meni jututtamaan rekan kuljettajaa. Tämä kertoi autonsa merkillisesti hidastaneen kulkuaan ja pysähtyneen lopulta tähän. Kuljettaja oli etsinyt autosta vikaa kaiken tietämyksensä turvin, mutta ei. Auto ei käynnistynyt.

Joppe halusi päästä risteyksestä eteenpäin. Hän kysyi sisiko hän rukoilla Jeesusta käynnistämään auton. Rekkakuski katsoi häneen epäuskoisena, mutta suostui sitten. Joppe käski autoa käynnistymään Jeesuksen nimessä ja käänsi virta-avaimesta, jonka rekka-auton kuljettaja näytti hänelle. Rekka hörähti heti käyntiin eikä moottori pysähtynyt. Autonkuljettaja jäi katselemaan ihmeissään Jopen astellessa takaisin omaan autoonsa. Joppe kuunteli eteenpäin ajellessaan raamattutuntia. Siinä aiheena oli Jumalan kaikkivaltias viisaus ja tieto. Mikään ei ole Jumalalle salassa eikä piilossa, sanoi raamattutunnin pitäjä. Hän tietää senkin, montako varpusta on parhaillaan lennossa, eikä yksikään niistä putoa taivallisen Isän tietämättä.

Sitten siteerattiin Jeesusta, joka sanoo Raamatussa, että hän tietää jokaisen ihmisen hiustenkin lukumäärän ja kaikken kaikki ajatukset.Raamatunopettaja otti esiin myos sen, miten Jumala tuntee kaikkien taivaankappaleiden koostumuksen ja on luonut luonnonlait, joiden perusteella kaikki maailmankaikkeudessa on järjestynyt. Raamattutunti päättyi jakeeseen Danielin kirjan toisesta luvusta: ”Jumala paljastaa syvimmät salat.” ”No kun niin on, ei ole mikään ihme, että Jeeus sai rekan heti korjattua”, ajatteli Joppe itsekseen. Se mikä on ihme minulle, ei ole sitä Jumalalle. Hän tietää ja osaa kaiken.

Sitten Jopelle tuli mieleen kuulemansa ketomus Mikko Reposesta. Hän oli elänytViipurissa ennen toisen maailmansodan syttymistä ja oli profetoinut Viipurin kirkossa miten Suomen tulisi sodassa käymään. Hän oli profetoinut myös sen miten Neuvostoliitto tulee hajoamaan. Kaikki mitä Reponen ennusti Jeesuksen nimessä, oli käynyt toteen. Sodan jälkeen Mikko oli auttanut Karjalan evakkoja ja asettunut itse asumaan lähelle Varkautta. "Jumalalle ei todellakaan mikään ole salattua", ajatteli Joppe ajellesssan kohti etelää.

(Kertomus onnettomuuteen joutuneesta miehestä ja Mikko Reposesta on tosipohjainen.)

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 11.1.2021

Ekonomi näkee unta

Roope heräsi yöllä. Hänellä oli hiki. Hänen sydämensä takoi. Hän huohotti kuin olisi juossut itsensä hengästyksiin. Hän oli nähnyt unta. Unessa hän oli riparilla ja kuunteli iltahartautta. Se oli kertomus rikkaasta isännästä. Jumala ilmoitti hänelle, että seuraavana yönä kuolee kylän rikkain mies. Rikas mies huolestui. Hänhän oli todistettavasti rikkain mies siinä kylässä. Viimein isäntä nukahti. Hänen unensa oli levotonta. Viimein tuli aamu. Hän huomasi olevansa elossa. Rikkain mies hämmästyi. Eikö hän ollutkaan kylässä rikkain? Pian oveen koputettiin. Se oli palvelija. Tämä kertoi talon rengin kuolleen viime yönä.

Silloin rikkain mies muisti. Eilen hän oli keskustellut rengin kanssa. Rikas mies oli kehunut miten nämä pellot, nuo metsät ja ne järvet kuuluivat yksin hänelle. Lisäksi oli kultaa ja hopeaa pankkiholvissa suuret määrät. Mitä sinä renkiraasu omistat? kysyi rikas mies. Luultavasti vain nuo vaatteet ylläsi. Se on totta, vastasi renki. Mutta on minullakin aarre. No mikä? Kysyi rikas mies. Se on tuolla, sanoi renki ja osoitti kohti taivasta. Rikas mies oli katsonut renkiä säälivästi ja tuhahtanut.

Roope kelasi näkemäänsä unta ees ja taas. Miksi se tuntui niin ahdistavalta? Miksi se tuntui niin pelottavalta? Unihan se vain oli ja sinänsä ymmärrettävä. Mutta sitten Roope muisti jotain. Hän oli lukenut, että unissa ihminen katselee itseään. Mikä siis oli tämän unen merkitys? Roopen riparista oli jo aikaa. Se oli pidetty Kangasharjun leiripaikassa 40 vuotta sitten. Roope oli sen jälkeen käynyt kouluja ekonomiksi asti ja oli nyt suuren yrityksen talousjohtaja.

Eilen hän oli jättänyt esimiehelleen kansion. Siinä oli suunnitelmä yt-neuvottelujen aloittamisesta firman kustannustehokkuuden parantamiseksi. Vuotuinen tulos oli painunut 10 prosenttiin liikevaihdosta. Irtisanomalla kaksisataa henkeä firman tuhannesta työntekijästä säästettäisiin suoraan yli 10 miljoonaa euroa vuodessa. Lisäksi säästettäisiin tyhjäksi jääviä toimistotiloja myymällä miljoonia euroja.

Roope muisti miten hän innostuksen vallassa oli aikonut huomenna esitellä kansion sisällön pääjohtajalle. Roope oli arvellut säästösuunnitelman poikivan itselleen palkankorotuksen tai bonusrahaa. Mutta nyt innostus oli tiessään. Roope katsoi kelloa. Se oli vasta kaksi yöllä. Edelleen äskeinen uni ahdisti Roopea. Oli pakko nousta ylös ja lähteä kävelylle. Olihan nyt valoisa kesäyö. Mutta kävely ei auttanut. Roope tuli yhä levottomammaksi. Hän pyörsi takaisin kotiinsa. Roope istuutui työpöytänsä ääreen. Silloin joku kirja putosi lattialle.

Se oli ripariraamattu. Se oli hänen oma Raamattunsa. Miten se oli joutunut pöydälle. Sitten Roope muisti. Hän oli ennen ulos lähtöään etsinyt kirjan hyllystä. Roope avasi kirjan. Se aukeni Markuksen evankeliumin luvusta kymmenen. Sillä kohtaa oli kirjanmerkki ja jakeet 42 ja 43 oli alleviivattu. Hän oli ripariaikana pohtinut elämän arvoja. Roope luki Jeesuksen sanoja: "Te tiedätte, että ne, jotka ovat hallitsijan asemassa, ovat kansojen herroja ja maan mahtavat pitävät kansoja valtansa alla. Niin ei saa olla teidän keskuudessanne. Joka tahtoo teidän joukossanne tulla suureksi, se olkoon toisten palvelija. ”

Roope luki ja itki. Hän muisti miten hän oli ajatellut lähteä Jeesuksen viitoittamalle tielle. Mutta sitten hän oli unohtanut asian. Nyt se oli elävänä hänen edessään. Roope rukoili ja kirjoitti sitten lyhyen kirjeen. Saatuaan sen valmiiksi hän sulki kirjeen kuoreen ja osoitti sen firman pääjohtajalle. Silloin Roopen sydän rauhoittui ja Roopelle tuli levollinen olo. Hän haukotteli syvään ja kömpi takaisin sänkyyn ja nukahti heti ja heräsi aamulla virkeänä.

Roope otti töihin lähtiessään mukaan kirjoittamansa kirjeen ja jätti sen pääjohtajan postilokeroon. Kirjeessä hän sanoutui irti firman talousjohtajan virasta. Roope kertoi, ettei enää voi sitoutua laatimaansa firman tuloksenkohennusohjelmaan yt-neuvotteluineen. Hän oli joutunut edellisyönä elävän Jumalan puhutteluun. Roope kertoi päättäneensä jättää ekonomin työt ja pyrkiä opiskelemaan seurakuntavirkaan. Seurakunnassa hän voisi olla sitä mistä hän oli nuorena haaveillut. Hän halusi olla palvelijana Jumalan valtakunnassa tukien ja auttaen heitä, jotka ovat joutuneet syrjityksi ja hylätyiksi.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 10.1.2021

Vähän ahistaa

Lauhaa on ollu, mut mitä huomiseks? Onko sää kamala? Pitäis lähtee ajamaan Rovaniemen kautta Norjaan. Pelottaa.Viimeks oli niin liukasta. No mitä horoskooppi kertoo? Katsotaan, tän viikon horoskooppi sanoo et matkalle lähteminen on arveluttavaa. Pitäiskö jäädä saikulle? Ahistaa tuo pitkä matka talven pimeillä ja liukkailla. Melkein 1000 kilometriä suuntaansa.

Sekin ahistaa ku hyvä ystävä sairastu ja kuoli. Missä hän nyt on? On ikävä häntä. Tekis niin mieli viel tavata häntä. Hei, osaisko tv:n ennustaja kertoo jotain tähän? Ja voi kun tuli ostettuu uus auto ja sitte tulikin työttömyyttä. Saanko työtä, vai pitääks auto myydä tappiolla? Ei tekis mieli. Se tarkoittais tuhansien eurojen menetystä. Kuka kertois? Ahistaa kun ei tiedä täst hetkest eikä tulevast.

Kas, olisi mahis lähteä ulkomaan matkalle Karibialle. Vaan miten koronatilanne kehittyy? Nyt vois lähtee mutta pääseekö milloin takasin? Jääkö jumiin viikoiks tai kuukausiks vieraaseen maahan? Toisaalt ei tätä Suomen pimeetä talvee ja koronan ankeuttakaan oo helppo kestää. Mistä sais neuvon tai kuka tietäis millon tämä korona helpottaa? Tulis edes ne rokotteet pian.

Kävin kyllä Ruotsis ennen joulua laivalla. Oli se matka! Merellä myrskys ja laiva keinu hirveesti. Tuli mieleen että entäs jos joku menee vikaan ja laiva uppoo! Ja sitten se tuli! Kova kolaus kuulu jostain ja laiva pysähty ja kapu kuulutti että ei hätää, alus pysyy pinnalla ja pääsette maihin. Kyl meinas sydän pysähtyy!!!

Ja nyt sitte tuo USA:n tilanne. Ihan hurjaa! Ei yhtään tiedä mihin maailma on menossa. Vähemmästäki alkaa sydän läpättää ja verenpaine nousee ja uni kaikkoo. Kun nyt joku kertois miten tän hullunmyllysen maailman keskellä pystyy pitämään pään selkeenä ja ajatuksen kirkkaana ja toivon yllä. Alkaa näyttää tosi synkält. Aurinkokaan ei oo näyttäytyny kun yhtenä päivänä puolitoista kuukautta sitte.

Uskaltaako sitä enää avata telkkua tai radiota ja kuunnella uutisii. Somesta puhumattakaan. Yhtä vihapuhetta tuntuu olevan. Muakin alko jotkut ihan tuntemattomat haukkua kun mä vähän laskin leikkiä siitä miten pitkäkarvasta koiraa vois käyttää joulusiivoukses moppina. Aivan hirvee meteli nousi ja joku uhkas jo tulla kotiovelle ja heittää saippuaa silmille.

Taidan avata kuitenkin sanomalehen, sen sivuilta ei ainaskaan kuulu mökää eikä mäkää. Kas noin, mitäs tuolla yliössä on? Päivän sana. Mikä se on? Mitä se tarkottaa? Enpä oo ennen huomannu. No mitä siinä sanotaan? Onko se jotain uskontoo vai? Joku Paavali kirjottaa jossain kirjeessä, onko se nyt...on se...roomalaisille ja luvussa, missä ihmeen luvussa…? Haen silmälasit. No nyt näen!

Olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, eivät enkelit, eivät henkivallat, ei mikään nykyinen eikä mikään tuleva eivätkä mitkään voimat, ei korkeus eikä syvyys, ei mikään luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme.

No johan, minäpä ihan kirjotan muistiin : ei kuolema, ei elämä, ei enkelit, ei henkivallat, ei mikään mikä on nyt tai tulee, ei mitkään voimat, ei korkeus, ei syvyys, ei mikään luotu...no tässähän on lueteltu ihan kaikki mahollinen, aika etevästi..no miten se jatkukaan..ei voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on tullu ilmi jossain Kristuksessa...hei, nyt mä muistan, siitähän puhuttiin riparilla kolkyt vuotta sitte. Pappi sano et kun on Jeesuksen turvas niin on turvas kaikelt pahalt, ja aina.

Jaa-a. Pitäiskö ruveta uskovaiseks? No jos tuo mitä Paavali lupaa, pitää paikkans, niin eipä hullumpi juttu sano muut sit mitä hyväsä. Niin mä taidanki tehä.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 9.1.2021

Miestä väkevämpi

Kaapo tuli kotiin koulusta. Hänen isoveljensä Kalle oli jo kotona. Hän esiteli parhaillaan pikkusiskolleen Liisalle urheilusalilla oppimaansa painiotetta. Hups vain ja Liisa kierähti lattiaan patjalle, jonka Kalle oli laittanut pehmikkeeksi. Hei Kaapo, haluatko että näytän sinullekin uuden liikkeen jonka opin tänään? Kaapo tiesi mitä tästä seuraa. Isoveli kärttäisi niin pitkään että oli pakko suostua Kallen ”painiesittelyyn.” Ja tietysti nyt oli Kaapon vuoro kierähtää maahan. Sitten kehut: oletpa Kalle taitava. Yhm. Sellainen isoveli oli. Muuten mukava mutta kehujen kipeä mitä painiin tuli.

Oli kyllä sanottava Kallen puolustukseksi se, että hän oli koulussa paininut maahan kaikki Kaapon kiusaajat ja Kaapo oli siitä lähtien saanut olla rauhassa. Viikonloppuna oli paikkakunnan urheiluhallissa alueellinen painikilpailu. Sinne oli (puoli)pakko mennä. Ja olihan Kalle hyvä painija. Hän voitti oman sarjansa, Se ei ollut ensimmäinen kerta. Eikä se jäänyt viimeiseksikään. Kun vuodet vierivät, Kalle nähtiin Suomen mestaruuskilpailuissa palkintosijoilla.

Kalle oli myös lihaksikas ja painot nousivat helposti. Sata kiloa ei tuntunut olevan hänelle kuin aloituspaino. Kaapo oli jäänyt hinteläksi ja laihaksi, vaikka olikin kohtalainen hiidon pitkillä matkoilla. Mutta eittämättä Kalle oli tämän sisarussarjan ykkösurheilija. Eikä Kalle pitänyt kynttiläänsä vakan allla. Kehut maistuivat. Kilpauraa riitti euroopanmestaruuskisojen karsintaan asti. Mutta ratkaisevassa ottelussa Kalle tuli pahoinvoivaksi ja joutui lopettamaan erän kesken.Häntä ei valittu edustamaan Suomea kisoihin.

Se harmitti Kallea mahdottomasti. Hän poistui karsinnoista huomaamatta kuin hiiri kolostaan. Kallea hävetti häviönsä ja karsiutumisensa monta kuukautta. Kilpailumenestys alkoi laskea. Palkintosijoja ei tullut enää kuin kolme, kaksi hopeaa ja pronssi. Sitten eräänä päivänä Kaapo näki veljensä tulevan vastaan heiluen ja huojuen. Oliko Kalle saanut sairaskohtauksen? Ei, hän oli humalassa. Kävi ilmi, että Kalle oli tehnyt tuttavuutta viinan kanssa jo pitkään. Kallen kaveripiiri oli vilkasta ja usein se kokoontui ravintoloissa, ja siellä viinaa maisteltiin.

Kun Kalle huomasi Kaapon nähneen hänet humalassa, Kalle vetäytyi näkymättömiin. Hän ei tullut kyläilemään veljensä luo niin kuin ennen. Eivätkä muutkaan perheestä tavanneet Kallea pitkään aikaan. Meni vuosi, ennen kuin Kalle ilmaantui eräänä kevätiltana Kaapon oven taakse. Kaapo ilahtui ja pyysi Kallen sisään. Kallea ei oikein ensin uskonut Kalleksi. Niin paljon hän oli muuttunut. Hän oli lihonut ja hänen ihonsa hohkasi punaisena. Tukka oli epäsiisti ja vaatteet nuhjuiset. Ja Kalle haisi vanhalle viinalle.

Silti Kaapo ei ollut huomaavinaankaan veljensä tilannetta. Hän keitti kahvit ja lämmitti kerrostalosaunansa. Veljekset kylpivät ja juttelivat. Kaapo kertoi tulleensa uskoon puoli vuotta sitten ja jakoi iloa siitä Kallelle. Kalle tuhahti: Ne on niitä heikkojen juttuja, naismaisia hommia. Katsos näitä lihaksia! Kalle pullisti hauistaan. Kaapon täytyi myöntää, että veljellään oli voimaa.Kaapo ei pahastunut veljensä naljailusta. Hän ymmärsi Kallella olevan nyt vaikeaa. Mutta miten hän voisi auttaa veljeään.

Kun he jäähdyttelivät parvekkeella kylmää limsaa nauttien, Kaapo kysyi, olisiko jotain, missä hän voisi olla veljelleen avuksi. Kalle nosti silloin metakan. Hän huusi ja pauhasi miten vahva hän on. Hän ei tarvitse kenenkään apua missään asiassa. Kaapo antoi veljensä purkaa tuntojaan rauhassa. Kun Kalle lopetti, tuli hiljaista. Sitä jatkui puoli tuntia. Kalle nousi ja pukeutui. Kun hän oli lähdössä, Kaapo halasi häntä ja pyysi: tule taas käymään veli kallis. Silloin Kalle vähän punakoilla silmillään katsoi veljeään silmiin. Kallen silmät kostuivat. Kiitos veli. Kallis olet sinäkin. Vielä hän lisäsi kuiskaten: Rukoilisitko puolestani. Kaapo nyökkäsi.

Kului aikaa kolmisen kuukautta. Oli talvi ja pakkanen sai lumen narskumaan askelten alla. Kaapo oli kotonaan keittämässä iltateetä kun ovikello soi. Siellä oli Kalle! Veljekset tervehtivät toisiaan halaten. Kun Kalle istui höyryävä teekuppi kädesään, hän alkoi kertoa. Kaksi kuukautta sitten hän oli tavannut entisen painitoverinsa. Tämä oli kertonut Kallelle uskoontulostaan. Kalle oli ensin katsonut kaveriaan vähän vinoon, mutta oli kuitenkin kuunnellut. Painitoveri kertoi omasta alkoholiongelmastaan Kallelle. Hän oli todennut tarvitsevansa itseään suurempaa voimaa päästäkseen alkoholin vallasta irti.

Jeesus oli ollut tämä voima, ja siitä hän halusi kertoa Kallelle, jolle hän oli hävinnyt monet painiottelut. Nyt Kalle kuunteli, ja pyysi toveriaan rukoilemaan puolestaan. Hänkin tarvitsi tuota voimaa. Toveri rukoili. Kalle tunsi sisimmäsään, miten alkoholin mieliteko otettiin häneltä pois. Sen koommin Kalle ei ollut maistanut tippaakaan alkoholijuomia. Kun Kalle kertoi veljelleen Kaapolle tästä kaikesta, Kaapon silmät kostuivat. Hän puhkesi itkuun ja halasi Kallea lämpimästi. Voi miten iloinen olen puolestasi, veli kallis. Kalle rutisti veljeään lämpimästi takaisin. Veljekset olivat löytäneet uudenlaisen yhteyden.

Jumala vyöttää minut voimalla Psalmi 18:33

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 8.1.2021

Pientä kiistelyä

Pyh, mitäpä sitä enää kuulumaan kirkkoon,jossa juuri kukaan ei käy, sanoi Ville vaimolleen Elsalle. Eroanpa siitä, näin! Villea painoi netissä yhtä nappulaa ja sinne lähti hänen ilmoituksensa kirkostaeroamisesta. Villen vaimo huokasi. Ja mitä sinä siitä saat että et nyt enää kuulu kirkkoon, jonka jäseneksi sinut ja sinun lapsesikin on kastettu? Katsotaanpa, vastasi Ville. Noin 300 euroa vuodessa! Se on paljon rahaa, kultaseni, vastasi Ville.

Ahaa, entä paljonko maksoi autosi koristemaalaukset? Eikö se tehnyt 2000 euroa? No sinä et ymmärrä autojen päälle mitään, latasi Ville. Sain upeat koristeraidat ja kuvat auringonnoususta auton molemmille puolille todella edulliseen hintaan. Normaalisti niistä olisi veloitettu 3500 euroa. Joten säästin 1500 euroa! Paljonkos sinä Elsa hyvä säästit viime kuussa? No säästin minä 20 euroa kun leikkasin sinun hiuksesi, tai säästitkö siinä sinä? Olen leikannut ne kahden viikon välein ympäri vuoden. Se tekee 26 x20 = 520 euroa. Ja kun olen pessyt joka kesä itse mattomme, siinä on säästynyt noin satanen kesä eli tähän mennessä 30x100= 3000 euroa.

Ai niinkö? Sanoi Ville vähän vaivautuneella äänellä. Mutta entä pajonko minä säästin viime vuoden aikana kun kannoin 180 kg haukea ja 50 kg muikkuja kotiin? No hauesta menee puolet painosta aina hukkaan eli syötävää 90 kilon verran. Jos lasketaan niille reilusti 20 euron kilohinta ja muikuille kympin kilo, se tekee 90x20= 1800 euroa ja 50x10= 500 euroa. Yhteensä 2300 euroa. Ville katsoi vaimoaan pää kallellaan tämän laskiessa säästöjä. Siinäs näet, kannatti ostaa kalavene vaikka siitä jurputitkin. Säästöä tuli mutta paljonko maksoi vene, moottori, varusteet ja traileri veneen alle? Vastaapa siihen. Ville punastui. Menihän siihän yli 30 tonnia rahaa.

Entä paljonko veneen ja moottorin huoltoon ja polttoaineisiin on mennyt? Siinä tonnin per kesä, vastasi Ville. Kas, pidät tarkkaa kirjaa menoistasi! kehui vaimo. Oletkos laskenut montako vuotta menee että saat maksettua kaiken tuon takaisin pyydystämilläsi kaloilla? 30 000 euroa plus 1000 euroa per vuosi juoksevia venekuluja. No, ei taida 20 vuotta riittää, vastasi Ville naputtaen sormillaan pöytää. Niin minäkin laskin, vastasi Elsa. Entäpä kun vertaa tuota laskelmaa kirkosta eroamisella säästämääsi 300 vuotuiseen euroon? No on 300 euroa rahaa! Tiknasi Ville yhä.

Entäpä kun tulet vanhaksi ja lopulta kuolet, niin kuin kaikki muutkin? Missä on sinun turvasi silloin? No hyvänen aika, aina tuota höpinää kuolemasta! No voinhan aina liittyä kirkkoon takaisin, jos elämä alkaa ahdistamaan. Mutta entä jos kaikki tekisivät niin kuin sinä? Kysyi Elsa. Miten niin? Jos kaikki eroaisivat kirkosta, ei olisi enää minne palata! Miten niin? Kysyi Ville. Hyvänen aika Ville! Ei olisi enää rahaa palkata työntekijöitä, ei olisi kirkkorakennuksia. Ei olisi ketään julistamassa evankeliumia, ei olisi enään ketään joka kastaisi lapsia, ei olisi kirkon nuoriso-eikä lapsityötä eikä muutakaan toimintaa. Ei olisi ketään saattelemssa hautaan kristillisin menoin. Ei olisi koko luterilaista kirkkoa!

No voihan sitä liittyä helluntaiseurakuntaan! keksi Ville vastata. Mutta Ville hyvä, ei olisi niitäkään, jos niiden jäsenet painaisivat exit-nappulaa. Ville hölmistyi. No, niin kai se sitten on. Ville, eikö sinulle enää merkitse mitään usko Jumalaan ja iankaikkiseen elämään? Etkö koskaan ajattele että saatat olla kerran Jumalan tuomioistuimen edessä vastaamassa hänelle elämästäsi? Höh, taas tuota kuoleman puhetta, vastasi Ville. Hyvä kun nyt pääsin miettimästä moisia.

Villen vaimo Elsa tuli miehensä Villen luo ja halasi tätä itkien. Voi Ville, minä niin toivoisin, että saisimme kerran olla yhdessä taivaan kodissa. Ville hämmentyi ja vaikeni.

Pysykäämme horjumatta tunnustuksessa ja toivossa, sillä hän, joka on antanut meille lupauksensa, on luotettava. Heprealaiskirje 10:23

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 7.1.2021

Riita hinnasta

Lasse oli menossa oikeussaliin. Oli alkamassa käräjät. Häntä oli petkutettu ja hän halusi saada menetetyt rahansa takaisin. ”Katsotaan kuinka käy”, hän sanoi vaimolleen lähtiessään kotoaan kohti oiekustaloa. ”Olisit jättänyt asian siihen”, sanoi hänen vaimonsa. ”Miten niin?” ”Eihän ole varmaa, hyväksyykö oikeus sinun todisteesi vilpistä. Kunhan et joudu maksamaan vastustajasikin oikeudenkäyntikuluja.” ”Pyh”, sanoi Lauri ja lähti.

Kävi niin kuin Laurin vaimo oli pelännyt. Lassen tapauksesssa oli kysymys kaupasta, jossa vastakkain olivat molempien osapuolten sanat. Oli tehty suullinen sopimus maa-alueen kaupasta. Lasse sanoi hinnan olleen 125 000 euroa ja vastapuoli taas väitti hinnaksi sovitun 90 000 euroa ja sen hän oli myös Lasselle maksanut. Kauppakirja oli tarkoitus tehdä jälkeenpäin, mutta siitä ei ollut tullut mitään hintaerimielisyyden vuoksi. Lasse taas sanoi 90 000 euron olleen vain sovittu osamaksu maa-alueesta. Kun oikeus kuunteli kummankin todistelua asiansa puolesta, se päätyi pitämään vastapuolen argumentteja luotettavampina kuin Lassen. Lasse hävisi jutun ja oikeus määräsi Lassen tekemään kauppakirjan 90 000 euron mukaan.

Lasse tuli kotiin suutumusta puhkuen. Hän ei voinut ymmärtää miksi häntä ei oltu uskottu oikeudessa vaan ”tuota luikkua, jonka naamastakin näkee että tämä on liero”. Näin kuvaili Lasse riidan vastapuolta vaimolleen Riitalle. ”Mutta jos se niin on, niin miksi sitten tyydyit tekemään hänen kanssaan ensin vain suullisen kauppasopimuksen?” ”A-mitä?” sanoi Lasse ja punastui. ”Nooo, hän kyllä osasi esittää asiansa vakuuttavasti, että hänelle hinta sopii ja että se on kohtuullinen tuosta maa-alueesta”, jatkoi Lasse. ”Niinpä niin, moni osaa puhua niin kuin ruuneperi ja piilottaa siten aikomuksensa todellisen luonteen”, arveli Riitta. ”Mutta otahan Lasse kuppi hyvää kahvia ja tuore pulla. Leivoin juuri sinua varten.”

Lasse oli vielä harmissaan. Hän kysyi vaimoltaan: ”Niinkö todella ajattelet, että olisi pitänyt antaa asian olla, eikä edes yrittää hoitaa asiaa oikeusteitse?” ”Niin ajattelen”, vastasi Riitta. ”On asioita, joissa pitää nostaa oikeusjuttu, mutta minusta tämä ei ollut sellainen johtuen kaupan suullisesta sopimisesta vailla kirjallista kauppakirjaa. Minä olisin jättänyt asian Jumalan käsiin.” ”Vai Jumalan, pah”, sanoi Lasse. ”No tiedätkö parempaakaan keinoa tässä tilanteessa?” kysyi Riitta mieheltään. Lasse oli hiljaa ja vastasi sitten: ”No en KAI!” ”Mitä jos jätettäisiin asia nyt Jumalan käsiin?” arveli Riitta.

”No millä perusteella uskot Jumalan”, jos häntä edes on olemassa, puuttuvan asiaan?” kysyi Lasse edelleenkin ärtyneenä. Riitta otti esiin Raamatun ja luki sieltä kohdan Roomalaiskirjeen kahdeksannesta luvusta: ”Jos Jumala on meidän puolellamme, kuka voi olla meitä vastaan?” ”Ja miksi Jumala olisi meidän puolellamme?” kysyi Lasse. ”No siksi, että olen hänen omansa ja hän on luvannut olla omiensa puolella”, vastasi Riitta. ”Ja miten voit olla varma, että olet Jumalan oma?” kysyi Lassa hämmästyneenä. ”Koska Jeesus on lunastanut minut verellään Jumalan omaksi lapseksi”, vastasi Riitta. ”Äh, taas tuota höpinää jostain Jeesuksesta”, mutisi Lasse.

”No, rukoilisinko kuitenkin tämän asian puolesta?” kysyi Riitta? ”Olemmehan me aviopari ja sinun rahasi on minunkin rahaani”, hän jatkoi. Lasse oli tuiman näköinen. ”Rukous ei maksa mitään”, vetosi Riitta. ”No ei todellakaan!” tiuski Lasse. ”” ”No rukoile sitten.” Hänen vaimonsa Riitta rukoili ja pyysi Jumalaa antamaan kyseisessä riita-asiassa oikeudenmukaisen tuomion. Lasse katsoi hiljaa kun Riitta rukoili. ”Katsotaan sitten mitä tapahtuu”, Lasse sanoi. "Tarvitaan todella ihme, että vastapuoli maksaa minulle puuttuvan summan.”

Viikon kuluttua ihme tapahtui. Kauppasopimusriidan toinen osapuoli soitti ja pyysi tapaamista. Hän kertoi tulleensa unettomaksi oikeudenkäynnin jälkeen. ”Omatuntoni heräsi ja se kolkuttaa niin kovasti, että koko elämäni uhkaa mennä sekaisin. Tehdään kauppakirja puutuvasta summasta pankissa ja minä maksan siellä sen sinulle.” Lasse oli aivan sanaton puhelun päätyttyä. Mutta soittaja piti sanansa ja vielä samana päivänä Lasse sai tililleen maa-alueen hinnasta puuttuvan osan.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 6.1.2021

Funkkista Rautsillassa

Rautsillan kirkko oli homeessa. Se oli hiipinyt tähän arkkitehdin mestariluomukseen salaa huolimatta tarkasta suunnittelusta ja parhaista materiaaleista. Kirkkoa oli käyty ihastelemassa maailman toiselta puolen saakka lähimaista puhumattakaan. Kirkkorakennus edusti funktionalismia. Suuntaus oli noussut maailman tietoisuuteen 1920- ja 30-luvulla. Sitä oli joku kuvaillut toteamuksella ”Tarkoitus sanelee muodon” ja ” Talo on kone, jossa eletään.”

Funkistyyli sopi hyvin karuun luterilaiseen uskonkäsitykseen, jossa korostettiin Jumalan sanaa Raamattua, toisin kuin katolisissa, koristeellisissa kuvakirkoissa. Niinpä Rautasillan kirkko oli luonteeltaan sangen käytännöllinen. Siinä ei ollut yhtään turhaa neliötä. Kaikki palveli tarkoituksenmukaisuutta ja oli samalla selkeää ja yksinkertaista.

Mutta siihen se yksinkertaisuus päättyikin. Arkkitehti oli halunnut sijoittaa kirkon lähelle virtaavaa jokea ja tuoda siitä puronuoman kirkkopihaan lirisemään ja ilahduttamaan kirkossakävijöitä. Kirkon katto taas laskeutui vinosti kuin kotkansiivet. Katon keskiosaa oli alinna ja siipien muodossa katon puolikkaat kohosivat keskiosasta ylöspäin.

Näin oli kyllä saatu kirkon sisään kaunis valo. Oli kuitenkin unohdettu huolehtia veden ja lumen sulamisvesien poispääsystä katolta. Sadevesikaivot olivat vuosien saatossa tukkiutuneet puitten lehdistä ja havunneulasista. Kattokaivot olivat tulvineet ja vesi oli päässyt valumaan kattorakenteisiin ja sieltä katon ja seinien eristeisiin. Pihapuron uoma oli pitänyt räjäyttää maastoon. Ei oltu tarkistettu maaperää räjäytystyön jälkeen huolellisesti. Keinopuron vesi oli päässyt valumaan kallion rikkoutuneista säleistä kirkon perustuksiin ja sieltä kellarikerroksen seinien sisään ja huoneisiin.

Noin 30 vuotta kirkon rakentamisen jälkeen oli alettu ihmetellä sen sisäilman tunkkaista hajua. Sitten alakerran kerhotiloissa työskentelevät lapsityöntekijät olivat saaneet iho-ja hengitystieoireita. Urkuparvella osa kuorolaisista kadotti toistuvasti äänensä lauluharjoituksissa. Oirehtivia ihmisiä syytettiin ensin itse hankitusta flunssasta, mutta kun piispa tarkastusta pitäessään sai pahan astmakohtauksen kirkossa, alettiin ottaa työntekijöitten oireisiin toinen kanta.

Huolellisen kuntotarkastuksen jälkeen joudutiin toteamaan kirkon kastuneen kuin huopatossu räntäsateessa, hitaasti, salakavalasti ja huomaamatta liki joka kohdasta. Eristeet yläpohjassa ja seinissä ja kellarikerroksen lattia olivat homeessa. Kirkon peruskorjauksen hinnaksi arveltiin ainakin 5-6 miljoonaa euroa. Rautsillan seurakunta oli ajan kuluessa köyhtyntyt jäsenkadon vuoksi. Rahaa korjauksiin ei ollut. Katkera päätös jouduttiin tekemään. Kirkko piti sulkea. Siitä oli tullut vaarallinen käyttäjilleen.

”Ja niin upea kirkko kuin se on!” harmitteli iäkäs kirkon entisen rakennuslautakunnan jäsen herrra Rounanen kirkon sulkukokouksessa. ” No on se funkkis ollut homeenkin suhteen”, suhautti eräs vääräleuka hänelle. ”No miten niin?” Homehtuminen on käynyt yhtä eleettömästi kuin miltä kirkko näyttää sisältä ja ulkoa. Ja tässä tilanteessa uskallan sanoa muutakin: hautakappelilta se on minusta aina näyttänyt. Niin synkän näköinen se on. Ja nythän siitä tuli oma hautansa.”

”Mutta mutta, missä me nyt pidämme jumalanpalvelukset?” suri kirkkoherra Noisio. ”No missä vain tarkenee paleltumatta ja kastumatta”, sanoi sama vääräleuka. ”Eihän uskomme oli riippuvainen rakennuksista. Olkoon ne sitten miten hienoja tai huonoja tahansa. Muistan vielä minkä raamatunkohdan piispa luki siunatessaan kirkon käyttöön: Se oli toisen Timoteuksen kirjeen toisesta luvusta: Jumalan laskema perustus pysyy lujana, ja siinä on merkkinä nämä sanat: Herra tuntee omansa."

” Niin, sanon vielä: jospa tämä harmi kirkon menettämisestä johtaakin hyvään lopputulokseen.” ”Mitä tarkoitat?” kysyi kirkkoherra. ”No sitä että jospa nyt siirrytään kiven ja marmorin palvonnasta elävän Jumalan palvontaan. Se perustus minkä Herra on laskenut, ei ole kiveä eikä sementtiä. Se on se uskon perustus, jonka on valanut itse Herra Jeesus Kristus. Ja Herra tuntee omansa.”

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 5.1.2021

Altti

Altti näkyi kävelevän taas hoippuen kotiaan kohti. Se oli talorähjä kaupungin kulmalla. Naapureita oli jokunen. Altin elämänmatka oli ollut rosoinen tarina villiä menoa, kesäisiä kalamatkoja, juopotteluja, yrityksen perustamista ja sen konkurssi. Autokorjaamo oli kaatunut Altin runsaaseen poissaoloon työpaikalta. Päätä oli pakottanut ja lisää viinaa oli saatava. Sillä menolla mikään yritys ei pystyssä pysy, sanoivat naapurit seuratessaan Altin seikkailua elämän merellä.

Niin se näkyy tekevän kuin isänsä ja isoisänsäkin teki. Holtitonta menoa. Välilä selviä kausia ja sitten ratkeamista. Ei siitä valmista tullut isänsä eikä isoisänsäkään elämässä. Perheensä joutuivat elämään tuilla ja avustuksilla. Hyvä kun jotkut rääsyt oli lapsille antaa kouluvaatteiksi. Altti parkakin läksi monta kertaa kouluun kuraiset vaatteet yllään ja paripuolet tumput käsissään.

Alttia ei ollut nyt näkynyt vähään aikaan. Vuosi oli äsken vaihtunut, eikä Altti ollut paukuttelemassa raketteja, vaikka se oli tavallisesti hänen lempijuttunsa vuoden kierrossa. Altin talon ikkunat olivat olleet pimeänä jo kolmatta viikkoa. Missä mies viiletti? Altin katoaminen puhututti naapureita koko kevättalven. Vain silloin tällöin yksi vaitonainen mies, Altin luottokaveri kävi auraamassa pihatien ja tyhjensi mainoksista täyttyneen postilaatikon. Mies ei kuitenkaan sanallakaan kommentoinut kysyjille Altin katoamista tai poissaoloa.

Sitten tuli kesä ja sen myötä Alttikin ilmaantui jälleen maisemiin. Hän ajeli nurmikon, kuopsutti marjapensaita ja istutti kasvimaan, mitä pidettiin naapurustossa jo ihmeenä. Kymmeneen vuoteen Altti ei ollut koskenutkaan puutarhaansa, mikä oli rehottanut lopulta aivan villinä. Kun oli poutaa, Altti nähtiin maalaamassa pihansa aitaa, sen jälkeen kun hän oli oikaissut sen kallellaan olevat kohdat. Kun tuli heinäkuu, Altti toi pihaan rakennustelineet. Pian ne olivat pystyssä talon ympärillä. Altti nähtiin raappaamassa talon seinästä kulunutta maalia pois. Ei aikaakaan kun Altin kotitalo oli muuttunut rähjästä punamullan väriseksi, valkeilla ikkunankehyksillä koristetuksi viehättävän näköiseksi rakennukseksi. Vesikattokin sai uuden maalikerroksen.

Naapurit alkoivat olla jo ihmeissään Altin tarmonpuuskasta. Kyllä se pian ohi menee ja ryyppy tulee takaisin, he arvelivat. Mutta Altti vain jatkoi puuhailuaan, nyt talon vieressä olevan korjaamorakennuksen parissa. Sekin sai uuden maalipinnan ja rikkinäinen ikkuna vaihdettiin uuteen ja vinossa rempottava hallin ovi oli nyt viivasuorasti paikoillaan. Oven yläpuolelle Altti kiinnitti valaistun kyltin: Altin paja. Mistähän se meinaa saada asiakkaat? Tuskin mistään, niin sattuman jälkeä on Altti tehnyt. Joskus hyvää, joskus sitten mitä sattuu.

Mutta paikallislehdessä oli Altin pajan avajaisilmoitus. Tarjottiin ilmaiset kahvit ja Altti jakoi kortteja, joilla sai autoonsa ilmaisen öljynvaihdon ja ajovalojen suuntauksen. Piankin pajan edustalla oli auto ja toinenkin korjattavana ja huollettavana. Ja Altti vain jaksoi hymyillä. Asiakkaat antoivat Altin työstä hyvää palautetta: laadukasta ja nopeaa työtä kohtuuhintaan. Nyt naapureissa alkoi jo heräillä kateudenkin poikasta. Miten tuo juoppo nyt muka luulee menestyvänsä? Katsotaan vaan syksyyn. Kyllä vauhti hyytyy.

Mutta seurasi uusi yllätys. Eräänä syyskuisena päivänä Altin pihassa nähtiin soman näköinen naisihminen haravoimassa ja korjaamassa satoa puutarhasta. Ennen joulua lehdessä oli ilmoitus kihlauksesta ja keväällä avioliittoon vihkimisestä. Nyt Altin talossa oli kaksi asukasta. Altti ja ja tuo syksyllä nähty Anne. Vuoden kuluttua ilmaantui pihalle lastenrattaat. Naapurit olivat ihmeessään. Vuodessa Altin elämä oli tehnyt täyskäännöksen. Ja nyt se vielä mokoma rakentaa kesämökkiä komealle rantatontille, kertoi naapuruston tietotoimisto. Mistä se Altti oli saanut rahat siihen?

Kesken juorujen jakamisen Altti ilmaantui jakamaan naapurustolle kutsuja puutarhajuhlaan hänen pihaansa. Naapurit siristelivät silmiään. Mennäkö vai ei? Uteliaisuus kuitenkin voitti, ja taisi jollain olla pientä sympatian poikastakin elämässä näin ylennyttä Alttia kohtaan.

Juhlassaan Altti piti puheen. Hän kertoi, miten hänelle yhdellä juopporeissullaan oli jaettu pieni vihkonen. Siinä kerrottiin neljästä hengellisen elämän tosiasiasta. Oli Altille uskosta puhuttu ennenkin, mutta nyt asia kolahti. Altti oli istunut puiston penkille lukemaan vihkosta. Siinä samalla hän oli kokenut selvästi Pyhän Hengen puhuvan hänelle: "Nyt on Altti sinun pelastuksesi päivä tullut. Lähde heti Virtainvuoren kuntoutuspaikkaan niin saat siellä ohjeet.” Altti tiesi paikan. Se oli kristitty alkoholistien hoitopaikka. Altti meni ja pääsi henkisesti ja hengellisesti jaloilleen.

"Viina jäi ja elämä alkoi järjestyä. Nyt olen tässä ja olette itse nähneet miten Herra on nostanut minut, entisen juopon uuteen raittiiseen elämään. Halusin kertoa tämän teille ja pyytää teitä iloitsemaan kanssani Herran armosta, joka on minut kohdannut."

Jeesus sanoo: "Minä olen maailman valo. Se, joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo."

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 4.1.2021

Tattara Tehmu

Tattara Tehmu katsoi tv:ta. ”Älä tapa!” huusi siellä joku. ”Älä tapa!” Tattara Tehmu havahtui. Mitä, oliko se totta vai elokuvaa? Hän oli nukahtanut odottaessaan uutislähtetyksen alkamista.Hänen kotikaupungissaan Jallarassa oli ollut levottomuuksia. Ne olivat saaneet alkunsa ruoan hinnan noususta. Ihmisillä oli koronaviruksen vuoksi jo ennestään hankalaa. Ei vain taudin pelon vaan elinkeinon menettämisen vuoksi. Moni oli nyt köyhtynyt niin, että piti lähettää perheen lapset kerjuulle kaupungin pääkadun varteen, missä autot pysähtyivät usein ruuhkassa. Silloin saattoi mennä tuokkosen kanssa auton luo ja pyytää pientä rahasummaa.

Nöyryyttävää se oli, mutta niin oli tehtävä, jos halusi pysyä hengissä. Levottomuuksia oli ollut ennenkin. Vastustettiin hallintoa. Se haluttiin vaihtaa toiseen. Joskus mielenosoitukset olivat muuttuneet väkivaltaisiksi mellakoiksi. Silloin jotkut olivat tallaantuneet kuoliaiksi. Joitain ihmisiä kohti oli avattu tuli. Moni perhe oli menettänyt vuosien mittaan ainakin yhden, jotkut kaksi tai kolmekin perheenjäsentä. Se teki katkeraksi. Jotkut kuuluivat hautovan kostoa viranomaisille. Oli halu rankaista, antaa samalla mitalla takaisin. Joillain oli halu tappaa.

Pelko oli hiipinyt Tattara Tehmun sydämeen. Yhä raaempia kuiskauksia ja huutoja kuului illalla ja yöllä hänen kaupunginosansa kujilta. ”Väkivalta synnyttää väkivaltaa”, ajatteli Tattara Tehmu. ”Sen näin jo lapsena, kun oli vallankumous ja silloin kostettiin ja sitten oltiin katkeria vuosikymmenet. Koston kierre on hirmuinen. Se on kuin Valmu-tulivuori, joka sylkee laavaa ja viskoo kiviä kauas ympärilleen ja lähettää pimentävän ja likaavan tuhkapilven kaupungin ylle. Ulkona kuivuvat pyykit menevät rikinkatkuisessa tuhkapilvessä pilalle.”

Hän oli nänyt äitinsä itkevän katsoessaan reikiintyneitä liinoja, joita tämä oli tehnyt myydäkseen ne. ”Kosto on samanlainen pilaaja. Aina saa pelätä. On yhä uusia ihmisiä, joita pitää karttaa ja välttää kohtaamasta kostoa peläten.” Kerran hänen perheensä oli joutunut muuttamaan kaupungin toiselle laidalle, ettei kostaja tulisi heitä vastaan. Kukaan heidän perheestään ei enää tiennyt, miten riita ja kostonkierre oli alkanut. Mutta oli syntynyt aina uutta kostettavaa.

Nyt oli kostonyö. Se tuntui Tattara Tehmun sydämessä asti. Ei riittänyt, että televisio sylki ilta illan perään väkivaltaa sortoa tarjoten sitä ajankuluksi, viihteeksi. Sellaista Tattara Tehmu ei käsittänyt. Elämä oli muutenkin ahdistavaa. Hän ei kaivannut nähdä ohjelmia, joissa viihteen vuoksi ajettiin tosia takaa, varastettiin ja tapettiin, ajettiin autolla toisten yli, pantiin myrkkykäärme sängyn alle pistämään toinen kuoliaaksi. Sitä sitten odotettiin silmä tarkkana television ääressä.

Tattara huokasi. Kyllä, tv-uutiset ne olivat, joista tuo ” Älä tapa!”-huuto kuului. Pääministeri uhkasi poikkeustilalla ja armejan lähettämisellä vangitsemaan vastustelijat ja ilkivallan tekijät.Tattara Tehmu katsoi poikansa petiä. Se oli tyhjä. Ei kai Siva ollut lähtenyt mellakoihin mukaan? Pelko kuristi Tattara Tehmun sydäntä. Täytyi saada jotain muuta ajateltavaa. Hän pani tv:n kiinni ja avasi radion. Selatessaan radioasemia hän löysi sattumalta yhden, josta tuli kaunista ja rauhallista musiikkia. Siinä laulettiin rauhasta, joka oli tulossa kaikkialle maailmaan. Tästä rauhasta puhui joku nainen laulun päätteeksi.

Nainen kertoi rauhan ruhtinaasta, joka tuli taivaasta antaakseen kuoleman varjon maassa eläville ihmisille toivon. Tämän ruhtinaan nimi on Jeesus. Hän syntyi 2000 vuotta sitten Betlehemissä. Vaikka hän oli ruhtinas, hänen vanhempansa olivat köyhiä. Heillä ei ollut muuta majapaikkaa kuin eläinten suoja. Ruhtinaan vuoteena oli eläinten syöttökaukalo. Tattara Tehmu kuunteli. Hänellä ei juuri nyt ollut muutakaan tekemistä. Ohjelma päättyi. Uusi lähetys tulisi seuraavana päivänä samaan kellonaikaan. Tattara Tehmua alkoi väsyttää. Hän nukahti ja näki unta lapsuuskodistaan. Heillä oli ollut sikoja. Niiden ruoka pantiin puiseen kaukaloon, josta ne kiljuen ja röhkien sitä söivät. Tattara näki sikojen kaukalossa heiniä ja niiden päälllä nukkuvan kapaloidun vauvan. Siat tulivat kaukalon luo ja nuuhkivat varovasti lasta. Sitten ne siirtyivät pari askelta taaksepäin ja jäivät istumaan katse vauvaa kohti. Sitten paikalle tuli nuori nainen ja kumartui lapsen puoleen.

Siihen Tattara heräsi. Koko päivän hän ajatteli vuoroin untaan, vuoroin radiosta kuulemaansa ohjelmaa rauhan ruhtinaasta. Illalla Tattara Tehmu avasi radion eilisen aseman kohdalta. Jälleen kuului kaunista musiikkia. Laulussa kerrottiin miten tämä rauhan ruhtinas kasvoi aikuiseksi. Hän rakasti kaikkia ihmisiä, myös niitä, jotka vihasivat häntä. Hän tiesi, että näitä ihmisiä auttaisi vain se, että hän ottaisi heidän pahat tekonsa kantaakseen ja kuolisi heidän puolestaan. Rauhan ruhtinas tapettiin ristillä ja hän kuoli. Kuitenkin kolmantena päivänä hän nousi kuolleista ja astui taivaaseen.

”Sieltä hän lähetti Henkensä, Pyhän Hengen kolkuttamaan jokaisen ihmisen sydämen ovelle. Hän toivoo, että sinäkin avaisit hänelle sydämesi oven ja päästäsit rauhan ruhtinaan Jeeusuksen sisään. Kun niin teet, hän tulee ja aterioi kanssasi ja sinä hänen kanssaan.” Tätä kieltä Tattara Tehmu ymmräsi. Vain ystävän kanssa aterioidaan. Niin heilläkin oli tapa. Tattara kuunteli edelleen. ”Rauhan ruhtinas on Jumala itse. Hän ottaa sinun taakkasi kantaakseen antaa sinulle rauhan myös vihamiestesi kanssa.” Siihen ohjelma päättyi. Tattara Tehmu päätti kutsua poikansa kuuntelemaan kanssaan tuota radio-ohjelmaa huomisiltana. Jospa Sivakin avaisi sydämensä oven Jeesukselle, taivaalliselle rauhan Ruhtinaalle.

Jeesus sanoo: ” Älä tapa.” 2. Mooseksen kirja 20:13

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 3.1.2020

Uusi moottoripyörä

Kun sain kohdata vuonna 1972 kesäkuussa armon, että Jeesus Kristus kolkutti sydämeni ovelle, en vielä tiennyt, mitä kaikkea siitä seuraisi. Ensimmäinen seuraus oli se, että Jumalan armosta ymmärsin avata oven Jeesuksen tulla siitä sisään. Sen jälkeen on tapahtunut paljon.

Aikaisemmin olin yksinäinen, kiusattu koululainen. Uskoontulokesänä kaikki muuttui. Kiusaaminen loppui ja sain kavereita seurakunnasta, jonka nuorten kokoontumisissa aloin käydä. Kävin isoskoulutuksen ja toimin riparilla ohjaajana. Olin mukana seurakuntanuorten lapinmatkalla. Kävin nuoten illoissa ja keskiviikon varttikirkossa. Toimin leirikeskuksen kesäisäntänä.

Tuolle työpaikalle ajoin aina omalla moottoripyörälläni, jonka hankkimiseen liittyy hauska tarina ja rukousvastaus. Pyörä oli japanilainen Yamaha RD 350, uudehko kaksitahtipyörä. Minulla oli ollut aikaisemmin, ennen uskoontuloa 200 kuutiosenttimetrin Triumph Tiger. (Siihen aikaan mp-kortin sai jo 16-vuotiaana.) Siitä olin ehtinyt luopua. Mieli teki kuitenkin kaksipyöräistä kulkupeliä. Rahaa vain ei koululaisella ollut.

Olin uskoontulon jälkeen kuitenkin lukenut tosikertomuksen amerikkalaisesta kaverista, joka tuli Eurooppaan erään kristilisen järjestön kautta kesäevankelioinnin projektityöntekijäksi. Hänelläkään ei ollut juuri rahaa. Silti hän rukoili Jeesusta antamaan hänelle Euroopassa olon ajaksi amerikanraudan, kun hän tykkäsi kovasti ajaa sellaisella. Hän kuvaili Jumalalle tarkasti toivomansa auton sen merkkiä, mallia ja väriä myöden. Ja Jumala kuuli ja pian hänen allaan oli juuri tuollainen kulkuneuvo!

Ehkä tästä rohkaistuneena minäkin rukoilin samaa moottoripyörään liittyen. Tosin en esittänyt niin tarkkoja toiveita Jeesukselle kuin tuo amerikkalainen. Kenellekään ihmiselle en mp-pyyntöäni esittänyt. Pian tämän jälkeen olin keväällä isäni kyydissä matkalla kouluun, kun hän yht äkkiä sanoi minulle: ” Kuule Pekka, mitä jos hankitaan sinulle uusi moottoripyörä. Minä hoidan maksun.” Olin ällikällä lyöty! Etsimme ja valitsimme ja hankimme sopivan pyörän, tuon Yamahan. Se löytyi entiseltä kiusaajaltani! Pyörästä oli iloa useaksi vuodeksi. Myin sen pois vasta muutttettuani Helsinkiin opiskelemaan.

Tuossa moottoripyörän saamisessa toteutui Jeesuksen Raamatussa (Markus 11:24) antama lupaus hänen lapsilleen: ” Niinpä minä sanon teille: Mitä ikinä te rukouksessa pyydätte, uskokaa, että olette sen jo saaneet, ja se on teidän.”  Osasinko erityisesti uskoa tuossa tilantessa? Ainakin uskoin ja ymmärsin olevani Isän omaksi Jeesuksen verellä lunastettu Jumalan lapsi, ja että minulla on lupa tällaistakin pyytää!

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 2.1.2021

Ahdistusten vuosi? Miten selviydymme siitä?

Vuosi 2020 oli yllätysten vuosi. Vielä tammikuussa Greta Thunberg ja ilmastomuutos oli uutisten otsikoissa. Tultaessa tammikuun loppua kohti covid-19 virus alkoi vallata pääotsikot. Maaliskuun 28. päivänä Uusimaa eristettiin koronaviruksen vuoksi. Vuoden 2021 alkaessa olemme Suomessa ja ympäri maailmaa edelleen tämän viruksen kourissa. Rokotteista toivotaan apua. Vuoden 2020 aikana kuitenkin myös Suomen ja monen muun maan talous on kokenut kovia takaiskuja ja valtiot ovat ottaneet lainaa valtavia summia koronan runteleman taloutensa pitämiseksi käynnissä. Kun koronavirus aikanaan hellittää, niin vastassa saattaa olla koko Eurooppaa ravisteleva talouskriisi. Eikä se ole ainut kriisi, vaan on vielä suunnattomasti suurempi uhka, josta myös Greta Thunberg on huolestunut ja varoittanut meitä.

Se on, että maapallon keskilämpötilan nousu on tullut kriittiseen kohtaan. Jos emme aivan pian, muutaman lähivuoden aikana, onnistu rajoittamaan lämpötilan nousua riittävästi, on olemassa uhka lämpiämisen riistäytymisestä käsistä. Silloin paluuta entiseen ei enää ole, vaan elin- mahdollisuuksien tuhoutuminen maapallolla saa ennennäkemättömät ja pysäyttämättömät mittasuhteet. Samaan aikaan jatkuu ja lisääntyy siirtolaisuus ja pako tuhoutuneilta alueilta sinne, missä vielä on saatavilla ruokaa ja muita elämiseen tarvittavia välttämättömyyshyödykkeitä. Kansainvaellukset jatkuvat. Luetteloa alueellisista ja maailmanlaajuisista ongelmista, kuten lisääntyneestä väkivallasta ja sen uhasta voisi jatkaa pitkään.

Useimmilla suomalaisilla yllä mainitut ja monet muut kansaamme ja koko maailmaa koskevat ahdistuksen aiheet ovat tiedossa, eikä niiden toistaminen olekaan tämän päivän saarnan varsinainen aihe. Ne muodostavat kuitenkin taustan valoisille lohdutuksen sanoille, jotka on tarkoitettu meille jokaiselle. Jumala puhuu meille ilmoituksessaan Raamatussa, Roomalaiskirjeen luvussa 12:

”Toivokaa ja iloitkaa, ahdingossa olkaa kestäviä, rukoilkaa hellittämättä.”

Kaikkien elämän uhkien ja haasteiden yläpuolella on meitä rakastava laupias taivaallien Isä. Hän on tullut jouluna taivaasta yhdeksi meistä, kuitenkin ilman syntiä, antaakseen meille toivon, joka kestää vaikeimpienkin aikojen läpi hamaan iankaikkisuuteen saakka taivaassa. Vaikka elämän taakat tuntuisivat välillä vyöryvän yllemme hyökyaallon tavoin, isä Jumala ei unohda meitä. Vaikka ahdistus ja huoli jokapäiväisen elämän sujumisesta tuntuisi välillä painavan meidät maahan saakka, on meillä Isä taivaassa, jolta saamme luottavasti pyytää kaikkea tarvitsemaamme. Vaikka elämän mielekkyys tuntuisi välillä katoavan ja päivät näyttäisivä samalta harmaalta massalta vailla valon pilkahdusta, niin kanssamme kulkee yhä Isä taivaassa, joka luo tiellemme valoa.

Hänen Poikansa Jeesus lähetettiin valoksi maailmaan, ettemme me, jotka vaellamme täällä kuoleman varjon maassa, masentuisi ja joutuisi hukkaan. Meillä on lupa rukoilla Isäämme vanhimman veljemme Jeesuksen Kristuksen nimessä. Saamme rukoilla kestävästi ja hellittämättä. Aikanaan pimeys väistyy ja valo voittaa. Ja se on jo nyt niiden sydämessä, jotka tahtovat turvautua Jeesukseen.Tämä valo ja voima ei ole meistä lähtöisin. Se annetaan meille armosta, yksin Kristuksen tähden. Siksi saamme ahdistustenkin keskellä levätä. Saamme olla turvallisella mielellä, sillä itse Jumala, joka on kaikkia valtoja ja voimia suurempi, on luvannut pitää meistä huolen.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 1.1.2021

Uusi vuosi 2021

Kun avaat kotisi oven ja astut sinne sisään, mitä tapahtuu? Menevätkö korvasi lukkoon? Alkavatko silmäsi kuivua? Tukkeutuuko nenäsi? Alatko niistää verisiä hyytymiä? Saatko ihoosi punoittavia paukamia? Alkaako keuhoputkessasi tuntua pistävää kipua? Muuttuuko hengittäminen vaikeammaksi? Alkaako keuhkoissasi tuntua kipua? Leviääkö yllesi merkillinen lamaannuttava väsymys? Alkaako muistisi pätkiä? Alkaako sinua paleltaa kuin olisit kuumeessa? Ja tämä kaikki joka kerta kun astut kotiisi? Vuodesta toiseen. Vuosikymmenestä toiseen?

Mitä sanoisit, jos joutuisit elämään sellaisissa olosuhteissa etkä kokisi niistä ulospääsyn mahdollisuutta? Kokisit kärsiväsi suotta. Aika kuluu ja terveytesi heikkenee koko ajan. Et koe olevasi lopulta enää täysin työkykyinenkään. Mietit mistä syystä näin on. Mietit miksi tilanne ei muutu, vaikka olet rukoillut muutosta koko ajan? Uskot Jumalaan ja uskot Jeesukseen. Olet puhunut hänenstä monille. Olet vakuuttanut heille ettei Jeesus jätä lastaan pulaan. Mutta itse koet jääneesi apua vaille kun astut kotisi ovesta sisään.

Onko mieleesi viimein tullut ajatus, että tällä kaikella saattaa sittenkin olla joku tarkoitus? Hyvä tarkoitus, josta Jumala puhuu apostoli Paavalin kautta Roomalaiskirjeen viidennessä luvussa sanoen:

”Me tiedämme, että ahdinko saa aikaan kestävyyttä, kestävyys auttaa selviytymään koetuksesta ja koetuksesta selviytyminen antaa toivoa. Eikä toivo ole turha, sillä Jumala on vuodattanut rakkautensa meidän sydämiimme antamalla meille Pyhän Hengen.”

Tai hyvä tarkoitus myös niin, että Jumala haluaa muistuttaa sinua yhä uudestaan asiasta, joka on suunnattoman tärkeä, asiasta jossa sinun pitää tehdä parannus.

Oletko koskaan miettinyt, että pitkä ahdistuksesi sisältää sittenkin suunnattoman määrän Jumalan rakkautta sinua kohtaan. Että Jumala ei ole jättänyt sinua rauhaan, eikä myöskään hetkeksikään yksin vaivojesi kanssa. Hän on ollut koko ajan hereillä. Ja kun olet hälyttänyt kanssakristittyjä rukoilemaan puolestasi, viimein tämän rukousrintama tekee läpimurron. On kuin sinut olisi herätetty eloon pitkästä unesta. Sinussa on yhtäkkiä virtaa ja voimaa muutokseen.

Elämässäsi alkaa tapahtua voimalla ja vauhdilla hyviä asioita. Päätöksiä, suunnitelmia, eteenpäinmenoa. Ja sinun parannuksesi on tehty. Ja tajuat, ettet ole saanut tätä kaikkea aikaan omasta voimasti, yksin. Vaan että se kaikki on Jumalan suunnatonta armoa sinua kohtaan.

Toivo on herännyt. Sinulla on uusi suunta. Olet täynnä toiveikkuutta ja suunnitelmia ja koet, etteivät ne tule jäämään vain haaveeksi, vaan sinä saat ne liikkeelle ja maaliin asti. Ei kuitenkaan sinun voimallasi eikä sinun kunniaksesi, vaan Herran voimalla ja hänen kunniakseen. Ja tästä kaikesta saat iloita, etkä vain sinä vaan koko perheesi.

Sen mitä juuri kirjoitin, kirjoitin oman kokemukseni perusteella. Herra on sittenkin hyvä. Hänestä kannattaa pitää kiinni synkimmässäkin yössä. Aamu koittaa vihdoin.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 31.12.2020

Uusi alku

Oli rippikoulu. Johan oli tullut sinne Ruotsista saakka. Hän oli syntyisin Suomesta, mutta muuttanut vanhempiensa mukana Ruotsiin ollessaan 13-vuoden ikäinen. Ripari oli leirimuotoinen. Nyt oli menossa sen toinen päivä. Johan oli saanut jo pari uutta kaveria leiriläisten joukosta. Leiri tuntui kivalta vaihtoehdolta olla rippikoulussa.

Päivät riensivät Johanin mielestä liian nopeasti. Leiri päättyi ja tuli konformaatiojuhlan aika. Johanille jaettiin muiden mukana oma Raamattu. Sen oli nimikoinut leirin pappi ja kirjoittanut nimilehdelle kohdan Johanneksen evankeliumin luvusta 16: ”Pyytäkää, niin te saatte, ja teidän ilonne on täydellinen.”

Johan pyysi isosia ja pappia tulemaan hänen juhlaansa isomummon kesämökille. Pian seurakunnan vanha pikkubussi lastattuna isosilla ja papilla pysähtyi Johanin juhlapaikan pihaan. Johanin isä halusi jutella papin kanssa. ”Johan on kertonut leirin olleen hänelle postitiivinen yllätys.” ” Sehän on todella mukava kuulla”, vastasi pappi. ” Johan oli saanut myös komean Raamatun”, jatkoi Johanin isä. ”Olitte antanut hänelle muistoksi jakeen Johanneksen evankeliumista.” ” Niin olin, ajattelin sen sopivan hyvin Johanille.”

” Pyytäkää, niin te saatte….” se on paljon luvattu”, sanoi Johanin isä papille. ”Kyllähän se on”, vastasi pappi. ” ”Entäpä jos Jumala ei kuulekaan rukousta eikä vastaa vaikka kuinka pyytää?” kysyi Johanin isä. ” Onko teille käynyt niin?” kysyi pappi. ” On”, vastasi Johanin isä. ”Toinen poikani sairastui ja kuoli lapsihalvaukseen. Rukoilin polvillaan Jumalaa säästämään hänen henkensä, mutta turhaan. Olin Jumalalle katkera monta vuotta. Nyt muisto pojastani palasi mieleeni kun näin Johanin Raamatussa tuon jakeen.”

”Te olette kokeneet suuren menetyksen”, vastasi pappi. ” Ymmärrrän teitä, menetin ensimmäisen vaimoni kun hän kuoli syöpään lyhyen sairasajan jälkeen.” Pappi halasi Johanin isää ja tämä huomasi papin silmien kostuneen. Pappi vielä puristi lämpimästi tämän kättä ja hymyili kyyneltensä läpi katsoen isää lämpimästi silmiin. Johanin isä vastasi epävarmasti papin hymyyn.

Ruotsiin palattuaan Johan otti eräänä päivänä uuden Raamattunsa esiin ja avasi nimilehden. ” Pyytäkää niin te saatte, että teidän ilonne olisi täydellinen.” Ne olivat Jeesuksen sanoja. Johan mietti mitä hän pyytäisi.Silloin hän muisti veljensä haudalla käynnin Suomessa. Hänen isänsä oli puhjennut kyyneliin asetettuaan tuomansa kukat poikansa haudalle. Isä oli vavahdellut itkusta ikävän ja kaipauksen ravistaessa hänen sieluaan. ”Tätä minä sinulta Herra pyydän, että isäni suru kuolleesta veljestäni saisi hellittää ja isäni löytäisi rauhan. Tätä minä sinulta Herra Jeesus pyydän. Aamen.”

Johan oli huomaamattaan rukoillut ääneen, silmät kiinni istuen kirjoituspöydän ääressä huoneessaan huoneen ovi avoinna eteisen käytävään. Johanin lopetettua rukouksensa hän avasi silmänsä ja näki isänsä seisovan oviaukossa. Tämä oli tullut huomaamatta töistä kotiin ja oli kuullut poikansa rukouksen hänen puolestaan. Isä astui poikansa Johanin luo ja halasi tätä. ”Kiitos, poikani Johan, hän sanoi”, kiitos. Isän sanat kuuluivat lempeitten kyynelten läpi.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 30.12.2020

Marsin lakikirja

Kuuleeko Mars? Mars kuulee. Irtautuminen emäaluksesta aloitettu. Laskeutuminen käynnistetty.Valtava Mars-alus jakaantui kahtia. Kiertoradalle jäi maahanpaluuyksikkö. Mars-planeetalle laskeutumassa oli miehistömoduuli. Sitä ennen emäaluksesta oli laskeutunut Mars-planeetan pinnalle kolme majoitus-ja varustemoduulia. Pian ensimmäiset ihmiset kävelisivät tuon punertavan ja yksinäisenä kaukana maasta hohtavan planeetan pinnalla.

Työtä tämän tavoitteen saavuttamiseksi oli tehty vuosikymmeniä. Vasta uudelleen käytettävien, maasta laukaistavien kantorakettien keksiminen oli mahdollistanut miehitettyyn matkaan sopivan Mars-aluksen kokoamisen valmiiksi maan kiertoradalla. Miehistö oli valittu huolellisten testien perusteella ja heidät oli koulutettu kaikkia mahdollisia ongelmatilanteita varten. Miehistön valinnassa oli pidetty huolta siitä, että siihen valittavat miehet ja kaksi naista olivat luonteeltaan sosiaalisia, tasapainoisia ja vahvoja persoonia. Heidän tuli soveltua pitkäaikaiseen ja läheiseen kanssakäymiseen keskenään, niin että mahdolliset konfliktitilanteetkin osattaisiin ratkaista sopuisasti.

Matka Marsin kiertoradalle oli sujunut onnistuneesti vailla teknisiä ongelmia. Miehistö oli pysynyt hyvässä kunnossa niin fyysisesti kuin henkisestikin. Motivaatio onnistuneeseen siirtokunnan perustamiseen Marsin pinnalle oli kaikilla suuri. Juuri nyt miehistöalus jarrutti ja laskeutui pehmeästi ja tarkasti ennalta valittuun paikkaan. Sitten aloitettiin valmistelut siirtymiseen planeetan pinnalle ottamaan käyttöön asuin-ja tarvikemoduulit. Kuuden tunnin uurastuksen jälkeen miheistö saattoi rentoutua ja ottaa avaruuspuvut yltään. Nyt pidettiin juhlallinen Mars-aseman käyttöönottohetki, joka videoitiin Maan pinnalle. Sen jälkeen asetuttiin ruokailemaan.

Seuraavana päivänä kokoonnuttiin samaan pieneen saliin, joka toimi yhdistettynä kokous – ja ruokailupaikkana. Ensimmäinen Mars-aamu oli koittanut. Nyt muistettiin Mars-projektin isää, joka oli varoillaan ja upealla tutkimus-ja innovaatiotiimillään mahdollistanut tämän siirtokunnan perustamisen. Retkikunnan johtaja Leo Donovan toi esiin mitä Mars-projektin isä oli eräässä puheessaan todennut: Marsissa eivät vallitse mitkään Maa-planeetan lait. Tätä periaatetta meidän on syytä kunnioittaa ja laatia siksi Marsin oma elämänsääntö. Me olemme pioneereja tässäkin suhteessa. Meillä on mahdollisuus korjata ne virheet, jotka maassa ovat aiheuttaneet niin paljon pahaa ja kärsimystä. Kaikki taputtivat käsiään ja hurrasivat. Mutta sitä ennen meillä on paljon tehtävää aseman saattamiseksi täyteen toimintakuntoon.

Viikon kuluttua kokoonnuttiin pohtimaan kysymystä Marsin perustuslaista ja siitä johdetuista elämään suojelevista asetuksista. Leo pyysi kaikkia mainitsemaan kolme itselle luovuttamatonta periaatetta. Ei tehdä elämästä täällä vaikeaa ja monimutkaista. Laaditaan säännöt, jotka oikeasti ovat soveltuvat ja hyvät meille kaikille. Naiset saavat aloittaa. Lena ole hyvä. Lena sanoi: kohta 1. naisten ja miesten täysi tasa-arvo. Kohta 2. ei seksuaalisuutta, se on aiheuttanut maassa paljon ongelmia, kuten mustasukkaisuutta ja hylätyksi tulemista. Siksi tähän liittyen vaadin, että sekä miehet että naiset steriloidaan ja tehdään seksuaalisesti kykenemättömiksi. Kohta kolme: elämän tulee olla muutoin niin vapaata moraalisista periaatteista kuin suinkin. Turhat säännöt tekevät elämästä kuolettavan ikävää.

Sitten oli Lizan vuoro. Kohta 1 naisten ja miesten täysi tasa-arvo. Kohta 2. Seksuaalisuutta ei saa tukahduttaa, vaan sen on oltava vapaata ja vailla Maa-planeetan turhia eettisiä periaatteita. Vapaa seksi vallitkoon. Muuten elämästä tulee kuolettavan ikävää. Kohta 3. elämän tulee noudattaa tarkkaa kelloon sidottua rytmiä, muuten veltostumme. Miehet olivat kuunnelleet korvat tarkkana naisten esittäessä ajatuksiaan. Nyt avasi suunsa retkikunnan johtaja: Mitä mieltä olette näistä ehdotuksista? Siihen Lena tokaisi: Eivät esittämäni periaatteet olleet mielipiteitä, vaan ne ovat minulle luovuttamattomia periaatteita täällä uudesssa maailmassa. Silloin eräs miehistä avasi suunsa ja sanoi: Ei ikinä. En koskaan tule suostumaan impotentin elämään. Sinä Lena saat kyllä tehdä itsestäsi a-seksuaalin jos haluat, mutta minuun et koske. Enkä suostu myöskään vapaan seksin periaatteeseen.

Tähän retkikunnan johtaja Leo sanoi: Kyllä sinun ja kaikkien muidenkin on otettava vakavasti se, mitä Lena ja Liza sanoivat. Silloin muusta ryhmästä alkoi sinkoilla sellainen väitteiden ja vastaväitteiden tulva, että Leon oli iskettävä puheenjohtajan nuijaa useita kertoja pöytään saadakseen aikaan hiljaisuuden. Hän sanoi: Muistatteko, että esitin Maassa ollessamme, että aloitamme Marsin perustuslain laatimisen jo siellä. Mutta kukaan teistä ei tahtonut. Miksi? Ja miksi nyt vaikuttaa yhtäkkiä siltä, että koolla on joukko varhaisteinejä eikä vastuunsa tuntevia aikuisia. Onko Mars-ilma hullaannuttanut teidät?

Meteli kokoushuoneessa alkoi uudelleen. Silloin Leo painoi pöydän alla olevaa kytkintä ja huoneeseen virtasi nukutuskaasua. Se vaikutti kaikkiin muihin paitsi ryhmän johtajaan. Muiden nukkuessa Leo otti yhteyden Maahan ja kysyi neuvoa miten päästäisiin eteenpäin.Kun ryhmä oli jälleen hereillä, Leo kehotti kaikkia syömään ensin heidän eteensä katetun aterian.Sitä syötäessä Leo kertoi mitä Maan Mars-neuvosto oli sanonut. Oli otettava välittömästi käyttöön varasuunnitelma B.

Koska Mars-retkikunta ei osannut itse päästä sopuun ensimmäisistäkään periaatteista, ne annettaisiin ulkoapäin, eli Maa-planeetalta. Lyhyesti ja ytimekkäästi: kymmenen käskyn ja rakkauden kaksoiskäskyn laki. Se mitä läntisessä kristikunnassa pidettiin yhä tavalla tai toisella yhteiskunnan perustana. Jos tähän ei suostuta, niin Mars-projekti keskeytettäisiin ja edessä olisi pikainen paluu maahan. Kuullessaan vastauksen Mars-ryhmä meni hiljaiseksi. Sitten yksi toisensa jälkeen nosti kätensä merkiksi varasuunnitelma B:n hyväksymisestä. Mars-asemalle laskeutui rauha.

Tulkoon sinun valtakuntasi. Tapahtukoon sinun tahtosi, myös maan päällä niin kuin taivaassa. Matteuksen evankeliumi 6:10

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 29.12.2020

Koulukiusattu tyttö

Liisaa oli kiusattu koulussa. Ei niin, että häntä olisi lyöty tai heitelty jollain esineillä. Mutta niin kyllä, että hänet oli eristetty toisten joukosta. Luokan muut tytöt olivat kääntäneet hänelle selkänsä, kun Liisa yritti lähestyä heitä välitunnilla. Sama jatkui ryhmätöiden aikaan oppitunneilla. Selän takana hänelle tirskuttiin ja osoiteltiin sormella. Tämä kaikki kuitenkin salattiin opettajan silmiltä. Kotiin palatessaan Liisa oli surullinen ja masentunut.

Koulun vaihtokaan ei auttanut. Yksi kiusaajista oli siirtynyt samaan kouluun kuin hän ja vielä samalle luokallekin, ja oli aloittanut Liisaa vastaan kiusaamiskampanjan. Kiusaaja oli vahva persoona ja johtajatyyppi, joka sai mukaansa luokan arempia tyttöjä. Nyt luokan pojatkin olivat alkaneet kiusaamisen. Tänään Liisan pulpetin kirjalokeroon oli kaadettu vettä ja osa hänen koulukirjoistaan oli kastunut. Yksi pojista oli kampannut hänet portaissa. Liisan polveen oli tullut kipeä ruhje.

Liisan äiti huomasi sen tyttärensä palatessa koulusta. ”Mikä polveesi on sattunut?” hän kysyi. Liisa vain sanoi kaatuneensa juostessaan välitunnilla. Sitten äiti näki märät koulukirjat. ”Miten nämä ovat kastuneet? Ja ne maksoivatkin aika paljon.” Silloin Liisa purskahti itkuun ja juoksi huoneeseensa. ”Anteeksi Liisa, en halunnut loukata sinua. Onko sinua taas kiusattu koulussa?” Liisan huoneesta ei kuulunut mitään. Liisan äiti arvasi niin käyneen. Äiti alkoi miettiä Liisan elämää. Tätä oli kiusattu edellisessä koulussa kolme vuotta. Opettajat eivät olleet saaneet sitä loppumaan.

Oli päädytty koulun vaihtamiseen, mutta kiusaaminen ja toisista eristäminen tuntui jatkuvan. Äiti oli hyvin huolissaan Liisasta, joka tuntui kadottaneen luontaisen iloisuutensa kokonaan ja oli muuttunut hiljaiseksi ja ahdistuneen oloiseksi. Mihin tämä tilanne johtaisi, jos kiusaamista ei saataisi loppumaan? Liisan äiti selasi päiväpostia, joka oli äsken kolahtanut postiluukusta lattialle. Joukossa oli äidille tuntematon lehti. Sen nimi oli Lähde. Lehdessä kerrottiin medioiden kautta tehtävästä lähetystyöstä eri maissa. Liisan äiti selasi lehteä puolihuolimattomasti, kun hän äkkiä huomasi tekstiä kristittyjen kohtaamasta vainosta.

Vaino, voisiko Liisan kokemaa kiusaamista kutsua vainoamiseksi? Äiti pohti tätä ja luki samalla häntä hämmästyttävän kohdan lehtijutusta. Siinä siteerattiin Apostolien tekojen viidettä lukua, missä kerrottiin apostolien joutuneen ruoskituksi. Sitten teksti jatkui: ”Apostolit lähtivät neuvostosta iloisina siitä, että olivat saaneet kunnian kärsiä häväistystä Jeesuksen nimen tähden.” Miten ihmeessä joku voi olla iloinen ja pitää kunniana ruoskituksi ja häväistyksi joutumista? Sitten Liisan äiti ymmärsi: Niin, häväistystä Jeesuksen nimen tähden.

Apostolien rohkeus ja merkillinen ilo puhuttelivat Liisan äitiä. Hän käsitti, etteivät ne olleet lähtöisin ihmisestä. Jumalan oli täytynyt vahvistaa opetuslapsia kestämään vainon ja jopa iloitsemaan siitä. Liisan äiti pudisti päätään. Rohkeutta Liisakin tarvitsisi. Miten hän voisi saada tuollaisen vahvuuden? Lehti jäi avoimena keittiön pöydälle, kun Liisan äiti alkoi valmistaa päivällistä. Kun hän käänsi katseensa jonkun ajan kuluttua pöytää kohti, hän huomasi Liisan lukevan samaa lehtiartikkelia kuin hän äsken.

”Mitä pidät jutusta? Lehti oli jaettu jostain syystä meille.” ”Mitä itse pidit siitä?” kysyi Liisa äidiltään. ”Minä hämmästyin yhtä asiaa.” ”No mitä?” kysyi Liisa. ”Apostolien iloa ja rohkeutta vainojen keskellä.” ”Ai miten niin?” kysyi Liisa. Äiti näytti tyttärelleen juuri lukemansa tekstin: ”Apostolit lähtivät iloisina siitä, että olivat saaneet kunnian kokea häväistystä Jeesuksen nimen tähden.” ”No on erikoista”, sanoi Liisa. ”Miten joku voi pitää ilona ja kunniana ruoskituksi tulemista?” ”Kai se jotenkin liittyy tuohon Jeesuksen nimeen, joka myös mainitaan tekstissä”, vastasi äiti.

Tuli ilta. Äiti istuutui tyttärensä Liisan sängyn laidalle ja otti tätä kädestä kiinni. ”Liisa”, hän sanoi hyvin hiljaa, äänessään lämpöä ja myötätuntoa. ”Voisitko mitenkään ajatella, että tuo Jeesus, jonka oppilaista luimme lehdestä, voisi antaa meille kummallekin tuota käsittämätöntä rohkeutta ja iloa? Minä ainakin tarvitsisin sitä.” Liisa katsoi äitiään pitkään suoraan silmiin. Sitten hän nyökkäsi juuri ja juuri niin, että äiti huomasi sen. Äiti puki toiveen rohkeudesta ja ilosta rukoukseksi.

Seuraavana aamuna Liisa heräsi virkeänä ja toiveikkaana. Eilinen alakulo ja toivottomuuden tunne olivat tiessään. Koulussa muutkin huomasivat muutoksen Liisan olemuksessa. Kiusaajat lakosivat Liisan edestä kaatuvan heinän tavoin. Heidän kiusaamisensa oli menettänyt teränsä ja loppui. Kävi niin, että entiset kiusaajat alkoivat etsiä Liisan seuraa ja hakivat turvaa hänestä. Liisasta huokui jotain salaperäistä voimaa ja rohkeutta, joita siivitti ilo ja toiveikkuus.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 28.12.2020

Kilpapyöräilijä

Kilpapyöräilijä Karl Jantti ohitti maalisuoralle tultaessa viimeisen kilpakumppaninsa ja kiisi voittoon 20 metrin etumatkan turvin. Jälleen hänellä oli hallussaan Suomen mestaruus miesten 50 km pyöräilyssä. Se oli toinen perättäinen mestaruus samassa sarjassa. Kun Karl katseli kotiin saavuttuaan voittamiensa polkupyöräkilpailujen palkintorivistöä, hän hymyili. Siihen oli tullut tänään yksi arvokas mitali lisää.

Seuraavalla viikolla Karl lähti perheensä kanssa lomamatkalle Aasiaan. Lämpö ja auringonpaiste tekivät hyvää. Ruoka oli erinomaista. Koko perhe nautti lomasta täysin siemauksin. Tuli viimeinen loman päivä matkakohteessa. He päättivät nauttia lähtölounaan ruokapaikassa, jossa tarjottiin erilaisia meren antimia. Äyriäiset ja kalaruoat maisteltiin tyytyväisinä

Sitten oli aika pakata ja siirtyä lentokoneeseen. Lento tapahtui yöaikaan ja aamulla laskeuduttiin Seutulan lentokentälle. Karl hiukan ihmetteli oloaan. Yleensä aikaero ei juuri haitannut häntä, mutta nyt hän tunsi itsensä väsyneeksi. Kotona väsymys syveni ja Karlille nousi kuume. Se kohosi 40 celsiusasteeseen eikä laskenut. Oli lähdettävä sairaalaan. Siellä Karl joutui tiputukseen ja vahvalle antibioottikuurille.

Kuume laski ja Karl pääsi kotiin. Olo oli vielä heikko. Parin päivän kuluttua Karl otti kuitenkin esiin harjoituspyöränsä ja lähti sillä vakiolenkille. 20 kilometrin kohdalla hänen oli pystähdyttävä. Hän oksensi ja ripuloi. Oli pyydettävä vaimoa hakemaan hänet kotiin. Tästä alkoi pitkä sairastelukierre. Se helpotti välillä, mutta kun Karl aloitti urheiluharjoitukset, suolisto-ja ruoansulatusongelmat palasivat. Viimein eräs tunnettu urheilulääkäri sai lääkkeillä ja neuvoillaan Karlin sairastelukierteen katkeamaan.

Koitti Päijänteen ympäriajo. Karl tunsi olevansa kunnossa ja noudatti ennestään tuttua voimien jaksotusta tässä kilpailussa. Liikkeelle totutellen, ja vauhtia lisää, kun sai selville millaiseksi kilpailu oli muodostumassa. Kun tuli hetki ohittaa edellä ajavia kilpailijoita Karl tunsi yllättäen voimattomuutta. Hän kykeni ohittamaan vaivoin neljä pyöräilijää, mutta joutui sitten hidastamaan. Karl tuli maaliin kolmantenatoista. Sijoitus oli Karlille iso pettymys. Tappioputki jatkui koko leppukesän. Haave Euroopan mestaruuskilpailuhin osallistumisesta sai jäädä.

Vielä vuoden lopulla Karlin kunto laahasi tavoitteista. Sekä kestävyyttä että voimaa puuttui. Karl oli masennuksen partaalla. Hänen vaimonsa pyysi Karlia kanssaan Kauneimmat joululaulut -tilaisuuteen. Jos se edes vähän ilahduttaisi laulua harrastavaa Karlia. Siellä puheen pitäjä kertoi joutumisestaan myrskyyn ja haaksirikkoon venematkalla. Hän oli toverinsa kanssa ajelehtinut uppoamaisillaan olevassa veneessä kolme päivää peläten hukkuvansa millä hetkellä tahansa. Pelastus oli tullut viime hetkellä ohi ajavan rahtilaivan muodossa.

Puhuja kertoi, miten tuo kokemus oli auttanut häntä työssään kun hän tapasi kreikkalaisella pakolaisleirillä hataroilla veneillä meren ylittäneitä, joista osan ystäviä ja sukulaisia oli hukkunut matkalla. Nyt hän itse tiesi mitä on olla avuttomana meren raivon armoilla ja osasi eläytyä paremmin näiden suuria menetyksiä kokeneiden ihmisten osaan. Ehkä hän osasi hiukan lohduttaakin heitä. Karl kuuteli puhetta keskittyneesti. Sitten hänen mieleensä nousi usea nuori kilpaurheilija hänen omassa urheiluseurassaan, joiden valmentajana hän oli toiminut..

Karl oli piiskannut heitä koviin harjoituksiin ja ahdistanut heitä tiukkaan kurinalaisuuteen niiden ja ravinnon ja ajankäytön suhteen. Se jonka Karl katsoi lipsuvan harjoitusohjelmasta, sai Karlilta moitteita ja ellei parannusta pian tapahtunut, hänet saatettiin erottaa Karlin valmennusryhmästä. Hän oli nähnyt monen lahjakkuuden nousevan, mutta myös joidenkin lähtevän itkien kotiin.

Nyt Karl, joka oli ennen aina kulkenut menestyksestä toiseen, ymmärsi jotain uutta. Urheilijakin on ihminen, ja saattaa epäonnistua ponnisteluista huolimatta. Karl tunsi syyllisyyttä ankaruudestaan nuoria harjoitettavia kohtaan. Hän käsitti pitäneensä heitä lihaksilla liikkuvina koneina, sen sijaan, että hän olisi ymmärtänyt heidän olevan herkkiä ihmisiä, joilla oli joskus vaikeuksia elämässään.

Karl päätti tulla valmennettavilleen myös lähimmäiseksi ja rinnallakulkijaksi.

Hän rohkaisee meitä kaikissa ahdingoissamme, niin että me häneltä saamamme lohdutuksen voimalla jaksamme lohduttaa muita ahdingossa olevia. 2. Korinttilaiskirje 1:4

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 27.12.2020

Rintamakarkuri

”Äiti äiti, meillä oli tänään Suomen historiaa koulussa! Se on hurjan hauskaa ja jännää!” ”Kerro toki Sami”, sanoi siihen äiti Elviira. ”No Suomi on ollut sodassakin ties miten monta kertaa ja aina me ollaan selvitty! On sotasankareita ja voittoja taisteluissa.” ”Niin, ukkikin oli sodassa”, sanoi äiti. ”Oliko? En olekaan tiennyt.” ”Siitä ei ole paljoa puhuttu”, vastasi äiti. ”Miksi?” ”Siksi ehkä ettei ukkisi Jaakko ollut sotasanakari. Hän karkasi rintamalta ja oli vähällä tulla ammutuksi rintamakarkurina. Vain se, että saman kylän mies Vihtori oli hänen komppaniansa päällikkönä pelasti ukkisi kuolemalta. Hän sai järjestettyä niin, että ukkisi selvisi karkuruudesta vankilatuomiolla.”

”Miksi karkurit haluttiin ampua?” kysyi Sami. ”Siitä ei ollut puhetta historiantunnilla.” ”Ehkä asia tulee koulussa vielä käsittelyyn”, sanoi äiti. ”Maan ollessa sotatilassa lait ovat toisenlaiset kuin rauhan aikana. Sotaakäyvällä maalla ei ole varaa päästää sotilaita karkaamaan pois rintamalta. Siksi rintamakarkurit haluttiin ampua. Se oli äärimmäinen uhkaus.” ”Miksi sitten ukki karkasi?” kysyi Sami. ”Hän jätti toiset taistelemaan yksin. Se oli väärin tehty”, sanoi Sami vielä. ”Meidän on helppo antaa tuomio jälkeenpäin”, vastasi äiti. ”Emme kuitenkaan tiedä millaista on ollut olla räjähdysten ja veristen ruumiiden keskellä taistelussa.” Sami mietti hetken ja sanoi sitten: ”Se on totta.”

”Eikö ukki koskaan puhunut asiasta?” Sami kysyi äidiltä. ”Ei, mutta jos haluat tutustua jo edesmenneseen ukkiisi, niin minäpä annan sinulle nipun hänen kirjeitään mummollesi. Osa niistä on kirjoitettu sodan aikana. Osa sen jälkeen.” Pian Sami koetti ottaa selvää ukkinsa käsialasta. Ennen pitkää Sami alkoi ymmärtää mitä ukki oli kirjoittanut. Ukki kertoi tulevalle vaimolleen miltä tuntui joutua vankilaan ja joutua kaikkien halveksimaksi. Mutta hän ei ollut voinut mitään hermoilleen. Kun hän näki yhä uusien oman kylän poikien kaatuvan ja silpoutuvan talvisodan taisteluissa, hän lopulta enää kestänyt katsoa sitä, vaan lähti juoksemaan poispäin rintamalta. Hän pakeni kotiinsa saakka, ja sieltä hänet vangittiin.

Vankeusaikana Jaakko pyysi lukemista, että ei sekoaisi ajatuksineen. Hänelle annettiin Raamattu. Sitä ukki ei ollut koskaan ennen avannut rippikoulun jälkeen. Kirja tuntui ensin vastenmieliseltä. Mutta sieltä hän löysi itsensä. Israel pakeni pakokauhun vallassa vihollista. Eikä vain kerran. Kuningas Daavid joutui piileskelemään vuosikausia kun hänet haluttiin murhata. Ukkia puhuttelivat hätääntyneen Daavidin rukoukset Psalmien kirjassa. ”Hartaasti minä odotin Herraa, ja hän kumartui minun puoleeni ja kuuli huutoni. Hän veti minut ylös syvästä kuopasta, upottavasta liejusta. Hän nosti minut kalliolle, antoi lujan pohjan askelteni alle. Hyvä on sen osa, joka luottaa Herraan.”

Jaakko- ukki tunsi eläytyvänsä kuningas Daavidin hätään. Ja merkillisesti Daavidin sanat lohduttivat ja tukivat Jaakkoa. Jaakko kirjoitti kihlatulleen, miten hän Psalmien avulla ja Jumalan avulla, jota hän niiden kautta sai, kesti sekoamatta sotavankeutensa häpeälliset vuodet ja niiden jälkeisen ajan, kun moni tuttu lähes sylki hänen päälleen ja kiersi petturina pitämänsä miehen kaukaa. Sami luki lumoutuneena ukkinsa elämäntarinaa. Ukki kertoi kihlatulleen myös, miten Raamattu oli avannut hänelle Jeesuksen Kristuksen merkityksen. Hänestä oli tullut ukille koko elämän turva. Vaikka häntä aina pilkattaisiin karkurina, oli hänellä nyt anteeksiantaja ja puolustaja taivaassa.

Eräänä päivänä uskontotunnilla puhuttiin kristillisen seurakunnan synnystä ja siitä, miten moni menetti henkensä siksi, että sanoi pitävänsä Jeesusta Jumalanaan. Näin kävi Stefanuksellekin, joka tästä syystä kivitettiin kuoliaaksi. Eräs Samin luokan oppilaista kysyi opetajalta mitä järkeä on usko a sellaiseen Jumalaan, johon turvautuminen saattaa johtaa väkivaltaiseen kuolemaan. Silloin Sami opettajan yllätykseksi viittasi innokkaasti. Hän sai luvan puhua: ”Entä kun sadat tuhannet suomalaiset kuolivat rintamalla siksi, että uskoivat Suomen ja suomalaisten olevan puolustamisen arvoisia? Minusta uskossa ja turvautumisessa Jumalaan on samanlaisia piirteitä. Sen puolesta, mitä pitää luovuttamattoman tärkeänä, on valmis uhraamaan jopa oman henkensä. Sodassa kuoltiin isänmaan puolesta. Kristityt kuolivat siksi, etteivät voineet kieltää häntä, josta oli tullut heille iankaikkisen toivon antaja.”

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 26.12.2020

Rauha maahan

Oli perustettu Rauha maahan-yhdistys. Innoitus tähän oli saatu erään puolueen nuorisojaostossa. Oli seurattu maailman levotonta tilannetta. Oli haluttu tehdä jotain tilanteen parantamiseksi. Alunperin nimiehdotus oli Rauha Suomeen-yhdistys, mutta sen katsottiin olevan epäsuotuisa puolueen tulevaa vaalimenestystä ajatellen. Rauha Suomeen oli sanamuoto, jonka voisi tulkita epäluotamukseksi omaa puoluetta kohtaan, joka oli juuri nyt hallitusvastuussa.

Sitä paitsi Rauha maailmaan kuulosti mahtipontisen iskevältä. Ja jos yhdistys epäonnistuisi tehtävässään (mikä oli erään perustamiskokouksessa mukana olleen henkilön mukaan todennäköisin vaihtoehto) syyn siitä saattoi helposti vyöryttää maailmassa tapahtuneiden epäsuotuisten muutosten syyksi. Nyt kun yhdistys oli perustettu ja hakemus sen rekisteröimiseksi oli jätetty asianomaiseen valtion virastoon, saattoi levollisin mielin siirtyä vapaapäiville tai loman viettoon ja jouluvalmisteluiden pariin. Lähes kaikki puolueen nuorisojärjestön jäsenistä olivat vielä opiskelijoita.

Risto saapui kotiin. Kodissa löyhyivät jouluiset ruoan ja leivonnaisten tuoksut. Risto istahti keittiön pöydän ääreen maistelemaan pipareita. No mitä opiskelurintamalle kuuluu? kysyi äiti. Valtiotieteen opinnot ovat sujuneet hyvin. Ja nuorisojärjestössä saimme aikaan uuden yhdistyksen. Vai niin. Taas uusi yhdistys! Viime vuonnahan te perustitte Koti Liito-oraville- yhdistyksen. No se nyt on vanha juttu. Vaalien alla se toi mukavasti julkisuutta periaatteillemme. Ahaa, vastasi äiti. Mikä on uuden yhdistyksen nimi? Se on Rauha maahan. Onpa sekin ytimekäs nimi, totesi äiti.

Suorastaan maailmoja syleilevä. Rauhaa tässä epävarmassa maailmassa tarvitaankin. No, kerrohan, mitä konkreettista aiotte tehdä asian hyväksi? Ensimmäiseksi teemme mainoskampanjan, jossa kerromme jukisuuteen ajatuksiamme rauhasta. Mainostaminen kuulostaa hyvältä ajatukselta, sanoi äiti. Mutta onko se kallista? Ei suinkaan, vain 150 000 euroa. Oho, vastasi äiti. Meillä meni isäsi kanssa 20 vuotta säästää sellainen summa. Mistä yhdistyksenne saa mainosrahoituksen? Puolueella on kyllä määrärahoja varattuna nuorisosäätiön toimintaan, vastasi Risto.

Puolueen…. Toisti äiti, mutta eikö se tarkoita veronmaksajien rahoja? Ja keiden maksajien? Ovatko hekin kannattamassa ajatustanne Rauhaa maahan? Äiti, kai sinä tiedät, että kaikki puolueet saavat rahoitusta eduskuntapaikkojen mukaan. Niin se taitaa olla, vastasi äiti. Mihin te pyritte mainoksilla? No siihen, että ihmiset alkaisivat lahjoittaa rahaa tähän asiaan. Ja asia on? Kysyi äiti. Asia on se, miten maahan saataisiin rauha. Vastasi Risto. Ahaa, vastasi äiti. Mitä rahoilla sitten tehdään? Tarkoitus on lähteä rahojen turvin yhdistyksen johtokunnan kanssa johonkin katsomaan, miten siellä voitaisiin saada aikaan rauhaa.

Risto ei huomannut, miten äitinsä silmät suurenivat ja sitten suipistuivat tällä kohtaa. Äiti kun samalla pesi altaassa porkkanoita. Ettekö vielä tiedä minne menette ja mikä on suunnitelmanne? Se selviää sitten, vastasi Risto. Onko sinulla ehdotuksia äiti? Lähi-Idässä on levotonta. Käykää siellä? Mutta äiti, tiedäthän että siellä on sodittu vuosikymmeniä ja vuosisatoja. Tarvittaisiin ihme, että siellä olot rauhoittuisivat. Jouluhan on ihmeitten aikaa, vastasi äiti. Äiti, vieläkö uskot niihin satuihin? Jos pidät Raamatun tekstejä satuina, niin kyllä.

Mikä niissä sinua viehättää? Esimerkiksi Israel viehättää. Chaim Weizmann, joka on uuden Israelin perustajaisiä, on sanonut, että ollakseen realisti nyky-Israelissa, täytyy uskoa ihmeisiin, vastasi äiti. Ihmeet, mitä ne ovat? kysyi Risto. No katsopas tätä tekstiä Jeremiaan kirjan luvusta 33: Vielä minä annan heidän haavojensa kasvaa umpeen ja parantua, minä teen heidät terveiksi ja lahjoitan heille pysyvän rauhan ja menestyksen. Voi äiti! Nuohan ovat tuhansia vuosia vanhoja sanoja! Niin ovat enkelin sanat paimenillekin: Teille on tänä päivänä syntynyt Vapahtaja. Tähän Risto ei keksinyt sanoa mitään. Risto, ajallaan Jumalan lupaukset käyvät toteen.

Miten muka? Kysyi Risto. Onhan Rauhan Ruhtinas jo syntynyt. Kun aika täyttyy, hän antaa Lähi-Itäänkin rauhan. Siis tsadaam! Se vain tapahtuu! sanoi Risto. Askel askeleelta, vastasi äiti. Hän käyttää ihmisiä välikappaleinaan. Keitä muka, kysyi Risto. Hän käytti kedon paimenia viestinviejinä. Hän voisi käyttää sinuakin viemään viestiä rauhasta, jonka Jeesus on valmistanut vastaanotettavaksi. Sitä viestiä kannattaa kuuluttaa vuodesta toiseen!

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 25.12.2020 ( julkaistu ensimmäisen kerran 10 vuotta sitten)

Matti Tiainen

Matti Tiainen teki kuolemaa.

Hän oli vanha mies. Kenties kahdeksankymmentä vuotta, kenties kahdeksankymmentä viisi vuotta oli hänen ikänsä. Tarkkaa synnyinvuottaan hän ei tiennyt. Matin lapset ja lastenlapset, tai ne heistä, jotka olivat jääneet eloon, olivat kokoontuneet hänen kuolinvuoteensa ympärille vanhaan savupirttiin, jonka Matti oli omin käsin rakentanut perheensä suojaksi kauan sitten.

Matilla oli kuume joka rahisi hänen keuhkoissaan. Hän näki päreen heikossa valossa lähellään hahmoja ja kuuli tuttuja ääniä jotka kumisivat hänen korvissaan oudosti kuin kaikuvassa luolassa. Sinäkö siinä Liisa? Oletko sinä Juhani.. vanha isä ja isoisä lausui vapisevalla äänellä jokaisen perheenjäsenensä nimen, myös heidän, jotka nälkä ja taudit olivat tappaneet.

Katovuodet olivat koetelleet Matin perhettä kovalla kädellä. Kahdeksasta lapsesta oli menehtynyt viisi, ja vanhimpien lasten Liisan ja Juhanin lapsista kolme, nuorimmaisen Laurin vaimo ja kaksi lapsista. Myös Matin vaimo Anna oli saateltu hautaan kahdeksan vuotta sitten, kun puute oli ankarimmillaan, eikä pettuleipääkään enää tahtonut riittää ruoaksi.

Nyt ajat olivat paremmat, mutta elämä salomailla oli yhä taistelua elämästä ja kuolemasta. Kalman tuntu leijui elämän yllä. Toivo tulevaisuudesta oli aika ajoin vähällä kadota talven pakkaseen ja tuiskuun ja lyhyen kesän epävarmaan antiin. Matti oli totisesti saanut maistaa elämää kyllikseen. Hän oli valmis kuolemaan ja oli tehnyt tilit selväksi Jumalan kanssa. Matti ryki voimakkaasti kunnes sai viimein esitettyä pyynnön jonkun lukea Raamatusta ääneen profetian Joulusta. Olihan adventtiaika pian alkamassa. Liisa, Matin esikoislapsi luki kuuluvalla äänellä Isosta Kirjasta:

” Kansa, joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valon. Niille, jotka asuvat kuoleman varjon maassa, loistaa kirkkaus.” Matti kuunteli lukemista keskittyneesti. Liisan lopetettua tuli pirtissä aivan hiljaista. Matti käänsi kasvonsa kohti taivasta ja huokasi hiljaa: ” Näettekö lapset, mikä kirkkaus. Minä näen hänet. Nyt Jeesus saapuu.” Matin katse oli suunnattu näkymätöntä maailmaa kohti. Hän oli täysin keskittynyt näkemäänsä.

Merkillinen kirkkaus valaisi Matin kasvot. Kirkkaus loisti niin että muutkin tuvassa olijat huomasivat sen. Vähitellen kirkkauden hohde himmeni ja kun lapset jälleen katsoivat Mattiin, oli tämä laskenut päänsä lepoon olkivuoteelleen ja sulkenut silmänsä. Matti oli siirtynyt kirkkauden maahan.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 24.12.2020    (julkaistu ensimmäisen kerran 10 vuotta sitten)

 Jouluaatto Hiirosen talossa

 Hiirosen talon vanha isäntä huokasi ja katsoi taivaalle.

 Sää oli muuttumassa. Pilviä oli kerääntynyt harmaaksi massaksi taivaan laelle peittäen auringon. Tuuli oli voimistunut, pakkanen lauhtunut. Pian alkaisi lumisade. Se saattaisi olla voimakasta. Lumi peittäisi alleen rekiuran, joka johti kirkonkylän rautatieasemalta Hiirosen taloon. Tuo matka oli viitisentoista kilometriä.

Hiirosen vanha isäntä huokasi. Hän odotti poikaansa kotiin jouluksi. Niilo oli kirjoittanut saapuvansa joulunalusviikolla keskiviikkona tai torstaina. Viipyisi kirkonkylässä sukulaisten luona päivän ja hiihtäisi sitten kotiin. Nyt oli lauantai, jouluaatto. Viimeistään tänään Niilo saapuisi. Pitäisikö hänen valjastaa hevonen reen eteen ja lähteä Niiloa vastaan? Lumi saattaisi olla upottavaa ja nuoskaista ja Niilon raskasta hiihtää varhain pimenevässä talvi-illassa. Susilaumakin oli nähty viikko sitten kiertelemässä eläinten suojien lähistöllä. Entä jos ne vaanisivat Niiloa kotimatkalla?

 Hiirosen vanha isäntä kuuli emäntänsä Liisan kutsuvan häntä syömään. Kello hirsiseinäisen tuvan seinällä näytti viittä iltapäivällä. Isäntä ja emäntä söivät hiljaisuuden vallitessa. Molempien ajatukset askartelivat pojan, Niilon kotimatkassa. Aterian jälkeen isäntä toi joulukuusen tupaan ja asetteli navetan lämmössä sulaneen kuusen jalustaansa pienen pirtin nurkkaukseen ja sitoi siihen langalla suuria kruunukynttilöitä. Ne sojottivat kuusen oksilla ryhdikkäinä kuin sotilaat. Olivat suuria, mutta kestäisivät kauan. Isäntä istuutui kuusen eteen lukemaan Raamattua pitäen toisessa kädessään kynttilää, jonka valossa näki tekstin hyvin.

 Kynttilän ympärille kiertyneet sormet olivat vielä iäkkäänäkin vahvat ja vantterat kuin pajavasaran varsi. ” Kansa, joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valon. Niille, jotka asuvat kuoleman varjon maassa, loistaa kirkkaus….” Isännän ajatukset harhaantuivat Niiloon. Tuvan kello löi jo seitsemän lyöntiä, eikä poikaa vielä kuulunut tupaan tulevaksi. Missä hän viipyi? Niilo tuli aina kotiin täsmällisesti ilmoittamanaan päivänä. Ei ollut hänen tapaistaan viivyttää tuloaan iltapimeään.

 ” Minä valjastan Valkon ja ajan Niiloa vastaan”, sanoi isäntä emännälleen. Tämä nyökkäsi. Ei sanonut mitään mutta oli huolestuneen näköinen. Lunta tuprutti edelleen sakeana pyrynä. Maassa oli uutta lunta puolisääreen, pehmeätä, upottavaa ja lähes nuoskaista. Valkolla oli täysi työ askeltaa eteenpäin pitkin umpeutunutta rekiuraa. Metsässä oli lunta vähän vähemmän, mutta vain vähän. Aukealla lumi oli nietostunut. Sitä riitti paikoin Valkon jalkojen syvyydeltä. ”Onkohan Niilo lähtenytkään kirkonkylästä?” pohti isäntä mielessään. Tällaista pyryä ei ole ollut viiteenkymmeneen vuoteen. Tuskin näki eteensä, mutta hevonen osasi suunnistaa, jos isäntä ei tunnistaisi reittiä lumipyryltä.

 Suuren aukean jälkeen Valkon matka vei jälleen metsään. Nyt oltiin suunnilleen puolivälissä Hiirosen ja kirkonkylän väliä. Äkkiä Valko pysähtyi ja hirnahti. Se oli kuullut jotain tarkoilla korvillaan. ” Mitä nyt, Valko? kuuletko jotain?” Valko hirnahti jälleen ja liikahti levottomasti. ” Onko se Niilo? Mene vain ääntä kohti”; sanoi isäntä luotettavalle Valkolleen. Hevonen lähti uuteen suuntaan, viistosti itään päin tutulta reitiltä. Se veti rekeä suurten honkien lomasta ja oli pian noin puolen kilometrin päässä kotiuralta. Nyt vanha isäntäkin kuuli huudon. Se tuli vaimeana etuviistosta vasemmalta. Se oli Niilo! Isännän sydän sykähti. Pian hän laskeutui reestä poikansa luo, joka istui maassa puuhun nojaten.

 ” Luojan kiitos, sinä osasit tulla”, sanoi Niilo vaimealla äänellä. Aamulla oli kuumeinen olo, mutta halusin jouluksi kotiin ja niin lähdin hiihtämään. Voimat loppuivat ja olin kai hiihtänyt väsyneenä harhaankin.” ” Voi Niilo, poikani Niilo”, sanoi hänen isänsä. Kiitos Jumalan me Valkon kanssa löysimme sinut ajoissa. Valko kuuli äänesi ja toi minut luoksesi.” Vanha isäntä auttoi kylmissään olevan poikansa rekeen vällyjen alle.

 Kotona vanhaemäntä Liisa riensi tulijoita vastaan. Kuin aavistaen mitä oli tapahtunut, hän olivalmistanut kuumaa mehua ja keittänyt höyryävää puuroa ja virittänyt tuvan takkaan räiskyvän valkean. Niilon levätessä peittojen alla tuvan auki vedettävässä sängyssä vanha isäntä ja emäntä katsoivat toisiaan takan antamassa valossa. Isäntä laittoi kätensä Liisansa käsiin ja sanoi. ” Eiköhän kiitetä Jumalaa kun Niilo on nyt turvallisesti kotona.” Hiljennyttiin. Sitten Hiirosen vanha isäntä sytytti vihreän ja tuoksuvan joulukuusen kaikki kynttilät ja asettui kuusen eteen lukemaan Joulun sanomaa Jesajan kirjan luvusta yhdeksän:

 ”Kansa, joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valon. Niille, jotka asuvat kuoleman varjon maassa, loistaa kirkkaus. Sinä teet runsaaksi riemun,* annat suuren ilon. He iloitsevat sinun edessäsi niin kuin elonkorjuun aikana iloitaan, niin kuin saaliinjaossa riemuitaan. Ikeen, joka painaa heidän hartioitaan, valjaat, jotka painavat olkapäitä, ja heidän käskijänsä sauvan sinä murskaat, niin kuin murskasit Midianin vallan. Ja kaikki taistelukenttiä tallanneet saappaat, kaikki veren tahrimat vaatteet poltetaan, ne joutuvat tulen ruoaksi. Sillä lapsi on syntynyt meille, poika on annettu meille. Hän kantaa valtaa harteillaan, hänen nimensä on Ihmeellinen Neuvontuoja, Väkevä Jumala, Iankaikkinen Isä, Rauhan Ruhtinas. Suuri on hänen valtansa, ja rauha on loputon Daavidin valtaistuimella ja hänen valtakunnassaan. Oikeus ja vanhurskaus on sen perustus ja tuki nyt ja aina. Tämän saa aikaan Herran Sebaotin pyhä kiivaus.”

 Niilo ja Liisa kuuntelivat hiljaa isännän lukiessa heille sanomaa Vapahtajasta, Joulun lapsesta,Jeesuksesta. Tuvassa oli hiljaista. Vain pihkaisen puun pauke silloin tällöin ja kellon raksutus nousivat siitä esiin. Vanha isäntä nousi ja katsoi ulos pienestä ikkunasta. Pyry oli tauonnut ja taivas seljennyt. Suuri tähti loisti taivaankannen keskellä kirkkaana kuin Betlehemin tähti, joka johti itämaan tietäjät kumartamaan Jeesus-lasta.

 Pekka Päivärinta

 

Päivän saarna 23.12.2020

Sota

Marianne Mirilin istuutui teatterin tuolille. Vanha, punaisin samettipäällysteisin tuolein varustettu teatterisali alkoi täyttyä katsojista. Esitys oli uusi monologi. Se kertoi yksinäisyydestä ja lapsuuden traumoista. Siksi Marianne oli varannut ensi-iltanäytökseen viereisen penkin ystävälleen Mirellalle. Mariannea jännitti oma reaktionsa siihen mitä hän tulisi näkemään.

Valot salissa himmenivät ja esirippu aukeni. Näkyviin tuli autio pommitettu kaupungin katu kelmeän sinisessä kuun valossa. Jostain kuului lapsen itkua. Pian nähtiin nainen juoksemassa öisellä kadulla. Kun hän kuuli itkun, hän riensi ääntä kohti. Juuri silloin lapsen itku vaimeni satojen betonilohkareitten seassa. Nainen koetti löytää lapsen, mutta turhaan. Viimein nainen lysähti katkenneen sementtisen kannatinpalkin päälle ja jäi siihen makaamaan liikkumatta.

Näytelmässä vyörytettiin esiin sodan synnyttämää ahdistusta, kuolemaa, hylätyksi tulemista, yksinäistyyttä, pelkoa selviytymisestä. Kuten Marianne oli aavistanut, hän tarvitsi ystävättärensä Mirellan tukea. Sodanaikaiset kokemukset nousivat Mariannen muistin kätköistä kuin haamut, kuin likaisena virtaava joki, kuin löyhkäävä viemäri, joka kuljetti mukanaan kuolleitten ruumiinjäseniä. Marianne oli menettänyt sodan aikana suurimman osan perheestään ja suvustaan suuressa kaupunkipommituksessa. Näyt teatteriesityksessä olivat juuri kuin sieltä.

Marianne oli menettänyt uskonsa ihmisen hyvyyteen. Hän oli kadottanut luottamuksensa huomispäivään. Elämällä ei tuntunut olevan enää mitään annettavaa hänelle. Miksi elää tässä mielettömässä maailmassa, jossa käsittämätön tuhon kylvö hävitti hetkessä tomuksi sukupolvien rakennustyön jättäen taakseen itkua, valitusta ja pimeyttä. Elämä näytti Mariannesta suurelta tyhjältä kaivolta, jonne vain pudottiin, jossa ei ollut vettä eikä pohjaa. Näytelmä oli herättänyt hänessä eloon tuon sodan aikaisen kokemuksen. Ja se tuntui vain vahvistuvan.

Marianne oli järkevä ja viisas, korkeasti koulutettu nainen. Ennen sotaa hän oli toiminut erään yliopiston matematiikan laitoksen apulaisprofessorina. Hän oli tottunut harkitsemaan kaiken tarkasti ja pitäytymään päättelyssään vain tosiasioissa, faktoissa. Kun sota oli alkanut, sen toisena päivänä lentopommi oli osunut yliopiston rakennukseen, jossa Marianne juuri piti luentoa. Yhdessä hetkessä salin katto putosi alas haudaten elävältä alleen kymmeniä opiskelijoita. Hän itse näki sen tapahtuvan silmiensä edessä. Vain hän jäi eloon.

Silloin koko Mariannen huolella rakentama maailmankuva oli romahtanut. Hän joutui sokkiin. Päiväkausiin hän ei kyennyt nukkumaan, ei syömään eikä juomaan. Eräs sukulainen oli ottanut Mariannen huomaansa. Marianne ei toipunut kunnolla kokemastaan ja näkemästään hävityksestä. Hän jäi sisäisesti rampautuneeksi. Nyt näytelmä oli avannut hänen haavansa. Hädin tuskin hän sai käveltyä ystävättärensä taluttamana portaikkoon kerrostalossa, jossa hän asui. ”Hyvää yötä ja kiitos”, hän sanoi Mirellalle. ”Pärjäätkö?” ”Kyllä minä pärjään, hyvää yötä.”

Kiivetessään käytävän portaita ylös hän kuuli yht äkkiä lapsen itkua. Hänen ihonsa meni kananlihalle ja hänen sydämensä melkein pysähtyi. ”Olenko tulossa hulluksi?” hän ehti ajatella. Sillon hän näki viisivuotiaan työtön istuvan portaikossa pitäen kädessään jotain kirjaa. ”Mitä itket, kuka olet?” kysyi Marianne tytöltä. Tämä lopetti itkemisen ja kertoi olevansa Liza ja jääneensä rappukäytävään ilmavirran paiskatessa huoneiston oven kiinni hänen takanaan. Liza oli kaivannut vanhempiaan, jotka olivat lähteneet elokuviin. Hän halusi kuunnella käytävässä, joko heidän askeleensa kuuluisivat. ”Tule minun luokseni odottamaan”, sanoi Marianne Lizalle.

”Kas, istutaan tähän sohvalle. Olitko lukemassa jotain?” Liza näytti hänelle lasten Raamatun ja sieltä kuvan jossa Jeesus siunaa lapsia. Kuvan alla oli teksti Jeesuksen sanoja, jotka päättyivät näin:” Totisesti, joka ei ota Jumalan valtakuntaa vastaan niin kuin lapsi, hän ei sinne pääse.”

Lukiessaan nuo sanat ääneen Lizalle, jotain liikahti Mariannen sisimmässä. Hän kuuli näytelmän lapsen itkun ja koki häntä etsineen naisen hädän. Mikään järkevä päätelmä ei kyennyt selittämään kuolevan lapsen yksinäistä huutoa eikä surusta suunniltaan olevan äidin kaipausta. Ei elittämään pois tuskaa oppilaansa yhdessä järjettömässä hetkessä menettäneen Mariannen sydämessä.

Istuessaan itkusta vielä nyyhkyttävän Lizan vieressä hän kuuli Jeesuksen puhuvan itselleen. ”Luota minuun. Kiipeä minun syliini. Minä olen Lohdutus surevalle, Täyttymys kaipaavalle, Koti kodittomalle, Tarkoituksen Antaja kaikkensa kadottaneelle sydämelle.”

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 22.12.2020

Maria-tyttösen tärkeä kysymys (Julkaistu ensimmäisen kerran 10 vuotta sitten.)

Elettiin Pariisissa. Joulu oli lähellä. Pieni 4-vuotias Maria-tyttönen käveli äitinsä kanssa kaupungin keskustassa. He pysähtyivät erään rakennuksen kohdalla.

Kerrostalon kivijalkakaupan näyteikkunassa oli jouluseimi, jossa Jeesus-lapsi nukkui Joosef ja Maria vierellään. Heidän ympärillään oli olkia ja niiden päällä seisoi tallin eläimiä: lampaita ja lehmiä ja aasi korvat hauskasti höröllään. Olisi voinut ajatella hahmojen heräävän eloon ja lähtevän liikkeelle hetkenä minä hyvänsä. Niin aidon näköisiä ne olivat.

Äkkiä Maria kysyi: ”Äiti, koulussa opetettiin että kristityt pitävät Jeesusta taivaan kuninkaana. Kuinka hän talliin syntyi? Miksi ei kuninkaan linnaan? ” ”Niin, siinä on hyvä kysymys! Pohditaanpa sitä kaikessa rauhassa, vaikka tuolla lämpimässä”, sanoi Marian äiti.  Hän vei neljävuotiaan tyttärensä läheiseen kahvilaan. Pian heidän edessään olivat höyryävät kaakaomukit.

”Äiti, kerrotko nyt miksi Jeesus syntyi talliin, vaikka hän oli kuninkaallista sukua?” ”Hmm ,” mietti äiti ja tuli lausuneeksi ääneen: ”Kukahan vähän auttaisi meitä tässä kysymyksessä? ”

Silloin viereisestä pöydästä nousi ylös pitkäkaapuinen mies ja esitteli itsensä:” Olen Josef ja kotoisin Armeniasta. Olen muuttanut Ranskaan 10 vuotta sitten ja toimin täällä armenialaisen seurakunnan pastorina. ”

”Ai, etkö sinä olekaan itämaan tietäjä? Luulin sinua ensin sellaiseksi, kun sinulla on tuollaiset vaatteet”, sanoi Maria hämmästyneen näköisenä. ”No Maria...” nuhteli äitinsä häntä. ”Antaa Marian olla”, nauroi Josef.” Monet ovat tulleet kysymään asustani. Nyt on vain niin että meillä päin papit pukeutuvat tällä tavalla.”

”No sitten sinä varmaan tiedät miksi Jeesus syntyi talliin eikä kuninkaan palatsiin”, sanoi Maria. ”Ehkä minä tiedän jotain asiasta, sillä tavalla kuin olen itse ymmärtänyt. ” No kerro heti”, vaati vilkas Maria-tyttönen.” Hmm… ” mumisi pappi Josef etsien sanoja. ”

Marian ja Josefin keskustellessa oli kahvilaan astunut nainen yllään pitkä päällystakki, jonka alta näkyi sairaanhoitajattaren virkapuku. Nainen kuuli Maria-tyttösen ja pappi Joosefin keskustelun ja sanoi ystävällisesti: ” Olen Hanna, ja toimin osastonhoitajana sairaalassa tässä lähellä. Poikkesin kahville ja kuulin keskustelunne. Voin ehkä auttaa teitä jos lähdette käymään kanssani sairaalassa.”

Pian Maria, hänen äitinsä ja pappi Josef seisoivat sairaalassa erään heikkokuntoisen potilaan sängyn luona. Osastonhoitaja Hanna esitteli potilaan, Simonin, kanssaan tulleille vieraille.

Maria kysyi nyt Simonilta: ” Miksi Jeesus-lapsi syntyi talliin vaikka oli taivaan Kuningas?” Simonin silmät tukkivat iloisesti hänen kuullessaan lapsen vilpittömän ja aidon kysymyksen. ”Katsohan Maria minua. Olen jo vanha, olen köyhä. Olen toiminut koko ikäni tämän sairaalan vahtimestarina ja nyt sairastuin. Pian ehkä kuolen.

Mitä ajattelet, Maria, jos Jeesus olisi syntynyt kuninkaan linnaan, olisiko minunlaisellani miehellä tai naisella ollut mitään mahdollisuutta päästä katsomaan Jeesus-lasta? ”

Maria oli hetken hiljaa ja mietti. ” Ei kai, en usko. Kuninkaan palatsiin pääsevät vain aateliset ja kuninkaalliset, hovin väki. Ja tuskin sairaana heitäkään olisi päästetty Jeesuksen lähelle”.

Simon jatkoi kyselyään: ” Maria, entä työläiset tehtaassa, entä tavalliset perheen äidit ja isät ja lapset, olisiko heidät kutsuttu kuninkaan kultaiseen linnaan Jeesus-lasta katsomaan?” ” Tuskin heitäkään”, vastasi Maria pohdittuaan asiaa,  ” ja minä en viihtyisi sellaisessa ympäristössä. Se olisi minusta liian hieno. En kokisi kuuluvani sinne.”

” Kuulkaa, miten viisaasti Maria puhuu”, sanoi Simon kunnioittavalla äänellä Marian äidille, Josefille ja Hannalle. ”Mitä ajattelet Maria, jos Jeesus syntyisi nyt, eikä hänen vanhemmilleen olisi tilaa majapaikoissa, niin mihin paikkaan Joosef olisi vienyt Marian yöpymään. Silloin tallissa, missähän nyt Jeesus syntyisi? ” Maria-tyttönen mietti jälleen ja sanoi sitten: ” Ehkä…minne pääsisi suojaan sateelta ja tuulelta.. ehkä johonkin varastoon tai … autotalliin, mihin vain missä on lämpimämpää kuin ulkona..”

” Niin voisi varmasti olla”, sanoi siihen Simon. ”Jeesuksen synnyinpaikka kertoo mielestäni sen, että taivaan Kuningas Jeesus syntyi lähelle pienintä ja tavallisintakin ihmistä. Jeesus on koko kansan Vapahtaja.”

” Hei, arvaatko mitä isäni tekee työkseen? kysyi Maria-tyttönen äkkiä Simon - vanhukselta. ”No mitä? ” ”Hän korjaa autoja verstaassaan. Hän päästäisi varmasti Jeesuksen ja hänen vanhempansa sinne suojaan!”

Maria tyttönen ja hänen äitinsä ja pappi Josef kävelivät takaisin kadulle sairaalasta. Josef sanoi: ” Kiitos sinulle Maria hyvästä kysymyksestäsi. Se johti minutkin löytämään uutta Joulun sanomasta.” ” Ja minut myös ”, sanoi Marian äiti ja otti hellästi tyttärensä käden omaansa.”

”Nyt kotiin leipomaan pikkuleipiä jouluksi!”

 Pekka Päivärinta

Päivän saarna 21.12.2020

Anssin autonkumi ja muita sattumuksia

”Herran haltuun!” ”Jumalan siunausta!” Raamattupiiri oli päättynyt ja osallistujat lähtivät kohti kotejaan. Mutta voi, Anssin auton kumi oli puhjennut parkkipaikalla. ”Hei, onko kellään pumppua? Voisin kokeilla saako renkaaseen vielä ilmaa ja voisin ajaa kotiin?” ”Katson”, sanoi Make. ”Kuule hei, ei ole.” Ei ollut kellään muullakaan. ”Hei hei!” ”Koita pärjätä! ”Nähdään.” Kaikkilla oli kiire kotiin. Anssi pähkäili mitä tehdä. Ei ollut renkaanvaihtotyökalujakaan mukana. Niinpä hän soitti vaimolleen. ”Tuletko hakemaan? Rengas rikki.”Vaimo tuli ja haki.

”Hei, siunausta! Kiva kun nähdään! Miten auton kanssa kävi? Saitko korjattua? Ai, et? Vaimo haki. No sehän kiva. Kunnon vaimo auttaa aina! Pitää mennä kauppaan. Moikka.” Anssi kävi myös kaupassa. Mutta kas, kun hän astui kaupasta hänen kantamansa täpötäysi kassi hajosi ja levautti Anssin ostokset oven eteen. ”Kas Moi, siunausta, kiva nähdä. Mites auton kanssa, saitko renkaaseen ilmaa? Ai et? Harmi, katos sulla hajos kassi, voi voi. Pitää mennä on kiire.” Anssi haki kaupasta toisen muovikassin ja sai pakattua ostoksensa siihen.

”Katos hei Anssi, kiva nähdä! Oot tullu postille kysymään joulumerkkejä. Kuule, miten auton kanssa? Pääsitkö kotiin? Ai että et, Harmi. Kuule, postissa ei oo enää joulumerkkejä, ei ainakaan tässä toimipisteessä. Ai miten niin? Ostin juuri viimeiset sata merkkiä. Joo, on paljon kortteja. Hei Sitten. Siunausta! Pitää mennä kirjoittelemaan kortit.” ”Ai miten äiti jaksaa? En oo käynyt nyt katsomassa. Ai koska viimeksi? Noo, kolmisen viikkoa sitten. Hei, hän mainitsi silloin sinut. Voisitko sinä Anssi poiketa hänen luonaan? Hän ilahtuisi. No hei vaan!”

Anssi liukastui kävelylenkillä ja joutui kaupunginsairaalaan. Jalkaa piti hoitaa siellä kokonaisen kuukauden. ”Hei, Anssihan se siellä! Siunausta! Mitä kuuluu? Ai jalka murtui. Pyydät piirin esirukousta? Toki vien viestisi. Hei sitten.” Anssi pääsi viimein sairaalasta ja koitti päivä että hän kolkutteli keppien kanssa tuttuun raamatuupiiriin. ”Ai hei Anssi! Siunausta! Miten menee? Saatiin kaikki sinun rukouspyyntösi. Ja nyt olet siinä. Miten hienoa!” ”Ai että sinulla oli vähän yksinäistä sairaalassa. Ettei kukaan vaimon lisäksi käynyt katsomassa? No on sinulla hyvä vaimo!”

Raamattupiiri alkoi ja luettiin ensimmäisen Johanneksen kirjeen luvusta kolme. Anssin vieressä olevalle veljelle osui luettavaksi jae 18: Lapseni, älkäämme rakastako sanoin ja puheessa, vaan teon ja totuudessa. ”Aamen”, näin se on, lukija lausahti. ” Niihän me kristityt teemme, emme jätä kaveria, emmekä etenkään uskonveljeä tai -sisarta apua vaille! Vai mitä?” ”Aamen”, vastasivat kaikki kuorossa. Anssi vain vaikeni.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 20.12.2020

Kokous Afrikassa

Arnod Todd katseli ympärilleen. Maisema oli avara. Tasainen heinäinen savanni jatkui etelässä silmänkantamattomiin. Pohjoisessa siinsi metsäinen alue. Kokouspaikka teltalle oli mainio. Tilaa oli tulla ja asettua paikoilleen, telttaan ja sen ulkopuolelle penkeille. Teltta oli suuri, viidentuhannen hengen telttamaja. Äänentoistolaitteet toimivat. Niille oli virtakatkosten varalta oma generaattori.Ukona valonheittimen ylsivät koko alueelle. Ilta Afrikan keskiosissa tuli nopeasti ja yö oli säkkipimeä. Mutta ennen iltakokousta oli päivätilaisuus klo 14. Siihen Todd nyt valmistautui.

Hän oli saanut lähetyskutsun jo lapsena jättäessään elämänsä Jeesuksen käsiin. Hänen vanhempansa eivät ottaneet pienen pojan puhetta lähetystyöstä ensin tosissaan. Mutta kun Arnold piti pintansa vuodesta toiseen tässä asiassa, hänen isänsä järjesti tälle paikan englantilaiseen raamattukouluun. Siellä Arnold sai koulutuksen Jumalaan luottamisessa, myös raha-asioissa.Myöhemmin hän eräässä haastattelussa totesi, ettei raha ollut ollut koskaan este hänen työlleen Afrikassa. Jumala oli pitänyt aina huolen taloudesta.

Nyt juuri huolenaihe ilmaantui taivaanrantaan. Äsken niin kirkas ja tyyni sää uhkasi muuttua myrskyksi. Tumma rintama oli nousemassa etelän suunnasta. Se oli massiivisen kokoinen. Alasimen muotoinen lähes musta pilvi oli myrskyrintaman keskellä ja sinimusta pilvimassa sen ympärillä. Jos tuo tulee tänne, kokous jää pitämättä, sanoi avustaja Arnoldille. Se oli totta. Taivaalta sataisi vettä kuin koskesta ja myrskytuuli repisi teltan. Alue teltan ymärillä muuttuisi upottavaksi mudaksi.

Arnold oli kuitenkin tottunut luottamaan Herraan. Hänellä oli usko, ettei Herra jätä häntä pulaan eikä heitä, joilla oli aikomus tulla tänne kuulemaan Jumalan sanaa. Arnold kääntyi myrskyrintamaa päin, kohotti kätensä sitä kohti ja nuhteli sitä. Hän käski Jeesuksen nimessä pilvien mennä pois. Avustaja katsoi kun Arnold rukoili käsi kohotettuna. Hän näki miten tuo valtava synkkä massa pilviä alkoi väistyä, ja pian taivas oli taas joka suunnasta kirkas. Kokous alkoi sovittuun aikaan. Teltta oli täpötäynnä kuulijoita. Moni löysi Jeesuksen Vapahtajakseen. Moni sairas parantui.

Arnold julisti väkevästi. Hän toi esiin sen, että itsessään kaikki ansaitsisivat joutua helvettiin pahojen tekojensa vuoksi. Mutta Jumala ei halunnut sitä. Siksi Jumala oli lähettänyt maailmaan Poikansa Jeesuksen Kristuksen. Hän kuoli ristillä sovittaen siinä jokaisen ihmisen kaikki synnit. Tämä pelastus on tarkoitettu jokaista varten, myös sinua. Tänään Jumala kutsuu sinua: anna hänen pelastaa sinut. Hän antaa silloin kaikki syntisi anteeksi ja sinusta tulee uusi luomus. Synnyt uudesti ylhäältä Jumalan Pyhän Hengen voimasta. Sinusta tulee elävän Jumalan lapsi. Olet pelastunut. Olet matkalla taivaseen ja kerran perillä siellä.

Puheensa lopuksi Arnold esitti kutsun tulla eteen niille, jotka halusivat jättää elämänsä Jeesukselle, tulla hänen pelastamakseen. Moni lähti liikkeelle. Arnold rukoili heidän puolestaan pelastusrukouksen ja antoi ohjeita ottaa yhteyttä lähimpään kristilliseen seurakuntaan. Sitten ihmiset palasivat paikoilleen. Sen jälkeen Arnold kehotti kaikkia, jotka halusivat rukoiltavan heidän sairauksiensa parantumista, liittymään rukousjonoon. Pian jono oli pitkä. Kesti kauan kunnes viimeisenkin tulijan puolesta oli rukoiltu. Sinä iltana nähtiin kainalokeppien jäävän joltain pois. Joku monien tuntema sokea sai näön. Tapahtui myös muita ihmeitä Pyhän Hengen voimasta.

Arnold oli aloittanut telttakokoukset Etelä-Afrikassa ja kulki kohti pohjoista. Väkimäärä kokouksissa oli vähitellen kasvanut kymmenistä satoihin ja tuhansiin. Myöhemmin se kasvoi kymmeniintuhansiin, satoihin tuhansiin ja miljooniin. Arnoldin pitämään kokoukseen tuli joskus miljoonasta kahteen miljoonaan ihmistä kerralla. Väkijoukko tuntui jatkuvan valonheittimien ulottumattomiin illan pimeydessä. Arnold iloitsi ja ihmetteli Jumalan suurta armoa. Että nämä janoiset sielut saivat kuulla hyvän uutisen Jeesuksesta Kristuksesta. Että hän sai olla Jumalan välikappaleena näissä herätyksissä. Se teki nöyräksi.

Kertomus Arnoldista perustuu tositapahtumiin.

Ne, jotka panevat toivonsa sinuun, saakoot aina sanoa: "Suuri on Herra!" Psalmi 40:17

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 19.12.2020

Metsästysseura Jäniksen vuosikokous

No nyt on kaikki kirjoissa ja kansissa, sanoi Aapeli, metsästysseura Jäniksen sihteeri. Vuosikokous oli pidetty ja tilinpäätös oli hyväksytty. Sama johtokunta kuin viime vuonna jatkaisi myös vuonna 2021. Kokous oli pidetty tutussa paikassa, Metsähallituksen Tiilikkajärven tukkikämpässä. Sitten kaikki riistasopalle! Emäntä Elsaa! Joko ruoka on valmis! Aapelin kantava ääni ylsi keittiöön. Kyllä, käykääs pöytään, hihkaisi rotevatekoinen Elsa, Aapelin vaimo ja heilautti yhdelllä otteella ison keittokattilan tarjoilupöydän päähän.

Sieltä sai itse kukin santsata ja ottaa mukaansa myös tuoreen maalaisruisleivän viipaleita. Voirasia kiersi pirtinpöydällä ja maitokannu täynnä maalaismaitoa. Soppa oli hyvää, peruna-jäniskeittoa porkkanoilla, sipulilla ja pippurilla höystettynä. Soppaa kului parikin kattilallista, sillä paikalle kokoukseen oli saapunut kymmenittäin seuran jäseniä. Vuosikokouksessa oli käsitelty myös viisi jäsenpyyntöä. Seuraan pyrkivien piti kirjoittaa hakemus, jossa tuli olla kopio aseenkantoluvasta ja metsästystutkinnon suorittamisesta ja kertomus miksi halusi mukaan seuraan. Ihan noin vain ei jäseneksi päässyt.

Johtokunta oli hyväksynyt viidestä hakemuksesta neljä. Viides oli laitettu hyllylle jatkotarkastelua varten.Hakija oli Etelä-Suomesta paikkakunnalle äsken muuttaanut mies, joka kertoi haluavansa mukaan ennen kaikkea siksi, kun koki itsensä yksinäiseksi uudella paikkakunnalla. Hän halusi tustustua tällä tavalla paikkakunnan asukkaisiin. Metsästystä hän oli harrastanut 3 vuotta ja aseenkantolupa oli olemassa. Metsästäjän tutkinto oli suoritettu, mutta se oli vielä tulossa postissa.

Tästä hakijasta, Ollista, oli kokouksessa kestusteltu pitkään. Voidaanko hyväksyä tällainen syy seuraan liittymiseksi? Eikö ollut arveluttavaa, että lähinnä seuran vuoksi lähdettäisiin jänismetsälle? Siellähän ajettiin takaa riistaa eikä rupateltu. Ja oliko hakija edes suorittanut metsästäjän tutkintoakaan vai oliko sahaamassa johtokuntaa linssiin? Ja tuo kolme vuotta harrastusta. Mitä se nyt oli? Siinä ajassahan vasta oppisi jollain lailla jänistä tähtäämään, sanoi joku. Eikä Olli ollut maininnut mitään ajokoirasta. Se oli välttämätön apuri metsällä. Taitaa Olli olla ihan noviisi ja pian sotkea ajon. Niinpä Ollille lähetettiin kieltävä vastaus ja kehotus hakea vuoden kuluttua uudelleen.

Seura Jäniksen vuosi huipentui kirkkokäyntiin niin kuin ennenkin. Kas, seurakuntaan on saatu uusi pappi, kuiskailtiin penkissä. Saarnan aluksi pappi esitteli itsensä seurakunnalle. Kalliit kristityt, olen Olli Mustonen, uusi seurakuntapastori. Tämä on ensimmäinen työpäiväni ja ensimmäinen saarnani tässä seurakunnassa. Pappi jatkoi saarnan aiheeseen, jonka teemana oli pelastus. Jossain vaiheesssa hän otti esille Luukkaan evankeliumista kohdan sen luvusta kaksikymmentä: Iloitkaa siitä, että teidän nimenne on merkitty taivaan kirjaan. Nyt kysyn teiltä, kalliit seurakuntalaiset: milloin teidän nimenne on kirjoitettu tähän kirjaan? Me tiedämme vastauksen: kristillisessä kasteessa. Pelastus on Jumalan lahja. Sitä ei tarvitse ansaita. Toisin on maallisten tahojen kuten metsästysseurojen kanssa.

Niihin ei niin vain mennäkään. Pitää laatia hakemus. Sitä ei välttämättä hyväksytä, vaikka olisi halu metsästää ja olisi tarvittavat luvat ja kiinnostus tutustua samalla mukavaan porukkaan. Näin se on tässä maailmassa tietenkin myös monien muiden tahojen kanssa. Pitää olla sopiva, pitää olla pätevä. Jeesukselle kuitenkin kelpaa epätätevä ja sopimaton ja osaamaton. Hänen kirjaansa on nimemme kirjoitettu jo kasteessa, eikä sitä voi kukaan pyyhkiä sieltä pois.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 18.12.2020

Kahvilassa

Eläkkeellä oleva mies istui suuren marketin kahvilassa. Sen pöydät olivat vaalean ruskeat, vailla kulumisen ja käytön jälkiä. Lasiseinä, joka erotti kahvilan marketin kassa-alueesta, oli niin kirkas että tuskin sitä huomasi. Lasin toisellakin puolella oli pöytäryhmiä, kuin ulkosalla kadun varrella. Ihmisiä tuli ja meni kassakäytävällä. Samoin kahvittelijoita ja ruokailijoita market-kahvilassa. Oli nuoria aikuisia, keltaliivisiä työasuisia miehiä kahvitauolla, ikäihmisiä, äitejä lapsineen.

Lasiseinän takana kulki jatkuva ihmisvirta pitkin käytävää. Asiakkaita purkautui kassoista ostoksineen, joita he pakkasivat muovikasseihin ja lähtivät sitten kohti ulko-ovea. Kassa-alueella viipotti myös varhaisnuoria, vaaleatukkaisia tyttöjä ja jokunen poika. Jotkut marketkävijät olivat luonnostaan tummatukkaisen näköisiä ja vaikuttivat ulkomaalaistaustaisilta. Ehkä opiskelijoita, ehkä maahanmuuttajia, ehkä joulumatkaajia muualta.

Eläkeläismies tarkasteli näkemiään ihmisiä uteliaana ja tyytyväisenä siitä, että kahvikupin hinnalla oli päässyt viettämään aikaa ihmisten parissa ja miettimään kaikessa rauhassa maailman menoa. Kahviin kuului santsikuppikin. Sen mies kohta haki ja sekoitteli kahvia tiskiltä ottamallaan puutikulla. Koronamaskin hän jätti siksi aikaa pöydälle lakkinsa päälle. Jostakin miehen mieleen pälkähti ajatus siitä, mikä oikeastaan on se liima, joka liittää hänet kaupassa viliseviin hyvin erinäköisiin ja -kokoisiin ja ikäisiin ihmisiin. Ja toisinpäin. Mikä liittää nämä ihmiset toisiinsa?

Selvästikin näytti siltä, että kaupassa asioivat olivat suurimmaksi osaksi suomalaisia. Mikä liittää minut muihin suomalaisiin? Mikä liittää suomalaisiin ja suomalaisuuteen heidät, jotka muuttavat Suomeen muualta, kenties aivan toisenlaisesta kulttuurista ja pitävät suomenkielen oppimista vaikeana. Mikä on se liima, joka saa Suomessa asuvat liittymään kansaksi? Ja mikä on kansa, mikä on erityisesti Suomen kansa?

Sitten mies muisti erään viisaan sanoneen joskus, että demokratia elää arvoista, joita se ei kykene itse tuottamaan. Niin, Suomi on demokratia, sitä ei käy kiistäminen, ajatteli mies. Mutta onko se myös minun demokratiani? Mikä saa minut sitoutumaan sen arvoihin, ja mitkä ne arvot ovat? Mitkä ovat minun arvoni? Entä noitten nuorten? Ja ikäihmisten, työikäisten aikuisten ja maahanmuuttajien? Sitten mies muisti vanhan määritelmän Suomesta: koti, uskonto ja isänmaa.

Hän muisti miten hänen vanhempansa olivat kuunnelleet radiosta hartaudet ja jumalanpalvelukset ja korostaneet lapsilleen rehellisyyden, uutteruuden ja lähimmäisenrakkauden merkitystä. Valehtelemista isä ja äiti pitivät erittäin pahana asiana. Valehtelemallako sinä luulet pääseväsi kuin koira veräjästä? Entä jos kaikki suomalaiset alkaisivat valehdella toisilleen, niin miten kävisi luottamukselle? Kuka enää uskoisi kun toinen lupaa jotain tai politiikassa tehdään päätöksiä?

Mies pohti asiaa. Niin, demokratia elää arvoista joita se ei kykene itse tuottamaan. Hänen vanhempansa olivat kasvattaneet lapsensa ottamaan toiset huomioon ikään, asemaan ja sukupuoleen katsomatta yhtä arvokkaina ja tasavertaisina. Vanhuksia etenkin tuli kunnioittaa. Linja-autossa tai junassa piti antaa oma paikkansa heille, jos oli tungosta. Ajoissa piti olla kotona illalla. Piti tottua syömään mukisematta mitä äiti tarjosi ruoaksi. Piti olla kohtelias ja ottaa toiset huomioon, niin kotona kuin kaupungillakin.

Kaikkiaan miehen vanhemmat olivat kasvattaneet lapsensa osaksi yhteiskuntaa, sitä yhteisöä jonka osa he olivat. Heidän tuli kyvyillään ja lahjoillaan olla rakentamassa sitä ja sen hyvinvointia, eikä vain omaansa. Mistä tämä kasvatusinto ja kasvatusperiaatteet olivat vanhemmille tulleet? Mies pohti tätä eikä voinut olla tulematta johtopäätökseen, että ne oli imetty Raamatusta ja sitä tulkinneesta protestanttisesta uskonkäsityksestä. Siihen miehen vanhemmat oli itse kasvatettu omissa kodeissaan. Suomen menestystekijät olivat kummunneet kaikesta tästä.

Nykyään ihmiset Suomessa tuntuivat olevan yhä enemmän itseään varten eläviä. Suomesta oli tullut heille ponnahdusalusta vaurauteen ja korkean koulutuksen suomaan mahdollisuuteen muuttaa muualle maailmaan, jos oma maa ei enää miellyttänyt. Itsekkyys eri muodoissaan kukoistaa, arveli mies. Enää ei tunnuta ajattelevan niinkään yhteisön rakentamista, vaan sitä, mitä yhteisö tarjoaa minulle. Moraaliton ja nautintokeskeinen elämäntapa yleistyessään on hajottanut luottamusta ihmisten välillä, mies päätteli. Tästä yksi esimerkki on hotelleissa pidettävät parinvaihtoviikonloput.

Mitä isiemme maasta ja sen arvoista jää jäljelle, jos lapset oppivat vanhemmiltaan ja mediasta kasvavassa määrin hylkäämistä ja uskottomuutta? Miestä alkoi äkkiä ahdistaa. En kohta kestä enää tätä epätoivoa, joka uhkaa ajatusteni muodossa vyöryä sydämeeni. Herra armahda minua syntistä ja armahda Suomen syntistä kansaa. Vain sinä voit sen uudistaa sovintoverelläsi. Vain siten se löytää uudelleen arvot, jotka pitävät tätä kansaa koossa ja osoittavat sille taivaan tien.

Kuulkaa, mitä Herra sanoo! Herra käy oikeutta teidän kanssanne, sillä tässä maassa ei ole rehellisyyttä eikä uskollisuutta, kukaan ei tunne Jumalaa. Hoosea 4:1

Pekka Päivärinta


Päivän saarna 17.12.2020

Päivänavaus joulun alla

Liisa kysyi tyttäreltään Ainolta: onko teillä tänään päivänavaus? On, vastasi Liisa. Kuka sen pitää? Sen tulee pitämään seurakunnan edustaja. Ahaa, vastasi Liisa. Kuuntele tarkasti mitä se pappi puhuu. Voihan se olla nuorisotyöntekijä tai kanttorikin, vastasi Aino. Sama se, samaa porukkaa ne on, vastasi äiti Liisa. Äiti, ihan kuin et pitäisi heistä? En pidäkään, tai, ei tämä ole henkilökohtaista, mutta en pidä siitä, että sinua tai ketään muutakaan painostetaan uskomaan johonkin, sanotaan nyt...Jumalaan.

Mutta äiti, ei minua ainakaan ole painostettu. Ai ei, vastasi äiti Liisa. Sepä hyvä. Mutta kyllä siitä pitää koulun huolehtia, että seurakunnan päivänavaus on uskonnoton. Tarkoitatko eettinen? kysyi Aino. No kai se tarkoittaa samaa. Mutta kerro minulle, jos päivänavauksessa on jotain vähääkään uskonnollista. Siitä pitää sitten viedä tieto rehtorille ja kunnan kouluviranomaisille. Mutta äiti, tänään on illalla joulujuhla koululla. Ja koko päivä on vähän joulua täynnä. Ai niinkö? Ei kai siellä koulussa vain mainita sanaa Jeesus? En kestä sitä pakkosyöttöä? Aino katsoi äitiään kummeksuen. Äiti, etkö enää muista miksi joulua vietetään? No se on sellainen markkinamiesten joulupukkihässäkkä, sanoi äiti. Äiti, uskontotunneilla on kerrottu, että joulua vietetään siksi, että silloin syntyi Jumalan maailmaan lähettämä Pelastaja, Jeesus Kristus.

Riittää tuo höpötys joulusta, sanoi äiti. Ja koulun uskonnonopetukseen pitää puuttua. Sieltä pitää karsia kaikki pakkosyöttö pois. Äiti, minun pitää mennä kouluun, sanoi Aino ja otti koulurepun selkäänsä ja lähti. Pom. Kodin ovi sulkeutui ja rappukäytävästä kuului vaimeana Ainon kenkien kopina. No mikä minuun meni, ihmetteli Ainon äiti. Taisin olla liian ankara Ainolle, mutta se Jeesus, sitä en voi sietää! Liisa rauhoittui mutta samalla muisti jotain. Muistot rippikoulukesästä palautuivat hänen mieleensä.

Se oli ollut leiriripari. Siellä hän oli tutustunut yhteen komeaan poikaan ja alkanut seurustella saman tien. Yhtenä iltana poika oli houkutellut hänet sänkyyn kanssaan kahden hengen kämpässä. Minulla on kyllä ehkäisyvälineitä, hän kuiskasi Liisalle kiihkeässä lemmen syleilyssä. Joku avasi oven. Se oli leirin pappi Enni, joka oli kuullut huoneesta kummallista kolinaa. Enni sytytti valot ja lemmenleikki keskeytyi nolosti. Häpeän tunne oli Liisalla oli ollut valtava. Lisäksi pappi oli pitänyt heille puhuttelun ja kertonut seksin avioliiton ulkopuolella olevan kuudennen käskyn rikkomista. Liisasta oli tuntunut aivan kuin pappi olisi syyttänyt häntä tapahtuneesta. Lisäksi tapauksesta oli kerrottu pojan ja Liisan kotiväelle. Liisa oli joutunut lopettamaan leirin kesken. Rippikouluun Liisa ei ollut enää palannut ja erosi kirkosta heti kun voi.

Kaikki tuo oli äkkiä elävänä Liisan silmien edessä, myös syvä häpeä ja arvottomuuden tunne, jota hän koki silloin. Tunne arvottomuudesta palasi Liisan mieleen ja laskeutui sydämeen saakka. Kaiken tämän oli saanut aikaan tuo typeristä typerin pappi, ja että hän oli yleensä lähtenyt seurakunnan leirille. Liisa joutui voimakkaaseen tunnemylläkään. Sitten hän muisti, miten hän oli tapaillut tuota poikaa myöhemmin, mutta tämä oli hylännyt hänet löydettyään uuden tyttöystävän. Se oli ollut Liisalle katkera pala. Hän oli menettänyt uskonsa siihen, että löytyisi luotettava ja uskollinen mies.

Kuitenkin Liisa oli rakastunut erääseen Armakseen ja mennyt naimisiin. Oli syntynyt Aino. Jonkun vuoden kuluttua Armas oli ilmoittanut löytäneensä paremman naisen kuin Liisa, ja oli hylännyt tämän ja Ainon. Siitä lähtien Liisa oli elänyt yksihuoltajana. Kling! Postiluukun ääni keskeytti Liisan katkeran muistelun. Oli tullut joulukortteja ja kirje. Kirje oli osoitettu Liisalle. Liisa avasi sen. Hänelle kirjoitti tuo rippikoulupappi. Hän oli pitänyt rukoushetkeä ja Jumala oli kehottanut ottamaan yhteyttä Liisaan. Pappi kertoi elämänsä kulusta. Hänellä oli kolme lasta, joiden yksinhuoltajana hän oli. Pappi oli rakastunut silmittömästi erääseen Einariin. Heille oli syntynyt kolme lasta. Einari oli kuitenkin halunnut eron kymmenen avioliittovuoden jälkeen. Hänellä oli ollut jo vuoden suhde toiseen naiseen ja Einari muutti tämän luokse.

Pappi oli murtunut täysin tultuaan hylätyksi. Oli kestänyt monta vuotta päästä sisäisesti jaloilleen eron jälkeen. Pappi oli ajatellut, ettei voisi koskaan luottaa yhteenkään mieheen. Lisäksi jotkut seurakuntalaiset olivat moittineet häntä erosta ja sanoneet, että sinä tiukkapipoisena kristittynä kuristit Einarin henkisesti kuoliaaksi. Väitteet olivat satuttaneet, mutta myös vieneet papin parannuksen paikalle. Hän huomasi olleensa tuomitseva ja ankara kristitty. Papin mieleen oli tullut tänä jouluna Liisa. Nyt pappi kyseli mitä tälle kuuluu, ja pyysi anteeksi kovuuttaan ja sydämetöntä asennettaan Liisaa kohtaan riparilla. Olisi kiva joskus tavata, jos vain haluat, kirjoitti pappi. Kirje loppui hyvänjoulun toivotuksiin.

Liisa istuutui olohuoneen sohvalle luettuaan kirjeen. Hänen sydämessään alkoi taistelu. Voisiko hän antaa papille ikinä anteeksi. Niin kovasti häntä oli loukattu ja nöyryytetty. Liisa havahtui siihen, että Aino tuli kotiin. Näin pian? Enkö kertonut? Koulussa oli vain kaksi tuntia ja sitten jaettiin todistukset. Katso, luokanopettaja antoi tämän! Se oli joulukortti, jossa enkeli piti kädessään palavaa kynttilää. Takana näkyi Betlehemin maisema ja itämaan tietäjät ratsastamassa kameleilla. Äiti Liisa katsoi korttia pitkään. Myöhemmin Aino huomasi äitinsä laittaneen kortin kunniapaikalle ruokapöydän päätyyn. Siinä se saisi olla koko joulun ajan.

Jeesus sanoo: Minä seison ovella ja kolkutan. Jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, minä tulen hänen luokseen, ja me aterioimme yhdessä, minä ja hän. Ilmestyskirja 3: 20

Pekka Päivärinta

Janin tuomiopäivä  (julkaistu ensimmäisen kerran 10 vuotta sitten)

 Jani avasi silmänsä ja katsoi vuoteensa vieressä riippuvaan seinäkalenteriin. Kyllä. Tämä oli se päivä. Tuomiopäivä. Janin mieli oli musta kuin pimein yö.

 ” Janii! Nouse jo! Koulun kevätjuhlaan on lähdettävä puolen tunnin kuluttua. Pue yllesi ja tule haukkaamaan jotain suuhusi ennen kuin lähdetään.” ”Ihan sama”, mutisi Jani itsekseen. ”Ihan sama.” Jani laahusti keittiöön. ” Jani, miksi riiputat päätäsi tuolla tavalla. Oletko sairas? Ikävää jos joudut petiin kesäloman aluksi.” ” Ihan sama”, ajatteli Jani ääneti. Äidin keittämä puuro tuntui takertuvan kitalakeen. Jani saattoi syödä sitä vain lusikallisen. ”

 No mutta Jani, eikö puuro maistu. Taidat todella olla sairastumassa. Toivottavasti se ei ole sitä sikaflunssaa”, ajatteli äiti ääneen. Jani ähkäisi ja siirtyi eteiseen ja koetti pukeutua. Missä olivat kengät? Missä takki ja pipo ja hanskat? Janin päässä suhisi oudosti ja häntä oksetti. Hänen oli pakko mennä vessaan tyhjentämään vatsansa sen pönttöön. ” Yäääkh.” ” No voi sun. Nyt me kohta myöhästytään”, Janin äiti hössötti. ” Pitäis pienempää ääntä”, jatkoi Jani aivan hiljaista mutinaansa. Sekin tuntui kuihtuvan hänen huulilleen.

Näin raskasta päivää Janilla ei ollut ollut vielä kertaakaan eläissään. Hän havahtui siihen että hänen siskonsa Kati vaati Jania astumaan ulos autosta ja päästämään Katin pois takapenkiltä. ” ” Mitä, nytkö jo he olivat koululla”, ajatteli Jani hämärästi. Janin ajatukset siirtyivät talven oppitunteihin ja kokeisiin. Ei milloinkaan Jani ollut saanut niin huonoja numeroita kokeista kuin menneenä lukukautena. Opettajat olivat patistaneet Jania lukemaan ja olemaan aktiivinen oppitunneilla, mutta turhaan. Jotenkin Jani oli onnistunut salaamaan huonon koulumenestyksensä vanhemmiltaan lähes kokonaan valehtelemalla ja kumittamalla kotiin tullessa kokeita niin että ne näyttivät paremmilta kuin olivatkaan.

 Nyt oli tulossa totuuden karvas hetki, jota Jani odotti kauhulla. Kauhulla hän ajatteli ennen kaikkea isäänsä, joka oli arvostellut murhaavasti Janin edellistä todistusta ja sanonut sen olevan jostain syvältä. Janin isä oli ankara ja vaativa, niin vaativa että Jani oli alkanut pelätä isäänsä kauheasti. Jani pelkäsi isän arvostelua ja tuomiota,ja kahta enemmän kun hän tiesi valheittensa pian paljastuvan. Pelko tuomituksi tulemisesta oli saanut Janin valehtelemaan koulumenestyksestään. Ettei isä  haukkuisi häntä taas koko lukukautta. Nyt oli tullut maksun hetki. Tuomiopäivä.

 Todistukset jaettiin ja oppilaat astuivat luokkahuoneista vaatenaulakoille vanhempiensa luo. Jani ei tohtinut katsoa isäänsä ojentaessaan tälle todistuksen syksyn koulumenestyksestä. Janin kasvot olivat harmaat kauhusta ja hänen silmänsä nykivät hermostuneena. Tuskan kyyneleet alkoivat valua hänen silmistään. Jani oli epätoivoinen, epätoivoinen. Miten hän oli halunnutkaan saada hyvän todistuksen, mutta koulunkäynti ei vain ollut sujunut, ei kerta kaikkiaan. Koko talven Janin oli ollut aina entistä vaikeampi keskittyä lukemiseen. Asiat eivät vain tarttuneet hänen mieleensä. Hiljainen pakokauhu oli hiipinyt vähitellen Janin sisimpään ja iltaisin uni oli kaikonnut. Jani oli tullut aina vain väsyneemmäksi ja ahdistuneemmaksi. Nyt hän oli lopussa. Lopussa.

 Todistuksen keskiarvo oli 5,2. Jani ajatteli tuota numeroa sydän täynnä häpeää ja mustaakin mustempaa ahdistusta. Hänestä ei ollut mihinkään. Hän oli täysi nolla, aivan niin kuin isä oli harmistuneena sanonut. Jani ei muistanut miten ja milloin perhe oli astunut autoon eikä sitä kun he olivat tulleet kotiin ja istuutuneet sohvalle hiljaisuuden vallitessa. Jani piti päätään kallellaan kuin tulevaa iskua väistääkseen. Pian se alkaisi. Huuto ja mekastus Janin valehtelusta ja olemattomasta koulumenestyksestä. Jani tunsi miten hänen kätensä hikoilivat kylmää hikeä. Koko poika alkoi hiljaa vapista.

 ”Jani”. Jani havahtui isänsä ääneen ja hämmästyi. Janin yllätykseksi isän ääni ei ollutkaan kireä ja vihainen niin kuin niin monta kertaa aikaisemmin. ” Jani. ” Jani kohotti varovasti katsettaan isän kasvoja kohti. Isän kasvot eivät ilmentäneetkään kiivasta kiukkua eivätkä pettynyttä syytöstä. Isän kasvoilla oli ihmeellinen ja outo, uusi ilme, jota Jani ei muistanut koskaan nähneensä. Jani nosti katsettaan varovasti ylemmäs kunnes se kohtasi hänen isänsä katseen. Isän silmissä näkyi … lämpöä ja …. kyyneleitä. Janin suu loksahti hänen huomaamattaan auki ja hän jäi tuijottamaan isäänsä perin juurin hämmästyneenä. Perin juurin. ” Jani”, lausui Janin isä jälleen tuolla uudella äänellä, josta huokui Jania kohti lämpö ja huolenpito.

 ” Voi sinä rakas poikani Jani. Miten väärin minä olenkaan sinua kohdellut ja arvioinut. ” Jani kuunteli näitä ihmeellisiä sanoja, joita hän oli sydämessään kaivannut niin kauan. Voiko tuo mies todella olla hänen isänsä, joka oli aina ennen, niin kauan kuin Jani muisti, yleensä moittinut poikaansa ja vaatinut tältä vaatimalla hyviä suorituksia kotona ja koulussa? Kiitosta ei ollut tullut juuri koskaan, Haukkuja sitäkin enemmän. ” Jani, miten minä aloittaisin. Aivan ensin minä haluan pyytää sinulta anteeksi sydämeni kovuutta ja ymmärtämättömyyttä, josta olet saanut kärsiä kaikki nämä vuodet. Olen ollut kova ja itse lapsena kovaksi kasvatettu.Saakoot omat vanhempani anteeksi oman kovuutensa minua kohtaan Jeesuksen tähden. Niin Jani, olen kohdannut hänet, ja Jeesus on avannut silmäni näkemään niin monia asioita uudella tavalla. Opettajasi otti yhteyttä meihin vanhempiisi kuukausi sitten. Ennen kaikkea opettaja kertoi huolestuneensa sinusta kun oli nähnyt väsymyksesi ja ahdistuksesi. Samalla meille kävi ilmi sinun huono koulumenestyksesi ja ymmärsimme sinun muuttaneen koepapereita ennen kuin toit ne kotiin allekirjoitettavaksi. Se mitä opettaja kertoi, sai minut pysähtymään.

 Muistin äkkiä sen minkä olin koettanut aktiivisesti unohtaa: omat oppimisvaikeuteni koulussa ja ankarat vanhempani. Ne vuodet olivat todella kauheita minulle. Nyt ymmärsin kohdelleeni sinua juuri niin kuin minua kohdeltiin lapsena. Tajutessani sen ahdistuin, todella ahdistuin. Oli aivan kuin puukko olisi isketty sydämeeni. Kyselin opettajalta onko mitään mahdollisuutta uuteen alkuun suhteessa sinuun Jani, ja koko perheeseeni.

Opettaja kertoi minulle nyt uskovansa itse siihen että Jeesus on elävä Vapahtaja, joka rakastaa heikkoa syntistä ja voi tehdä ihmeitä, antaa anteeksi ja antaa elämään uuden alun. Opettaja kehotti minua kääntymään Vapahtajan puoleen. Pyysin häntä rukoilemaan siinä paikassa puolestani. Hän teki niin ja huomasin rukouksen päätyttyä oloni helpottaneen suunnattomasti. Olin saanut anteeksi ja uskon siihen että vielä on mahdollisuus parempaan minun ja sinun ja minun ja koko perheen kesken.

Jani oli kuunnellut isänsä sanoja tuskin uskoen kuulemaansa. Nyt isä kuitenkin jatkoi ja pyysi anteeksi koko perheeltään ja pyysi heitä kaikkia yhtymään rukoukseen että hän Jeesuksen armon kautta osaisi olla tästä lähtien sellainen perheen pää joka tukee poikaansa ja koko perhettä. Sitten Janin isä nousi sohvalta, tuli poikansa Janin luo, halasi tätä ja sanoi tälle: ” Jani, muista tämä, sinä olet minulle aina yhtä rakas ja tärkeä aivan riippumatta siitä millaisia arvosanoja saat koulussa. Ja aivan varmasti sinä löydät sopivan ammatin ja työn tultuasi aikuiseksi. Löysinhän minäkin vaikka todistukseni keskiarvo sinun iässäsi oli 5,5. ”

 Nyt Janin leuka loksahti, jos mahdollista, auki vielä enemmän kuin äsken. Hän tuijotti isäänsä pitkään sekava ilme kasvoillaan. Ja hän kun oli aina luullut isänsä olleen koulussa huippuoppilas!

 Laulakaa ylistystä Herralle, valtaisat ovat hänen tekonsa! Levitköön tieto niistä yli maanpiirin. Profeetta Jesajan kirja luku 12

Päivän saarna 14.12.2020

Vielä tänään joulukortti ehtii

Tessu Norma katsoi postilaatikkoon. Eipä juuri kortin korttia, vaikka joulu kolkutteli jo ovelle.Vain yksitoista joulukorttia! Ja joulunaika oli sentään vuoden korttisesonki. Norma käveli sisään omakotitalonsa postilaatikolta pettymyksen askelin. Ennen vuotta 1990 kortit suorastaan pursusivat hänen täydestä postilaatikostaan. Yksi niistä oli tipahtanut maahankin. Sen kuitenkin pelasti naapurin Remmo-koira ja kantoi hampaissaan Nessun luo ja ojensi hänelle. Se kortti oli vieläkin Nessulla tallella. Olihan siinä sitä paitsi ihka aito frankeeraus, koiran kulmahampaitten tekemät kaksi reikää!

Sitten Tessu avasi tablet-tietokoneensa ja etsi sähköpostilaatikon. Se varoitti: tila loppuu, enää 1 mb jäljellä! Kauhistus, onko tullut niin paljon roskapostia? Ei, vaan 95 sähköistä jolukorttia sukulaisilta ja ystäviltä ja tutuilta. Höh! Viime viikolla luin niitä jo 25 ja alkoi silmiä kangertaa. Tarkoitus hyvä mutta näitä kortteja ei voi nuuhkia, ei hypistellä eikä laittaa jääkaapin oveen eikä säilöä piironkin laatikkoon ja ihailla niitä vuosien päästä, eikä kerätä korteista talteen postimerkkejä. Persoonallinen lähettäjän käsialakin jää digikorteista puuttumaan.

Vanhanaikaisista oikeista korteista on ollut niin mukava nähdä kunkin lähettäjän käsiala ja samalla ajatella häntä tai heitä. Nyyh! Sitä paitsi on ollut hauska viettää ilta tai kaksi joulukortteja kirjoittaen ja muistella samalla ystäviä ja tuttuja ja laittaa korttehin henkilökohtaisia kuulumisia kuulakärkikynällä, jonka muste tuoksuu kivasti nenään. Samalla voi kuunnella joulumusiikkia ja polttaa adventtikynttilää ja juoda lasillisen kuumaa glögiä pipareittten kera.

Sitä paitsi osa sähköisistä korteista saattaa päättyä roskapostilaatikkoon ja jäädä sinne kunnes tyhjennän sen jo unohdettuani, että siellä saattaisi olla tärkeitä juttuja kuten joulukortteja. Nyyh! Voisihan sitä,voisihan sitä säilöä sähköiset joulukortit ulkoiselle kiintolevylle, mutta…. Tulisiko sieltä kaivettua esiin viime vuoden joulukortteja? Sitä paitsi ne digikortit ovat usein sangen vaatimattomia ulkonäoltään….Hmm, entä jos ne tulostaisi paperille? Siinä voisi olla ideaakin, mutta jos saamani 125 korttia tulostaisin, siihen menisi monen monta A4 - arkkia ja rutkasti tulostinmustetta. Ja tulos olisi paperinohuita lötköttäviä koiranakorvakortteja, ja ne pitäisi leikata irti tulostuspaperista. Minusta tuntuisi sekin vaihtoehto persoonattomalta. Tuskin ryhdyn moiseen puuhaan. Voi tätä aikaa! Kaikesta koetetaan tehdä digitaalista, tai niinkuin eteläpohjalainen äitini sanoisi, rikitaalista. Eihän moni vanha osaa edes kunnolla avata sähköpostia.

Kyllä minä kaipaisin niitä entisiä hyviä aikoja, kun posti kannettiin kolmasti päivässä ja lehdenjakajalle jätettiin postilaatikkoon joulumuistaminen. Mutta hyvänen aika! Niihän minä voisin tehdä nytkin, enkä vain ruikuttaa. Mitähän minä keksisin? Olisiko lämpimät tumput hyvä? Vai pipo? Vai kaulaliina? Vai pikku laatikollinen pipareita? Hmm… no ainahan jouluherkut maistuvat! Ja mukaan postinjakajalle tietysti joulukortti ja pari kiitollista ja ystävällistä sanaa!

Sen minä teenkin! Nyt valitsemaan joulukorttia posteljoonille! Katsotaan, tässä olisi kynttilä ja havuja, tuossa joulukirkkoon ajava reki, tuossa Jeesus-lapsi ja Maria ja Joosef! Sen minä annan posteljoonille joulupipareitten kera. Teenkin muistamisen tänään valmiiksi. Huomenna odosan laatikolla kun postin jakeluauto saapuu! Hei, ja minähän voin siunaten rukoilla joulun rauhaa hänelle, ja heille kaikille, jotka palvelevat minua tuoden vuoden monta postilähetystä melkein kotiovelleni!

Ylistetty olkoon Herra, Israelin Jumala! Armossaan hän on katsonut kansansa puoleen ja valmistanut sille lunastuksen. Väkevän pelastajan hän on nostanut meille palvelijansa Daavidin suvusta. Luukkaan evankeliumi 1:68-69

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 14.12.2020

Hallapellot

Risto katsoi peltoa jonka hän oli juuri äestänyt. Hevonen odotti tyynenä äkeen edessä Riston käskyä. Risto hevosineen oli rinnepellon yläreunalla. Vielä kylvö piti jyrätä, niin että kauranjyvät lähtisivät kunnolla itämään. Risto oli vasta 13-vuotias. Hän oli isän äkillisen kuoleman jälkeen perheen vanhin poika. Äiti hoiti kotia ja Riston pienempiä sisaruksia. Pellon kyntö-äestys-kylvö ja jyrääminen olisivat kuluttaneet aikuisen miehenkin voimia, saati keskenkasvuisen pojan.

Viimein pohjoiskarjalaisen tilan pellot olivat valmiina kasvuun. Vilja iti ja nousi oraalle. Näky oli komea. Vaaramaisemat kohosivat ylväinä mutta hallanarkoina Itä-Suomen karuilla seuduilla.Niin kävi, että kauran ja rukiin ollessa vihreällä tähkällä yhtenä päivänä tuuli kääntyi viiltäväksi pohjoisen vihuriksi ja yöllä pakkanen taittoi viljan kasvun. Sato oli pilalla. Se oli raskas isku Ristolle ja koko perheelle. Nälkä uhkasi kolkutella ovelle seuraavana talvena.

Risto ei kuitenkaan antanut periksi. Siemenviljaa oli seuraavana keväänä vielä jäljellä. Niinpä Risto kätki jälleen viljanjyvät peltoon odottamaan kesäisiä sateita. Jälleen sato kohosi maasta kauniin vihreänä mattona. Mutta tämäkin oli hallavuosi ja sato menetettiin. Risto katseli surullisena ja ahdistuneena hallan puremaa viljapeltoa. Mitä hän tekisi? Nyt ei ollut enää mitä kylvää.

Kuitenkin hän valjasti hevosen seuraavanankin keväänä auran eteen. Hän oli saanut lainattua kylvöviljan kauppiaalta. Kun Risto viimein sai kylvötyön valmiiksi, hän polvistui pellon laidalla ja rukoili hartaasti ja koko sydämestään: Älä rakas Taivaan Isä anna hallan enään koskaan tulla näille pelloille. Jumala kuuli Riston rukouksen. Syksyllä viljasta saatiin hyvä sato. Oli sekä ruista että kauraa. Seuraavanakin ja sitä seuraavana vuotena halla pysyi poissa ja maa antoi satonsa. Milloinkaan halla ei enää laskeutunut Riston ja hänen perheensä viljapelloille.

Tämä kaikki vaikutti Riston sydämessä sen, että aikuiseksi tultuaan hän päätti olla Jumalan käytössä. Hän aloitti hengellisen työn ja julisti Jumalan sanaa.

Riston tarina on tosipohjainen samoin kuin edellisen päivän saarnan kertomus Ramusta.

Hän, joka antaa kylväjälle siemenen ja suo ravinnoksi leivän, antaa teillekin siemenen ja moninkertaistaa sen, ja hän sallii teidän hyvyytenne sadon karttua. 2. Korinttilaiskirje 9:10

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 13.12.2020

Oppitunnilla luokassa

Aapelin koulu oli kaupunkikoulu. Se oli Jännevaaran suurin liki kuusinesatoine oppilaineen. Punatiilisen rakennuksen ulko-ovella kävi vilske, kun oppilaat saapuivat aamulla oppitunneille.Aapelikin kiipesi kaikuvassa portaikossa ylös toiseen kerrokseen, missä hänen luokkansa 5 A oli. Aamupäivällä oli musiikkia ja maantietoa ja kuvaamataitoa. Tuntien päätyttyä kopisteltiin ruokalaan kellarikerrokseen. Perunamuussin ja jauhelihakastikkeen tuoksu leijaili ilmassa ja lautaset täyttyivä ruoasta. Se maistui. Jotkut tosin vain näykkivät annostaan. Aapeli tiesi näiden oppilaiden käyvän mieluummin kadun toisella puolella olevassa hampurilaispaikassa. Oli hänkin piipahtanut siellä joskus ostamassa pikaruokaa.

Koulutyö jatkui. Iltapäivän Aapelin luokalla aloitti uskontotunti. Sen aiheena oli kristinusko maailmanuskontona. Tunnille oli kutsuttu vierailemaan lähetystyöntekijä eräästä kirkon järjestöstä. Luokan uskonnonopettaja esitteli vieraan, Riitan. Hän tervehti oppilaita ystävällisesti hymyillen. Sitten hän kertoi taustastaan ja siitä miten hänestä oli tullut lähetystyöntekijä. Hän oli ollut koululaisena suorastaan kauhukakarana pidetty häirikkö, joka lintsasikin sillion tällöin.

Se kuitenkin johtui kiusaamisesta. Samoin ylenmääräinen riehakointi. Riitta oli koettanut sillä tavalla saada koulutovereiltansa hyväksyntää. Silti hän jäi aika yksin. Kerran koulussa oli käynyt seurakunnan tyttötyöntekijä kertomassa tyttökerhoista ja partiosta ja antoi kaikille kutsukortin toimintaan. Riitta oli mennyt paikalle ja oli alkanut viihtyä. Siellä häntä ei oltu kiusattu, ja partiossa hän oppi erilaisia taitoja. Parin vuoden päästä hän oli jo ryhmäohjaaja. Samalla hänessä syttyi seikkailunhalu. Se vei hänet isolle kansainväliselle partioleirille, jossa tapasi kristittyjä varhaisnuoria monesta maasta. He kertoivat Riitalle elämäntarinoitaan ja tiestään kristityksi. Se kolahti Riittaan ja hän jätti leirillä elämänsä Jeesuksen käsiin.

Kotiin tultuaan hän huomasi ajatelevansa lähetystyötä. Hän alkoi rukoilla miten edetä asiassa. Löytyi erään lähetysjärjestön ylläpitämä, teineille sopiva lähetystyöhön tutustujan ohjelma. Siinä käytiin kolme kurssijaksoa, ja niiden jälkeen aikuistuttua pääsi melko varmasti myös tutustumaan johonkin lähetystyön kohdemaahan. Riitta kävi kurssit ja odotti vakaasti 18-vuotispäiväänsä. Pian hänet kutsuttiin matkalle Intiaan. Tuo maa lumosi Riitan, ja hän tiesi paikkansa olevan siellä. Nyt ensimmäinen työkausi oli ohi ja hän oli kotimaanlomalla ja nyt tässä, oppitunnilla.

Aapeli ja koko luokka oli kuunnellut hiljaa vierailijan kertomusta. Nyt saatte esittää Riitalle kysymyksiä, sanoi opettaja. Aapeli viittasi heti: Miten pitkään olit partiossa? Viisi vuotta ehdin olla mukana ennen opiskelemaan lähtöä. Mitä opiskelit? kysyi Enni. Opiskelin sairaanhoitajaksi ja sitten lähdinkin lähetyskurssille, kertoi Riitta. Onko Intiassa kuuma? kysyi Olli. Etelä-Intiassa, jossa työskentelen, talvella on noin 23-25 astetta lämmintä ja kesällä yli 40 celsiusastetta. Oho, sanoi Olli.

Mitä teet Intiassa? kysyi taas Aapeli. Autan köyhiä terveyasioissa, pidän alkeisluokkaa ja samalla kerron lapsillle Jeesuksesta. Eikö ole väärin pakottaa lapsia pois alkuperäisuskonnoista? kysyi nyt Enni. Emme pakota ketään, kerromme vain Raamatun perusteella kuka Jeesus on ja mitä hän teki puolestamme, vastasi Riitta. No tuleeko kukaan uskoon? huomasi Aapeli kysyvänsä. Riitta hymyili ja otti esiin kirjan Kuulin Hänen äänensä. Tässä intilaiset kertovat miten löysivät Jeesuksen. Kirja on koottu heidän omista kertomusistaan. Voisitko kertoa meille yhden tarinan kirjasta, pyysi opettaja. Mielelläni, vastasi Riitta.

Ramu -niminen nuori mies elätti perhettään, josta isä oli kuollut, keräämällä puita. Samalla hän kuunteli pientä radiota. Sieltä sattui tulemaan kaunista laulua ja sen jälkeen Jeesuksesta kertova ohjelma. Mies alkoi kuunnella ohjelmaa säännöllisesti ja löysi Jeesuksen elämäänsä Vapahtajaksi. Kuullessaan tästä hänen perheensä karkotti hänet. Hän teki itselleen majan tien toiselle puolelle kylää, jossa hän oli asunut. Mies ei lannistunut, vaan kertoi veljelleenkin Jeesuksesta. Veli tuli uskoon jä hänetkin karkoitettiin ja hän myös teki majan kylätien toiselle puolelle. Muutaman vuoden kuluttua virkailijat tulivat seudulle suunnittelemaan kaivojen rakentamista alueeelle. He ihmetelivät miksi kylä oli tosella puolen tietä kuin kartassa. Kyläläiset kertoivat yksi toisensa jälkeen tulleensa uskoon kuunneltuaan kristillisiä radio-ohjelmia, kun Ramu oli kehottanut heitä avaamaan radion.

Onko tuo totta? ihmetteli Enni. Totta joka sana, ja tämä kirja on täynnä ihmeellisiä tosikertomuksia. Intiassa perustetaan jatkuvasti kristillisiä seurakuntia ja usko Jeesukseen tuo mukanaan muutakin hyvää. No mitä? kysyi Aapeli. Esimerkiksi perheväkivalta ja juopottelu vähenevät ja usein lakaavat kokonaan. Kristinusko leviää tällä hetkellä voimakkaasti Aasiassa, Afrikassa ja Latinalaisessa Amerikassa, jatkoi Riitta. Oppitunti päättyi. Oppilaat pyysivät Riittaa tulemaan uudelleen.

Kertomus Ramusta perustuu tositapahtumiin.

Me olemme nähneet, että Isä on lähettänyt Poikansa maailmaan pelastajaksi, ja siitä me todistamme. 1.Johanneksen kirje 4: 14

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 12.12.2020

Virvon varvon

Minähän se olen suuri parantaja! Tulkaa tänne vaan niin virvon varvon sinut ja teidät tuoreeks terveeks! Minna puhua huplatti ja juoksi pihamaata ees taas Töttötöö! Minna oli nähnyt tv:sta ohjelman kokouksesta, jossa sairaitten puolesta rukoiltiin ja ihmisten kainalokeppejä kannettiin tarpeettomina pois. Minnalla oli vähän tekemisestä pulaa. Sisko Eve ja veli Matti olivat molemmat koulussa, eikä äidillä ollut aikaa leikkiä eikä lukea Minnan kanssa, kun oli tulossa pääsiäinen. Piti leipoa ja siivota.

Huh hah hei, vitsa taudit vei! Nuket, parantukaa! Minna oli keksinyt ottaa nuket mukaan leikkiinsä. No jopa onkin terveen näköisiä nukkeja, lausahti äiti Minnalle. Ei ne oo nukkeja, ne on potilaita. Mut ei ne enää oo sairaita. Vitsalla kun humsautin, niin ne parani! Minna oli innoissaan saadessaan aikaan niin paljon ja niin nopeasti ja helposti parantuneita nukkekokouksessaan.

Sitten tuli ilta ja aika mennä nukkumaan. Äiti luki Minnalle iltasadun, jossa oltiin nukkesairaalassa. Lääkäri Niina tutki potilaita ja antoi heille lääkkeitä. Kaikki potilaat paranivat. Sitten lausuttiin iltarukous ja äiti sammutti valot. Minna nukahti nopeasti. Hän näki paljon unia. Aamulla hän haukotteli pitkään ja hartaasti. Nukuitko hyvin, kysyi äiti. Nukuin ja näin monta kilometriä unta. Niin paljon? Ihmetteli äiti. Muistatko yhtään unistasi? Kyllä muistan yhden ja pitkän unen ihan kokonaan, vastasi Minna. Kertoisitko minullekin, pyysi äiti.

No voinhhan minä kertoaahakin, haukotteli Minna ja kävi aamupalan syöntiin. No nyt kerron, sanoi Minna. Olin pitkässä käytävässä. Se oli valkoinen ja siinä oli monia ovia. Kaikkien takana oli huone jossa oli ihmisiä valkeissa sängyissä. Yksi huoneista oli hoitajille, mutta se oli tyhjä. Olin sairaalassa. Yhtään hoitajaa tai lääkäriä ei näkynyt. Minulla oli valkea pitkä takki päällä. Olin lääkäri ja ainut lääkäri koko valkeassa sairaalassa. Potilaat ojensivat käsiään minua kohti ja pyysivät: paranna minut!

Mitä sairastat, kysyin lähimpänä olevalta. Jalkani katkesi. Siksi olen täällä. Ojensin kädessäni olevan vitsan häntä kohti ja sanoin: parane. Siinä samassa kipsi naisen jalasta lensi lattialle ja nainen nousi ja lähti kävelemään. Hän vilkutti minulle ja käveli ovesta ulos. Entä mitä sinä sairastat, kysyin seuraavalta potilaalta. Putosin katolta ja lonkkani murtui. Parane, sanoin vitsaa häntä kohti heilauttaen. Heti nainen pomppasi ylös sängystä ja minulle vilkuttaen käveli huoneesta ulos.

Näin jatkui. Pian kaikki sen huoneen potilaat oli parannettu. Seuraavassa huoneessa oli miehiä. Mikä on sinun sairautesi, kysyin lähimmässä sängyssä olevalta. Minä ajoin autolla metsään ja halvaannuin. Parane, sanoin ja heilutin vitsaa hänen yllään. Mies nousi heti seisomaan ja juosten lähti huoneesta ja ovella heilautti minulle kättään. Entä sinä, kysyin seuraavalta mieheltä. Poltin tupakkaa ja keuhkoni ovat reikaleina. Parane, lausuin heilauttaen vitsaa hänen yllään. Mies kimposi ylös ja kättään minulle heilauttaen singahti käytävään.

Näin jatkui huoneesta huoneeseen. Parin tunnin kuluttua koko sairaala oli tyhjä potilaista. Mutta sitten sairaanhoitajat ja lääkärit tulivat töihin ja nähdessään sairaalan tyhjänä tiukkasivat minulta missä potilaat ovat. Kun kerroin parantaneeni heidät kaikki kahdessa tunnissa, he eivät uskoneet. He laittoivat minut lukkojen taakse ja ilmoittivat poliisille. Jouduin vankilaan. Mutta sielläkin oli sairaita ja paransin heidät vitsaa heilauttamalla. Samalla vangeista tuli kilttejä ja he pääsivät pian vapaaksi. Kun muut vangit näkivät sen, he pyysivät minua tekemään heistäkin kilttejä. Niin heilautin taas vitsaani ja heistä tuli kilttejä ja pian vankila oli tyhjä. Minä yksin olin vangittuna.

Sinne minut jätettiinkin, koska sairaanhoitajat ja lääkärit ja poliisit ja vartijat ja sairaalan talonmiehet olivat jääneet työttömiksi. Ja sitten sotilaat alkoivat pelätä, että teen vihollisistakin kilttejä ja hekin jäävät työttömiksi. Elokuvantekijät ja teattereiden omistajat pelkäsivät minun tekevän elokuvien katsojista kilttejä ja kaikki sota-ja kauhuelokuvat jäisivät tekemättä ja katsomatta.

Kaikki aseitten valmistajat ja sairaaloiden ja vankiloiden rakentajat suuttuivat myös peltäten työttömyyttä. Lääkefirmat suuttuivat. Lukkojen valmistajat suuttuivat. Sotalelujen ja leikkisairaaloitten tekijät suuttuivat. Yhä lisää ihmisiä suuttui minuun. Minut laitettiin tuhanneksi vuodeksi sadan lukon taakse, etten vain pääse pilaamaan ihmisten hyvin sujuvia bisneksiä ja elämän totuttua kulkua. Siihen uni päättyi.

No olipa se aikamoinen uni, sanoi äiti ihmetellen. Mutta ei ihme, että heräsit haukotellen. Niin pitkän unen katseleminen varmasti jo väsytti.

Rukous, joka uskossa lausutaan, parantaa sairaan. Herra nostaa hänet jalkeille, ja jos hän on tehnyt syntiä, hän saa sen anteeksi. Jaakobin kirje 5:15

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 11.12.202 ( uudelleenjulkaisu 10 vuoden takaa)

Vaimon syntymäpäivänä

Veikko heräsi aamuruskon aikaan ja katsoi ulos kotinsa ikkunasta. Syysvärit hehkuivat pihapuissa ja niiden takana siinsi järvenselkä selkeänä sinisenä viivana. Maassa kuura oli koristellut pihan ruohotupsut valkoisiksi. ” Mikä aamu! ” Veikko ihasteli mielessään. Nyt aamukahvi ja sitten lenkille. Veikko asetteli kupin lautasineen varovasti keittiön pöydälle, ettei herättäisi vaimoaan, joka vielä viipyi unten mailla. ” Mikä tuoksu! ” Veikko veti keuhkoihinsa vastakeitetyn kahvin aromia ennen kuin siemaisi mustanpuhuvan juoman sisuksiinsa.

Veikko käveli rauhallisin askelin kohti rantaa. Siellä joku toinen aamuvirkku oli ulkoiluttamassa koiraansa. Koira haukahti ja rannan pensaasta lennähti harakka siivilleen haukun säikäyttämänä. Lintu katosi läheiseen metsikköön. Veikkoa huvitti harakan hauska räpistely ja keikkuminen ilman näkymättömillä aalloilla. Lyhyt kuin harakan lento. Niinhän sitä on totuttu sanomaan.

Veikon, eläkeläisen, mieleen nousi hänen eilinen hidastelunsa, ensin kotona ja sitten matkalla kirkkoon. Vaimo oli saanut Veikon lupaamaan lähteä tämän kanssa klo 10 kirkkoon, kun vaimolla oli syntymäpäivä. Sen kunniaksi Veikko oli luvannut. Miten lähtö olikin tuntunut Veikosta kuin harakan räpiköinniltä, jonka nokka ensin tarttui tervaan ja sitten pyrstö. Askel oli jostain syystä painanut kuin jaloissa olisi ollut paha turvotus. Viimein Veikko oli istahtanut huokaisten kirkon puiselle penkille. Ensin olo oli tuntunut levottomalta. Veikko oli vilkaissut rannekelloonsa toisenkin kerran, kunnes hän havahtui lapsuudesta tuttuun virteen: ” Kiitos sulle Jumalani armostasi kaikesta, jota elinaikanani olen saanut tuntea.” Virsi jatkui ja Veikko keskittyi huomaamattaan muistoihinsa.

Veikko eli uudestaan hetken lapsuuttaan. Veikko oli mummonsa sylissä pikkuisena taaperona. Mummon sylissä oli turvallista pienen pojan levähtää. Mummo oli laulanut usein, ja tuo virsi oli ollut yksi hänen suosikeistaan. Kiitos sulle Jumalani oli helähtänyt mummon kodissa monena sunnuntaina ja sen säveliin Veikko oli joskus nukahtanut levätessään mummon sylissä. Veikko havahtui. Oli tullut tekstien lukemisen aika. ” Olkaamme sen tähden hänen välityksellään alati uhraamassa Jumalalle kiitosuhria, niiden huulten hedelmää, jotka tunnustavat hänen nimeään. ” Niin nuori pappi luki Heperalaiskirjeestä. ” Heprealta se kyllä kuulostikin”, tuumasi Veikko itsekseen. ” En ymmärtänyt siitä mitään, ja se on totinen tosi. ”

Mutta pappi oli nuori untuvikko, ja Veikkoa kiinnosti siksi kuulla, miten sananselitys tältä taipuisi. Ensin pappi kaivoi esiin repun. Veikon mielenkiinto heräsi. Se oli metsästäjien usein käyttämää tyyppiä. Aivan. Pappi kaivoi repustaan esiin jäniksen, aivan oikean loikkakoiven! Pappi kertoi metsästysretkistään, rakkaasta harrastuksesta, salomailla vietetyistä hetkistä taivaan alla ja illalla nuotion loisteessa vain ajokoira seuranaan. Veikko seurasi papin kertomusta korva tarkkana ja eli sydämessään mukana papin tarinassa. Aivan oikean metsämiehen puhetta se oli. Veikko tiesi koska itsekin harrasti metsästystä.

Pappi kertoi miten Luojan taivaan alla hänen mielensä rauhoittui ja kiireen ja huolien tilalle laskeutui jotain mitä voisi kutsua syväksi kiitollisuudeksi. Hän kertoi joskus pohtineensa mistä kiitollisuus kumpusi ja miksi juuri erämaan hiljaisuudessa. Vastaus kysymykseen oli löytynyt hänen seurustellessaan opiskeluaikana nykyisen vaimonsa kanssa. Tämä oli saanut hänet lähtemään kanssaan kirkkoon. Siellä oli luettu juuri hänen äsken lausumansa Heprealaiskirjeen kohta. ” Olkaamme sen tähden hänen välityksellään alati uhraamassa Jumalalle kiitosuhria” ” Kenen välityksellä ja mitä ? ” oli opiskelija pohtinut. ” En käsitä? ”

Saarnan kuluessa nuori mies oli ymmärtänyt jotain uutta ja ainutlaatuista. Sen, ettei Jumalaa tarvinnut arastella, eikä yrittää lepyttää teoillaan. Sen, että kaikki lain vaatimukset oli pantu Jumalan Pojan kannettavaksi. Sen, että Jumala oli lempeä Isä, joka ei odottanut keppi kädessä rankaistakseen lastaan kaikista kolttosista ja epäonnistumisista. Sen, että Jeesus Kristus vapauttaisi nuoren miehen ahdistuksesta. jonka ainainen riittämättömyyden tunne oli synnyttänyt hänessä. "Nyt ymmärrän syvemmin sen mitä ennen vain aavistelin." Nuori pappi päätti saarnansa.

Kotiin kirkosta kävellessä ja pitkin päivää Veikko oli ajatuksissaan, jopa niin että unohti katsoa tv:sta suosikkijoukkueensa kiekko-ottelun. Nyt maanantai-aamuna hän oli herännyt ani varhain virkeänä ja levänneenä. Tänään aamulenkillä kaikki luonnon värit ja äänet ja syksyisen metsikön tuoksu tulivat hänen tietoisuuteensa merkillisen voimakkaina ja selkeinä. Hän oli todella herännyt uuteen aamuun!

Olkaamme sen tähden hänen välityksellään alati uhraamassa Jumalalle kiitosuhria, niiden huulten hedelmää, jotka tunnustavat hänen nimeään.

Heprealaiskirje 13:15

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 10.12.2020

Sairasvuoteella

Hannu oli saanut sydänkohtauksen. Hänet oli viety ambulanssilla sairaalaan. Kohtaus oli tullut täysin yllättäen. Mitään tuntemuksia Hannulla ei ollut etukäteen. Nyt hän oli teho-osastolla kiinni mittalaitteissa ja hengityskoneessa. Hän ei saanut kunnolla happea. Kipu rinnassa oli ollut murskaavan voimakas. Aivan kuin rekka olisi ajanut hänen ylitseen. Nyt hän oli aivan voimaton ja täysin toisten avun varassa.

Hannun vaimo Laura oli saanut tiedon miehensä joutumisesta sairaalaan kesken työpäivän. Hannut oli vasta kolmenkymmenen viiden vuoden ikäinen. Hän oli ollut tähän saakka täysin terve. Lauran saatua tietää Hannun sairaalaanjoutumisen syyn, hän itse joutui sokkiin. Hän ei kyennyt ajattelemaan selkeästi. Hän vain istui miehensä sairasvuoteen äärellä. Hänelle tuli hengenahdistusta ja huimausta. Kun sairaalan henkilökunta huomasi sen, Laura sai jäädä lepäämään toiseen potilashuneeseen. Lapsia hänellä ja Hannulla ei vielä ollut.

Yöllä Hannun tila huononi nopeasti ja hänet siirrettiin heti leikattavaksi. Sen oli ensin määrä tapahtua aamulla, mutta nyt oli kiire saada Hannu verenhapetuskoneeseen kiinni. Juuri kun letkut saatiin kytkettyä Hannus sydän pysähtyi. Leikkaava lääkäri oli saapunut ja hän aloitti leikkauksen heti. Hannun verenkiertoa pidettiin sen ajan keinotekoisesti yllä ja Hannun ruumiinlämpöä laskettiin. Leikkaus oli vaikea. Hannun sydänlihas oli pahasti vaurioitunut. Viimein lääkäri sai leikkaushaavat ommeltua ja Hannun sydäntä käynnistettin sähköimpulssin avulla.

Sydän lahti käyntiin ja Hannun verenkierto alkoi elpyä. Sydän sykki säännöllisesti. Hannu oli kuitenkin vielä tajuton. Häntä pidetiin nukutettuan joitain päiviä. Sitten hänen annettiin herätä. Hannu avasi silmänsä. Hän näki edessään vaimonsa Laura itkettyneet ja nyt hymyilevät kasvot. Taisin nukkua pitkään,hän sanoi. Niin, viimeksi olit valveilla lähes viikko sitten. Hannu katsoi vaimoaan epäuskoisena. Viikko sitten? hän sai sanottua. Sitten hän sulki silmänsä ja nukahti.

Seuraavana päivänä Hannu oli jo paljon virkeämpi ja jaksoi jutella monta minuuttia vaimonsa kanssa. Et tiedä missä minä kävin. Täällähän sinä olet ollut koko ajan, vastasi Laura. Ruumiini kyllä oli täällä. Itse kohosin ylöspäin ja näin ruumiini makaamassa leikkauspöydällä. Sitten minut vietiin paikkaan, jota on vaikea kuvailla. Se oli täynnä kirkkautta. Ei sellaista kuin täällä on kesäpäivänä auringon loistaessa. Se kirkaus oli sisimpääni saakka lämmittävää ja voimakasta. Tuntui kuin siinä olisi voinut vaikka kellua. Sitten luokseni tuli kirkkautta säteilevä olento, mies vanhanaikaisissa vaatteissa, ja vei minut eteenpäin.

Sitten näin edessäni vielä enkeliä suuremman olennon, sillä enkeli oli se joka minua saattoi. Hannu., lasui tämä olento. Siinä yhdessä sanassa oli niin paljon hellyyttä ja rakkautta minua kohtaan! Minut otettiin vastaan ja hyväksyttiin omana itsenäni. Toisin kuin täällä, missä joutuu usein kilpailemaan asemastaan ja merkityksestään toisten kanssa. Tuo yksi sana, oman nimeni kuuleminen, paransi sisäiset haavani. Tulin hyvin onnelliseksi. Ääni sanoi: Olen sinun Armahtajasi ja Vapahtajasi. Tästä lähtien opetan sinut tuntemaan itseäni paremmin. Kun palaat takaisin maahan, hanki Raamattu ja ala lukea sitä. Sielä löydät minut.

Sitten minut tuotiin takaisin ruumiseeni ja nyt olen tässä puhumassa sinulle. Laura kuuntelimiehensä sanoja vaiti. Laura, toisitko tuon yöpöydän laatikossa olevan Uuden Testamentin. Mistä tiedät sellaisen olevan siellä? Ethän vielä kykene nousemaan vuoteesta. Minulle sanottin niin. Avaa se sitten Johanneksen evankeliumin ensimmäisestä luvusta ja lue minulle ääneen jae neljätoista. Laura luki: Me saimme katsella hänen kirkkauttaan, kirkkautta, jonka Isä ainoalle Pojalle antaa. Hän oli täynnä armoa ja totuutta. Juuri nuo sanat ovat minua varten, Laura. Ne ovat tulevan Joulun evankeliumi. Pianhan Joulu koittaa.

Sain armon kohdata Jumalan Pojan taivaassa ja kuulla hänen äänensä. Totuus on se, etten ansaitse tuota armoa. Elämäni suunta on ollut poispäin hänestä. Pakenin häntä. Se on totta. Mutta nyt tiedän mitä minun pitää tehdä. Jumala ei sallinut minun joutua kadotukseen, vaan herätti minut kuolleista antoi tehtävän. Kertoa Jumalan armahtavasta rakkaudesta niin monelle kuin voin. Se on uusi tehtäväni.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 9.12.2020

Siunauksen lähteet

Sota oli ohi. Evakot Karjalasta odottivat ja etsivät uusia elämisen mahdollisuuksia Suomen sisäisinä siirtolaisina. Heitä oli kuljetettu kaksi kertaa pois Karjalasta, ensin talvisodan, sitten jatkosodan alta lännemmäs Suomeen. Äidit ja lapset ja vanhukset olivat kokeneet pitkän evakkomatkan perheitten isien taistellessa Suomen itsenäisyyden puolesta rintamalla. Ahdistus ja tuska ja menetykset olivat olleet valtavia. Osa siirtolaisista oli otettu sijoituspaikkakunnallaan ystävällisesti vastaan. Osa oli kokenut olevansa taakka toisille.

Karhun perheen äiti ja isä olivat pitäneet sodan aikana yhteyttä kirjeitse. Kenttäposti kulki sensuurin tarkastamana suuntaan ja toiseen. Paperia ja mustetta kului. Kerrottiin päivittäisistä tapahtumista, tunnelmista, perheen tapahtumista sijoituspaikassa, kaipauksesta nähdä jälleen, ja tulevaisuuden suunnitelmista, jos Luoja tulevaisuuden soisi. Se oli sodan aikana epämääräinen haave, mutta haave, josta ei halunnut luopua. Haaveileminen tulevaisuudesta sodan ahdistuksen keskellä piti yllä toivoa.

Karhun perheen vanha ukki Tapio oli uskovainen mies. Hän luki joka päivä Raamattua sekä Uudesta että Vanhasta testamenttsta. Eräänä aamuna hänen avatessaan Jumalan sanan hänen edessäään auki oleva kohta ikäänkuin kirkastui ja loisti valoa. Hän laittoi silmälasit nenälleen ja luki: Herra, teidän Jumalanne, vie teidät siihen hyvään maahan, jossa on puroja ja lähteitä ja jossa vedet kumpuavat maan uumenista laaksoissa ja vuorilla. Tuo kohta oli viidennen Mooseksen kirjan luvusta kahdeksan. Lupaus Herran kansalle. Tapio-ukki merkitsi kohdan muistiin paperiarkille ja laittoi sen Raamatun väliin.

Sinne se jäi. Ukki kuoli Karjalassa välirauhan aikana ja hänet haudattiin sinne. Kun sota alkoi jälleen ja tuli eteen toinen evakkomatka, kaikki tärkeä koetettiin ottaa mukaan. Myös ukin Raamattu pakattiin puiseen matka-arkkuun. Pitkän evakkotaipaleen jälkeen Etelä-Pohjanmaalle Karhun perheen nuori emäntä Aune etsi jotain tavaroita ja tuli ottaneeksi esiin tuon ukille niin tärkeän kirjan. Sen välissä oleva paperiarkki kiinnitti hänen huomiotaan. Emäntä otti ja avasi ja luki siinä olevan tekstin. Siinä raamatunkohdan lisäksi ukki kertoi miten se oli alkanut säteillä kirkkautta hänen edessään. Muistakaa tämä kohta, rakas perhe. Siinä on jotain tärkeää teille. Tuokoon se teille lohdutusta ja toivoa.

Kiireinen emäntä Aune laittoi paperin takaisin Raamatun väliin ja kirjan takaisin arkkuun. Sinne se jäi. Sodan loputtua perheen isä vapautui asepalveluksesta. Hän oli säilynyt sodassa haavoittumatta, kuului ohi ammuttujen joukkoon, niin kuin sanonta kuului. Veikko halusi viljellä maata. Se oli ollut hänen ammattinsa Karjalassa. Sen työn hän osasi. Niinpä Karhut ottivat selvää mahdollisuuksista saada itselleen asutustila. Siirtolaisten asuttamisesta vastaava virasto esitti heille kaksi vaihtoehtoa.

Toinen tila oli Tampereen lähellä Ikaalisissa, toinen Etelä-Pohjanmaalla. Molemmat tilat piti itse raivata. Ikaalisten paikka oli vähän pienempi, mutta vaikutti kartasta katsoen sopivammalta viljelykseen. Lähellä oleva tila oli suurempi pinta-alaltaan, mutta maastossa oli mukana kivisiä ja kallioisiakin alueita, joissa tosin oli nyt hyvä puusto päällä, mutta viljelyn kannalta tila ei ollut niin suotuisa kuin Ikaalisten paikka. Mitä teemme, kysyi Veikko Aunelta. Käydään katsomassa tätä lähellä olevaa paikkaa, sanoi Aune. Matkaa sinne on vain kolmisenkymmentä kilometriä.

Niin he tekivät. Tilan maat olivat vanhan kuivuneen joenuoman toisella puolen kaukana hiekkaisesta maantiestä. Maisemat olivat avarat ja kauniit avautuen valoisaa länsinäkymää kohti. Pieni kukkulan tapainen sopisi hyvin talon paikaksi. Mäen takana oli iso lähde, ja kilometrin päässä toinen runasvetinen vesilähde. Joenuomassa, luomaksi kutsutussa, joka erotti tilan maat maantiestä, virtasi kirkas pieni joki, Aunesluoma. No sattuipa nimi osuvasti, sanoi Veikko Aunelleen. Mutta kova työ on raivata tämän tilan alueelle peltoa. Aune oli samaa mieltä. Silloin hänen mieleensä tuli paperi, joka hänellä oli takintaskussa. Hän näytti sitä Veikolle. Mikä tämä on? Kysyi Veikko. Se on isäsi kirjoittama muistiinpano ja viesti Raamatusta. Luehan. Veikko luki ja puisti päätään. Hän ei ollut taipuvainen uskomaan ihmeisiin. Mutta koska hän rakasti vaimoaan Aunea niin hän suostui tämän toiveeseen asettua asumaan tälle tilalle, kun tämä sitä pyysi hartaasti. Ja olivathan maisemat kauniit, ja joka päivähän niitä katseltaisiin.

Kului aikaa. Tilalla asuttiin ja elettiin elämää parisenkymmentä vuotta. Kerran lehteä lukiessaan Aune huomasi lehdessä artikkelin pullovedestä. Kaupunkilaiset Etelä-Suomessa olivat alkaneet tykätä sellaisesta, ja lisäksi kerrottiin, että menekkiä raikkaalle vedelle olisi ulkomaillakin. Hän näytti lehtijutun Veikollekin. Tuumittuaan asiaa he alkoivat selvittää heidän maillaan olevien lähteitten veden myymisestä pullotettuna. Idea lähti vetämään ja viiden vuoden kuluttua heillä oli oma menestyvä vesiyhtiö joka tuotti sievoisesti voittoa. Kerran Aune kysyi Veikolta: muistatko vielä isäsi viestin meille? Muistan, vastasi Veikko. Hän oli oikeassa. Tämä maa on Jumalan meille siunaamaa. Olen siitä hyvin kiitollinen.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 8.12.2020

Lapinmatkalla

Lasse oli ukin sylissä. Hän oli tullut mummolaan kaukaa etelästä. Siksi ukin syli oli erityisen suosittu paikka. Ukkilaan ja mummolaan päästiin niin harvoin. Matkaa tänne Lappiin oli yli yhdeksänsataa kilometriä. Oltiin tultu junalla ja linja-autolla. Vetisestä Helsingistä näkymät olivat vaihtuneet lumisiksi. Vastaan Lapissa matkalaisia tuli oikea talvi pakkasineen ja lumisine nietoksineen. Pitkä päivä oli leikitty ja laskettu mäkeä. Nyt oli iltapalan aika.

Iltapalan jälkeen mentiin pesulle ja lämmiteltiin sen jälkeen vähän aikaa takkatulen ääressä. Ukilla oli ollut tapana kertoa lapsilleen tarinoita. Lastenlapset saivat hekin nyt kuulla ukin kertomuksia. Joskus ne olivat satuja, joskus niissä oli kiinnekohtia historian tapahtumiin tai tavallisten ihmisten elämään. Ukki, kerro jo! Pyysi Lauri, minua alkaa nukuttaa. No toki, vastasi ukki.

Kauan sitten täällä Lapissa eli Niethaan perhe. Heitä oli seitsemän henkeä, isä, äiti ja viisi lasta. Koko perhe eli pienessä mökissä. Osan lapsista piti nukkua pöydän alla, kun tilaa oli niin vähän. Kodin pienuus aiheutti yllättävän vähän riitoja. Lapsista oli enimmäkseen mukavaa kun oli sisaruksia jakamassa elämää. Ja ulkona siihen aikaan leikittiin. Sisälle tultiin lähinnä syömään ja nukkumaan.

Perhe eli poronhoidosta ja maanviljelyksestä. Siihen aikaan liikuttiin tuntureissa ja metsisä suksilla ja poron vetämässä pulkassa. Taivas kaartui lasten ja vanhempien yllä milloin lunta tuiskuttavana peittona, milloin tähtikirkkaana avaruutena, milloin helteisenä paahteena. Talvella revontulet koristelivat taivaan aika ajoin värikkäillä laineilla ja viuhkoilla. Elämä oli yksinkertaista ja usein ruumiillisesti raskasta. Mutta uni oli työn jälkeen yleensä syvää ja virkistävää ja oltiin perusterveitä. Ruokaa oli aina sen verran kuin tarvittiin.

Eräänä jouluaamuna koko seitsemänhenkinen perhe lähti kirkonkylään joulukirkkoon. Lumi pöllysi porojen juostessa ja vetäessä pulkkia, joissa perhe matkusti. Kirkko oli täynnä väkeä. Luettiin jouluevankeliumi. Lisäksi pappi luki tekstin toisen Pietarinkirjeen kolmannesta luvusta. Tekstikohta päättyi sanoihin: ” Meillä on hänen lupauksensa, ja siihen luottaen me odotamme uusia taivaita ja uutta maata, joissa vanhurskaus vallitsee. ”

Pappi kertoi Jeesuslapsen syntyneen valmistaakseen kaikille pääsyn tuohon uuteen taivaaseen ja uuteen maahan. Nuo sanat jäivät perheen pienimmän lapsen, Mirjamin, mieleen. Kotona hän kysyi äidiltään, missä tuo taivas ja maa ovat. No kuulehan Mirja. Katsopa ikkunasta ulos kohti taivasta. Mitä näet? Näen tähtiä ja revontulten tanssia. Kuule Mirja, uskon, että papin Raamatusta esiin ottamat uusi taivas ja uusi maa ovat jossain kaukana noitten revontulten ja tähtien takana. Tai sitten vielä kauempana. Kaukana kaukana toisessa maailmassa kuin tämä.

Miksi pitää olla uusi asuinpaikka? kysyi Mirjam. Kuulehan Mirjam, minä niin mielelläni sanoisin sinulle tämän Suomenmaan ja koko maailman säilyvän ikuisesti. Mutta niin ei taida olla. Juuri äsken oli sota, jossa suomalaiset tappoivat suomalaisia. Samoihin aikoihin oli koko maailmaa kosktettava sota, joss käytettiin hirvittiäviä aseita. Miljoonat ihmiset kuolivat. Ja sitten oli kymmeniä miijoonia ihmisiä tappanut kulkutauti. Tässä maailmassa asiat eivät ole aina suinkaan hyvin. On onnettomuuksia ja sitten ihmisten aikaansaamaa pahuutta.

Äiti, minä olen luullut, että kaikki ihmiset ovat hyviä. Moni ihminen onkin ihan kunnollinen, mutta kunnollinenkin voi langeta pahaan. Mikä meitä sitten auttaa? Kysyi Mirjam. Meitä auttaa Jeesus lapsi, tuo taivaasta tullut Jumalan Poika. Aikuisena hän otti harteilleen koko ihmiskunnan synnit ja kärsi niiden rangaistuksen puolestamme. Ristinkuolemallaan sovitti syntimme ja ylösnousemisellaan voitti kuoleman ja perkeleen vallat. Me kaikki kuolemme kerran. Mutta joka kuolee synnit Jeesuksen verellä pestynä, on kerran perillä tuossa uudessa maailmassa. Siellä ei enää ole koskaan mitään pahaa. Ai onko se sitä vanhurskauden asumista siellä, kysyi Mirjam. Kyllä, niin on, vastasi äiti. Hyvin sanoit.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 7.12.2020

Observatoriossa

Taivaankansi kaareutuu täällä vuorella tosi komeasti yllämme! Katso isä! Joachim havahtui. Hän nousi tuolistaan ja astui ulos observatoriosta. Hän oli ottanut poikansa Mattiaksen mukaan työmatkalleen Etelä-Amerikkaan. Todella, on upea aamupäivä! Hän sanoi pojalleen. Taivaankansi. Todella näkymä muistuttaa jotain sellaista. Aivan kuin taivas kantena kaareutuuisi yllemme.

Isä, muistatko mitä kuulimme viime sapattina synagogassa, kysyi Mattias. Isä Joachim mietti ja pyysi sitten poikaansa kertomaan. Toinen kohta oli Daavidin psalmista 19: ”Taivaat julistavat Jumalan kunniaa, taivaankansi kertoo hänen teoistaan.” Toinen kohta oli Danielin kirjan luvusta 12: ”Oikeat opettajat loistavat niin kuin säteilevä taivaankansi, ja ne, jotka ovat opastaneet monia vanhurskauteen, loistavat kuin tähdet, aina ja ikuisesti.”

Niin, aivan, nyt alan muistaa, vastasi isä Joachim. Ja katsoin sitten vanhempaa käännöstä vuodelta 1938, sanoi Mattias. Siinä taivaankansi oli käännetty sanalla taivaanvahvuus. En tiedäkään sellaisesta vuoden 1938 käännöksestä. No se on isotädin antama kirkkoraamattu. Ai se kristittyjen kirja, tuhahti isä Joachim. Mutta isä, isotäti sanoi sen olevan käännetty samoista teksteistä, joita itse kuulemme synagoogassa. Ai, vai niin, vastasi isä Joachim. Mutta kuule poikani. Nyt työ kutsuu.

Minun on saatava kaukoputki säädetyksi ennen iltaa ja nukuttuakin ennen sitä. Ensi yö on täynnä tähystystä ja jännitystä poikani! Niin isä, vastasi Mattias. Hän muisti, että tämä suuri tähtikaukoputki olisi vain tämän viikon hänen isänsä käytettävissä, ja joka päivä maksoi isän yliopistolle, jossa hän oli työssä, sievoisen summan.

Illan tultua sekä isä että poika olivat valmiita tutkimaan taivaankappaleita ja taivaan ilmiöitä.Nyt tarkastelun kohteena olisi spiraaligalaksi NGC 6946. Siinä oli havaittu viimeisen sadan vuoden aikana useita supernovaräjähdyksiä. Niiden jäänteiden tutkimisesta olisi kyse. Ja olisi pienen pieni todennäköisyys päästä havainnoimaan uutta räjähdystä.

Galaksi näyttäytyi upeana suuren pelikaukoputken katseluikkunassa. Siihen piirtyvä kuva heijastettiin myös erittäin tarkasti piirtävän laitteiston kautta suurelle näytölle. Myös digitaalisten valokuvien otto oli näin saatu helpoksi. Yö kului kuin huomaamatta. Aamulla isä ja poika kävivät tyytyväisinä nukkumaan. Ilta koitti ja uusi tähtiyö oli isän ja pojan silmien edessä. Molemmat suorastaan vapisivat innosta. Oli todella suuri etuoikeus päästä käyttämään maailmanluokan huippulaiteistoa tähtimaailman tutkimiseen.

Kuule Mattias, nyt saat esittää toiveen. Katso tuosta tähtikartasta joku kohde, niin käännän kaukoputken 10 minuutiksi siihen. Mattias oli aivan innoissaan. Hän oli jo etukäteen tutkinut kartastoa ja sanoi heti: Betergeuze! Hyvä valinta! Siinä odotetaan tapahtuvan lähitulevaisuudessa supernova! Ai ensi vuonnako? Ei sentään. Noin 1000 vuoden päästä. Onpa pitkä aika! Avaruuden asioissa se on kuitenkin lyhyt, hymyili isä Joachim. Otetaan tähdestä ja sen lähiympäristöstä useita kuvia. Pian Mattiaksella oli tulostettuna edessään paljon tarkasteltavaa.

Seuraavana aamuna saksankieliset radiouutiset mainitsivat erään tunnetun evankelistan, Reinhard Bonnken kuolemasta. Kuka hän oli? Kysyi Mattias. Hän taisi olla työssä Afrikassa ja saarnasi koko aikuisikänsä siellä asuville kansoille, vastasi isä Joachim. Ahaa. Minäpä katson youtubesta löytyykö mitään, vastasi Mattias. Tuli taas ilta ja isä Joachim antoi jälleen pojalleen mahdollisuuden 10 minuutin tarkasteluun kaukoputkella. Isä, uudestaan Betelgeuze! No miksi? Haluaisin tutkia sen ympäristöä vielä kerran. Voisitko ottaa kuvia? Sopii, vastasi isä.

Kun isä jatkoi omia tutkimuksiaan, Mattias asetti eiliset kuvat ja tämäniltaisten kuvien kanssa päällekkäin. Tietokoneohjelma vertasi näkymiä toisiinsa. Äkkiä kuului merkkiääni. Jotain oli löytynyt. Mattias hihkaisi innosta. Löytyi!

Myöhäisen aamupalan jälkeen isä Joachim kysyi mitä Mattias oli löytänyt. Isä, löysin uuden tähden! Mitä, näytä minullekin niitä kuvia. Niin oli, että eilisisssä kuvissa loisti uusi tähti.Poikani! Löytäjänä sinä tulet saamaan luvan nimetä löytösi. Joko tiedät nimen uudelle tähdelle? Bonnke! Vastasi Mattias. Mitä, miksi? Isä, näin tänne tullessamme unta jossa minua kehotettiin katsomaan tuota kohdetta, ja sinä annoit sitten minulle luvan siihen. Sitten katsoin youtubesta Bonnkesta kertovia videoita. Yhdessä hänen julistustilaisuudessaan saattoi olla paikalla yli kaksi miljoonaa ihmistä. Ja sellaisia kokouksia oli monta. Isä Joachim katsoi poikaansa suu auki. Sitten hän muisti Danielin kirjan kohdan: ”...loistavat kuin tähdet, aina ja ikuisesti.

Isä, tämä tapahtui siksi, että sinäkin löytäisit uskon Raamatun Jumalaan. Tämän maailman tähdet katoavat kerran, mutta tämä syttyi todistamaan sinulle kaikkivaltiaan Jumalan hyvyyttä ja suuruutta.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna Itsenäisyyspäivänä 6.12.2020 ( Ensimmäinen julkaisu 10 vuotta sitten)

Sinua varjellaan

Kysyttäessä pelottiko kuolemanvaara rintamalla sodan aikana, vastasi eräs suomalainen

sodan ajan upseeri: ” Minä en usko ennenaikaiseen kuolemaan.”

 

Jumalan varjelus on yliluonnollinen, ihmisjärjen ylittävä todellisuus,

johon jokaista kutsutaan luottamaan. Jumala varjelee sitä joka

turvautuu häneen. Jumala suojelee lapsiaan, jotka hän on tuonut

valtakuntaansa Poikansa Jeesuksen kautta. Älä siis pelkää tänäänkään.

Taivaan Isä varjelee sinun ruumiisi ja sielusi. Hän varjelee koko elämäsi.

 Hän antaa enkeleilleen käskyn varjella sinua, missä ikinä kuljet.

Psalmi 91:11

Päivän saarna 6.12.2020

Lammaspaimenen murheet

Jacobin päivä oli ollut hyvin raskas. Hänen kotinsa oli kivinen talo Betlehemin lähellä. Talo oli jo vanha kun hän vanhempineen muutti sinne yli kaksikymmentä vuotta sitten. Rakennus oli ollut silti hyväkuntoinen. Mutta nyt sen yhdestä nurkasta oli löydetty vihertäviä läiskiä. Pappi oli käynyt tarkistamassa talon ja sulkenut sen seitsemäksi päiväksi. Sitä ennen talo oli tyhjennettävä kaikesta, ettei spitaali leviä talon esineisiin ja tavaroihin.

Viikon kuluttua pappi totesi, että spitaali oli levinnyt talon sisäseinässä. Kivet ja laasti, joissa spitaalia oli, oli revitty pois ja viety kaupungin ulkopuolelle saastaiseen paikkaan. Laasti kaikista seinistä oli kaavittu pois ja seinä oli korjattu uusilla kivillä ja kaikki seinät kalkittu uudella laastilla.. Nyt vihreitä pilkkuja oli ilmaantunut uudelleen ja ne olivat levinneet. Pappi määräsi Moosksen lain mukaan talon purettavaksi, sen kivet, laasti ja puuosat oli vietävä kaupungin ulkopuolelle saastaiseen paikkaan.

Jacobilla ja hänen perheellään oli tukala tilanne. Murhe talon vuoksi täytti hänen mielensä. Jacobia palelsi. Oli myöhäinen syksy. Sää oli viilennyt ja välillä satoi. Onneksi hänen vanhempansa ja sisaruksensa olivat päässeet vaateittensa pesun jälkeeen asumaan sukulaisten luo. Hänen itsensä oli kuitenkin selviydyttävä ulkosalla. Hän oli paimen, ja tottunut asumaan ulkona pitkiäkin jaksoja, mutta talven tulon lähestyessä olisi ollut mukava päästä silloin tällöin kodin lämpöön. Heidän kotinsa oli rinteessä. Sadevesi ei jäänyt sen pihaan vellomaan, vaan valui alas rinnettä.

Sinne suuntaan hänen oli nyt kuitenkin mentävä, jonkin matkaa kaupungin ulkopuolelle. Hänen perheensä lammaslauman tuli olla aina paikassa, jossa syötävää riitti. Siellä lampaat määkivät. Ne tunsivat paimenensa Jacobin. Lampaat riensivät tervehtimään häntä ja asettuivat syömään lähettyville. Jacob piti työstään, vaikka sitä eivät monet arvostaneetkaan. Mutta hän oli työhönsä tyytyväinen. Kotitalon tilanne kuitenkin oli suuri huolenaihe. Se oli päätynyt purettavaksi.

Miten hän ja perheensä selviytyisi suuren jätemäärän siirtämisestä kauas paikkaan, missä saastunutta materiaalia säilytettiin. Lisäksi talon spitaali tekisi sen purkajista epäpuhtaita jokaisen purkupäivän ajaksi. Ja mistä saataisiin varat uuden talon rakentamiseen? Lammaslaumat elättivät mutta eivät kerryttäneet tuloja säästöön. Jacob oli perheen vanhin poika. Hänen vastuunsa oli suurempi kuin muiden perheen lasten. Huoli oli tukahduttaa hänet. Paimenten nuotio kedolla lämmitti ja lohdutti Jacobia sentään vähän. Hän istui maassa isohkon kiven päällä ja nojasi sauvaansa.

Hän oli nukahtaa, kun yht äkkiä taivaan täytti kirkkaus. Hänen ja muiden paimenten edessä seisoi kirkkautta säteilevä sotilas miekka vyöllä. Jacob ja muut paimenet säikähtivät sydänjuuria myöten. Miehet ymmärsivät sotilaan olevan enkeli. Enkeli lohdutti heitä ja sanoi: Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille suuren ilosanoman, suuren ilon koko kansalle. Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus*, Herra. Tämä on merkkinä teille: te löydätte lapsen, joka makaa kapaloituna seimessä." Samalla hetkellä oli enkelin ympärillä suuri taivaallinen sotajoukko, joka ylisti Jumalaa sanoen: Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa.”

Jacob ja muut paimenet sanoivat toisilleen: Nyt Beetlehemiin. Siellä me näemme sen mitä on tapahtunut ja minkä Herra meille ilmoitti. He lähtivät kiireesti ja löysivät Marian ja Joosefin ja lapsen, joka makasi seimessä. Tämän nähdessään he kertoivat, mitä heille oli lapsesta sanottu.Jo oli ilta! Paimenet tiesivät olleensa osallisia sellaisesta, mitä koko Israelin kansa oli odottanut vuosisatojen ajan. He ihmettelivät, miksi juuri heille oli suotu kunnia kuulla ensimmäisinä uutinen Israelin Kuninkaan,Daavidin jälkeläisen syntymästä.

Yö vaaleni aamuksi. Paimenia väsytti. Kaikki tapahtunut alkoi jontekin haalistua Jacobin mielessä ja arkiset huolet täyttivät jälleen hänen ajatuksensa. Hän huokasi, ja astui väsynein askelin kohti kovan onnen kotiaan. Pappi oli jo tullut valvomaan purkutoimia, ja astui taloon ensimmäisenä. Pappi katseli talon seiniä. Missä ne vihreät spitaaliläiskät ovat? Hän etsi ja etsi ja pyysi talon asukkaitakin katsomaan. Spitaalista ei näkynyt jälkeäkään.

Pappi oli hetken hiljaa ja sanoi sitten: Julistan talon puhtaaksi, kun olen ensin toimittanut sille sovitus-ja puhdistusmenot. Jacob seurasi tätä kaikkea sydän hämmästystä ja kiitosta täynnä. Sitten hän muisti. Hän oli seimen äärellä rukoillut vastasyntyneeltä Daavidin Pojalta apua heidän talolleen. Apu oli saapunut! Jacob sai uutta voimaa ja kertoi papille ja kaikille sukulaisilleen edellisyön tapahtumista. Kaikki, jotka kuulivat, ihmettelivät.

Elämä ilmestyi, me olemme nähneet sen, ja siitä me todistamme. Me ilmoitamme teille iankaikkisen elämän, joka oli Isän luona ja ilmestyi meille. 1.Johanneksen kirja 1:2

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 5.12.2020

Resupekka

Jaakko katsoi ikkunasta ulos. Pihalla oli taas se poika. Jaakko oli nähnyt hänet kerrostalon pihalla eilen. Pojalla oli silloin likaiset kasvot ja itkuinen ilme. Räkä valui hänen nenästään suuta kohti. Yhm. Oli Jaakko vaistomaisesti ajatellut. Hänen mielestään siisteys oli asia, joka oli elämässä ensimmäisiä.

Jaakko tarkasti oman ulkoasunsa joka päivä ennen kuin astui kotinsa ovesta ulos. Piti olla moitteettomat prässihousut ja täysin puhtaat kengän päälliset ja kyljet. Kuraa ei niissä saanut näkyä missään. Silitetty paita ja slipoveri ja uudenkarhea pusakka piti olla. Parturissa Jaakko kävi joka toinen viikko ja taatusti kampasi tukkansa ennen lakin sen päälle laittamista.

Suurena apuna vaatehuollossa Jaakolla oli hänen vaimonsa, joka Jaakon toiveesta piti myös kodin tip top siistinä. Lattiat kiiltelivät ja matot olivat lattioilla täsmällisessä ojennuksessa. Samoin vaatteet kaapeissa ja astiat samoin. Vieraita olisi sopinut ottaa sen puolesta vastaan milloin vain. Jaakko puolestaan piti huolta heidän autonsa siisteydestä. Se pestiin tai pesetettiin heti kun se vähänkin näytti pölyiseltä tai kuraiselta. Autovahaa kului. Kerran vuodessa Jaakko käytti autonsa sisältä päin pestävänä. Penkit ja matot siistittiin, panelit puhdistettiin ja vahattiin.Niin Jaakon auto näytti aina lähes uuden veroiselta sisältä ja päältä.

Kun Jaakko näki tuon resuisen pojan kävelevän hänen autoaan kohti ja tarttuvan varovasti sen puskuriin, Jaakolle tuli kiire rientää ulos. Hei, mitä aiot tehdä autollemme? Poika säikähti ja lähti kohti naista, joka juuri tuli ulos kerrostalosta. Ei meidän Timo tee kenellekään pahaa. Hän on oikein kiltti. Poika näytti säikähtäneeltä. Jaakkoa vähän nolotti. Siksi hän jäi juttelemaan naisen kanssa. Kävi ilmi, että naisen perhe oli muuttanut taloon vuokralle eilen. Perhe oli nyt hankkimassa kotiinsa huonekaluja. Mistä aiotte hankkia niitä? Tavaratalo Vallesta vai huonekaluliike Jousesta?

Meillä ei ole tapana sijoittaa uusiin huonekaluihin, mutta kierrätyskeskuksesta löytää usein lähes uudenveroisia kalusteita, sanoin hyväkuntoisia mattoja ja verhoja ikkunoihin. Yhm, äännähti Jaakko huomaamattaan. Köyhiä naapureita tulossa? Tietääkö se järjestyshäiriöitä? Jaakko toivotti uusille naapureille hyvät päivät ja palasi sisään. Kyllä pelästyin, hän lausahti vaimolleen Martalle, joka oli siivoamassa keittiötä. Mitä säikähdit? Että tuo räkänokkainen poika sotkee ja naarmuttaa autoamme. Ai sekö jota katsoit eilenkin ikkunasta? Juuri se villikko. Mutta Jaakko, oletko nähnyt hänet pahanteossa tai ilkkumassa jotakuta? Yhm, lausahti Jaakko, tuota, en.

Minä keskustelin eilen hänen äitinsä kanssa. Perhe on muuttanut tänne Pohjois-Suomesta työn perässä. Heillä on neljä lasta ja sitten Timo. Mitä, eikö Timo olekaan heidän lapsensa? On ja ei, Timo on otettu huostaan kaksi vuotta sitten ja on sijoitettuna heillä aikuisuuteen asti. Vai niin, sanoi Jaakko. Minusta tuollaiset pitäisi sijoittaa kasvatuslaitokseen. Mutta Jaakko, enää ei ole kasvatuslaitoksia. On sen sijaan lastenkoteja. Ihan sama, lausahti Jaakko. Minun pitää lähteä nyt töihin.

Illalla puhelin soi. Jaakon sisar soitti. Heidän lapsensa Inkeri oli otettu huostaan. Sisar itki puhelimessa pitkän aikaa. Kävi ilmi, että sisaren perheessä oli pahaksi muuttunut alkoholiongelma. Hänen miehensä oli juonut yhä useammin ja yhä enemmän. Oli alkanut sitten humalassa pahoinpidellä vaimoaan ja joskus lyönyt lastaankin, kun tämä oli koettanut puolustaa äitiään. En kestä elämää ilman Inkeriä. Mitä minä teen Jaakko? Minulla on niin ikävä häntä.

Jaakko sulki mykkänä puhelimen. Ei hän ollut tiennyt sukulaisperheen kriisiytyneestä tilanteesta. Hänen ja vaimonsa vieraillessa siellä kaikki kodissa oli ollut tip top puts plank kiiltävää ja kaunista ja sisar ja miehensä tyylikkäissä vaatteissa ja tytär oli istunut kiltisti kahvipöydässä.

Jaakko kertoi sisarensa surusta vaimolleen. Tämä sanoi aavistaneensa jotain sellaisesta, ulkopuolisilta salatusta tuskasta. Miten muka? Ihmetteli Jaakko. Koetin kuunnella enemmän sydäntä ulkokuoren sijasta, Martta vastasi. Jaakko hiljeni ja tuli miettiväisen näköiseksi.Jaakko oli vaitonainen koko viikon. Sitten hän puhkesi puhumaan ja sanoi:kuule Martta, on se hyvä että Timo sai oikean kodin lastenkodin sijaan. Mutta mikä saa jotkut ottamaan perheeseensä ylimääräisen lapsen? Minä kysyin sitä Timon kasvatusäidiltä. Hän kertoi olleensa itse lapsena orpo. Siitä huolimatta hänen lapsuutensa oli ollut onnellinen kasvinkodissaan. Nyt hän halusi antaa samanlaisen mahdollisuuden edes yhdelle lapselle.

Hän on orpojen isä ja leskien puoltaja, Jumala pyhässä asunnossaan. Hän antaa yksinäiselle kodin, hän päästää vangitut vapauteen. Psalmi 68:6-7

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 4.12.2020

Huoleton poika

Kalle oli pinko koulussa. Hän heräsi aamulla varhain tarkistamaan eilen tekemänsä koulutehtävät. Hän valmistautui kokeisiin huolellisesti. Hän sai hyviä arvosanoja ja stipendejä keväällä. Hänen veljensä Risto oli toista maata. Hän oli oikea murheenkryyni vanhemmilleen. Koulu ei maistunut, ei sitten millään. Monasti hän oli lähtevinään kouluun, mutta nurkan takana kurvasi milloin rantaan katsomaan laivoja, milloin urheilukentälle katselemaan siellä harjoittelevia, milloin kävelemään lähimetsiin. Huonot arvosanat ja poissaolomerkinnät kertoivat vanhemmille surullista koulunkäyntitarinaa.

Mitähän tuosta Ristosta oikein tulee? Hän osaa juuri ja juuri lukea ja kirjoittaa ja laskea peruslaskutehtävät. Muista hän on jäänyt jälkeen joka vuosi. Tämä oli hänen vanhempiensa huoli päivästä päivään. Tulevaisuus ei tuntunut huolettavan Ristoa silti ensinkään. Hän oli erittäin tyytyväinen elämäänsä sellaisena kuin se oli. Sitä paitsi hän teki sentään jotain. Hän oli tutustunut kaupungilla graffittien tekijöihin, jotka suhauttelivat kirjoitusta ja kuvioita milloin luvatta milloin luvalla erilaisten rakennelmien pintoihin.

Ristoa graffitit alkoivat tosissaan kiinnostaa. Mutta mistä tarvikkeet eli maalit? Risto päätti kysyä töitä yhdestä nakkikioskista. Hänet otettiin kokeeksi paistamaan hampurilaisia ja muita herkkuja. Se vaikutti luonnistuvan hyvin. Risto sai tuuraustöitä niin hyvin, että pian hänellä oli rahaa ostaa erivärisiä maaleja. Risto hankki myös piirustuslehtiön ja kyniä tehdäkseen niihin luonnoksia. Riston graffittitaidot kehittyivät. Kerran kaupunki järjesti kilpailun nuorille graffiittien tekijöille. Siinä oli sekä yksilö että ryhmäkilpailut. Risto menestyi kummassakin.

Siitä seurasi se, että eräs rekkafirma otti Ristoon ja hänen kilpailuryhmäänsä yhteyttä ja pyysi heitä koristamaan erilaisilla kuvilla kolme heidän rekoistaan. Tulokset olivat erinomaiset. Työtilaisuuksia alkoi ropista. Pian Risto oli graffittiryhmänsä pomo. He alkoivat tienata mukavasti. Risto innostui myös menemään kuvataidekouluun. Kaikki tämä tapahtui kouluvuosina. Riston vanhemmat olivat menettäneet toivonsa Riston suhteen, eivätkä kiinnittäneet hänen graffittiharrastukseensa huomiota. Kunnes eräänä päivänä Risto ajoi kotiin upouudella sähköpyörällä. Hei, mistä sinä olet saanut tuon pyörän? He kysyivät pojaltaan huolestuneina.

Ostin kaupasta, vastasi Risto. Mistä sinä olit saanut rahaa siihen. Tuo on kallis peli, kysyi isä.Tein töitä ja hankin, vastasi Risto. Mitä töitä muka? Kysyivät molemmat vanhemmat. Nyt Risto kertoi heille graffittiharrastuksestaan ja siitä mihin se oli hänet johtanut. Vanhemmat olivat aivan hämmästyneitä. Etkä ole kertonut meille! No kun teitä ei ole tuntunut enää useampaan vuoteen kiinnostavan menemiseni. Vastasi Risto. Vanhemmat katsoivat toisiaan syyllisen näköisinä

Kuule Risto, tästä lähtien haluan keskustella kanssasi koulusta, tai ei siis siitä, vaan ihan sinun elämäsi asioista. Ihanko totta, kysyi Risto hämmästyneenä. Kyllä se sopii. Pian Risto kertoi olevansa mukana kuvataidekoulun näyttelyssä. Hänen vanhempansa tulivat sitä katsomaan. Riston työt oliva heistä hyviä, perinteisiä ihmisfiguureja, sitten myös graffitteja ja modernistisia töitä. Riston työt herättivät myönteistä huomiota taideakriitikoiden piirissä. Pian lähes kaikki näyttelytyöt oli myyty ihan kohtuullisesta hinnasta.

Kuule Risto, sinähän näytät tienaavan yhtä hyvin kuin minä. Minä kävin insinöörikoulun ja olen tehnyt kovasti töitä ja nyt sinä tuosta vain pääset tuollaiseen tulotasoon! Isä, en tuosta vain, olen minäkin tehnyt työtä päästäkseni eteenpäin. Isän täytyi se myöntää. Mutta miten sinä saatoit olla koulusi suhteen niin huoleton, niin huoleton? Muistatko isä, että kävin pikkulapsena pyhäkoulussa. Sen opettaja monta kertaa kehotti luottamaan yksinkertaisesti Jumalan huolenpitoon ja olemaan murehtimatta turhia tulevaisuudesta. Luottakaa vain taivaan Isään, kyllä hän pitää teistä huolen. Entä sitten, kysyi isä. Minä otin opettajan sanat tosissani. Halutko kuulla Raamatusta yhden lempikohtani, jonka pyhäkolulun opettaja näytti? Näytä vain, pyysi Riston isä. Tässä, Psalmista 127 sanoi Risto:

Turhaan te nousette varhain, turhaan valvotte myöhään ja raadatte leipänne tähden. Yhtä lailla Herra antaa omilleen, vaikka he nukkuisivat.

Riston isä katsoi poikaansa pitkään, sitten kohti taivasta ja huokasi: kiitos.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 3.12.2020

Rahariita

Oli pieni Kupiaisten seurakunta. Se oli perustettu aivan äsken innoittavan saarnaajan vaikutuksesta. Uskoon oli tullut kuukauden aikana 20 henkeä. He kokoontuivat pohtimaan pitäisikö heidän perustaa oma uskonyhteisö. Niin päätettiin tehdä ja herätyksen välikappaleena toiminut saarnaaja valittiin seurakunnan paimeneksi. Tutkittiin Raamattua ja huomattiin, että alkukristittyjen seurakuntiin valittiin vanhimmistot.

Niin tehtiin nytkin. Uskoon oli tullut yhä lisää ihmisiä. Seurakunnan jäsenmäärä lähenteli jo kolmeakymmentä. Nyt alettiin miettiä pitäisikö vuokrata isompi sali seurakunnan käyttöön vai rakentaa oma. Pidettiin seurakunnan kokous. Siinä jokainen sai sanoa mielipiteensä asiasta. Lopulta päätettiin rakentaa oma kiinteistö. Sitä varten otettiin pankkilaina, jonka lyhentämiseen lupautuivat kaikki seurakunnan jäsenet osallistumaan.

Uusi seurakunnan kokoushuone vihittiin käyttöön juhlallisesti. Kaikki kiilteli ja tuoreen maalin tuoksu leijaili vielä vienosti salin ilmassa. Tämä on meidän paikka. Niin koettiin vahvasti. Into evankeliumin työhön oli kova. Saarnaaja piti puheen joka sunnuntai ja kiersi arkisin kaupungin kaduilla ryhmän kanssa jakamassa kutsuja kokouksiin ja keskustelemassa ihmisten kanssa.Seurakunta kasvoi niin, että vuoden kuluttua siinä oli 50 jäsentä.

Oltiin iloisia. Mutta sitten seurakunnan syntyyn vaikuttanut saarnaaja muutti toiselle paikkakunnalle. Hän koki Jumalan lähettävän hänet sinne, että sielläkin syntyisi herättys.Rukoiltiin, mistä saataisiin uusi saarnaaja. Sellaiseksi valittiin eräs saarnaaja kaukaa Länsi-Suomesta. Nyt kävi niin, että seurakunnan kasvu hidastui. Puolessa vuodessa uskoon tuli ja siihen liittyi enää kolme henkeä.

Rakennuslainan maksu jatkui ja kolehtia kerättiin viikoittain. Yhtenä sunnuntaina seurakunnan varainhoitaja piti puheen ja totesi lainan koron nousseen ja lainan takaisin maksu oli hidastunut. Hän toivoi seurakunnan jäseniltä uhrimieltä, sitä että nämä antaisivat enemmän omastaan, niin että rakennuslaina saataisiin maksettua. Hän ehdotti, että tehdään lista annetuista varoista. Siis jokainen laittaisi nimen listaan ja viereen lahjoittamansa summan. Lista olisi kaikkien nähtävillä.

Silloin yksi mies nousi penkistä ylös ja luki seuraavan kohdan viidennen Mooseksen kirjan luvusta 16: ”Jokainen tuokoon lahjan sen mukaan, miten hänellä on varoja ja miten Herra, teidän Jumalanne, on häntä siunannut. ”

Niin, veli, kerrohan miksi halusit lukea tuon kohdan? Siksi, että minusta on epäreilua laittaa tuollaisen julkisen listan kautta seurakuntalaiset kilpailemaan keskenään rahallisesta uhraamisesta seurakunnan hyväksi. Ihmisten mahdollisuudet avustaa ovat erilaisia. Pienituloinen eläkeläinen jää väistämättä listan hännille. Kun taas esimerkiksi tuo Raappanan Jussi, jolla on iso autoliike, voi lahjoittaa kolehtiin suuriakin summia.

Äänestetään, sanoi vanhimmiston puheenjohtaja. Niin tehtiin ja lista päätettiin laittaa joka sunnuntai nähtäville salin eteiseen. Listaa käytiin katsomassa ahkerasti. Ensin kävi niin, että seurakunnan tulot kasvoivat huomattavasti. Sitten kävi niin, että kokouksiin osallistuvien määrä alkoi laskea. Se putosi puoleen vuoden kuluessa ja siitä se laski vielä alaspäin. Silloin uusi saarnaaja kehotti vanhimmistoa kutsumaan seurakuntakokouksen koolle selvittämään osallistujakadon syytä. Niin tehtiin. Pyydän teitä kertomaan näkemyksiänne siitä, miksi kävijämäärät sunnuntain kokouksissa ovat pudonneet huomattavasti, kehotti vanhimmiston puheenjohtaja.

Tuli hiljaisuus. Sitten yksi seurakunnan jäsen nousi ja ehdotti nimetöntä lipuille kirjoittamista. Aihe saattoi olla arkaluontoinen joillekin. Niin tehtiin. Kävi ilmi, että monet olivat loukkaantuneet julkisen varainkeruulistan vuoksi. Toisia kuulemma oli alettu halveksia, toisia taas kumarrella. Oli syntynyt riitaa ja jopa joku oli masentunut ja eronnut seurakunnasta listan vuoksi. Nyt nousi seisomaan taas sama mies, joka oli lukenut Raamattua aikaisemmassa kokouksessa. Hän luki nyt kohdan 2.Korinttilaiskirjeen kahdeksannesta luvusta: ”Jos antajalla on hyvää tahtoa, hänen lahjaansa pidetään arvossa sen mukaan, mitä hänellä on, eikä vaadita sellaista, mitä hänellä ei ole.”

Minun mielestäni Jumala tässä apostolin kautta muistuttaa seurakuntaa omasta näkökulmastaan sen jäsenten lahjojen suuruuteen. Muistakaamme mitä Jeesus sanoi lesken rovosta: hän antoi enemmän kuin nuo rikkaat. Hän antoi Jumalalle kaiken mitä hänellä oli, koko elämisensä. Jumala näkee sydämeen. Hänelle vähäinenkin lahja on arvokas. Kävi niin, että seurakunnassa heräsi häpeän tunne aikaisempaa listamenettelyä kohtaan. Se ei ollut reilu. Itse Jumala oli puuttunut asiaan aiheuttamalla osallistujakadon.

Vanhimmisto pyysi seurakunnalta anteeksi. Palattiin takaisin perineiseen kolehdinkeruutapaan.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 2.12.2020

Eine ja vaivaisukko

Postiluukku kolahti. Eine säpsähti. Tuliko taas lasku? Häntä oli alkanut pelottaa tuo kolkko rämähtävä ääni. Se tunki hänen sieluunsa kuin tikku jalkapohjaan. Hän oli sisäisesti vereslihalla. Eine ei enää muistanut milloin sisäinen kipu oli muuttunut krooniseksi poltteeksi, joka saatteli hänet illalla ankeaan, levottomaan uneen. Kipu herätti hänet aikaisin aamulla. Kun hän katsoi itseään peilistä, hän näki edessään harmaantuneen vanhan naisen silmät punertavina, silmänaluset tummilla pusseilla.

Eine astui askeleensa hiukan eilistä kumarampana. Mutta sitä hän tuskin huomasi. Hän ei jaksanut murheeltaan ajatella ulkonäköään. Tänä aamuna Eine oli nähnyt painajaisen, jossa hän oli kaupassa joidenkin toisten ikäistensä naisten kanssa. He katselivat hintoja hedelmätiskillä, jauhelihahyllyllä, perunalaarin kyljessä. Yksi naisista kuiskasi: ”Euro on markka, euro on markka, rahat ei riitä, rahat ei riitä.” Naisen sanat alkoivat kaikua kaupan hyllyjen välissä niin kuin ääni kivisessä kirkossa.

Siihen Eine heräsi. Hän muisti äkkiä nähneensä lapsena vanhan kotikirkkonsa ovenpielessä puisen vaivaisukon. Se oli ruma, lohkeillut ja maali lähtenyt siitä irti. ”Minua pelottaa katsella sitä”, oli Eine sanonut äidilleen. ”Elä pelkää Eine kultaseni. Se on vain puuta. Katso sen kylkeä. Siinä on aukko, josta on saanut laittaa sinne rahaa köyhiä varten. Aika ajoin kirkkoväärti ja kirkkoherra avasivat nuken ja kertyneillä varoilla autettiin kaikkein köyhimpiä seurakunnassa.”

”Vaivaisukko. Minä olen kohta vaivaisakka. Rahat eivät riitä. On vain pieni eläke. Kun puolisoni Martti kuoli, jäin melkein tyhjän päälle. Hänen eläkkeensä oli paljon suurempi kuin omani. Vuokra kohoaa joka vuosi. Sähkö-ja vesilasku nousevat jatkuvasti. Lääkkeet kallistuvat. Niiden omavastuuta suurennetaan vähän väliä. Miten minun käy, jos ei ole enää rahaa ostaa verenpainelääkkeitä? Hammaslääkäriin meni viime kuussa koko säästämäni vararahasto. Ruokaan koko kuuksi jäi vain 150 euroa.”

”Kengät pitäisi saada talveksi ja silmälasit, joilla näkee. Nykyiset ovat käyneet tehottomiksi. Uudet maksavat ainakin sata euora. Se on puolet koko kuun käyttövaroista. Miten minun elämäni on tullut tällaiseksi? Marttia ei ole ollut enää kymmeneen vuoteen, enkä kehtaa millään pyytää apua kolmelta lapseltamme. Hävettää. Vanhempien pitäisi kerätä lapsilleen, eikä syödä heidän leipäänsä. En kehdannut mitenkään viime jouluna sanoa, kun he kävivät jouluaterialla luonani ja avasivat ostamani lahjapaketit, että siinä menivät viimeiset rahani. Koko tammi ja helmikuun elin pelkällä puurolla. Itsetuntoni on romahtanut. Häpeän lähteä näissä kuluneissa vaatteissa ulos ovesta. Alan muistuttaa sitä lapsuuden raihnaista vaivaisukkoa. Mutta kerjätäkään en halua.”

Eine huokasi ja koetti peilin edessä kammata harmaantuneita ja huonokuntoisia hiuksiaan, jotka riippuvat päälaelta alaspäin surullisen näköisenä takkuna. ”Rähjäinen vaivaisukkokin näyttää hyväkuntoisemmalta kuin minä.” Kädet vapisten Eine laittoi kengät jalkaansa ja otti korin käsivarrelleen. Hän huokasi taas. Päällystakin yksi sauma kainalosta repsotti. ”Mutta se on ainut lämmin takkini ja nyt on syksy”, ajatteli Eine.

Astuessaan kerrostalon ulko-ovesta kadulle Eine vilkuili ympärilleen häveten ulkonäköään ja olemustaan. Hänen täytyi kuitenkin mennä kävellen kauppaan. Ei ollut rahaa bussilippuihn. ”Kato mikä tuolla menee, kyylarin noita-akka!” Eine kuuli pienten poiken räkättävän kadun toisella puolen ja näki heidän osoittelevan häntä kohti. ”Kohta siltä putoo vaatteet päältä, on niin kuluneen näköset! Hä hä!” Eine puri hammasta ja käveli kuin ei olisi kuullut mitään. Silloin joku tarttui hellästi hänen käsivarteensa.

Eine säpsähti. Ei kai ryöstö? Mutta kosketus oli niin lämmin, että Eine rauhoittui ja kääntyi. Hän näki edessään nuoren naisen pienen lapsen kanssa. He näyttivät ulkomaalaisilta. Olivat niin tummia. ”Älkää täti- kulta välittäkö noista pojista. He eivät tiedä mitä tekevät pilkatessaan teitä.” Eine hämmästyi niin, että hänen sydämensä vavahti. Suloinen lämpö aikoi kummuta hänen sisimmästään ja levisi käsivarsia pitkin kylmiin sormiin saakka. Einen silmissä tuikahti ilon häive.

”Kuinka joku tuntematon, ja noin nuori, puhuttelee minua, vaivaista ontuvaa naista kuin kuningatarta? ” Nainen huomasi Einen mielenliikkeet ja tuli aivan hänen viereensä. ”Olettepa te ystävällinen”, Eine sai viimein sanottua. ”Minun synnyinmaassani pidetään arvossa vanhempia ihmisiä. Heillä on elämänkokemus ja viisaus. Me nuoremmat olemme heille velkaa oman elämämmekin”, vastasi nainen.

”Voi kun minä tulin niin iloiseksi”, sai Eine sanottua. ”Niin iloiseksi. Mikä sai teidät tulemaan ja koskettamaan minua niin lohduttavasti?” ”Minä rukoilin aamulla Herraa Jeesusta johdattamaan minua. Kun näin teidän tulevan kadulle, koin hänen kuiskaavan minulle: mene tuon naisen luo. Hänen sydämensä on murheellinen ja hän kaipaa lohdutusta.” Einen kuullessa nämä sanat hänen sydämeensä laskeutui käsittämätön levollisuus ja luottamus. Hänen elämäänsä syttyi toivo.

"Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista jonka maailma antaa. Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon. ” Johanneksen evankeliumi 14:27

Pekka Päivärinta


Päivän saarna 1.11.2020

Siunauksen maa

Lars ja Niina olivat perustaneet perheen Turkuun. Elettiin vuotta 1920. Suomi oli nuori tasavalta, ja kärsi vielä kansalaissodan jälkeisestä katkeruudesta eivätkä elämisen eväät olleet monellekaan kummoiset köyhässä maassa. Sairauttakin oli paljon. Koulunkäyntiin harvalla oli varaa, eikä yleistä oppivelvollisuutta ollut vielä säädetty.

Nuori aviopari Lars ja Niina Gyllenhammar oli saanut houkuttelevan tarjouksen Larsin enon Mattsin kautta, joka oli merenkulkija. Boston kutsuu, hän sanoi tavatessaan Larsin eräänä päivänä tämän kodissa.. Mitä tarkoitat, kysyi Lars. Tiedän, että se on paikka Amerikassa, mutta mitense liittyy minuun ja perheeseeni?

Olet kai kuullut, että nyt saa edullisen matkalipun koko perheelle vielä tämän vuoden ajan. USA aikoo pian rajoittaa siirtolaisten maahanmuuttoa. Nyt tai ei koskaan! Hei Niina, mitä sanot näin äkkiseltään Mattsin ehdotuksesta? Olipa se heitto! Ei, se on vastaukseni. Uhraisit edes yhden ajatuksen Amerikalle, pyysi Lars vaimoaan. No uhraanpa sitten. Vai että Bostoniin. Mikä paikka se lieneekään, meillä ei ole koulutusta, ei kielitaitoa, ei rahaa. Miten me selviytyisimme?

Mut-...Larsin vastaus jäi kesken. Hei, minun täytyy lähteä laivalle, sanoi eno Matts. Harkitkaa vielä ehdotustani. Voisin osallistua matkakustannuksiinne. Mattsin lähdettyä Lars lähti myös ulos. Hän käveli kirjastoon ja lainasi kartaston ja kirjan, joka kertoi Amerikan Yhdysvalloista. Kas tässä, näet kartasta Bostonin sijainnin. Se on rannikkoa New Yorkista 320 km koiliseen ja siellä on paljon teollisuutta. Vosimme saada työtä ja käydä koulua. Olet hyvä oppimaan ja minäkin pääsisin luultavasti kiinni englanninkielestä.

Niina katsoi karttaa Larsin pyynnöstä. Hm. En halua amerikkalaiseksi. Suomessa on minulle kyllin. Mummoni opetti minut rakastamaan tätä maata ja sen kansaa ja korpimaita. Hän sanoi aina, että Jumala on antanut Suomen suomalaisille. Tämä on kotimaamme. Täällä on kotimme ja meillä on turvanamma isiemme Jumala. Älä lähde täältä. Täällä sinä ja sukusi saatte siunauksen. Niin opetti mummoni, kun asuin lapsena Pohjanmaalla.

Sinulla oli hyvä mummo. Rauha hänen muistolleen. Mutta ajattele, enoni Matts kiertää maailmaa merimiehenä. Hänkin on silti suomalainen. Niin on, vastasi Niina. Mutta matkaustamisen tai siirtolaisuuden kutsumusta hän ei ole antanut minulle, enkä usko että sinullekaan. Miten voit olla niin varma? Kysyi Lars. En ole kertonutkaan, vastasi Niina. Juuri ennen häitämme näin unen. Se oli kirkas ja selkeä uni. Muistan sen kokonaan. Siinä näin edesmenneen mummoni. Hän piti siinä pyhäkoulua ja otti esiin Raamatun. Hän luki minulle kohdan ensimmäisestä Mooseksen kirjasta: ” Herra sanoi Iisakille:”Jää asumaan tähän maahan, niin minä olen sinun kanssasi ja siunaan sinua.” Sitten mummoni katsoi minua silmiin ja lausui: muista Niina tämä. Siihen uni päättyi.

Lars oli hiljaa. Hän arvosti vaimoaan Niinaa. Tämä oli harkitsevainen ja älykäs nainen. Siksi tuo unikin vaikutti niin todelliselta kun hän kertoi sen miehelleen. Ehkä, ehkä se sitten voisi olla niin. Itse haluaisin saada asiasta varmuuden omalla kohdallani. Silloin Niina sanoi: polivistutaan ja rukoillaan Herraa. Niin he tekivät. Aikaa kului kokonainen vuosi. Lars tuli yhtenä päivänä töistä kenkätehtaalta innoissaan.

Katso tätä ilmoitusta! Suomessa on nyt laki yleisestä oppivelvollisuudesta. Opettajia tarvitaan! Ajattelitko sinä ryhtyä opettajaksi? Kysyi Niina hämmästyneenä? Miksi en? Työ opettajana on tärkeää kansamme sivistystason kohottamiseksi. Vain käymällä koulua kansamme nousee!Niina kapsahti Larsin kaulaan. Voi Lars, niin se on! Olin kyllä toivonut sinun kiinnostuvan opettamisesta, ainakin pyhäkoulussa, mutta kansakoulussa voit opettaa lapsille Raamatun tapahtumista ja Jeesuksesta! Lars katsoi vaimoaan ja hymyili. No sitten otan heti selvää opettajakoulutuksesta!

Larsista tuli suosittu opettaja. Hän piti työstään lasten parissa ja lapset pitivät hänestä. Lars lähti mukaan myös politiikkaan ajamaan Suomen koulujärjestelmän kehittämistä entistä paremmaksi. Jossain vaiheessa Lars jatkoi opiskeluaan yliopistossa ja hänet vihittiin kasvatustieteitten tohtoriksi.

Larsin vaimo Niina oli tukemassa miestään ja opiskeli itsekin. He saivat nähdä elävänsä maassa, jossa Jumala siunasi heitä, eikä vain heitä, vaan koko kansaa.

1. Mooseksen kirja 26:3

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 30.11.2020

Linnanmäkisekoilu

Tämä on mahtavaa, sanoi Teemu vuoristoradan vaunun kiihdyttäessä alamäkeen. Ei vois olla kivempaa paikkaa kuin Linnanmäki! Vau! Lentävä matto otti vauhtia ja kohta sitä mentiin ylös ja alas. Maton laitteisto valitti ja vonkui saattaessaan sen liikkeelle ja matkustajat korkeuksiin. Koko Liemalan perhe oli lähtenyt jokakesäiselle retkelle Hesaan. Pääkohde siellä oli ehdottomasti tämä huvipuisto. Siellä he viipyivät kokonaisen päivän. Sieltä matka jatkui perinteisesti autolautalla Ruotsiin.

Oli elokuun alku. Illat painuivat jo kohti tummaa pimeyttä. Huvipuisto oli upea ilmestys valaistuna. Laitteissa oli lamput ja puistomaisilla käytävillä valaisimet loivat satumaisen tunnelman. Viimeinen kierros laitteissa oli menossa. Perhe oli sopinut kokoontumisesta pääportille klo 19. Teemu saapui sinne ensimmäisenä. Siten tulivat Timo ja Laura. Sitten isä ja äiti. Vain Olli puuttui.

Joko se viikari taas myöhästyy, ajatteli Teemu. Olli viipotti milloin mihinkin suuntaan rauhoittuen vasta kaatuessaan illalla sänkyyn. Varsinainen duracell-pupu, tuhahti Teemu. Aivan oikein arvattu. Kello oli jo vartin yli 19 eikä Ollia näkynyt. Isä soitti Ollille. Ei vastausta. Kello tuli puoli kahdeksan. Ollia ei näkynyt missään. Iskä mulla on nälkä, valitti Laura. Niin mullakin, sanoi Timo. Saadaanko käydä ostamassa hampparit? Isä katsoi kelloa ja sanoi sitten: Ok, mutta tulkaa vartin päästä takaisin. Timo ja Laura juoksivat ravintolan suuntaan.

Martti, minunkin vatsani kurisee, sanoi äiti. Josko minäkin hakisin syötävää? Mene mutta tule pian takaisin, että ehdimme autolautalle. Äiti katosi kävellen pääkäytävän mutkaan. Missä oli Olli? Missä viipyivät Laura ja Timo? Äiti palasi mäkkärikassi mukanaan. Sitten, ikuisuudelta tuntuvan ajan päästä juoksivat takaisin Timo ja Laura. Missä viivyitte näin kauan, kysyi isä. Noo, käytiin vielä parissa laitteessa….Teidänhän oli puhe vain hakea syötävää. Anteeksi isä. Tässä kuitenkin ollaan. Joko Olli tuli?

Isä huokasi. Monta huokausta myöhemmin soi isän puhelin. Moi, täällä Olli. Missä sinä olet? kysyi isä. Täällähän minä, rautatieasemalla. Miten sinä sinne olet päätynyt, etkä ole edes soittanut! No se meni sillee, et tapasin yhen tutun, Matiaksen ja sen vanhemmat. He sanoivat että lähe mukaan niin käydään aseman luona yhessä ravintolassa syömässä. Minä katoin kelloo ja kysyin kestääkö se kauan. Ei kestä, sanoivat Matiaksen vanhemmat. Niin ajoimme sinne. Matkalla huomasin että puhelimen akku loppu. No sit me syötiin, mut parkkipaikalla Matiaksen isä huomas et heidän auton rengas on tyhjä.

Vararengastakaan ei ollu. Sit Matiaksen isä lähti taksilla paikkauttaan rengasta. Sit löyty sopiva laturi ja sain puhelimeen virtaa ja heti soitin. Sillee se meni. Ollin isä huokasi vielä raskaammin kuin äsken. No nyt Olli, odota siellä aseman parkkipaikalla. Me tullaan ja otetaan sinut kyytiin. Selvä isä, vastasi Olli. Vai niin se meni? Yks sai herkkuaterian ja sit vielä vei meiltä turhaa aikaa! riemastuivat perheen muut lapset. Mutta Olli sentään löytyi terveenä, sanoi äiti helpottuneena. Parkkipaikalla heitä odotti yllätys. Heidän autonsa toinen takarengas oli tyhjä.

No voi ihmettä ja harmia! kiehui isä. Pitikin sattua. Onneksi vararengas löytyi takakontista ja siinä oli ilmaakin. Kurasta ja konerasvasta likaisin käsin isä Liemala kieputti auton rattia. Juuri kun he olivat kaartamassa rautatieaseman parkkiin, isän puhelin soi. Hei, täällä Olli, missä te oottte? Rautatieasemalla, vastasi isä. Missä sinä olet? Me tultiin just Linnanmäelle. Mitä, sinun piti odottaa! Mut Matiaksen isä tuli takasin paikatun renkaan kans ja halus välttämättä tuoda mut takasin Linnanmäelle. Voi mun päiviäni! tuhisi isä. Me tulemme sinne. Odota meitä parkkipaikalla.

Viimeinkin perhe kasassa, huokasi isä. Olipa ilta! Nyt äkkiä autolautalle! Mutta siitä näkyi enää loittonevat perävalot Liemaloitten saapuessa satamaan. Ei päästy Ruotsissa käymään, sanoi isä pettyneenä Mitä, miksi? Loma loppuu, vastasi isä. Silloin alkoi kuulua natinaa lasten ja äidinkin suusta. Ruotsinmatka oli ollut hänellä haaveena tammikuusta asti. Syytökset alkoivat sinkoilla milloin Ollia, milloin isää kohti. Viivyit ja sekoilit! Et huolehtinut lapsista! Äiti huokasi ja avasi autoradion. Iltahartaus oli menossa.

Sen pitäjä oli aloittamassa tekstiä Roomalaiskirjeen kahdeksannesta luvusta: ”Kuka voi syyttää Jumalan valittuja? Jumala -- mutta hän julistaa vanhurskaaksi!”

Hartaudessa puhuttiin inhimillisen elämän koukeroista, sen erehdyksista, keskeneräisyydestä, virheistä ja riidoista, joita niin helposti niistä syntyy. Syytökset sinkoilevat omasta suusta helposti kaikkiin muihin paitsi itseen. Sellainen on ihmisluonto. Tähän avuksi tulee kuitenkin Jumala. Vaikka hän voisi syyttää meitä virheistämme, hän julistaakin Jeesuksen verellä itselleen lunastamansa ihmiset syyttömiksi!

Oliskohan tuossa hartaudessa jotain meillekin, sanoi äiti. Isä nyökkäsi. Eiköhän mennä tankkaamaan auto ja sitten kahvilaan ja sitten yösijaa etsimään. Minulla ainakin on nyt nälkä!

Pekka Päivärinta


Päivän saarna 29.11.2020

Kotisivuilla käydään

Täällä Heljä Helonen kirkkohallituksen tiedotusosastolta, niin, kyllä. Me täällä evl.kirkossa haluamme olla ajanmukaisia ja tehokkaita tiedottajia….niin, kyllä kyllä siksi olemme lanseeranneet uuden Nettnex- kotisivualustan koko kirkon käyttöön. Ai onko siihen pakko liittyä? No ei nyt oikeastaan, mutta suotavaa se silti olisi. Entä jos ei liity? No emme vielä ole päättäneet millaisen sanktion siinä tapauksessa langettaisimme sellaiselle paikallisseurakunnalle.

Niin, aivan, ei tämä systeemi ole ihan ilmainenkaan ollut. Siksikin olisi erittäin suotavaa jos tekin, kirkkoherra Tossavainen saattelisitte uuden kotisivukonseptin seurakuntanne ikkunaksi nettimaailmaan. Ai ikkuna? Niin. Eikö se olekin hyvä sana kuvaamaan, että netistä ihmiset nyt etsivät lähes kaiken mitä tarvitsevat. Ei, ei tämä sivusto ole ollenkaan sukua sille aikaisemmalle versiolle. Ai niinkö, sekö ei toiminut kunnolla, hukkasi tietoja eikä poistanut vanhoja tapahtumia vaikka piti? Ja siksi toissavuotisetkin messut näkyivät hauissa?

No ehkä se oli niin, mutta nyt tämä uusi sivusto Nettnex, on aivan eri maata. Se on suunniteltu nimen omaan ihmisille, jotka ovat kirkosta vieraantuneita. He kenties seurakunnan sivuilla käydessään etsivät sieltä seurakunnan tarjontaa vaikkapa hakusanalla konsertti tai joululaulut.

Niin, eikö olekin suurenmoista, että tämä ihmisryhmä on otettu huomioon. Mitä, ai ettette enää löytänyt sivuilta sinne juuri laitettua ilmoitusta tulevista kinkereistä? Vaimonne kanssakin etsitte sitä neljä tuntia? No mutta kirkkoherra Tossavainen, nyt on kyse aivan eri versiosta. Se ei toista aikaisempia bugeja. Ai bugeja? sanoi nyt kirkkoherra. Nyt siis kirkkohallitus viimein tunnustaa, että sen aikaisemman seurakunnille laatiman sivuston koodaus oli keskeneräinen? Ja uudenkin sivuston ongelmista saa oman seurakuntamme tiedottaja syyttä syyt niskoilleen!

Mutta herra kirkkoherra, älkääs, tehän kuulostatte nyt piikikkäältä, jopa ärtyneeltä, jopa suuttumusta pidättelevältä. Huomatkaa tämä: kaikki puhelumme nauhoitetaan asiakaspalvelumme parantemaiseksi. Ai että kiristystäkö? Ei toki, vaan haluamme että asiakkaat, jotka soittavat tänne evl. kirkon viestintään, saisivat entistä asiantuntevampaa, joustavampaa ja nopeampaa palvelua.

Ai nyt siis nopeasti lopetatte tämän puhelun herra kirkkoherra? Piip. No nyt hän sulki puhelimen. Merkitäänpä muistiin. Nämä seurakuntien edustajat ovatkin yleensä lähes ainoita valittajia, ainaisia nurisijoita, vaikka me täällä koetamme tehdä parhaamme. Nyt kyllä suljen puhelimen vähäksi aikaa. Kynnet pitää vielä lakata että ne ovat kunnossa kun menen Maken kanssa illalla konserttiin.

Aika kului ja tuli syksy ja joulunaika lähestyi. Neiti Heljä Helonen oli ottanut pitkästä aikaa joulukuuhun kunnon loman, kolme viikkoa. Juna suhisi eteenpäin. Helonen odotti innolla sukulaistensa ja tuttujensa tapaamista. Matkalla hän avasi tablet-tietokoneensa. Sitten hän googlasi seurakuntansa sivuille. Miten jouluinen näkymä. Ahaa, tässä kerrotaan sivuston käyttävän uutta ja tehokasta Nettnex-sivupohjaa. Tervetuloa tutustumaan. Tässä se on, hakuikkuna ja oikein isolla, niin sitä pitää. Neiti Helonen hyrisi tyytyväisyydestä.

Tekisi mieli mennä Kauneimmat joululaulut-tilaisuuteen. Laitanpa kattavan haun: joulun aika. Mitä, sivusto antaa 404 error tuloksen. Ei voi olla totta! Sivua ei löydy, se ilmoittaa! No, sattuu sitä tekeville, minäpä kirjoitan haun: musiikki. Tervetuloa! Tämä on seurakuntamme musiikkisivu, Musiikki on keskeinen osa seurakunnan elämää…. No niin on, mutta ei tällä sivulla ole mainittu yhtään tilaisuutta. No sitten täsmähaku, sillä kyllä löytyy: Kauneimmat joululaulut. No nyt, nyt tärppäsi. Mitä, vuoden 2018 Kauneimmat joululaulut! Ja tämä on ladattava tiedosto. No ladataanpas. Mitä, tämähän on seurakuntalehden pdf-numero /joulukuu 2018. Eikä muita hakutuloksia joululauluista, vaikka nyt on jo 29.11.2020.

Neiti Helonen harmistui. Mutta koska hän oli tarmokas ja päättäväinen henkilö, hän päätti selvittää asian tavalla tai toisella. Saavuttuaan kotipaikkakunnalleen hän poikkesi heti illansuuostoksilla marketissa. Mutta hei, täällähän on paljon tuttuja. Minäpä kysyn heiltä. Moi Lasse ja Lissu, onko teillä tietoo….Mutta kukaan tutuista ei tiennyt sanoa mitään varmaa kauneimmista joululauluista. Mutta sitten sanoi yksi: Minulla on tässä tabletti, katsotaanpas sieltä! Neiti Heljä Helonen seurasi silmä kovana ja jännittyneenä tuttavansa selailua seurakunnan kotisivuilla. Hänkään ei löytänyt etsimääsä, ei mitään jouluista. Onpa kumma, mutta hei, nyt pitää mennä kotiin.

Neiti Helonen pohti. Minä olen kirkon tiedotusvastaava ja koko vuoden olen kehunut uutta kotisivupohjaamme ja tiedottanut sen olevan vuosikymmenen harppaus kirkon mediatunnettuuden parantamisessa. Ja tulos on tämä! Ai että keljuttaa. Hän etsi lohdutusta äidillen lahjaksi tarkoittamastaan Päivän tunnussanasta ja avasi menossa olevan päivän kohdan Psalmista 115:

Lisätköön Herra kansaansa, teitä ja lapsianne, polvesta polveen”.

No just! Tällä tavallahan Herran kansa lisääntyy! Ainakin kotisivujen puolesta se alkaa vaikuttaa enemmän salaseuralta!

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 28.11.2020

Jalkapalloa

Ekaluokkalainen Jesse oli saanut lahjaksi jalkapallon. Ei mitään muovista tekelettä, vaan aidon nahkasta kokoon ommellun pelivälineen. Hän oli ikionnellinen. Hän näyttäisi sitä kavereilleen koulusta päästyä. Koulusta hän pinkaisi äidin kanssa kotipihalle. Sitten vaihtamaan vaatteet ja ottamaan pallon kaapista mukaan.

Pian Jesse pompotteli palloa tottuneen pelaajan tavoin kerrostalon lähellä olevalla hiekkakentällä. Kohta sinne saapui hänen kavereitaan ja kavereiden kavereita niin paljon, että saatiin aikaan kaksi joukkuetta. Näytäs miten tolla teet maalin, sanoi Ville. Jesse otti jonkun askeleen vauhtia ja pam! Uusi nahkapallo singahti maalin ylätolppaan ja sieltä maaliin. Upee potku! Anna kun minäkin kokeilen.

Pian kaikki kaksitoista pelaajaa olivat saaneet tuntuman Jessen uuteen nahkakuulaan. Sitten tehtiin jako. Jesse ja Ville valitsivat joukkeisiinsa pelaajat. Kohta kenttä kuhisi peliä. Oli vauhtia ja jännittäviä tilanteita. Sitten kentän laidalta kuului vihellys. Hei Villee, kotiin, on ruoka-aika! Se on äiskä. Pitää mennä, sanoi Ville. Peli päättyi siihen ja kaikki kotiutuivat omiin perheisiinsä, paitsi yksi poika jäi orvon näköisenä kentän laidalle.

Hei, sä taidat olla uusi täälläpäin, sanoi Jesse pojalle. Joo, muutettiin vasta pari päivää sitten Turusta. Pelasit kivasti, sanoi Jesse. Ai niinkö, kiitos, sanoi poika. Mikä sun nimi on? Kysyi Jesse. Matti, vastasi poika. Missä asut? Kantokujalla. Hei, siellä minäkin. Mennäänkö yhdessä. Joo, mennään vaan, vastasi Matti. No mutta, sinähän asut samassa talossa kuin mekin, mutta B-rapussa, me taas A:ssa. Poikkee meillä kun oot syöny, sanoi Jesse. Selvä, sanoi Matti.

Jesse asettui ruokapöytään ja katsoi keittiön ikkunasta ulos. Matti näytti vielä seisovan pihalla. Syötyään Jesse kurkisti taas ulos. Matti seisoi yhä pihamaalla vähän hermostuneesti liikehtien. Jesse juoksi ulos ja sanoi: Hei Matti, eikö sinulla ole avainta? Se olikin jäänyt kotiin, vastasi Matti. Hei, tule meille oottamaan, sinne saa tulla. Ai niinkö, ilahtui Matti. Pian he olivat Jessen kodissa. Ai sinäkö olet se Matti, kysyi Jessen äiti. Odota vaan meillä kunnes pääset sisään kotiisi. Kiitos, sanoi Matti.

Jesse esitteli Matille tavaroitaan ja huonettaan. He katsoivat yhden elokuvan ja pelasivat lautapeliä. Jesse katsoi kelloa. Se oli jo kohta kuusi illalla. Kas, jokohan sinun äiti tai iskä on tullut kotiin? Mennäänkö katsomaan. Tule vaan mukaan, sanoi Matti. Ringg, ringg. Ei vastausta. Ei ketään kotona. Oho, sanoi Jesse, Milloin vanhempasi tulevat. Vain äiti, isä asuu Rovaniemellä. Ovatko he eronneet? Matti katsoi kenkiään kohti ja sanoi hiljaa: Joo, kaks vuotta sitte. Onko sulla sisaruksii? Kysyi Jesse. Ei, vain minä, vastasi Matti.

Oot ainut lapsi. Niin oon, vastasi Matti. Hei, mut millon äitis tulee kotiin? Matti painoi päänsä vielä kumarampaan kuin äsken ja oli hiljaa. Etkö tiedä? Onko sattunut jotain? Kysyi Jesse. E-en tiedä, sanoi Matti. Et tiedä? Miten se voi sillee olla? Onko hänellä sellanen työ? Ennen kuin Matti ehti vastata mitään, rappukäytävän ulko-ovi kuului aukeavan ja laahaavat askeleet nousivat portaita ylöspäin. Pian näkyi tummatukkainen nainen sinisessä päällystakissa. Tukka oli hiukan hajallaan ja takissa kuratahroja. MmmMatti, mitäsh shinä shiinä?

Nainen oli Matin äiti, selvästi humalassa. Matti muuttui hermostuneeksi ja ahdistuneen näköiseksi. E-ei ollut avainta. No täshä on, sanoi nainen ja löysi laukustaan kodin avaimen. He-hei, sanoi Matti Jesselle.Minä menen nyt. No hei, sanoi Jesse. Kotona Jesse kertoi äidilleen mitä oli nähnyt. Voi voi, sanoi Jessen äiti. Mahtaako Matin äidillä olla alkoholiongelma. Suuttuiko hän Matille kun tällä ei ollut avainta? Ei, etsi vain oman avaimensa ja antoi Matille. Kuule, minä keskustelen isän kanssa vielä tänään Matin tilanteesta. Voisiko hän tulla aina meille, jos kotonaan on hankala olla tai tarvitsee muuten apua. Hyvä juttu, sanoi Jesse. Matti vaikutaa tosi kivalta kaverilta. Niin minustakin, vastasi äiti.

Jessen vanhemmat sopivat, että he auttavat Mattia jos tämä tarvitsee tukea tai joskus yösijaakin. Jesse kutsui Matin heille kylään. Matille kerrottiin, että hänestä tykätään ja että hän saa tulla Jessen ja tämän vanhempien luo aina kun siltä tuntuu. Jessen äiti sanoi myös, että hän haluaa tutustua Matin äitiin ja kutsuu tämän joku päivä iltakahville. Matti tuli hyvin iloiseksi.

Niin kuin äiti lohduttaa lastaan, niin minä teitä lohdutan. Jesaja 66:13

En minä jätä teitä orvoiksi, vaan tulen luoksenne.Vielä vähän aikaa, eikä maailma enää näe minua, mutta te näette, sillä minä elän ja tekin tulette elämään. Johanneksen evankeliumi 14:18-19

Pekka Päivärinta


Päivän saarna 17.11.2020

Berthin unelma

Berth oli eteläafrikkalainen poika. Hänen vanhempansa olivat tulleet Afrikkaan Skotlannista ja eläneet maanviljelyksellä. Nyt Berth oli yhdentoista vuoden ikäinen, vaaleatukkainen, yksinäisyydessä viihtyvä ajattelija. Hän saattoi mennä kauas muista ja istua kiven päälle ja rukoilla Jumalaa ja ajatella suurta haavettaan päästä julistamaan afrikkalaisille evankeliumia Jeesuksesta Kristuksesta.

Tämä haave ja toive kasvoi niin suureksi, että hän meni seurakuntansa pastorin luo. Berth kertoi hänelle unelmastaan. Voi sinua poikakulta. Ensin sinun täytyy kasvaa vanhemmaksi ja sitten opiskella että pääset pastoriksi. Paljonko siihen kuluu aikaa? Opinnot kestävät useita vuosia. Sittenkö vasta pääsen julistamaan evankeliumia? Niin se on, poikaseni, vastasi pastori. Herra sinua siunatkoon. Berth lähti pettyneenä pois.

Miten se voi olla niin vaikeaa? Hän mietti. Minä olisin valmis lähtemään heti liikkeelle. Kun tie julistajaksi kerrottiin niin pitkäksi ja hankalaksi, hän vähitellen unohti asian. Hän kasvoi aikuiseksi ja ryhtyi viljelemään maata ja erikoistui kasvattamaan perunoita. Hän perusti perheen ja teki kovasti työtä, mutta viljelijän elämä oli raskasta ja tulot epävarmat. Etelä-Afrikassa viljelijät olivat vapaita yrittäjiä. Valtio ei tukenut heitä mitenkään.

Berthin vaimo huolestui hänestä. Berth oli niin stressaantunut. Kerran vaimo Liza tapasi tutun naisen seurakunnasta. Tämä kutsui Berthin koko perheen jumalanpalvelukseen. Vastenmielisesti Berth lähti. Pastori oli pyytänyt miehiä kertomaan elämästään. Berth kuunteli ja huomasi olevansa omiensa joukossa. Useampi heistä oli viljelijä. Kun pastori esitti alttarikutsun, Berth ja koko perhe astuivat sinne. Kadonnut usko löytyi.

Vanha haave julistaa heräsi Berthissä. Hän ajoi avolava-autonsa keskelle maissipeltoaan ja harjoitteli julistamista pitämällä puheita maissintähkille. Hän vuokrasi läheltä koulun salin. Ennen lavalle astumistaan hän rukoili, ettei Herra saattaisi häntä ja sanaansa häpeään. Jumala kuuli Berthiä, ja ensin melkein tyhjältä näyttävä sali täyttyi kuulijoista.

Sitten Berth sai ajatuksen vuokrata pääkaupungista ison stadionin ja järjestää siellä kokoussarjan. Älä nyt mahdottomia puhu, sanoi erään seurakunnan pastori, jolta hän pyysi apua kokousten järjestämiseen. Katso tätä kuvaa. He ovat kuuluisia puhujia ja heitä tuli kuulemaan kourallinen ihmisiä. Mikä sinä luulet olevasi? Samankaltaista vastustusta Berth kohtasi useimmissa muissakin seurakunnissa. Viimein yksi pastori lähti tukemaan häntä.

Berth onnistui vakuuttamaan stadionista vastaavat virkailijatkin. Kokousta mainostettiin. Sinne kutsuttiin erityisesti viljelijöitä. Kävi niin että stadion täyttyi. Oli poikkeuksellisen kuiva vuosi ja moni maanviljelijä oli ahdistunut taloudellisesta selviytymisestään. Berth piti puheen, ja sen lopussa hän sanoi luottavansa Jumalaan ja istuttavansa kaikilla varoillaan perunaa kuivuudesta huolimatta. Katsomossa kävi kohaus. Mutta lupaus oli annettu. Syksyllä Berth meni perunapelloilleen hänet uskoon johdattaneen pastorin kanssa. Oletko katsonut mitä tuolla on? kysyi pastori. En ole vielä uskaltanut, vastasi Berth. Ota kuokka ja katso!

Berth teki niin ja voi ihmettä, kuivuudessa kuolleiden perunanvarsien alla oli valtavasti jättikokoisia virheettömiä perunoita! Kyllä iloa piisasi. Berth loikki pellolla tanssahdellen ja ylistäen Jumalaa. Hänen taloutensa oli pelastunut ja hän oli velaton mies. Perunoista saaduilla rahoilla hän hankki kalustoa hengellisten tilaisuuksien järjestämistä varten. Pian hänellä oli tätä työtä varten varusteltu rekka, jolla hän kiersi pitkin Etelä-Afrikkaa kohtaamassa ihmisiä. Erityisesti hänen julistuksensa kokosi sanankuuloon miehiä. Moni pelastui ja monen usko Jeesukseen uudistui. Hänen vaimonsa perusti kodin orpolapsille. Näin Berth ja vaimonsa tekivät molemmat työtä Herran elopelloilla.

Kertomus Berthistä ja hänen perheestään perustuu tositapahtumiin.

Tehän tiedätte, että kun uskonne selviytyy koetuksesta, tämä kasvattaa teissä kärsivällisyyttä. Jaakobin kirje 1:3

Pekka Päivärinta


Päivän saarna 26.11.2020

Pyöräilevä pappi

Aaretti oli matkalla kotiin seuroista. Hän oli Syrjänkylän pappi. Nimensä mukaisesti tämä kapppeliseurakunta oli syrjässä. Matkaa kirkolta sinne oli rapiat 50 km. Aaretti piti tätä kuitenkin lähes etuna. Sillä hän piti liikunnasta ja sitkeän lihaksikkaana polki aina sään ja aiktaulujen salliessa tuon matkan hiekkaista ja mäkistä maalaistietä suuntaan ja toiseen. Nyt hänen mukanaan polki hänen 14-vuotias poikansa Topi uuden karhealla maastopyörällään. Sen hän oli saanut rippilahjaksi. 15- vuotissynttärit olisivat syksyllä.

Nyt oli kuitenkin kesä ja aurinko helotti ja oli mitä parhain sää nauttia polkupyöräilystä. Aaretti oli laulavaista sukua, eikä hän kainostellut käyttää ääntään. Männyt ja kuuset ja tienpenkat saivat osansa sävelten ja hengellisten laulujen virrasta hänen polkiessaan hyvää vauhtia kotia kohti. Topi oli enemmän kuuntelupuolella, mutta ei isän laulu häntä haitannutkaan. Heidän kotonaan soitettiin ja laulettiin joka päivä. Piano ja kitara olivat Topin mielisoittimet.

Isän laulaessa Topin mieleen palautui tämän seurapuheessaan esiin ottamansa raamatunteksti Efesolaiskirjeen viidennestä luvusta: ”Kiittäkää aina ja kaikesta Jumalaa, Isää, meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen nimessä.” Ollapa aina hyvillä mielin, silloinkin kun potuttaa ja ärsyttää. Pääsis paljon vähemmällä harmilla itekkin, tuumi Topi. Mutta miten sitten kiittää aina, siis aina ja kaikesta ja vieläpä itse Jumalaa ? Siinä oli Topille pulma, joka ei tuntunut avautuvan ratkaistavaksi.

Näitä miettiessä hän havahtui. Isän laulua ei enää kuulunut. Ei isää kyllä enää näkynytkään. Missä isä-Aaretti on? Ei ollut isän tapaista yhtäkkiä kadota varoittamatta.Oli täytynyt sattua jotain. Topi käänsi pyöränsä ympäri ja lähti polkemaan kaikin voimin takaisinpäin. Hiekka pölisi ja pienet kivet ratisivat renkaitten alla kun Topi lasketti alas jyrkkää rinnettä. Siellä näkyi isä. Mikä on isä, huusi Topi. Rengas mokoma puhkesi. No korjataan se, totesi Topi. Tässä on paikkarasia. Hän kaivoi pyörän varustelaukkua. Mitä, ei paikkoja! Eikä Aaretinkaan mukana ollut paikan paikkaa.

Mitä tehdään? Matkaa on noin 25 km kotiin. Se on suunnileen 4 tunnin kävely. Minun kun pitäisi olla kolmen tunnin kuluttua Vaaralan kirkossa pitämässä iltahartautta. Onko sinulla puhelin? Minun jäi kotiin. Topillakaan ei ollut kännykkää. Alkaa harmittaa, sanoi isä Aaretti. Hän oli luonteeltaan täsmällinen ja koki myöhästymisen vakavaksi tappioksi. Usein ei Topi ollut nähyt isäänsä noin hermona. Onko tässä lähistöllä asutusta? Kysyi Topi. No ei ole, 15 km lähimpään asuttuun paikkaan. Entä tuo polku? Se menee autiolle pienelle mökille. Omistajat ovat liian vanhoja käymään mökillään.

Topi oli kuitenkin utelias ja meni metsänreunaan polun päähän. Hei, täällä on kävelty äsken. Jalanjälkiä ja pari pudonnutta karkkipaperia ja - lasten kokoa oleva lippis! Niinkö, näytäs, sanoi isä Aaretti. No niin näkyy olevan. Hei, nyt muistan, mökin omistajat kertoivat viime viikolla kirkonkylässä, että heidän lapsenlapsensa on tulossa oman lapsensa kanssa käymään mökillä. Isä, täällä on myös polkupyörän jälkiä! Onko mökki kaukana? Noin kilometrin päässä lammen rannalla. Käydäänkö katsomassa, kysyi Topi. Isä mietti ja sanoi: Okei, mennään, myöhästyn joka tapauksessa iltakirkosta. Ja ehkä mökillä ollaan ja siellä on ehkä puhelinkin.

Pian Aaretti ja Topias näkivät edessään pienen viehättävän punaisen mökin ja sen seinustaa vasten polkupyörän. Kop kop, onko täällä ketään? Ovi oli auki mutta tupa tyhjä. Missä he ovat? Ho hoi, onko täällä ketään? Huusi Aaretti pihalla. Ho hoi, kuului vaimeanan jostain. Oliko se kaiku? Auttakaa. Olemme täällä kaivossa! He erottivat juuri ja juuri äänen. Sitten löytyi kaivo. Neljä metriä syvässä kaivossa oli vettä rinnankorkeudella saakka ja siellä seisoi nuori mies olallaan kaksivuotias lapsi. Topi juoksi etsimään köyttä. Sitä löytyi ja ennen pitkää poika ja hänen isänsä saatiin maan pinnalle vetisestä vankilasta.

Luojan kiitos! Sanoi mies. Poika putosi lahon kannen läpi kaivoon ja oli hukkumaisillaan. Minä laskeuduin alas niin pian kuin voin ja köysikin jäi kiinnittämättä kunnolla. Se irtosi. Jos ette olisi tulleet, emme olisi selvinneet täältä ylös. Pelastuneet lähtivät vaihtamaan kuivat vaatteet. Pelastajille tarjottiin pullakahvit. Mökkiläisillä oli kännykkä ja Aaretti selosti vaimolleen ja suntiolle tilanteen. Pyöränrengaskin saatiin paikatuksi.

Kävellessään takaisin tielle Topi otti puheeksi raamatunkohdan seuroissa. Isä, nyt alan vähän ymmärtämään, miksi Jumalaa kannattaa kiittää aina ja kaikesta. Ai miten niin, kysyi isä -Aaretti, No sitä vaan, että ilman rengasrikkoasi saattaisi tuolla mökin kaivossa olla kaksi vainajaa.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 25.11.2020

Rekkamies

Lasse tapasi pihalla kaverinsa Eetun. Hei, millon sinä taas pääset rekan kyytiin ja pääsisinkö minäkin joskus? Tänään vielä pääsee, joo, mennään vaan yhdessä. Tuu koulun jälkeen tallille! Selvä! Pojat riensivät kouluun. Välitunnilla pojat whatsappasivat koteihinsa ja lupa rekkakyytiin järjestyi molemmille.

Sininen rekka perävaunuineen kääntyi hallin pihasta tielle ja suunnisti satamaan. Siellä se sai kuormakseen kaksi merikontillista tavaraa vietäväksi 100 km päähän. Eetun iskä oli ratissa. Hei, tää on taas kivaa! Lausahti Lasse. Mut mitä tarkotit Eetu ett vielä tänään pääsee kyytiin? No sitä, että iskä myy rekkaliikkeen ja ostaa huvilan ja Porschen. Ai hurja, sanoi Lasse. No no Eetu, sanoi Eetun isä. Ei sitä nyt ihan huvittelemaankaan ruveta, ja oikeastaan tämä yrityskauppa on vielä vähän niin kuin salaisuus. Lupaisitko Lasse olla vielä kertomatta siitä muille? Vaikenen kuin muuri! Sanoi Lasse.

Tuleeko teistä sitten rikkaita? Iskä saa firmasta 50 miljoonaa euroa, ehti Eetu heti vastaamaan. No mutta Eetu, hintaa ei saisi kertoa muille. Se on liikesalaisuus, sanoi Eetun isä vähän harmistuneella äänellä. Vaikenen kuin muuri, vastasi Lasse taas. No uskohan minä sinua, vastasi Eetun isä.

Onko se Porsche hyvä auto? kysyi Lasse.Etkö tiedä? Se on saksalainen huippunerkki ja iskän Porschessa on 450 hevosvoimaa, totesi Eetu ylpeyttä äänessään. Vau ja vau! Sanoi Lasse. Kyllä sinun kelpaa. Pääset melkein kilpa-auton kyytiin. On niillä ajettu kilpaakin, vastasi Eetun isä. Pääset joskus senkin kyytiin. Voi että! Sanoi Lasse.

Rekkareissu tuli tehdyksi ja Eetun isä riensi illalla seurakuntatalolle miesten raamattupiiriin. Sinne oli saapunut 13 eri ikäistä miestä. Piirissä luettiin ensimmäisen Timoteuksen kirjeen kuudes luku. Eetun isälle osuivat jakeet 17-19 ja hän luki ääneen:

”Varoita niitä, jotka tässä maailmassa ovat rikkaita, etteivät he ylpeilisi eivätkä panisi toivoaan epävarmaan rikkauteen, vaan Jumalaan, joka antaa kaikkea runsain mitoin nautittavaksemme.Kehota heitä tekemään hyvää, keräämään rikkaudekseen hyviä tekoja ja jakamaan anteliaasti omastaan muille. Näin he kokoavat itselleen aarteen, hyvän perustuksen tulevaisuutta varten, niin että voittavat omakseen todellisen elämän.”

Jakeita lukiessa Eetun isä säpsähti. Minähän olen kohta yksi noista rikkaista. Mutta entä sitten? Omalla työllänihän olen firman rakentanut. Se on minun ja minulla on lupa siitä myös luopua.Ajateltuaan tämän ajatuksen loppuun Eetun isälle tuli jotenkin outo olo. Kuin olisi joku vääntänyt hänen päätään sisältä päin vinoon. Sitten hänen vatsassaan alkoi kuplia. Pian oli käytävä vessareissulla kesken piirin. No mikä minulle oikein tuli? mietti Eetun isä.

Joku piiriläisistä hörähti nauramaan ja sanoi, että rikkaitako? Ei taida tämän pöydän ympärillä olla yhtään rikasta. Onhan tulla tuo rekkamies ja tuolla kuorma-automies. Mutta eivät taida olla rahamiehiä hekään. Me muut ollaan sitä tehtaan porukkaa. Piiriläisiä nauratti. Eetun isän nauru oli vähän väkinäistä.

Eetun isä nukkui levottomasti. Hän heräsi parin tunnin jälkeen ja kävi keittiössä juomassa lasin kuumaa sipulimaitoa. Se auttoi ja hän nukahti uudelleen. Eetun isä näki unta, jossa hän ajoi kullanvärisellä Porschella upouudelle 200 neliömetrin rantahuvilalle. Sieltä takaisin kotiin, joka näytti rähjäiseltä huvilan jälkeen. Hän puratti sen ja rakennutti kaksi kertaa suuremman kodin tilalle. Talossa kiilsi kullanhohto. Lattioilla itämaiset mator antoivat väriä ja kanarialintu lauloi häkissä. Mutta pitää olla kakkosasunto Hesassa! Pian hän oli helikopterissa matkalla sinne. Sen noustessa uuden kodin pihasta Eetun isä katsoi alas. Siellä hän näki selvästi kolme tuttua ihmistä, vaimonsa ja kaksi lastaan katsomassa häntä kädet ojennettuina häntä kohti. Heillä oli vanhat kuluneet vaatteet yllään.Siihen uni päättyi ja Eetun isä heräsi. Vaimoa ei näkynyt vieressä.

Liisaa, keitäpä kahvit! huudahti hän keittiön. Kukaan ei vastannut. Keittiön pöydällä oli lappu. Rakas mieheni. Olisin niin mielelläni pitänyt sen usein vähän rähjäisissä vaatteissa ja sormet konerasvassa kulkevan rahtarin. Siihen Heikkiin minä rakastuin. Nyt en tiedä miten minä pikku töllissä kasvanut köyhä tyttö osaan enää keittää kahviakaan tänään leivottavalle monimiljoonikolle.

Minun on nyt pidettävä tuumaustauko. Pojat ovat mummolassa. Minä olen meidän poispurettavaksi aikomallasi kesämökkirähjällä, joka sinun mielestäsi on ala-arvoinen hökötys Porschekuskille. Mutta sinne me vielä viime vuonna tojotalla mentiin etkä yhtään valittanut. Mökki on minulle lapsuudestani rakas paikka ja muistuttaa niin monista hyvistä muistoista kanssasi. Jos se ei enää kelpaa sinulle, niin kelpaanko minäkään? Terveisin Liisa

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 24.11.2020 ( uudelleenjulkaisu 10 vuoden takaa)

Lev laskeutuu isiensä maahan.

Lentokone laskeutui renkaat kitkasta vingahtaen öiselle Tel Avivin lentokentälle.

Koneesta astui muiden matkustajien joukossa alas Lev Jikobovich, joka oli ollut Israelissa viimeksi viisikymmentä vuotta sitten, vuonna 1951. Silloin hän oli ollut 23-vuotias tumma nuori mies. Lev oli syntynyt isiensä Pyhässä Maassa ja oli siis sabra, jolla oli Israelin kansalaisuus syntymästään saakka. Hän oli elänyt kuitenkin siihenastisesta elämästään ehdottomasti suurimman osan poissa Israelista, etupäässä Euroopassa, mutta viettäen joitain vuosia myös USA:ssa.

Siellä Lev ei ollut tuntenut oloaan kotoisaksi. Maa oli joka suuntaan suuri ja ihmiset suurisuisia ja ajattelivat aina vain menestystä, rahaa ja rikastumista. Lev ei voinut kieltää etteikö pohjoisamerikkalainen elämätapa ja asenne olisi ollut dynaaminen ja eteenpäin pyrkivä, mutta missä oli sen syvyys? Euroopassa kadut olivat kapeampia ja leipä myös, mutta Lev koki olevansa enemmän kotonaan sen vanhaa kulttuuria ja historiaa uhkuvassa henkisessä ilmapiirissä ja lämmössä. Sieltä olivat hänen vanhempansa muuttaneet tulevan Israelin alueelle ennnen toista maailmansotaa.

Levistä tuli kirjailija ja toimittaja. Hänellä oli vaimo ja kolme lasta. Lapset olivat lentäneet kotipesästä omanelämänsä oksille jo kauan sitten. Levin vaimo oli kuollut keuhkokuumeeseen viime talvena. Hän oli kylmettynyt ja saanut kovan kuumeen josta tuli hänen kuolintautinsa.

Nyt Lev oli jälleen yksin, aivan kuin silloin kun hän lähti köyhästä ja levottomasta Israelista etsimään onneaan muualta, missä olot olisivat vakaat ja tarjoaisivat hänelle etenemismahdollisuuksia. Niitä elämä ja Jumala oli hänelle suonut. Hän oli varakas, ja arvostettu ympäri Eurooppaa kirjailijana ja tutkivan journalismin puolestapuhujana.

Vaimonsa kuoltua Lev Jikobovich oli päättänyt palata Israeliin selvittämään sukunsa vaiheita ja sen sijoittumisesta Israeliin ja sen hierarkiaan, nyt kun hänellä oli aikaa. ”Jospa Jumala ja isieni maa valmistaisivat sieluuni sen kaipaaman levon", Lev ajatteli astuessaan lentoterminaaliin.

Lev hämmästyi astuessaan lentoasemalta aamuvarhaiselle kaupungille. Hän ei tunnistanut näkymää verratessaan sitä viidenkymmenen vuoden takaiseen maisemaan. Hän näki edessään vauraan ja vilkkaan nykyaikaisen kaupungin. Levin lähtiessä maasta nuorena aikuisena hän oli jättänyt taakseen takapajuisen, pölyisen, pienen pieniä taloja siellä täällä päällään kantavan alueen, jota hädin tuskin saattoi nimittää asutuksi.

Israel oli noussut uudelleenperustamisensa jälkeen uskomattomaan kukoistukseen. Ennen niin paljaat ja ruskean punaista maata hohtavien kukkuloiden rinteet kasvoivat nuorta ja vanhempaa metsää. Oli kukkaistutuksia, oli hedelmäpeltoja, joissa appelsiinit, luumut ja monet muut hedelmät pilkottivat kypsyvinä vehreiden puitten lehvämeren seassa. Oli komeita taloja, upeita hotelleja ja kylpylöitä, ravintoloita ja ruokakauppoja.

Maan asukkaat näyttivät hyvinvoivilta ja elämänhaluisilta ja kaupungilla liikkuessa kuuli jatkuvasti miten maahanmuuttajat opettelivat uuden kotimaansa kieltä, hepreaa. Lev osasi sitä myös, mutta heperan puhuminen sujui häneltä kangerrellen vähäisen käytön vuoksi. Illalla Lev meni konserttiin, ja nautti suuresti kuullessaan taidokkaasti esitettyä ja elävästi tulkittua klassista musiikkia ja perinteistä israelilaista kansanmusiikkia. Lev tajusi kaivanneensa Israeliin koko aikuisikänsä, mutta hänen kunnianhimonsa ja ylpeytensä olivat peittäneet hänen kaipauksensa.

Istuessaan syömässä illallista ravintolassa konsertin jälkeen Lev teki sydämessään inventaariota ja päätyi katuen tunnustamaan Jumalalle laiminlyöntinsä isiensä maata ja kansaa kohtaan. Lev koki eläneensä elämänsä vain itselleen, mikä oli hänen kansansa vanhojen ihanteiden vastaista. Jjuutalaisena hänet oli kasvatettu näkemään itsensä osana yhteisöä ja palvelemaan sitä niillä lahjoilla joita hän oli Jumalalta saanut. Niin hän ei ollut kuitenkaan tehnyt.

Lev päätti elää elämänsä jäljellä olevat vuodet niin kuin elää piti. Hän painoi päänsä rukoukseen ja pyysi isiensä Jumalaa johdattamaan hänen jäljellä olevat askelensa niin ettei yksikään niistä menisi hukkaan. Kohottaessaan päänsä rukouksesta Lev Jikobovich huomasi tuijottavansa häntä kohti kumartuneita ystävällisiä kasvoja. Ne osoittautuivat kuuluvaksi hänen isänsä veljenpojalle Zville, joka oli tunnistanut Levin tämän mukanaan kuljettamansa salkun kyljessä olevasta nimestä Antarillon, joka oli Levin viimeisimmän kirjan nimi. Zvi osoittautui Levin kirjojen ystäväksi. Sukulaisten tapaaminen oli lämmin ja sydämellinen. Levin oli suorastaan pakko yöpyä Zvin kotona tämän sitä vaatiessa.

Nyt Levin tutustuminen Israeliin alkoi toden teolla. Hän myös tutustui ilmiöön, jonka olemassaolosta hänellä ei ollut ollut aavistustakaan. Se oli messiaaniset juutalaiset, jotka uskoivat Jeesuksen olevan Raamatun lupaama Messias. Myös Zvi ja hänen vaimonsa ja lapsensa kuuluivat tällaiseen seurakuntaan. Sukulaistensa kautta Levin elämässä alkoi nyt kausi, jolloin hän etsi voimakkaasti hengellisiä juuriaan.

Hän tutustui Jeesukseen ja tämän opetuksiin Uudessa Testamentissa, ja löysi sieltä aidon juutalaisen miehen ja maailmankuvan. Aikansa pohdittuaan Lev uskaltautui rukoilemaan Jeesusta Jumalanaan ja tuli vakuuttuneeksi sukulaistensa tavoin että Jeesus on todella Israelin Jumalan lupaama Messias, joka hallitsee ikuisesti kuningas Daavidin valtaistuimella. Leville tuli rakkaaksi kohta Jesajan kirjasta:

 ”Älkää enää menneitä muistelko, älkää muinaisia miettikö! Katso: minä luon uutta. Nyt se puhkeaa esiin – ettekö huomaa?” Jesaja 43:18-19.

Päivän saarna 23.11.2020

Mummon voimavara

Aatu oli tullut kylään mummon luo. Aatu oli 9-vuotias reipas koululainen. Hän kävi mummon luona suunnilleen joka viikko. Mummo asui lähellä samassa kaupungissa kuin Aatu ja hänen perheensä. Mummo asusteli vanhassa ja jo vähän rapistuneessa puisessa omakotitalossa. Ei ollut muuttanut vaikka sitä oli ehdotettu useampaan kertaan. Mitä sinä vanha ja huonokuntoinen mummeli enää rasitat itseäsi lumen luonnilla, puitten kantamisella ja nurmikon leikkaamisella? Rivitalossa tai vanhusten hoiva-asunnossa saisit viettää kissanpäiviä. Vaan kun en ole kissa, vastasi tämä harmaatukkainen hieman kumarassa kulkeva 85- vuotias Aatun isän äiti.

Hän oli syntyisin Karjalasta ja oli tottunut tekemään kovasti töitä. Maalla hänellä miehensä Einon kanssa oli ollut kuusi lypsävää lehmää ja lampaita, sikoja ja hevonen työkoneita vetämään. Kaikki tehtiin käsin lampaitten keritsemisestä ja langankehräämisestä lähtien lehmien hoitoon ja piirakoittten leipomiseen asti.

Kaksi evakkomatkaa hän oli miehensä kanssa tehnyt sotien aikana. Mutta ei ollut suinkaan lannistunut, vaan oli rakennettu uudessa asuinpaikassa uusi talo ja uusi elämä. Mies oli ollut tehtaan opissa ja sitten hitsarina ja hän lautatarhalla ja siivoamassa. Työtä ei pidä pelätä, siihen pitää käydä käsiksi, oli yksi mummon lentävistä lauseista. Toinen oli tämä: tuo tullessas ja vie mennessäs. Niin sitä ehtii ja saa kaiken tarpeellisen aikaan, sanoi mummo aina.

Kevyenä askareena mummolla oli lapasten ja sukkien neulominen. Joskus hän myös kirjaili kankaaseen kuvioita ja tekstejä. Olohuoneen peräseinällä oli kehystettynä valkealla langalla mustalle sametille ommeltu teksti:

Minä asun korkeudessa ja pyhyydessä, mutta asun myös murtuneiden ja nöyrien luona. Minä virvoitan murtuneiden hengen ja herätän eloon nöyrien sydämen. Jesaja 57:15

Aatu ei ollut kiinnittänyt siihen ennen huomiota. Mutta kerran, kun hän poti tuhkarokkoa ja oli kuumeisena karanteenissa (mummo oli lapsena sairastanut tuhkarokon eikä se siksi voinut tarttua häneen), hän vietti kolme päivää mummon luona. Silloin hän luki jakeen ja kysyi mummoltaan syytä jakeen esilläoloon. Silloin mummo pyysi Aatua tuomaan hänelle kirjahyllystä kuva-albumin ja istumaan viereensä.

Kas tässä olen Einon, mieheni kanssa Karjalassa talomme edessä. Sehän on ollut komea rakennus! Hämmästyi Aatu. Se oli hieno talo. Siinä ol kaksi kerrosta. Alakerrassa oli tila eläimille ja rehulle. Yläkerrassa olivat asuinhuoneet. Maata omistimme 100 hehtaaria, metsää ja peltoa. Miten talolle kävi kun lähditte evakkoon? Se tuhoutui sodassa. Sitten palasitte välirauhan aikana ja rakensitte uuden? Kylläpä tiedät hyvin karjalaisten vaiheita, kehui mummo. Isä on kertonut, vastasi Aatu.

Niin, palasimme takaisin suurin toivein ja rakensimme yötä päivää uutta kotia. Saimme valmiiksi puolta pienemmän talon kuin entinen oli. Juuri kun piti kylvää pellot, Eino kutsuttiin sotaan. Silloin olin todella ahdistunut. Jäin yksin karjan ja kaiken työn keskelle ja koko ajan pelkäsin milloin tulee sanoma Einon kaatumisesta rintamalla. Aloin etsiä lohdutusta ja voimaa Raamatusta ja löysin tuon seinällä olevan jakeen. Se osui suoraan sydämeeni. Olin murtumaisillani huolesta ja väsymyksestä. Aina kuin luin jakeen ja pääsin sen loppuosaan: ” Minä virvoitan murtuneiden hengen ja herätän eloon nöyrien sydämen” aloin itkeä. Samalla sain voimaa ja rohkeutta jatkaa elämää.

Mummo, miksi itkit? kysyi Aatu. Itkin pois tuskaa ja pelkoa. Itkin myös ylpeyttäni. Jouduin tunnustamaan Jumalalle, että aina ennen luotin vain itseeni ja hyvään terveyteeni ja osaamiseeni. Nyt jouduin nöyrtymään ja tunnustamaan itselleni ja Jumalalle, että olin ollut ylpeä ja itseriittoinen.

Mutta se teki minulle hyvää. Ylpeys oli saanut minut jatkuvasti kilpailemaan itseni kanssa. Minun piti joka päivä osoittaa itselleni mihin pystyn. Nöyrtyminen vapautti minut lepäämään työtä tehdessänikin. Miten se on mahdollista, kysyi Aatu. No oletkos koskaan kilpaillut urheilussa? Olen, vastasi Aatu, pikajuoksussa olen aika hyvä. Tarvitseeko sinun koskaan venytellä lihaksiasi harjoitusten jälkeen. Aina, totta kai, muuten niihin jää jännitystä ja ne kipeytyvät.

Jotain sellaista on työssä lepääminen. Jaksaa paremmin kun voi olla sisäisesti rento. Niin, jatkoi mummo, nöyryydestä ja sydämen murtuneisuudesta Jumalan edessä on tullut minulle ihana voimavara. Nyt en oikein ymmärrrä, sanoi Aatu. Ei sinun vielä tarvitsekaan, Aatu kulta. Mutta kun saat ikää lisää, jonain päivänä ymmärrät.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 22.11.2020

Alkuräjähdys

Aapeli tuli innoissaan koulusta. Äiti, iskä! Meille kerrottiin tänään koulussa miten maailma on syntynyt! Äläs nyt, sanoivat vanhemmat, jotka olivat vapaapäivällä ja kahvittelemassa keittiössä. Kerro toki tarkemmin, sanoi äiti. Niin, kerro lisää, pyysi iskä.

Ope sanoi, että kaikki, koko maailma on syntynyt suuressa alkuräjähdyksessä miljardeja vuosia sitten. Vai niin, on se ollut melkoinen paukku. Ai mikä paukku, kysyi nyt Aapelin isoveli Risto, joka oli tullut huomaamatta kotiin kaverien luota. Ristoa kiinnostivat ilotulitteet ja kaikki mikä poksahtaa. No ei paljon mikään, sanoi Aapeli happamasti. Hänen ja isonveljen välille syntyi helposti väittelyitä.

No kertoisit nyt, pyysi äiti. No joo, vastasi Aapeli. Koulussa kerrottiin maailman syntyneen alkuräjähdyksessä kauan sitten. Vau, niin, minäkin muistan tuon oppitunnin. Mainitsiko ope teille, että wikipediassa on myös juttua siitä. Ei, vastasi Aapeli hämmästyneenä siitä, ettei isoveli nyt väittänytkään vastaan, niin kuin usein tapahtui. Katsotaas, sanoi iskä ja avasi tablet-tietokoneen.

Tässä: Alkuräjähdys on kosmologiassa maailmankaikkeuden syntymää ja kehittymistä käsittelevä vallitseva teoria. Teorian mukaan maailmankaikkeus syntyi äärimmäisen tiheästä ja kuumasta tilasta noin 13,8 miljardia vuotta (13,8 Ga) sitten niin kutsutussa alkuräjähdyksessä ja on siitä lähtien jatkuvasti laajentunut.

Oho, sanoi Aapeli, niin näyttää olevan. Hei, tuossa sanottiin sen olevan alkuräjähdysteoria. Teoriako vain? Eikö varmasti totta? Aapelin äänessä oli pettymystä. Tieteessä on monia teorioita, totesi isoveli. Niin kuin sekin, missä on ihmisten alkukoti maapallolla. Siitä paikasta on kiistelty. Alkukoti? Ihmetteli Aapeli. Niin, on todettu, että nykyinen ihmiskunta on lähtöisin samalta seudulta. Ohhoh, minä kun olen luullut ihmisten kehittyneen siellä täällä apinoista kauan kauan sitten, sanoi Aapeli. Katsotko iskä taas wikipediasta.

Tässä: ihminen on nykykäsityksen mukaan kehittynyt Afrikassa. Ihminen kehittyi afrikkalaisista ihmisapinoista, Afrikassa ihmisen sukupuu erkani simpanssin sukupuusta seitsemän miljoonaa vuotta sitten, siellä syntyi ihmisen suku Homo 2,5 miljoonaa vuotta sitten, ja siellä kehittyi myös nykyihminen. Vielä 1800-luvulla uskottiin ihmisen olevan peräisin Aasiasta.

Näetkö Aapeli, sanoi isoveli. Käsitykset tieteessä eivät ole välttämättä pysyviä. Kun löytyy paremmin asioita ja ilmiöitä selittävä ratkaisu tai väite, saatetaan edellinen näkemys hylätä. Eikö tieteessä olekaan totuutta? valitti Aapeli. Minä haluaisin varmoja faktoja. Nyt minulla on jo kaksi kolme teoriaa, alkuräjähdys ja ihmisen syntypaikkaan liittyviä näkemyksiä kaksi.

Sitä olen itse viimeksi miettinyt, että mistä tulivat kaikki luonnonlait, joiden mukaan aine ja elollinen luonto järjestyy ja toimii, sanoi isoveli. Ai mitkä ne lait ovat, kysyi Aapeli. No esimerkikisi painovoimalaki ja kaikki sähköön ja kemiaan liittyvät, vastasi isoveli. Ja matematiikan lait. Kaikessa näyttää olevan logiikka, jonka mukaan kaikki eloton ja elollinen rakentuu ja toimii. Kerro esimerkki, pyysi Aapeli.

No esimerkiksi sähkömoottorit ja niiden toiminta perustuu luonnonlakien löytämiseen ja hyödyntämiseen. Ja sitten kapillaari-ilmiö, joka saa nesteen nousemaan vaikka kuivaa sanomalehtipaperia ylöspäin. Kokeillaan heti! Innostui Aapeli. Iskä repi eilisen lehdestä suikaleen ja äiti toi lasillisen vettä. Kas vain, kun paperisuikaleen pää pantiin vesilasiin, alkoi vesi nousta paperia pitkin ylöspäin. Huomaat nyt, sanoi isoveli. No niin näyttää olevan, vastasi Aapeli ihailua äänessään. Mutta mitä tämä kaikki sitten merkitsee? pohti Aapeli. Miksi kaikki on olemassa?

Nyt äiti avasi suunsa. Kuule Aapeli, älä nyt pidä sanojani tuputtamisena. Mutta minusta sana Jumala selittää kaiken. No miten? kysyi Aapeli. No minäpäs luen tästä Efesolaiskirjeen neljännen luvun kohdasta, sanoi äiti.

Yksi on Herra, yksi usko, yksi kaste! Yksi on Jumala, kaikkien Isä! Hän hallitsee kaikkea, vaikuttaa kaikessa ja on kaikessa.

Pöh, sanoivat Aapeli ja isoveli. Höh, sanoi äiti. Kaste ja usko avaavat haluavalle tien ymmärtää Jumalan aivoituksia. Ja niitä apostoli Paavali luettelee tässä useita. Että Jumalalla on henkilökohtainen suhde kaikkeen olevaan, Hän on kaikkien elollisten isä. Hän myös hallitsee ja pitää henkilökohtaisesti koossa joka hetki koko universumia.

Sinähän Aapeli kysyit mikä on elämän ja kaiken tarkoitus. Sinä voit panna kännyt ristiin ja kysyä sitä suoraan taivaan Isältä, äiti hymyili.

Alkuräjähdys https://fi.wikipedia.org/wiki/Alkur%C3%A4j%C3%A4hdysIhmisen evoluutio https://fi.wikipedia.org/wiki/Ihmisen_evoluutioKapillaari-ilmiö https://fi.wikipedia.org/wiki/Kapillaari-ilmi%C3%B6

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 21.11.2020 ( julkaistu ensimmäisen kerran 10 vuotta sitten)

Kukaan ei ole Jumalalle toivoton tapaus

Muistan ajat uskoontuloni jälkeen. En tiennyt mitä sana synti tarkoittaa. Oma syyni kääntyä Jeesuksen puoleen oli ollut elämän tyhjyys ja tarkoituksettomuus ja olin saanut Jeesukselta siihen kysymykseen vastauksen.

Ihmettelin sitä miksi seurakunnassa jatkuvasti valitettiin omaa syntisyyttä. Kerran olin kävelemässä lukiosta kotiin, kun mieleeni juolahti kysyä Jumalalta mitä tuo valitus synnistä oli. Sain vastauksen. Pian aloin itsekin valittaa omaa syntisyyttäni.

Silti olen yhä sitä mieltä että synti sellaisena kuin se usein mielletään, ei ollut minun syyni pyytää Jeesusta elämääni. Nyt ymmärrän, että elämän tarkoituksettomuus ja tyhjyys on kuitenkin sukua synnille. Se on esivanhempiemme Aatamin ja Eevan Jumalasta irtautumisen seurausta, joka kaikuu kolkkona jollain tavoin jokaisen ihmisen sisimmässä. Vain Jeesus voi täyttää tuon tyhjyyden. Hän täyttää sen ylenpalttisen armahtavalla ja lämpimällä läsnäolollaan.

Kenenkään ei pidä jäädä harhaluulon valtaan, ettei Jeesus ymmärtäisi häntä eikä voisi siksi auttaa häntä. Kenenkään ei pidä jäädä sellaisenkaan harhaluulon valtaan, että olisi niin suuri syntinen, ettei Jeesus häntä rakastaisi eikä voisi eikä tahtoisi ottaa häntä lapsekseen.

Eikä kenenkään pidä ajatella että hän olisi Jeesukselle toivoton tapaus. Me kaikki olemme toivottomia tapauksia auttamaan itse itseämme, olimmepa uskossa tai emme. Annetaan Jeesuksen armahtaa meitä tänäänkin ja annetaan hänen muuttaa meitä ja elämäämme. Vain hän voi sen tehdä. Hän tekee sen mielellään, kun annamme hänelle siihen luvan. Jeesuksen veri pesee puhtaaksi kaikesta synnistä jokaisen, joka tulee hänen luokseen.

Jos joku syntiä tekee, meillä on Isän luona puolustaja, joka on vanhurskas: Jeesus Kristus.

1.Johanneksen evankeliumi 2:1

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 20.11.2020

Aapeli aamupuurolla

”Hän antaa muuttua aikojen ja hetkien, hän suistaa kuninkaat vallasta ja nostaa kuninkaat valtaan.” Tähän Danielin kirjan toisen luvun jakeeseen päätän tämän aamun radiohartauden. Herra olkoon kanssanne!

Aapelin pörröinen pää ilmestyi keittiön oviaukkoon. No huomenta rakas Aapeli, sanoi äiti ja hiljensi radion ääntä. Maistuisiko jo aamupuuro. Joo, sanoi Aapeli ja löntysti paikalleen Niskasen perheen keittiön pöydän ääreen. Lautasella oli jo höyryvää monenviljan puuroa. Nam. Onpa hyvää ja tämä hillo kans. Aapeli nosteli puuron päälle reilusti mansikkahilloa.

Kuka muuten on se Daniel? Ai kuka? Kysyi äiti. Etkö sinä kuunnellut hartautta radiosta? Ahhah..niin tosiaan. Hän eli Lähi-Idässä kauan sitten. Monta sataa vuotta ennen Jeesuksen syntymää. Hänet vietiin noin 20-vuotiaana pakkosiirtolaisuuteen Israelista, kun Babylonian kuningas Nebukadnessar valloitti Jerusalemin. Kiitos riittää, sanoi Aapeli. Sinä pappina voisit kertoa varmasti pitkään Danielista. Lähinnä tarkoitin että mitä hän teki? No hän oli tämän kuninkaan hovissa kymmeniä vuosia neuvonanatajana ja osasi Jumalan avulla selittää kuninkaan unia.

Oho, miten se oli mahdollista? kysyi Aapeli. No, kuningas vaati omia tietäjiään kertomaan hänelle sekä unen että sen selityksen. Tietäjät kiemurtelivat ja väittivät ettei kukaan tietäjä, paitsi itse jumala voi kertoa mikä uni oli. Silloin kuningas määräsi kaikki Baabelin viisaat tapettavaksi. He alkoivat näyttää Nebukadnessarin mielestä huijareilta. Kun Daniel sai tietää kuninkaan määräyksestä, hän pyysi aikalisää tuomioon ja pyysi omaa Jumalaansa, Israelin Jumalaa kertomaan hänelle unen ja sen selityksen.

No kertoiko Jumala sen hänelle? Kyllä. Kun Daniel selosti unen ja sen selityksen kuninkaalle, Baabelin viisaat saivat pitää henkensä. Onko muuten sellaista Babyloniaa ja Nebukadnessaria ollut olemassa? On toki. Monia mainintoja siitä on muuallakin kuin Raamatussa ja on löydetty joitain palasia tuon kaupungin rakennuksistakin. Ainakin erään Babylonin epäjumalantemppelin portin kaakelilaatat ovat tallella saksalaisessa museossa.

Ohon, Danielkin siis on ollut olemassa ihan oikeesti! Vau. No mitä kuninkaan uni sisälsi? Se on pitkä juttu, sinun pitää lähteä kouluun. Eipäs vielä, fysiikan ope on sairaana. Ahas, no sitten kerron lyhyesti. Unessa kuningas näki korkean kuvapatsaan jonka osat päästä varpaisiin oli tehty eri materiaaleista. Pää oli kultaa ja se tarkoitti Nebukadenssaria. Muitten patsaan osien on myöhemmin tulkittu tarkoittavan myöhempiä maaimanvaltoja, joista viimeinen näyssä oli Rooman valtakunta. Sen jälkeen tulee Jumalan valtakunta, joka murskaa nuo kaikki muut alleen, ja pysyy iankaikkisesti.

Ohon, onpa aika stoori. Eli sen mukaan me eletään edelleen Rooman valtakunnan aikaa? Noo, taitaa se niin olla. Ja sitten tulee Jumalan valtakunta? Kyllä, vastasi äiti. Eikö se tullut jo 2000 vuotta sitten maailmaan kun Jeesus syntyi? Hyvä hyvä, olet lukenut uskonnonkirjasi! Olet itse kertonut äiti. Ai, jaa, on tainnut tulla jutelluksi sinulle. Ja oot lukenut mulle lastenraamattua! No niin kyllä, sanoi äiti. Mut hei äiti, entä se Jumalan valtakunta? Niin, Jeesus sanoi ettei se tule nyt näkyvällä tavalla, vaan on oleva sisällisesti teissä. Mitä se tarkoittaa? kysyi Aapeli. No, kai sitä että Jeesuksen Helluntaina lähettämä Pyhä Henki tulee asumaan jokaiseen, joka haluaa uskoa Jeesukseen.

Ahas, mutta tuleeko se valtakunta joskus ihan oikeestikin? No hyvänen aika, onhan se oikeesti että usko Jeesukseen on levinnyt maailman kansoille lähetystyön kautta. Ai sitäkö se vain on? kysyii Aapeli. Suomessahan erotaan nyt kirkosta. Niin, mutta vaikkapa Intiassa ihmisiä tulee uskoon Jeesukseen harva se päivä. Seurakuntia perustetaan tuon tuostakin. Oho, puhutko totta äiti? Miksi narraisin? Mutta kyllä Jeesuksen valtakunta tulee kerran näkyvälläkin tavalla. Ai milloin? kysyi Aapeli. No kun hän saapuu takaisin taivaasta Jerusalemiin. Ai se pikku Jeesus? Voi sinua Aapeli. Kyllä jouluna Jeesus oli pikkuvauva, mutta hän kasvoi, sovitti ristillä syntimme,nousi kuolleista ja astui taivaasen ja lupasi tulla takaisin samalla tavalla. Ai miten? kysyi Aapeli. No hän tulee tuhansien enkeliensä kanssa täydessä sotisovassa, lopettaa sodat siltä seisomalta, vangitsee saatanan ja koko maailmaan tulee 1000 vuoden rauhan aika. Näin kerrotaan Ilmestyskirjassa. Kansat takovat miekat auroiksi. Ja entä panssarivauntut? Nekin varmaan, sanoi äiti. Ai että sellainen on Danielin saaman selityksen loppuosa ihan käytännössä, huokasi Aapeli.

Kylläpä jaksoit kuunnella selostustani, sanoi äiti hyvillään. Niin, jostain syystä alkoi kiinnostaa. Että Jumala oikeesti suistaa kuninkaita vallsta ja nostaa uusia kuninkaita vallan huipulle. Mutta ei kai Raamattu ole satua? kysyi Aapeli.Ei ole, sanoi äiti. Ajattelepa Israelin valtiota ja Jerusalemia. Mitä siitä?

No Raamatussa Jeesus ennusti 2000 vuotta sitten, että Israel tullaan kokoamaan maahansa aikojen lopulla. Ennustus on käynyt toteen! Tosiaan, niinpä sitten on, vastasi Aapeli. Ja niin monet muut ennuustukset ovat toteutumassa, kuten ilmastomuutos. Ai sekin. Kerro. Kerron illalla kun ollaan taas kaikki kotona. Vien sinut nyt koululle. Hopi hopi takki päälle ja reppu selkään!

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 19.11.2020

Uudet naapurit

Joulumyyjäiset kauppatorilla olivat alkamassa. Sinne oli pystytetty lukuisa joukko kojuja ja katoksia, joiden alle oli aseteltu monenlaisia jouluisia herkkuja ja leivonnaisia odottamaan ostosten tekijöitä. Oli todella maittavan näköistä tarjolla savustetuista kinkuista perinteisiin pipareihin. Esillä oli myös lämpimiä villalapasia ja sukkia, kaulaliinoja ja pipoja. Löytyipä pöydiltä myös lintulautoja ja perinteisiä kauralyhteitäkin pikkuisten visertäjien jouluateriaksi.

Mattisten perheelle tämä joulunseutu oli ensimmäinen tässä pienessä teollisuuskaupungissa. Nelihenkinen perhe oli muuttanut sinne pari viikkoa sitten. Äiti, iskä, tuonne mennään heti, siellä on ilotulituskin! Lapset Outi ja Riku pukivat lämpimästi ylleen ja he juoksivat kerrostalon portaat alas kipin kapin ennen vanhempiaan.

Porraskäytävässä talvikenkien kopina kaikui ja raikui. Äkkiä yksi ovi aukeni ja äksyn näköinen nainen tempautui puoleksi ulos käytävälle. Mitä meteliä taas! Eikö täällä saa asua vanha ihminen rauhassa. Aina lapsia metelöimässä. Nähdessään Outin ja Rikun vanhemmat nainen sähähti heille:

pitäkää lapsenne kurissa! Vai oletteko tekin niitä vapaan kasvatuksen karvaita hedelmiä? Ennen lapset osattiin opettaa olemaan häiritsemättä naapureita! Pam! Ovi lennähti kiinni yhtä äkkiä kuin oli auennutkin.Mattisen lasten vanhemmat katsoivat toisiaan silmiin. Ei hyvältä vaikuta, sanoivat he päästyään ulos jalkakäytävälle.

Mikähän äkkiväärä tuo oli kun ei kestä normaaleja elämisen ääniä, lausahti isä Lasse. Äiti Leena siihen: Olipa yllätys. Toivottavasti tästä ei kehity kestokränää. Mutta juostaan nyt lapset kiinni! Joulutori odottaa! Huis vain. Pian Mattisten perhe asteli monien muiden kaupunkilaisten kanssa kauniisti valaistulla toriaukiolla. Iskä, tuolla myydään hodareita! Ja tuolla kuumaa mehua! Kohta koko perhe maiskutteli kotikokkien valmistamia välipaloja. Sitten katseltiin mitä ostettaisiin kotiin ja isovanhemmille ja ystäville toisessa kaupungissa. Jotain mikä tuottaisi jouluiloa.

Äiti Leena pysähtyi miettivän näköisenä kojulla, jossa myytiin itse pullotettua mustikkamehua ja pipareita. Mitä sanot Lasse, jos ostaisin jotain naapurillemme. Ai tarkoitatko rouva tai neiti kränää? No häntä juuri. Mutta eikö olisi parempi kutsua häntä oikealla nimellä. Ettei jouduta itsekin osaksi riitaa ja nimittelyä. Viisaasti sanottu, vastasi isä Lasse. Hei, hänen ovessaan luki Heinonen Anna. Okei, siis hän on Anna ja rouva tai neiti Heinonen. Ilmeisesti rapussa asuu toinenkin Heinonen ja etunimi oli esillä siitä syystä.

Hys lapset, nouskaapa te hissillä neljänteen, niin me kävelemme isän kanssa. Miksi kävelette?Annamme pienen joulumuistamisen eräälle uudelle naapurillemme. Lapset katsoivat vanhempiaan vähän ihmeissään. Kenelle uudelle naapurille? Me halutaan nähdä! No tulkaa tekin. Kops kops perhe kiipesi toiseen kerrokseen. Äiti Leena väänsi naapurin ovikelloa, mutta siitä ei lähtenyt mitään ääntä. Kuului vain kahaus. Harmi. Koputetaan sitten. Kop kop! Kop kop! Kop kop! Kolmannella kerralla sisältä kuului lähestyvien askelten ääniä. Näkyi, että joku tuijotti heitä ovisilmästä. Sitten ovi paiskattiin auki vihaisesti. Taasko te saamarin metelinpitäjät! Olin menossa nukumaan kun tulitte jyristelemään. Pitääkö tässä soittaa isännöitsijälle?

Koko Mattisen perhe meni mykäksi. He eivät, etenkään lapset, olleet osanneet odottaa tällaista kohtaamista. A-anteeksi, emme tienneet, kellohan on vasta puoli kahdeksan illalla. Ajattelimme tuoda teille joulumaistiaisia torilta. Älkää luulko että menen halpaan! Yritätte hyvitellä aikaisempaa rymistelyä mutta sanon teille, ettette onnistu. Jos ei tavat teillä parane, niin järjestän teille häädön! Onko selvä? Pam. Ovi vedettiin kiinni niin voimakkaasti, että se tuntui halkeavan kahtia. Ääni oli huumaava. Tuoko ei sitten ole häiritsevää? ihmetteli isä Lasse. Tulkaa lapset. Kotona vanhemmat selittivät lapsilleen koko jutun. Ai hurja mikä nainen, sanoivat lapset. Pitää tosissaan kiertää kaukaa.

Joulu lähestyi. Siihen oli enää kolme päivää. Outi ja Riku olivat tulossa kotiin viimeisiltä jouluostoksilta. Äkkiä he huomasivat naapurin, Anna Heinosen. Hän makasi maassa aivan kotitalonsa ulko-oven edessä. Hänen ostoskassinsa oli lentänyt jonkun matkan päähän pudottaen sisältöään kadulle. Ilmeisesti täti oli liukastunut. Mitä tehdään, kuiskasi Outi Rikulle. Riku mietti hetken ja sanoi: Kai me kysytään onko sattunut ja autetaan hänet pystyyn. Joo sitten, kuiskasi Outi.

Hei rouva, kuinka voitte, sattuuko mihinkään? Nainen ei ensin reagoinut. Sitten hän avasi heikosti silmänsä. Ai kun sattuu, hän vaikersi hiljaa. Sattuu sattuu. Soitanko ambulanssin? Kysyi Riku. Ei, sanoi nainen virkistyen äkkiä. Ei ikinä! Ne laittavat vanhainkotiin. Autammeko teidät jalkeille? Jaksatteko nousta? Valittaen ja ähkäisten nainen nousi. Ostokseni, hän kuiskasi. Ne ovat kaikki tässä, vastasi Outi. Hitaasti, hitaasti he kaikki kolme kiipesivät toiseen kerrokseen. Avain. Missä avain? Sitä ei löytynyt pihaltakaan, vaikka lapset etsivät huolellisesti. Mikä minua nyt auttaa, valitti nainen. Tulevat hakemaan. Tulkaa meille, sanoivat lapset, etsimme avainta vielä myöhemmin uudestaan.

Naisella ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin suostua. Outi soitti kotinsa ovikelloa, äiti avasi. Käytävälle lehahti suloinen tuoreen pullan tuoksu. Äiti katsoi naista ja lapsia mykkänä ihmetyksestä. Äiti, täti liukastui pahasti ja hukkasi avaimensa. Nyt äiti käsitti. Hän auttoi naapurin hellästi sisään ja istutti hänet nojatuoliin. Pian kuuma kahvikupillinen ja uunilämmin pulla olivat tarjoilupöydällä naapurin Annan edessä. Olkaa hyvä, levätkää hetki. Äiti ei voinut olla sitten halaamatta uutta naapuria. Anna-naapuri alkoi nyyhkyttää ja purskahti sitten itkuun.

Kukaan ei ole ollut minulle kolmeenkymmeneen vuoteen näin ystävällinen. Anteeksi se metelini. Se on jo unohdettu, sanoi äiti, vai mitä lapset. Outi ja Riku nyökkäsivät ja toivat uudelle naapurilleen lämpimät tohvelit.

Katsokaa, nähkää omin silmin! Maistakaa, katsokaa Herran hyvyyttä! Onnellinen se, joka turvaa häneen. Psalmi 34:9

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 18.11.2020

Nuori upseeri Wilhelm

Wilhelm Röhm oli upseeri. Hänet oli koulutettu saksalaiseen täsmällisyyteen jo lapsesta pitäen. Hänen suvussaan oli myös ollut upseereita useassa sukupolvessa ennen häntä. Suvun perintö velvoittaa meitä, olttin totuttu ajattelemaan. Tämä aatos oli iskostunut myös Wilhelmin mieleen kuin kiveen veistettynä.

Halu palvella itseään suurempaa järjestystä ja kokonaisuutta toi myös sisäistä selkeyttä ja turvaa koko elämään. Oli selkeät säännöt, Tietyssä iässä tehtiin tiettyjä asioita. Wilhelm oli palvellut teini-ikäisestä saakka Saksan keisarillisessa laivastossa, ensin purjelaivassa opiskellen merenkulkua kantapään kautta, niin kuin sanottiin. Ken selviytyi aluksessa, jossa tehtiin kaikki lihasvoimin ulkona säässä kuin säässä, sai erilaisen perspektiivin merenkulkuun.

Meri saattoi yllättää kokeneenkin kapteenin ja miehistön. Mutta kun oli oppinut mittelemään voimiaan ainoastaan tuulen ja älyn ja lihasten voimalla meren oikkujen kanssa, ei ollut helposti sen säikäytettävissä konevoimalla kulkevassakaan aluksessa. Toisaalta tuntuma mereen purjelaivassa antoi terveen muistutuksen ihmisen pienuudesta luonnonvoimien edessä. Silti meri oli se, joka veti Wilhelmiä puoleensa. Nyt hän oli edennyt merenkulun ja oman aselajinsa opinnoissa vaiheeseen, jossa lähdettiin pitkälle purjehtukselle Atlantin yli. Sillä testattaisiin myös upseerien miehistönjohtamistaitoa ja laivan ja sen aseidenkäytön hallintaa vaativissa olosuhteissa.Laiva, jolla hän palveli, oli König Albert.

Wilhelmin äiti oli uskonnollinen. Hän kuului harvalukuiseen herrnhutilaiseen, pietistismisttä irtautuneeseen liikkeeseen. Liike oli alkanut julkaista Päivän tunnussanaa. Ensimmäinen ilmestyi vuonna 1731. Siinä oli vuoden jokaiselle päivälle raamatunkohtia hartaudeksi ja uskonelämän hoitamiseksi. Sellainen oli Wilhelmin hytissä. Alkaneen pitkän purjehduksen aikana Wilhelm ajatteli usein äitiään, joka oli aina rukoillut poikansa ja koko perheen puolesta. Hän oli toivonut pojastaan lähetystyöntekijää. Lähetystyö oli herrnhutilaisille tärkeä asia. Eräänä iltana Wilhelm sai kotoaan sähkösanoman. Se oli äidiltä. Hän oli huolestunut tulevaisuudesta. Sodan synkkiä pilviä oli alkanut kohota Euroopan ylle. Mutta tärkein viesti sanomassa oli ilmoitus avautuneesta lähetystyöntekijän tehtävästä Etelä-Amerikan pohjoisosassa sijaitsevassa Surinamessa. Voisit jäädä suoraan sinne. König Alberthan pysähtyy Surinamissa.

Äidin vetoomus jäi vaivaamaan Wilhelmiä. Hän oli löytänyt lohdutuksen ja ilon Jeesuksessa jo lapsena. Ajatus Jumalan sanan viemisestä toisille kansoille oli elänyt hänessä siitä lähtien, milloin heikompana, milloin vahvempana kutsuna. Mutta suvun perinne oli sitten vienyt hänet opiskelemaan laivastoupseeriksi. Nyt hän ei tiennyt enää mitä tehdä. Hän alkoi nähdä unia Surinamista. Yhdessä unessa nän näki viidakossa olevan alkuasukaskylän ja miehen, joka pyysi Jumalaa lähettämään jonkun kertomaan hänen heimolleen Jeesuksesta Kristuksesta.

Surinamissa herrnhutialaiset olivat aloittaneet lähetystyön jo 1700-luvulla ja siellä oli kristillinen seurakunta. Mutta se tarvitsi uusia työntekijöitä. Wilhelmillä oli hyvä raamatuntuntemus ja hän oppi helposti uusia kieliä. Voisin pärjätäkin siellä, jos Jumala suo armonsa. Mutta mitä isä Otto sanoo? Wilhelm pyysi Jumalaa antamaan itselleen merkin. Jos isä Otto suostuu hänen lähtemiseensä raamatunopettajaksi Surinamiin, hän lähtee. Muussa tapauksessa hän jäisi laivastoon.

Seuraavana päivänä hän sähkötti asiasta isälleen. Vastausta ei kuulunut. Wilhelm pelkäsi isän torjuvan jyrkästi hänen haaveensa lähetystyöstä. Mutta kolmen viikon kuluttua isä vastasi. Poikani, pyyntöni teki minut ensin vihaiseksi ja sitten surulliseksi. Näinkö sinä pakenisit velvollisuuttasi isänmaata ja sukusi perinteitä kohtaan viidakon kätköihin. Mutta keskusteltuani äitisi kanssa ja lopulta rukoiltuani asiaa, muutin mieleni. Jos kerran Jumala kutsuu sinua, niin sinun on mentävä. Onhan hän kaiken Herra. Äitisi antoi minulle luettavaksi sähkeesi saapumispäivämäärän Päivän tunnussanan kohdan. Apostolien tekojen luvussa viisi sanotaan: Ennemmin tulee totella Jumalaa kuin ihmisiä. Koin sen vastauksena Jumalalta, korkeimmalta auktoriteetilta. Mene rauhassa hänen sinulle antamaan tehtävään.

Wilhelm kiitti Jumalaa isänsä päätöksestä tukea häntä lähetyskutsun toteuttamisessa. Nyt hän lähtisi ja voisi valmistautua tehtävään Surinamissa hyvillä mielin ilman sisäistä ristiriitaa. Wilhelmin isä anoi ja sai laivaston esikunnasta luvan poikansa eroamiselle laivaston palveluksesta.

Kun Albert König jätti Surinamin sataman, Wilhelm vilkutti laiturilla hyvästiksi laivalle ja sen miehistölle. Uusi tehtävä Taivaan Kuninkaan palveluksessa oli alkamassa.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 17.11.2020

Roskisrane

Roskisrane, roskisrane! Huudot kaikuivat rantapuistossa kolmen pojan juostessa sieltä torille päin. Tästä saat syötävää! Yksi pojista heitti omenalla puun alla lojuvaa miestä. Hä hä, syö syö niin jaksat juoda! Huusi toinen poika. Kolmas poika osoitti sormella Ranea, jonka vaatteet olivat hajoamispisteessä ja kasvot lian ja veren tahrimat. Jokunen kärpänen oli laskeutunut hänen harmaantuneelle partaraiskiolleen saaliin toivossa.

Ei niin kiireesti pojat! Pojan säikähtivät. Konstaapeli Pikkarainen oli huomannut poikien ilkamoinnin ja hyökkäsi toisen puun takaa heidän tielleen. Älkääkä karatko! Tunnen teidät ja teidän isänne. Sinä joka heitit omenan, olet Risto, sinä joka pilkkasit sanoillasi, olet Jouko ja sinä sormellaosoittelija olet Ville. Eikö niin? Pojat tajusivat jääneensä kiinni ja pysähtyivät. Tunnetteko te tämän Roskisraneksi kutsumanne miehen?

Pojat olivat ensin vaiti. Sanoivat sitten, että emme oikeastaan. Koulussa hänestä puhutaan pahimmanlaatuisena puliukkona. Siellä kuulimme hänestä ensimmäisen kerran. Ja liityitte pilkkaajien joukkoon? Niinkö? Konstaapelin sanat olivat vakavat, mutta eivät syyttävät. Ette siis tiedä hänen oikeata nimeään? Emme. Hän on Ensio Rautiainen. Kuulostaako tuttulta? Kahden pojan katseet kääntyivät Ristoon päin. Sinähän olet Rautiainen myös. Risto kalpeni. Ei hän ole minulle mitään sukua, hän sanoi halveksivasti.

Mennäänpä katsomaan missä kunnossa Ensio on. Eikö hän olekaan Rane tai Rauno? Ei, se on keksitty pilkkanimi. Konstaapeli tutki Roskisranea. Hän vaikutti saaneen yhden tai useamman iskun kasvoihinsa ja päähänsä. Verta oli vuotanut ja se oli hyytynyt ruskeanpunaisiksi raidoiksi ja möykyiksi hänen ylleen. Toisesta jalasta oli kenkä hävinnyt ja paljas likainen jalka pilkotti repaleisesta housunlahkeesta. Rane ei vastannut konstaapelin ksysymyksiin. Hänen pulssinsa hädin tuskin tuntui.

Konstaapeli huokasi raskaasti ja otti esiin puhelimen. Tulkaa hakemaan mies Rantapuistosta. On sairaalaan vietävä. Odotamme teitä täällä. Sinun isäsihän Ville on pappi. Sano hänelle, että käy antamassa Ranelle eli Ensiolle ehtoollisen vielä tänään kaupunginsairaalassa. Saattaa olla että Ranen päivät eivät jatku enää pitkään. Konstaapelin silmiin kohosivat kyyneleet. Pojat katsoivat lainvalvojaa hämmästyneinä. Miten karski poliisi noin herkistyy yhden pultsarin nähdessään?

Konstaapeli huomasi poikien katseen ja sanoi: istutaan tähän penkille. Kerron teille jotain. En saisi puhua teille sanaakaan Ranen elämänvaiheista. Olen antanut virkaan astuessani vaitiololupauksen. Mutta jos lupaatte pitää sanani omana tietonanne, niin kerron. Pojat nyökkäsivät hiljaisina. Tunnen Ranen pikkupojasta saakka. Kasvoimme samassa tehtaan pihapiirissä ja leikimme usein yhdessä. Rane oli vilkas ja iloinen kaveri, siitä huolimatta, että hänen kotiolonsa olivat raskaat. Isä oli alkoholisoitunut sodassa. Jurotti ja välillä hakkasi Ranen selän solkivyöllä mitättömästä asiasta verille. Ranen äiti oli kolmivuorotyössä. Neljän lapsen äiti ja käytännössä yksinhuoltaja.

Rane ei lopulta kestänyt olla kotona. Suunnilleen teidän ikäisenä hän karkasi kotoa ja piiloutui metsään. Häntä etsittiin kaksi kuukautta. Minä tiesin meidän piilopaikkojamme ja löysin hänet viimein eräästä vajasta kaupungin ulkopuolelta. Hän oli kylmissään ja kuumeessa. Hän oli saanut aivokalvontulehduksen. Yleensä siitä parantuu, mutta Ranelle tuli lievä halvaus, josta jäi vaikeus hallita kätten liikkeitä. Kirjoittaminen ei oikein enää sujunut. Pahinta oli kuitenkin, että hän oli jotenkin sisäisesti murtunut. Hän ei enää katsonut silmiin, ei juuri hymyillyt ja karttoi muita. Herkkä ja sisäisesti kaunis Ensio oli tullut lukituksi ahdistusten ja pelkojen muurin taakse.

Sitten tuli viina. Se vei Ranen mennessään. Siitä on nyt neljäkymmentä vuotta. Konstaapeli pyyhki kyyneleitä silmistään ja vaikeni. Sinä Risto kerro isällesi Olaville, että hänen veljensä Ensio on sairaalassa ja luultavasti kuolee pian. Nyt on viimeinen hetki nähdä hänet elossa. Risto kauhistui. Roskisrane oli hänen isänsä veli? Ei voi olla totta? Hän katsoi konstaapeliin ja tämä häntä suoraan silmiin. Uskottava oli. Me..menen heti. Menehän poikakulta, sanoi poliisi lempeällä äänellä.

Minäkin lähden, sanoi Ville. Minä menen mukaan, sanoi Jouko.

Kahden tunnin kuluttua Roskisranen vuoteen vieressä oli pappi Kalevi, Villen isä. Rane oli tullut tajuhinsa ja nautti Herran Pyhän Ehtoollisen. Voinko uskoa kaikki syntini anteeksi, kysyi Ranen pappi-Kalevilta ennen ehtoollisen viettoa. Kyllä voit, Jeesuksen Kristuksen nimessä ja sovintoveressä kaikki sinun syntisi ovat anteeksiannetut. Rane huokasi syvään. Hänen katseeseensa ilmestyi toivo. Kun ehtoollinen oli nautittu. Rane nukahti.

Tunnin kuluttua Ranen vuoteen vierelle saapui hänen veljensä Olavi yhdessä Riston kanssa. He hämmästyivät näkyä sairasvuoteessa. Oliko siinä mies, jonka Risto oli nähnyt puistossa? Ranen kasvot olivat nyt puhtaat liasta. Mutta oli jotain muutakin. Hänen olemuksensa oli tyyni ja seesteinen. Merkillinen kirkkaus loisti hänen kasvojensa yllä. Äkkiä Rane avasi silmänsä. Hyvä kun tulitte Olavi ja Risto. Anteeksi kaikki. Huoneessa olijoiden kasvot kohtasivat. Sitten Rane nosti silmänsä huoneen kattoa kohti ja sanoi kuiskaten: minä näen, Jeesus on tullut ja kutsuu luokseen. Sitten Rane oli poissa.

Jumala on meidät pelastanut ja kutsunut pyhällä kutsullaan, ei meidän tekojemme perusteella vaan oman päätöksensä ja armonsa mukaisesti, jonka hän jo ennen aikojen alkua soi meille antamalla meille Kristuksen Jeesuksen. 2. Timoteuksen kirje 1:9

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 16.11.2020

Haaksirikkoiset

Kaakkoon, kaakkoon, käännä vene kaakkoon! Kaakko? Mitä se tarkoittaa? Onko se lintu? Hyvänen aika! Etkö sinä tiedä edes ilmansuuntia? Missä sinä oikein olet oppinut purjehtimaan? En olekaan. Tämä on ensimmäinen kerta veneessä ja ruorissa. Mitä, minä kun kuulin rannassa että olet kokenut vesilläliikkuja ja siksi otin sinut tälle retkelle mukaan. En minä, vaan minun veljeni Aatos. Hän se on purjehtija isolla P:llä.

Olisit heti sanonut! No kun et kysynyt. Ja minulle on lapsesta saakka sanottu, ettei saa vastustella, jos joku käskee. Pitää heti totella. Voi mun päiviäni! Voi mun päiviäni. Ja pysähdy heti, muuten ajamme karille! No niin sitä pitää, hirveä räsäys. Ja veneeseen tulee vettä ihan kohisemalla. Anna kun tule ruoriin. Käskystä, herra kapteeni! No nyt sain pakin päälle ja vene irtoaa karilta. Onneksi tuo saari on lähellä.

Vene ui pinnalla saaren rantaan saakka. Siihen se upposi. No katso nyt mitä olet saanut aikaan! Vene on rikki ja kastunut laitoja myöten! Miten me pääsemme täältä pois? On jo myöhäinen syksy eikä tällä kolkalla merta liiku enää juuri ketään. Puhelintakaan ei ole mukana. No sain sentään tulitikut ja ruokalaatikon kuivana rantaan. Sinä ja sinun ruokasi. On meillä suurempiakin harmeja kuin sinun ruokahalusi ja sen tyydyttäminen. No mitä harmeja? Pitäisi päästä jonnekin lämpimään.

Onhan tuossa mökki. Kai siellä saa yöpyä kun on hätätila? Kas mistä avaimet? Miten sinne päästään? No rukoillaan että se aukeaa. Ai, rukousko tässä auttaa? Hei mutta rukoiletko useinkin? Joka päivä. En tiennytkään, niin teen minäkin. Rukoillaan sitten. Herra, anna meidän päästä lämpimään yöksi. Anna meidän myös päästä pois tältä saarelta ja saada vene pelastetuksi mukaan. Aamen. Aamen. No mitä nyt tehdään? Kokeillaan mökin ovea.

No voi ihmettä. Sehän on auki, ja kas. Täällä on pöytä ja siinä lappu. Mitä siinä lukee? Hyvä matkalainen, hyvä ystävä. Jos olet astunut tähän tupaan, olet luultavasti avun tarpeessa. Ethän muuten astuisi kutsumatta kenenkään mökin ovesta sisään. Niinpä ole hyvä. Tuossa takan reunustalla on tulitikkuja ja puuliiterissä on kuivia puita. Ruokakomerosta löydät peltilaatikosta teetä ja näkkileipää. Niiden vieressä on säilykkeitä. Ole hyvä ja lämmittele, ja ota ja syö. Sinulla on varmasti nälkä. Jos sinua paleltaa, niin toisessa kaapissa on lämpimiä peitteitä. Terveisin Kristian.

Onpa ihmeellistä Onpa merkillistä. Vai tällainen mökki, vieraanvaraisuutta ilman isäntää. Niin on. Kiitos Herralle. Hän siunatkoon tämän mökin omistajaa. Nyt haen puita. No kas kas, mikä lappu se siinä on hakkuupölkyn päällä. Hyvä ystävä, jos syysi poiketa tänne mökille on kone-tai venerikko, niin ehkä tuolla orrella lepäävistä venelaudoista ja lattialla olevasta työkalupakista saattaa olla sinulle apua. Pakissa on myös lasikuitutarvikkeita. Ole hyvä ja ota. Ehkä ne auttavat sinua korjaamaan veneesi. Laiturin vieressä on vedessä kiskot ja saunan takana on kelkka ja vinssi, joilla veneen saattaa saada vedetyksi kuivalle maalle korjausta varten.

Kuule, tule katsomaan! Tämän on yhä merkillisempää. Täällä on apua veneen kunnostamiseen! Ei voi olla totta! Ja kuitenkin on. On tämä merkillinen saari! Katsotaan sitä vinssiä. Oho, mikä lappu se tässä on? Hyvä ystävä. Jos veneesi on uponnut, niin ehkä näistä ilmalla täytettävistä ponttoneista on apua sen nostamisessa. Ole hyvä ja ota, vieressä on pumppu. No nyt heti toimeksi! Näyttävät ponttoonit olevan sopivan kokoisia. Minäpä koetan saada noita köysiä vietyä veneen alitse. No kas, nythän se vene on tuossa kuivalla maalla! Yö laskeutuu, Nukutaan ja tutkitaan veneen vauriot huomenna.

Kop kop huomenta! Saanko tulla sisään? Kas, tulehan toki. Oletko mökin omistaja? Olenhan minä. Tuli eilen illalla sellainen olo, että joku tarvitsee täällä apua. Se pitää paikkansa. Ajoimme eilen karille ja pelastuimme tälle saarelle. Aivan, näin veneenne. Uskoisin että saamme sen kuntoon, ja minulla on mukana myös siihen luultavasti sopiva vaihtomoottori. Uskomatonta! Ja kiitos suunnattomasti kaikesta vieraanvaraisuudestasi. Olit jättänyt aivan kuin meitä varten tervetulotoivotuksen ja monia ohjeita. Niitä me totisesti tarvitsimmekin.

Miten voit olla noin huomaavainen ja tietää etukäteen mitä toiset tarvitsevat? Olen nähnyt elämässäni monien joutuvan merihätään, ja kerran itsekin olin hukkua veneen mukana. Ajattelin, että ehkä näin voin auttaa joitakin merellä pulaan joutuneita. No olet todella auttanut ja ollut meille kuin Herran enkeli, auttajana hädän päivänä. Oli todella ahdistavaa joutua haaksirikkoon. Mutta mistä tiesit jättää juuri nuo ohjeet ja juuri nyt? Kristian näytti ristiinpantuja käsiään rukouksen merkkinä.

Pysyköön veljesrakkautenne elävänä.Älkää unohtako osoittaa vieraanvaraisuutta, sillä jotkut ovat yösijan antaessaan tulleet majoittaneeksi enkeleitä. Heprealaiskirje 13:1-2

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 15.11.2020

Käytännön kirkkososiologiaa

Oltiin tultu Kolkonvaaran seurakunnan kirkolle kuulemaan uuden papin saarnaa. Tämä meidän Roope on korkeasti koulutettu, ihan on tohtoorismies, kehui kirkkovaltuuston jäsen Anselmi tutuille seurakuntalaisille. Siis lääkärikö? Sepä hyvä että saadaan pappislääkäri, totesi siihen Eufrosyyne. Kolotuksia on. No ei ihan niinkään, korjasi Anselmi. Ei lääkäri vaikka on tohtori? Ihmetteli Eufrosyyne. Anselmi tarkoitaa varmaankin geologian tohtoria? No ei ihan niinkään, vaan teologian tohtoria, korjasi Anselmi. Ai niinkö, mitenkäs se teologian eroaa geoloogiasta? Kysyi nyt rouva Mutikainen.

No tuoltahan se Roope-pappi tuleekin. Voitte kysyä häneltä itseltään, ilahtui Anselmi. Ahaa, no geologia tutkii maaperää, sitä jonka päällä kävelemme. Teologia taas tarkoittaa oppia Jumalasta. Ai te siis herra pastori Roope tiedätte millainen on Jumala. No kutakuinkin minun pitäisi tietää hänestä jotain. Vainko jotain, totesi pettyneenä Anselmi. Ehkä vähän enemmänkin, korjasi Roope-pappi. Mutta mitä se tohtori tarkoittaa, kysyi Eufrosyyne sitkeästi. Tohtorin arvon saa kun tekee tohtorinväitöskirjan jostain teologisesta aiheesta.

Siis miten sellainen tehdään, ja mistä aiheesta, tivasi vielä Eufrosyyne. Oma aiheeni oli kirkostaeroamisen eksistentiaaliset juuret. Sitä varten piti tutkia eri lähteistä perimmäisiä syitä siihen, miksi kirkosta erotaan nykyään niin paljon. Eufrosyyne katsoi Roope-pappia suu auki. No olipa hienosti sanottu. Mutta miten tuo aihe opettaa tuntemaan Jumalaa? Roope raapi päätään ja aikoi vastata. Ei kuitenkaan ehtinyt, kun rouva Mutikainen tokaisi: eikö tuo nyt ole itsestään selvää. Synti ja saatana ne houkuttelevat mukaansa ja vieroittavat ihmisen Jumalasta.

Roope-pappi oli hiukan harmistuneen näköinen, mutta kello kirkontornista alkoi kilkattaa. On mentävä. Tavataan jumalanpalveluksen jälkeen kahveilla, huikkasi hän rientäessään sakastia kohti. Kirkonmenot alkoivat ja sitten koitti saarnan aika. Paikalla oli utelias usean sadan hengen seurakunta. Roope aloitti saarnansa kysymällä, mistä herätysliikkeistä kuulijat mahdollisesti olivat. Hän oli kuullut paikkakunnalla vaikuttavan useamman liikkeen. Onko herännäisiä? Onko evankelisia, onko rukoilevaisia, onko lestadiolaisia, onko viidesläisiä? Jäikö joku mainitsematta?

Kansanlähetyksestä ollaan, hihkaisi joku penkistä. Selvä. Entä onko joku vielä niin sanottu pystykorvaluterilainen? Viisi kättä nousi. Ja me ollaan hellareita, ja me metodisteja, ja me vapaakirkosta, kuului vielä kirkkoväen joukosta. Kiitos kaikille, sanoi Roope. Kysykää nyt te minulta, sanoi Roope-pappi. No mihinkäs herätysliikkeeseen itse kuulut, kajautti joku isäntämies kirkkosalin takaosasta. Tuota, en vielä tiedä. Olin ateisti aloittaessani teologian opinnot. Sitten minusta alkoi tuntua siltä, että haluan opiskella papiksi.

Ja sitä varten tutkit kirkostaeroamista, kimitti Eufrosyyne. Ja senhän tietää jokainen vähänkään Raamattua lukenut, että synti ja saatana ne houkuttelevat ihmiset irti Jumalasta ja kirkosta. Aamen, aamen, kuului vapaakirkollisten ja hellareitten penkeistä. Jokainen kastettu on Jumalan lapsi. Tokaisi kuorossa evankelisen ryhmä. Eikä voi tietää, kuka uskoo ja pelastuu. Ollaan kaikki armon kerjäläisiä, kaikui heränneiden penkistä.

Eikö ennemminkin sinun tulisi olla kiinnostunut meistä, jotka vielä kuulumme kirkkoon? Tai ainakin haluamme olla kristittyjä? Kuin että vain penkoo sitä, miksi joku on jättänyt kirkon ja kenties kristinuskon siinä samalla? Kysyi nyt Eufrosyyne kovalla äänellä. Niin juuri, kuului hiljaisena mutinana monesta kirkonpenkistä. Entä uskotko sinä itse Jumalaan, hihkaisi rouva Mutikainen. Siitä ajattelin kertoa saarnassani, vastasi Roope-pappi. Hiljennytään ensin rukoukseen.

Rakas Jumala, näytä minulle, ja näytä meille kaikille, oletko sinä tosi Jumala? Ja näytä, miksi niin moni näyttää hylkäävän uskon sinuun. Aamen. Aamen, mutisivat hiljaa jotkut penkeissä.Roope-pappi osoitti saarnassaan olevansa kykenevä oivaltamaan nopeasti ja muuttamaan näkökantaansa siitä, mikä koskee uskoa Jumalaan ja papin tehtävään seurakunnassa. Hän kertoi nyt, juuri nyt tajuavansa, miten erilainen todellisuus on koolla oleva Herran seurakunta verrattuna yliopiston tutkijankammioon ja siellä tehtyihin päätelmiin.

Roope-pappi kiitti läsnäolijoita rohkeasta keskustelusta ja suorista kannanotoista saarnan alussa. Jatketaan keskustelua kohta kirkkokahveilla. Ja lupaan tulla käymään teidän kaikkien hengellisissä ryhmissänne ja tutustumaan teihin Kristuksen rakkauden Hengessä.

Pyri tasapuolisuuteen, uskoon, rakkauteen ja rauhaan niiden kanssa, jotka vilpittömin sydämin pyytävät avukseen Herraa. 2. kirje Timoteukselle 2:22

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 14.11.2020 (Julkaistu ensimmäisen kerran kymmmen vuotta sitten.)

Lobbausta

Matikainen ja Mutikainen olivat seurakuntansa aktiiveja. Matikainen kannatti Kansan Raamattuseuraa henkeen ja vereen. Mutikainen oli kallistunut körttipastillien syöntiin. Syksy lähestyi ja toimintaa seurakunnassa suunniteltiin.

Matikainen sai loistoajatuksen. ” Kutsutaan Raamattuseuran uusi julistaja pitämään kokoussarja! ” Siihen samassa suunnittelukokouksessa ollut Mutikainen sanoi että ” ja sen perästä pidet`hän körttiseurat Tolkkulan seurakuntatalolla. ” Niin tehtiin ja Seuran julistaja julisti ja körttiseuroissa puhutt`hin ja veisatt`hin, yksimielisesti ja kuin yhdestä suusta. Näin jatkettiin vuosikymmenten perinteitä. Piskuiset laumat kokoontuivat uskollisesti joukoissaan.

Kävi niin että sinä talvenseutuna seurakunta sai uuden aktiivisen jäsenen paikkakunnalle muuttaneesta työikäisestä opettajasta. Tietysti häntä pyydettiin sekä Seuran että körttien tilaisuuksiin. Opettaja teki työtä käskettyä. Kävi niin että opettaja alkoi viihtyä molempien katsontakantojen tilaisuuksissa. Matikaiselle hän kehui körttimeininkiä ja Mutikaiselle Seuran linjauksia.

Siitä seurasi että molemmat koettivat saada opettajan omiensa joukkoon. Opettajaa kutsuttiin Matikaiselle kotiin ja hänelle syötettiin monenlaiset paakkelssit ja "käännytettiin” Seuran kannattajaksi. Mutikaiset taas lahjoivat opettajaa hirvipaisteilla. Lobbauksesta huolimatta opettaja kävi edelleen kummankin katsontakannan tilaisuuksissa niin kuin ennenkin. Kaiken lisäksi hän alkoi käydä sunnuntaisin jumalanpalveluksessa, ” tuossa paatuneiden pappien porinatuokiossa ”, niin kuin jotkut tahot olivat hänelle kirkonmenoja kuvailleet.

Kävi niin, että opettaja alkoi kehua kaikille tapaamilleen seurakuntalaisille sekä Seuraa että körttejä että kirkonmenoja. Ne kaikki olivat hänestä rakentavia ja suurenmoisia sisällöltään ja tunnelmaltaan. Opettajan puheissa oli ihmettelemistä niin Matikaisella kuin Mutikaisella kuin tuon yksipappisen seurakunnan kirkkoherrallakin.

Jumala, jolta kestävyys ja rohkaisu tulevat, antakoon teidän olla keskenänne yksimielisiä Kristuksen Jeesuksen tahdon mukaisesti. Roomalaiskirje 15:5

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 13.11.2020

Alaskassa

Janne oli tutustunut facebookissa amerikkalaiseen mieheen, Johniin. Tämä asui Alaskassa ja oli innokas kullankaivaja. Janne oli vaskannut kultaa joskus Lapissa ja saanut siellä ” kultakärpäsen pureman”. Hän huomasi seuraavansa kiinteästi tositv-ohjelmia, joissa kullankaivajat punnitsivat maasta kaivettuja kultahippuja vaa alla. Saalis saattoi olla useita kilojakin tuota keltaista metallia.

Erään kerran John pyysi Jannea tulemaan Alaskaan ja lähtemään kanssaan kullankaivuukeikalle. Jannen oli helppo vastata myötävästi. Jannen vaimokin antoi luvan tähän reissuun. Päästyään perille John osoittautui sellaiseksi kuin oli antanut facebookissa ymmärtää olevansa, reiluksi ja luotattavaksi kaveriksi ja oli aivan uppoutunut kullan etsintään ja kaivamiseen. John oli kerännyt kolmen miehen ryhmän lähtemään uudelle alueelle etsimään kultaesiintymää.

Miehet ottivat Jannen mukaan täysivaltaiseksi ryhmän jäseneksi ja juhlallisesti lupasivat hänelle ¼ osuuden kullasta, joka löydettäisiin. Janne ihmetteli sellaista avokätisyyttä, mutta uskoi miesten tarkoittavan sanoillaan totta. Ja olihan Janne luvannut ottaa osaa retken kustannuksiin 80 000 euron verran. Ehkä sekin vaikutti asiaan. Nyt oli maaliskuu. Varusteitten hankinta ja niiden virittäminen retkeen sopivaksi oli edessä.

Heti kun sää ja kevään eteneminen salli, pienlentokone nousi ilmaan Ancoragen rantavesistä ja suuntasi pohjoiseen kohti Fairbanksia. Sieltä miesten matka jatkui vielä Fort Ykonin lentokentällä suritetun tankkauksen jälkeen Chadalar-järvelle. Jo pelkät matkat kuluttivat suuren summan matkalaisten kassasta. Mutta mahdollisen kultasuonen löytyminen innosti ja melkein huumasi miesten sydämet, niin ettei rahanmeno tuntunut suurelta uhraukselta.

Perille päästyä John paljasti Jannelle salaisuuden. Hän oli löytänyt kirjastojen arkistoja tutkimalla vanhan kartan, jonka mukaan Chandalar-järven lähellä oli runsas kultaesiintymä. Kartta oli yllättävän yksityiskohtainen. Kun sitä verrattiin maastoon paikan päällä luonnossa, alkoi näyttää siltä, että kulta oli mahdollisesti jäänyt suuren maanvyörymän alle. Se oli niin valtava, että näytti ensi mahdottomalta päästä tutkimaan kartan paikkansapitävyyttä.

Vyörymä oli kuitenkin erään kukkulan rinteen puolivälissä. Jos miehet saisivat maamassat liikkeelle, uusi vyöry saattaisi siirtää soran ja kivet pois esiintymän päältä kukkulan juurelle. Miehillä oli mukanaan rähjähdyspanoksia mahdollisten lumivyöryjen laukaisemiseksi pois tieltä. Yksi ryhmän jäsenistä, Bob, oli räjähde-ekspertti. Hän sijoitti panokset tiettyihin rinteen kohtiin. Kun ne räjähtivät, oli niiden vaikutus toivottu. Rinne puhdistui irtonaisesta maa-aineksesta.

Koko kesän miehet kaivoivat rinteessä. Elokuussa Johnin kuokka nosti sieltä esiin suuren kultakimpaleen. Pian niitä löytyi lisää. Kultasuoni oli löytynyt. Miehet huomasivat olevansa nyt rikkaita. Paluu sivistyksen pariin oli makea. Rahaa ei säästetty juhlittaessa kulta-aarteen löytymistä. Sitten kävi ilmi, ettei Janne saisikaan sopimuksesta huolimatta hänelle luvattua osuutta aarteesta. Siitä piti huolen Alaskan lainsäädäntö. Kulta haluttiin pitää paikallisissa käsissä.

Janne hyvästeli tutuksi tulleen ryhmän. Istuessaan lentokoneessa matkalla Suomeen hän huomasi viereiselle tuolille jätetyn Raamatun. Siinä oli kirjanmerkki sivujen välissä. Siitä kirja aukesi Apostolien tekojen toisen luvun kohdalta, jossa oli alleviivattu jae: Teitä tämä lupaus tarkoittaa, teitä ja teidän lapsianne, ja myös kaikkia niitä, jotka ovat etäällä -- keitä ikinä Herra, meidän Jumalamme, kutsuu.

Janne pohti saamaansa kutsua Alaskaan. Siellä saatu lupaus ei ollutkaan pitänyt paikkaansa. Hiukan katkerin ajatuksin Janne ensin katseli jaetta. Mikähän se tämä lupaus siitten mahtaa olla? Kun Janne luki Apostolien tekojen kirjaa tuon jakeen ympäriltä, hän käsitti olevan kysymys paljon suuremmasta lupauksesta kuin Alaskan kulta. Jannesta alkoi tuntua,että Herra oli näitten vaiheitten kautta kutsumassa häntä omistamaan tämän lupauksen, syntien anteeksisaamisen ja iankaikkisen elämän Jumalan valtakunnassa.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 12.11.2020

Rohkeutta sinulle Maija

Maija oli arka. Sille hän ei voinut mitään. Se on synnynnäistä, oli hänen äitinsä sanonut jo Maijan ollessa pieni tyttö. Äidin määritelmä oli iskostunut Maijan mieleen kuin painokuvio tapettiin. Koulussa hän oli hiljainen hissukka, jota olisi kiusattu ilman isoveljen Martin apua, joka oli häntä luokkaa ylempänä. Martti puolusti sisartaan niin että tämä sai olla rauhassa.

Nyt Maija oli rippikouluiässä. Häntä jännitti ihan hirveästi lähteä toisten mukana riparille. Olisiko se kaupunkikoulu vai leiri? Maija ajatteli käydä päiväkoulua kaupungissa, mutta sitten hän sai tietää, että hänen isoveljensä Martti olisi mahdollisesti isosena jollain leirillä. Maijan äiti otti yhteyttä seurakuntaan ja sai sovittua niin, että Maijan isostoive toteutui.

Leirillä Maija kuunteli hartaasti ja hiljaisena papin ja nuorisotyöntekijän opetusta kristinuskosta. Onneksi leiri oli rauhallinen vailla häiritseviä tekijöitä. Iltaisin pidettiin hartauden jälkeen vielä esirukoushetki, johon jääminen oli vapaaehtoista. Martti, isoveli, oli niissä aina mukana. Se helpotti Maijankin jäämistä hetkeen, jossa rukoiltiin henkilökohtaisesti, tai nimettömänä jätettyjen rukouspyyntöjen puolesta.

Sellaisen Maija uskalsi jättää. Rukous oli hänelle toisaalta tuttua pyhäkoulusta ja kodin iltarukouksesta, mutta omien asioiden kertominen Jeesukselle oli uutta. Lappuja jaettiin ja yhteen sellaiseen Maija raapusti kynttilän valossa ensimmäisen ihan omin sanoin muotoilemansa rukouksen. Sitten hän taittoi lapun kahtia. Laput kerättiin ja pappi ja nuorisotyöntekijä lukivat ne ääneen ja samalla rukoiltiin niissä olevien aiheiden puolesta.

Maija nukahti kämpässä pian. Hän näki unta, jossa hän iloitsi. Hän tanssi aurinkoisella vihreällä nurmikolla paljain jaloin tukka hulmuten. Hänen kanssaan tanssi muitakin nuoria, joita hän ei tuntenut. Maijan korviin kantautui sydämellisintä ja samalla iloisinta ja haikeinta ja koskettavinta ja rohkaisevinta musiikkia mitä hän oli koskaan kuullut. Musiikki laskeutui taivaasta tanssijoita kohti kuin virkistävä hienoinen sade. Taivaalle sävelten myötä syntyi soiva sateenkaari. Se värähteli kuin helisevä harppu.

Sitten Maija huomasi avaavansa muiden nuorten kanssa suunsa laulun ensimmäisiin tahteihin. Sanat soljuivat hänen ja heidän kaikkien sydämistä saakka niityn ylle ja kutsuivat sinne parven lintuja, jotka lentäessään sirkuttivat ja visersivät säestäen omilla äänillään nuorten laulua ja tanssia. Tanssijat liikehtivät milloin piirissä, milloin jonossa pitäen tosiaan kädestä kiinni. Heidän huomaamattaan heidän keskelleen oli kävellyt sädehtivä olento. Se oli mies hohtavan valkoisisssa vaatteissa.

Vaatteet olivat kuin Raamatun kuvakirjoissa. Pitkä hulmuava valkea kaapu ja sen päällä kirkas viitta. Hohteen keskeltä alkoivat erottua miehen kasvot. Ne olivat lempeät ja iloiset ja rakastavat ja säälivät ja rohkaisevat. Mies käänsi katseensa tanssivasta nuoresta toiseen ja pysähtyi sitten Maijaan. Maija huomasi, ettei hän painanut miehen edessä päätään häpeillen alas kuten oli tottunut usein tekemään kohdatessaan uusia ihmisiä. Sen sijaan hän nosti katseensa suoraan kohti miehen silmiä ja hymyili. Mies vastasi Lauran katseeseen ja hymyyn. Lämpö ja voima virtasi miehestä silmien kautta Maijan sydämeen ja mieleen täyttäen hänet rohkeudella, toivolla ja riemulla.

Aamulla varhain herätessään Maija muisti unensa yksityiskohtia myöten. Hän kävi sitä läpi kohta kohdalta moneen kertaan. Kuin huomaamattaan hän alkoi hyräillä unessa laulamaansa laulua. Maijan luontaisesti kaunis ääni helähteli ja herätti kämppiksen. Tästä Maija ei hätkähtänyt. Hän nousi ylös ja liiteli paljain jaloin pihamaalle ja pyörähteli nurmella aamuauringon loistaessa, laulun tahdittaessa hänen liikehdintäänsä.

Pian leirikodin ikkunoihin alkoi ilmestyä unisia päitä. Tämä oli leirin erikoisin aamuherätys. Leiripappikin astui ulos ja katseli ihmetellen Maijaa ja hänen tanssiaan ja lauluaan. Tästä aamusta lähtien ei enää tunnettu sitä hiirenhiljaista arkana pälyilevää harmaata Maijaa, vaan iloa ja voimaa huokuvaa nuori, joka oli löytänyt elämän Jeesuksessa Kristuksessa.

Olkaamme sen tähden hänen välityksellään alati uhraamassa Jumalalle kiitosuhria, niiden huulten hedelmää, jotka tunnustavat hänen nimeään. Heprealaiskirje 13:15

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 11.11.2020

Apua minä kuolen!

Richard oli menestyvä liikemies. Hänellä oli tehtaita, jotka tuottivat konepajateollisuuden tuotteita. Hänellä oli autoliikkeitä. Hän omisti suuren maatilan, jossa kasvatettiin mandariineja ja appelsiineja ja korkealaatuista lihaa ravintoloihin. Elämä hymyili. Kaksi kertaa vuodessa hän teki pitkän risteilyn omistamallaan huvijahdilla.

Eräällä purjehduksella hän tunsi ruokailun jälkeen outoa närästystä. Tunnin kuluttua hänen sydämensä pysähtyi. Onneksi paikalla oli ammattitaitoista henkilökuntaa ja he saivat liikemiehen elvytettyä. Pian hänet kiidätettiin sairaalaan. Siellä todettiin hänen saaneen sydänhermojen toimintahäiriöistä johtuneen sairaskohtauksen.

Richard sai rintaansa sydämentahdistimen. Se piti hänen sydämensä toiminnan vakaana. Liikuntaa piti harrastaa kevyemmin kuin aikaisemmin, mutta muuten Richardin elämä jatkui normaalin kiireisenä. Hänen sydämensä kuntoa seurattiin säännöllisesti. Nyt Richard oli sairaalan sydäntutkimusosastolla polkemassa kuntopyörää.

Auttakaa! Minä palan! Älkää antako minun kuolla! Richard painui kasaan ja valui lattialle. Lääkäri sai hänet elvytettyä. Heti Richad alkoi huutaa tuskissaan. Olen helvetissä! Liekit polttavat! Älkää antako minun kuolla! Jälleen hänen sydämensä pysähtyi. Jälleen hänet saatiin elvytettyä. Kolmannen sydänpysähdyksen ja elvytyksen jälkeen Richardin sydämen toiminta tasaantui ja hän jäi eloon.

Tapahtumat sydäntutkimushuoneessa olivat niin erikoislaatuisia, että häntä hoitanut lääkäri päätti tutkia mistä Richardin huudoissa oli kysymys. Hän meni potilashuoneeseen ja pyysi Richardia kertomaan mitä kaikkea tapahtui hänen polkiessaan kuntolaitetta. Richard kertoi, että sydänpysähdyksen tultua hän irtaantui ruumiistaan ja hän huomasi olevansa valoisassa tunnelissa. Hän koki olonsa suunnattoman hyväksi. Tunnelin päässä hän tapasi poisnukkuneita rakkaitaan. Sitten hänet vietiin eteenpäin, ja hän huomasi joutuneensa polttavien liekkien keskelle.

Kun hänen sydämensä saatiin elvytettyä, hän oli osittain valveilla, osittain helvetissä. Siksi hän huusi tuskissaan ja rukoili: älkää antako minun kuolla. Tämä toistui uusiutuneiden sydänpysähdysten ja elvytysten aikana. Kuunneltuaan Richardin kertomusta sydänlääkäri muisteli usean aikaisemman elvytetyn sydänpotilaan kertomusta. Hekin olivat kokeneet tunnelin ja hyvän olon ja rakkaitten tapaamisen, mutta muistikuva päättyi siihen.

Lääkäri päätti nyt haastatella potilaita, jotka oli elvytetty kuolemasta elämään. Kävi ilmi, että useimmat muistivat vain tunnelin ja hyvän olon. Jotkut kertoivat tulisesta järvestä. Lääkäri totesi, että jos haastattelu oli tehty mahdollisimman pian elvytyksen jälkeen, potilaat muistivat myös tuliseen järveen joutumisen. Jos taas haastattelun tekeminen siirtyi, potilaalla oli mielikuva vain tunnelista, hyvästä olosta ja läheisten tapaamisesta.

Lääkäri päätteli, että kokemus tulijärveen joutumisesta oli niin kivulias ja ahdistava, että haastatellut siitä syystä unohtivat sen pian, ja muistivat vain ruumista irtautumisen valoisan alkuosan. Lääkäri tutki Raamattua ja löysi sieltä Jeesuksen sanoja tuliseen järveen joutumisesta. Matteuksen luvussa kolmetoista hän sanoo: ”Ihmisen Poika lähettää enkelinsä, ja he kokoavat hänen valtakunnastaan kaikki, jotka ovat pahennukseksi ja jotka tekevät laittomuutta, ja heittävät heidät tuliseen pätsiin; siellä on oleva itku ja hammasten kiristys.” Samoin Ilmestyskirjan luvussa kaksikymmentä tulinen järvi mainittiin:”Ja joka ei ollut elämän kirjaan kirjoitettu, se heitettiin tuliseen järveen.”

Kaikki nämä tutkimukset saivat sydänlääkärin hiljentymään Raamatun sanan ääressä. Hän ymmärsi, että vain Jeesuksen Kristuksen sovintokuolema hänen puolestaan ristillä voi hänet pelastaa kadotuksesta. Ne joiden nimet on kirjoitettu elämän kirjaan, ovat tunnustaneet syntinsä Kristukselle ja saaneet ne anteeksi.

Mitä hyödyttää ihmistä, jos hän voittaa omakseen koko maailman mutta menettää sielunsa? Markuksen evankeliumi 8:36

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 10.11.2020

Mistä apua?

Matti huokasi. Autossa taas vika. Toisen etulyhdyn muovinen kuori oli halennut ja sisään oli päässtyt vettä. Ei mene läpi katsastuksesta. Ei tähän vanhaan autoon kehtaisi enää hankkia yhtäkään varaosaa, mutta kun on pakko. Ei ole rahaa vaihtaa uudempaan ja työssä tarviin autoa. Koko lyhty pitää vaihtaa. Se maksaa ainakin 50 euroa. Eikö sulla iskä oo taaskaan rahaa? Menikö kaikki rahat uusiin luistimiini? Kysyi pieni Jaska, joka hääri isänsä luona pihamaalla.

Ai kaikkiko, eeei, kyllä jäi vielä lompsan pohjalle jotain, sanoi Matti. Näytä iskä mitä jäi! Matin oli rehellisyyden nimissä näytettävä lompakkonsa pojalleen. Eihän täällä oo kun 3 euroo. Eikö edes ruokaan jääny rahaa? Noo kyllä me tiliin saadaan ruokaa. Maksan sitten pois palkasta.Olis mulle ne vanhatkin luistimet käyny, sanoi Jaska murheellisena. Uudet makso 150 euroo.

Elä murehi, sanoi Matti. Kyllä sinun pitää päästä jäälle koulussa ja kavereitten kanssa. Vanhat luistimet oli jääny sinulle pieneks. Kiitos isä, sanoi Jaska, ja halasi isäänsä Mattia. Mutta nyt tuolla tulee Veikko. Jaska juoksi Veikon luo ja he lähtivät omiin touhuihinsa. Ai niin se posti, muisti Matti.

Hän käveli tien varteen ja poimi laatikosta päivän lehden ja, mikäs siinä on? Joku pieni lappunen. Sehän on mainos. Tule ilmaisille kahveille ja tarimoimaan Ostari Ysärin lounasruokalaan 16.8. klo 14. Mukana Taavi Kaasinen kertomassa elämänsä suuresta tapahtumasta.Kmh, mikähän lienee, olisko joku elämänhallinnan saarnamies.

Eräänä päivänä Matti oli ruokaostoksilla Ostarissa. Kaupan kassalla hän jälleen kartutti kauppalaskua. Rahaa millä maksaa, ei ollut. Silloin hän muisti ilmaiset kahvit. Nehän ovat tänään! Sellaiset aina maistuvat, tuumi Matti. Kahvia ja pullaa mutustaessaan hän kuunteli puhujaa. Paikalla oli noin 30 henkeä. Taavi Kaasinen osoittautui kansanmieheksi. Hän oli kokenut monia vaiheita, ja joutunut syviin vesiin pienen maansiirtofirmansa mentyä konkurssiin.

Hän oli jo harkinnut itsemurhaakin. Toivo selviytymisestä oli mennyt. Sitten hän oli kohdannut kuin sattumalta miehen, joka oli antanut hänelle lainaan suuren summan rahaa. Sillä Taavi oli saanut maksettua itsensä irti firman veloista. Mutta uusi velka piti maksaa takaisin. Töitä ei ollut löytynyt. Velan ensimmäinen erä olisi kuitenkin suoritettava kuukauden kuluttua. Silloin Taavi oli nöyrtynyt polvilleen rukoilemaan apua Jumalalta.

Seuraavana päivänä Taavi oli huomannut ilmoituksen rekankuljettajan työpaikasta. Taavi sai paikan ja palkasta kuukauden ennakkoa. Hän sai lyhennettyä velkaa sovitusti ja elämiseenkin jäi rahaa. Kerran koitti päivä, jolloin Taavi oli velaton mies. Velanmaksuvuosina hän oli oppinut turvautumaan rukouksessa Jumalaan kaikessa mitä hän tarvitsi. Aina Jumala oli kuullut hänen rukouksensa tavalla tai toisella.

Matti kuunteli korvat höröllään. Puhujan lopetetttua Matti meni juttelemaan tämän kanssa. Taavi pyysi saada rukoilla Matin puolesta, ja tämä suostui. Matille tuli helpottunut olo. Kotiin kävellessään hän rukoili ensimmäisen rukouksensa Jumalalle. Kotona odotti vanha tuttu. Hän oli muistanut lainanneensa Matilta kauan sitten isot puutarhasakset, jotka olivat jääneet mökin pihalle ja löytyneet nyt pilalle ruostuneena pensaikon alta. Anteeksi kun näin kävi, sanoi naapuri ja antoi Matille sakset ja lisäksi uusien saksien hinnan, 50 euroa.

Matti oli hämmästyksestä mykkänä. Nyt hän saisi auton katsastuskuntoon. Sitten hän muisti jotain. Oli sieniaika. Matti otti mukaansa sankoja ja ajoi niiden kanssa polkupyörällä metsään. Matkalla hän rukoili Jumalaa. Kun Matti pääsi perille, häntä odotti uskomaton näky. Tatteja oli runsaasti suurella alalla. Matti poimi ja vei sienisaalista kotiin ja toi metsään mukaan vaimonsa ja lapsena Jaskankin. Iltamyöhään heidän pihasssaan oli monen monia pahvilaatikollisia täynnä hyväkuntoisia herkkutatteja. Niistä Mattija hänen perheensä sai 300 euroa.

Ihmeellistä, sanoi Matti vaimolleen ja pojalleen. Miten niin ihmeellistä, kysyi vaimo. Onhan nyt sieniaika. On kyllä, mutta minulle nuo sienet ja koko päivä on ollut ihmeitten aikaa.

Minun Jumalani on Kristuksen Jeesuksen tähden antava teille taivaallisen kunniansa rikkaudesta kaiken, mitä tarvitsette. Filippiläiskirje 4:19

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 9.11.2020

Ladulla

Latu aukeni hiihtäjien edessä valkean sinertävänä nauhana. Sen molemmin puolin kohosi lapinkuusia paksussa lumipuvussa. Sää oli tammikuiseksi leuto. Tyyntä, pakkasta vain 15 astetta. Hiihto oli kevyttä työtä alamyötäisessä kiemurtelevassa rinteessä. Sen tasaannuttua vasemmalla näkyi hirsinen maja, jonka ulkopuolella seinän varteen pystyyn asetettuna nojasi rivi suksia ja sauvoja.

Majan piipusta kohosi savu. Sen pihkainen aromi imeytyi saapuneiden kahden hiihtäjän sieraimiin. ”Pidetään tässä tauko”, sanoi Ville. ”Okei”, vastasi Rauno. Kaverukset olivat talvilomalla, tällä kertaa Suomen Lapissa. Monet lomat he olivat viettäneet yhdessä, useimmiten ulkomailla. Mutta nyt oltiin jääty kotimaahan.

Astuttuaan majan ovesta sisään, heidät huomasi heti eräs mies. ”Moi pojat, kiva nähdä teitä! Kai muistatte missä tavattiin viimeksi?” Ville ja Rauno katsoivat toisiaan. ”Ei havaintoa”, he vastasivat. ”Me tapasimme täällä Lapissa kymmenen vuottta sitten kesällä. Joko muistatte?” Nyt Villen muistoista kohosi aavistuksen omainen kuva. ”Kesä, niin, leiri, niin, ripari. Sehän se oli!” ”Kyllä, ja te olitte molemmat siellä mukana. Miten menee nyt?”

Kaverukset katsoivat taas toisiaan. Ville oli vähän vaivaantuneen näköinen. Hän ei ollut odottanut törmäävänsä rippipappiinsa. Pappi oli pitänyt konfirmaatiomessussa puhuttelevan saarnan Jeesuksen seuraajaksi lähtemisestä. Asia kiinnosti, mutta entä ne kaverit? Mitä ne sanoisivat?

Rauno katsoi Villeä ja sitten taas pappia, joka näytti nyt todella tutulta. ”Tule”, mennään jo kahville, aurinko laskee aikaisin. Pitää ehtiä hotellille.” ”Mikä kiire teillä on?” kysyi pappi. ”Latuhan on hyvin merkitty ja osittain valaistukin. Olisi kiva vaihtaa pari sanaa.” Rauno kiitti kohteliaasti ja lähti kahvioon. Ville jäi hetkeksi juttelemaan. Kuulumisten jälkeen pappi kysyi yllättäen: ”Kuule Ville, muistan sinun katseesi alttarilla konfimaatiopäivänä. Ajattelin sinun miettivän uskonratkaisua. Lähtisinkö Jeesuksen völjyyn?” Ville punastui. ”Niihän se saattoi olla”, sai hän sanottua. ”Pitää mennä”. Ville nousi lähteäkseen. Pappi huikkasi vielä: ”Lähtisitkö nyt Jeesuksen matkaan?”

Ville oli jo menossa. Kahvit juotuaan Rauno kysyi mitä Ville ja pappi olivat jutelleet. ”Kuulumisia”, vastasi Ville. ”Eikö muuta?” ”No kyseli jotain Jeesuksen seuraamisesta.” ”Nyt top, en halua kuulla siitä asiasta enempää. Lähdetään hiihtämään.” Sukset luistivat hyvin. Heitä vastaan tuli koiravaljakkoristeys. Juuri silloin siihen ajoi villisti juokseva valjakollinen koiria. Äkkiä reki kaatui ja sieltä putosi nuori nainen. Koirat pysähtyivät.

”Voimmeko auttaa?” kysyivät Ville ja Rauno naiselta. ”Kiitos, mutta kyllä minä pärjään. Auts. Nilkaan sattuu, taisin nyrjäyttää sen.” Kaveruksilla oli pienet reput selässään ja sieltä löytyi idealsiteitä ja muuta tarvittavaa. Naisen jalka saatiin sidottua. ”Pärjäätkö nyt koirien kanssa perille saakka?” ”Enköhän minä”, vastasi nainen. ”Ja onhan Herra minun kanssani.” ”Herra?” Rauno katsoi Villeä. ”Ei kai taas uskovaisia?” Mutta Ville kiinnostui. ”Herra, kuinka niin?” ”Hänhän lähetti teidät auttamaan kun kaduin ja satutin jalkani. Ja hän on auttanut minua monasti aikaisemminkin.”

”Miten hän on auttanut sinua?” kysyi Ville. ”Suurin apu oli lohdutus, jota sain häneltä menetettyä onnettomuudessa ja sairauden kautta molemmat vanhempani viisi vuotta sitten. Silloin päätin, että haluan kuulua hänelle.” ”Kenelle hänelle?” kysyi Ville. ”Jeesukselle”, vastasi nainen. ”Olen saanut häneltä myös tiedon sanojen armolahjan.” Ville muisti riparipapin puhuneen leirillä Pyhän Hengen lahjoista. ”Kerro lisää”, hän sanoi naiselle.

Siinä vaiheessa Raunoa alkoi todella tympäistä. ”Tavataan hotellilla”, hän sanoi Villelle ja lähti hiihtämään niin rivakasti, ettei Ville ehtinyt sanoa hänelle mitään. Ville huokasi ja kääntyi naiseen päin. Nainen jatkoi ja sanoi: ”Nyt juuri koen Pyhän Hengen kutsuvan sinua seuraamaan Jeesusta. Olet kohdannut tämän kutsun tänään jo kerran.” ”Se on totta”, sanoi Ville ihmeissään. Hän jutteli naisen kanssa hyvän aikaa. Nainen sanoi sitten: ”Kuule Ville. Tänään on pelastuksen päivä. Huomisesta emme tiedä. Eikö sinun olisi hyvä jättää tässä ja nyt elämäsi Jeesuksen hyviin käsiin?” Villen pää painui alas ja hän sanoi: ”Koen itsekin niin. Voitko rukoilla puolestani?” Nainen rukoili Jeesusta ottamaan Villen vastaan juuri nyt ja antamaan hänelle kaikki synnit anteeksi ja lahjoittamaan Pyhän Hengen voimaksi elämän matkalle. ”Kiitos”, sanoi Ville. Hänelle tuli valtavan hyvä ja lämmin olo.

Molemmat jatkoivat matkaa suuntaansa. Hotellilla hän tapasi Raunon. ”Mitä sinulle on tapahtunut? Näytät jotenkin erilaiselta kuin äsken ladulla.” Ville kakoi kurkkuaan jonkin aikaa ja sanoi sitten: ”Annoin elämäni Jeesuksen käsiin.” Rauno katsoi Villeä epäuskoinen ilme kasvoillaan. ”En olisi sinust a kyllä arvannut. Huh sentään.” Rauno vetäytyi Villestä kauemmas. Koko loppuloman hän vältteli Villeä, vaikka tämä koetti aloittaa juttua milloin mistäkin aiheesta. Etenkään usko Jumalaan ja Jeesukseen ei kiinnostanut Raunoa pätkänkään vertaa.

Minä olen kyllä ollut lähellä, mutta he eivät ole minua etsineet, olen ollut läsnä, mutta he eivät ole minua kyselleet. Jesaja 65:1

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 8.11.2020

Miesten raamattupiirissä

Eevertti piti miesten raamattupiiriä. ”Katsotaan nyt aluksi toisesta Timoteuksen kirjeen luvusta kaksi tämä kohta:

Vahvistakoon siis Kristuksen Jeesuksen armo sinua, poikani!

No niin miehet. Tänään käsittelemme Jumalan armoa, ja lähdemme liikkeelle lukemastamme raamatunkohdasta. Mitä teille tulee mieleen sanasta armo?” Martti aloitti: ”Ensimmäiseksi tulee mieleen armonlaukaus. Sellaisella on joskus lopetettu kitumaan jäänyt kotieläin, joka on loukannut itsensä.” Timo jatkoi: ”Muistan sanonnan : auta armias! Sitä taidettiin joskus käyttää kun äkisti jouduttiin yllättävään tilanteeseen. Se muistuttaa mielestäni rukousta, tai uhkausta: sinua ei auta tässä pinteessä kuin Jumalan armo!”

”Entä Otto, mitä sinun mieleesi tulee sanasta armo?” ”Ajatuksiini nousi vanha tarina Siperiaan tuomitusta vangista. Karkoitusmääräyksestä oltiin lähettämässä sähkösanomaa keisarillisen Venäjän viranomaisille. Karkoitettava vanki oli läsnä. Sanoman sanamuoto kuului: armoa ei, Siperiaan. Silloin tuomitulla vangilla välähti ja hän sanoi sähköttäjälle. Teit virheen, pilkku on väärässä paikassa. Niin sähkösanoma lähti muodossa: armoa, ei Siperiaan. Vanki armahdettiin.”

”Olipa se tarina”, sanoi Eevertti. Armahduksessa syyllinen saa tekonsa anteeksi. Se on totta. Jeesuksen Kristuksen armossa on kuitenkin kyse vielä suuremmasta asiasta. Kun hän armahtaa, syyllinen saa anteeksi kaiken, ei vain yhtä pahaa tekoa, vaan koko elämän rikkomukset ja synnit, myös laiminlyönnit. Ja tämä armahdus on voimassa myös viimeisellä tuomiolla kuoleman jälkeen.”

Veikko oli kuunnellut keskustelua hiljaa, mutta avasi nyt suunsa: ”Tahtoisin ottaa esiin myös saman kirjeen ensimmäisen luvun kohdan. Luenko sen ääneen?” ”Lue vain”, vastasi Eevertti.

” Jumalan armo on näet ilmestynyt pelastukseksi kaikille ihmisille, ja se kasvattaa meitä hylkäämään jumalattomuuden ja maailmalliset himot ja elämään hillitysti, oikeamielisesti ja Jumalaa kunnioittaen tässä maailmassa,”

Veikko pohti: ”En ymmärrä miten tämä hyvä asia, Jumalan armo kasvattaa meitä pois erilaisista himoista. Eikö armo tarkoita vain että saa anteeksi?” ”Mitä te muut ajattelette?” kysyi Eevertti. ”No eikö Jeesus puhu uudestisyntymisestä? Joka otttaa Jeesuksen Kristuksen armon vastaan, syntyy samalla uudesti, Jumalan lapseksi. Vanha ihminen, se himoitseva, hengellisesti kuolee, ja tilalle syntyy hengellisesti uusi ihminen Pyhän Hengen tullessa asumaan häneen”, sanoi nyt Otto.

”Niin se on”, totesi siihen Eevertti. ”Mutta katoavatko huonot ajatuksemme ja toimintatapamme tuosta vain?” Piiriläiset olivat sitä mieltä etteivät välttämättä. Monta kertaa lankeaa uudestaan yksittäisiin synteihin. Oltiin sitäkin mieltä, että siksi tarvitaan kasvatusta. ” Mutta miten se tapahtuu?” kyseli Veikko. ”Mieleeni tuli kohta Paavalin Roomalaiskirjeen luvusta viisi”, sanoi Otto. ”Lukisinko?” ”Lue toki”, innosti Eevertti.

”Me riemuitsemme jopa ahdingosta, sillä tiedämme, että ahdinko saa aikaan kestävyyttä, kestävyys auttaa selviytymään koetuksesta ja koetuksesta selviytyminen antaa toivoa.”

Ja nyt muistin mitä apostoli Pietari sanoo ensimmäisen kirjeensä luvussa neljä.

”Kun siis Kristus on ruumiissaan kärsinyt, niin olkaa tekin valmiita kärsimään, jotta eläisitte jäljellä olevan maallisen elämänne Jumalan tahdon mukaisesti ettekä ihmisten himoja seuraten. Sillä se, joka on ruumiissaan kärsinyt, on luopunut synnistä.”

”Jaha”, sanoi Eevertti. ”Kello on jo pykälässä. Mutta katsokaa veljet, miten Jumala taas johdatti meitä tässä piirissä. Yksi Sanan paikka johti meidät seuraavaan. Vaikuttaa siltä että Jeesuksen Kristuksen armossa kasvaminen pitää sisällään myös ahdistuksia ja kärsimyksiäkin.

Olisiko se niin, että niiden kautta ymmärrämme entistä selvemmin, ettemme kykene itse pelastamaan ja auttamaan itseämme. Tarvitsemme joka päivä armahdetuksi tulemista. Samalla tässä koulussa hioutuu pois himojen ja muiden syntisten tottumusten taakkaa. Kristus saa meissä armahdetuissa syntisissä vähitellen muotoa. Nyt on aika laulaa loppuvirsi ja pitää sitä ennen loppurukous. Minkä virren laulaisimme?” Veikko ehdotti numeroa 275:

Mä elän laupeudesta

ja armon antimista.

En ansainnut mä autuutta,

se tuotiin taivahista.

Tää lohdutus on ainoa:

mä elän laupeudesta.

Sua, Jeesus, kiitän ainian,

kun hädästä mun nostit,

joit vihan maljan katkeran

ja verelläs mun ostit.

On autuuteni sinussa:

mä elän laupeudesta.

Ylistän, Isä, sinua

nyt täällä murheen maassa,

vaan kerran valkovaatteissa

saan kiittää kunniassa.

Soi riemuvirsi taivaassa:

Mä elän laupeudesta.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 7.11.2020

Pitkä on aika

Lauri huokasi. Mitä nyt, Lauriseni, kysyi äiti. No sitä minä huokaan, kun koulu vasta alkoi, ja kesälomaan on ikuisuus. No onkohan sentään, kysyi äiti. No siltä se tuntuu, vastasi Lauri. Tänään on vasta maanantai ja sain pinkan läksyjä. Perjantaihin on pieni ikuisuus. Miten jaksan odottaa että päästään perjantaina isän kanssa mökille saunomaan ja kalastamaan?

Voi sinua Lauriseni. Kyllä aika alkaa kulua liiankin nopeasti kun tulet vanhemmaksi. Päivät tuntuvat joskus suorastaan lentävän pois. Miten se voi niin olla? Ihmetteli Lauri. Tunnit ja päivät ja viikothan ovat kaikille tasan yhtä pitkiä. Kysypä vaikka isältäsi tai mummilta. He kertovat sinulle saman kuin minä.

Mutta muistan kyllä nuoruudestani, miten pitkältä yksi ateria saattoi tuntua. Odotin kovasti erään ihmisen tapaamista. Mutta sitä ennen piti nauttia lounas vanhojen sukulaisten luona. Että se tuntui kestävän ja kestävän. Tuntui kuin pieni maailmankaikkeus olisi ehtinyt virrata ohitseni ennen kuin lounas päättyi. Ei kai sentään, nyt taidat äiti liioitella.

Ehkä liioittelen, vastasi äiti. Mutta olisiko se niin, että mitä hartaammin odottaa jotain tapahtumaa, hetkeä, tapaamista tai vaikkapa loman alkamista, sitä hitaammin aika tuntuu virtaavan sitä hetkeä kohti. Niin, vastasi Lauri. Mutta etkö sitten enää odota mitään sinulle mieluista, kun aika tuntuu sinusta häipyvän tiehensä kuin tuulen viemänä?

Tuo oli hyvä ilmaus, kuin tuulen viemänä, vastasi äiti Laurille. Niin, olisiko todella niin, etten enää kaipaa elämältä mitään todella tärkeältä tai suurenmoiselta tuntuvaa? Vai olenko nähnyt ja kokenut mielestäni kaiken tärkeän, ja kaikki on nyt vain toistoa, vanhan kertausta? Pohdiskeli äiti. Etkö todella kaipaa tai odota enää mitään? Etkö edes sitä että näet minun kasvavan aikuiseksi? Kysyi Lauri.

No toki odotan että pääset aikanaan itsenäiseen elämään ja siipesi kantavat. Sitä odotan ja toivon todella. Tarkoitatko että haluat nähdä että joskus pärjään elämässä aikuisen tavoin, kysyi Lauri. Kyllä. Uskon että se on kaikkien vanhempien toive lastensa suhteen. Mutta onko se äiti sinulle eri asia kuin että toivoisit jotain hyvää juuri itsellesi henkilökohtaisesti.

Laurin äiti säpsähti. Niin, juuri itselleni. On yksi asia, jota toivon juuri itselleni, ja myös sinulle ja koko meidän perheelle. Mikä se on? Kysyi Lauri. Se on, että pääsisin kerran kotiin, perille taivaaseen, vastasi äiti. Ai sitäkö vain? Sanoi Lauri. Entä elämä, tämä elämä jota elät ja me elämme? Onko se sinulle jotenkin vähäpätöinen? Ei toki, vastasi äiti. Tiedän kuitenkin, että kerran minun on luovuttava kaikesta täällä. Tulen vanhaksi ja hauraaksi ja lopulta kuolen.

Kylläpä puhut synkistä asioista, vastasi Lauri. Minä tahdon elää tässä ja nyt, en vasta taivaassa. Nämä kaksi elämää eivät ole minusta toisensa poissulkevia, sanoi äiti. Muistan hyvin odottaneeni sinun ikäisenäsi kasvamista vanhemmaksi, niin että saisin luvan hallita elämääni itsenäisesti. Elämänjanoni oli suuri.

Eikö se enää ole, kysyi Lauri. Haluan kyllä vielä elää. Mutta ehkä Raamatun vertaus kypsyvästä viljasta on osuva. Viljan kasvulla on eri vaiheita. Ne seuraavat toisiaan, kunnes vilja on kypsä leikattavaksi talteen. Tarkoitatko kypsällä viljalla sitä, että ihminen on valmis kuolemaan pois? Kyllä, mutta en kuolemaan millä tavalla tahansa. Tunnen hoitotyön ammattilaisena useita yli 80-vuotiaita, jotka eivät ole saaneet elämästä kyllikseen, vaan takertuvat siihen kiinni kuin viimeiseen oljenkorteen. Minusta he eivät ole kypsyneet päästämään irti kiitollisina ja Jumalaan luottaen. Heille koko elämä tuntuu olevan täällä. On joskus kivuliasta kuunnella heidän rimpuiluaan ja katsoa miten he yhä pakenevat totuutta: että täällä kaikella on aikansa, ja että kerran on täältä lähdettävä.

Kuka jaksaa elää odottaen koko ajan kuolemaa, ihmetteli Lauri. En jaksaisi minäkään, ellen tietäisi kuoleman olevan kotiinpääsyn ihana juhla, jossa Jumala riisuu lapseltaan taakat ja luo kaiken uudeksi, Miten siitä voi olla varma? kysyi Lauri. En voikaan olla itsessäni varma, vastasi äiti. Mutta kun katson kohti uskon alkajaa ja täyttäjää Jeesusta, hän katsoo lempeästi takaisin.Syntyy yhteys Vapahtajaan.

Seuratkaa niiden esimerkkiä, jotka ovat uskoneet ja kärsivällisesti odottaneet ja sen tähden saavat omakseen sen, minkä Jumala on luvannut. Heprealaiskirje 6:12

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 6.11.2020

Hartaudesta kysyttyä

Saku oli mummolassa. Radio oli auki ja tuli hartaus. Sen piti eläkkeellä oleva opettaja. Hän luki Raamatusta Paavalin kirjettä Tessalonikan seurakunnalle:” Herra ohjatkoon sydämenne rakastamaan Jumalaa ja odottamaan kestävinä Kristusta. ”

”Pappa, kuka on Jumala, kuka on Herra, kuka on Kristus?” Pappa havahtui. ”Tulehan Saku istumaan tähän keittiön tuolille. Sinulla on hyviä kysymyksiä. Otatko voileivän? Minä samalla koetan vastata.”

Saku mutusteli leipää. Pappa otti esiin kuluneen Raamatun.Sen kannet olivat naarmuilla ja nurkat koirankorvilla. Sitä oli luettu. Pappa avasi kirjan ensimmäisen sivun ja luki:” Alussa Jumala loi taivaan ja maan...Saku, hartauden pitäjä puhui tästä Jumalasta, Raamatun Jumalasta. Hän on luonut koko maailman, ja myös meidät ihmiset.” ”Entä kuka on Herra? Onko hänkin Jumala?” kysyi Saku.”Jumalalla on Raamatussa monta nimeä, jolla häntä kutsutaan. ” Minullakin, pienellä ihmisellä on useampi nimi, jolla minua kusutaan. Olen Onni, olen Sakari, olen pappa.

” Herra siis tarkoittaa Jumalaa?” ”Kyllä, aivan oikein.” ”Entä kuka on Kristus? Onko hänkin Jumala?” ”On. Hän on Jumalan Poika, joka tuli jouluna taivaasta ihmiseksi.” ”Ai tämän saman Jumalan poika?”jatkoi Saku kyselyään.”Kyllä.” ”Onko sitten useampi Jumala?” ”Vain yksi, jolla on Poika”, vastasi pappa. ” Vau! Miten sitten Jumala tuli ihmiseksi?” kysyi Saku nyt. ”Se tapahtui kaksi tuhatta vuotta sitten. Jumala oli luvannut lähettää maailmalle Vapahtajan, auttamaan ja pelastamaan. Jumalan enkeli tuli nuoren neitsyt Marian luo ja ilmoitti, että hän tulisi raskaaksi Pyhästä Hengestä ja synnyttäisi Jumalan Pojan.”

”Onpa ihmeellistä. Mutta miten vauva voi olla Jumala?” hämmästyi Saku. ”Kyllä hän oli”, vastasi pappa. ”Kuitenkin hän oli myös ihminen. Aikuisena hän kertoi kaikille Jumalan rakkaudesta. Sitten hän sovitti syntimme ristillä.” ”Mitä, tapettiinko Jumala? Miksi ja miten Jumalan voi tappaa?” ”Koetan selittää, vastasi pappa. ”Isä Jumala taivaassa oli sopinut näin Poikansa kanssa ennen kuin tämä tuli luoksemme maailmaan. Jeesus kuoli harteillaan kaikkien ihmisten synnit. Hän nousi kuolleista kolmantena päivänä.” ”Jumala on siis Jeesuksen isä?” On kyllä”, vastasi pappa.

”Oliko Jeesus koko ajan kuollut?” ”Taas hyvä kysymys”, Saku. ”Jeesuksen ruumis oli kuollut. Hänen henkensä kuitenkin eli, ja hän meni tuonelaan ja saarnasi hyvän uutisen siellä oleville kuolleille.” Niinkö! Kuolleetkin siis elävät! ” ”Kyllä elävät, ja heillekin Jeesus kertoi, että uskomalla häneen saa kaikki synnit anteeksi.” ”Pappa, mitä on synti?” Synti on sitä, että ei piittaa Jumalasta. Synti on sitä että on ilkeä ja ajattelee aina vain itseään.”

”Siksikö hartaudessa kehotettiin rakastamaan Jumalaa?” ”Kyllä. Sitä meidän on opeteltava. Emme kuitenkaan tahdo oppia, ellei Jeesus tule itse opettamaan meitä.” ”Mitä Jumalan rakastaminen sitten on?” ”Onpa sinulla hyviä kysymyksiä Saku. Kerropa Saku, miten sinä rakastat isääsi ja äitiäsi.” ”Olen kiltti ja autan äitiä tiskaamaan ja isää korjaamaan autoa.” ”Aivan. Rakkaus on ennen kaikkea tekoja. Ei vain sanoja. Jeesus on kertonut, että sen minkä teemme toiselle ihmiselle, teemme hänelle.”

” Oletko sinä koskaan pussannut mummia?” kysyi Saku yllättäen. Mummi oli tullut myös keittiöön ja kuunnellut tovin papan ja Sakun keskustelua. Nyt hän sanoi:” On ukki pussannutkin, mutta vielä enemmän hän on auttanut ja tukenut minua työnteossa ja kodin asioissa ja rakentanut meille tämän talon. Se on enemmän kuin tuhat pusua.”

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 5.11.2020

Perinteitä

Julius Matsson oli kasvanut kodissa, jossa kunnioitettiin hyviä perinteitä. Se tarkoitti nimen omaan kristillisiä perinteitä. Hänen äitinsä oli eläessään opettanut kaikki lapsensa pitämään kiinni näistä traditioista. Hyvät tavat kaunistavat sielun ja ohjaavat sen viisauden lähteille. Näin Juliuksen äiti sanoi aina, kun tuli lauantai-ilta ja hiljennyttiin kuuntelemaan radion lauantai-illan säveliä ja hartautta. Voi kun tuntuu jo niin pyhältä. Huomenna se on, sunnuntai. Onneksi ehdin pestä lattiat ja vaihtaa pyhäliinat pöytiin. Nyt on hyvä nukahtaa ja herätä sunnuntai-aamun rauhassa.

Juliuksella oli kaksi sangen rasavilliä sisarusta. Elise ja Jonathan eivät tahtoneet oikein kestää tuoleillaan radion hartauden saati sunnuntain radiokirkon aikana. Silloin näet tuli myös istua paikoillaan ja keskittyä radiokoneesta kaikuviin virsiin ja urkujen soittoon ja papin saarnaan.Se on kulttuuriteko, että aloitamme pyhäpäivän kuuntelemalla kirkkomme tradition mukaista ohjelmaa. Se pitää mielen koossa ja antaa sivistynyttä otetta alkavaan viikkoon.

Julius katsoi äitiään. Kyllä äiti puhui valistuneita sanoja. Sitten hän katsoi äidin selän takana välillä irvisteleviä ja toisiaan töniviä sisaruksiaan. Kunpa hekin oppisivat käsittämään sivistyksen merkityksen elämän kantavana voimana. Kun tuli jouluun valmistautumisen aika, siivoamisella ja paikkojen järjestelemisellä ei tuntunut olevan loppua. Kaikki astiat otetiin kaapista ja pestiin, hopeinen kynttilänjalka ja sokerikko kiillotettiin. Huonekalut ja kaikki mahdollinen pyyhittiin pölyistä ja lattiat pesun jälkeen vahattiin.

Koti koristeltiin tavaratalo Fiiniksen toimittamilla laatukoristeilla. Jos kuusen sähkökynttilöistä yksikin oli pimentynyt, koko sarja vaihdettiin. Priima joulukuusi ostettiin aina Tanskasta. Sen piti täyttää kaikki mahdolliset laatukriteerit päästäkseen läpi äidin tutkivan katseen alla. Sen alle tulevat lahjapaketit olivat kuin taideteoksia. Kulttuurikodissa niidenkin tuli olla sivistyneisyyttä ilmentäviä. Samoin niiden nimilappujen. Kuusenkoristeissa tuli olla tavaratalo Fiiniksin leima. Muut hylättiin ja vietiin takaisin tavarataloon.

Joulun lähestyessä jouluruokien tuoksu täytti Juliuksen kodin. Mutta mitään niistä, ei edes yhtä piparkakkua tai kinkun viipaletta saanut maistaa ennen aattopäivän kello kuuttatoista. Sivistyneiden ihmisten tulee kestää pieniä kieltäymyksiä, opetti äiti Juliukselle. Äiti oli laatinut kodin sääntökirjan ja teettänyt siitä kuusi kopiota. Kullekin yksi ja yksi varmuusvarastoon, sanoi äiti. Äiti ei tiennyt, että Elise ja Jonathan rikkoivat välillä rankastikin sen sääntöjä, ja kävivät piparipurkilla ja kellarissa maistiaisissa äidin ollessa kaupungilla. Juliuksen osaksi jäi olla vahdissa ja ilmoittaa heille äidin saapumisesta. Julius itse ei kokenut voivansa rikkoa äidin sääntöjä. Hän halusi olla sivistynyt kuin äitinsäkin.

Niin, perheen isä oli Hans Evert. Hän oli luonteeltaan hiljainen hissukka. Voi sinua Hans. Olet niin kiltti, oli äidillä tapana sanoa miehelleen, ja tällä oli tapana vastata: niin kulta, ja jatkaa lehden tai kirjan lukua. Jos hän ei lukenut, hän oli töissä. Näin kuluivat Juliuksen lapsuus-ja nuoruusvuodet kunnes hän täytti viisitoista vuotta. Sen vuoden joulun ja sen jälkeisen ajan hän muisti aina.

Isä Hans piti salaa pipareista ja hän piti salaa kinkusta. Sinä vuonna hän ei jaksanut vastustaa kiusausta olla rikkomatta äidin klo 16 aattosääntöä. Hän hiipi piparipurkille ja naposteli pari kolme herkullista piparkakkua. Sitten hän hiipi kellariin, mutta unohti hankkia Juliuksen vahtimaan äidin kotiintuloa.

Juuri kun hän oli haukkaamassa toista mehukasta kinkkuviipaletta, hän näki äidin katsovan häntä silmät suurena. Siitä alkoi sellainen ripitys, huuto ja metakka, että isä Hans Evertin korvat aloivat punoittaa, ja sen jälkeen niska. Isä kuunteli myrskyn loppuun saakka, lähti sitten rauhallisesti yläkertaan. Äiti jäi vielä järkytyksestä kalpeana seisomaan kellariin ja tutkimaan paljonko kinkusta oli hävinnyt. Kun hän tuli keittiöön ja kutsui miestään, ketään ei tullut. Hans, Hans, lausui äiti yhä uudestaan. Ei vastausta. Julius oli nähnyt isän lähtevän ulos, mutta pysyi vaiti. Hän pelkäsi kuollakseen äitinsä saavan kiukunpuuskan. Toiset lapsista eivät enää asuneet kotona.

Äiti tajusi viimein että Hans ei ollut talossa. Äiti odotti ja odotti. Vuorokausi vaihtui jouluaattoon. Hansia ei näkynyt. Ei koko jouluna. Äiti oli ensin raivoissaan ja sitten piti mykkäkoulua. Mutta oikeastaan, kenelle?

Hans oli aivan järkyttynyt. Kolmekymmentä viisi vuotta hän oli katsonut vaimonsa pilkuntarkkaa sivistyksen viilausta ja lukenut tämän laatimaa sääntökirjaa. Hän oli sopuisa mies eikä halunnut suututtaa vaimoaan. Mutta nyt jokin hänen sisällään oli mennyt pois paikaltaan, tai ratkennut. Huutaa ja sättiä kuin palosireeni viisitoista minuuttia puolisoa, joka ei olltu aiheuttanut vaimolleen harmia kolmeenkymmneen viiteen vuoteen, vaan oli suostunut tämän sotilaalliseen komentoon.

Nyt hän oli kriisissä. Oliko se ollut kaiken vaivan arvoista? Kahden kinkkuviipapeen vuoksi hänet ja hänen ihmisarvonsa oli lytätty maan rakoon. Sen hän sentään vielä ymmärsi. Palaisiko hän enää koskaan tuohon taloon? Näitä miettiessä häntä vastaan kadulla käveli hänen veljensä Rolf Juhana. Veli oli aina ollut hieman boheemi Hansin mielestä ja kartettava persoona. Nyt kuitenkin Rolfin iloinen, huoleton boheemius tuntui Hansista yllättäen puoleensavetävältä. Hän vastasi Rolfin tervehdykseen ja pyysi tätä kanssaan kahvilaan nauttimaan leivoksia ja teetä.

Rolf kuunteli veljensä sydämen pohjasta kumpuavaa vuodatusta, jossa pulppusi esiin syvä pettymys, ei vain vaimonsa pikkumaiseen raivokohtaukseen vaan vuosikymmenien puolipakotettuun kotihirmun komentoon. Niin hän nimitti vaimonsa tapaa elää ja hallita kaikkea, ei vain omassa, vaan toistenkin elämässä. Rolf kuunteli säälivin katsein velirukkaansa, jota ei todellakaan voinut kutsua kevytmieliseksi huithapeloksi. Hans on aivan särkynyt, ajatteli Rolf. Hansin kuunneltua kolme tuntia veljensä vuodatusta, hän sanoi yksinkertaisesti: Kuule Hans, minusta tuntuu, että nyt ei auta kuin rukous. Hans hätkähti. Rukous? Tässä? Kaikkien nähden?

Hans muisti että hänen veljensä Rolf oli ollut uskovainen niin pitkään kuin hän muisti. Välillä kovaäänisesti Herraa ylistävä. Hans muisti, että hänen olisi tehnyt joskus mieli kutsua veljensä heille kylään. Mutta ei voinut, kun hänen vaimonsa ei voinut sietää Rolfia. Hän on moukka ja sivistymätön yksiö. Takin napeistakin kaksi ylimmäistä on yleensä auki, puhuu kovalla äänellä ja välillä ryystää kun juo kahvia. Selkäpiitä karmii ajatella hänen istuvan olohuoneessamme. Näin muisti Hans vaimonsa puhuneen Rolfista.

Hans katseli ympärilleen. Kahvilassa oli heidän lisäkseen kolme henkeä. Hansia vapisutti. Uskaltaisiko, mitä muut sanoisivat? Sitten hän ponnisti tahtonsa äärimmilleen ja sai sanotuksi Rolfille: rukoile vaan, vaikka tässä ja nyt. Rolf katsoi suu auki veljeään. Tämä hänen äärimmilleen hillitty ja säntillinen veljensä antoi hänelle, huuto-Rollekseksikin kutsutulle uskovalle luvan rukoilla kaikkien kuullen puolestaan. Sen Rolf teki eikä säästellyt ääntään, vaan rukous soljui hänestä kuin pauhaava virta tyyntyen loppua kohti.

Mutta sen jälkeen hänen veljensä Hans sanoi: kiitos Rolf, kiitos, ja purskahti itkuun. Siinä purkautui vuosien, ei, vuosikymmenten tuska ja ahdistus. Viimein hän tyyntyi. Mitä minä nyt teen? Hän kysyi veljeltään Rolfilta. Rolf otti silloin taskustaan pikkuisen Raamatun ja avasi sen Galatalaiskirjeestä. Hän kertoi apostoli Paavalin taistelusta muotojumalisuutta vastaan, johon Galatian seurakunta oli langennut. He olivat palanneet yritykseen saada osakseen Jumalan suosio koettamalla täyttää lukemattoman määrän vanhan juutalaisen lain säädöksiä. Niitä eivät juutalaiset itsekaään olleet kyenneet noudattamaan. Oi te älyttömät galatalaiset….Paavali joutui huudahtamaan heille.

Hans kuunteli hiljaa veljensä innostunutta raamatunselostusta, ensin ymmärtämättä siitä sanaakaan. Mutta kun Rolf luki: ”Vapauteen Kristus vapautti meidät. Pysykää siis lujina, älkääkä antako uudestaan sitoa itseänne orjuuden ikeeseen” Hans kuuli sanan VAPAUTEEN. Se jäi kaikumaan suloisena hänen korviinsa ja meni sydämeen saakka. Hän pyysi Hansia kertomaan mitä tämä vapaus tarkoittaa ja miten sen voi saada.

Heidän pitkä keskustelunsa päätyi siihen, että Hans antoi elämänsä Jeesukselle. Hän ei enää ollut, niinkuin hän leikkisästi sanoi, muodollisuuksien kuningas, vaan kuului nyt lupauksien lapsiin.

Roif pyysi Hansin luokseen joulun ajaksi. Tämä suostui. Joulun jälkeen Hans astui kotiinsa. Siellä hän tapasi vaimonsa, joka riensi itkien hänen luokseen. Missä sinä olet ollut? Minun oli sinua niin ikävä! He halasivat tosiaan, ensimmäisen kerran kymmeniin vuosiin. Istuhan tuohon tuolille, niin minä kerron, sanoi Hans.

Veljet, te olette lupauksen lapsia, niin kuin Iisak oli. Galatalaiskirje 4:28

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 4.11.2020

Kengät julistavat

Pikku Lauri oli onnessaan. Hän oli saanut tänään ensimmäiset omat kengät. Siis uudet kengät, jotka hän oli itse valinnut äidin kanssa kaupasta, vain hänelle. Tähän saakka Lauri oli joutunut käyttämään isonveljen Matin vanhoja, joskus vielä isomman veljensä Juhanin tamineita. Paitsi kenkiä, myös suksia talvella ja takkeja.

Laurin perhe oli suuri ja rahaa rajoitetusti käytössä. ”Katsotaanpa, tässä olisi ruskeat kesäkengär, tuossa mustat, tuossa varsikengät, jotka olisivat hyvät syksylläkin.” ”Hmm….sovitapa näitä tässä”, kehotti Laurin äiti. ”Ai näitä kesäkenkiä?” ”Noo, jos tuosta otat vähän varrellisemmat, niin ne käyvät syksyllä ja keväälläkin.” Lauri teki työtä käskettyä. Hän sovitti jalkaansa useampaa kenkämallia. Sitten siihen tulla tupsahti kenkäosaston myyjä ja kysyi voisiko hän auttaa.

”No kun ei tahdo löytyä sellaisia kenkiä, joilla on hyvä kävellä”, sanoi Lauri. ”Toisissa puristaa varpaita kasaan, toisissa kantapää on väljä.” ”Näytäpä jalkaasi. Kas, sinulla on hieno suomalainen roteva jalkatyyppi. Sellaisia ei olekaan keillä tahansa”, sanoi myyjä. ”Kas tässä on suomalaisen kenkätehtaan suunnittelema ja tekemä kenkä juuri suomalaiseen jalkaan”, neuvoi myyjä. Ja kas, ne kengät istuivat Laurin jalassa kuin valetut. Väri oli kyllä hailakan ruskea eikä toivotun tumma.”Mutta olkoon”, sanoi Lauri viisaasti. ”Pääasia on että näillä on mukava kävellä pitempiäkin matkoja.”

”Hyvin puhuttu Lauri”, kehui äiti. ”Käytännöllisyys ennen kaikkea. Mitä jos on hienot kengät mutta jotka hiertävät ja kiristävät. Ulkonäkö ei ole ratkaiseva vaan sopivuus jalkaan.” Lauri veti uuden uutukaiset kenkänsä heti jalkoihinsa ja kaupan pussissa kannettiin vanhat kengät kotiin.

”Näytäpä uusia kenkiäsi”, sanoi mummo Laurille. ”Oi kun ovat hienot. Onko niillä hyvä kävellä?” ”On, vastasi Lauri. ”Myyjä osoitti juuri minulle sopivat, suomalaiseen jalkaan suunnitellut kengät. Hyvä on kävellä, aivan kuin liitäisin lattian yllä”, kehui Lauri.

Tuli lauantai-ilta. Laurin kotiin kokoontui väkeä seuroihin laulamaan virsiä, kuulemaan Jumalan sanaa veljien ja siskojen julistamana ja rukoilemaan. Laurin kodin olohuone oli pian seuravieraita täynnä. Oli lämmin tunnelma. Koettiin että Jumala ja Jeesus on läsnä hoitamassa. Eräs mies halusi keskustella Laurin isän kanssa asioistaan. He menivät sivuhuoneeseen, mutta ovi jäi raolleen. Siitä Laurin korviin kantautui hänen tahtomattaan keskustelun pätkiä. Mies oli ahdistunut. Hän pelkäsi että hän ei ole osannut tunnustaa kaikki syntejään, että osa niistä jäisi sovittamatta.

Kun Lauri kuuli sanan sovittaa, hänellä välähti. Sovittaa! Hän oli niin innoissaan ettei muistanut hävetä kun oli kuullut osan luottamuksellisesta keskustelusta, vaan ryntäsi sisään huoneeseen ja hihkaisi miehelle: ”Jeesus on kuin kenkämyyjä, hän sovittaa sinut kokonaan armonsa sisään, ja se armo on sinulle sopiva kuin valtavan hyvä kenkä, joka ei hierrä eikä purista ja jolla on hyvä kävellä väsymättä. Mikään osa sinusta ei jää Jeesuksen armon ulkopuolelle.” Mies ja Laurin isä katsoivat tätä hämmästyneenä ja hiljaisena. Sitten he molemmat hymyilivät. ”Enpä ole ennen kuullut tuollaista hyvää Jumalan sanan opetusta vertaukseen puettuna”, sanoi mies ja pörrötti Laurin tukkaa.

”Niinhän se tosiaan on. Jeesus ei ota minua huostaansa tikku tai pala kerrallaan, vaan hän armahtaa koko miehen kerralla! Ja Jumalan armo on suloista kuin kävely sopivilla kengillä, jotka eivä purista tai hölsky, vaan ovat juuri sopivat ja mukavat! ”

Hän on meidän syntiemme sovittaja, eikä vain meidän vaan koko maailman. 1.Johanneksen kirje 2:2

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 3.11.2020  (Julkaistu ensimmäisen kerran 10 vuotta sitten.)

On paha olla

Riku istui ikkunan luona ja katsoi miten isä astui viimeistä kertaa autoon. Auton kaartaessa pihasta tielle Rikun silmät täyttyivät kyyneleillä ja hänen suunsa vääntyi itkuun. Isä olipoissa. Oli sanonut että nyt riittää elämä tässä perheessä. Hyvästi!

Aamulla Riku heräsi painajaismaisessa tunnelmassa. Oliko hän hereillä vai ei? Oliko hän kotona vai ei? Isä on poissa, ikuisesti poissa. Aurinko ikkunasta paistoi murheellisena sisään keittiöön, kun Riku koetti syödä aamupalaansa. Sisko Anni istui hiljaa pöydän toisella puolella.Äiti koetti olla urhean näköinen, mutta hänen silmänsä olivat punertavat ja väsyneen näköiset. Äiti oli varmasti itkenyt. Häntä piti lohduttaa. Riku nousi ja puki ulkovaatteet päälleen ja halasi äitiään ja siskoaan ja lähti kouluun pää kumarassa tietä tuijottaen.

Matkalla hänen seuraansa liittyivät Ville ja Sami, jotka hänen laillaan pelasivat jääkiekkoa. He puhuivat innostuneina siitä miten he lähtisivät ensi viikonloppuna pelimatkalle. Samin ja Villen isät tulisivat mukaan avustajiksi ja valvojiksi. "Entä sinun isäsi?" Rikun kurkkua kuristi ja silmät sumenivat. Hän ei kyennyt vastaamaan vaan tokaisi itsekin itsestään yllättyneenä: ” Mitä te saatanan tunarit tuijotatte! En minä tiedä!” Sitten Riku ryntäsi juoksuun ja pinkoi yhtä kyytiä koululle Samin ja Villen jäädessä tuijottamaan häntä hämmästyneenä.

Koulussa Riku vältteli koko päivän kavereitaan, ettei hänen olisi tarvinnut kertoa isän kotoalähtemisestä. Hän oli inhottava ja kiroili heille vastaukseksi, mikä ei ollut lainkaan hänen tapaistaan. Viimein puuduttavan pitkä koulupäivä päättyi ja Riku raahautui kotia kohti. Hänellä oli paha olla. Kotona äiti istui keittiön pöydän luona oudon kumarassa asennossa. Riku säikähti. Ei kai äiti ollut kuollut? Silloin äiti nosti päätään ja mokelsi jotain epäselvästi. Äiti oli juovuksissa! Rikun sydän tuntui halkeavan tuskasta. Hänen rakas äitinsä makasi pöytää vasten ja näytti sotkuiselta eläimeltä.

Missä sisko? Rikun hätä vain kasvoi. Sisko Anni löytyi käpertyneenä peiton alta omasta huoneestaan. Hänen kasvoissaan oli verestävä jälki. Äiti oli lyönyt häntä kun hän yritti ottaa tältä pullon pois. Silloin Rikun sisimmässä jokin ratkesi. Hän ryntäsi huutaen keittiöön ja takoi äitiään ja huusi tälle: ” Senkin sika! Siskoani et lyö. Häivy siitä! Ulos talosta!" Äiti oli Rikua paljon suurempi ja vahvempi ja huitoi poikansa pois, nousi ylös ja humalan turruttamana kompastui kynnykseen. Äidin pää osui ovenpieleen ja hän kaatui ja löi huulensa rikki hampaisiinsa ja jäi siihen makaamaan verta suusta valuen. Oliko äiti kuollut? Riku ryntäsi paniikissa ensin ulos ja sitten takaisin. 112 vastasi ja ambulanssi tuli. Ja tulivat myös viranomaiset.

Riku ja Anni löysivät itsensä lastenkodista, jonne heidän pitäisi jäädä kunnes äitinsä tilanne selviäisi. Äiti toipui pian mutta ei päässyt irti alkoholista. Helvetti alkoi Rikun ja Annin elämässä. Tilanne kotona meni niin pahaksi että lapset piti ottaa pois äidiltä ja sijoittaa toiseen perheeseen. Uudessa kodissa Riku oli pitkän aikaa hankala. Hän ei tahtonut totella sääntöjä. Huusi, kiroili, joskus pyrki lyömään ja rikkoi jonkin tavarankin. Annilla oli helpompaa, sillä hän ystävystyi pian uuden perheen lapsen Ninan kanssa. Rikun tuska oi niin suuri, että sen purkamiseen ja hänen olonsa helpottumiseen kului pitkä aika. Viimein hän alkoi kokea olonsa turvalliseksi kärsivällisten ja ystävällisten sijaisvanhempien luona.

Hänen entinen valoisuutensa ja ystävällisyytensä palasi. Surutyö omien vanhempien menettämisestä pääsi uuteen vaiheeseen. Noin puolentoista vuoden kuluttua sijaiskotiin muuttamisen jälkeen Riku heräsi kerran tavallista aikaisemmin. Hän nousi ylös ja meni keittiöön ja jääkaapille haukkaamaan jotain syötävää. Mennessään hän huomasi valon palavan pienessä vierashuoneessa. Riku kurkisti sisään ja pelästyi. Hänen kasvatusisänsä makasi sängyn laitaa vasten kuin sairauskohtauksen saaneena. Riku säikähti ja riensi auttamaan. Hänen kasvatusisänsä havahtui ja kertoi ettei ollut mitään hätää.

Miksi sitten olet hereillä tähän aikaan ja tässä huoneessa ja polvillasi sänkyä vasten? ” Riku kysyi. ” No, voinhan minä kertoakin. Minulla ja vaimollani on tapana nousta vuoroaamuin rukoilemaan sinun ja kaikkien lastemme puolesta, että teillä olisi hyvä olla ja että osaisimme rakastaa ja neuvoa teitä. Pyydämme taivaan Isän siunausta ja varjelusta teidän elämäänne ja koko perheen elämään”, kertoi kasvatusisä. ” Saanko edelleenkin rukoilla puolestasi?”

Riku ei vastannut ja lähti huoneesta hämmentyneenä. Rukous, taivaan Isä. Rikun tunteet risteilivät sekavina. Hän oli kyllä vaistonnut että tässä kodissa oli turvallista ja hyvä olla, mutta että Jumala, taivaan Isä. Hänen oma isänsä oli hylännyt hänet ja koko perheen, ja äiti oli sortunut viinaan. Voisiko Isä taivaassa olla omaa isää parempi? Kuuliko taivaassa kukaan vai oliko puhe Jumalasta pötyä?

Aikaa kului ja tuli joulu. Se oli kolmas joulu Rikulla ja Annilla uudessa kodissa. Aattona hänenkasvatusvanhemmillaan oli tapana lukea ääneen jouluevankeliumi. Niin tehtiin nytkin. Riku kuunteli sanomaaJoulun Lapsesta itsekin hämmästyen keskittymistään. Hän ymmärsi jotain uutta. Jumalalla oli Poika joka tuli taivaasta ihmiseksi. Oli hän kuullut tämän ennenkin, mutta nyt asia kiinnitti hänen huomionsa. Rikukin oli isän poika. Voisivatko nämä pojat, Jeesus ja hän, tulla toisilleen ystäviksi?

Kun vanhemmat tulivat myöhään jouluaattoiltana Rikun ja Annin huoneeseen toivottamaan heille hyvää yötä, pyysi Riku kasvatusisäänsä tulemaan aivan sängyn viereen ja kysyi häneltä mitä hän ajatteli Jeesuksesta. Kasvatusisä kertoi nyt omasta lapsuudestaan. Hän oli jäänyt isästään orvoksi tämän kuoltua sodassa. Kotona oli ollut puutetta kaikesta aineellisesta, mutta siellä äiti oli opettanut lapsensa turvautumaan Hyvään Paimeneen. Kasvatusisä kertoi oppineensa luottamaan Jeesukseen parhaana ystävänään.” Hän elää. Hän ei jätä minua koskaan ja häneen voin aina luottaa”. "Nyt Riku ja Anni, hyvää yötä! Kauniita unia!"

Riku mietti ennen nukahtamistaan sitä mitä kasvatusisänsä oli kertonut Jeesuksesta. Voisiko olla niin kuin kasvatusisä oli sanonut ja välittäisikö Jeesus Rikusta ja Annistakin?Eräänä päivänä Riku sanoi kasvatusisälleen: ” Saat rukoilla minunkin puolestani.” Kasvatusisä hymyili iloisesti ja kyyneleitä valui hänen poskilleen. ” Varmasti rukoilen, Riku, varmasti

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 2.11.2020

Selitys huumekulttuurin synnylle

Huumeitten käyttö on lisääntynyt läntisissä yhteiskunnissa vuosikymmenten ajan. Tämän ilmiön synnyn syytä yliopistojen osalta tutki filosofi ja ajattelija Franchis Schaeffer jo 1950-1960-luvulla. Hän päätyi tutkimuksisssn läntisten yliopistojen synnyn juurille. Yliopistot lännessä ovat kehittyneet vähitellen kristillisen kirkon piirissä, josta ne ovat sitten itsenäistyneet.

1200-luvulla eli merkittävä katolinen teologi Tuomas Akvinolainen. Hän opetti, että Aatamin ja Eevan syntiinlankeemuksessa järki jäi lankeemuksen ulkopuolelle. Siksi, näin Akvinolainen opetti, järjellä voidaan tarkastella virheettömästi luomakuntaa. Näin Akivnolainen tuli jakaneeksi todellisuuden kahtia, tieteelliseen ja uskonnolliseen. Tämä jako siis tapahtui kristinuskon sisällä.

Tämä ajattelutavan muutos johti nykyaikaisten tieteitten syntyyn. Vähitellen yliopistoissa usko ja Raamatun ilmoitus menettivät merkitystään. Vielä 1500-luvulla saattoi yliopistossa vakavissaan sanoa, että maailma ja elämä maapallolla on Jumalan kätten työtä. Nyt se ei ole enää mahdollista.

Schaeffer etsi merkkejä länsimaisen ajattelun muutoksesta taiteista, kuten maalaustaiteesta ja kirjallisuudesta. Yhtenä esimerkkinä hänellä oli tapa, jolla tehtiin maalauksia neitsyt Mariasta. Vielä 1000-luvulla taiteilijan mallin tuli itsekin olla puhdas neitsyt. Vähitellen tultiin siihen, että malliksi sopi myös huonomaineinen nainen. Tämä muutos kertoo Schaefferin mukaan länsimaisen ajattelun maallistumisesta ja irtaantumisesta Raamatun ilmoituksen totena pitämisestä. Schaeffer sanoi Leonardo da Vincin olleen viimeinen tiedemies, joka yritti yhditää uskon ja inhimillisen tiedon toisiinsa, siinä kuitenkaan onnistumatta. Da Vinci oli myös sitä mieltä, että ihmisen kadottaessa yhteyden elävään Jumalaan, hän alkaa jossain vaiheessa pitää itseään koneena.

Jossain vaiheessa yliopisto-opetus läntisissä yhteiskunnissa muuttui täysin ateistiseksi. Se taas johti Jumalan katoamiseen opiskelijoiden ymmärryksestä niin, ettei enää oltu kykeneviä tajuamaan Jumalan olemassaoloa. Kun ihmisillä on kuitenkin halu kokea jotain itseään suurempaa, oltiin valmiita kokeilemaan huumeita. Schaeffer otti tämän väitteensä tueksi mm. kirjailija Aldous Huxleyn esittämän ajatuksen, että huumeitten käyttö on hyväksyttävää juuri siksi, että saataisiin kokemus itsestä suuremmasta.

Ateismi on Suomenkin koulujärjestelmän ytimessä. Se piilee ajatuksessa elämän sattumanvaraisesta synnystä. Tämä evoluutioteoriaksi kutsuttu ajattelutapa on kehittynyt läntisissä yliopistoissa usean usean sadan vuoden kuluessa. Kysymys elämän ja oman henkilökohtaisen elämän tarkoituksesta on noussut Suomessakin yhä polttavammaksi. Huumeiden käytön lisääntyminen, jopa lasten keskuudessa, on osa tätä ongelmakenttää. Näin ainakin itse ajattelen.

Kuitenkin evoluutioteoria on kumottu jo monta kertaa. Nobelin palkinto myönnettiin solun Dna:n korjausjärjestelmän löytymisestä. Jokaisessa solussa kopioidaan jatkuvasti uudelleen ja uudellen Dna-nauhaa, ja siinä syntyy virheitä. Jos Dna:lla ei olisi korjausjärjestelmää, solut kuolisivat pian. Myös maailman ensimmäinen solu olisi menehtynyt. Ensimmäisenkin solun hengissäpysyminen edellyttää sitä, että sillä on alusta saakka tämä korjausjärjestelmä täydellisenä käytössään. Tämä puolestaan tarkoittaa sitä, että solu ei voi olla kehityksen tulos.

Järjestelmä ei kuitekaan kykene korjaamaan kaikkia soluun kertyviä kopiointivirheitä. Niitä kertyy koko ajan lisää. Siksi ihmiskunta ei voi olla miljoonia vuosia vanha. Olisimme kuolleet Dna:n virheisiin jo kauan sitten. Itse asiassa geenivirheitä on jo niin paljon, että ihmiskunnalla on enää muutama sukupolvi elinaikaa. Virheet kertovat rappeutumisesta, ei kehityksestä.

Jumala puhuu meille Raamatussa siitä, miten tärkeää on olla sydämeltään avoin totuudelle:” ...jotka joutuvat kadotukseen, sentähden etteivät ottaneet vastaan rakkautta totuuteen, voidaksensa pelastua.Ja sentähden Jumala lähettää heille väkevän eksytyksen, niin että he uskovat valheen, että kaikki ne tuomittaisiin, jotka eivät ole uskoneet totuutta, vaan mielistyneet vääryyteen. 2.Tess.2:10-12.

Jeesus sanoo:"Minä olen tie ja totuus ja elämä; ei kukaan tule Isän tykö muutoin kuin minun kauttani. ” Johanneksen evankeliumi 14:6

Valitkaamme totuus! Jeesus Kristus Pyhän Henkensä kautta johtaa meidät silloin kaikkeen totuuteen.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 1.11.2020

Pieni suunnistaja

Pikku Timppa oli isänsä Jaskan kanssa suunnistamassa. Isä-Jaska oli haka siinä lajissa. Kirjahyllyn päällä komeili monia voittopokaaleita suunnistuskilpailuista. Timppa oli aina ihaillut niitä ja saanut joskus äidin kanssa varovasti puhdistaa ja kiillottaa niitä. Timpan äitikin oli urheiluharrastaja. Hän juoksi maratoneja ja puolimaratoneja. Hänellä oli lusikoilla ja mitaleilla täyttynyt palkintokaappi. Niissä oli lapsuusajan urheilukilpailupalkintoja eri lajeista. Se oli jo täynnä. Siksi uusi palkintokaappi oli harkinnassa.

Kun Timpan kavereita kävi kylässä, he ihailivat monta kertaa noita kiiltäviä kilpailumenestyksen merkkejä. ”Voi että kun sun iskä ja äiskä on sitte ihan huippuja. Ei ole meidän kotona tollasta rivistöö lusikoita ja pokaaleja. Säkin Timppa oot varmaan kerran huippu-urheilija!” Timppa sinänsä tykkäsi kun vanhempiaan kehuttiin. Mutta hänelle tuli kavereitten puheista paineita. ”Minunkin pitäis saada pokaaleja!” Siksi Timppa oli nyt iskänsä kanssa metsässä etsimässä rasteja. Hän oli 7-vuotias pojanviikari, innokas liikkumaan, mutta kompassin ja kartan kanssa oli vielä vähän niin ja näin.

Iskänsä kyllä opasti Timppaa kärsivällisesti, mutta kyllä vielä rastit löytyivät etupäässä iskän toimesta. Tämä vähän otti Timpan luonnon päälle. Hän halusi näyttää osaavansa löytää perille niin kuin isot suunnistajat ainakin. Siksi hän päätti kerran lähteä itsekseen etsimään rasteja radalta, jota iskänsä oli ollut tekemässä lähestyviä suunnistuskilpailuja varten. Kartta löytyi iskän työhuoneesta.

Sitten vaan menoksi. Timppa puki verkkarit ja lenkkitossut ja lakin ja otti kartan, kompassin ja varmuudeksi otsalampun.

Kello oli nyt 15. Sää oli pilvinen mutta ei satanut. Pian Timppa oli reitin aloituskohdassa ja paneli juoksujalkaa metsään. Ensin oli vastassa kivinen rinne, jossa ei ollut suoraa reittiä ylös. Piti kulkea vähän kiemurrellen mäen laelle. Sieltä Timppa otti suunnan kartan ja kompassin mukaan ensimmäiselle rastille. Ennen pitkää se löytyikin mäen toiselta puolelta suuren kuusen juurelta. ”Huraa!” sanoi Timppa itsekseen. Juoksujaloin hän lähti kartan avulla kohti seuraavaa rastipaikkaa. Sekin löytyi ja sitä seuraava. Timpalla oli hymy huulessa. ”Nyt tehdään ennätys!”

Timppa juoksi hengästyksiin asti etsien kauimmaista rastia. Se oli merkitty suonlämpäreen taakse suuren kivenlohkareen juureen. Timppa sai hyvän juoksuvaihteen päälle. Hengästyminen väheni ja matka joutui. ”Missä se suo on? Ahaa, tuolla näkyy jotain.” Timppa havaitsi kenkiensä uppoavan pehmeään mättäikköön. ”Outoa, eivät reitit yleensä näin märkien reittien kautta kulje.” Hän pysähtyi ja katsoi karttaa. Kas, pieniä soisia kohtia olikin itse asiassa kolme. Niiden välissä oli kuiva kannas. Timppa juoksi puoli kilometriä itään. Vesiperä. Sitten kilometrin länteen. Taas märkä hetteikkö vastassa.

Pitää ottaa kompassisuunta. ”Mutta missä kompassi on?” Se oli pudonnut jossain vaiheessa. Taivas oli pilvessä. Aurinko ei nyt auttanut ilmansuuntien määrittämisessä. Sitä paitsi se oli laskemassa. Timppa päätti jatkaa matkaa samaan suuntaan kuin äsken. Hän riensi ja sitten vain käveli. Alkoi väsyttää. Aurinko painui taivaanrannan taakse, ja illan viileys laskeutui. Timppaa alkoi paleltaa. Hän sytytti otsalampun ja koetti kerätä marjoja nälkäänsä. Mustikoita oli vähän. Nälkä vain yltyi.

Sitten tuli lähes pimeää. Timppa istuutui erään kuusen alle. Hän nukahti ja heräsi taas. Otsalamppu oli sammunut. Oli lähes säkkipimeää, vaikka elokuussa vielä oltiin. Sitten kuului haukahtava ääni. Se ei ollut kuitenkaan koira. Se oli susi, sillä se ulvoi. Timppa oli kuullut ulvonnan youtubevideossa ja tunnisti suden sudeksi. Timppaa alkoi pelottaa. Viimein hän rukoili taivaan Isää auttamaan.

Pian sen jälkeen hän näki etäällä kirkkaita väläyksiä kahdesta suunnasta. Häntä etsiittin! ”Täällä! Täällä olen!” huusi Timppa minkä jaksoi. Pian hänen iskänsä ja eräs suunnistusseuran mies oli hänen luonaan. Iskä halasi Timppaa ja Timppa iskää. Matka kotiin alkoi.

Sinä Jumala, tuot pimeyteeni valon. Psalmi 18:29

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 31.10.2020

Vanhan naisen profetia vuodelta 1968 osa 2.

Puhuuko Jumala edelleen profetioiden kautta?

” Koetelkaa kaikki. Pitäkää se, mikä hyvä on.” Apostoli Paavali

Elisessä päivän saarnassa toin esiin vuonna 1968 Norjassa saadun profetian ja kyselin, voiko se olla aito. Tulin itse siihen tulokseen että voi. Perustelut löytyvät edellisestä päivän saarnastani.

Profetian sai 90-vuotias luterilaiseen kirkkoon luuluva nainen. Sen merkitsi muistiin norjalainen vuonna 1925 syntynyt teologian tohtori Emmanuel Minos, joka oli adoptoitu lapsena norjalaiseen lähetystyöntekijäperheeseen. Minos ei ensin uskonut profetian olevan mahdollista toteutua. Niin erilaista aikaa elettiin silloin Norjassa verrattuna siihen, mitä profetiassa kerrottiin tulevaksi.

Mutta vuosikymmeniä myöhemmin Minos löysi jo unohtamansa muistiinpanot ja hämmästyi miten profetia oli kohta kohdalta toteutunut. Siitä lähtien kuolemaansa saakka vuonna 2014 hän kertoi siitä eteenpäin aina kuin voi. Niin hälyttävä on profetian sanoma. Samalla se antaa kuitenkin toivoa siitä, ettei sen tarvitse kokonaan käydä toteen. Kansat voivat vielä tehdä parannuksen synneistään ja kääntyä Jeesuksen Kristuksen puoleen. Hän voi antaa Euroopalle ja koko läntiselle maailmalle uuden toivon ja mahdollisuuden.

Profetian ensimmäinen osa löytyy siis päivän saarnasta 30.10.2020. Nyt laitan näkyviin profetian loppuosan.

3. MORAALIN ROMAHDUS

On oleva moraalin romahdus, jonka kaltaista vanha Norja ei ole koskaan kokenut. Ihmiset elävät yhdessä kuin naimisissa olematta avioliitossa. (En usko, että käsitettä avoliitto oli olemassa vuonna 1968. E.Minos)

Epäpuhtaus ennen avioliittoa ja uskottomuus avioliitossa tulee luonnolliseksi (yleiseksi) ja sitä pidetään oikeutettuna kaikkien kannalta. Se tulee jopa kristillisiin piireihin, ja hellimme sitä - jopa luonnonvastaista syntiä.

Juuri ennen Jeesuksen tulemusta on oleva tv-ohjelmia, joiden kaltaisia emme ole koskaan kokeneet. (Tv oli juuri tullut Norjaan vuonna 1968. E.Minos)

Tv on oleva täynnä sellaista kauheaa väkivaltaa, joka opettaa ihmisiä murhaamaan ja tuhoamaan toisiaan, ja kaduillamme on oleva turvatonta. Tv:ssä ei ole vain yksi ´asema´, vaan se on oleva täynnä ´asemia´. (Hän ei tuntenut sanaa kanava, jota nykyisin käytämme. Siksi hän kutsui niitä asemiksi. E.Minos)

Tv on oleva aivan kuin radio, jossa meillä on monia asemia, ja se on oleva täynnä väkivaltaa. Ihmiset käyttävät sitä huvituksena. Tulemme näkemään kauhistuttavia murhaamisen ja toinen toisensa tuhoamisen näytöksiä, ja tämä tulee leviämään yhteiskunnassa.

Seksikohtauksia tullaan myös näyttämään ruudussa, kaikkein intiimein asia, joka tapahtuu avioliitossa. (Minä protestoin ja sanoin, että meillä on pykälä, joka kieltää tällaisen asian. E.Minos) Siihen vanha nainen sanoi: Se tulee tapahtumaan ja tulet näkemään sen. Kaikki, mitä meillä on ennen ollut, murskataan ja kaikkein rivoimmat asiat tapahtuvat silmiemme edessä.

4. KASVAVA SIIRTOLAISUUS

Ihmisiä köyhistä maista tulee virtaamaan Eurooppaan. (Vuonna 1968 ei ollut sellaista asiaa kuin maahanmuutto. E.Minos) Heitä on oleva niin paljon, että ihmiset alkavat vihata heitä ja tulevat koviksi heitä kohtaan. Heitä käsitellään kuin juutalaisia ennen toista maailmansotaa. Sitten syntiemme mitta tulee täyteen. (Minä protestoin maahanmuuttoasiassa. En tuohon aikaan ymmärtänyt sitä. E.Minos).

Hyvä lukija, oletko samaa mieltä siitä, että kaikki tämä on tapahtunut? Vai oletko toista mieltä?

Profetian lopussa mainittiin syntiemme mitan täyttyvän. Vanha 1938-raamatunkäännös puhuu kansakuntien syntivelasta. Raamatun mukaan Jumala on ikuisesti sama, vanhurskas ja pyhä. Hän vihaa syntiä, mutta rakastaa syntistä. Siksi hän ei halua toteuttaa katumattomista synneistä johtuvaa oikeudenmukaista tuomiota, vaan toivoo kansojen kääntyvän pois pahoilta teiltään. (Vrt. profeetta Joonan kirja. Niiniven kaupunki teki parannuksen profeetta Joonan vaikutuksesta, ja siksi Jumala säästi sen.) Siksi hän lähetti meille kaikille myös Vapahtajan, Jeesuksen Kristuksen kuolemaan ja ottamaan harteilleen koko maailman syntivelan. Joka häneen uskoo, ei joudu tuomittavaksi.

Mutta jos kansa ei toistuvista varoituksista ja kehotuksista huolimatta tee parannusta, Jumala panee viimein toimeen oikeudenmukaisen tuomion. Hän ei anna pahan velloa ja hallita iankaiken. Näin kävi Nooan päivinä. Näin kävi amorilaisille (1.Moos.15:16) ja on käynyt monille muille kansoille, jotka eivät ole haluneet ottaa vastaan Jumalan armoa ja rakkautta totuuteen.

Kyyneleet virtasivat vanhan naisen poskilla. "Minä en tule näkemään sitä, mutta sinä tulet. Sitten yhtäkkiä Jeesus tulee ja kolmas maailmansota puhkeaa. Se on oleva lyhyt sota." (Hän näki sen näyssä).

"Kaikki, mitä aikaisemmin olen nähnyt sodasta, on vain lasten leikkiä verrattuna tähän, ja se tullaan lopettamaan atomipommilla. Ilma on oleva niin saastunutta, että ei voi vetää henkeään.

Se tulee kattamaan useita mantereita, Amerikan, Japanin, Australian ja rikkaat maat. Vesi tulee turmeltumaan. Emme voi enää viljellä maata. Seuraus on oleva, että vain jäännös jää jäljelle. Jäännös rikkaissa maissa yrittää paeta köyhiin maihin, mutta he ovat meitä kohtaan yhtä kovia kuin me olimme heitä kohtaan."

Olen niin iloinen, etten tule näkemään sitä, mutta kun tuo aika lähestyy, niin sinun täytyy olla rohkea ja kertoa tämä. Olen saanut sen Jumalalta, eikä siinä ole mitään Raamatun vastaista. Se, joka on saanut syntinsä anteeksi ja jolla on Jeesus Vapahtajana, on turvassa."

*

Noihin sanoihin päättyy naisen saama profetia. Nyt on jatkuvan rukouksen aika, ettei hätä ja kurjuus ja lopulta tuho saavuta meitä, ajallinen tuho ja iankaikkinen kadotus. Olemmehan jokainen vastuussa ja kerran vastaamassa kaikista teoistamme ja laiminlyönneistämme kaikkivaltiaan Jumalan edessä viimeisellä tuomiolla. Se joka on tässä elämässä paennut Jeesuksen Krtistuksen turviin ja saanut syntinsä anteeksi, on silloin turvassa.

(profetia löytyy netistä useammalta sivustolta googlaamalla Emmanuel Minos/profetia)

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 30.10.2020

Vanhan naisen profetia vuodelta 1968 osa 1

Onko profetia mahdollista? On, sen todistaa Raamattu. Sen lukuisista profetioista monet ovat jo käyneet toteen. Muun muassa Herramme ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen profetiat Jerusalemin tuhosta ja sen tulemisesta jälleen juutalaisten pääkaupungiksi. Edellinen toteutui vuonna 70 jKr. roomalaisen sotapäällikön Tituksen valloittaessa sen. Jälkimmäinen toteutui vuonna 1967, jolloin juutalaiset valtasivat kuuden päivän sodassa Itä-Jerusalemin.

Mistä tietää, että profetia on aito? Sen tietää paitsi luotettavaksi tunnetusta profeetasta myös siitä, onko hänen sanomansa Raamatun mukainen, ja siitä, käykö se toteen. Nyt haluan ottaa esiin ehkä jo monen lukijan tunteman profetian Norjasta vuodelta 1968. Kaikki sen ennustamat asiat ovat käyneet yksi toisensa jälkeen toteen. Viimeisimmät, raskaimmat vaiheet ovat vielä toteutumatta.

Juuri siksi haluan tuoda esiin profetian sanoman, koska Jumala on hyvä, eikä hän halua kenenkään kuolemaa ja joutumista kadotukseen. Jos kansa, tässä tapauksessa kansat, katuvat syntejään ja kääntyvät niistä pois, kuten Niinive profeetta Joonan saarnan vaikutuksesta, Jumala peruu syntien vuoksi tulevan vanhurskaan tuomion ja antaa anteeksi. Vielä nyt on tämä mahdollisuus olemassa.

Tämä 90-vuotiaan norjalaisen, luterilaisen naisen kertoma profetia on merkitty muistiin vuonna 1968, jolloin kylmä sota oli kiivaimmillaan. Muistiinmerkitsijänä on ollut teologian tohtori Emmanuel Minos. Hän syntyi vuonna 1925 ja kuoli vuonna 2014. Hänen isänsä oli kreikkalainen ja äitinsä egyptiläinen. Minos adoptoitiin norjalaiseen lähetystyönekijäperheeseen. Hän opiskeli egyptologiaa ja teologiaa mm. Oxfordin yliopistossa. Opintojensa jälkeen tämä ekumeeninen pastori toimi aktiivisesti Norjan helluntailiikkeessä.

Vuonna 1968 hänen luokseen tuli hyvämaineiseksi tunnettu 90-vuotias Norjan Valdresissa asunut, luterilaiseen kirkkoon kuulunut nainen. Hän pyysi Minosta merkitsemään muistiin saamansa profetian, joka koski tulevia vuosikymmeniä aina 2000-luvulle saakka. Profetiassa on monta osaa. Siksi otan tässä päivän saarnassa esiin vain osan siitä ja jatkan huomisessa päivän saarnassa.

Minoksen oli ensin vaikea pitää profetiaa aitona, niin käsittämättömiltä tuntuivat siinä olevat asiat Norjassa vuonna 1968. Hän kirjoitti profetian muistiin paperiarkille ja laittoi sen lipastoonsa. Vuosien kuluttua Minos huomasi paperin työhuoneessaan ja luki. Hän hätkähti, sillä profetiassa olevat asiat olivat käyneet jo monelta osin toteen. Siitä lähtien Minos piti profetiaa esillä aina kun siihen tuli mahdollisuus. Katsotaan mitä se sisältää.

Annetaan profetoijan kertoa: Nainen puhui suuresta onnettomuudesta, jossa on neljä aaltoa: 1. Kolmas maailmansota 2. Penseä kristillisyys 3. Moraalin romahdus 4. Kasvava siirtolaisuus.

1. Kolmas maailmansota

"Ensiksi ennen kuin Jeesus tulee ja ennen kuin kolmas maailmansota puhkeaa, on oleva ´liennytys´, jonka kaltaista meillä ei ole ollut koskaan ennen. Supervaltojen välillä on oleva rauha idässä ja lännessä ja se on oleva pitkä rauha. (Muista, että tämä sanottiin vuonna 1968, kun kylmä sota oli kuumimmillaan. Lisäys; E.Minos) ( Pekan lisäys: Liennytys alkoi Neuvostoliiton loppuaikoina 1980-luvulla.)

Tänä rauhan aikana on oleva aseistariisunta monissa maissa, myös Norjassa, emmekä ole valmistautuneet, kun sota tulee. ( Pekan lisäys: Tiedämme että mm. Ruotsi on luopunut suuresta osasta aseistustaan Neuvostoliiton romahdettua.) Kolmas maailmansota alkaa tavalla, jota kukaan ei olisi osannut odottaa - ja odottamattomasta paikasta."

2. Penseä kristillisyys

"Penseys vailla vertaa on valtaava kristityt, luopuminen aidosta, elävästä kristinuskosta. Kristityt eivät ole avoimia läpitunkevalle saarnaamiselle. He eivät enää, kuten ennen, halua kuulla synnistä ja armosta, laista ja evankeliumista, katumuksesta ja parannuksesta.

Tilalle on tuleva korvike: menestyksen (onnellisuuden) kristinusko. Tärkeä asia on oleva saada menestystä, olla jotakin; omistaa aineellisia asioita, asioita, joita Jumala ei ole koskaan luvannut meille tällä tavalla.

Kirkot ja rukoushuoneet käyvät tyhjemmiksi ja tyhjemmiksi. Saarnaamisen asemesta, johon olemme tottuneet sukupolvien ajan - kuten esimerkiksi, että ota ristisi ja seuraa Jeesusta - huvitus, taide ja kulttuuri valtaavat kirkot, joissa olisi pitänyt kokoontua katumuksen ja herätyksen vuoksi. Tämä tulee lisääntymään merkille pantavasti juuri ennen Jeesuksen tulemista.”

Hyvä lukija, oletko samaa mieltä kanssani siitä, että liennytys ja pitkä rauhan aika suurvaltojen välillä on känyt toteen, samoin se mitä profetian kohdassa 2. sanotaan

Profetian lopussa on rohkaisu ja lohdutus: ”Se, joka on saanut syntinsä anteeksi ja jolla on Jeesus Vapahtajana, on turvassa." Huomisessa päivän saarnassa tuon esiin profetian loppuosan, iossa kerrotaan muun muassa köyhien ihmisten virtaamisesta Eurooppaan. Heitä on niin paljon, että heitä aletaan vihata ja kohdella kaltoin kuin juutalaisia ennen toista maailmansotaa. Silloin syntiemme mitta tulee täyteen.

Nyt on rukouksen ja parannuksen teon aika. Syntien mitan täyttymisestä tulevan tuomion ei tarvitse tulla. Vielä on mahdollisuus katua syntejään ja tehdä parannus uskomalla ne anteeksi Jeesuksen Kristuksen maahan vuotaneessa sovintoveressä.

Jeesus Kristus, armahda meitä syntisiä.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 29.10.2020 Tällä kertaa uudelleenjulkaisu yli kymmenen vuoden takaa.

Ystävykset

Veikko katsoi murheellisena kohti keittiön pöydällä lojuvaa lehteä. Hänen sydämensä tuntui raskaalta kuin kivi tuona alakuloisena aamuna. Jokin lehdessä oli painanut hänen mielensä maahan. Päivä oli alkanut tavalliseen tapaan. Ylös varhain ja kahvit ja lenkille. Päivän lehdet postilaatikosta keittiön pöydälle luettavaksi. Ja siellä se oli. Artikkeli hänen hyvästä ystävästään Olavista, johon hän oli tutustunut seurakunnassa. Veikko oli ollut mukana seurakunnan touhuissa jo pian viisi vuotta. Hän oli uskaltautunut niihin kuunneltuaan nuoren untuvikkopapin pitämän koskettavan saarnan. Siinä tämä oli kuvannut sydämeen käyvästi eräharrastustaan ja oman uskonsa syntyvaiheita.

Saarna oli puhutellut Veikkoa voimakkaasti ja oli synnyttänyt hänessä aivan uuden syvyistä pohdintaa. Se oli johtanut siihen että eräänä päivänä Veikko oli lähtenyt seurakunnan miestenpäiville. Siitä hänen ”uransa” seurakunta-aktiivina oli alkanut. Veikko löysi seurakunnasta itselleen pienryhmän. Siellä hän tutustui Olaviin, josta tuli hänelle lähes paras kaveri. He pitivät monet juttuhetket Raamatun asioista ja Olavi neuvoi Veikkoa uskon tielle. Sitten Olavi muutti toiselle paikkakunnalle. Hänestä ei ollut kuulunut mitään enää kolmeen vuoteen.

Tänään hänen kuvansa oli sanomalehden sivuilla. Oli täyttänyt vuosia ja haastattelussa kertoi löytäneensä uuden harrastuksen pari vuotta sitten. Kilpatanssi vei nyt miestä pitkin maailmaa. Kehui viiniä maistavansa silloin tällöin ja muuttuneensa muutenkin suvaitsevaksi kaikille mielenkiintoisille vaikutteille kuten joogalle ja itämaiselle mietiskelylle. Olo tuntui mahtavalta ja meno mukavalta.

Aivan kuin vähätellen Olavi mainitsi haastattelussa luottamustoimensa seurakunnassa edellisellä asuinpaikkakunnallaan. Puhui siihenkin suuntaan että se seurakunta oli ollut kovin jäykkä ja vanhoillinen. Kuulemma kaulusta oli välillä kiristänyt moinen meno. Nyt ei kiristänyt ja rinta oli rottingilla, kertoi Olavi lehdessä. Luettuaan haastattelun Veikko lähti kävelylle tuttua metsäpolkua pitkin. Hän pohti pohtimistaan miten Olavi saattoi nyt olla tuota mieltä. Ja juuri Olavi oli neuvonut hänelle Jeesuksen merkityksen pelastuksen asiassa. Olavi oli tukenut ja neuvonut häntä uskon tiellä monen monta kertaa.

Ja nyt Olavi puhui lehden sivulla aivan kuin Veikko itse olisi voinut puhua ennen hengellistä heräämistään. Minne Olavin usko oli kadonnut, vai oliko? Kävelyltä tultuaan Veikko etsi Olavin puhelinnumeron ja soitti. Puhelimeen vastasi Olavin vaimo. Olavi oli sairaalassa. Hän oli juuri tänään puhunut Veikosta ja oli toivonut näkevänsä tämän. Veikko lähti matkaan seuraavana päivänä. Olavi oli kalpea ja heikko. Oli ottanut sydämestä. Vaihdettuaan kuulumiset Olavi kysyi miksi Veikko oli juuri nyt soittanut. Saatuaan kuulla syyn Olavi huokasi syvään ja kertoi rukoilleensa sairastumisensa jälkeen. Veikon saapuminen oli rukousvastaus.

Olavi kertoi työporukoitten vapaa-ajan tanssikerhosta. Nuoruuden harrastus tanssi sai Olavin innostumaan mukaan kavereiden houkutellessa. Mukaan tuli enenen pitkää samaa rataa viini ja porukan harrastama meditaatio, niin kuin he sitä kutsuivat. ” Voihan sitä kerran kokeilla ”, oli Olavi tuuminut, vaan mietiskely vei mukanaan. Neljä päivää sitten tuli sydänkohtaus ja se pysäytti Olavin miettimään. Mihin hän oli menossa ja mihin ajautumassa?

Veikko sai julistaa ystävälleen Olaville synnit anteeksi Kristuksen nimessä ja sovintoveressä. He hyvästelivät ja päättivät pitää yhteyttä. Ennen pitkää Olavi nähtiin istumassa entisessä kotiseurakunnassaan miestenpäivillä ystävänsä Veikon kutsumana. Olavi piti päivillä todistuspuheenvuoron, jossa hän kertoi harharetkestään ja paluustaan kristillisen seurakunnan yhteyteen. Veikko oli saanut saatella ystävänsä takaisin kotiin.

Muista siis, mistä olet langennut, käänny ja palaa tekemään ensi ajan tekoja.Johanneksen Ilmestys 2:5

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 28.10.2020

Talonrakennusta

Make ja Mimmi olivat päättäneet rakentaa kokonaan uuden talon. Siinäpä olikin pähkäilemistä, minkälaisen ja millä tavalla rakennetun kodin he hankkisivat. Talo tulisi kaupungin uudelle asuinalueelle, jonka kaavoitus oli saatu valmiiksi pari kuukautta sitten. Make ja Mimmi olivat kierrelleet alueen tarkasti ja valinneet sitten metsäsaarekkeeseen rajoittuvan rauhallisen tontin.

Siihen heidän talonsa nousisi. He harkitsivat pitkästä tavarasta hartiapankilla rakentamista. Tästä he kuitenkin perääntyivät kuultuaan hyviltä ystäviltään neuvoja. Paljon helpommalla pääsisi ostamalla talopaketin puolivalmiina ja viimeistelemällä sen itse. Niin säästyisi rutkasti euroja. Perhe säästyisi pahimmalta rutistukselta ja pääsisivät piankin nauttimaan uudesta kodistaan.

Ystävien neuvot otettiin huomioon. Suunnittelu jatkui. Samalla Make ja Mimmi kävivät, niin kuin ennenkin, nuorten aikuisten raamattupiirissä. Kerran siellä sattui heidän mielestään osuva kohta pohdittavaksi rakentajille 1. Korinttilaiskirjeen kolmannesta luvusta: ”Perustus on jo laskettu, ja se on Jeesus Kristus. Muuta perustusta ei kukaan voi laskea.” Sattuipa, sattuipa todellinen rakentajan kohta, he tuumivat. Niinpä niin, perustus on talonkin tärkein osa. Jos se on luja, se ei murru, vaan kannattelee uskollisesti vuosikymmenestä toiseen taloa ja sen painoa.

Niinpä niin, millainen perustus taloon? Sitä Make ja Mimmi nyt pohtivat. Ystävien neuvot menivät moneen suuntaan. Jotkut kannattivat maanvaraista valettua laattaa, yksi pilareitten päälle nostettua perustusta, toinen vanhanaikaista rossipohjaa, joka jättää talon alle tuulettuvan tilan ja estää siten kosteuden tunkeutumisen talon rakenteisiin. Se olisi kyllä kalliimpi, sillä perustuksen pitää silloin ulottua routarajan alapuolelle. Mitä tehdä? Mimmi ja Make kertoivat asiasta Jeesukselle.

Make ja Mimmi päätyivät rossipohjaratkaisuun. He löysivät talovalmistajan, joka tarjosi sellaista. ”Mutta hei, tässä on jotain uutta”, huomasi Mimmi. ”Mummolan rossipohjan alla on tuuletusluukut. Tässä ei sellaisia näytä olevan.” ”Eikö?” ihmetteli Make. Hän soitti talofirmaan. Sieltä kerrottiin, että talon rossipohja pidettäisiin kuivana koneellisesti. Siksi se olisi halvempi rakentaa. Make kiitti tiedoista ja raapi päätään. ” Mitä sanot Mimmi? ” ja selosti tälle saamansa vastauksen. ”Minustakin siinä oli jotain ristiriitaista, mutta en saa mieleeni mitä”, vastasi Mimmi.

”Entä jos katsellaan vielä muita valmistajia?” Pian löytyi yksi tunnettu firma, jota heidän ystävänsäkin kaikki suosittelivat. Sen talopakettien rossipohjaperustukset olivat runsailla luukuilla tuuletettuja, ja perustukset ulottuisivat reilusti alle routarajan. Mimmi ja Make päättivät tilata talonsa sieltä. Sitten he alkoivat suunnitella talonsa huoneratkaisuja, keittiövarustusta, tapetteja ja muuta. Kinastelua tuli jonkun verran. Sitten koitti raamattupiiri. Siellä samaa lukua luettiin eteenpäin: ”Rakennetaanpa tälle perustukselle kullasta, hopeasta, jalokivistä, puusta, heinistä tai oljista, aikanaan tulee ilmi, mitä kukin on saanut aikaan.”

”Nonniin”, nyt selvis, sanoi Mimmi Makelle kun olivat jälleen kotona. ”Kyllä siinäkin raamatunkohdassa viitattiin perustuksen tärkeyteen”, sanoi Mimmi. ”Niin kuin ihmiselämässä Jeesus on ainoa kestävä perustus, sen päälle voi rakentaa tulevaisuutta enemmän tai vähemmän kestävästi.” ” Niin, talonrakentamisessa se tarkoittanee kestävyyttä. Meidän talon seinä- ja muu rakenne ja sisustus voi olla monenkinlaista materiaalia, mutta tärkeintä on luotettavuus”, komppasi Make. He päättivät ettei kiistellä pikkuasioista.

Kun kaivinkone kouhaisi muutaman kerran Maken ja Mimmin tontilla, sen kuljettaja soitti heille ja saanoi maaperän olevan heti pintamaan alla kolmeen metriin liejukkoa. Tontti oli kelvoton rakentamiseen. Onneksi nuoret aikuiset saivat ilman hinnanmuutosta vaihdettua tonttinsa toiseen. Uusi tontti oli rakennuskelpoinen ja puolen vuoden kuluttua Make ja Mimmi pääsivät muuttamaan lähes valmiiseen taloonsa. Pian se oli viimeistelty ja kaikki toimi siinä hyvin. He päättivät pitää kodissaan kiitosseurat.

Kolmen vuoden kuluttua Make huomasi lehtiuutisen lähes uusien omakotitalojen lahoamisesta. Talot oli rakentanut firma, joka mainosti koneellista rossipohjan kuivausta. Se ei ollutkaan toiminut, vaan kosteus oli kertynyt umpinaiseen rossipohjaan ja lahottanut pahoin rakennuksia. ”Kyllä kannatti rukoilla. Kiitos Jeesus että ohjasit meidät valitsemaan luotettavan talotoimittajan”, huokasivat Mimmi ja Make.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 27.10.2020

Mitä sanosin

”Minähän sen tiijän. Näin tämä männöö. Ei se voe olla muutenkaan. Elähän sano mitään. Kyllä minä tämän tiijän. Ei se voe olla toesinkaan.”

”Mitä sinä oekeen höpäjät ukko?” ”En minä höpäjä yhtään mittään. Kuhan vuan puhelen. Vaekka hauille opettelisin jottaen sanommaan.” ”Vae kaloloille sinä huastelisit. Sinä out sellanen vanha höpättäjä ettei voi toesta samanmoesta olla.”

”No ohan se mahollista, ettei ou toesta sellasta moottoriturpoo kun minnoun. Mutta sinnout minuttiin sellaseks opettannu.” ”Kuinka niin?” ”No kun yhteen mäntiin en suanna sanansijoo, kun olit alavariinsä iänessä, aevan kuin oes ikkuisesti viäntävä papukaeja papattanu yötä päevee.”

”No mites se papukaeja sitt tek, kun nyt sinä out tullu ihan sellaseks kaijamatiks että oksat poes. Hyvä kun suan suunvuoroo ies nukkuissain ja unta nähessäin. Niissä puhun minä ja sinnout kuunteluoppilaana. Valaveilla tosin suan sanasta kii sillon kun hörppäset kahvija.”

”Vae sen tähen meillä on niin suuret mukit. Etennii se minun kahvinryystimeni on iso kun puuropata.” ”No pitihän minun joku konsti keksijä, ettei ihan sylyki piäse suussa kuivummaan outellessa puhetuluvas piättymistä.”

”Minäkö muka suan aikaan tuluvija? Ei ou totta ensinkään. Minähän oun etelleenkin aeka hilijanen poeka. Sanosin melekein jotta parka, poeka parka, just niin.” ”Ethä sinä mikkää parka ou, vaekka sinulla on parta. Sinnout ihan tullu ikiramovooniks joka puhuu yötä päevee. Ei siinä auta kun korvatulupat tai kuulon suojamet, että saes ies lehen lukkoo rauhassa, eikä tuo liveratio aena pauhais. Muttas vaekuttoo siltä jotta meidän jutut kiertee sammoo rattoo niin kun nyrkkeilijät kehäsä kun ne otteloo.”

”Totta huastat, vuan minkäs tiet, ee aena ou uutta juttuu mitä kertos. Joten minäpä jatkan siitä mihin äsken jäen: Minähän sen tiijän. Näin tämä männöö. Ei se voe olla muutenkaan. Elähän sano mitään. Kyllä minä tämän tiijän. Ei se voe olla toesinkaan.”

”No voe hyvänen aeka kaks kertoo ja kolome. Mihi ihmeesseen sinä tarvihet tuollasta lorua?””Oot ihan oekeessa jotta kyllä se loru on. Kun minun pitäs ens muanantaina markettikahvilan ukkorinkissä väetellä sen yhen karvankuonolaisen savisaappaalaisen jutikan kanssa, iha vaekka mistä asjoista. Se kun on aena tietävinnään vähä paremmin joka asiasta kun minä.

Siks pittää harjotella etukätteen vuorosanat jottei mäne jauhot suuhun tae ohranvihne kurkkuun sen äijäturjaanin kanssa asioeta viännellessä.” ”Eekö se ukko kestä asiassa? Kiemurtelleeko se aena puhheessaan niinkun kiärme muassa?” ”Niin pyrkii tekemmään." "No minäpä sanon sinullen hyvän neuvonpuolikkaan.” ” No minkä sitte eukkokulta antasit neuvoks?” ” Että relaa vähäsen. Henkäse syvään kaks kertoo jos ruppee kainalot hikkoileen. Rento meiniki. Elä jännitä tok.” ” Auttaahan se. Ja jos ei tunnu auttavan, niin mietihän ukko kulta Jopia Ruamatussa. Hää se vasta haastavan kumppanin keskustelluun saip kanssaan. Jopilla se olj syytä hermopinteeseen. Sinulla ei ou." Kato ukkokulta vaekka ite tästä Pyhästä Kirjasta:

"Totta kai minä tuon tiedän! Ei ihminen voi olla oikeassa Jumalaa vastaan. Se, joka ryhtyisi käymään hänen kanssaan oikeutta, ei pystyisi vastaamaan hänen kysymyksiinsä, ei yhteen tuhannesta." Job.9:2,3

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 26.10.2020

Yllättävä raamattupiiri

Oltiin kokoonnuttu viikottaiseen raamattupiiriin. Tekstinä oli yksi virke ensimmäisestä Johanneksen kirjeestä luvusta neljä: Se, joka on teissä, on suurempi kuin se, joka on maailmassa.” ”Apostoli Johannes sanoo, että se joka on meissä on suurempi kuin se joka on maailmassa. Mitenkähän lienee?” Matti pohti Jumalan sanoja Raamatussa. ”No onhan Jeesus suurempi”, kommentoi Jussi. ”Tuntuu niin turvalliselta kun on suurempi turva kuin ihminen”, pohti Annikki. ”Hei, hitaammin”, pyysi Risto. ”En pysy ajatustenne perässä.” ”Ai sori Risto”, sinä olet uusi piirissä, totesi Matti.

”No olen, ja olen uusi kristittykin. Tulin uskoon vasta viime torstaina neljä päivää sitten.” ”Voi miten ihanaa”, huudahti Annikki. Tiesittekö te muut?” Kaikki pudistivat päätään. ”Miten sinä tulit uskoon? Miten sinä löysit tähän piiriin?” Risto mietti hetken ja aloitti: ”Tämä on vähän pitkä stoori, parasta kun lyhennän sitä.””Ihan miten haluat”, sanoi siihen Matti. Risto jatkoi: ”Tähän piiriin tulin lehti-ilmoituksen perusteella. Mutta uskoontulossa on ollut monta vaihetta. Lapsena kävin pyhäkoulussa. Sain sieltä aina lampaan, jonka liimasin vihkoon. Samalla sain myös raamatunjakeen, joka piti osata ulkoa seuraavalla kerralla. Olin huono ulkoluvussa, ja häpesin kun tuli virheitä."

”Pitikö se lause sanoa ääneen?” kysyi Annikki. ”Piti. Muut aina osasivat, minä en. Aikuisena olen ollut tutkimuksissa, ja niissä todettiin lukihäiriö ja adhd ja se kuulemma selittää huonoa ulkoa oppimista.” ”Voi sinua rassua”, kommentoi Annikki. ”No en nyt sanoisi ihan niinkään. Olin kuitenkin hyvä liikunnassa ja urheilussa, kun kansakoulu alkoi. Olin paras lyöjä pesäpallossa. Sain usein kiekon maaliin jääkiekkopelissä ja olin koulun paras pikajuoksija.” ”Voi että, oot ollu huippu-urheilija”, huokasi Annikki.

”Mutta silti minulla oli epävarma olo. Oli suorituspaineita. Kun sitten neljännellä luokalla joku koulukaveri oli saanut jostain viinaa ja tarjosi minulle, olin heti koukussa. Humalassa estot ja arkuus olivat tipo tiessään.” ”Miltähän sinä vaikuttaisit humalaisena?” ajatteli Annikki taas ääneen. ”Et haluaisi nähdä jos tietäisit millainen olin. Laskuhumalassa monasti aloin rähjätä ja pahoimpitelin monia kavereita.” ”Et kai, miten nyt noin söötti kaveri voisi olla ilkeä?” ihmettei Annkki.

”Hei Annikki, antaa Riston kertoa rauhassa”, tokaisi Jussi. ”No hyvä on sitten, en sano enää mitään”, loukkaantui Annkki. ”Ei hätää”, sanoi Risto ja jatkoi: ”Niin, viina vei miestä ja pian poliisikin. Ensin putkaan ja sitten vankilaan. Pyhäkoulu ja Jumala olivat unohtuneet minulta kauan sitten. Lusittuani kolme vuotta pääsin vapaaksi.” ”Hei mitä sinä olit tehnyt, et kai mitään vakavaa sentään?” lipsautti taas Annikki. ”En haluaisi kertoa.” ”Kerro nyt vaan”, sanoi Annikki. ”Hyvä on. Tein sarjan murtoja koteihin ja kesämökeille.”

”Olit siis murtovaras”, hi hi, tirskui Annikki. Risto katsoi Matti ja Jussia harmistunut ilme kasvoillaan. Matti huomasi Riston vaivautuneisuuden ja meni Annikin luo ja kuiskasi tälle jotain. Annikki tuli loukkaantuneen näköiseksi ja vaikeni. Risto jatkoi: ”En osannut pitää murtohommia hauskoina. Muistot lapsuuden ilosta ja luottamuksesta Jumalaan ja Vapahtajaan nousivat välillä mieleen. Koin ahdistusta ja syyllisyyttä, mutta velkojen maksuun piti jostain saada rahaa. Eräässä kodissa näin lipaston päällä Raamatun ja siinä kauniin tuohesta tehdyn kirjanmerkin. Ylinnä oli nimi Annikki ja sitten teksti musteella kirjoitettuna: ”Herran huomaan uskon elämäni, hän suo voimansa ja neuvonsa. ” ”Mitä, kuinka, missä se koti oli?” huudahti Annikki äkkiä.

”Jostain syystä muistan osoitteen. Se oli Kuopiossa Savirinteenkuja 1.” ”Mitä! Sehän on minun kotini! Sinne murtauduttiin ja varas vei mukanaan sadantuhannen euron arvoisen maalauksen! Ja sinä ruoja sen veit! Tuo se heti takaisin tai päädyt uudestaan telkien taakse!” Annikki oli aivan suunniltaan. ”Sinä senkin rontti häpäisit likaisilla käpälilläsi vielä isomummoni Raamatun ja rakkaan kirjanmerkin sen välissä!” Risto, Matti ja Jussi katsoivat ihmeissään pillastunutta Annkkia. Tämä oli syöksyä Riston kimppuun ja häntä oli pideltävä paikoillaan. Risto pysyi kuitenkin tyynenä.”Kerro millainen se maalaus oli?” kysyi hän Annikilta. ”Kyllä sinä sen tiedät!” pihisi Annikki. Se on Gustav Larssonin merimaisema, jossa on purjelaiva ajautumassa karille.”

Risto mietti hetken ja sanoi: ”Erään suuren lipaston yllä seinällä oli sellainen maalaus, mutta kun koetin ottaa sen, ripustusnaru katkesi. Taulu putosi lipaston taakse. Siellä sen täytyy olla. En ottanut taulua mukaan.” Annikki katsoi Ristoa epäuskoisen näköisenä .”Uskallappas valehdella, niin häkki heilahtaa”, hän puhisi. ”Hei”, sanoi Matti, lähdetään heti katsomaan, niin päästään tästä harmistaa. Niin he tekivät. Taulu löytyi Annikin kotoa lipaston takaa. Se oli hyvässä kunnossa. ”Säästyit häkiltä, tällä kertaa, senkin lurjus”, mutisi Annikki Ristolle. Risto katsoi avuttomana Annikkia. ”Anteeksi että entinen elämäni vielä tuottaa sinulle tuskaa. Eikö kuitenkin ollut Jumalan johdatus, että taulu löytyi?” kysyi Risto. ”Häivy siitä senkin ikiliero”, räyhäsi Annikki yhä.

Raamattupiirin miehet lähtivät ja pitivät vielä palaveria autossa ja Matti ja Jussi ihmettelivät mikä Annkille oikein tuli. Jotenkin ymmärrän Annikkia”, sanoi Risto. ”Hän on sisäisesti haavoitettu ihminen, jota on alistettu ehkä koko elämän. Hänen itsetuntonsa on heikko. Siksi hän ylireagoi ja koettaa sillä tavalla puolustautua. Annan hänelle mielihyvin anteeksi. Olen myös saanut oppitunnin siitä miten vaikeaa on joskus uskoa että Jeesus meissä on suurempi kuin se joka on maailmassa.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 25.10.2020

Korjaamolla

Make ja Rane katselivat nosturilla olevaan autoa. Se ei lähtenyt käyntiin, Siksi se oli korjattavana. Vika ei tuntunut olevan ainakaan automaattivaihteiston elektronisessa ohjausjärjestelmässä. Nyt he tutkivat lambda-anturiin tulevaa johtoa. ”Ei vikaa. Entä itse anturi? Ei vikaa.” ”Lasketaan alas”, sanoi Make Ranelle. Naapurihallissa Otto ja Ville olivat saaneet Letukan moottorin paikoilleen ja kytkettyä. Silloin Make ja Rane naapurikorjaamosta astelivat sisään. ”Olisko teillä hetki aikaa vilkasta yhtä Hondikkaa. Ei lähe käyntiin ja kaikki paikat on katottu läpi.”

”Juu tullaan. Ottakaas sen verran että saadaan koklattua tän Letukan kone. Kattokaa tekin”, sanoi Otto. Hän oli konehuoneen puolella kun Ville starttasi. Hrmm, sanoi moottori. ”Anna sille vähän kierroksii”, huikkasi Otto Villelle. Mhrr, murisi moottori. Sitten tapahtui jotain outoa, se karkasi villiin menoon. Kone huusi kuin pistetty sika. Sitten kuului valtava pamaus. Koneen kyljistä sinkoutui kiertokankia.

”Voi ihmettä, mites tässä näin kävi?” päivittelivät Otto ja Ville. ”Ei olla ikinä nähty että just korjattu moottori hajoo kymmenes sekunnis.” ”Kyllä mekin ihan säikähettiin”, sanoivat Make ja Rane osanottavasti. ”Mutta köh köh, ei kai siitä nouse savua? Yskittää.” Shhh. Jauhesammutin suhisi ja liekit sammuivat. ”Voihan rähmä mikä sotku!” sanoivat Otto ja Ville. Silloin hallin ovelta kuului jonkun ääni: ”Pojat, onko teillä probleemi?”

”Onhan meillä, korjattu moottori hajos ja kuka sen maksaa? Velkaa on tästä hallista ja laitteista. ”Älkää hätäilkö”, sanoi ääni. Nyt näkyi mies äänen takana. Miestä seurasi muitakin, palokunta, ambulanssi ja ohikulkijoita. Mies oli kookas ja tummatukkainen. Hänellä oli yllään arkiset vaatteet. Hän katsoi suoraan silmiin. Hänen äänensä oli kantava ja lempeän tumma: ”Älkää pojat hätäilkö. Minä teen teen teistä ihmisten korjaajia.”

Nuoret automekaanikot katsoivat toisiaan ällistyneenä. ”Mitä tuo mies sanoi? Ihmisten korjaajia? Ei tajuta tästä mitään!” Mutta mies ei ollut tietääkseen mekaanikkojen ihmettelystä.”Näyttäkää minulle sitä autoa.” Mies seisoi höyryävän koneraunion vieressä. ”Pahalta näytttää”, hän sanoi. Sitten mies ojensi kätensä auton ylle. Tapahtui uskomaton asia. Mekaanikot ja muut katsojat hieraisivat silmiään. Letukka näytti aivan ehjältä ja kiilteli puhtauttaan! ”Käynnistäkääpä nyt”, sanoi mies Otolle ja Villelle. ”Tehdään niin kuin haluatte”, sanoivat pojat kunnioitusta äänessään. Letukan kone hyrähti käyntiin ja kehräsi kuin kissa.

”Tämä on ihme!” hihkaisivat mekaanikot. Palokunnan miehet koskettelivat autoa ja sen virheetöntä hurisevaa moottoria sanomatta mitään.” Oliko teilläkin probleemi, sen Hondikan kanssa”, sanoi mies Makelle ja Ranelle.” Onhan meillä. Se ei käynnisty millään.” ”Näyttäkääpäs auto minulle”, sanoi mies. Hän ojensi sitten kätensä sen ylle ja sanoi: ”Käynnistäkää nyt.” Auto käynnistyi mukisematta. Rane koetti käynnistystä uudellen. Ja, auto toimi moitteettomasti.

”Hei, mitä te tarkoititte, että teette meistä ihmisten korjaajia? Ei me osata edes näitä autoja kunnolla avittaa. ””Älkää huolehtiko. Minä opetan teitä ja annan teille minun voimaani. Niin ihmiset tulevat korjatuiksi.” Tämän olivat kuulleet kaikki, jotka vielä tuijottelivat epätavallista kohtausta autohalleissa. Esiin asui nainen, joka itki ja sanoi: ”Tyttäreni on masentunut jo neljättä vuotta. Ei poistu huoneestaankaan.” Nyt puhui joku toinen ja kertoi halvaantuneesta vaimostaan. Pian miehen edessä oli jono ihmisiä kertomassa omista tai toisten sairauksista ja ongelmista.

”Tulkaa illalla kello kuudeksi Kaarikatu kolmeen.Tuokaa heidät, joista puhuitte minulle.” Mekaanikoille hän sanoi:” Menkää kotiin. Sulkekaa nämä korjaamot. Tulkaa illalla Kaarikatu kolmeen.” ”Mutta entä liikeyrityksemme ja niiden velat ja maksut?” kysyivät mekaanikot. ”Ne on jo myyty ja rahat ovat tilillänne”, vastasi mies. Mekaanikot lähtivät koteihinsa. Oli niin kuin mies oli sanonut. He olivat nyt velattomia . Illalla he seisoivat Kaarikadulla.

Paikka oli vuokrattava sali. Se oli pian täynnä ihmisiä. Kun he tulivat jonossa rukoiltaviksi miehen luo, tämä sanoi uusille oppilailleen. ”Tehkää niin kuin näitte minun tekevän autohallissa. Kuunnelkaa heidän asiansa ja ojentakaa sitten kätenne heidän ylitseen.” Oppilaat tekivät niin. Kaikki, jotka olivat saapuneet saliin parantuakseen tai päästäkseen ahdistuksistaan, saivat avun. He parantuivat ja saivat sisimpäänsä ilon ja rohkeuden.

”Kuka sinä oikein olet?” kysyivät uudet oppilaat mieheltä kaikkien lähdettyä. ”Avatkaa Raamattu”, sanoi mies. Lukekaa tästä Markuksen evankeliumin ensimmäisestä luvusta.” Oppilaat lukivat:

” Kun Jeesus kulki Galileanjärven rantaa, hän näki Simonin ja tämän veljen Andreaksen. He olivat järvellä kalastamassa heittoverkolla; he olivat näet kalastajia. Jeesus sanoi heille: "Lähtekää minun mukaani. Minä teen teistä ihmisten kalastajia.”

Piip piip. Make heräsi päiväuniltaan korjaamon takahuoneessa. ”Ohhohh”, hän haukotteli.”Olipa merkillinen, merkillinen uni. Hondikkakin lähti siinä käyntiin. Kokeillaanpas.” Hrrr, auto starttasi ja kävi tasaisesti. ”Hei ! Miten se nyt toimii?” Ihmetteli Rane. ”Mahdatko uskoa jos kerron”, vastasi Make.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 24.10.2020

Armolahjat käyttöön

”Kyllä on sitten armojahjat hyvässä käytössä!” ”Jo osaavat laulaa hienosti!” Kommentit sosiaalisessa mediassa kimpoilivat kehuen seurakunnassa vierailleen yhtyeen esitystä. ”Hei, milloin tulette seuraavat kerran?” joku kysyi bändiltä näiden somesivulla. ”Emme osaa sanoa, ehkä pääsisimme kahden vuoden päästä. Nyt on keikkakalenteri ihan täynnä”, kuului vastaus. Vuorenrannan seurakunnassa oltiin todella tyytyväisiä äsken pidettyyn syksyiseen konserttiin.

Kun sitten koitti seuraava sunnuntai, saatiin kuulla uuden kanttorin bravuria messun päätösmusiikkina. ”Vau! Aivan mahtavaa!” ”Tätä lisää!” ”Tervetuloa seurakuntaamme!” ”On sinulla tuo musiikin armolahja hyvässä käytössä!” Kommentit kaikuivat seurakunnan somessa. Kanttoria kuultiinkin taas pian ja hän lupasi järjestää talvella urkukonsertin. ”Jes! Ollaan mukana,” tsemppasi kanttoria ryhmä seurakuntalaisia.

Ennen vuodenvaihdetta pidettiin riparikauden avaus ja siellä soitti seurakunnan nuorten bändi. Sen soitosta kuului into ja meininki. ”On meillä lahjakkaita nuoria muusikoita omassa seurakunnassa! Ja se Jaska joka lauloi! Sillä on kyllä laulun armolahja!” Jälleen some piippasi kiitosta. Nuorisotyöntekijän puhetta samassa tilaisuudessa ei kukaan muistanut kiittää, eikä edellissunnuntain saarnaa messussa.

Sitten Vuorenrantaan saapui ulkomainen julistaja Englannista ja toi mukanaan laulu-ja soitinryhmän. Vieraan puhe virtasi vuolaana. Tulkilla oli välillä vaikeuksia seurata perässä. Musiikkiryhmä esiintyi ja kajautti ilmoille irkkutyylistä verevärytmistä menoa. ”Tää on oikee show! Tänne kannatti tulla.” ”Kyl oli hyvä sanoma!” ”Karismaattinen saarnamies!” Appit ja muut somekanavat lauloivat ja viestit kulkivat.

Jälleen koitti sunnuntai ja messu. Tuli yhteisen esirukouksen vuoro, jossa mukana rukoilemassa oli kaksi seurakunnan esirukousryhmän ihmistä. He toivat esiin messuun lähetettyjä rukouspyyntöjä. Kirkonpenkissä joku supisi: ”Kyllä menee kauan, luuleeko tuo naapurin Maisa olevansa joku tähti eikä malta lopettaa.” Messun jälkeen seurakunnan somessa supina jatkui. ”Kirkkokäsikirjan rukous riittää”, tilitti nimimerkki Mörö. ”Turhat höpinät pois messusta!” ”Messu ei ole mikään rukouksen maratonlava!” murisi nimimerkki Kivimies.

Kävi kuitenkin niin, että nimmerkki Kivimies vilustui ja sairastui pahasti keuhkokuumeeseen. Sairaalasta käsin hän vapisevin käsin näpytti seurakuntaan esirukouspyynnön. Kun koitti seuraava sunnuntai, hänen vaimonsa oli mukana messussa, ajatukset kuumeisessa miehessään. Kun tuli yhteisen esirukouksen aika, hän toivoi sielllä rukoiltavan myös puolisonsa puolesta. Sen sijaan liturgi ilmoitti, että tästä lähtien esirukouspyynnöt menevät suoraan esirukousryhmälle, koska on tullut valituksia pyyntöjen vievän liikaa aikaa ja olevan usein kiusaannuttavaa kuultavaa.

Keuhkokuumetta sairastavan miehen vaimo otti yhteyttä kirkkoherraan. Hän toivoi ihmisten hädän tulevan viedyksi myös koko seurakuntana yhdessä Jumalalle tiettäväksi. Kirkkoherra sanoi ottavansa asian esiin pappien työkokouksessa. Niin hän tekikin. Seitsemästä papista vain kaksi kannatti esirukouspyyntöjen lukemista messusta. ”On rasittavaa aina tehdä lista niistä”, sanoi joku. ”Ja kuulehan Jumala muutenkin”, sanoi toinen. ”Niin ja joskus jotkut lähettävät viikosta toiseen aina samat pyynnöt”, kommentoi kolmas. ”Mutta emmekö me rukoile itsekin toistuvasti samaa. Entä jos oma perheenjäsen joutuu onnettomuuteen ja on vaarassa kuolla?” kysyi yksi papeista.

Lopputulos oli, ettei seurakuntalaisten pyyntöjä lueta messussa. Tämän vastauksen kirkkoherra lähetti keuhkokuumeeseen sairastuneen miehen vaimolle. Tämä mietti ja rukoili mitä hän tekee. Eroaako kirkosta, jossa yhden ihmisen hätä ei tuntunt merkitsevän paljoakaan? Sitten hän kuitenkin kysyi kirkkoherralta tämän tavaten, että olisiko mahdollista alkaa pitää esirukousiltoja sairaitten paranemisen puolesta. Mietittyään kirkkoherra antoi luvan. Toinen henkilökohtaista esirukousta puolustaneista papeista lupasi olla mukana.

Kävi niin, että sairaita alkoi todella parantua illoissa. Ensimmäisessä illassa rukoiltiin myös esirukousliinojen puolesta, jotka voi ottaa mukaan ja asettaa sairaan pään päälle. ”Tässä.” Vaimo asetti liinan sairaalassa yhä huonommaksi menneen mihnesä pään ylle. Mies tuskin jaksoi nostaa katsettaan. Hän nukahti. Seuraavana päivänä häneltä tuli viesti: ”Kuume on poissa ja olo on hyvä. Pääsen kotiin huomenna, jos kuume ei palaa.” Mies pääsi kotiin.

Muitakin rukousvastauksia alkoi tulla. Sairaita todistettavasti parantui ja apu tuli myös monelle henkistten kuormien taakoittamille. Esirukousilloissa mukana oleva pappi pyysi nyt kirkkoherralta lupaa pitää rukousilloissa opetustuokioita armolahjoista. Hän sai luvan. Ennen pitkää useampi seurakuntalainen halusi rukoilla itselleen Pyhän Hengen armolahjoja, niin kuin 1. Korinttolaiskirjeen luvussa 12 opetetaan. Jotkut rohkaistuivat myös puhumaan esirukousilloissa, jotkut laulamaan, jotkut lähtemään kadulle jakamaan kutsuja näihin iltoihin. Pian illoissa lauloi iloinen ryhmä ylistysvirsiä ja kiitoslauluja.

Älä lyö laimin armolahjaa, jonka sait, 1. Timoteuksen kirje 4:14

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 23.10.2020

Tapahtui hotellissa

Jouni ja Ulla olivat saapuneet Israeliin. Kuumuus huokui heitä vastaan Ben Gurionin lentokentällä. Sää oli mitä aurinkoisin. Joku Suomessa asuva israelilainen tuttu oli kerran vitsaillut Jounille, että hän lupaa maksaa tälle euron jokaisesta vesipisarasta, joka putoaa Israelin taivaalta kesäkuukausien aikana. Tuttu saattoi olla oikeassa, tuumi Jouni nyt, ja mainitsi asiasta vaimolleen Ullalle. ”Veripisarako?” kysyi hän. ”Äs, älä viitsi, kai erotat veden ja veren toisistaan.” tokaisi Jouni. Veri ja veren näkeminen oli Ullalle arkea työssään hoitajana sairaalan leikkausosastolla . Toivottavasti hän ei näkisi sitä kuitenkaan lomamatkallaan.

Pariskunta saapui linja-autolla ryhmänsä muassa Jerusalemiin. He asettuivat asumaan tyylikkääseen hotelliin. Kun oltiin majoittauduttu, matkanjohtaja kävi läpi viikon ohjelman. Osa ajasta käytettäisiin yhteisiin retkiin, osa päivistä olisi omatoimisia. Nyt oli maanantai. Tiistaina olisi ohjelmassa vierailu Jeesuksen aikaisen mallin mukaan tehdyssä kylässä, jossa viljakin jauhettiin kuin 2000 vuotta sitten. ”Tuo saattaa olla kiinnostavaa”, mainitsi Jouni Ullalle. Tämä oli samaa mieltä. Kylä vastasi heidän odotuksiaan, ja moni Raamatussa kerrottu asia tuli heitä lähelle ja ymmärrettävämmäksi kuin ennen. He näkivät myös lampaita ja paimenen. Jounille, joka oli liharuokien ystävä, tuli mieleen kysyä miten lampaitten teurastus kauan sitten hoidettiin. ”Samoin kuin nytkin”, vastasi opas. ”Eläimestä lasketaan veri sen eläessä ja sen jälkeen se teurastetaan.”

Ulla oli kuullut Jounin kysymyksen ja vastauksen siihen. Häntä alkoi puistattaa. ”Ei kai taas?  Haluan olla hetken kuulematta mitään verestä.” Ulla sanoi sen Jounille ja tämä pyysi anteeksi. ”Mennään eteenpäin”, hän sanoi vaimolleen. Samana päivänä matkanjohtaja vei ryhmänsä Yad Vashemiin. Se oli täynnä kertomuksia ja muistoja käsittämättömästä kauhusta, jota juutalaiset saivat kokea toisen maailmasodan aikana. ”Voin pahoin”, sanoi Ulla Jounille heidän palatessaan hotelliin. En olisi lähtenyt koko matkalle, jos olisin tiennyt kohtaavani heti matkan alussa suunnatonta tuskaa ja ahdistusta. Sitä näen työssäni aivan tarpeeksi. Jouni pahoitteli Ullalle sitä, että hän oli tehnyt päätöksen matkakohteesta.

Tiistaina oli omatoimipäivä. Ulla halusi Kuolleelle merelle uimaan. Tilattiin taksi ja kohta oltiin perillä. Mutahoitoa ja kelluntaa vahvassa suolavedessä ja suihku. Se virkisti Ullaa ja Jouniakin. Siten he kiertelivät Jerusalemin basaareissa ja söivät hyvää paikallista ruokaa. Jotenkin iltapäivällä Jouni eksyi lihakauppaan ihailemaan sen tarjontaa. Myyjä tuli heti kysymään haluaako Jouni kosher-lihaa vai tavallista. Jouni muisti, että hotellissa oli ulkona pieni grilli, ja hän osti uteliaisuuttaan puoli kiloa kosherlammasta. Ulla oli sillä aikaa vaateostoksilla.

Illalla Jouni otti lihapaketin esiin ja sanoi menevänsä hotellin pihamaalle. Ulla halusi mukaan. Jouni käveli grillille ja avasi lihapaketin. Sen päällä luki sana kosher hepreaksi ja englanniksi. ”Joko taas! Tuo tapa teurastaa on epäinhimillinen! Ja sinä haluat herkutella sellaisella lihalla!” Ulla suuttui toden teolla. Samalla hänen miehensä sai päälleen Ullan työnaikaiset harmit ja stressit. Jouni sai toden teolla kuulla kunniansa. Sitten Ulla käveli mielenosoituksellisesti pois. Jouni jäi yksin grillaamaan. Kypsennetty liha ei oikein maistunut. Jouni koki olevansa lyöty. Hän jurotti koko loppuillan ja aamullakin hän vain istui hiljaa herättyään ja sama jatkui aamupalalla. Ulla huomasi loukanneensa miestään syvästi. Koko päivänä Jouni puhui tuskin sanaakaan. Katseli vain taivaalle Ullan ottaessa kontaktia.

Illalla oli ryhmän hartaus. Siinä opas otti hartaustekstiksi Heprealaiskirjeen luvun 13 kohdan:”Rauhan Jumala, joka ikuisen liiton uhriveren tähden on nostanut kuolleista lampaiden suuren paimenen, meidän Herramme Jeesuksen, varustakoon teidät hyvillä lahjoillaan, niin että voitte täyttää hänen tahtonsa. Sen, mikä on hänelle mieleen, hän itse tehköön meissä,”

Ulla puri hampaitaan yhteen. Jälleen puhetta verestä. Hän jäi kuitenkin Jounin takia paikoilleen. Ryhmän vetäjä puhui suoraan ihmisten synneistä, ja mainitsi viidennen käskyn tarkoittavan myös henkistä tappamista. Jeesus on sanonut: ”Joka sanoo veljelleen: sinä hullu, on ansainnut helvetin tulen. ”Silloin Ulla pysähtyi kuuntelemaan. Oliko hän tehnyt kuolemansynnin teilaamalla eilen miehensä perin pohjin? Ullalle tuli suunnattoman paha olo. Hartaus jatkui. ”Kukaan ihminen ei ole synnitön, ja on silti vastuussa kaikesta elämästään Jumalan edessä”, sanoi puhuja.

”Me tarvitsemme suunnattomasti uuden liiton verta, jonka Jeesus on vuodattanut ristillä antaessaan itsensä uhriksi syntiemme tähden. Uskomalla tähän uhriin saa syntinsä anteeksi, olipa hän kuka tahansa. ”Kuullessaan tämän Ulla huokasi syvään.” Herra Jeesus, armahda minua syntistä”, hän sanoi tuskin kuuluvalla äänellä. Samalla hän tunsi miehensä hellän kosketuksen olkapäällään. Heidän päänsä painuivat yhteen. Käsi kädessä he kävelivät hartauden päätyttyä huoneeseensa.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 22.10.2020

Tunturissa

Matti oli kiivennyt Kiilopään huipulle. Se oli hänelle tuttu tunturi vuosikymmenten takaa. Hänelle oli tullut tarve lähteä kohti pohjoista.Pois ahdistavasta Etelä-Suomesta. Niin moni asia hänen elämässään oli toisin kuin hän oli osannut koskaan ajatella. Jospa vaeltaminen tuntureilla helpottaisi edes vähän.

Matti oli saapunut tunturin huipulle. Hän oli hengästynyt. Painava vaellusrinkka varusteineen ja eväineen painoi, enemmän kuin nuorena miehenä kauan, kauan sitten. Nyt hän oli viisissäkymmenissä. Nuoruudesta oli aikaa yli kolmekymmentä vuotta. Mihin ne vuodet ovat kadonneet? Kun koetan muistella niitä, tulee tunne kuin niitä ei olisi koskaan ollutkaan. On vain tämä hetki, tämä puuduttava hetki.

Matin olo oli sumuinen. Matti päätti pitää tauon ja juoda kupin kahvia. Hän otti esiin retkikeittimen ja vesipullon. Pian kaasukeittimessä suhisi liekki kuumentamassa vesitilkkaa retkipannussa. Kun Matti mittasi ja kaatoi kahvinjauhon kiehumaisillaan olevaan veteen, kahvin suloinen tuoksu kohosi hänen sieraimiinsa, Matti koki vihdoin rentoutuvansa. Joku hyvä nuoruuden muisto kätkeytyi kuksassa höyryävään ja tuoksuvaan, tummana huokuvaan juomaan.

Niin, hän muisti miten kiivetessän ensimmäisen kerran tunturin huipulle oli ollut täynnä toivoa. Juuri tälle samalle Kiilopäälle. Siitä avautui tunturien selkä. Peräkkäin koiliseen päin katsoessa oli huippujen jono. Vasemmalla Pirttinokka ja Taajosnokka. Niitä vastapäätä olivat Kutturapäät. Kiilopäästä etelään näkyivät Niilanpää ja Rautupää. Siitä kaukana koilisessa liki viidentoista kilometrin päässä siinsi toisen tunturijonon hännillä etäisenä hahmona Puilakkapää.

Tämä näky oli saanut hänet kerran valtoihinsa. Silloin oli tuntunut kuin kaikki olisi mahdollista saavuttaa. Minä vain vaellan ja vaellan onnellisuuden maassa. Murheet ja huolet, niitä ei näy. Nuori voiman tunne oli ollut valtava. Mutta nyt katsellessa tuota samaa näkymää yli kolme vuosikymmentä myöhemmin Matin nuoruuden muistoihin sekoittui pettymysten ja epäonnistumisten katkeruutta. Kahvi oli juotu ja Matti jatkoi matkaa kohti viiden kilometrin päässä näkyviä Kutturapäitä. Hän halusi pystyttää telttansa niiden rinteessä piilevään tasaiseen paikkaan.

Matti katseli haikeana laskeutuvaa yötä. Vielä oli kesän valoisuutta, mutta syksyn kajo odotti jo tulemistaan. Suomen kesä on niin lyhyt. Talvi niin pimeä ja pitkä. Tuleva talvi olisi etenkin ankea. Matti muisteli kaikkea mikä sai hänet huokaamaan. Se oli alkanut viisi vuotta sitten kun oli tullut riitaa vaimon kanssa. Vaimo oli halunnut enemmän omaa aikaa ja oli muuttanut Helsinkiin opiskelemaan uutta alaa. Sille tielleen vaimo oli jäänyt. Lapset olivat jo lähteneet omaan elämäänsä.

Matti oli jäänyt yksin upeaan omakotitaloon Rovaniemelle. Sen hän oli suunnitelltut ja tehnyt yhdessä nuorikkonsa kanssa pysyväksi, elämänmittaiseksi kodiksi. Nyt tässä kodissa asui Matti yksin. Koti oli muuttunut ahdistavaksi paikaksi. Se muistutti kadonneista onnellisista vuosista. Matti oli myynyt sen, ja pian myös menestyvän tietotekniikka-alan yrityksensä amerikkalaiselle yhtiölle. Matti oli perustellut kauppaa oman yrityksensä kasvumahdollisuuksien paranemisella uuden omistajan hallussa.

Nyt Matti tunnisti valehdelleensa silloin itselleen. Sisimmässään hän aavisti uuden omistajan siirtävän työpaikat Suomesta ennen pitkää meren taakse. Nyt Matin parhaat kaverit hänen entisestä firmastaan olivat suurimmaksi osaksi työttömänä. Ja hän kun oli suoraan sanottuna valehdellut heillekin asioiden vain paranevan. Mattia ahdisti vielä enemmän. Ja se, että hän oli menettänyt suurimman osan näistä ystävistään. Matti koki syvää yksinäisyyttä. Epäonnistumisen kokemus ja haaveiden kariutuminen painoivat häntä. Syyllisyys vaivasi. Matti koki että hänen elämänsä oli ohi. Kaikki oli menetetty. Siitä huolimatta että Matti oli nyt miljonääri. Matti nukahti viimein sateen ropistessa hänen telttansa kattoon.

Aamulla kömpiessään teltasta Matti huomasi telttakatokseen tarttuneen paperinpalan. Se oli irronnut jonkun Raamatusta, ilmeisesti nuoren, joka oli ollut täällä riparivaelluksella, ja oli piirtänyt sivun laitaan hassuja tikku-ukkoja ja jonkun ötökänkaltaisen hahmon. Mutta kuka oli tämä nuori? Aamupalaa tehdessään Matti yllätyksekseksi löysi repustaan kokonaisen Raamatun. Sivu oli siitä ja Raamatussa oli hänen lapsensa nimi. Reetta oli kerran lainannut isänsä reppua ripariaikanaan, Nyt Matti muisti. Matti luki kohdan, joka oli irronneessa sivun riekaleessa:

”Vain kourallisen päiviä sinä annoit minulle, elämäni on sinun silmissäsi kuin ohikiitävä hetki. Vain tuulenhenkäys ovat ihmiset, kaikki tyynni.” Psalmi 39:6

Lukiessaan Matti purskahti itkuun. Purkauksen viimein laannuttua Matti koki sisimmässään merkillistä rauhaa. Aivan kuin Jumala olisi lukenut hänen ajatuksensa ja tullut häntä lohduttamaan.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 21.10.2020

Heikkous voi olla joskus Jumalan suunnitelma

Eräs amerikkalainen nuori mies sai Jumalalta kutsun lähteä viidakossa asuvan heimon luo kertomaan heille hyvä uutinen Jeesuksesta Kristuksesta.

Mies lähti matkaan yksin, ja asettui elämään heimon pariin. Mies oppi vähitellen heidän kielensä ja kulttuurinsa. Tärkeä oli täysinäinen vatsa. Sitä taputeltiin tyytyväisenä riippukeinussa kun oltiin saatu syödä kyllikseen. Vainajia ei haudattu, vaan heidät nostettiin köysillä korkealle puihin, mistä petolinnut nokkivat heidän lihansa.

Mies mietti mikä on tie näiden ihmisten sydämeen. Sitten hän sai tietää heimon keskuudessa elävästä vanhasta kertomuksesta, jonka mukaan he saavat suuren uutisen kirjoitettuna Jumalan baanaanipuuhun. Mies koetti selvittää mikä on tämä merkillinen banaanipuu.

Seudulla kasvoi banaanikasveja. Kerran mies avasi sellaisen viidakkoveitsellään pituussuunassa. , Banaanikasvi aukesi keskeltä kahtia lehtineen kuin kirja. Siinä se oli! Hän oli se viestintuoja ja Jumalan banaanipuu oli Raamattu. Heimo hyväksyi selityksen ja otti evankeliumin vastaan.

Mutta vielä oli yksi heimon osa, joka eli rikollisten tavoin vuorenrinteillä olevassa piilopaikassaan. He olivat väkivaltaisia, eikä heitä uskallettu niin vain lähestyä. Mies kuitenkin päätti lähteä tavoittamaan heitäkin. Matkalla vuorelle hän sairastui vakavasti eikä kyennyt liikkumaankaan. Vuorilla elävä heimon osa huomasi miehen, vei hänet asuinsijoilleen ja hoiti terveeksi.

He kertoivat lähetystyötä tekevälle miehelle, että tälle oli onni, että hän sairastui matkalla. Kaikki terveet, jotka tulivat heidän luokseen kutsumatta, surmattiin. Mutta sairaita ei surmattu, vaan autettiin. Tämäkin heimon osa sai nyt kuulla hyvän uutisen Jeesuksesta Kristuksesta, syntien sovittajasta.

Keromus amerikkalaisesta miehestä on tositarina.

Tämä aarre on meillä saviastioissa, jotta nähtäisiin tuon valtavan voiman olevan peräisin Jumalasta eikä meistä itsestämme. 2.Korinttilaiskirje 4:7

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 20.10.2020

Vastoinkäymisiä

Antti ja Veikko olivat molemmat yrittäjiä. He kumpikin kuuluivat liikemiesten hengelliseen järjestöön, joka jakoi Raamattuja kouluihin, hotelleihin ja moniin muihin paikkoihin.Niissä merkeissä he olivat tavanneet kymmenen vuotta sitten ja ystävystyneet. Nyt miehet olivat Veikon isän kesämökillä kauniin järven rannassa. He purkivat toisilleen sydäntään viimeaikaisten tapahtumien vuoksi.

Elettiin 1990-luvun alkua, jolloin suuri itäinen naapurimaa oli lakannut yhtäkkiä olemasta. Suomi, jonka ulkomaankaupasta suuri osa oli käyty sen kanssa, oli ajautunut taloudellisiin vaikeuksiin. Jouduttiin devalvoimaan Suomen markka, jotta saataisiin vienti muihin maihin vetämään. Suuri tragedia kohtasi nyt monia suomalaisia yrittäjiä ja yrityksiä, jotka olivat ottaneet ennen devalvaatiota ulkomaista velkaa, joka oli ollut aikaisemmin edullista. Devalvointi oli suurentanut velkasummaa niin, että monen maksukyky oli ylittynyt, ja yrityksiä meni konkurssiin.

Konkurssiaalto koetteli Suomea muutoinkin. Antin rakennusfirmakin sai sen kokea, kun osa asiakkaista tuli maksukyvyttömiksi, eikä uusia tilauksia tullut. Hänen yhtiönsä teki konkurssin. Samoin kävi Veikon maanrakennusfirmalle. Hän oli juuri rakentanut ulkomaisella velalla suuren hallin firmansa koneita ja niiden huoltoa varten. Työtilausten liki totaalinen katoaminen ja velan määrä ja korko johtivat siihen, että hänenkin yhtiönsä teki konkurssin.

”Miten tästä oikein selvitään?” sanoi Antti. ”Tuskin mitenkään”, vastasi Veikko. ”Kaikki meni konkurssin mukana, oma kotikin, kun se oli lainan vakuutena.” ”Asunnottomia mekin vaimon kanssa olemme”, totesi Antti. ”Onneksi meille järjestyi pieni yksiö kerrostalosta. ”Mutta velkojen lyhennyksiin menee liki jokainen markka kahdenkymmenen vuoden ajan. Meillä on rahaa vain aivan välttämättömiin menoihin. ”

”Niin se on meilläkin”, sanoi Veikko. ”Asumme täällä isäni kesämökillä. Mistä saamme tuloja velkojen maksuun? Ei ole minkäänlaista konetta, jolla alkaisin urakoimaan. Ja kaikki vähäkin, mikä kertyy, otetaan velkojille. Kaikki tämä juuri kun lapsetkin ovat vielä pieniä. ”Veikko näytti masentuneelta ja sitä hän olikin. Lääkäri oli kirjoittanut hänelle mielialalääkettä hänen hermostonsa rauhoittamiseksi. ”Eikö edes Jumala auta?”

”Kaiken tämän tarkoitusta olen minäkin pohtinut tuskastumiseen saakka”, huokasi Antti. ”Mksi juuri nyt, ja miksi juuri meille piti tulla tällainen onnettomuus? Emme ole sitä itse aiheuttaneet.” ”Emme totisesti”, sanoi siihen Veikko. ”Kaikki hoidin viimeistä piirtoa myöten ja maksoin veroni. Nyt elämällä ei tunnu olevan enää mitään tarkoitusta.” ”Niin”, vastasi Antti, olemme maailman tuulien puhaltaessa kuin lastut laineilla. Mutta jospa Jumala kuitenkin auttaa?”

”Miten hän muka auttaisi”, tokaisi Veikko. ”Jos hän olisi ollut tukenamme, ei meille olisi käynyt näin.” Antti kuunteli hiljaa ystävänsä katkeraa vuodatusta. Hän ymmärsi kärsivän Veikon ahdistusta. ”Mutta kuitenkin, olisiko Jumala hylännyt heidät koettelemusten hetkellä?” ”Kuule Veikko, sanoi Antti. Ollaan oltu niin monta kertaa jakamassa Raamattuja ja vakuuttamassa ihmisille, että Jumalan varaan kannattaa rakentaa elämänsä. Jospa Hänellä olisi meille nytkin joku viesti?”

”Ai tarkoitatko peukalokohtaa? Koetetaan sitten”, vastasi Veikko. Antin peukalo osui Saarnaajan kirjan lukuun seitsemän. Antti luki ääneen: ”Hyvänä päivänä iloitse ja pahana päivänä muista, että Jumala on antanut ne molemmat. Ei ihminen voi moittia Jumalaa. ” ”Ei voi olla noin!” huudahti Veikko. ”Ei voi olla. Jumala on hyvä, jos hän on olemassa. Ei hän kohtele ihmistä kuin heittopussia!”

Veikko raivosi Jumalalle pitkän tovin. Kun Veikko viimein vaikeni, Antti sanoi hänelle: ”Ymmärrän sinua oikein hyvin. Minäkin olen syyttänyt konkurssista Jumalaa. Mutta sitten olen päättänyt kuitenkin luottaa häneen. Jospa tällä kaikella on kuitenkin hyvä tarkoitus.” Veikko aikoi sanoa jotain, mutta sulki suunsa.

Vuosia kului, eivätkä Antti ja Veikko juuri tavanneet tosiaan. Viimein koitti päivä, jolloin Antin yrityksen konkurssivelka oli kokonaan maksettu. Vuosien aikana hän oli opiskellut ympäristöinsinööriksi ja vaimonsa opiskeli markkinointia ja vaatturin taitoja. Heille oli syntynyt suunnitelma lähetystyöstä Afrikassa. Antti saikin Suomen valtiolta työtä kehitysyhteistyöprojekteissa Tansaniassa. Siellä hänen vaimonsa auttoi paikallisissa seurakunnissa naisia ompelijan ammattiin ja suunnittelemalla vaatteita. Antin perheelle oli auennut uusi ja siunattu todellisuus.

Eräänä päivänä Antti sai puhelun Veikolta, joka oli vakavasti sairas. Verenpaine oli korkealla, hän oli saanut sydäninfarktin ja odotti nyt ohitusleikkausta. Hänen vaimonsa oli ottanut hänestä eron kolme vuotta sitten. Hän ei ollut enää kestänyt miehensä katkeruutta, joka tihkui jokaiseen päivään. Veikko oli taistellut velkojien kanssa monet kerrat mutta turhaan. Konkurssin tehneen osa ei ollut Suomessa helppo. ”Antti, voisitko rukoilla puolestani. Kaipaan rauhaa ja Jeesuksen sanoja syntieni anteeksisaamisesta. Olen rikkonut katkeruudellani niin paljon perhettäni kohtaan. Nyt koen olevani aivan yksin.” Antti lupasi vaimonsa kanssa muistaa Veikkoa joka päivä.

Hyvänä päivänä iloitse ja pahana päivänä muista, että Jumala on antanut ne molemmat. Ei ihminen voi moittia Jumalaa. Saarnaajan kirja 7:14

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 19.10.2020

Pakohuonepeli

Kaapo söi aamupalaa keittiössä. Samalla radio oli auki ja sieltä tuli jotain ohjelmaa. Syödessään Kaapo mietti uutta pakohuonetta. Sehän on huone tai tila, jostä päästäkseen on keksittävä ratkaisu se oven aukaisemiseen. Ratkaisu löytyy huoneeseen kätkettyjen vihjeitten perusteella.

Kaapo oli innoissaan. Hän oli kavereittensa kanssa perustamassa kotikaupunkiinsa uutta pakohuonepelipaikkaa. Siitä voisi irrota taskurahoja, jos pääsymaksu pelaamiseen olisi vaikka 5 euroa tai kymppikin, jos huone saavuttaisi suosiota. Kapon kaverin Jussin isä oli luvannut poikien ja kolmannen osakkaan Lauran käyttöön ilmaiseksi yhden pienen liikehuoneen keskustassa. ”Tästä tulee mahtavaa! Pitää keksiä lisää ideoita pakopeliin!”

Silloin hänen terävät korvansa erottivat auki olevasta radiosta sanat: ”Jos Poika vapauttaa teidät, te olette todella vapaita.” ”Hei! Tää sopii peliin niin kuin nenä päähän! Mitä siinä muuta sanotaan?” Kaapo höristi korviaan, mutta ohjelma päättyi juuri. Minäpä googlaan….Jos Poika …...” Hei, sehän on Raamatusta! Harmi, se ei oo nykyään oikein kavereitten suosiossa, mut käy hyvin ainakin yhteen peliin kysymykseks. Ja olis se ihan hyvä slogan pelihuonelle.” Kaapo teki muistiinpanoja.

Koulun jälkeen hän lähti kaverinsa Jussin luo. Sinne tuli huoneen kolmaskin osakas, naapurin Laura. Hän oli noheva äidinkielessä ja hänellä oli hyvä mielikuvitus.He ottivat muistiinpanonsa esiin. ”Katsotaas, montako peliä me ollaan jo keksitty. Niitä oli viisi ja kuudes työn alla. Mut meidän pakohuoneelta puuttuu nimi.” ”Hei, mulla on yks uusi slogan, kuunnelkaas: ” Jos Poika vapauttaa teidät, te olette todella vapaita. ” No kyl siinä on jotain, sanoivat toiset. Tarkotitko että pakohuoneen nimeks tulis Poika? Niin tai Poika vapauttaa!” No mitä järkee sellasessa nimessä on? Yhtä hyvin vois olla Tyttö vapauttaa.”

”No kyl mulle käy tyttökin”, sanoi Kaapo. ”Ihan sama, kommetoi Laura. En oo sellanen feministi.” ”Eikä me olla sovinisteja”, sanoivat Kaapo ja Jussi yhteen ääneen. ”Tiedetään”, vastasi Laura. Mut vetävä nimi me tarvittais.” ”No miten prosentuaalisesti, kummat on enemmän kiinnostuneit tällasest pakohuoneest. Pojat vai tytöt?” kysyi Laura. ”En mä tiijä, vastasi Kaapo, mut nimi huonelle pitäs saada. Hei, no mites olis vaikka Venkula?” ”Se on hyvä!” huudahtivat Laura ja Jussi. Niinpä he suunnittelivat Juuson tietokoneella hienon nimikyltin ja myös logon, jossa nimi Venkula esiintyi.

”Miltäs näyttää?” kysyivät he toisiltaan. ”Hyvältä näyttää!” vastasivat he toisilleen. ”Mut hei, entä se slogan Poika vapauttaa?” muisti Kaapo äkkiä. ”No onhan se ihan hyvä, laita se uusimman pelin numero kuusi ratkaistaviin kysymyksiin”, sanoi Laura. ”Ai mitä sä tarkotat?” kysyi Kaapo. ”No tehtävä vois olla ottaa selvä, mikä on tän pojan nimi. Sähän sanoit kuullees tuon virkkeen radiosta?” ”Joo, niin kuulin tänä aamuna. Selvä, tehdään niin”, sanoi Kaapo. ”Mut meillä on sitte kuusi pelivaihtoehtoo. Mikä otetaan käyttöön ekaks?” ”No arvotaan”, sanoivat toiset. Arpa osui numerolle kuusi.

Kolmikko Jussi, Kaapo ja Laura laittoivat mainosrattaat liikkeelle. Koulun seinälle ja someen laitettiin viestiä ja infoa uudesta pakohuoneesta nimeltä Venkula. Huoneelle oli tehty myös omat kotisivut ja sinne ajanvarauskalenteri, josta voi varata peliajan Venkulaan. Hinta tunnin pelille oli 5 euroa per henkilö. Kalenteriin alkoi tulla kivasti varauksia. ”Hei, mahtavaa!” totesivat huoneen rakentajat.

Avajaiset olivat kahden viikon kuluttua lauantaina. Ensimmäisessä ryhmässä oli täydet kymmenen henkeä. He olivat samasta koulusta kuin Kaapo, Jussi ja Laura. ”Onpa mahtavan näköinen huone!” he huudahtivat.” Aivan kuin merirosvoluola!” Tunnin avausaika napsahti käyntiin ja ovi kilpailijoitten takana sulkeutui. Vihjeitä löytyi ja niitä ratkaistiin. Hei, mikäs tää vihje on: ” Oli kuutamo kun merirosvot vangittiin.” ”Jos pitää etsiä joku kuva tai joku missä on kuu tai kuutamo”, sanoi joku. Aivan oikein! Seinällä oli taulu, jossa oli kuutamo. Sen takaa löytyi viimeinen vihje: ”Jos Poika vapauttaa teidät, te olette todella vapaita.” ”No sopii kyllä juoneen, mut kuka tai mikä on tää Poika?” Pähkäiltiin ja googlattiin muinaisten merirosvojen nimiä. Ei tärpännyt. ”Hei mutta jos laitat googleen tuon koko lauseen?” ”Selvä. Nyt selvis!” ”Ai se pojan nimi?” ”Joo, se on Jeesus!” ”Pöö, Jeesus, tyhmää.” sanoivat jotkut ryhmästä.

”No mut tekstaa se nimi tohon ovenavauspuhelimeen ja lähetä valvojalle”, sanoivat toiset. Piip. Viesti lähti. Naps! Pakohuoneen ovi aukesi! ”Onneksi olkoon! Selvisitte ja aikaa jäi vielä 10 minuuttia jäljellekin!” sanoi Jussi, joka oli pelin valvojana.

Jos Poika vapauttaa teidät, te olette todella vapaita. Johanneksen evankeliumi 8:36

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 18.10.2020

Lenkkeilevä Maikki yllättyy

Maikki Jankkonen hikoili. Hän oli juossut tänä aamuna jo 8 km. Hiki valui otsalta nenänvarteen ja siitä putoili verkkapusakkaan hänen hölkätessään päivittäistä aamulenkkiään koleassa syyssäässä. ”Tästä tulee mahtava olo”, hän ajatteli venytellessään lenkkipolun varressa olevalla kuntolaitesaarekkeella. ”Vielä pulahdan järveen ja sitten kotiin ja päivän töihin.”

Tämä oli kuntokuurin toinen viikko. Oli kertynyt vähän läskiä vyötärölle ja siitä piti päästä eroon. Hän oli ennenkin spurtannut, joulun jälkeen, kesäloman jälkeen, syysloman jälkeen...paino tuppasi tulemaan takaisin. Herkut maistuivat erityisesti loma-aikoina ja juhlapyhinä Hän oli perheineen viettänyt jo monta talvilomaa Espanjan lomasaarilla Afrikan kupeessa. Siellä oli aina leppeä keli ja pöydät notkuivat herkkuja.

No niin. Päivän työt oli tehty. Sitten olisi seurakunnan kerho, jota hän oli lupautunut vetämään syys-ja kevätkauden. Kerho kokoontui joka viikko torstaisin. Vähän haukotutti. Kerhokerrat tuntuivat niin tasapaksuilta, aina samanlaisilta. Niitä oli takana nyt neljä. Miten jaksan pitää kerhoa kevääseen? Kun syksy eteni marraskuun loppuun, Maikki oli jo puhki kerhon kanssa. Onneksi sen suostui ottamaan vetääkseen seurakunnan diakoni.

Olihan Maikki ollut mukana seurakunnassa jo pitkään. Siellä tuli niin hyvä olo. Kun urut soivat ja taitava kanttori aloitti konsertin toisten muusikoiden kanssa, hän oli paikalla. Kun vierailulle tuli hyvä puhuja, Maikki oli paikalla. Tuli niin mukavia väristyksiä puhujan maalaillessa kuulijoiden eteen ihmisten erilaisia elämänkohtaloita, jotka olivat johtaneet heidät Kristuksen luo. Tätä asiaa Maikki oli itsekin pohtinut.

Hän oli aina pärjännyt elämässä hyvin. Hänellä oli terveyttä, suurenmoinen perhe, mainio työpaikka, ystäviä, komea talo.”Mitä muuta voisin toivoa?” hän ajatteli. Seurakunta toi mukavan lisän tähän kaikkeen. Tosin hänen oli myönnettävä, ettei jaksanut kovin pitkää aikaa keskittyä yhteen asiaan. Hän halusi vaihtelua, tunnelmaa, elämyksiä. Ehkä siksi pyhäkoulun pitäminenkin oli jäänyt yhteen kevätkauteen ja avustaminen kirkkokahviringissä samoin.

Syksy eteni ja alkoi joulunodotus, adventin aika. Pelastusarmeijan joulupata oli pystytetty kauppakeskuksen eteen niin kuin ennenkin. Sen ääressä seisoi harmaantunut nainen pelastusarmeijan univormussa. Maikki käveli padan ohi usein käydessään kaupassa. ”Eikö tuo ole sama nainen kuin viimekin vuonna?” hän mietti, ”Ja sitä edellisenä vuotena ja sitä edellisenä...Hyvänen aika, tosiaan.” Hän muisti äkkiä, että hän oli nähnyt saman padanvahdin tässä samassa paikassa ollessaan lapsi, niin…. kolmekymmentäviisi vuotta sitten

Maikkia asia alkoi vaivata, ja jälleen kauppareissullaan ollessa hän pysähtyi naisen luo kysymään muistiko hän oikein. ”Hyvää päivää Maikki”, tervehti nainen häntä. ”Mitä, miten sinä voit tuntea minut?” hämmästyi Maikki.” Sinä olit lapsena minun pyhäkoulussani. Muistatko?” Maikki alkoi muistaa. ”Siitä lähtien olen joka päivä rukoillut puolestasi. Miten siis olisin voinut unohtaa sinut?” ”Rukoillut, minut puolestani? Kolmekymmentä ja viisi vuotta joka päivä?”

Maikille tuli merkillinen, lämmin olo. Hänen silmänsä kostuivat ja hän katseli esirukoilijaansa kyynelten läpi. ”Sinä olet rukoillut puolestani kaikki nämä pitkät ja välillä vaikeatkin vuodet.” Maikki purskahti itkuun. ”Sinä olet rukoillut puolestani päivästä ja vuodesta toiseen. Siitäkö johtuu, että minusta on usein tuntunut, etenkin kun on ollut vaikeaa, että minua kannetaan ahdistusten läpi valoa kohti. Ja valo on aina voittanut. Voi miten osaisin kiittää sinua?” Maikki halasi joulupadan vartijaa.

Tämänkin katseesa oli kyyneliä. Nainen hymyili. ”Kiitos Maikki näistä sanoistasi. Et tiedä miten iloiseksi tulin niistä. Ja saanko edelleen muistaa sinua rukouksin?” ”Voi saat”, vastasi Maikki, ”Ja nyt minäkin alan rukoilla, sinun puolestasi ja muidenkin, ketkä Herra sydämelleni antaa.”Maikki otti laukustaan kukkaron ja laittoi pataan huomattavan summan rahaa. ”Kiitos. Ja hyvää adventin aikaa! Toivotti joulupadan vartija Maikille.”

Kotiin kävellessään Maikki kiitti Jumalaa esirukoilijastaan, ja pyysi itselleen kärsivällisyyttä ja kestävyyttä omaan esirukoilijan tehtäväänsä. ”Se alkaa nyt.” Ja Maikki ehti rukoilla jo monen vastaantulijan puolesta matkalla kaupasta kotiin.

Teidän kuuliaisuutenne on tullut kaikkien tietoon. Siksi olen teistä iloinen ja toivon, että olisitte taitavia hyvässä mutta taitamattomia pahassa. Roomalaiskirje 16: 19

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 17.10. 2020

Putkifirman työntekijä

Aapeli oli pyhäkoulussa. Siellä oli aiheena Israelin kansan korpivaelluksen päätös ja kansan saamat ohjeet menestyvään elämään. Sana menestys tarttui Aapelin korviin. Kotiin tultuaan hän kuuli vanhempiensa keskustelevan firmasta, jossa Aapelin isä oli töissä. Sen menestys oli kärsinyt viime aikoina takaiskuja. Aapeli siihen: ” Iskä, pyhäkoulussa annettiin ohjeita menestyvään elämään.” ”Ai vai niin”, mutisi Aapelin iskä, ja jatkoi puhettaan Aapelin äidin kanssa.

”No kuuntele nyt poikaasi. Hänellä on sinulle asiaa”, sanoi Aapelin äiti miehelleen. ”No kerrohan sitten”, lausahti iskä Aapelille. ”No siellä sanottiin että seuraavan ohjeen noudattaminen tuo menestyksen.” Aapeli avasi pienen Raamatun, joka hänellä oli käsissään ja luki viidennestä Mooseksen kirjasta luvusta kymmenen:

"Kuulkaa siis, israelilaiset! Herra, teidän Jumalanne, ei vaadi teiltä muuta kuin sen, että pelkäätte häntä, että aina vaellatte hänen teitään, että rakastatte häntä ja palvelette häntä koko sydämestänne ja koko sielustanne.”

”Miten tuo muka voisi auttaa taloudellisissa vaikeuksissa?” ihmetteli Aapeli iskä. ”Pyhäkoulutäti opetti, että Jumala tietää parhaiten mikä ihmisille sopii. Se on kunnioittaa aina taivaan Iskää ja elää se todeksi ihmisten kanssa.” ”No mitä se tarkoittaa?” ihmetteli Aapelin iskä vielä. ”Täti pyhäkoulussa sanoi, että esimerkiksi rehellisyys raha-asioissa on samalla lähimmäisten ja heidän Luojansa kunnioittamista. ”Vai niin”, tuhahti Aapelin iskä ja jatkoi juttuaan vaimonsa kanssa.

Seuraavana aamuna sanomalehti käsitteli Aapelin iskän työnantajaa. Oli käynyt ilmi, että sen kiinteistöjen peruskorjauksissa käyttämät vesijohtoputket ja venttiilit eivät olleet suomalaisten standardien mukaisia. Firma oli kulujaan pienentääkseen hankkinut putket ja venttiilit ja muitakin tarvikkeita halvalla. Ne olivat olleet sekundaa ja siksi oli tullut useita vesivahinkoja pian firman tekemien putkiremonttien jälkeen. Nyt asiakkaiden luottamus oli mennyt ja firma oli menettänyt lähes kaikki tilauksensa. Lisäksi sitä painoi oikeuden päätös korvata aiheutuneet vahingot. Firma oli tiennyt tarvikkeiden laatuongelmat, mutta oli sortunut ahneuteen.

Aapelin iskä luki uutisen ääneen kahvia juodessaan. ”Eikö rehellisyydellä ole muka väliä?” tokaisi Aapelin äiti miehelleen. Taidat olla kohta työtön perheenpää.” ”Pidä sinä nainen viisaat kommenttisi omana tietonasi!” huusi Aapelin iskä. ”Senkin kaiken tietävä uutiskommentaattori. Itse olet aina äänessä ja tiedät muka kaiken paremmin!” Syntyi kunnon perheriita. Iskä lähti ovet paukkuen töihin. ”Äiti”, sanoi Aapeli itku silmässä. ”En kai minä suututtanut iskää?” ”Et toki, sen teki iskän huono omatunto.”

Aapelin äiti tunsi miehensä hyvin. Omatunto kolkutellen Aapelin iskä astui firman pukuhuoneeseen. Siellä oli alakuloisia työmiehiä, osa heistä näytti kiukustuneilta. Aapelin iskää kolkutti se, ettei hän ollut maininnut kenellekään huomaamistaan laatuongelmista. Hän oli vain mitään sanomatta asentanut putkistoja, joiden hän epäili vuotavan jo viiden vuoden sisällä ja pilaavan monta huoneistoa. Pelko oman työpaikan ja mukavien työkaverien menettämisestä oli saanut hänet sulkemaan suunsa.

Pian firman esimies tuli työväen luokse. Ilmoitettiin firman joutuneen velkojien käsiin. Se jättäisi ensi viikolla konkurssi- ilmoituksen. Kaikki työntekijät irtisanottaisiin. Uutinen kuunneltiin suomalaiseen tapaan hiljaisuuden vallitessa. Mutta esimiehen poistuttua alkoi kovaääninen jälkipyykki. Työmiehet haukkuivat firman ja sen johdon maanrakoon ja syyttivät sitä vastuuttomasta toiminnasta. Silloin Aapelin isä vihdoin rohkaisi itsensä ja avasi suunsa.

”Kuulkaa, saisinko minäkin suunvuoron.” Työtoverit hiljenivät. ”Minä olen yksi teistä ja me kaikki olemme olleet asentamassa noita putkia ja venttiileitä. Eikö kukaan huomannut niiden heikkolaatuisuutta? Käsi pystyyn, ketkä eivät huomanneet?” Joku nosti kätensä puolitiehen, mutta laski sen alas. ”No niin, minäkin huomasin tekeväni sutta ja sekundaa, mutta en kertonut havainnoistani eteenpäin. Miksi? Koska pelkäsin työpaikan menettämistä ja kaverien katoamista.

Miten on teidän laitanne?” Kukaan ei sanonut Aapelin iskälle mitään. ”Tiedättekö, minulla ainakin on paha olla ja huono omatuntio. Olen ollut osaltani tuottamassa lukuisille perheille murhetta ja varmaa vahinkoa suurten summien edestä. Koen tästä häpeää ja syyllisyyttä.”

Hän sanoi vielä: ”Minulla on kotona viisas poika, joka toi eilen terveisiä pyhäkoulusta. Siellä oli opetettu, että Jumalan kunnioittaminen on kaiken elämän perusta. Ken kunnioittaa Jumalaa, kunnioittaa myös lähimmäistään. Siihen kuuluu myös rehellisyys. Jumalan unohtaminen taas on kaikkien elämän ongelmien alkusyy. Tähän tulokseen olen minäkin tänään tullut.”

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 17.10.2020

Suomenlahdella

Kalevi oli lähtenyt kaverinsa Olavin kanssa purjehtimaan Suomenlahdelle kymmenmetrisellä purjeveneellä. Se oli hienossa kunnossa, vaikka olikin jo 40 vuotta vanha. Sen valkoiset purjeet kohosivat taivasta kohti kireänä tuulen paineesta. Vaahtopäät pärskivät valkoisen veneen keulassa kuin kalaparvi. Tämä oli Kalevin ensimmäinen pitempi purjehdusreissu. Veneen hän oli ostanut viime syksynä ja oli kunnostanut sitä koko talven pressukatoksessa.

Olavi nautti täysin siemauksin merellä olosta. Hän ei ollut tullut koskaan pahoinvoivaksi merenkäynnissä kovemmassakaan kelissä. Hän oli Kalevin hyvä ystävä, joka innostanut tätä uuden harrastuksen pariin. Vaaleatukkainen Olavi oli viisi vuotta Kalevia vanhempi ja oli kokenut purjehtija. Viime talvena hän oli opettanut Kaleville merenkulun säännöt ja merimerkit. Myös suunnistus merellä oli opiskeltu teorian tasolla. Nyt oli menossa harjoittelujakso.

Meri oli tuulinen, mutta ei puuskainen. Tasainen 8 sekuntimetrin tuuli työnsi Kalevin venettä koillisesta kohti lounasta. Kotka, josta he olivat lähteneet aamuseitsemältä, oli jäänyt kauas taakse. Miten ruori vastaa komentoihin? Kysyi Olavi Kalevilta. Hyvin on totellut koko ajan, vastasi Kalevi.

Lokki on vakaa vene purjehtia. Pitää suuntansa hyvin. Se on tärkeä ominaisuus pitkänmatkan purjehduksissa, sanoi Kalevi. Olisi työlästä vahtia koko ajan veneen käytöstä. Monet kilpaveneet on tehty herkiksi kääntymään, mutta tässä on syvä ja pitkä köli.

Lokki oli veneen nimi. Se oli löytynyt Kalevin purjehdustuttavien kautta. Eräs iäkäs veneenomistaja oli myymässä kolmekymmentä vuotta omistamaansa Lokkia. Hän oli huoltanut sen säännöllisesti ja suorittanut tarvittavat korjaukset ajoissa. Vene ei paljon uutta hävennyt. Siinä oli tilava kajuutta ja toimiva pentteri. Olavi lähti sinne valmistamaan heille lounasta. Se oli tehty rannassa valmiiksi lämpölaukkuun. Tarvitsi vain ottaa esiin valmiit annokset. Juuri kun hän oli nousemassa kannelle, vaimakas tuulenpyörre osui veneeseen. Se oli käsittämättömän raju. Vene kallistui niin, että partaan yli tulvahti vettä istumalaatikkoon.

Tuuli yltyi puhallukseksi, jollaista Olavi ei ollut koskaan kohdannut Suomen merialueilla liikkuessaan. Tämän täytyy olla ilmastonmuutoksen aikaansaama ilmiö, aivan luonnoton, ajatteli Olavi kömpiessään pystyyn vaatteet märkänä. Vilkaistessaan ruoriin hän ei nähnyt Kalevia missään. "Kalevii! Kalevii"! 0lavi karjui niin lujaa kuin pystyi. Olavi antoi katseensa nopeasti kiertää ympäröivällä merellä. Tuolla, jo sadan metrin päässä vilkahti oranssinen piste. Sen täytyi olla Kalevi. Äkillinen kallistuminen oli tempaissut hänet mereen!

Juuri niin oli käynyt. Kalevi oli ottanut kiikarit esiin ja tarkasteli merta ja siellä purjehtivaa laivaa. Se oli rahtilaiva matkalla Suomeen. Kalevi katseli ihaillen suuren aluksen majesteettista kulkua aallokossa. Mutta sitten. Seuraaava muistikuva Kalevilla oli viiltävä kipu päässä ja tunne hukkumisesta. Hän oli niellyt vettä ja pärski sitä nyt ulos. Kalevin ajatukset olivat jonkun aikaa sekavat, mutta sitten hän käsitti mitä oli tapahtunut. Pyöteinen tuuli oli heilauttanut isonpurjeen puomeineen edes takaisin. Samalla Kalevi oli rojahtanut eteenpäin. Puomi oli iskenyt häntä päähän ja hän oli pyörtynyt ja pudonnut mereen.

Onneksi hänellä oli pelastusliivit päällä, Mutta niissä oli jokin vika. Ne tuntuivat yhä raskaammilta. "Nämä liivit imevät vettä kuin sieni! Niistä pitää päästä eroon ennenkuin ne vetävät minut pinnan alle!" Kalevi tempoi liivit irti. Mutta samalla hän menetti vihellyspillin ja tuli lähes näkymättömäksi Olaville, joka oli saanut Lokin hitaasti kääntymään vastatuuleen. Olavi katsoi oransseja liivejä eikä tiennyt Kalevin irtaantuneen niistä.

Vesi oli kylmää. Vaikka Kalevi oli hyvä uimari ja harrasti talvella avantouintia, hän huomasi vähitellen kangistuvansa. Hän koetti huutaa Olaville, mutta tuuli ja aallot veivät äänen mennessään.

”Jos en pian pääse takaisin veneeseen, hukun”, Olavi ajatteli. Hän oli uskovainen mies. Rippikouluaikana hän oli tullut hengelliseen herätykseen. Jeesus oli saanut ottaa yhden kadonneen lampaan, Kalevin hoiviinsa. ”Jos hukun, niin pääsenkö taivaaseen?” Kalevi oli peloissaan. ”En ole vielä valmis lähtemään sinne. Auta Jeesus, minä hukun! ”

Silloin hän näki punaisen raketin nousevan taivaalle. Se ei ollut kaukana. Kalevi ponnisti voimansa äärimmilleen. Sydän tuntui hyppäävän rinnasta ulos ja keuhkoihin sattui. Kalevi riisui pois liki kaikki vaatteensa ja liikutteli sitkeästi käsiään ja jalkojaan. Loputtomalta tuntuvan ajan jälkeen Kalevi tunsi jalkojensa alla ensin kivikkoa ja sitten maata. Hän oli tullut jonkin saaren rantaan!

Viimeisillä voimillaan Kalevi kiipesi täristen ja vapisten ylös rantakalliota. Häntä kohti lähti juoksemaan joku ihminen.

Saari oli Ristisaari. Olavi oli tehnyt radiopuhelimella hälytyksen. Joku veneilijä oli vastannut ja sitten ampunut ilmaan hätäraketteja. Niiden valon Kalevi oli nähnyt. Kalevi lysähti polvilleen ja kiitti Jumalaa, joka oli varjellut hänet kuolemasta.

Jumala on myös vahvistava teitä loppuun saakka. 1.Korinttilaiskirje 1:8

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 15.10.2020

Verovirastossa

Herra Niikula käveli kadulla. Hänellä oli kiire ja hän tiesi hyvän oikotien kotoa virastoon, jossa oli hänen työpaikkansa. Tuosta, Ruususen kadun ja Aleksanterin kadun kulmasta oikealle… Mutta mitä! Tie oli suljettu. Tietyö. Keskellä katua oli iso kuoppa, ja jalkakäytäviä juuri asvaltoitiin. Herra Niikula vilkaisi ympärilleen. Näytti olevan kahvitauko tai jotain, kun työmaalla ei nyt näkynyt ketään. Niikula käveli päättäväisesti juuri asvaltoidulla jalkakäytävällä ja pian otti juoksuaskeleitakin. Sitten hänen oli ylitettävä katu ja hän astahteli höyryävän asvaltin poikki.

Huraa! Ehdin ajoissa töihin! Niikula astui viraston ovesta sisään ja kiipesi kolmanteen kerrokseen, jossa hänen työpisteensä oli. Hän toimi veroviraston asiakaspalvelijana. Sitten tuli ensimmäinen asiakas. ”Hyvää päivää. Olipa helppo löytää perille kun reitti oli niin hyvin viitoitettu.” Herra Niikula kiitti kohteliaasti. Sitten hänellä välähti. ”Anteeksi, mistä viitoituksesta puhutte?” ”Potatikossa ja ja käytävällä oli mustat askeleitten jäljet. Ne johtivat suoraan tänne. Musta väri oli mainio. Se väri sopii verokarhun virastoon hyvin.””Ahaa, kiitos”, vastasi herra Niikula tyynesti.

Itsekseen hän mietti mistä jäljet olvat tulleet. Ei niitä näkynyt hänen saapuessaan. Silloin hänellä välähti. Kengät! Hän katsoi vaivihkaa kenkiinsä. Kauhistus! Viraston lattialla oli joukko kengänkuvia. Herra Niikula nielaisi kuuluvasti. Asiakas kuuli sen ja tarjosi osanottavasti yskänpastillin. ”Kiitos”, sanoi herra Niikula. Asiakkaan lähdettyä hän lukitsi viraston oven ja juoksi siivouskaapille. Nyt oli kiire! Verotoimiston johtaja oli tuikitarkka mies. Hän suuttuisi varmasti nähdessään sotkun virastonsa lattialla.

Mutta entä portaikko kadulta tänne? Kauhistus! Se piti saada puhtaaksi. Niikula säntäili sinne tänne. Kun lattia oli puhdas, virasto lemusi voimakkaasti vielä bitumin ja puhdistusaineen sekoitukselta. Niikula oli sukkasillaan, sillä hänen kenkänsä olivat yhä bitumin tahraamat. Äkkiä viraston oveen koputettiin. Siellä oli vihaisen näköinen mies työmaa-asussa. ”Ahaa! Tänne jäljet johtivat! Ja siinä niiden tekijä! Pitelee likaisia kenkiään ja täällä haisee bitumi! Tästä ette pääse vähällä. Eikös niin. Te kävelitte tunti sitten vasta asvaltoidulla jalkakäytävällä?” Herra Niikula katsoi miestä, sitten kenkiään ja taas miestä. Hän oil jäänyt kiiinni itse teosta eikä valehtelu olisi tullut kysymykseenkään.

”Mi-minä se olin, oli niin kiire töihin…” ”Vai kiire. Kiire on meilläkin saada katu valmiiksi. Nyt jalkakäytävän asvaltointi meni uusiksi. Esimieheni antoi minulle juuri rapsut kun en ollut valvonut työmaata kyllin tarkasti ja uusi asvaltointi menee minun kukkarostani ja näköjään teidänkin! Jalanjälkiä asvaltissa ei hyväksytä!”

”Niinkö on?” ”Kyllä vaan”, vastasi työmaapomo. ”Kuka te muuten olette”, kysyi herra Niikula. ”Mitä se teihin koskee?” ”Onhan kyse rahasta ja korvauksista. Täytyy allekirjoittaa viralliset paperit asiasta”, vastasi herra Niikula. ”Hyvä on. Olen Otto Markkanen ja tässä on henkilökorttini”, vastasi pomo työmaalta. Kun herra Niikula kuuli miehen nimen, hänellä välähti. Hän siirsi lukulaitteella pomon tiedot veroviraston tietokantaan. ”Kyllä! Muistin oikein”, ajatteli herra Niikula. Tällä miehellä on verorästejä kolmekymmentuhatta euroa.

Kuulkaa, tietokone näyttää teidän olevan velkaa veroja valtiolle ison summan. Työmaapomo hätkähti. Hänen vilppinsä oli huomattu! ”Mutta tässä tilanteessa ehdotan teille seueraavaa. Jos alennatte minun korvaustani niin pyyhin pois osan verorästeistänne.” Pomomies mietti hetken ja sanoi: ”Tehdään niin, mutta onko varmaa ettette jää kiinni. On varmaa, ja onhan tässä minullakin oma lehmä ojassa.” Pomo lähti ja herra Niikula nielaisi. ”Mitähän tässä tuli tehtyä?” Sitten herra Niikula soitti siivousfirmalle että se poistaisi jäljet rappukäytävästä.

Meni aikaa vuosi. Eräänä aamuna verotoimiston johtaja kutsui herra Niikulan luokseen.”On käynyt ilmi, että Otto Markkasen verorästeistä oli poistettu osa. Onko teillä herra Niikula tästä tietoa?” Niikulan oli pakko myöntää. ”Kai tiedätte, että tästä seuraa teille potkut ja suuri sakkosumma maksettavaksi.Hyvä jos vältytte joutumasta oikeuteen.” Silloin herra Niilulalla välähti. ”No jos asia on niin, niin silloin samaa periaatetta noudattaen minun on annettava ilmi se, että olette ostanut viisi vuotta sitten verohallinnon omistaman suuren kerrostalohuoneiston huomattavasti alle sen todellisen arvon. Säästitte jopa 50 % hinnasta.” Verojohtaja kalpeni. ”Miten voitte tietää sen?” hän kysyi herra Niiklulalta,

”Huomasin sen sattumalta tutkiessani teidän verotietojanne.” ”Mitä?!!” huudahti verojohtaja. Mutta huuto ei nyt auttanut. Herra Niikula kiikutti kohta kyseiset dokumentit verojohtajan pöytään. ”Kuulkaa herra Niikula. Jos ette anna minua ilmi, en minäkään teitä.” ”Sovitaan niin”, vastasi herra Niikula.

Seuraavana aamuna sanomalehteä lukiessaan Herra Niikulan katse sattui osumaan siinä olleeseen päivän sanaan: Kääntykää kaikki pahoilta teiltänne ja pahoista teoistanne. Jeremia 25:5.

Herra Niikulan katse pysähtyi hetkeksi raamatunkohtaan. Häntä alkoi huimata ja hän painoi päänsä keittiön pöytää vasten.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 14.10.2020

Riparilaisten muisteluilta

Oli vanhojen riparilaisten kutsuilta seurakuntakodilla. Paikalle oli tullut nelisenkymmentä, nyt jo keski-ikää lähentelevää aikuista muistelemaan menneitä ja tapaamaan toisiaan. Kirkkoherra ja seurakunnan muut papit ja nuorisotyöntekijät olivat myös paikalla. Kanttori säesti punaisen laulukirjan lauluja 1990-luvun lopulta. ” Kerran usko lapsuuden sulla oli suloinen….” kaikui salissa ja moni uskaltautui lauluun mukaan. Kahvit juotiin kirkkoherran ja nuorisotyöntekijän lyhyen alkutervehdyksen jälkeen.

Seurakunnan emäntä kaatoi kuppeihin höyryävää kahvia ja teetä. Pian puheensorina täytti salin. Joukosta kuului iloisia naurunpurskahduksia ja huudahduksia.” Hei, Kallehan siinä on! Minä olen Risto! ” ” Moi Maisa, ei olla nähty leirin jälkeen!” Mitä kuuluu Venla?” Aika riensi joutuin juttelun rönsytessä muistoista nykyhetkeen ja takaisin. Kahvin jälkeen oli kaksi tuttua iltaojelmanumeroa. Ensimmäinen oli juoru, joka kulki piirin päästä päähän. Sitten kuultiin alkuperäinen ja se miksi se oli muuttunut. Toisen oli isosten ( tässä tapauksessa nuorisotyöntekijöiden) toteuttama Se on loppu ny! Humoristinen sketsi, jossa kotiin siivoamaan jäänyt tohvelisankari koetti päästä irti vaimon määräysvallan alta edes yhdeksi kaveri-illaksi, siinä kuitenkaan onnistumatta.

Vielä laulettiin ja sen jälkeen kerrottiin lyhyesti nykyisistä riparikuvioista. Sen jälkeen seurakunnan kappalainen piti iltahartauden. Sen tekstinä oli päivän Vanhan Testamentin kohta Saarnaajan kirjan luvusta 12:

” Pelkää Jumalaa ja pidä hänen käskynsä. Tämä koskee jokaista ihmistä.”

Kappalainen kertoi Jumalan pelkäämisen tarkoittavan hänen kunnioittamistaan Taivaallisena Isänä, joka on antanut elämän suojaksi 10 käskyä kaikille ihmisille kaikkina aikoina. Nämä käskyt Vapahtaja on tiivistänyt rakkauden kaksoiskäskyksi: ” Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.” ”Jättäisin teille pohdittavaksi miten te vielä tänään voisitte osoittaa läheisillenne ja lähimmäisillenne tätä elämää ylläpitävää rakkautta”, kehoitti kappalainen ennen yhteistä Isä meidän rukousta. Iltavirtenä oli punaisesta laulukirjasta ”Ilta pimenee, tulenliekkimme tietä valaisee vaeltamaamme... Ristin vanhan luo, joka elämään sovituksen tuo hänen veressään.”” Hartaaksi muuttunut tunnelma täytti leirikeskuksen salin. Sitten alettiin tehdä lähtöä.

Kari istahti autoonsa vaimonsa Tuulikin kanssa, joka oli myös halunnut mukaan iltaan. ” Mitä pidit tapaamisesta?” kysyi Tuulikki mieheltään. ” Se oli tosi hauska ja näin ainakin neljä omalla riparillani ollutta kaveria. Kylläpä olivat muuttuneet näöltään”, vastasi Kari ja jatkoi: ” Mutta eivät luonteeltaan eivätkä puheenparreltaan. Entä itse, kannattiko lähteä mukaan?” ” Kyllä, vastasi Tuulikki. ”En itse kuulu edes kirkkoon, eikä ole kokemusta vastaavasta leiristä. Mutta uskon, että teillä on ollut hauskaa ripareillanne.” ” No oli kyllä kiva ainakin oma riparini ”, vastasi Kari.

”Mutta hei se kotitehtävä, mites se menikään?” kysyi Kari. ”Miten voit vielä tänään osoittaa lähimmäisenrakkautta läheisillesi ja lähimmäisillesi?” vastasi Tuulikki. ” No ehdota sinä”, sanoi Kari. ” Lupaatko ettet suutu?”kysyi Tuulikki. ” No hyvänen aika, en toki!” vastasi Kari. ” Jos voisit ajaa tänään kotiin rajoitusten mukaan, pliis”, pyysi Tuulikki. ” Minäkö en osaa sinusta vieläkään ajaa?” tokaisi Kari. ” En tarkoita sitä, ja sinähän lupasit olla suuttumatta”, vastasi Tuulikki hiukan harmistuneena. ” Minua vain monta kertaa vieläkin pelottaa kyydissäsi”, hän jatkoi hiljaisella ja tyynellä äänellä. Se rauhoitti Karin, ja hän lupasi.

Mutta Karin muisti oli lyhyt. Auton vauhti alkoi kiihtyä kuin huomaamatta. Pian se oli jo 150 km/t lähes autiolla valtatiellä. Hänen vaimonsa oli nukahtanut. Kari ajoi reippaasti. Sitten hän muisti lupauksensa ja katsahti nukkuvaa vaimoaan. Kari huokasi ja hiljensi auton vauhdin 80 km/t tunnissa ja allekin, seitsemään kymppiin. Alkoi sataa ja näkyvyys heikkeni. Tuli kallioinen mäki ja loiva mutka oikealle. Silloin, aivan äkkiarvaamatta heidän edessään oli pimeä henkilöauto keskellä tietä. Kari painoi jarrut pohjaan. Renkaat sateisella tiellä sutien ja välillä ulisten hänen autonsa vauhti hidastui. Se ei kuitenkaan täysin auttanut, vaan tapahtui törmäys, kuitenkin vain kävelyvauhdista. Se riitti laukaisemaan auton turvatyynyt.

Kari vaimoineen pääsi autostaan ulos. Jalat vapisten Kari käveli pimeän auton luo. Siellä oli joku mies nojallaan auton ohjauspyörää vasten. Hän ei reagoinut puheeseen eikä kosketukseen. Kari koetteli miehen valtimoa. Sitä ei tuntunut. Mies oli saattanut kuolla sairaskohtaukseen.

Kari hälytti ambulanssin ja poliisit paikalle. Sitten hän kääntyi vaimonsa Tuulikin puoleen, halasi tätä ja sanoi: ” Kiitos, sinä lähimmäiseni, pelastavasta toiveestasi. Ilman sitä saattaisimme olla kuolleita.”

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 13.10.2020

Tapahtui piispantarkastuksessa

Tauno oli pyhäkoulussa kaverinsa Oton kanssa. Raatsinan kylällä, jossa he asuivat, oli pitkäaikainen pyhäkoulun opettaja Taavetti. Hän oli nähnyt usean sukupolven verran kylän lapsia tulevan pyhäkouluunsa, jota hän piti Hirvolan talon väentuvassa. Pienempi tila ei riittänyt, sillä hänestä pidettiin kovin. Lapsia kävi hänen koulussaan kahdesta kolmeenkymmeneen. Jos tulijoita oli jostain syystä vain kymmenen, hän sanoi sen olevan kääpiöpyhäkoulu.

Naapurikylässä Reukulassa oli myös pyhäkoulu. Sen opettajana toimi persoonallinen Severi Otrakka. Hän oli välillä temperamenttinenkin, saattoi kivahtaa, naurahtaa ja sanoa sanasen, jos sikseen tuli. Mutta hyvä kertoja hän oli. Osa kylän perheistä lähetti lapsiaan mieluusti hänen pyhäkouluunsa, osa joskus arasteli.

Koirinvaaran seurakuntaan, johon molemmat kylät kuuluivat, oli tulossa piispantarkastus, ja sitten piispa kirkkoherran ja avustajiensa kanssa jo saapuikin eräänä sunnuntaina. Piispa halusi tarkastaa myös pyhäkoulutyötä. Hänet ohjattiin Reukulaan. Lapsia oli koolla sattuneesta syystä nyt tuvan täydeltä. Aiheena pyhäkoulussa oli Johannes Kastaja. Severi maalaili lapsille esiin liehuvassa karvaviitassa kulkevan römeä-äänisen, hapsutukkaisen, pasunan lailla asiansa esittävän Jumalan sanansaattajan, joka kehotti kansaa parannukseen ja kääntymään Jumalan Karitsan, Jeesuksen puoleen. Severin kerronta oli niin ilmeikästä, että piispakin kuunteli sitä lumoutuneena.

Kun sitten tuli aika kertoa Johannes Kastajan kuolemasta, Severi kysyi lapsilta miten se tapahtui. Lapset muistivat sanoa, että Kastaja mestattiin miekalla. Silloin Severi röhähti makeaan nauruun ja sanoi: ” Eivät lapset tienneet! Johanneshan hirttee kurnautettiin!” Silloin piispa katsoi asiakseen korjata Severin virheen, ja sanoi lasten olleen oikeassa. Severi ei antanut periksi, vaan väitti piispallekin Johanneksen tulleen hirtetyksi. Mikään piispan esittämä peruste ei saanut Severiä muuttamaan mieltään. Piispa vähän pahastui ja laittoi pienen miinuksen tämän pyhäkouluopen kohdalle.

Sitten mentiin Raatsinan pyhäkouluun. Siellä väentuvassa oli suorastaan tungos. Lasten vanhempiakin oli uteliaina paikalla. Piispa sai siitä aiheen kysyä lapsilta keiden lapsia he olivat. Lapset kertoivat: minä Auvon, minä Miinan, minä Sakarin...piispa hymyili ja sanoi: ”Täällä näyttää olevan kaikki kilttejä lapsia.” Sitten pyhäkoulu alkoi. Laulettiin lasten virsi. Ennenkuin pyhäkoulun opettaja ehti sanoa mitään, eräs pieni tyttö viittasi. Taavetti sanoi: ” No mitä Liisa, kerro vain.” ”No kun piispa kysyi kenen lapsia ollaan, en ehtinyt vastata, mutta nyt kerron kenen lapsi olen, olen isän lapsi ja sinun lapsi myös olen Taavetti.” Silloin Taavetti meni mykäksi hämmästyksestä ja hän tuijotti tuvan yhteen nurkkaan. Sieltä nousi vihainen mies ja karjui: ” Mitä minä kuulen, minäkö en olisikaan Liisan isä! ”

Silloin nousi hänen vierestään Liisan äiti ja loikkasi tungoksen halki lapsensa luo ja katsoi tätä silmiin ja kysyi: ” Miten sinä voit noin sanoa!” Silloin kolmivuotias Liisa purskahti itkuun ja sopersi: ” Taavetti on sanonut, että se, joka on kertonut toiselle evankeeliumin on tämän hengellinen isä, kun tämä toinen uskoo sanan ja alkaa uskoa Vapahtajaan.” Nyt piispa nousi. Hän ymmärsi Liisan näkökulman ja otti esiin Raamatun. Sitten hän luki ensimmäistä Korinttilaiskirjettä, jossa apostoli Paavali sanoo saman minkä Liisa kertoi: ” Teillä on vain yksi isä. Minähän teidät olen evankeliumia julistamalla synnyttänyt Kristukseen Jeesukseen uskoviksi.”

Koko tuvan väki oli kuunnellut hiiren hiljaa kun piispa luki Raamatusta. Nyt hiljaisuus alkoi purkautua jutteluksi ja jotkut naurahtivatkin. Liisan äiti otti tyttärensä syliin ja vei hänet isänsä luo. Liisan isä julmisteli vielä katseellaan Taavetin suuntaan. ” Tähän pyhäkouluun ei meidän lasta enää tuoda, hän sihisi.” Piispa kuuli sen ja pyysi hiljaisuutta. Hän kysyi yhteisesti kaikilta pyhäkolululaisilta:” Oletteko te kaikki taivaan Isän lapsia?” Kyllä olemme!”vastasivat lapset kuorossa. Sitten piispa katsoi Liisan isää ja kysyi:” No oletko sinäkin taivaan Isän lapsi?” Silloin Liisan isä havahtui ja ymmärsi piispan ajatuksen. ” No, olen kai minäkin.” ”Siis sinullakin on kolme isää”, kommentoi piispa vastausta. ”Häh,mitä?” ihmetteli Liisan isä.

”Et mahda muistaa. Minä sinut kolmekymmentä vuotta sitten kastoin Jeesuksen omaksi ja olen oikeastaan sinun hengellinen isäsi. Sinulla on myös oma isäsi Toivo, ja sitten vielä taivaan Isä on sinun isäsi. Tätä lapsesi Liisakin takoitti”, jatkoi piispa.

”Menee liian monimutkaiseksi”, tuhahti Liisan isä ja asteli tuvasta ulos.

Meitä on siis pidettävä Kristuksen palvelijoina, joiden huostaan on uskottu Jumalan salaisuudet. 1.Kor.4:1

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 12.10.2020

Koululainen Saksasta

Reinhard katsoi autojen valoja pimeällä ja sateesta kiiltävällä marketin parkkipaikalla. Punaisia takavaloja, välkkyviä vilkun leimahduksia, kirkkaita ajovaloja, joiden kiilat halkoivat market-asiakkaiden pysäköityjen ajoneuvojen rivistöä. Oli ilta ja oli kylmä. Oli syksy ja lokakuu Suomessa.

Tätäkö se on hamaan kevääseen saakka? Vilua, pimeyttä ja koleutta, jota hiukan keventäisi mahdollisesti jossain vaiheessa maan peittävä valkea lumivaippa. Ja joululoma koulusta ja tuo juhla, joulujuhla. Se saisi hetkeksi itseensä käpertyneen tuntuiset suomalaiset hymyilemään ja avautumaan.

”Miksi oikein olen Suomessa?” pohti teini-ikäinen Reinhard. Hän oli viettänyt suurimman osan elämästään Saksassa. Hänen äitinsä oli suomalainen ja oli opettanut poikansa puhumaan täydellistä suomea. Isä oli saksalainen insinööri. Nyt hän oli tullut Varkauteen parantamaan joitain paperikoneen toimintoja. Reinhardillekin oli alkanut Suomi-vuosi. Miten erilaista täällä oli kuin Etelä-Saksassa. Siellä sää oli talvellakin leuto ja kevät tuli aikaisin. Heidän kotinsa siellä oli pienessä kylässä, jossa suurin osa asukkaista tunsi toisensa. Elämä kylässä oli ollut turvallista ja kotoista.

Nyt Reinhard koki olevansa kuin toisella planeetalla. Hän oli kyllä viettänyt osia kesälomistaan äitinsä vanhempien kesämökillä Kangaslammin Hevonlahdella. Mutta sieltä ei lähdetty juuri muualle kuin kirkonkylän kauppaan ja veneellä kalaretkille. Tämä syksy oli ensimmäinen Suomessa, minkä hän muisti. Koulu ja perheen vuokrakoti olivat keskustassa Taulumäellä. Kaikki palvelut olivat lähellä. Mutta kavereita Reinhard kaipasi, niitä saksalaisia kavereita. Uusia kavereita täältä ei vielä juuri ollut. Koulussa oli kuitenkin muuten mukavaa ja kouluruoka oli hyvää.

Nyt äiti tuli kaupasta. ”Käydäänkö vielä tuossa kadun toisella puolella syömässä hampurilaiset?” kysyi äiti 14-vuotiaalta pojaltaan. ”Mikäs siinä”, vastasi Reinhard äitinsä mieliksi. Oikeammin hän olisi halunnut jo kotiin tietokoneen luo. Mutta astuessaan sisään ravontolaan hän huomasi yhden luokkansa tytöistä, Even. Eve on kiva ja reipas, ajatteli Reinhard. Nyt Eve huomasi hänet ja vilkutti hymyillen. ”Osta se bigmäkki”, sanoi Reinhard äidilleen ja jätti hänet jonottamaan. Itse hän kurvasi Even pöytään, jossa oli vielä tilaa.

”Ahaa”, joku tyttö, hymyili Reinhardin äiti ihmetellessään poikansa katoamista. Pian hän toi tälle ruokaa ja istui itsekin samaan pöytään. Eve alkoi jutella Reinhardin äidin kanssa kuin olisi tuntenut tämän jo pitkään. Reinhardin äidin ihmetellessä tätä Eve vastasi Reinhardin kertoneen hänelle äidistään. Iltaa istuttiin vielä jonkun aikaa ravintolan pöydän ääressä.

Syksy eteni märkänä ja pimeänä. Pakkanen ei paukutellut ovipieliä. Lunta satoi kerran, mutta se suli jo päivän päästä. Onneksi sentään jouluvalot syttyisivät ensi viikolla ja olisi pieni ilotulituskin. Reinhard pyysi Eveä kanssaan sitä katsomaan. Eve suostui ja niin määrähetkellä he näkivät sähisevien juovien nousevan sumuisen kaupungin taivaalle ja räjähtävän erivärisin ja -kokoisin kuvioin. ”Se oli aika hienoa”, kommentoi Eve Reinhardille. ”Niin, oli se mukavaa vaihtelua”, vastasi Reinhard. ”Tuletko meille vielä iltateelle?” hän kysyi Eveltä. Eve suostui. Pian Reinhardin äiti kattoi teepöydätn. Mukana oli nyt myös Reinhardin isä Maximillian. Teehetki oli lämmin valonpilkahdus alkutalven pimeyden keskellä.

Sitten koitti joulu. Eve oli pyytänyt Reinhardia kanssaan jouluyön kirkkoon. Reinhard empi. Mahtaisi olla tylsää. Saksassa hänen perheensä ei juuri ollut käynyt kirkossa. Even vuoksi Reinhard kuitenkin suostui. Varkauden kirkko oli lähes täynnä ja urut soivat jouluvirsiä. ”Täällähän on väkeä!” ihmetteli Reinhard. Hänen sydämeensä tuli jotenkin lämmin olo. Kuoro ja nuorten lauluryhmä lauloivat kauniisti. Saarnassa kerrottiin maailman Vapahtajan syntymästä. Valo taivaasta oli syttynyt ihmisten pimeyden keskelle.

Kotiin lähtiessä Reinhard huomasi kysyvänsä Eveltä miten tämä koki äskeisen kirkkohetken. Eve hymyili ja sanoi: ”Minä koin, että Jumala oli siellä läsnä. Ja vakuutuin taas uudestaan että joulun sanoma on totta. Entä sinä?” kysyi Eve Reinhardilta. ”Tuota...”,Reinhard huomasi ujostelevansa, ”Taisin kokea jotain samankaltaista”, hän sanoi hämmennystä äänessään. ”Mutta miten vosin olla varma?” Eve ja Reinhard kävelivät kohti Taulumäkeä koko ajan jutellen joulusta. Heidän erotessaan Eve lupasi lähettää Reinhardille tekstiviestin, jossa oli hänelle tärkeä raamatunkohta. Se on tämä:

”Ikuinen elämä on sitä, että he tuntevat sinut, ainoan todellisen Jumalan, ja hänet, jonka olet lähettänyt, Jeesuksen Kristuksen.”Johanneksen evankeliumi 17:3

Reinhard vastasi ja sanoi avaavansa joulunpyhinä Raamatun.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 11.10.2020

Ruusua tuppaa tulemaan

Rouvat istuivat kahvilla. Yhen äkin Eufrosyyne sanoi: ” Kuule, se Rounasen Vilima on suanna ruusun. Just äsken soitti ja kerto.” ”No keneltä”, kerro Eufrosyyne.” ”Ne ei sellasta tokkiisa, vuan se onpi vyöruusu, ja kippee onkin”, sanoi Euforyyne Turakaisen Anna-Stiinalle. ”Onko joutunu ihan sairaalaan, ovat kuulema kippeitä ne sellaset ruusut joskus?” kysyi Anna-Stiina. ”Sitä se pelekäs ja pyys rukkoilemaan että parantus. No rukkoillaanpas ja pittee kertoo tämä rukkousaihe muillekkii jotta pyytävät taivaan Isältä apua Vilimalle”, sanoi Eufrosyyne.

Prrr, soi Riitan puhelin. ”Haloo, täällä Riitta, kuka siellä?” kuului ääni Eurosyynen korvaan. ”Eufrosyyne se tässä on. Kuule, tiijätkö jo että Rounasen Vilima on suanna vyöruusun ja suattaa joutuva sairaalaan, pyys rukkoilemmaan puolestaan.” ”No voi mahotonta. ”Ruussu se olj minullakkii viis vuotta sitten”,vastasi Riitta. ”Minun ruussu kukki reisissä, missähän lie Vilimalla?” ”No jos et kerro muille niin voin sannoo. Se on just mahan piällä, ihan keskellä kun napa ja on kippee. Ei voi ies yskästä kun jo sattuu.” No rukkoillaanpas, sanoi Riitta.” ”Tästä pittää kertoo muillekkii että rukkoilevat.”

Sillä aikaa Eurfosyynen mies Rauno oli kauppareissulla. Rauno näki kaupan parkissa Matin. ”Hei Matti, mitä kuuluu. Näytät jotenkin oudolta.” Matti siihen: ”No ei ou ihme, kävin just äsken hammasliäkäris. Se veti kaks viisauvenhammasta pois. Poski on ihan turvonnu ja tunnoton.” ”Voi mahotonta. Ja minä kun joudun sammaan riäkkiin ens viikolla”, arveli Rauno. Silloin Raunon puhelin soi. Siellä oli Eufrosyyne. ”Kuule, osta sitten ruisjauhojakkii viis killoo ja kilo voeta. Uattelin leipoo kalakukkoo, mutta tiijätkö, että Rounasen Vilima on suanna viime viikolla vyöruusun mahansa piälle ja on ihan kippee, ja sitte, tuotko kukkiakkii, niin vien Vilimalle lohutukseks.” ”Soppihan se”, vastasi Rauno. ”Jaa että ruusu. No hei sitten.”

Rauno sulki puhelimen. ”Onko jollain juhla?”kysyi Matti Raunolta. ”No ei. Lohutukseks vaimolles Vilimalle on ne kukat. En tiennykkään että vaimollas on vyöruussu mahan piällä. Se on varmaan kippee.” ”Mitä?”ihmetteli Rauno. ”Mistä sinä sellasta tiedät?” ”No Eufrosyyne just kerto puhelimessa.” Siihen Matti vastasi:”Ei oo nytte ennee ruusua. Olj kyllä vuos sitten, eikä se ollu mahan piällä.” ”No missäs sitten?” kysyi Rauno. Matti punastui. ”No jos luppaat pittee sen omana tietonas, niin kerron.” ”No en lavertele”, sanoi Rauno. ”Se oli takamuksessa ja olij tosissaan arka. Sairalaahan siitä olj mentävä. Mutta minun pittää mennä. Hei sitten”, sanoi Matti.

Rauno tuli kotiin jauhojen ja kukkapuskan kanssa. Eufrosyyne oli puhelimessa. Luurista kuului kova pajatus. ”Ei, ei, tarkoitus oli vain hyvä, rukkoilla sinun puolestas Vilima, ei laverrella ympäriinsä. Mitä, veispuukissa? Nähnyt 125 henkee? Etkä ies ou kippee. Viime vuonna? Ei mahan piällä?” Rauno oli kuullut sivusta tätä tunnepitoista selvittelyä. Huomaamattaan hän tuli huikanneeksi naisten puheen sekaan: ”Ei ollu mahan piällä vuoan takapuolessa!” Raunolla oli kantava ääni. Se kulkeutui puhelimen luuria pitkin Viliman korviin. Nyt vasta pajatus alkoi. ”Kuka on sinulle Rauno Markkanen sellasta mennyt kertomaan? ” tämähän on häväistystä!” Rauno oli helposti sanovaista sorttia. Hän tuli tiuskaisseksi salamannopeasti: ”No sinun Matti kerto äsken parkkipaikalla. Kysy vaikka!” Siiloin Vilima kirkaisi ja sulki puhelimen.

”No nyt se Vilima suuttu!” rähisi Eufrosyyne Raunolle. ”Se on sinun vikas. Mitä tulit sotkeentuun toisten asioihin! Taisin menettää just ystävän!””No mutta….”sanoi Rauno. Pian soi Raunon puhelin. Siellä oli Viliman mies Matti. ”Sinähän lupasit olla vaiti siitä ruususta. Nyt on Vilima vihanen miuulle. Ja on se Eufrosyynelle ja sinullekkiin suuttunnu, ja minä kanssa!” sanoi Matti ja naksautti kiukun kimmassa puhelun poikki.

Rauno pudisteli päätään ja jätti kauppaostokset keittiön pöydälle ja tokaisi Eurosyynelle: ”Minä lähen nyt mökille. Tuun takas sitte kun oon koko illan saunonu. Eihän tässä sopassa muuten jaksa.”

Korvat kuulemaan ja silmät näkemään, molemmat on Herra luonut. Sananlaskut 20:12

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 10.10.2020

Retki merellä

Kaarlo oli lähtenyt kaverinsa Taunon kanssa kalaan. Tauno asui meren rannassa lähellä Turkua. Kaarlon oli tehnyt monta kertaa mieli visiteerata savolaissyntyisen Taunon luona. Nyt se vihdoin toteutui! Matka Kuopion takaa Nilsiästä oli sujunut syysauringon hellivässä valossa vailla kiirettä. Eläkeläinenhän Kaarlo jo oli niinkuin Taunokin.

Taunon vene, jolla kalaretkelle lähdettiin, oli meriläismallinen puinen paatti, soukea etuhytillinen vesikulkuneuvo. Vanha Wickström kyyditti sitä eteenpäin mukavan papatuksen kera. Matkaan oli otettu mukaan kalavermeitten lisäksi einettä ja yöpymistarpeet. Aikomuksena oli viipyä Turun saaristossa pari kolme päivää. Tauno tiesi erään autiokämpän saaressa, josta olisi aamulla mukava lähteä kokemaan verkot.

Kaarlo ei ollut koskaan seilannut merellä, ainoastaan Järvi-Suomen vesistöissä. Hän pani merkille veden suolaisuuden ja vihertävän värin. Aallot olivat loivempia. Tuoksu merellä oli omanlaisensa, suolaiseen vivahtava. Sää oli tällä hetkellä hyvä, lämmin syyskuiseksi ilmanalaksi. Aurinko paistoi ja tuuli puhalsi kevyesti lounaasta. ”Annas kun huomenna lähdetään kokemaan silakkaverkot. Luultavasti saadaan herkutella tuoreilla savusilakoilla!” iloitsi Tauno.

Silakat? Niin, ei muikuja vaan silakoita. Miltähän ne maistuisivat heti savustamisen jälkeen? Olisiko maku erilainen kuin kaupan savusilakoissa? Tätä mietti Kaarlo meriläispaatin kaartaessa saaren laituriin. Tavarat oli pian kannettu rantasaunan eteiseen. Tauno otti yhdestä laatikosta viisi silakkaverkkoa. Sitten lähdettiin laskemaan ne rannassa odottaneella sotuveneellä muutaman sadan metrin päähän saaren pohjoispuolelle.

Mikäs oli laskiessa verkot tutun kalakaverin kanssa. Kummallekin se oli tuttua puuhaa. Molemmat nauttivat illan hämystä ja veneen kevyestä keinunnasta meren aalloilla. Pian verkoista muistutti heilahteleva lippupoiju. Sauna lämmitettiin rantaan palattua ja kylvettiin perusteellisesti. Yöllä Kaarlo heräsi koputtavaan ääneen. Hän kuunteli ja päätteli tuulen voimistuneen ja sen aiheuttavan kopinan. Kaarlo astui ulos verannalle. Niihän se oli. Pyykkinaru kopahteli tuulen voimasta saunan seinämää vasten.

Taunokin oli herännyt koputukseen. Kun hän tuli ulos ja näki sään muutoksen, hän sanoi:” Nousee kova tuuli. Verkot pitää hakea heti pois, Muuten ne liikkuvat tuulen mukana ja sotkeutuvat rannan kivikkoon.” Kaarloa alkoi emmityttää, kun he olivat soutanneet ensimmäiset vedot kohti verkkoja. Tuuli oli äskeisestä yhä voimistunut ja aallokko keinutti soutuvenettä melkoisesti. Mutta kun hän sanoi epäilyksensä selviytymisestä Taunolle, tämä kivahti ja sanoi sanasen maakravuista ja kalliista uusista verkoista. Kaarlo vaikeni ja puri hampaansa yhteen.

Verkot olivatkin liikkuneet kauemmas rannasta, eivät sitä kohti. Verkkopoiju erottui juuri ja juuri allokossa ja tuulen puhalluksessa. Sitten kuu meni pilvien taakse ja jäi sinne. Tuli lähes pimeää. Allokko kohosi yhä korkeampana ristiin rastiin. Soutuveneeseen lensi pärskeitä ja pian sen pohjalla oli kerros vettä. ”Hei Tauno! Eikö olisi paras kääntyä takaisin? Vene täyttyy vedellä.” Tauno ei vastannut vaan souti yhä voimakkaammin kohti verkkoja, mutta missä ne olivat? Poijua ei näkynyt missään.

Kaarlo kääntyi veneessä rantaan päin. Sitä ei näkynyt. Sää oli käynyt yhä kurjemmaksi ja nyt alkoi sataa. ” Käännytään jo!” huusi Kaarlo Taunolle hätääntyneenä. ” Käännytään minne?” huusi Tauno takaisin. ” Verkot on löydettävä!” Eikö Taunolle merkinnyt mitään se, että pian hekin uisivat kalojen valtakunnassa, mitä todennäköisimmin hukkuen. Silloin Kaarlon mieleen tuli lapsuuden pyhäkoulu, jossa hän ja Tauno olivat istunnet yhdessä ja kuulleet Raamatusta miten Jeesus tyynnytti myrskyn Gennesaretin järvellä. Vaistomaisesti Kaarlo huusi kovalla äänellä: ” Jeesus tule ja auta meitä! Me hukumme!!

Heti Kaarlon huudahtuksen jälkeen Tauno havahtui nousevan myrskyn voimaan. ” Hyvänen aika, kun tuulee! On käännyttävä takaisin saareen!” Niin mutta missä se oli, ihmetteli Kaarlo. Silloin, juuri silloin molemmat näkivät kirkkaan valon vilkahtelevan tasaisesti ja sitten heiluvan kuin viittoen soutajia tulemaa luokseen. ” Tuo on poikani Juuso! ” huusi Tauno. ” Se on hänen kanssaan sovittu hätä- ja kutsumerkki!”

Kaikki voimansa ponnistaen Tauno souti kohti valoa. Samalla Kaarlo koko ajan äyskäröi veneeseen kuohuvaa vettä pois. Valo oli yhä lähempänä. Yllättävän pian kalakaverien vene oli saavuttanut saaren josta he olivat lähteneet. ” Juuso, olitpa meille kuin pelastava enkeli”, sanoi Kaarlo Taunon poijalle. ” Milloin sinä olit saareen tullut?” Pian teidän jälkeenne. Kuuntelin kotona säätiedotuksen. Siinä varoitettiin aluelle saapuvasta äkillisestä myrskyrintamasta. Onneksi minulla on nopea vene:”

Kaikki kolme olivat huojentuneita. Kukin sydämessään huokasi kohti taivasta kiitti hyvää Jumalaa pelastavasta avusta hädän hetkellä.

Silloin Jeesus nousi, nuhteli tuulta ja käski merta: "Vaikene, ole hiljaa!" Tuuli asettui, ja tuli aivan tyven. Markuksen evankeliumi 4:29

Pekka Päivärinta


Päivän saarna 9.10.2020

Inzuka-heimon mailla

Nuori pariskunta oli saanut Jumalalta kutsun lähteä Etelä-Amerikan viidakkoon tavoittamaan inzuka-heimoa ja kertomaan heille hyvän uutisen Jeesuksesta Kristuksesta. Lähtijöillä oli tukenaan eräs seurakunta Pohois-Amerikassa, joka tuki heitä taloudellisesti ja rukoillen. Lähtöjuhla olisi huomenna.

Messiaen Jesus-seurakunnan sali täyttyi liki viimeistä penkkiä myöten Chris ja Joan Lumberlyn viettäessä viimeistä täyttä päivää kotimaansa kamaralla. Huomenna illalla he nousisivat lentokoneeseen, joka veisi heidät lähemmäksi inzuka-heimon asuinsijoja. Lähtöjuhlan lopussa Lumberlyt polvistuivat alttarin ääreen seurakunnan kokoontuessa heidän taakseen. Kaikki nostivat kätensä heitä kohti ja siunasivat tämän pariskunnan matkaan Jeesuksen Kristuksen nimeen.

Istuessaan taivaalla liitävän lentokoneen tuoleilla Joan ja Chris tunsivat vielä siunaavien käsien lämmön selässään. Heidät oli todella saateltu matkalle Taivaallisen Isän haltuun. Pyhä Henki ohjaisi heitä eteenpäin kun lentokone laskeutuisi. Usean tunnin matka päättyi helteiselle Etelä-Amerikan mantereelle, Macapan kaupungin kansainväliselle lentokentälle.

Macapaan oli jo tuotu laivalla kontissa heidän tarvikkeensa matkalle Amazon-joen Negro-haaraa pitkin inzuka-heimon luo. Saapumista seuraavana päivänä he saivat tavaransa siirretyksi jokialukseen, joka veisi heidät yli tuhannen kilometrin matkan sisämaahan. Siellä he purkaisivat tavaransa varastoon ja lähtisivät kävellen kohti heimoa. Tähän nuori pariskunta oli valmistautunut, mutta kostean helteen uuvuttava vaikutus oli ensin alkuun liki lamaannuttava.

Lähes kuukauden vesimatkan jälkeen Chris ja Joan olivat taas maissa. Kevyet kantamukset selässään he astelivat pientä polkua pitkin, joka kartan mukaan johtaisi inzuka-heimon alueelle. Heimoon kuului heidän tietojensa mukaan 30 000-40 000 henkeä. Se eli erityksissä omissa oloissaan vailla mitään länsimaisia mukavuuksia. Ei teitä, vain polkuja, jotka kiemurtelivat viidakon keskellä. Kahden päivän kuluttua Lumberlyt näkivät edessään pyöreitä majoja ja vähävaatteisia ihmisiä niiden lähellä.

Kun heimon jäsenet huomasivat Joanin ja Chrisin, heitä kokoontui pian suuri joukko ihmettelemään ja katsomaan uteliaina valkoihoisia tulijoita. Sitten vaihdettiin tervehdyksiä, kumpikin taho omalla kielellään. Lumberlyt eivät osanneet sanaakaan inzuka-heimon kieltä, eikä kukaan heimosta osannut puhua muuta kuin omaa kieltään. Mutta alkuhämmennyksen jälkeen vastaanotto oli lämmin ja Lumberlyt vietiin mukaan selvästikin heimon johtajan luo. Tämä tarjosi heille kookosmaitoa ja hedelmiä. Lumberlyt antoivat johtajalle lahjaksi kauniin, värikkään ja kirjotun huivin.

Käsin viittomalla ja paperille piirtämällä Chris ja Joan selvittivät, saisivatko he luvan rakentaa oman majan johonkin kohtaan, minne heille annettaisiin lupa. Heimopäällikkö neuvotteli kansansa johtomiesten kanssa. Sitten heidät vietiin juhlallisesti heimon asuinalueen laitamille, jossa oli tasaista maata. Sinne Lumberlyt saisivat asettua. Nyt seurasi neuvottelu siitä, saisiko lähettipariskunta apuun työmiehiä majan rakentamisessa. Apua luvattiin.

Viikon kuluttua Lumberlyt pääsivät muuttamaan omaan majaansa. Seudun luonto ja eläimistö oli heille kirjoista tuttua. Nyt he kyselivät heimolta eläinten, kasvien ja kaiken mahdollisen nimiä inzukan kielellä. Vastaukset he nauhoittivat ja sitten purkivat kirjoitukseksi. Inzukoitten puhuma kieli oli vaikeaselkoista. Jopa niin vaikeaa, että se osoittautui Lumberlyille mahdottomaksi oppia. Eikä heimo luottanut heihin, vaan enimmäkseen karttoi ja pysyi etäällä.

Mutta Lumberlyt eivät hellittäneet. Jumala oli antanut heille tehtävän kertoa tälle heimolle evankeliumi Jeesuksesta Kristuksesta. Tehtävä oli vielä pahasti kesken. Aikaa kului ja Luberlyille syntyi lapsia. Edelleen Lumberlyt asuivat tuossa majassa, jonka viereen nousi toinenkin pyöreä rakennus. Heidän lapsensa ystävystyivät heimon lasten kanssa ja oppivat heidän kielensä. Sitten Lumberlyitten lapset opettivat vanhemmilleen inzukoitten kielen.

Viidentoista vuoden kuluttua inzuka-heimon pariin asettumisen jälkeen heimo oli hyväksynyt Lumberlyt. Sanoma Jeesuksesta Kristuksesta osattiin nyt kertoa heimolle sen omalla kielellä. Ensimmäinen inzuka otti Jeesuksen vastaan ja hänet kastettiin.

Tarina lähettäjälleen uskollisista läheteistä perustuu tositapahtumiin.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 8.10.2020

Leirin päättyessä

Rippikoulu alkoi olla ohi. Oi oltu leirillä viisi päivää. Sitä ennen oli tavattu talven ja kevään aikana toistakymmentä kertaa kaupungissa eri tunneilla ja messuissa. Oli ollut riparipassi, johon piti kerätä merkintöjä läsnäolosta messussa, oppitunneilla, seurakunnan nuortenillassa ja niin edelleen.

Maisa katseli viimeisenä leiri-iltana haikeana porukkaa istumassa piirissä seurakuntakodin salin lattialla. Kynttilä kiersi piirissä eteenpäin. Sai sanoa kohdallaan jonkun ajatuksen. Joku ei sanonut mitään, joku totesi että on ollut kiva leiri, joku että jää kaipaamaan tätä tutuksi tullutta kaveriporukkaa. Kun kynttilä tuli Maisan kohdalle, hän pidätteli ensin kyyneliään, mutta sitten ratkesi itkuun. Hän siirsi kynttilän eteenpäin.

Sitten koitti viimeinen iltahartaus. Sen piti Maisan ryhmän isonen Martti, 17-vuotias toisen vuoden isonen. Martin kanssa Maisalla oli ollut useampi juttuhetki leirin aikana. He olivatt puhelleet paljon uskosta Jumalaan ja elämästä kristittynä. Myös lähetyskutsu oli ollut esillä, kun Martti kertoi toiveestaan päästä joskus ulkomaille lähetystyöhön. ”Miten voit olla niin varma?” kysyi Maisa Martilta. ”En olekaan varma. Saatan luulla omianikin. Mutta silti jokin minussa haluaa kertoa Jeesuksesta heille, jotka eivä ole vielä kuulleet hänestä.”

Silloin Maisa totesi ja kysyi: ”Mutta eikö nykyään Suomessakin ole lähetystyön tarvetta. Niin moni on jättänyt kirkon ja koulussakaan ei juuri kukaan puhu sanaakaan uskosta Jumalaan. Useampi haluaa vain bilettämään ja baareihin kun tulevat täysi-ikäisiksi.” ”Se on totta”, sanoi Martti hetken mietittyään. ”Voisihan minun lähtyskutsuni ehkä toteutua Suomessakin, ja onhan maassamme yhä enemmän myös maahanmuuttajiakin.”

Viimeisenä leiripäivänä omassa pienryhmässä Martti jakoi kaikille viidelle leiriläiselle oman lapun, jossa oli hänen valitsemaansa raamatunkohta. Sitä ei tarvinnut näyttää muille, jos ei halunnut.

Maisan lapussa oli kohta Joosuan kirjasta: ” Silloin Joosua sanoi kansalle: "Te olette nyt valinneet Herran ja tahdotte palvella häntä. Te olette itse tämän todistajia." Israelilaiset vastasivat: "Niin olemme.” Joosua 24:22

Päivällisen jälkeen Maisa nyhti Martin hihasta tulemaan hetkeksi pihamaalle. Siellä Maisa halusi kysyä Martilta, miksi tämä oli antanut hänelle juuri tuon raamatunkohdan. ”Minä rukoilin ensin jokaisen ryhmäni jäsenen puolesta, ja sitten valitsin kaikille kohdan, joka tuli rukouksessa ajatuksiini.” ”Mutta eikö muuta?” kysyi Maisa vähän pettyneenä. ”No, kai minä koin myös, että se kohta jotenkin sopii sinulle. Sinä olet selkeä ajatuksiltasi, reipas ja aloitekykyinen ja aidosti kiinnostunut uskosta ja Raamatun asioista.” Maisa nosti katseensa suoraan Martin silmiin. Sitten hän hymyili ja kiitti ja lähti. Martti aikoi vielä sanoa jotain, mutta Maisa oli jo kaukana.

Tuli konfirmaatiopäivä. Juhlava, valkopukuinen riparilaisten kulkue astui kirkkoon virren kaikuessa. Kirkkoväki otti heidät seisten vastaan. Kirkon etuosassa riparilaiset ja isoset istuutuivat penkeille. Messu alkoi ja eteni saarnaan. Siinä leiripappi rohkaisi nuoria seuraamaan elämässään johtotähteä, Jeesusta. ”Hän tuo elämääsi ilon, tulevaisuuden ja toivon. Hän on anteeksiantamus ja elämä.” Maisa kuunteli tarkasti. Kun sitten oltiin alttarilla ja pappi kysyi nuorilta, haluavatko he osoittaa juuri tunnustamansa uskon elämässään, Maisa vastasi kuuluvalla äänellä: ”Tahdon.”

Isoset kiersivät kirkkojuhlan jälkeen kodeissa, joihin heidät oli kutsuttu. Maisa oli yksi heistä, jotka odottivat isosia vieraakseen. Pian he saapuivatkin ja tultuaan lauloivat Maisalle ja hänen kotiinsa kokoontuneille kaksi laulua. Martti säesti laulut kitaralla. Isosten nauttiessa pöydän antimia Maisa asettui Martin viereen ja kysyi:”Haluatko nähdä huoneeni?” ”Totta kai,” vastasi Martti. Kun he astuivat sinne, Martin huomio kiinnittyi seinällä olevaan maailman karttaan. Siihen oli kiinnitetty neuloilla joitain lappusia. Näki, että ne olivat roikkuneet sijoillaan jo pitemmän aikaa. Yksi niistä oli punainen. Se oli Kenian kohdalla. ”Miksi noin?” kysyi Martti. ”On vain”, vastasi Maisa. ”On sinulla joku syy tuohon väriin”, tinkasi Martti. ”No, siellä voisi olla joskus ehkä olla lähetystyössä”, vastasi Maisa. ”Johan sattui!” vastasi Martti ja kaivoi kännykkänsä esiin. Sieltä löytyi Kylväjän ilmoitus pääsystä lähetystyöhön tutustujien koulutukseen, jossa huipentumana oli tutustumismatka Keniaan. Maisan silmät revähtivät suureksi ja hän tuijotti hämmästyneenä Marttia.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 7.10.2020

Mies kirkossa

Kuulkaas tätä: ”Kolme pappia oli koolla kirkon sakaristossa. Heille tuli puheeksi se, missä tilanteessa rukous oli heistä erityisen vaikuttavaa. Ensimmäinen kertoi: Kesämökin rannassa kauniina kesäaamuna. Toinen pappi kertoi: jouluaamuna sakastissa. Kolmas avasi suunsa ja tokaisi: Minulla ei ole kertoa noin hienoja esimerkkejä, mutta sen muistan, että rukoilin totisesti kun talvella jäin roikkumaan pää alaspäin suksien varassa kaivoon sen kannen petettyä.”

”Antakaas kun minäkin kerron!” ”No anna tulla!” innostivat toiset. ”Oli kylä, jolla oli yhteinen paimen kylän karjalle. Palkkaa hänelle ei oltu muistettu maksaa. Lopulta paimen keksi keinon tähän ongelmaan. Varhain jouluaamuna hän kiipesi korkeaan kuuseen kirkolle menevän tien varteen. Aina kun joku meni ohi kohti kirkkoa, paimen huusi: ” Tuomio tulee! Tuomio tulee Mattilankylän paimenen maksamattomista palkoista!” Pian paimen sai palkkarahansa.”

”No olipa se, olipa se”, myöntelivät toiset. ”Mutta tuolta tulee suntio. Mitähän asiaa hänellä on?” ”Papit kalliit, olisiko teistä kenelläkään aikaa miehelle, joka seisoo kirkon ovella? Hän on väsyneen ja surullisen näköinen. Hän haluaisi keskustella jonkun kanssa uskonasioista.” Papit sakastissa katsoivat toisiaan ja sitten kelloaan. ”No minun kyllä pitäisi olla jo kotona. Vaimo odottaa.Sauna on jo lämpiämässä.” Toinen pappi vetosi pitkään kotimatkaansa, joka hänen piti taittaa pyörällä sateisessa syksysäässä. Kolmas pappi ei ehtinyt sanoa mitään, kun suntio jo talutti vettä valuvan miehen hänen luokseen.

”Khmm”, mietti pappi.”Mokomatkin pappisvelilurjukset. Jättivät minut pulaan. Kaikkea sitä sattuu.” Mutta miehelle hän sanoi: ”Olkaa hyvä ja istukaa.” Mies katsoi häneen tutkivasti, istuutui lopulta ja odotti kunne sakastissa olivat vain hän ja pappi. ”No kertokaahan, miksi halusitte keskustella papin kanssa.” Mies oli hyvin ahdistuneen näköinen. ”Onko varmaa ettette kerro tästä muille?” ”En varmasti, vakuutti pappi.” ”Minulla on virkaani liittyvä vaitiolovelvollisuus.” Mies katsoi taas pappia. Viimein hän lausui hiljaisella äänellä. ”Voisitteko tulla kanssani tuonne kirkkorantaan?” ”Siellä kerron teille syyn tulooni.”

Pappi katsoi sakastin ikkunasta ulos. Sade oli lakannut. ”Hyvä”, sanoi pappi. ”Minä tulen.” Pappi puki päälltystakin ylleen ja otti salkkunsa, jossa hänellä oli Raamattu ja viranhoitoon liittyviä tarvikkeita. Niin miehet kävelivät kirkon rannassa olevalle veneitten säilytyspaikalle. Mies pysähtyi erään soutuveneen luo ja osoitti siihen ja sanoi papille: ”Katsokaa.” Pappi astui veneen ääreen ja näki sen sisään lyyhistyneen olennon. Se oli mies, jolla oli verta vuotanut ruhje otsassaan. ”Hyvänen aika! Onko hän loukkaantunut?” Kysyi pappi.

”Ei”, vastasi papin rantaan tuonut mies. ”Hän on kuollut.” ”Mistä sen tiedätte? Miten hän kuoli ja milloin?” kysyi pappi mieheltä. ”Noin kello kuusitoista iltapäivällä.” ”Olitteko itse paikalla?” kysyi pappi. ”Olin. Minä tapoin hänet”, vastasi mies tuskin kuuluvasti. Pappi kumartui ja koetteli lyyhistyneen miehen valtimoa. Sitä ei tuntunut, ja ruumis oli jo kylmä ja jäykistymässä. Pappi suoristautui, katsoi edessään seisovaan mieheen ja kysyi: ”Voisitteko kertoa?”

”Lähdimme eilen yhdessä saareen, tarkoituksenamme viettää iltaa ja samalla ryypiskellä. Tänään olimme juoneet jo jonkun verran, kun meille tuli riitaa. Suutuimme molemmat ja aloimme tapella. Hän otti kiven maasta ja iski sillä minua. Minä vastasin tempaamalla veneen airon käteeni ja iskin häntä sillä päähän. Kaverini lyyhistyi maahan ja alkoi vuotaa verta. En ehtinyt tehdä mitään häntä auttaakseni. Hän menehtyi melkein heti iskuni jälkeen. Sanokaa nyt minulle, pastori hyvä, onko minulla vielä toivoa, vai joudunko nyt iankaikkisen kadotukseen, minä tappaja ja murhamies!”

Pastorilla oli mukanaan salkussa ehtoollisvälineet. Hän asetti ne rannalla olevalle penkille ja avasi kirkkokäsikirjan. Pian pappi luki ehtoollisen asetussanoja: ” Jeesus sanoo: tämä on minun ruumiini, sinun edestäsi annettu, tämä on minun vereni, sinun edestäsi vuodatettu syntien anteeksiantamiseksi.”

Ehtoollisen vietto rauhoitti miehen. Hän pyysi pappia tulemaan kanssaan poliisiasemalle. ”En halua paeta tekoni seurauksia. Pyydän kuitenkin teitä olemaan tukenani poliisiasemalla ja silloin, kun on aika viedä kaverini kuolinviesti hänen perheelleen. Ja voisitteko käydä katsomassa minua vankilassa?” Pastori lupasi.

Näin sanoo Herra Jumala: Minäkö haluaisin, että jumalaton kuolee? Enkö ennemminkin halua, että hän kääntyy teiltään ja saa elää? Hesekiel 18:23

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 6.10.2020

Armolahjoista koettua

Muistan miten kouluaikoina halusin oppia paremmin englantia. Huomasin lehdessä ilmoituksen englanninkielisestä keskusteluryhmästä, jossa opiskeltiin tätä kieltä. Menin mukaan ryhmään. Sitä veti mukavan tuntuinen amerikkalainen vaaleatukkainen nuori mies. Jotenkin arastelin ja ensimmäinen käynti ryhmässä jäi viimeiseksi. Siinä vaihessa elämää ei minulle merkinnyt erityisesti mitään se, että piiri kokoontui mormonien kokoustiloissa.

Kun myöhemmin lukioikäisenä kohtasin elävän Jeesuksen, tuli merkittäväksi tekijäksi mennä nimenomaan kristittyinä tunnettujen yhteisöjen tilaisuuksiin. Paitsi luterilaisessa seurakunnassa kävin paikallisissa helluntailaisten kokouksissa. Siihen aikaan Hämeenlinnassa oli nuorisoherätystä, ja nuoria kulki jonkun verran ristiin näissä seurakunnissa tutustumassa niihin ja toisiinsa.

Jossain vaiheessa Pyhän Hengen armolahjat olivat alkaneet kiinnostaa ja puhutella minua. Sitten kerran käydessäni jälleen helluntaikirkossa, pyysin heitä rukoilemaan puolestani, että saisin Pyhän Hengen täyteyden. Polvistuin rukouksen ajaksi. En kokenut mitään. Nousin ja lähdin.

Pitkään mietin tapahtuiko tuossa rukoushetkessä yhtään mitään. Mutta päätin tehdä kokeen. Avasin suuni ja koetin puhua uusilla, Pyhän Hengen antamilla tai antamalla kiellellä. Sain suustani ulos jotain, mitä ensin saatoin kutsua mongerrukseksi. Epäilin pitkään, että sanani tuossa hetkessä olivat itse keksimiäni ja mielikuvituksen tuotetta.

Kun myöhemmin olin Helsingissä opiskelemassa teologiaa löysin raamattu-ja rukouspiirin, jossa yhdellä piiriläisellä oli Pyhän Hengen antama armolahja sekä puhua että selittää Jumalan antamia rukouskieliä. Rohkaistuin ja puhuin hänen kuultensa samoin kuin olin kokeillut itsekseni.

Hän tulkitsi puheeni. Se oli Psalmista, jossa sanotaan: ” Syvyydestä minä huudan sinua Herra. Herra kuule minun ääneni.” Helpotuin. Kielilläpuhumiseni oli sittenkin aitoa!

Tämä Kalevi, joka oli ammatikseen englanninkielen asiantuntija sanoi, että hänelle Jumala oli antanut rukouskieleksi italian. Hän ei sitä osannut, mutta tunnisti kielestä italiankielen sanoja.

Myöhemmin huomasin omassa rukouskielessäni toistuvan sanat Eeli ja Halleluja. Muuta en ole siitä ymmärtänyt. Tätä kieltä voin puhua milloin haluan ja miten pitkään haluan. Rukouskieleni on ollut vuosikymmenien ajan luvattoman vähällä käytöllä. Vasta nyt eläköidyttyäni olen alkanut käyttää tätä kieltä enemmän. Ehkä tulen silloin kertoneeksi Jeesukselle enemmän huolistani tai esirukousaiheistani.

Tärkeintä ei kuitenkaan ole mielestäni se, että on saanut jonkun hengellisen lahjan, vaan että on saanut omistaa Pyhän Hengen voiman uskon ja elämän voimaksi. ” Täyttykää Hengellä!” on Jumalan antama kehotus apostoli Paavalin kautta. Eikä karisma, armolahja ole missään tapauksessa ansio, joka annettaisiin pisteytysjonossa kärjessä oleville. Pois se. Jokainen Jeesuksen oma saa pyytää Pyhän Hengen täyteyttä itselleen. Ei tarvitse pelätä. Pyhä Henki ei saata ketään suunniltaan, vaan on niin kuin Paavali sanoo: "olemme saaneet voiman, rakkauden ja terveen harkinnan Hengen."

Ilman Pyhän Hengen vuodatusta helluntaina 2000 vuotta sitten seurakunta olisi jäänyt syntymättä ja lähetystyö tekemättä. Apostolit ja muut Jeesukseen uskoneet olisivat jääneet ikuisesti pelon ja epävarmuuden valtaan. Mutta kun Jeesus lupauksensa mukaan lähetti Henkensä, alkoi tapahtua. Aroista apostoleista tuli rohkeita evankelistoja. Jumalan sana ymmärrettiin, ja vahvistettiin lukuisten kiistattomien ihmetekojen kautta.

Ja niin on, että Pyhä Henki on annettu Kristuksen seurakunnalle varustamaan se kaikilla tarvittavilla lahjoilla, joita ovat myös johtaminen ja opettaminen. Jumala kehottaa meitä rukoilemaan armolahjoja runsaasti, ei itsemme takia, vaan että voisimme olla palvelemassa omalla paikallamme Jumalan valtakunnassa ja sen asioissa. Itse koen saaneeni myös avustamisen armolahjan taivaasta. Työssäni kokosin tiimin ja sen jälkeen tiimi toimi ja teki työn. Minä vain olin sen kokoon kutsuja ja tehtävän määrittelijä.

Edellispäivän tosikertomus Azerbaidzanista kertoo paljon Pyhän Hengen toimintatavoista. Se ei perustu inhimilliseen viisauteen vaan kuuliaisuuteen Jumalan tahtoa kohtaan. Ja sen löydämme lukiessamme rukoillen Jumalan sanaa Raamattua.

Armolahjoja on monenlaisia, mutta Henki on sama. Myös palvelutehtäviä on monenlaisia, mutta Herra on sama. Jumalan voiman vaikutuksia on monenlaisia, mutta hän, joka meissä kaikissa kaiken vaikuttaa, on sama. Hän antaa Hengen ilmetä itse kussakin erityisellä tavalla, yhteiseksi hyödyksi.

1. Korinttilaiskirje 12:4-7

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 5.10.2020

Thamesin suulla

Rahtilaiva oli lähtenyt viemään lastia Suomesta Englantiin. Ensimmäinen perämies Kalevi Tuppurainen käveli ruokasalista kapeaa käytävää pitkin ja kiipesi seuraavaan kerrokseen laivan komentosillalle. Hänen vuoronsa laivan ruorissa oli alkamassa. Sää oli hyvä ja merenkäynti tasaista. Tuulta lounaasta 5 m/s. Tutka kertoi liikennettä reitillä olevan vilkkaanlaisesti.

M/s Vallonia teki matkaa rauhallisesti yhdentoista solmun nopeudella kohti Juutinrauman siltaa, jonka kautta laivan reitti kulki. Silta oli upea näky elokuun tummenevassa illassa valaistuksineen. Laivaliikenteen seassa kulki joitain pienaluksia ja purjeveneitä. Tällä kertaa ne kaikki näyttivät purjehtiva meriteitten sääntöjä noudattaen.

Tuppurainen muisti miten kerran eräs suuri moottorivene oli vaarassa jäädä m/s Vallonian alle, kun se muutti äkkiä kurssinsa Vallonian kulkusuuntaa leikkaavaksi. Kalevi oli silloinkin ollut ruorissa. Merkinantotorven ääni oli havahduttanut huvialuksen kipparin, ja vene oli saanut juuri ja juuri väistettyä rahtilaivan. Kylmä hiki oli jo entinyt nousta Tuppuraisen otsalle. Liki 20 000 bruttorekisteritonnin M/s Vallonialla ei olisi ollut mitään mahdollisuutta väistöliikkeeseen ahtaassa väylässä. ” Kaikenlaista väkeä sitä näkeekin vesillä!” hän oli huudahtanut purkaakseen säikähdystään.

Kalevi piti työstään tällä aluksella. Se oli uudehko, vain 8 vuotta vanha. Sitä oli miellyttävä hallita hitaissakin nopeuksissa ja satama -alueella. Laivassa kaikki oli siistiä ja äänieristykseen oli kiinnitetty huomiota. Laivakokki oli mainio. Sanonta hyvä ruoka, parempi mieli, piti paikkansa. Ja henkilökunta laivalla tuli useimmiten sopuisasti toimeen keskenään. Kalevi oli ollut merillä jo 25 vuotta, ja yhä hän piti työstään.” Tätä alaa en vaihtaisi maakravun elämään, en ainakaan vielä”, hän ajatteli seistessään ruorin takana.

Laivassa oli mukana tällä kertaa myös pastori. Oiva Virtanen oli merimiespappi, joka oli matkalla asemapaikalleen Englannissa. Hän piti mielellään laivan henkilökunnalle hartauden kapteenin pyynnöstä. Paikalla oli kymmenkunta henkeä. Tuppuraisella oli silloin vapaavahti, joten hänkin pääsi paikalle. Pastori otti puheensa tekstiksi Heprealaiskirjeen toisen luvun ensimmäisen jakeen: Meidän on tarkoin ja tunnollisesti pidettävä mielessämme se, minkä olemme kuulleet, ettemme ajautuisi virran vieminä harhaan.”

Pastori totesi puheessaan, miten merillä kuljettaessa on oltava aina valppaana. Sää voi muuttua nopeasti, toisten alusten kulkua on seurattava tarkasti vaaratilanteiden estämiseksi ja laivan koneistosta on pidettävä huoli, niin että kaikki sen osat toimivat vaativissakin olosuhteissa. Lisäksi virtaukset merellä ja rannikon tuntumassa asettavat omat haasteensa laivan kululle. On pyrittävä olemaan mahdollisismman huolellisia ettei jouduttaisi ongelmiin. Jos niin kuitenkin kävisi, aina on mahdollisuus ja lupa rukoilla taivaan Isältä neuvoja ja varjelusta laivalle ja sen henkilökunnalle. Mikään ei estäisi ottamaan palvelusalustaan jatkuvaksi rukouksen kohteeksi.

Matka kohti DP World London Gatewayn konttisatamaa eteni. Huomenna tultaisiin perille. Perämies Tuppurainen kävi mielessään läpi satamaan tulon vaiheita. Äkkiä hänen päässään välähti pastorin lukema raamatunkohta: ” Ettemme ajautuisi virran viemänä harhaan...”" Virta!" Thamesin suulla kävi joskus voimakaskin virta. Keskimäärin se oli 65,8 m3/s. Jos laiva joutuisi yllättävästi black-out tilaan satamaan tullessa, tai se joutuisi pysähtymään ruuhkan vuoksi sataman suulle, se tarvitsisi kipeästi ankkureitaan. ” Epätodennäköistä, mutta mahdollista”, ajatteli Tuppurainen. ”Tarkistetaan ankkurikoneet.”

Yllätys oli, etteivät ankkurikoneet toimineetkaan. Vikaa alettiin etsiä kuumeisesti. Kahden tunnin kuluttua selvisi, että huoltotöissä koneet oli turvallisuussyistä kytketty pois päältä, ja niin oudosti, että oli soitettava Suomeen ja kysyttävä neuvoa alusta huoltaneilta miten ankkurikoneet saadaan taas käyntiin. Tuppurainen ja kapteeni huokasivat syvään helpotuksesta, kun m/s Vallonian konemestari tuli ilmoittamaan koneiden taas toimivan.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 4.10.2020

Tapahtui Azerbaidžanissa

Älä jätä elämääsi oman ymmärryksesi varaan, vaan turvaa koko sydämestäsi Herraan.Missä kuljetkin, pidä hänet mielessäsi, hän viitoittaa sinulle oikean tien. Sananlaskut 3:5-6

Kaksi nuorta rukoilivat. Herra antoi heille kehotuksen lähteä Azerbaidžaniin. He tekivät niin. Kun he olivat saapuneet maahan ja kävelleet erään kylän lähelle, he pysähtyivät. Mitä nyt piti tehdä? He eivät osanneet kieltä eivätkä tunteneet ketään tästä maasta.

Silloin heidän luokseen käveli keski-ikäinen mies ja sanoi heille jotain omalla kielellään. Silloin toinen nuorista, jolla oli kielilläpuhumisen armolahja, päätti avata suunsa ja puhua tuolla rukouskielellä. Mies kuunteli ja vastasi. Hän oli siis ymmärtänyt mitä nuori kielilläpuhuessaan sanoi! Nuori vastasi miehelle rukouskielellään. Näin ja tuo mies kävivät pitkän keskustelun. Sen päätteeksi mies lähti iloisesti hymyillen kohti kylää.

Nuoret miettivät, mitä nyt? Olisi mukava tietää mistä oli keskusteltu. Silloin he näkivät kylästä tulevan pojan. Hän osasi jonkun verran englantia, ja kertoi nuorten luvanneen rakentaa kylään seitsemän kokonaisuutta, orpokodin, sairaalan, koulun ja neljä muuta toimintoa. Nuoret olivat ihmeissään. He lähtivät takaisin Usa:aan, jossa heidät lähettäneen evankelioimisjärjestön päämaja sijaitsi, ja kertoivat sen johtajalle kaiken, mitä Azerbaidžanissa oli tapahtunut.

Kävi niin, että kaikki, mitä Jumala oli kielillä puhuvan nuoren kautta luvannut, toteutui. Lisäksi tuolle seudulle syntyi kristillinen seurakunta, ja paikkakunnalla on nyt menossa hengellinen herätys.

Tämä mitä kerroin, on todella tapahtunut. Kuulin sen luotettavalta taholta.

Kertomuksen ytimessä on kuuliaisuus Jeesusta ja hänen tahtoaan kohtaan, ei ihmisviisaus ja järjen skeptiset päätelmät. Ei raha eikä inhimillinen koulutus ja tietämys eivätkä olosuhteet ratkaise lopputulosta, kun on lähdetty liikkeelle Jumalan aidosti lähettäminä.

Jumala voi käyttää jokaista lastaan työssä Jumalan valtakunnan asioissa. Kutakin omalla paikallaan ja omassa tehtävässään. Tehtävä löytyy rukouksessa. Samalla saa pyytää Pyhän Hengen voimaa tehtävään tai tehtäviin, jotka Jumala aidosti osoittaa.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 3.10.2020

Sairaus

Oli jouluyö. Oli hiljaista. Hiljaisempaa kuin tavallisesti. Liikenteen ääniä ei kuulunut. Tehtaan humina oli tauonnut. Lunta satoi. Se imi äänet itseensä. Martin askeleet hautausmaalla eivät antaneet tietää itsestään. Jalanjälkiä vain ilmaantui hänen astellessaan vaimonsa hautaa kohti.

Suru painoi Martin sydäntä kumaraan. Se oli raskas menetyksen tuskasta. Anni oli kuollut kuukausi sitten ja saateltu hautaan joulua edeltävällä viikolla. Siitä oli viisi päivää. Vielä hetki sitten oltiin oltu toiveikkaita. Jospa Annin syövän leviäminen pysähtyisi, tai edes hidastuisi uudella lääkkeellä. Ei tähdätty pitkälle. Vain jouluun. Kun edes aatto ja joulunpyhät saataisiin viettää yhdessä.

Martin ajatukset lennähtivät sairaalan potilashuoneeseen. Se oli tullut Martille tutuksi vuoden aikana. Viime tammikuussa Anni oli mennyt lääkäriin valittaen selkäkipuja. Lääkäri oli huomannut selässä kohouman ja ottanut siitä näytepalan. Syöpädiagnoosi oli tullut nopeasti ja ensimmäinen leikkaus oli tehty Annille kaksi viikkoa sen jälkeen. Aiottu yhteinen matka Lappiin oli vaihtunut taisteluksi elämästä ja kuolemasta.

Martin ajatukset siirtyivät hetkeen, kun hän meni tapaamaan vaimoaan kirurgiselle osastolle ensimmäisen leikkauksen jälkeen. Näky, jonka hän kohtasi, järkytti häntä. Martti näki, miten vaikea Annin oli olla. Kipulääkkeetkään eivät tuntuneet tehoavan. Anni yritti hymyillä Martille, mutta siinä oli mukana tuskaa. Itku oli päässyt molemmilta. Avuttomuus ja voimattomuus sairauden ja kivun alla oli saanut heidät vaikenemaan. He vain pitivät toisiaan kädestä kiinni.

Anni oli päässyt kotiin kahden kuukauden kuntoutuksen jälkeen, pyörätuolissa. Seisaalleen nousu oli yhä niin tuskallista, että Anni joskus huusi kivun iskiessä leikattuun selkään.Martin oli ollut vaikea ottaa vastaan sitä, että terveydestä ja hyvästä olosta oli siirrytty yhdessä hetkessä toiseen todellisuuteen. Joka päivästä piti nyt taistella.

Kesällä Anni oli päässyt viimein ottamaan askelia ilman tukea. Särkylääkkeet pitivät kivut kurissa. Elokuun lopulla oli käyty yhdessä jo kesämökillä. Pienen pieni toivon liekki alkoi lepattaa Martin ja Annin sydämessä. Mutta syyskuun tarkastuskäynti sairaalassa oli masentava. Syöpä oli uusiutunut ja levinnyt. Leikkaus oli mahdoton kasvaimen sijainnin vuoksi. Voitiin antaa vain lääkehoitoa.

Martti oli saapunut Annin haudalle, Martin rakkaimman ihmisen leposijan luo. Nyt Annin tuskat olivat päättyneet. Kivut eivät yltäneet tähän lepopaikkaan. Martti purskahti hillittömään itkuun. Oli niin ikävä Annia ja yhteistä elämää. Se oli otettu Matilta ja Annilta pois hetkessä, lupaa kysymättä. Martti itki, kunnes kyyneleet loppuivat. Sitten hän vain katsoi hautaa ja vapisi ikävästä ja yksinäisyydestä.

Se tulisi olemaan hänen vieraanaan koko elämän. Suru helpottaisi, mutta siitä jäisi pysyvä hiljainen tunto hänen sydämeensä. Martti muisteli nyt ehtoollista, jonka hän ja Anni olivat saaneet viettää sairaalahuoneessa vähän ennen Annin kuolemaa. Jeesuksen sanat: ” Tämä on minun ruumiini, sinun puolestasi annettu, tämä on minun vereni,sinun puolestasi vuodatettu”, olivat tuoneet lohdutusta luopumisen kipuun. Samoin papin sanat hänen siunatessaan Annia: ” Jeesus Kristus on sinut viimeisenä päivänä herättävä.” Oli olemassa toivo nähdä jälleen, taivaan kodissa.

Kansa, joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valon. Niille, jotka asuvat kuoleman varjon maassa, loistaa kirkkaus. Jesaja 9:1

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 2.10.2020

Outo mies kirkossa

Kirkonkellot soivat. Ne ilmoittivat pian alkavasta messusta. Kello tuli kymmenen. Urut alkoivat soida. Kirkkoon saapuneet olivat ottaneet esiin virsikirjan ja avanneet sen, ainakin ne, jotka osasivat laulaa. Jotkut tuntuivat vain kuuntelevan kirkkosalissa jykevänä leviävää äänten sinfoniaa.

Juuri kun alkuvirsi oli päättynyt, kirkon ovi aukeni ja joku livahti kuin varkain sisään, ja jäi istumaan eteisen penkille. Sitten suntio tuli pääoven kautta kirkkosaliin aikomuksenaan laskea kirkkovieraiden määrän tilastointia varten. Hän huomasi hämärässä eteisessä istuvan miehen, ja pyysi ystävällisesti häntä astumaan peremmälle kirkkoon.

Mies säpsähti suntion äänestä, katsahti arasti häneen päin, nousi ja seurasi suntion kehotusta astellen puoliksi hiipivin askelin kirkkosaliin. Hän istuutui takimmaiselle penkille sen vasempaan laitaan. Nyt suntio vasta huomasi miehen pitkän ja hoitamattoman tukan, joka valui myttyinä hänen likaisen päällystakkinsa kauluksen yli. Kummallinen haju tuntui seuraavan miestä.

”Kunhan en ohjannut pultsaria kirkkoon. Pitääpä tarkkailla”, ajatteli suntio, mutta ei sanonut miehelle mitään, vaan kiipesi urkuparvelle jokaviikkoiseen laskutoimitukseen. Kun hän palasi lappusensa kanssa sakastiin, hän muisti, ettei ollut vielä lisännyt lukuun äsken tapaamaansa miestä. Suntio piirsi paperiinsa yhden viivan lisää.

Kun messu päättyi, uutta kirkossakävijää ei näkynyt enää salissa. Mutta seuraavana sunnuntaina hän istui jälleen salin vasemmalla reunalla viimeisellä penkkirivillä yllään samat vaatteet kuin viikko sitten. Suntio, joka tuli kierrokselleen, vilkaisi miestä ja huomasi tämän saaneen poskilleen pitkän parransängen. Hänen vaatteensa olivat, jos mahdollista, vielä likaisemmat kuin viime kerralla. ”Tämäpä jotain, ei kai tuo mies ala tehdä pesää tänne. Pitääpä seurata lähteekö ulos vai jääkö kyttäämään salassa yösijaa kirkossa”, mietti suntio itsekseen.

Palattuaan sakastiin hän mainitsi miehestä siellä istuvalle kappalaiselle, joka odotti liturginvuoroaan. ”Kas vain”, sanoi kappalainen. ”Seurataan tilannetta”, hän vastasi suntiolle. Messun viimeinen virsi päättyi ja väki nousi ja virtasi kirkosta ulos. Nyt mies, joka olikin jäänyt istumaan penkkiin, keräsi muiden kirkkovieraiden katseita. Osa ihmisistä vilkuili häntä silmäkulmillaan ikään kuin salaa, muutamat tuijottivat, joku ohi kävelevä nyrpisti nenäänsä tuntiessaan miehestä huokuvan lian hajun. Suurin osa ei kiinnittänyt mieheen mitään huomiota.

Viikko oli vierähtäntyt. Suntio oli nyt passissa kirkon eteisessä tarkkailemassa tuleeko tuo pitkätukkamies jälleen kirkkoon. Tulihan hän. Nyt mies, huomatesssaan suntion, heilautti tälle varovasti kättään tervehdykseksi. Suntio säpsähti ja ensin tuijotti miestä ja koetti sitten vastata tervehdykseen. Mies tuntui vaistoavan suntion varautuneisuuden ja käännähti äkkiä kannoillaan ja käveli ulos. Hän ei ehtinyt huomata miten suntion posket alkoivat punoittaa huomatessaan ajatustensa paljastuneen.

Viikon kuluttua klo 10 alkoi jälleen messu tuossa kivisessä kirkossa, 35:s järjestyksessään sinä vuonna. Suntio oli tullut jälleen passiin eteiseen. Tulisiko tuo outo mies nyt kirkkoon? Ei näkynyt. Suntio oli osin helpottunut, osin pettynyt. Hän olisi halunnut ikään kuin hyvittää miehelle viimeviikkoisen töykeytensä. Suntio lähti sakastiin. Mutta messun tultua ehtoollisosan alkuun hän huomasi tuon tutuksi käyneen miehen juuri istuutuvan penkkiin. Kun kutsu ehtoolliselle lausuttiin, mies asteli ensimmäisten joukossa alttarille ja polvistui. Suntion välitön ajatus oli, että mies haisee ja karkottaa pois muita ehtoollisvieraita. Pelko oli turha. Mies käveli takaisin penkkiin ja istui siellä messun loppuun.

Kun messu oli päättynyt, suntio ja kappalainen, joka oli ollut saarnavuorossa, kuulivat sakastin oven aukeavan, ja tuo likaiselta hipiltä näyttävä mies astui sisään ja meni suoraan kappalaisen luo. Kappalainen ponnahti pystyyn. He kättelivät. Sitten mies lausui: ”Kaarlo, olen tullut nyt takaisin, ja jos Jumala suo, pysyvästi.” Silloin kappalainen halasi lialta löyhkäävää miestä lämpimästi. Mies, Olavi, oli hänen nuorempi veljensä. Hänellä oli ollut oma yritys. Se oli mennyt 1990-luvun lamassa konkurssiin. Koti oli pitänyt myydä. Murheeseen otettu olut oli vaihtunut viinaksi. Ryyppy oli jäänyt päälle. Perhe oli hajonnut. Lopulta Olavi oli joutunut yöpymään roskalaatikoissa. Välillä hän oli päässyt asumaan miesten asuntolaan, mutta sitten ryyppyputki oli iskenyt ja taas Olavi oli päätynyt kadulle.

Olavi oli rukoillut Jumalalta voimaa päästä alkoholista, mutta viina ei ollut hellittänyt otettaan. Mutta tänään hänellä oli toisempi olo. Hän kertoi Kaarlolle: ”Aivan kuin Jumala olisi puhunut minulle äsken ehtoollispöydässä ja vakuuttanut: Nyt otin sinulta viinanhimon pois. Olet vapaa. Aloita uusi elämä minun kanssani, Nyt se onnistuu. Joten veljeni Kaarlo, tässä olen, vastasyntynyt Jumalan lapsi. ” Silloin Kaarlo itki ja kyyneleet valuivat myös Olavin ja suntion silmistä.

Jeesus sanoo: "Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat. En minä ole tullut kutsumaan hurskaita, vaan syntisiä.”

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 1.10.2020

Näky

Eräs kristitty mies Armeniassa kuuli puhuttavan pienestä pojasta, joka oli nähnyt näyn ja kirjoittanut sen muistiin. Jostain syystä kertomus pojasta ei jättänyt miestä rauhaan, vaan hän päätti ottaa siitä selvän.

Hän matkusti paikkakunnalle, jossa tuo merkillinen tapahtumasarja oli toteutunut. Mies sai tietää, että luku-ja kirjoitustaidoton pieni poika oli nähnyt taivaalla näyssä taivaalla kultakirjaimista kirjoitusta. Hän oli kopinoinut kirjoituksen merkki merkiltä paperille. Sitten kirjoitus taivaalla oli hävinnyt.

Mies sai eteensä tuon kirjotuksen. Se oli armenian kieleltä. Siinä kehotettiin kaikkia, jotka sen lukevat, lähtemään pois tästä maasta ja siirtymään paikkaan, joka kirjoituksessa kuvattiin. Taivaalta kopioidusta kirjoituksesta kävi selville, että paikka, missä oltaiisiin turvassa tulevalta kristittyjen vainolta, oli suuren meren takana. Sen täytyi tarkoittaa Amerikkaa.

Tämä mies matkusti takaisin kotiinsa. Hän päätti ottaa näyn sanoman todesta. Hän myi perheensä omistaman maatilan ja kaiken muun mitä ei voinut ottaa mukaan. Sitten hän matkusti perheensä kanssa satamaan. Miehen toimenpiteitä jotkut kummeksuivat. Mitä tässä nyt voisi tapahtua?

Mutta mies perheineen matkusti Amerikkaan ja pääsi turvallisesti perille. Siellä hän sai hankityksi karjatilan ja toimi karjan kasvattajana, jota työtä hänen poikansa jatkoi.

Näky kristittyjen vainoista kävi toteen. Paljon ihmisiä tapettiin. Mutta näkyä totelleet olivat turvassa.

Kertomus näystä ja sen vakavasti ottaneesta perheestä on tosi.

Sanani ovat tehneet sydämesi levottomaksi. Sinä nöyrryit Jumalan edessä ja siksi minä kuulen sinua, sanoo Herra. 2.Aikakirja 34:27

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 30.9.2020

Alakylän kauppavieras

Miksu Moikula käveli pitkin savista kylätietä kauppaa kohti. Hänelle oli tullut jälleen makean nälkä. Ostosten jälkeen hän pysähtyi kaupan aulaan siellä olevien yksikätisten rosvojen eteen. ”Hmm...jospa pelais vähäsen. On kolikkoja taskussa.” Miksu kilautti koneeseen kolikon ja käynnisti koneen. Klop, klop, klop, pyörivät sylinterit lukittuivat. ”Harmi, ei tärpännyt. Pitää yrittää uudestaan.” Taas valinnat, kone käyntiin ja kolme klopsahdusta. ”Nyt tuli 5 euroo!” Miksun sydämessä kävi värähdys. Uutta putkeen...vesiperä, vesiperä, vesiperä….5 euroa katosivat koneen kitaan.

Miksu koetteli taskujaan. Ei kolikon kolikkoa. Entä setelipuolella? Ei mitään, ei voinut vaihtaa rahaa. Entä pankkikortti? Miksu käveli kassalle ja pyysi siellä istuvaa tätiä nostamaan hänelle kympin. ”Kuulkaa hyvä neiti Moikula, ikävä kyllä tilinne saldo on nolla.” Se oli tyly vastaus. Miksua vähän masensi. Hän kiitti ja kääntyi lähteäkseen. Hei, ostoskassi! Se oli unohtua. Miksu koppasi muovikassin pelikoneen vierestä mukaansa ja astui ulos koleaan syysilmaan. Hän kävellä klopsutteli kumisaappaillaan lähellä näkyvää pienkerrostaloa kohti. Siellä oli Miksun vuokrakoti, yksiö. Ennen hän oli asunut kaksiossa äitinsä kanssa, jota hoiti.

Äiti oli kuollut viisi vuotta sitten, ja Miksu oli joutunut muuttamaan yksiöön, kun ei ollut enää varaa kaksion vuokraan. Miksu avasi talon rappukäytävän oven. Ontto kaiku vahvisti hänen kumisaappaidensa plossahtelevaa ääntä, kun hän kiipesi toiseen kerrokseen ja avasi kotinsa oven. Häntä oli vastassa hämärä eteinen ja huone. Verhot olivat vielä ikkunan edessä. Ei ollut jaksanut vetää niitä pois, kun oli ontto olo heräämisen hetkestä lähtien.

Miksu riisui päällystakin ja saappaat ja istahti kassi käsissään keittiösyvennyksessä olevalle tuolille. Muovikassin hän rempsautti ruokapöydälle. Sieltä löytyi niin maistuvia perunalastuja, limpsaa ja energiajuomaa pitkää iltaa varten. Oli myös annos maksalaatikkoa. Se oli ollut Miksun äidin lemppari. Miksukin oli oppinut pitämään tästä rusinaisesta perinneruoasta. Miksu katseli ostoksiaan. Hän ei osannut päättää syödäkö laatikkoa vai sipsejä. Sipsit voittivat. Miksu otti sipsipussin ja ison limpsapullon mukaansa ja lösähti yksiön seinustalla olevalla ruskealle keinonahkasohvalle. Hän avasi television ja sipsipussin ja limpsapullon. Tv näytti ostostv:tä, ja joitain kuluneita sarjoja ja vanhoja suomalaisia elokuvia. Kello oli vasta 13.

Pian sipsit oli syöty ja limpsa juotu. Miksu lampsi pienin askelin keittiöön ja otti sieltä toisen sipsipussin ja limpsapullon. Pian nekin oli tyhjennetty. Miksu kurkisti jääkaappiin. Siellä oli tyhjää lukuun ottamatta maksalaatikkoa ja kolmea perunaa. Miksu istahti keittiön tuolille. Hänen ryhtinsä valui kumaraksi ja hän tuijotti apaattisena keittiön seinää.

Miksu havahtui puhelimen ääneen. Ensin hän ei aikonut vastata. Mutta kun kännykkä pirisi sitkeästi jo toista kertaa peräjälkeen, hän kurottautui ikkunalautaa kohti ja sai viimein puhelimen sormiinsa. ”Haloo”, vastasi Miksu. ”Hei, täällä on Kerttu, onko siellä Miksu?” Soittaja oli Miksun sisar! Hän oli muuttanut Ruotsiin 25 vuotta sitten, eikä oltu yhteyksissä sen jälkeen. Kerttu kertoi aikovansa tulla käymään huomenna, jos se sopisi Miksulle.” Kerttu! Käymään! Miksun luona!” Miksu tunsi, miten veri alkoi kiertää hänen kehossaan. Kädet lämpenivät, poskia kuumotti, varpaita ei enää palellut. Miksu ei osannut selittää, mutta hänelle tuli niin suunnattoman hyvä mieli, kun joku muisti vielä hänet, ja kun se oli vielä hänelle tärkeä sukulainen, oma sisko!

Miksu nousi ja alkoi siivota. Hän kantoi kauppaan kassikaupalla tyhjiä limpsapulloja, piiskasi matot, imuroi lattian ja pesi sen ja vaihtoi ikkunoihin iloisen väriset verhot. Kohta oli myös keittiön tiskivuori selvitetty. Koti alkoi näyttää jälleen kodilta. Lattialta oli löytynyt kolmekymppiä rahaa. Niillä Miksu osti jotain tarjottavaa siskolleen. Sisko tuli ja Miksu ja Kerttu halasivat tosiaan lämpimästi. Juteltavaa oli paljon. Kerttu pyysi anteeksi ettei ollut osallistunut vanhan äidin hoitoon. Se oli langennut kiltille Miksulle, jonka elämästä lähes kymmenen vuotta oli kulunut äitiä auttaessa.

”Olin silloin niin itsekäs”, sanoi Kerttu. ”Menin Ruotsissa naimisiin Karlin kanssa ja unohdin sinut ja äidin kokonaan. Mutta viime vuonna mieheni kuoli työmaaonnettomuudessa. Jäin aivan yksin, kun meillä ei ollut lapsia. Ahdistuin ja lopulta masennuin. Sitten postissa tuli kutsu tulla ruotsinsuomalaisen seurakunnan joulujuhlaan. Menin ja löysin sieltä myös ystäviä. He johdattivat minut tuntemaan Jeesuksen, maailman Vapahtajan. Tuntui kuin olisin herännyt unesta.”

Kerttu jatkoi:”Sinä tulit mieleeni ja tuli voimakas tarve nähdä sinut. Tässä olen. Mitä jos tulisit kanssani Ruotsiin? Saisit yhden kolmesta huoneestani ja varmasti ystäviäkin. Sillä seudulla monet puhuvat suomea.” Miksu kuunteli siskoaan lumoutuneena. Nyt hän oli kuin olisi herännyt unesta elämään, omaan ikiomaan elämään!

Minä uskon, ja siksi puhun. Olin tuhon partaalla. Psalmi 116:10

Pekka Päivärinta


Päivän saarna 29.9.2020

Autokaupat

”Tämä auto on loistokunnossa, sanoi Matti Mikula puhelimeen herra Hakkraiselle. ”Se on toiminut koko ajan kun se on ollut meillä. Ei ole jättänyt tielle. Se on harvinaisen luotettavaa vuosikertaa ja mallia. Juu, ole hyvä vaan, mikäs tässä on kunnon autoa esitellessä. Kiitos, palataan asiaan, jos tämä meidän Renu alkaa todella kiinnostaa. Juu, ei….pellitikin ovat ihan ehjät, ei reikiä. Kuulemiin.”

”No mutta Masa, kenen kanssa sinä puhuit? Tosta meidän Renustako? Eihän se oo toiminut koko aikaa, viimeksi sammu kaupan pihaan viime viikolla!” ”No mutta Lissu, pitäähän meidän saada parempi auto, Jos käyn sitä haukkumaan, se ei mene ikipäivänä kaupaksi. Ja sitä paitsi, en sanonut puhelimessa MITEN se on toiminut. On toiminut paremmin ja huonommin…” ”No mutta Masa, taidan oppia susta uusia piirteitä! Ja entäs ne pellit? Viime katsastukseen piti vaihtaa helmapellit kummallekkin puolelle ja hitsata pari paikkaa pohjaan. Ja keskiviivan puoleinen kylki kukkii pian”, jatkoi Liisa.

”Juu, niin tosiaan ruostetta on, mutta puhelimessa kysyttiinkin ovatko ne pellit NYT kunnossa. Ja ihan reiätöntä on nyt kaikki mitä pelteihin tulee.” ”Ai jaa, ehjä on sinun sanavarastossa yhtä kuin reiätön. Just!” sanoi Liisa. ”Plimm, plimm…”, kännykkä hälytti uudestaan. ”Täällä Matti Mikula...ai tulisitte nyt katsomaan sitä Renua, just äsken soititte, kyllä se meillä vielä on, ehtii vielä tänään, tulkaa pois vaan. Hei hei.” ”Kuulitko Lissu, saattaa tulla kaupat Renusta, Onneksi ilta hämärtää. Se näyttää silloin paljon tyylikkäämmältä. ”Vai sekin vielä! Olet sinä aikamoinen autokauppias!” tokaisi Lissu.

Hakkaraiset tulivat. He olivat ajatelleet Renua pojalleen, joka saisi pian ajokortin. Siinä olisi näpäkän näköinen ja pieniruokainen auto opiskelijalle. ”Vai pojalle auto. No nuorellehan tämä on just passeli. On tähän myös talvirenkaat. On niissä vielä kulutuspintaa jäljellä." Hakkaraiset pyysivät Mattia käynnistämään auton. ”Hei, mikä ääni tuo on?” kysyi herra Hakkrainen Matilta. ”Ai mikä ääni? En nyt erota. Ai tuo pieni vinkuna. Tuskin merkittävä. Olisiko laturin hihna vähän löysällä…”

Hakkraiset tekivät koeajon. Auto miellytti heitä. ”Ai katsastus? Tätä on käytetty konttorilla viime viikolla. Hintako? No voin tinkiä viisisataa alaspäin. Selvä. Tehdään kaupat!” ”Katulamppujen loistessa Renun takakontiin lastattiin talvirenkaat. Paperit kirjoitettiin. Hakkaraiset lähtivät onnelisina kotiaan kohti Renu mukanaan. ”Ostivatko?” kysyi Liisa Matilta. ”No toki noin hyvä auto kauppansa teki”, tokaisi Matti. Lissu pyöritteli päätään. ”Kunhan et saisi vielä harmia siitä autosta", hän tuhisi.” ”No mitä harmia siitä vois tulla?” ihmetteli Matti.

Kului pari päivää. Matin kännykkä soi. ”Ai päivää, kyllä, sama Renumies olen”, sanoi Matti puhelimeen. ”Ai kylki melkein puhkiruostunut? Helmapellit vaihdettu? No kuulkaa, enhän minä sanonut autoa ruosteettomaksi. Tehän kysyitte onko siinä reikiä, eikä niitä ole. Katsastus kesken? No niin se taisi olla, mutta minähän totesin vain että konttorilla on käyty. En minä väittänyt että katsastus olisi sinänsä suoritettu! Talvirenkaat kelvottomat? Kuinka niin?Ai laillisen ja laittoman rajalla kaikki? Enhän minä niitä uusiksi väittänytkään ja taatusti kulutuspintaa vielä on!”

Kiistelyä jatkui jonkun aikaa. Viimein puhelu päättyi. Kahden tunnin kulutta samasta numerosta soitettiin jälleen. ”Matti Mikula puhelimessa. Renusta? No mikä nyt on hätänä? Kone särkynyt! Miten ihmeessä? Ai se vinkuna? Sekö oli jakopään hihna? Huoltokirja? Ei… ei tullut auton mukana. Kuulkaa, en minä tässä huoltokirjaksi voi ruveta! KUULEMIIN!”

Seuraavalla viikolla Matti käveli pankkiin. Oli tarkoitus saada lainaa kesämökin rakentamista varten. Matti ohjattiin pankinjohtajan juttusille. ”Hyvää päivää, olen Matti Mikula…. Matin kädenojennus jäi puolitiehen, kun hän tajusi kuka pankinjohtaja oli. Se oli herra Hakkarainen, jolle Matti oli myynyt Renun. Voihan rähmä! Matin kasvot helahtivat punaisiksi. ”Istukaa olkaa hyvä”, sanoi pankinjohtaja. ”Asia koskee siis lainaa kesämökkiä varten. Entä mitä vakuudeksi lainaa varten? Teidän omakotitalonne? Minkä arvoiseksi te katsotte sen? Ai 150 000 euroa? Ja millä perusteella? 1950-luvun talo, ja mitä remontteja on tehty? Vesijohdot, viemärit...onko teillä kuitteja niistä? Ai ei kuitteja mistään remontista? Kuulkaapas herra Mikula, te petkutitte minua autokaupassa. Siitä seurasi, että menetitte luottamukseni. Minun pankiltani teidän on turha pyytää mitään lainaa.”

Matti käveli suuttuneena ja alakuloisena ulos pankista. Kotona vaimo Liisa motkotti ja torui miestään. ”Siinä nyt näet! Epärehellisyydellä ei pitkälle pötkitä!” Ilalla radio oli auki uutisia varten. Sitä ennen tuli iltahartaus. Pastori Nykänen otti esiin Jeesuksen sanat Johanneksen evankeliumin luvusta 8: Te opitte tuntemaan totuuden, ja totuus tekee teistä vapaita. Pastori selitti, että jokainen on synnin orja. Mutta Jeesus voi vapauttaa tästä orjuudesta. Pastori lopetti hartauden rukoukseen syntien anteeksipyytämisestä ja asioiden sopimisesta, jos on rikkonut jotakuta vastaan.

Matti kuunteli hartauden vakavana. ” Mitähän minä tekisin? Pastori puhui kyllä asiaa. Mutta hävettää lähteä selvittämään autokauppasotkua”, mietti Matti puoliääneen. Sen kuuli hänen vaimonsa Liisa ja tokaisi: ” Sanasta miestä, sarvesta härkää. Sinuna menisin Hakkaraisen puheille.”

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 28.9.2020

Riparinäytelmästä poimittua

Pastori Ollikainen oli elementissään. Hän oli riparilla. Sellaisella vanhanaikaisella, joka kesti melkein kaksi viikkoa. Lähdettiin linja-autolla Lappiin saakka, tunturimaisemiin 45 teini-ikäisen nuoren kanssa. Mukana olivat lisäksi toinen ope pastori Minna Yli-Mantila ja nuorisonohjaaja Pirre Pääriö ja vankka isosjoukko. Opetusryhmiä oli siis tulossa kaksi.

Linja-auto matkasi aamuvarhaisesta iltamyöhään Hesasta kohti Kittilää pitkin suomalaisia valtateitä. Perillä majoituttiin vanhalle koululle, jossa oli kaksi luokkahuonetta ja voimistelusali. Yöpymistä varten maastoon nousi telttakylä, mutta ensimmäisenä yönä nukuttiin luokissa, tytöt toisessa, pojat toisessa luokassa. Aamulla saatiin paikallisen emännän tekemää puuroa ja voileipiä.

Aamukymmeneen mennessä leiri oli saatu pystytettyä ja varsinainen leiriohjelma käynnistyi. Pidettiin oppitunteja ja kahtena iltapäivänä ekalla viikolla myös vaellettiin tunturissa. Lauantaina vietettiin koko päivä luonnon keskellä. Sunnuntaina oli aamupalan jälkeen leirijumis, jonka aihe oli leirin keskeisin opetus. Jeesuksen elämä, ristinkuolema ja ylösnousemus. Sitä käsiteltiin näytelmän muodossa. Yksi isosista, Matias, esitti Jeesusta, ja muut roolit osuivat leiriläisille. Jeesuksen haudalla vartioiviksi sotilaiksi valittiin Jussi ja Maisa. ”Öö, miks tyttö valittiin?” protestoi joku. ”Miksi ei? Onhan nytkin naissotilaita”, kommentoi nuoriso-ohjus Pirre.

Leirijumis alkoi nuorten punaisen laulukirjan laululla ja eteni kohti loppuaan. Ruokailun jälkeen pidetttiin keskustelutilaisuus näytelmän tapahtumista. Puheenvuoron saivat ensin eri rooleissa esiintyneet nuoret. ”Miltä susta tuntui olla Jeesuksena?” kysyi joku Matiakselta. ”En mä oikeen tiedä”, vastasi Matias. ” Vähä hämmentävää se oli kun oli niin suuris saappais. Mut vaikuttavinta oli kyl ristiinnaulitseminen ja ylösnousseen Jeesuksen esittäminen Emmauksen tiellä. On Jeesuksella ollu tosi rankkaa kun syyttömänä joutu tapetuks ja omat joukot jätti yksin. Eikä ne sit tahtonu uskoon et Jeesus oli taas eloss.”

Puheenvuorot etenivät myös Jeesuksen haudan vartioihin, joita esittivät Jussi ja Maisa. Ei olis arvannu miten vaikeelta tuntu valehella että opetuslapset varasti Jeesuksen ruumiin, sanoi Maisa. ”Ei vaan tuntunu yhtään silt ett se varkausjuttu olis ollu totta, ja Jeesus oli niin hyvä tyyppi.” Niin ja oltiinhan me nähty ett enkeli tuli ja vieritti kiven haudan suulta”, jatkoi Jussi. ”Todella kummii ja ilkeit tyyppejä ne fariseukset kun vihasivat Jeesusta ja halus sen kuolemaa.”

”Ja eiks ne fariseukset tajunnu, että ei niitten valheet voi mitään sille faktalle ett Jeesus tosiaan oli noussu kuolleist”, sanoi taas Maisa. ”Nii, näyttäytyhän Jeesus Emmauksen tiellä ja moniss muissa paikois omilleen. Ja niin valtavasti ihmeit alko tapahtuu Helluntain jälkeen ku Pietari ja muut rukoi ihmisten puolest”, jatko Jussi. ” Ja sitte Pietari ja muut apostolit alko julistaa sanomaa Jeesuksest, joka oli kuollu mut sitte taas oli eloss”, kommentoi nyt Jeesusta esittänyt Matias. ”Sehän oli koko homman juju, et ihmiset sais kuulla Jeesuksen uhrikuolemasta ja uskoo syntien anteeksisaamiseen Jeesuksen tähen…..”

Pastori Ollikainen ja koko leiri kuunteli ihmeissään kirkkonäytelmän rooleissa esiintyneitten keskustelua ja puheenvuoroja. Ne kuulostuvat niin omakohtaisesti koetuilta. Näytelmä oli vaikuttanut heihin ja oliko vaikutus nyt siirtymässä koko leiriin? Oliko tämä nuorisoherätyksen alkua, Jumalan suuresta armosta syntynyttä?

He sanoivat sotilaille: ”Sanokaa, että hänen opetuslapsensa tulivat yöllä, kun te nukuitte, ja varastivat hänet. Ja jos tämä tulee maaherran korviin, me kyllä lepytämme hänet ja järjestämme niin, ettei teille koidu ikävyyksiä.” Matt. 28:13–14.

Pekka Päivärinta

Päivän sana 27.9.2020

Rippikoululeirillä

Oli menossa rippikoulu. Leirijakso alkoi. Kaksikymmentäviisi nuorta papin, nuorisotyöntekijän ja isosten kanssa ahtautui linja-autoon. Pian auto kaartoi kapealle öljysoratielle ja sieltä vielä kapeammalle hiekkaiselle metsätielle. Se johti seurakunnan vanhan, mutta viihtyisän kesäkodin pihaan. Matkatavarat ja leirivarusteet purettiin autosta ja koko joukko vääntäytyi pienehköön saliin, joka toimi sekä ruokailutilana että luokkana.

Vetäjä pappi Ollikainen selosti leirialueen rajat ja antoi ohjeet leirisäännöistä ja päiväohjelmasta.Sitten porukka jaettiin ryhmiin ja isoset esiteltiin. Sen jälkeen majoituttiin. Sääntönä oli se, että sai valita huoneen ja kaverit, jos se luontevasti onnistui.Sitten kokoonnuttiin piha-aukealle, hiekkaiselle tasanteelle nostamaan Suomen lippu ja laulamaan lipunnostolaulu. Se oli virren säkeistö; ”Sun ristis olkoon ainoa, tienviittaajani matkalla, Ain aurinkona päivällä ja yöllä kuuna tähtenä.”

Leiri eteni ohjelman mukaan päivä päivältä. Sää oli mainio, aurinkoinen ja lämmin. Laituri oli ahkerassa käytössä vapaahetkinä. Sieltä pompittiin järveen kerta toisensa jälkeen. Oppitunnnit olivat tulleet Jeesus-aiheisiin. Jeesuksen elämä ja opetukset, ristinkuolema ja ylösnousemus ja iankaikkinen elämä. Eräällä näistä tunneista Laura viittasi ja kysyi: Ihanko oikeasti Jeesus oli olemassa? Pappi vastasi ja toi esiin sen, ettei yksikään vakavasti otettava historijoitsija kiellä Jeesuksen historiallisuutta. Sitten Jaakko viittasi ja sanoi: En jaksa uskoa, että tämä Jeesus olisi ollut Jumalan Poika, vaikka hän olisikin ollut olemassa.

Siihen leiripappi Ollikainen vastasi, etteivät kaikki Jeesuksen aikana eläneet ja hänet tavanneetkaan uskoneet hänen jumaluuteensa. Nyt rohkaisi mielensä Tuija ja lohkaisi: Kuka nyt enää jaksaisi mokomasta Jeesuksesta kiinnostua. Mehän tiedämme maailman syntyneen alkuräjähdyksessä ja me ihmiset olemme kehittyneet apinoista.” Niinkö kouluissa opetetaan?” kysyi Ollikainen. Voi miten surullista ”Ja Raamatussa kun Jumala sanoo luoneensa maailman ja ihmisen omaksi kuvakseen.”

”No voisiko Jumala pitää meitä ihmisiä noin arvokkaina ja mikä sen todistaa?” kysyi Tuija. ”Sen todistaa Jeesuksen ristinkuolema. Jumala tuomitsi oman ainokaisen Poikansa kuolemaan meidän sijastamme. Jeesus kärsi syntiemme rangaistuksen meidän puolestamme”, vastasi pastori Ollikainen.” Mitä se meille merkitsee? Mehän kuolemme jokainen ennen pitkää. Sama kohtalo on kaikilla”, kommentoi Laura. ”Ei se ihan niinkään ole”, vastasi pappi Ollikainen. ”Raamattu kertoo, että Jeesus nousi kolmantena päivänä kuolleista. Hän voitti kuoleman, ja jokainen, joka uskoo häneen, herätettään kerran kuolleista samalla tavalla ja viedään taivaaseen.” Höh”, sanoi Laura. ”En minä tarvitse iankaikkista elämää. Tämä elämä on kyllin.”” Niinkö sinä tosiaan ajattelet Laura?” vastasi pastori Ollikainen. ”Mutta paina kuitenkin Jeesuksen voitto kuolemasta sydämeesi. Se saattaa jonain päivänä lohduttaa sinua.”

Leiri eteni viimeistä edelliseen päivään.Oli ruokailtu ja pöytää tyhjennettiin astioista. Äkkiä apuemäntä ilmestyi salin ovelle kalpeana ja sanoi: ”Emäntä on hukkunut.” Huonokuntoinen laituri petti hänen allaan kun tämä oli pesemässä keittiöliinoja. Emäntä, joka ei osannut uida, putosi järveen ja hukkui.Uutinen oli musertava. Kaikki olivat pitäneet hyväntuulisesta ja huumorintajuisesta emännästä: Hän oli myös yhden leiriläisen, Lauran täti. Kun Laura sai tietää tapahtuneesta, hän alkoi itkeä hillittömästi. Täti oli hänelle kuin oma äiti. Laura oli menettänyt äitinsä kymmenvuotiaana kun äiti oli menehtynyt vaikeaan sairauteen. Lauran suruun ei tuntunut löytyvän lohdutusta. Hänet saateltiin leiriltä kesken pois Lauran itkiessä koko ajan.

Koitti Lauran tädin, seurakunnan emännän siunauspäivä Ylä-Kontion hautausmaalla Laura oli mukana siunaustilaisuudessa.Avoimen haudan äärellä tuttu leiripastori Ollikainen luki Raamatusta Jeesuksen sanat Johanneksen evankeliumin luvusta yksitoista:"Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin, eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole."

Kuullessaan nuo sanat Laura säpsähti. Laura muisti pastorin leirillä kehottaneen häntä painamaan Jeesuksen lupauksen ylösnousemuksesta sydämeensä.” Se saattaa lohduttaa sinua jonain päivänä.” Nyt oli se päivä. Laura tunsi miten käsivarret ojentuivat taivaasta häntä kohti ja kietoivat Lauran lempeään syleilyynsä. Laura kuuli sydämessään Jeesuken sanovan hänelle : ”Minä olen ylösnousemus ja elämä.”

Pekka Päivärinta


Päivän saarna 26.9.2020

Kirkkomusiikkia

”Herra-armahda-minua-kaiken- päivää -huudan- ….” kanttorin ääni kaikui urkuparvelta tyhjässä kirkossa.Paikallla olivat vain suntio ja kanttorin 14-vuotias tytär.” Hyvä hyvä! Hienolta kuulostaa Armi!” sanoi suntio. ”Minusta tuo oli aika vanhanaikaista”, täräytti tytär Miina.” Mi-miten niin”, kaikui äitikanttorin ääni parvelta. Monotonista, monotonista, seurakunnan pitäis olla nykyaikaa, eikä vanhaa hapatusta.”

Kirkkoon oli tullut vaivihkaa myös nuorisotyöntekijä Kai Ontelo. Kanttoriäiti huomasi tämän astelevan keskikäytävää. ”Kai, hei, me täällä harjoitellaan...,”.”Äiti harjoittelee”, oikaisi nenäkäs tytärMiina. ”Minä ootan kyytiä.voikkaharkkoihin.” Äitikanttorin pinna kiristyi, mutta hän koetti hillitä itsensä. ”Hei hei Armi”,vastasi nuoriso-ohjus Kai. ”Miten voin palvella?”” No kun tyttäreni Miina haluaa kirkkoon jotain uutta, siis jumalanpalvelukseen, messuun, siis vaikka musiikkia...sinähän olet musiikkimiehiä...”.Kai ymmärsi yskän. Hän oli iloinen ja vilkas ja nuoria ymmärtävä ohjus.” Kas sinä olet siis Miina, hauska tutustua! Haluatko jotain uutta messuun? Mikä nykyisessä kiikastaa?”

Miinaa alkoi harmittaa ja jänistää. Miksi äiti teki hänen harmittomasta teini-ikäisen purkauksestaan julkisen numeron? Tosin oli siinä tottakin, hän oli kuullut niin kauan kuin muisti äidin harjoittelevan kotona, milloin pianolla, milloin laulaen. Psalmilaulua hän inhosi. Joikua nyt tuolla tavalla kahdella kolmella nuotilla raamatunkohtia..Raamattu on ihan jees mutta pitääkö sitä.ilmaista kuin lintu käkikellossa, toistaen samaa nuottia niin että korvista ulos tulee!

”No mennään sakastiin”, sanoi Miina Kaille.”Jutellaan siellä.” Äidin harjoittelu alkoi taas ja psalmit kaikuivat kirkkosalissa. ”Onneksi sakastin oven saa kiinni”, mutisi Miina. Juttuhetkestä Kain kanssa tuli pitkä. Paitsi musiikkia keskustelu rönsysi Miinan harrastuksissa, sisaruksisssa, jopa elämän ongelmissa. Kun tuli puheeksi harrastukset, Miina kertoi soittavansa koulun rokkibändissä sähkökitaraa ja laulavansa välillä solistina. Hän oli kokeillut myös säveltämistä.

Juttutuokion lähestyessä lopppuaan Kai ehdotti Miinalle yhteistä projektia. Mitä jos Miina koulubändin kanssa säveltäisi ja esittäisi kirkossa kaksi psalmia rokin tai popin tyyleillä? Miina empi, mutta kun Kai lupasi tulla itse mukaan projektiin jos tarvitaan, Miina suostui. Hän sanoi juttelevansa bändin kanssa asiasta. ”Mutta ei kerrota tästä äidille. Hänen ei tarvitse tulla tähän esittämään arvioitaan ja kritiikkiään.” ”Selvä”, vastasi Kai ja paiskasi Miinan kättä.

Aikaa kului. Äitikanttori oli saanut vihiä, että joku projekti oli menossa, ja kyseli siitä tytärMiinalta.Miina vaikeni kuin muuri. Mutta kun pääsiäinen lähestyi, äiti kanttori sai tietää, että laskiaissunnuntaina bändi Rockstenes tulisi kirkkoon soittamaan. Ja silloin oli äitikanttorin työvuoro. ”Sehän on koulun bändi ja Miina soittaa siinä!” Pahat aavistukset täyttivät äitikanttorin traditioita rakastavan sydämen. Äitikanttoria ahdisti ja sydäntä tykytti, mutta ei auttanut. Pomo eli kirkkoherra oli hyväksynyt soittovieraan tulon.

Messu alkoi jykevällä virrellä, Synnintunnustuksen ja -päästön jälkeen tuli Herra armahda. Sitten tuli tauko, joka katkesi sähkökitaran särisevään ja valittavaan vonkaisuun. Siihen liittyivät rummut ja bassokitara. Sen jälkeen kirkon täytti Miinan helisevä ääni. Tuntui kuin maa olisi itkenyt ja valittanut rukouksessa: Herra armahda minua! Ja rukoilijan ikävä nousi sydäntä riipovasti korkeuksiin sanoissa: Kaiken päivää huudan sinua avukseni! Rukoilijan vetoomus: Minä ylennän sydämeni sinun puoleesi. Täytä palvelijasi ilolla! Muuttui bändin esittämänä jokaisen kirkossa olevan omaksi sielun huudahdukseksi.

Kun bändi lopetti, kaikkien kirkkovieraiden katseet olivat nauliutuneet hämmästyneinä bändiin ja sen solistiin tytärMiinaan, Kirkon väki nousi spontaanisti seisaalleen ja antoi raikuvat aplodit bändille kiitokseksi koskettavasta raamatuntekstin tulkinnasta.Messun jälkeen kanttoriäiti juoksi kirkon käytävää tyttärensä Miinan luo ja otti tämän syleilyynsä. Äidin silmissä kimalsivat kyyneleet. ”Kiitos tyttäreni, kiitos, se oli ihanaa. Kosketitte sydämeen saakka.Tule toistekin bändin kanssa kirkkoon!”

Herra, armahda minua! Kaiken päivää huudan sinua avukseni. Minä ylennän sydämeni sinun puoleesi. Täytä palvelijasi ilolla! Ps. 86:3-4

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 25.9.2020

Onnen avaimet

Jussi Virantala otti käteensä lehden. Siinä oli ilmoitus puhujasta, joka vierailisi paikkakunnalla huomenna. Vieras puhuisi onnen avaimista ja siitä miten ne voisi löytää. Jussi pani mieleensä kokouspaikan ja kellonajan. Jussilla ei mennyt nyt ihan hyvin. Elämässä oli tullut vastoinkäymisiä.Jussi kaipasi avaimia, joilla niistä selvittäisiin.

Huomisilta koitti, ja Jussi huomasi monen muunkin saapuneen kuulemaan onnen avaimista.Tilaisuus alkoi. Joku tuntematon pianisti säesti jonkun tuntemattoman laulajan esitystä. Se oli haikea, mutta päättyi valoisiin tunnelmiin. Sitten puhuja astui lavalle. Hän puhui elämän järjestyksestä. Jos se katoaa, elämä suistuu helposti vastoinkäymisten tullessa hallitsemattomaan tilaan. Mutta kun elämän järjestys löytyy, asettuu kaikki muukin vähitellen kohdalleen.

Puhuja luetteli nyt 6-portaiset askelmat, joilla järjestys elämään saavutettaisiin. Ensimmäinen oli ruumiin hallinta, toinen mielen hallinta, kolmas talouden hallinta, neljäs ajankäytön hallinta, viides hengen hallinta ja kuudes talouden hallinta. Puhuja antoi kuulijoille voimisteluliikkeitä sisältävän vihkosen ja kehotti sitten osallistujia tulemaan paikalle viikon kuluttua uudelleen. Silloin esillä olisi seuraava askel, mielen hallinta.

Jussi lähti mietteliäänä kotiinsa. Häntä epäilytti, mutta kuitenkin hän alkoi tehdä vihossa olevia voimisteluharjoituksia: Viikon kuluttua hän huomasi olevansa notkeampi kuin aikaisemmin. Se innosti häntä menemään jälleen kuuntelemaan puhujaa. Niin toistui viikko viikon jälkeen, kunnes tuli kuudes ilta. Sen päättyessä puhuja antoi osallistujille kaavakkeen, jolla voi liittyä yhdistykseen Terveen elämän airut. Jäsenyys ei velvoittaisi mihinkään, Sen jäsenenä saisi aina uusia tietoja noista kuudesta askeleesta, ja tiedon myö seitsemännestä, ratkaisevasta askeleesta.. Jussin lisäksi moni täytti kaavakkeen.

Kului vuosi: Sitten Jussi sai vieraakseen vanhan tätinsä Justiina Elorinteen. Tämä katsoi Jussia pitkään ja kysyi sitten: Mitä sinulle on tapahtunut? Olet jotenkin poissaolevan näköinen, ikään kuin nukkuisit vaikka olet valveilla. Jussi ensin suutttui tädin kommentista, mutta purki sitten sydäntään. Minulla on paha olla. Liityin järjestöön, jossa opetetaan miten voi löytää onnen avaimet ja olla sitten kadottamatta niitä. Minusta näyttää siltä, että olet kadottamassa itsesi, sanoi täti. Saanko tulla seuraavaan kokoukseenne? Jussi lupasi.

Mutta tädin käskettiin lähteä salista pois ennen kokouksen alkua. Se olisi vain jäsenille. Täti lähti, mutta jäi kuutelemaan oven taakse.Hän kuuli monotonista musiikkia, ja aina välillä keotuksen tukea johtajaa Haiti Ullasta 50 eurolla joka viikkoja kerran kuussa 200 eurolla. Sitten tuli taas musiikkia ja lopulta kehotus nousta lattialta seisomaan. Siinä vaiheessa täti pakeni paikalta. Jussin kotona hän kysyi tältä mitä kokouksessa tapahtui. Jussi vastasi heillä olleen rentoutumisharjoituksen.

Kun hän kuuli tätinsä selostuksen, Jussi ei ensin uskonut, mutta kun täti soitti tälle puhelimestaa kokouksesta ottamansa nauhoitteen, Jussi havahtui. Täti kertoi olleensa itse joskus saman puhujan uhri . Hän oli kuitenkin päässyt siitä irti ystävänsä avulla. Tuo puhuja tahtoo rahasi ja sitten vangitsemaan sielusi. Hän ei ole vapauttaja vaan orjuuttaja. Täti oli oppinut ystävänsä avulla tunemaan todellisen vapahtajan. Hän on Jeesus Kristus.Häntä rukoilemalla tulet huomaamaan, että Jeesus on ristiinnaulittu sinun syntiesi sovitukseksi. Uskomalla häneen, saat syntisi anteeksi ja siirryt uuteen todellisuuteen, jossa kohtaat elävän Raamatun Jumalan rakastavan ja armahtavan läsnäolon. Silloin taakkasi kirpoavat ja saat onnen avaimet ilmaiseksi itsellesi. Koko elämän ajaksi ja ikuisesti.

Te mielettömät galatalaiset, kuka teidät on lumonnut? Asetettiinhan teidän silmienne eteen aivan avoimesti Jeesus Kristus ristiinnaulittuna! Gal. 3:1

Pekka Päivärinnta

Päivän saarna 24.9.2020

Sihteeri Näpsä

Piiku Paronen nousi ylös sängystään.” Hyvänen aika, jäikö hella päälle?” Piiku käveli keittiöön. Ei, kyllä se oli sammutettu. Kaikki kytkimet olivat nolla-asennossa. Piiku huokasi helpottuneena. Hän sammutti valot ja tassutteli takaisin makuuhuoneeseen. Juuri kun hän oli nukahtamaisillaan, hän muisti. ”Entä parvekkeen ovi? Onko se kiinni vai auki? Päivällä kastelin kukat kaidelaatikossa ja jätin oven raolleen. Tuuli voisi repiä sen auki.” Piiku haukotteli leveästi ja ponnistautui vuoteestaan. Olohuoneessa hän etsi valokytkintä. Viimein hän löysi sen. Sitten vetäisy ovenkahvasta. ”Kyllä, kiinni on! ”

Piiku valui kohti sänkyä. Hän rojahti sen päälle ja nukahti lennossa. Aamulla Piiku säikähti. ”Hyvänen aika! En kai ole nukkunut pommiin! On jo niin valoisaa!” Ei, kello oli tasan 6.00. ”Huh! Pelkäsin myöhästyväni töistä.” Piiku laittoi kahvinkeittimen kurluttamaan ja puurokattilan porisemaan ja pukeutui. ”Voi ei, ei kai puuro pala pohjaan hellalla?” Ei, kaikki oli hyvin, kahvi valmista ja puuro sopivan kypsää. Piiku söi ja lähti hissillä kellarikerrokseen.

”Apua! Ei kai kukaan ole vain varastanut pyörääni tai tyhjentänyt siitä kumia, niin kuin viime viikolla?” Kyllä pyörä oli tallella ja kunnossa. Helpotus, Piiku Paronen lähti polkemaan. Sitten hän pysähtyi. ”Olivatko kaikki työpaperit varmasti selkärepussa?” Paronen tempasi repun esiin ja penkoi kaikki paperit. Helpotus. Kaikki tallella. Piiku Paronen polki kohti työpaikkaa. ”Voi kauhistus! Ei kai vain työpaikan avain jäänyt kotiin?” Piiku pysähtyi puolimatkassa ja tutki pyöräilytakkinsa taskut, No kyllä avain oli tallella. Piiku polki eteenpäin.

Avattuaan tyopaikan oven Piiku muisti. Hänenhän piti valmistaa tiimilleen alustus aamupalaveriin! ”Missä se on?” Hän rapisteli reppuaan ja viimein kaatoi sen sisällön lattialle. ”Ei mitään! Olenko tehtnyt sitä ensinkään?” Piiku avasti tietokoneen. Sieltä löytyi kaivattu juttu! Paronen tulosti siitä kuusi kopiota, vaihtoi pyöräilyvaatteet työasuun ja kampasi vielä tukkansa. ”Voi ei! Kengät! Missä kävelykenkäni ovat?”Paronen tutki kaappia. Sitten hän tutki työpöydän alta. Ei kenkiä missään! ”Apua, täytyykö minun mennä palaveriin lenkkareissa!!” Parosen sydän alkoi hakata. ”Ja kun pomo on niin tarkka alaistensa pukeutumisesta! Mitä minä teen? Mitä minä teen? ”

Mutta ei auttanut. Kello kulki armottomasti kohti palaverin aloitusaikaa. Piiku nielaisi, huokasi syvään ja astui käytävälle ja siitä kokoushuoneeseen, Piiku kohtasi joukon hämmästyneitä katseita. ”Hei Piiku! Mitä sinä täällä? Etkö malttanutkaan jäädä kesälomalle?” Piiku oli hetken hämmästyksestä mykkä. Sitten hän punastui punaisemmaksi kuin punainen voi olla. Hän tempasi kännykkänsä esiin. Kyllä, nyt oli maanantai 2.7.2020 ja kännyn kalenteriohjelman muistutus lätkytti: LOMA LOMA! ILOITSE! Piiku änkytti jotain vastaukseksi ja sulki oven.

Hän meni työhuoneeseensa edelleen häpeän syvä puna kasvoillaan. Piiku purskahti itkuun. Mikä häpeä, kasvojen menetys! Nyt hänelle nauraisivat naurismaan aidatkin! Piiku puki pyöräilyasun ylleen ja oli juuri lähdössä kun oveen koputettiin. Ei auttanut muu kuin avata. Siellä oli hänen pomonsa. Pomo halasi Piikua ja ojensi hänelle lahjakortin ja sanoi: ”Ahkerimmalle työntekijälleni ikinä. Tällä voit hankkia itsellesi jotain kivaa lomalle. Lepää ja vietä virkistävä loma!”

Piiku pyöräili kotiin sekavin miettein. Olikohan hän vähän stressaantunut? ”Kyllä oli hieno ele esimieheltä, ei naljailua vaan kannustus ja kiitos!” Piiku rauhoittui. Hän polki iloisena kotiin ja avasi keittion pöydällä olevan mannalappurasian. Siinä oli raamatunlauseita. Piiku otti yhden ja luki:

Lakatkaa te huolehtimasta! Tietäkää, että minä olen Jumala, kaikkia kansoja mahtavampi, korkein koko maailmassa. Ps. 46:11

”Aamen ja kiitos!” sanoi Piiku ja otti löhöasennon päivän sanomalehden ääressä. Nyt ei ollut kiire minnekään! Nyt luen rauhassa päivän uutiset.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 23.9.2020

Erilaisia aikoja

Matti Mesikämmen katseli tuleentuvaa viljavainiota. Se oli hänen itsensä raivaama ja kylvämä. Ruis heilimöi. Sen kasvu näytti etenevän hyvin. Sitten hän käänsi katseensa viljavainion vastakkaisella puolella, pienen peltotien takana laiduntavaan karjaan. Viisi lypsävää lehmää ja kolme vasikkaa nauttivat runsaasta heinästä. Matin emäntä Liisa oli juuri vanhimman tyttäensä Reetan kanssa aloittamassa lypsyä. Lehmisavu kyti lypsypaikan vieressä karkoittaen kiusallisia hyttysiä pois.

Matti kuuli miten lämmin maito suhisi osuessaan lysykiuluun. Maitoa ja siitä kirnuttua voita oli jo saatu jonkin viikon. Tätä ihanuutta kestäisi pitkälle talveen, kunnes kesällä kuivatut heinät olisi syöty vähiin. Voita riittäisi myyntiinkin ja rahoilla voitaisiin ostaa tarvekaluja, kuten uusia viikatteita, neuloja, lankaa, sekä kaunista kangasta naisväen vaatteisiin. Karkeampi kangas kudottiin itse kehrätystä pellava-ja villalangasta. Villaa oli tulossa kahdestakymmenestä suomenlampaasta.

Karsinassa röhki kolme sikaa. Ne teurastettaisiin syksyllä ja pantaisiin paksuun suolaan. Talvella suolaliha tekisi kauppansa. Viljasta saatasiin riihitettyjä jyviä ja kylän myllyssä niistä jauhoja. Elämä Matin ja Liisan maatilalla Nilsiässä hymyili leveästi. Oltiin saatu olla terveinä. Jaksettiin tehdä työtä ja elää. Kiitollisuus täytti Matin sydämen. Iltaisin hän otti esiin pyhän Raamatun ja luki sitä kohta kohdalta eteenpäin perheensä hartaudeksi. Nyt avautui kohta Filippiläiskirjeen luvusta neljä. Se päättyi apostoli Paavalin sanoihin:

”Tunnen köyhyyden ja hyvinvoinnin, olen tottunut kaikkeen ja kaikenlaiseen, syömään itseni kylläiseksi ja näkemään nälkää, elämään runsaudessa ja puutteessa.”

Matti ajatteli hetken Paavalin sanoja. Sitten hän komensi lapsensa nukumaan ja pian koko perhe oli unten mailla. Kesä eteni ja rukiissa oli jo vihreä tähkä. Samoin kaurassa, jota oli kylvössä rehuksi tilan hevoselle ja sioille.

Yhtenä päivänä alkoi tuulla. Tuuli kävi pohjoisesta. Päivä oli kirkas ja lämmin, mutta yöllä laskeutui halla. Kun Matti meni aamulla ulos, maa oli kuurassa. Matti hätääntyi ja riensi ruispellon luo. Tähkät olivat kuuran peitossa. Niin kävi, että suurin osa ruissadosta oli menetetty. Samoin kaura kärsi pakkasvaurioita. Se oli raskas isku, sillä leipä oli heillä tärkein ravinnon lähde. Matti oli luottanut rukiiseen niin paljon, että oli jättänyt nauriinsiemenet kylvämättä. Nyt nauriita olisi syönyt mielelllään. Sitten tuli toinen onnettomuus. Susilauma hyökkäsi yöllä lehmien kimppuun ja raateli kuoliaaksi viidestä lehmästä kolme. Ne olivat hätyyttäneet myös lammaslaumaa ja ne olivat paenneet aitauksesta metsään.

Mattia vihastutti. Juuri kun heillä viimeinkin olisi ollut millä elää huoletta talven yli. Millä nyt ruokittaisiin hevonen ja siat? Lampaista sentään löydettiin puolet, mutta kymmenen lammasta katosi tai löytyi susien ja ilvesten tappamina. Millä he itse eläisivät. Huoli ja tuska pyrkivät valtaamaan Matin ja hänen vaimonsa sydämet. He lähtivät sunnuntaina kirkkoon alakuloisina.

Kirkossa luettiin epistolateksti Filippiläiskirjeestä. Matti havahtui. Siinä olivat hänen kotihartaudessa lukemansa Paavalin sanat:”Tunnen köyhyyden ja hyvinvoinnin, olen tottunut kaikkeen ja kaikenlaiseen, syömään itseni kylläiseksi ja näkemään nälkää, elämään runsaudessa ja puutteessa.” Matti ymmärsi nyt tämän olevan viesti Jumalalta. Niukkaa tulisi olemaan, mutta he selviytyisivät Jumalan armon avulla, ja tulisi jälleen myös helpompia aikoja. Matti painoi päänsä rukoukseen ja kiitti Jumalaa tästä lohdutuksesta.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 22.9.2020

Rikas ja köyhä

Kaaleppi Jonttunen oli voittanut lotossa 8 miljoonaa. Se oli tapahtunut eilen, siis se kun hän tarkisti kuponkinsa. Silloin sydämen syke oli noussut kahteensataan ja pientä pyörrytystä oli havaittavissa Kaalepissa. Niinpä hän ojentautui olohuoneensa sohvankulmalle ja siitä pitkäkseen.

Kaaleppi alkoi väilttömästi unelmoida ja muistella vanhoja unelmiaan tyyliin ” sitku mä voitan, tai jos mä voittasin niin mitä tekisin rahoillani.” Kaaleppi ei ollut rikkaasta kodista, joka olisi tarjonnut isoa perintöä. Ei ollut muutakaan varallisuutta. Kaaleppi oli päätynyt kiertäväksi torikauppiaaksi. Hän myi hanskoja, paitoja, housuja, lakkeja...markkinoilla. Jos meni hyvin, niin asiakkaita riitti ja kauppa kävi. Mutta useammin kävi kehnommin, Ylipäätään torikauppiailla oli välillä tiukkaa market- ja halpahalli-Suomessa.

Mutta nyt torit saivat jäädä, ihan oikeesti! Kunhan mamma tulee töistä niin kerron….Kaalepin suu ilminierautui naurun hörötykseen. Niin iloinen, mahtipontisen iloinen hän oli. Jopa niin iloinen, että rentoutui pitkästä, pitkästä aikaa, kun ei ollut enää huolia pimentämässä onnen taivasta.

Kaaleppi heräsi kalasopan tuoksuun. Sitä hän ei voinut vastustaa. Kaaleppi nousi, haukotteli ja asteli leppoisin käännähdyksin kyökin puolelle, jossa hänen rakas vaimonsa Iitu oli kattanut pöydän. Käydessään syömään Kaaleppi meni yhen äkin mykäksi. Ihan kuin kalanruoto olisi mennyt kurkkuun. Hän koetti kakistaa, tai sanoa, tai ilmoittaa Iitulle kahdeksan miljoonan voitosta. Mutta se olikin yllättävän vaikeaa. Soppa meni väärään kurkkuun ja Iitun piti takoa olantakaa miestään selkään, että ruokatorvi tyhjeni sinne sopimattomista aineksista.

”Kuule Iitu”, sai Kaaleppi kähistyä. ”Kuule, me ollaan nyt rikkaita.” Vaimo katsoi miestään pitkään. Laskiko tämä taas leikkiä. Kaaleppi oli kova leikinlaskija. ”Ei Iitu, oon ihan tosissaan. Kaheksan miljoonaa kolahtaa huomenna tilille.” Iitu ei ollut uskoa korviaan. Kun totuus vähitellen valkeni hänelle, hän kapsahti miehensä kaulaan ja antoi Kaalepille mojovan pusun keskelle suuta.

Tulevaisuutta suunniteltiin nyt yhdessä. Suuri talo, kesämökki ja uusi auto hankittaisiin pikimmiten. Työssäkö käydään yhä? Sitä oli vaikea päättää, mutta tultiin tulokseen, että pidettäisiin ainakin puolen vuoden seisokki työstä, ja matkusteltaisiin. Niin tehtiin. Pyöräytettiin sitä varten ostettua pallokarttaa ja sinne mihin sormi osui, lähdettiin.

Kaaleppi ja vaimonsa löysivät itsensä Thaimaalaisesta hotellista. Oli suorastaan helteistä, mutta lähdettiin katsomaan matkaryhmän kanssa läheistä suurta kaupunkia. Oppaana oli ihminen, joka tunsi maan tavat ja kulttuurin, osasi jopa maan kieltä. Ensin katsottiin näkemisen arvoisia nähtävyyksiä. Sitten opas kysyi, halusiko joku lähteä kierroksen päätyttyä vielä katsomaan hänen synnyinseutuaan, joka oli samassa kaupungissa. Jokunen halusi lähteä, heidän mukanaan Kaaleppi ja Iitu.

Opas vei heidät slummiin, jossa oli hökkeli hökkelissä kiinni silmänkantamattomiin. Haju oli voimakas. Se tuli liasta ja ulosteista kaduilla. Hajuun sekoittui myös pakokaasujen lemu. Majojen oviaukoista näkyi likaisia ja nälkiintyneitä lapsia ja äitejä. ”Miten täällä voi elää ja pysyä hengissä?”kysyivät Kaaleppi ja Iitu järkyttyneinä oppaalta. ”Monet eivät selviäkään, vaan kuolevat. Minulla oli onnea. Pääsin kristilliseen lastenkotiin ja kouluun ja opin myös suomenkieltä. Nyt olen ensimmäisessä työpaikassani.

Saanko antaa teille mukaan tämän lastenkodin esitteen? Ehkä joku haluaa tukea sitä pienellä lahjoituksella.” Kaaleppi ja Iitu ottivat esitteen. Hotellissa he pyysivät jokakuta kääntämään sen tekstin englannin kielestä. Lastenkodin esittely päättyi raamatunkohtaan Psalmien kirjasta.

Herra, kuule rukoukseni, vastaa minulle,

minä olen köyhä ja avuton.

Ps. 86:1

Kaaleppi ja Iitu katsoivat toisiaan. Itku tuli heidän silmiinsä. He olivat itsekin kokeneet mitä on olla varaton ja köyhästä kodista. He päättivät alkaa tukea lastenkotia säännöllisesti.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 21.9.2020

Nyt olen sähköttömässä paikassa . Vain kännykkä käytettävissä. Siksi nyt vain lyhyesti.

Huomaan, että käsitykseni kristinuskon Jumalasta saattaakin olla pakanallinen. Jos ajattelen, että Jumala on jotenkin minun lepytettävissäni, ajattelen kuin pakana. Että kiristämällä kirkossakäyntitahtia, antamalla enemmän kolehtiin, jättämällä liharuoan pois jne. teen Jumalan suosiollisemmaksi itseäni kohtaan...se on pakanallinen ajatus ja tekee Jumalasta marionetin, joka liikehtii toiveitteni mukaan.

Siksi Jumala kitkee meistä lapsistaan pakanallisuutta pois eri keinoin, kunnes opimme luottamaan häneen tuhlaajapojan tavoin. Hänen isänsä otti hänet vastaan, koska isä rakasti tätä. Ei käydäkseen kauppaa ja kiristääkseen tältä tuhlatut rahat. Jumalan armo on käsittämätön ja loukkaa langenneen sydämemme ylpeyttä. Siksi Jumala riisuu meistä ylpeyttä pois, että hänen armonsa kelpaisi meille, että me hyväksyisimme Isän ansiottoman rakkauden ja ottaisimme sen vastaan ja vihdoin eläisimme, ei kauppiaan, vaan Jumalan rakkaan lapsen elämää.

Niinkuin apostoli Paavali kertoo Jumalan hänelle vastanneen:" Minun armossani on sinulle kyllin."

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 20.9.2020 

Suuri lama

Ronald milton huokasi raskaasti. Miten hän ja hänen perheensä selviytyisivät pian alkavasta talvesta. Suuri lama oli puhjennut Yhdysvalloissa pari vuotta aikaisemmin ja oli tehnyt tästä aikaisemmin menestyvästä autokauppiaasta kerjäläisen.Hän oli laajentanut liikettään juuri ennen laman puhkeamista ottamalla lainaa. Yhdysvaltain talouden romahduksen myötä kaatunut pörssi oli tehnyt lainan vakuutena olleista yhtiön osakkeista täysin arvottomia, Lisäksi autokauppa oli lähes pysähtynyt.Perheen oli ollut annettava koko omaisuutensa lainojen maksuun, eikä se riittänyt. Nyt he olisivat koko loppuelämänsä köyhiä kaiken liikenevän rahan mennessä velkojen maksuun.

Talvi oli tulossa eikä Miltonin perheellä, vaimolla ja kolmella pienellä lapsella ollut edes kunnon talvivaatteita. Asumuksena heillä oli laudoista ja pahvista kyhätty hökkeli Minneapolisin laidalla eräällä varastoalueella. Hökkelin lämmönlähteenä oli pieni itse tehty kamiina, johon lapset koettivat kerätä puita mistä löysivät.Ruokaa perhe koetti kerjätä ravintoloitten keittiöistä ja he penkoivat lisäksi roskalaatikoita, mutta usein turhaan, sillä lama näkyi niissäkin, ja kerjäläisiä liikkui pitkin ja poikin kaupunkia koettaen poimia parhaat palat syötäväksi kelpaavista jätteistä.Heidän ravitsemustilansa oli heikko, ja se näkyi myös lasten alttiutena sairastua kulkutauteihin.

Herra Milton ei saanut huoliltaan unta, vaikka nyt hänen olonsa olikin harvinaisen hyvä perheen löydettyä suuren pussillisen perunoita. Niillä oli herkuteltu hartaasti ja oli päästy nukkumaan täysin vatsoin.Mistä he saisivat kunnon suojan talvea varten? Pakkaset alkaisivat pian, ja elohopea saattaisi painua lähes kaksikymmentä astetta miinuksen puolelle. Milton huokasi ja lopulta ne muotoutuivat rukoukseksi. Viimein Milton nukahti.Kului viisi päivää, kun vanhin pojista, Jim, kiikutti postista kirjeen. Se oli kutsu tulla perinnönjakoon.Ronaldin sydän hypähti. Saisivatko he nyt apua tukalaan tilanteeseensa? Mutta pettyneenä isä Milton palasi jakotilaisuudesta.

Hänen tätinsä Clara Tillson oli testamentannut hänelle palan maata Minnesotan osavaltion luoteiskulmasta. Ronald muisti tuon surkean maariekaleen, niin kuin hän sitä tuskissaan nimitti. Se oli vesijättömaataerään suon reunalla. Vain muutama eekkeri maasta oli jonkin arvoista, ja sekin lähes puutonta metsänpohjaa.Herra Milton oli jo repimäisillään koko testamentin, mutta ajatteli sitten, että perheen takia kaikki tilaisuudet piti koettaa, olivatka ne miten mitättömiä tahansa.Niinpä hän kävelirautatieasemalle ja kiipesi huomaamatta erääseen tavarajunaan.

Ronald Milton ei uskonut matkan hyödyttävän mitään. Hän muisti lapsuudestaan tätinsä ja tämänmiehen Arnoldin haaveen saada maanviljelysmaata kuivattamalla sitä Mud Laken kupeesta ostamastaan alavasta maasuikaleesta. Sellaiseksi se oli Arnoldin muistin mukaan jäänyt, ja nyt täti ja hänen miehensä olivat molemmat kuolleet.Kartta kädessään herra Milton vaelsi nyt hänelle kuuluvalle maa-alueelle. Siinä se oli, toivottoman alavaja kostea seutu, jonka kuivattaminen olisi tullut aivan liian kalliiksi. Milton huokasi. Kuka ostaisi häneltä kaksitoista eekkeriä rämettä?Juna takaisin päin lähtisi vasta huomenna ja yö lähestyi. Milton kyhäsi itselleen jonkinlaisen nukkumapaikan havuista ja turpeesta, ja nukahti pian.

Hän näki merkillistä unta, jossa hän oli lapsi, ja istui tätinsä pitämässä pyhäkoulussa. Se ei kiinnostanut vilkasta Ronaldia juurikaan, mutta äkkiä täti Clara kääntyi häneen päin Raamattu kädessään ja luki selvällä äänellä sanat: ” Te saatte riemuiten ammentaa vettä pelastuksen lähteistä. ” Unikuva alkoi haaleta ja herra Milton heräsi. Hän huomasi olevansa likomärkä ja häntä paleli. Aamun kajo näkyi metsän takaa. Milton nousi nopeasti ja aikoi lähteä kävelemään pois lämmetäkseen edes vähän.Sillon hänen korvissaan soivat jälleen tädin Raamatusta lukemat sanat.

Milton katsahti nukkumasijaansa tarkemmin, ja huomasi tehneensä yösijan aivan kirkasvetisen lähteen reunalle. Katsellessaan maastoa tarkemmin herra Milton huomasi vielä lisää lähteitä. Hän maistoi vettä yhdestä lähteestä. Vesi oli lasinkirkasta ja maistui erittäin raikkaalta.Olivatko lähteet olleet täällä ennen? Nyt hän muisti. Kyllä, niistä oli juotu kuumana kesäpäivänä MudLakella käydessä. Maanviljelyksen kannalta ne olisivat olleet lähinnä riesa. Siksi ne olivat päässeet unohtumaan. Äkkiä herra Miltonin päässä välähti. Voisiko lähteiden vettä kenties myydä? Vesi vaikutti erinomaiselta ja Usa:n suurissa kaupungeissa vesi oli usein huonolaatuista. Rautatie ei ollut mahdottoman kaukana, vain viisi kilometriä.

Ronald Miltonin liikemiesvaistot heräsivät nyt toden teolla. Kävi niin onnellisesti, että herra Miltonin omistamat lähteet osoittautuivat runsasvetisiksi, ja hän sai tehtyä vanhojen liikemiestuttaviensa kautta sopimuksen toimittaa lähdevettä koe-erän Minneapolisin hienostoravintoloihin ja suuriin tavarataloihin. He keräsivät hänelle keskuudestaan summan, jolla erä saatiin perille pulloihin pakattuina. Veden hyvään makuun ihastuttiin ja kauppa alkoi vetää.

Perhe sai voittorahoilla apua tukalaan tilanteeseensa ja selvisi talvesta hengissä.Ennen pitkää lähdevettä toimitettiin useaan suureen Usa:n kaupunkiin, ja eräänä päivänä herra Milton huomasi että velka konkursiin menneestä autoliikkeestä oli kokonaan maksettu. Hän ja hänen perheensä olivat vapaat! Kiitollisena saamastaan avusta herra Milton meni erääseen kaupunkinsa kirkkoon ja ilmoitti haluavansa lahjoittaa joka vuosi suurehkon summan rahaa jaettavaksi kirkon kautta kaupungin köyhille.

Jesaja 12: 3

Te saatte riemuiten ammentaa vettä pelastuksen lähteistä.”Muistakaa tämä:

2.Kor.9:6

Joka niukasti kylvää, se niukasti niittää, ja joka runsaasti kylvää, se runsaasti niittää.”

Ps.55:23

Jätä taakkasi Herran käteen, hän pitää sinusta huolen.”

Tämä päivänsaarna on Pekan uudelleenjulkaisu 2000-lvulta.

Pekka Päivärinta


Päivän saarna 19.9.2020

Heräämisiä

Oughda heräsi. Oli yö. Savimajan ulkopuolelta ei kuulunut enää ihmisten ääniä. Kylä oli hiljentynyt nukkumaan. Vesilammikolta kylän ulkopuolelta kuului eläinten ääniä. Nyt oli hyvä olla. Maha oli täynnä hirssipuuroa. Vihdoin nälkä oli helpottanut kuukausien riuduttavan nälän jälkeen. Oughda kiitti yölllisessä rukoushetkessään taivaan Jumalaa. Hän oli pitänyt Oughdasta ja hänen perheestään huolen. Karjasta suurin osa oli säilynyt elossa kuivuudesta huolimatta. Nyt satoi ja ruoho kasvoi. Äiti oli sanonut että pian saataisiin maitoa lehmistä. Voi miten hyvä. Ja hyvä oli eno Anghdi kun oli tuonut tullessaan säkillisen jauhoja.

Miksu heräsi. Oli yö. Kerrostalon ikkunoitten takaa kantautui jatkuva autojen humiseva sointi. Vain hetkeksi aamuyöllä se vaikenisi, Mikulla oli etova olo. Hän oli syönyt liikaa sipsejä pitsan ja kokiksen jälkeen. Vatsaa turvotti ja kurkussa oli pala. Ettei vain tulisi oksennus. Tietokonnepeli oli jälleen lumonnut Miksun pauloihinsa tuntien ajaksi. Nyt olo oli tyhjä ja yksinäinen. Onneksi vierellä nukkui rakas Roope, oma lemmikkikoira.

Lizbet heräsi yöllä kuun kirkkaaseen loisteeseen. Sen valo tuntui tunkeutuvan ikkunaverhojenkin läpi. Lizbet avasi verhot, Hänen eteensä avautui huikaisevan kaunis yöllinen näkymä. Kaukana siisivät siniset vuoret ja niiden edessä niitty tuntyi jatkuvan silmänkanntamattomiin. Niityllä lepäsi lammaslaumoja..Sadonkorjuu oli saatu viedyksi loppuun. Tänään Lizbet oli syönyt vain vähän, hiukan puuroa ja maitoa, Huomenna juhlittaisiin leivän, juustojen ja erilaisten liharuokien ja leivonnaisten täyttäessä pöydän. Parasta sadonkorjuujuhlassa oli kuitenkin oman rakkaan perheen ja ystävien seura. Rahaa ei ollut paljon, mutta eikö hyvien ystävien seura ollutkin enemmän kuin painava rahakukkaro.

Pakolaisia täynnä oleva vene oli ajautunut jonkin saaren rantaan. Mirza havahtui. Hän oli oksentanut meritaudissa ulos kaiken syömänsä. Siitä oli aikaa jo neljä päivää. Tupaten täydessä veneessä ei ollut enää mitään syötäväksi kelpaavaa. Nyt heitälähestyi kolme ihmistä kävellen.Heillä oli mukanaan vettä ja ruokatarpeita. Oliko kukaan loukkaantunut tai sairas, he kysyivät. Sitten rantaan tuli auto, joka kuljetti heidät kaikki leirille, jossa oli aidat ympärillä. Mirza sai puhtaat vaatteet ja lämmintä keittoa ja leipää ja mehua. Hänelle tuli taivaallinen olo. Nyt hän saattoi rentoutua. Koko perhe oli päässyt turvaan sodan keskeltä, Mirza kiitti vanhempiensa kanssa Jumalaa ja pyysi rauhaa maalleen ja varjelusta ja pelastusta sen asukkaille.

Olen löytäyt rauhan,mielenion tyyni. Niin kuin kylläinen lapsi lepää äitinsä sylissä, niin on mieleni levollinen. Psalmi 131:2

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 18.9.2020

Eetun Stihli

Rompsu käveli naapurin aidan luo. Siellä oli Eetu leikkaamassa pensasaitaa. ”Terve Eetu”, sanoi Rompsu. ”Näyttää aita kaatuvan vauhdilla.” ”Niin tekee kun on kunnon saha.” ”Niinpä näyttää olevan”, totesi Rompsu. ”Onko se ihan Stilhi?” ”On se, ja hevosvoimia kaksi ja puoli”,vastasi Eetu. ”Eto peli. Sillä pääset orapihlajoista eroon”, kehui Rompsu. ”Kyllä, totta on”, vastasi Eetu. ”Mutta nyt pitää sahata, eukko ei pidä kalasoppaa lämpinänä koko iltaa.” ”Niihän se on”, myönteli Rompsu. Tuutko illalla raamattupiiriin, kysyi vielä Rompsu. "Kyllä tarkoitus on tulla", vastasi Eetu.

Seuraavana päivänä Rompsu oli leikkaamassa ruohoa pihallaan. Silloin naapurin rajalla näkyi liikettä. ”Moikka moi Rompsu. Onko tämä viimeinen leikkuu tänä kesänä?” ”Saattaapa ollakin”, vastasi Rompsu. ”Tämän vanha leikkuri vielä jaksaa, mutta taidan viedä sen kierrätykseen ennen talvea. Taitaa vedellä viimeisiään.” ”Niinkö on?” kysyi Eetu. ”No tuota, saisko sitä lainaan jahka saat leikkuun tehtyä?”

”No jo vain”, sanoi Rompsu ja myhäili itsekseen. Hän ajeli ruohon ja koputti naapurin ovelle. ”Tuossa pihankulmallahan se leikkuri on. Siitä vaan ajamaan, tankki on täynää pensaa.” ”Kiitos kiitos”, vastasi Eetu. ”Tuota, kysyi Rompsu, käviskö sinun mitenkään lainata sitä Stihliä vähäksi aikaa. Pitäis mökillä pieniä yksi kuusi saunapuiksi. Oma Jonssoni teki viime kuussa lakon.” ”Noo”, mietti Eetu. ”Ota pois, palauta se se sitten.” ”Suurkiitos”, sanoi Rompsu ja nosti Stihlin tukevalla kourallaan matkaansa. "Sunnuntaina kirkossa nähdään!" "Nähdään vaan!" varmisti Eetu.

”Hyvinpä tämä leikkaa”, tuumi Eetu työntäessään säksättävää leikkuria pihamaallaan. ”Runko on vähän ruostunut ja repeillyt, mutta hitsaamalla siitä saisi vielä kalun. Moottori toimii hyvin”, tuumi Eetu. Ruoho tuli ajelluksi ja Eetu vei Rompsun leikkurin pajaansa. Hän innostui purkamaan leikkurin ja puhdisti sen rungon ruosteesta, hitsasi kuntoon ja maalasi hienon vihreäksi. Koneeseen hän vaihtoi öljyt, puhdisti ilmansuodattimen ja kaiken päätteeksi teroitti leikkuuterän.

Syksy eteni. Puut pudottivat lehtensä. Lätäköt alkoivat jäätyä. Sitten satoi ensilumi. Tuli syksyn viimeinen ja pahin myrsky. Iso vaahtera kaatui Eetun pihassa ryskyen. ”Nyt tarvitaan Stihliä”, hän ajatteli. Sitten hän muisti. ”Sehän on vielä lainassa Rompsulla!” ”Jaa täällä Rompsu Romppainen”, kuului puhelimesta. ”Ai se sinun Stilhlisi, kylläpä se kuusi tuli sillä nopsaan pätkityksi. Ai nyt, se on vielä mökillä. Saat sen iltapäivällä, sopiiko?” kysyi Rompsu Eetulta. ”Jätän sen autotallisi luo.” ”No käyhän se”, vastasi Eetu. ”Muuten, sinun leikkurisi on vielä tallissani, saat sen samalla.”

Rompsu vähän esteli. Oli kiirettä, piti mennä vaihtamaan auto upouuteen Tojonkiin. ”Vai niin”, vastasi Eetu. ”Tehdään sitten niin.” Iltapäivällä Eetu tuli töistä kotiin ja näki autotallin ovella moottorisahan. ”Mutta kenen saha tuo on?” Ihmetteli Eetu. ”Saha oli kuluneen näköinen. Maali oli naarmuuntunut monesta kohdin. Terä ja laippa olivat kuluneet loppuun. Saha oli sotkuinenkin. Eihän tämä voi olla minun Stihlini?” Eetu tutki sahaa epäuskoisena, haki sitten vihkon, johon hän oli merkinnyt sahan ostopäivän, tyypin ja runkonumeron varaosien hankintaa ajatellen.

Kyllä, runkonumero täsmäsi. ”Voi hyvänen aika!” Tuskan hiki ja harmitus nousivat Eetun kasvoille. ”Ajoi minun sahani loppuun! Tai keillä kaikilla se on ollut lainassa?” Eetu mietti. Sitten hän päätti pitää aikomuksestaan kiinni. Hän työnsi esiin korjaamansa Rompsun vanhan ruohonleikkurin, joka kiilteli aivan uuden näköisenä, ja työnsi sen naapurinsa autotallin eteen ja jätti sinne kiitoskortin kera.

Illan puhteella Rompsu kaartoi uudella autollaan pihaansa, ja huomasi leikkurin.” Kenen tämä on? Ei minun ainakaan. Se oli vanha romu.” Sitten Rompsu huomasi kiitoskortin ja luki. ”Eetu tervehtii hyvää naapuriaan. Tällä oli niin hyvä leikata oma nurmikko, että päätin hiukan kunnostaa sitä. Toivottavasti ajat tällä vielä monet vuodet nurmikkosi. Eikä maksa mitään. Terveisin Eetu. ”Silloin Rompsun sydäntä väänsi ja häntä nolotti, mutta ei kauaa. Hän lähti keittämään iltakahvit.

Aamulla Rompsun mieli oli täynnä hänen uutta autoaan. Siinä oli 280 kovaa hevosvoimaa. Rompsu käynnisti moottorin ja peruutti auton tallista ja ajatteli pian olevansa aamukahvilassa esittelemässä Tojonkiaan. Kahvien jälkeen Rompsu muisti kesämökkinsä. Olikohan se kunnossa myrskyn jälkeen? Rompsu ajoi mökkitietä. Äkkiä auton pohja kolahti tiehen. ”Ai niin, tämä kulkee matalammalla kuin entinen”, pelästyi Rompsu. Pitää katsoa kun tulen mökkipihaan. Voi ei! Tässä onkin alumiininen, rivoitettu öljypohja. Se on murtunut ja öljyt pihalla! Ja hiekkaa vilkkuu öljypohjan murtuman sisäpuolelta. Tulee kallis remontti!

Kukaan ei saa pyrkiä hyötymään veljensä kustannuksella. Herra rankaisee kaikesta sellaisesta. 1.Tessalonikalaiskirje 4:6

Pekka Päivärinta


Päivän saarna 17.9.2020

Rahahuolia ja muutakin ikävää

Jaakko Mäkirinne oli valittu Hepolan 2567 jäsenen seurakunnan kirkkoherraksi suurella äänten enemmistöllä. Oli ensimmäinen työpäivä vastaanottoseremonioiden jälkeen. Oli tullut kukkia, oli pidetty puheita, oli taputeltu olalle ja toivoteltu menestystä seurakunnan johtajan työhön.

Nyt seurakuntatyön arki alkaisi. Jaakko istui virastossa työhuoneensa konttorituolissa ja luki lehtiuutisia vaaliprosessin ajalta. Oli ollut neljä hakijaa. Yksi hakija oli diskattu yhden puuttuvan seurakuntatyön johtamiseen vaadittavan kurssin vuoksi. Hän oli Jaakon vanha tuttu,kappalainen Marttala Visankosken seurakunnasta, Jaakon ikätoveri ja vanha ystävä. Kaksi muuta tuomiokapitulin asettamaa ehdokasta olivat Jaakolle tuntemattomia.

”Äänivyöry Mäkirinteelle, muut mopen osalle!” hehkutti paikallislehti vaalien tuloksen selvittyä. Äänivyöry tarkoitti tässä tapauksessa 220 ääntä. Muut kaksi saivat 50 ja 79 ääntä. ”Sain siis noin kolme tai neljä kertaa enemmän ääniä kuin toiset kaksi ehdokasta. Prosentteina huikeita lukuja, mietti Jaakko. Mutta reaalisesti, onko 220 ääntä paljon?”

”Kirkkomme vaaleissa tyypillinen määrä ääniä”, huokasi Jaakko. ”Pääkaupungin seurakuntavaaleissa äänestysprosentti on ollut 11-13 prosentin luokkaa. Minut valitsi kirkkoherraksi 9 prosenttia seurakunnan jäsenistä. Äänestysprosentti kokonaisuudessaan oli 14,2 prosenttia jäsenistä. Onko 9 prosentin mandaattini Hepolan kirkkoherran viran hoitoon vahva, niin kuin lehti hehkutti. Pötyä, huokasi Jaakko. Mutta näillä mennään.”

Hyvin pian kävi selväksi, että Hepolan seurakunnassa oli painetta nostaa kirkollisveroäyriä. Nyt se oli 1.8 ,eli 1.8 prosenttia yhdestä eurosta. Se ei riittäisi, kun kiinteistöjen korjausvelka painoi päälle. Tuomiokapitulista käsin tultaisiin tekemään erityistarkastus Hepolan taloustilanteesta.

Pian tarkastusryhmä saapuikin. Jaakolle oli pieni yllätys, että kirkollisveroäyrin noustessa 2:een alettaisiin automaattisesti suunnitella kyseisen seurakunnan liittämistä lähimpään mahdolliseen evl. seurakuntayhteisöön. Vaikutti vahvasti siltä, että Hepolan aika itsenäisenä seurakuntana päättyisi viimeistään 3-5 vuoden sisällä. Samalla Jaakon kirkkoherran virka lakkaisi. Se lopetettaisiin kokonaan tai muutettaisiin aluekappalaisen viraksi.

Jaakon sisimmässä alkoi kamppailu. Hän oli hakenut kirkkoherran virkaa aikomuksenaan nimen omaan kehittää paikallisen seurakunnan yhteisöllisyyttä ja hengellistä elämää. Nyt häneltä otettaisiin pois työkalut siihen. Hän halusi johtaa, ei olla toisten pompolteltavana. Sitä hän oli kokenut jo ihan tarpeeksi. Jaakko perheineen oli sitoutunut viipymään 15 vuotta, eläkeikään saakka Hepolan seurakunnan palveluksessa. Nyt kaikki tämä mitä luultavimmin päättyisi ennen aikojaan.

Jaakko keskusteli tilanteesta puolisonsa kanssa. Lapset olivat jo muuttaneet kotoa pois. Vaimo Ulla sanoi: ” Tee niin kuin parhaaksi näet. Olen mukana, teitpä minkä ratkaisun tahansa.” ”Kiitos, olet suuri tuki tässä asiassa ja muutenkin ihana puoliso”, vastasi Jaakko vaimolleen. Kävi niin, että tuomiokapituli ja Hepolan kirkkovaltuusto päättivät seurakuntaliitoksessa lopettaa kirkkoherran viran. Myös kirkkoherran pappila, jossa Jaakko vaimoineen asui, menisi myyntiin.

Jaakko voisi jatkaa aluekappalaisena. Se tarkoittaisi, että hänen virkapaikkansa olisi 45 kilometrin päässä, Kaivingin seurakunnassa. Sieltä määriteltäisiin tulevaisuudessa hänen työtehtävänsä. Noin 20 % työajasta hän saisi käyttää entisen Hepolan alueella, mutta mitään suunnittelu-tai työn järjestelyvaltaa hänellä ei enää siellä olisi. Kaikki siitä tehtävät päätökset tekisi tulevaisuudessa Kaivingin kirkkovaltuusto. Sen alaisuudessa olivat jo entiset Järvimaan, Kuusankankaan ja Mointulan seurakunnat.

Kesti jonkin aikaa ennen kuin totuus alkoi hahmottua Jaakolle. Hänestä tulisi jälleen suurempien herrojen pelinappula pelattasessa seurakuntarulettia. Niin hän vahvasti koki, kun hän purki sydäntään työnohjauksessa, johon hän sentään pääsi pian. Työnohjauksesta tulikin hänelle pelastava lenkki joutumisesta ennenaikaiselle eläkkeelle, sairaseläkkeelle masennuksen vuoksi.

Suuri helpotus oli myös vanhan tutun, Visankosken kappalaisen tapaamiset. Tämän mökillä saunottin, grillattiin ja parannettiin maailmaa monen monta kertaa. Vuosien kuluttua Jaakon sisin oli jälleen tasapainossa. Hänen avioliittonsakin voi hyvin. Se oli kestänyt Jaakon ahdistuksen vuodet.

Minä, Herra, sinun Jumalasi, tartun sinun oikeaan käteesi ja sanon sinulle: "Älä pelkää, minä autan sinua."Jesaja 41:13

”Mutta huomatessaan, miten rajusti tuuli, hän pelästyi ja alkoi vajota. "Herra, pelasta minut!" hän huusi. Jeesus ojensi heti kätensä ja tarttui häneen. Matteuksen evankeliumi 14:30-31

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 16.9.2020

Kolehtipuheita

Ranskassa asuvat Jikobovichit olivat heränneet juutalaisuuteensa. He olivat muinaisen Abrahamin jälkeläisiä. Heissä virtasi hänen vertaan. He olivat käyneet isiensä maassa Israelissa ja palanneet takaisin Ranskaan, jonne heidän sukunsa oli muuttanut Venäjältä Neuvostoliiton hajottua.

Perheen nyt 9 -vuotias Leevi jatkoi opiskelua tutussa koulussa. Uskontotunneilla käsiteltiin kristinuskon leviämistä ja kirkkokuntien muotoutumista. Kävi ilmi, että enemmän ja vähemmän kaikkialla, mihin kristinusko levisi, se oli tullut tekemisiin valtiovallan kanssa.

Leevi viittasi ja kysyi opettajalta: ” Olen käynyt Ranskassa upeissa katolisissa kirkoissa. Onko niiden kustannukset saatu valtion kassasta?” ” Onpa hyvinkin”,vastasi opettaja. Hyvin oivalsit. Kristillinen kirkko jakaantui vuonna 1054 jKr. itäiseksi ortodoksiseksi kirkoksi ja läntiseksi roomalaiskatoliseksi kirkoksi. Kumpikin on saanut rahoitusta valtiovallalta.”

”Oletko sinä katolinen?” kysyi Leevi opettajalta. ”Voisin ollakin, mutta kuulun erääseen helluntaiseurakuntaan”, vastasi opettaja. Kuuluuko teistä oppilaista kukaan sellaiseen?” Ei kuulunut. Leevi jatkoi kysymyksiään:” Miten sitten sinun seurakuntasi saa varansa rakennuksiin ja muihin kuluihin?” Opettaja otti esiin Raamatun ja luki Sananlaskujen kirjan kolmannesta luvusta: Siitä, mitä omistat, anna Herran kunniaksi uhrit, kaikesta sadostasi paras osa.”

” Tarkoitatko kymmenyksiä?” kysyi taas Leevi. Opettaja selosti.”Kyllä, ne menivät elannoksi leeviläisille, joiden tehtävänä oli Jerusalemin pyhäkön ja sen toimintojen ylläpito. Mutta samalla kymmenykset olivat kiitoksen ja kunnian antamista Jumalalle hänen hyvyydestään.” Mutta mistä sinä tiedät kymmenyskäytännön?” kysyi opettaja Leeviltä. ” Olen kuullut sen rabbilta, joka on opettanut minua”, vastasi Leevi. Tämän kuullessaan opettaja hymyili iloisesti, mutta jotkut oppilaat katsoivat Leeviä oudoksuen ja joidenkin huulet kiristyivät tiukaksi viivaksi.

”Mitä kymmenyskäytäntöön tulee”, jatkoi opettaja.”Se on käytössä seurakunnassamme.” Siis kymmenes osa tuloista seurakunnan tilille?” kysyi jälleen Leevi. ”Kyllä periaatteessa”,vastasi opettaja. ”Mutta hyvät oppilaat, teilllä muillakin on lupa osallistua keskusteluun!”jatkoi hän. Silloin Lizbet viittasi ja kertoi heillä olevan sukulaisia Suomessa. ”Pikkuserkkuni Mauriz on kertonut, että Suomessa suurin kirkkokunta on evankelisluterilainen, ja se saa tulonsa valtion veronkannon yhteydessä”. ”Hyvä Lizbet!” kehui opettaja. ” Toit tärkeän näkökulman esiin.” ” Onko Mauriz kertonut tämän veron suuruutta?” jatkoi opettaja.

”Minä katson googlaamalla”, vastasi LIzbet. ” Ahaa”, iloitsi opettaja. ” Osaatko sinä suomea?” ” En osaa juuri puhua suomea, mutta saan aika hyvin selvää. ”No kerrohan mitä sait selville?” jatkoi opettaja. ” Täällä on kumma sivusto Eroakirkosta.fi. Nappia painamalla voi erota kirkon jäsenyydestä. Siinä on myös kirkollisverolaskuri.” ”Saisinko minäkin katsoa?” kysyi opettaja. Hän käänsi Lizbein avulla sivuston tekstiä ranskaksi ja kirjoitti taululle. ” Tällä lomakkeella voi erota 18 vuotta täyttänyt.” ”Onpa outoa”, kommentoivat sivustoa luokasta Mira ja Edith.” Sivuston perustajat taitavat olla kirkon ja kristinuskon vastustajia?” ” Siltä se vaikuttaisi”, vastasi opettaja.

Opettaja otti nyt käyttöön videotykin ja heijasti sivuston kuvan sinne. ” Kerrotko Lizbet missä päin Suomea pikkuserkkusi asuu”.”Kauhavalla”,vastasi Lizbet”, ja valitsi sivustolta paikan. ” Nyt näemme, että tämän sivuston mukaan, jos hän hankkisi vuodessa 28 000 euroa, hänen kirkollisveronsa olisi 1,75 prosenttia ja tekisi 374 euroa vuodessa”, totesi opettaja.

” Onko se teistä paljon?” kysyi opettaja. Hän sai erilaisia vastauksia. Sitten Leevi viittasi ja sanoi:” Tuo summa tekee alle 40 euroa kuukaudessa, nettiliittymän verran.. Jos se on jollekin liian suuri summa Jumalan yhteisöön kuulumisesta, niin erotkoon minun puolestani. Minusta uskoa Jumalaan ja hänen seurakuntaaansa ei pitäisi hylätä kevytmielisesti. Jumala kuitenkin kannattelee koko elämää.” ”Hyvin perustteltu”,kommentoi opettaja. ” Mitä mieltä muut ovat?” Useimmat olivat hiljaa, mutta pari oppilasta piti 40 euroa liian suuena summana, yksi taas sopivana. ” Entä sinä opettaja, maksatko sinä 10 prosenttia tuloistasi helluntaiseurakunnalle?” kysyi taas Leevi. ” En aina”, vastasi opettaja. ”Joskus annan vähemmän, joskus enemmän, riippuen seurakunnan tarpeista”; vastasi opettaja. ”Mutta keskimäärin 10 prosenttia kyllä.” ” No etkö sinä ihan köyhdy?” ihmetteli oppilas Noah. Opettaja hymyili ja sanoi: ” Luetaanpa vielä Sananlaskujen kolmennesta kirjasta tuo jae kolme ja myös seuraava jae”.

”Siitä, mitä omistat, anna Herran kunniaksi uhrit, kaikesta sadostasi paras osa.Silloin varastosi täyttyvät viljasta ja viini pursuaa puserrusaltaistasi. ”

”En ole huomannut köyhtyneeni antaessani omastani Herralle”, sanoi opettaja.” Olen kokenut, ettei Jumala jää velkaa sille, joka antaa omastaan hänelle.”

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 15.9.2020

Abrahamista tähän päivään

”Missä maassa Abraham syntyi?” kysyi Leevi kotona äidiltään. ”En minä vaan tiedä”, vastasi äiti. ”Miksi kysyt?” ”No kun koulun uskontotunnilla luettiin tänään Raamatusta Abrahamista.Opettaja selitti, että hän on juutalaisten kantaisä.” ”Se on kyllä totta”, vastasi äiti. ”Tiedätkö mitä Leevi, meissäkin virtaa juutalaista verta.” ”Mitä, siis sinussa ja isässä ja meissä lapsissa?” hämmästyi Leevi. ”Miksi ette ole kertoneet sitä meille!” kysyi Leevi pettymystä äänessään.

”Odotatko Leevi, kunnes isä ja muut tulevat kotiin. Puhutaan tästä sitten yhdessä”, vastasi äiti. Iltapäivä oli 8-vuotiaalle Leeville pitkä. Hän halusi kiihkeästi saada selville tämän mysteerin, joka oli avattu hänen eteensä tänään. Kuka minä olen? Keitä me olemme? Mistä olemme tulleet? Mihin olemme matkalla? Näihin kysymyksiin hän halusi vastauksen mahdollisimman pian. Kello kuudelta isä tuli ja siihen mennessä tyttäretkin, kaksitoistavuotias Laila ja kolmetoistavuotias Ruut olivat palanneet kotiin liikuntaharrastuksista.

Isä Joose ja äiti Anna keskustelivat ensin kahdestaan ja tulivat sitten olohuoneeseen, missä lapset jo odottivat. Isä huokasi. ”Minä toivoin, että juutalainen alkuperämme olisi pysynyt vielä piilossa, mutta on ehkä kuitenkin hyvä saada kertoa siitä nyt teille lapsillekin.” Lapset kuuntelivat tarkkaavaisesti. ”Olemme salanneet syntyperämme siksi, että saisimme olla rauhassa. Olettehan lukeneet ja nähneet, miten täällä Ranskassa on viime kuukausina tehty iskuja juutalaisten synagoogia ja yksittäisiä juutalaisia vastaan.”

Lapset ymmärsivät vanhempien huolen turvallisuudesta. Mutta he myös kritisoivat vanhempiaan. He halusivat nyt palavasti oppia mitä juutalaisuus on. He halusivat yht äkkiä kuulua näkyvästi kansaan, jonka verta heissä virtasi. He saivat tietää sukunsa tulleen Ranskaan Venäjältä Neuvostoliiton hajottua. Vanhemmat lupasivat viedä lapsensa ensi viikolla paikalliseen synagoogaan. Siellä rabbi saisi antaa lapsille oppitunteja juutalaisuudesta. Niin tehtiin.

Lapset oppivat nopeasti. Nyt he tiesivät, että Abrahamin synnyinpaikka oli muinaisessa Kaldean Ur – nimisessä kaupungissa. Siellä Jumala kohtasi Abramin, ja käski häntä jättämään Urin ja siirtymään luvatun maan alueelle, sinne missä nyt on Israelin valtio. Jumala siunasi Abramin ja hänen vaimonsa Sarain. Jumala antoi heille uudet nimet: Abraham ja Saara. Nimi Abraham tarkoittaa Kansanpaljouksien isä ja Saara tarkoittaa Ruhtinatar. Heistä polveutuisi kansoja ja Abrahamissa kaikki kansat tulisivat siunatuiksi. Sitä, joka siunaisi Abrahamia, sitä Jumalakin siunaisi. Mutta sitä, joka kiroaisi Abrahamia, Jumalakin kiroaisi.

”Abrahamin jälkeläisiä olette myös te, Jikobovichin perhe”, selitti rabbi lapsille. Lapset katsoivat toisiaan hämmästyneinä. He tunsivat nyt olevansa osa pitkää sukupolvien ketjua, joka ulottui tähän hetkeen tuhantisen vuosien takaa. Lapsissa heräsi tarve päästä käymään isiensä maassa, Israelissa.

Vanhemmat Joose ja Anna alkoivat kokea samoin. Niinpä seuraavana kesänä he pakkasivat matkatarvarat ja lensivät El Alin koneella Israeliin. Se oli unohtumaton matka monella tavalla.He näkivät ja kokivat paljon, mutta tajusivat sen olevan vasta ripaus siitä mitä oli tuleva. He menivät Jerusalemin itkumuurille. Se on ainut säilynyt osa Jerusalemin muinaisesta temppelistä, joka tuhottiin sodassa vuonna 70 jKr. Siellä Jicobovichin perhe rukoili ensimmäisen kerran elämässään Israelin Jumalaa. Maallistuminen, jonka vallassa he olivat tähän saakka eläneet, alkoi väistyä ja tilalle nousta elävä usko Abrahamin Jumalaan.

Syksyllä koulun alettua Leevin opettaja otti uskontotunnilla esiin asian, joka kosketti Leeviä syvästi. Opettaja puhui paitsi Abrahamista, myös siitä, että jokainen, joka uskoo Abrahamin tavoin Jumalan lupauksiin Raamatussa, on Abrahamin jälkeläinen. Leevi ei oikein ymmärtänyt tätä, ja kysyi sitä opettajalta. Opettaja kertoi Jumalan valinneen Abrahamin kantaisäksi kansalle, Israelille, jonka keskelle Jumala antaisi kerran syntyä Vapahtajan, Messiaan. Nyt Leevi alkoi käsittää. Hän kysyi: tarkoittaako Vapahtaja Jeesusta? Kyllä, vastasi opettaja. Häneen Abraham uskon silmin katsoi. Uskon kautta hän ikään kuin näki Messiaan, joka oli tuleva pelastukseksi synneistä kaikille kansoille. Tämän kuultuaan Leevi tuli mietteliääksi. Hän päätti kertoa tästä kotona.

Todellisia Abrahamin jälkeläisiä ovat ne, joilla on usko. Galatalaiskirje 3:7

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 14.9.2020

Tekstailua

”Mikä siinä on kun ahistaa niin kauheesti”, mietti nimimerkki Aila S. tv:n yölähetyksen tekstiviestissä. ”Mua ahistaa se kun tää maailma hukkuu roskaan!” kommentoi tätä Ilmari V. ”Valaatkin kohta täynnä muovii, yök. Pahaa tekee ajatellakkin.” pohti Joku Jokunen. ”Kyl muakin ahistais, jos miettisin kaiket päivät tollasia. Ei pieni ihminen voi suurille asioille mitään.” latasi Yks vaan.

”Maailmanparantamisen tuskaa taas tää palsta täysi. Eiks löytyis mitään positiivista kamut?” sanoi mielipiteenään Mr. Hymy. ”No mitä muka täältä hukkuvalta planeetalta löytyst sellasta?” ihmetteli Muukalainen. ”Hei no sitäki on, että jollain voi olla joku ystävä sentään!” sanoi uusi tekstaaja Yökyöpeli.”Mua ahistaa nyt vielä enempi kun äsken.” totesi taas Aila S. ”No mikä sitte ahistaa? ” tokaisi Yks vaan. ”No se kun te vaan heittelette asioita. Mutta eiks pitäis kans tehdä niille jotain?”vastasi Aila S.

”No mitä vois tehä. Me ollaan niin pienii hippusia kaikki!” yskäisi uusi nimimerkki Epätoivon veli. ”No jos yks ihminen sanois mulle huomenna ees yhen ystävällisen sanan.” kommetoi tätä Aila S. ”Kaipaatsä kiitosta? Pyh. Kissa kiitoksella elää.” totesi Yks. Vaan. ”Hei kaikki! Onks maailmanloppu tulossa? Ei kai viälä?” kommentoi jälleen uusi nimimerkki Positiv. Hlö. ”No sano sä sitte ees jotain positiivist tästä Suomessa elämisestä. Ain on vilu ja nälkä.” tokaisi Ilmari V.

”Hyvää iltaa ja yötä, rakkaat kamut! En oo tällä palstalla käyny pitkään. Mut huomaan viestien olevan aina vaan aika synkkii.” ihmetteli uusi nimimerkki Toivoo täys. ”Ooks sä muka joku parempi kun me muut?” sanaili Aila S. ”En sunkaan. Voin olla jopa huonomp ku ykskään teistä.” vastasi kritiikkiin Toivoo täys. ”Uskis?” kysyi Yks vaan. ”Voihan sen niinki sanoo.” vastasi Toivoo täys. Ja jatkoi: ”Mut tiedän kuka oikeesti on hyvä, ja se on Jeesus!” Totesi Toivoo täys.

”No nii tietyst!” ilkamoi Yks vaan. ”Sehän on selvä! Juu juu. Taas näit seurakuntahörhöjä.” sanoi puolestaan Ilmari V. ”No en mää teille loukkaannu”, vastasi Toivoo täys. Ja jatkoi: ”Mut jos joku kiinnostuu, niin tervetuloo Hämeenlinnan torille 26.7. klo 18.” ”Mitä siel sitten on?” kysyi Aila S. ”No siellä on torikokous jossa puhutaan Jeesuksest ja rukoillaan sun puolest.” vastasi Toivoo täynnä. ”Joo just.” kommentoi Aila S. ”Puppuu koko juttu!” veisteli Yks vaan.

Hämeenlinnan torilla alkoi 26.7. klo 18 hengellinen torikokous, jossa oli lauluryhmän laulua, puheita ja esirukouspalvelu. Myös kahvia ja teetä oli tarjolla. Väkeä ei ensin näyttänyt tulevan paikalle juuri ollenkaan, mutta puolen tunnin kuluttua lavan ympärillä pörräsi kolmisenkymmentä eri ikäistä ihmistä. Laulut oliva iloisia ja mieltä nostattavia. Puheenvuorot olivat uskoon tulleitten todistuksia Jeesuksen kohtaamisesta ja elämän muuttumisesta. Jopa syvästä masennuksesta oli päästy ylös ja takaisin elämän sykkeeseen.

Paikalle asteli, tai oikeammin hiipi eräs keski-ikäinen nainen. Hänen tukkansa oli takussa. Hänen vaatteensa olisivat kaivanneet silitysrautaa. Ilme oli väsynyt. Naisen silmät katsoivat eteenpäin tyhjin ilmein. Nainen pysähtyi arasti muitten taakse. Mutta kun joku puhujista kehotti rohkeasti käyttämään hyväksi esirukouspalvelua, nainen askelsi lyhyin liikkein pienen alttarin luo ja polvistui. Hän kertoi nimekseen Aila ja aikoi kertoa itsestään. Silloin esirukoilija sanoi: ”Minun nimeni on Toivoa täynnä.” Aila säpsähti. ”Sinäkö tekstasit yö-tv:ssä”, hän kysyi. ”Kyllä, ja oikeasti olen Laura.” Aila kapsahti jostain syystä Lauran kaulaan ja itki, itki pitkään ja suurin kyynelin.

Aila koki, että Laurasta huokui häntä kohti jotain hyvin lämmintä ja valoisaa ja lohduttavaa. Kun hän mainitsi tästä Lauralle, tämä vastasi: ”En se ole minä. Se on Jumalan rakkaus, joka on tullut asumaan minuun kun sain ottaa Jeesuksen vastaan.” ”Niinkö”, kuiskasi Aila. ”Minäkin haluaisin tuon rakkauden. Olen niin yksinäinen.” Aila kertoi Lauralle elämänsä taakat ja sielunhoitaja Laura julisti hänelle synnit anteeksi Jeesuksen nimeen ja vakuutti Ailan olevan nyt Jeesuksen oma lapsi.

Aila koki rukouksen aikana miten taakat kirposivat hänen sydämestään ja rauha jostain laskeutui häneen. AIla uskoi Lauran sanojen olevan totta. Laura kutsui Ailan seurakunnnan kokoukseen sunnuntaina. Aila meni ja löysi sieltä kodin ja ystäviä. Ailaa ei enää ahdistanut. Hän oli saanut taivaasta Pyhän Hengen, Jeesuksen Hengen sydämeensä. Tämä Henki todisti hänelle, että hän kuului nyt Jeesukselle ja oli taivaan valtakunnan kansalainen.

Me saamme myös riemuita Jumalastamme, kun nyt olemme vastaanottaneet Herramme Jeesuksen Kristuksen valmistaman sovituksen. Paavalin kirje roomalaisille 5:11

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 13.9.2020

Radiohartaus

”Kuka te Jeetut on?” piipersi pienen pienen Liinan ääni jostain pödän alta. Radiosta tuli aamuhartaus ja siellä oltiin puhuttu jostain Jeesuksesta, joka oli antanut tehtävän. Sitten joku oli laulanut virttä ”Menkää maitten ääriin asti...” ”Ai mitä kysyit?” kuului äidin ääni. ”Kuka te Jeetut on?” ”Ai kuka Jeesus?” Ihmetteli äiti. ”No te jotta laulettiin ratiossa”, vastasi Liina. Äiti hölmistyi. ”Ai, niin…” Äiti oli hartauden aikana alkanut jo suunnitella ruokakaupan ostoslistaa.”Kuule Liina, nyt minulta hartaus meni vähän ohi. Aloin suunnitella mitä pitää ostaa jääkaappiin.” ”Ei te mitään”, vastasi Liina. ”Ten voi kuunnella Ylen areemasta.”

Äiti höristi korviaan. ”Areena?No tosiaan. Liina, kuunnellaan se yhdessä.” ”Mistähän se kolmivuotias tuonkin tietää?” mietti äiti itsekseen. Tuli ilta ja iltasadun aika. Kun se oli luettu Liinalle, tämä veti tyynyn alta tablettitietokoneen ja avasi sen. ”Nyt äiti voitaan kuunnella te hartaus.” ”No mutta hyvänen aika”, sanoi äiti, ”Mistä sinä tuon olet saanut?” ”Itotitko anto lainaan kun till on näitä kaks.” Äiti meni mykäksi. Tässä sitä oltiin. Pieni lapsi surffaamassa yksi netissä milloin vaan. Äidin sydäntä kylmäsi. ”Äiti kuunnellaan jo”, vaati Liina

Niin kaikui lähetysaiheinen hartaus Liinan makuuhuoneessa. Kun se oli päättynyt, Liina uudisti aamulla esittämänsä kysymyksen. ”Äiti, kerro nyt kuka te Jeetut on?” Äiti säpsähti.”Ai niin se Jeesus.” Äiti teki mielessään pikakelauksen koulu-ja rippikouluaikoihin..Jeesus, hyvä Paimen,..mutta mitä se tarkoitti…..Jeesus..opetti….teki ihmeitä…..kuoli ristillä…..nousi kuolleista kolmantena päivänä…..

Sitten äidillä välähti. Hän googlasi tabletilla esiin uskontunnustuksen ja luki sen Liinalle: ” Minä uskon Minä uskon Jumalaan, Isään, Kaikkivaltiaaseen, …..ja Jeesukseen Kristukseen….syntien anteeksiantamisen...ja iankaikkisen elämän.” Nyt äidin muisti palautui.”Niin Liinaseni, Jeesus on Raamatun mukaan Jumalan Poika, meidän syntiemme Sovittaja ja jokainen joka häneen uskoo, pääsee kerran taivaaseen.”

”Äiti,lukisitko minulle Raamattua”, pyysi Liina. Äiti lupasi lukea seuraavana iltana. Niin äiti teki ja siitä tuli tapa. Isäkin tuli mukaan kuuntelemaan. ”Iti, pidätkö iltarukouksen?” pyysi Liina. Isä häkeltyi. Hän ei ollut rukoillut tuskin koskaan. Isä oli neuvottoman näköinen ja äiti huomasi sen. Äiti googlasi: rukous. Avautui Isä meidän rukous. Äiti antoi tabletin isälle. Isä luki: ”Isä meidän joka olet taivaissa…” Rukouksen päätyttyä Liina huokasi tyytyväisenä ja sanoi: ”Hyvää yötä äiti. Hyvää yötä isä.”

Liinan vanhemmille tuli jostain syystä kyyneleitä silmiin. Niin koskettava oli tuo hetki. He sanoivat myös Liinalla hyvää yötä. Aamulla Liina oli jo hereillä. Hän hääräsi kokoon keittiössä tyhjiä tölkkejä ja limsapulloja. ”Mitä sinä puuhaat”, kysyi äiti. ”Äiti, viedään nämä keräykteen ja annetaan rahat lähetyttyöhön.” ”No mikäs siinä”, sai äiti sanottua. Tästä tuli tapa, ja pian koossa oli kaksikymmentä euroa. ”Äiti, isä toi täättöpottun. Laitetaan nämä tinne.” Niin tehtiin ja kun viisikymppiä oli koossa, rahat tilitettiin oman seurakunnan nimikkolähetin kannatustilille.

Taas kerran oli aamu ja radiohartaus alkoi. Kuulutettiin virsi 429 ja se alkoi soida: ”Ylitse kaikkien rajojen tuska ja murhe on yhteinen. Ihmisten ainoa lohdutus on kaikki voittava rakkaus….” Äiti oli etsinyt kirpputorilta virsikirjan ja avasi sen ja hyräili mukana. Lähetys oli käynnissä.

Jeesus tuli heidän luokseen ja puhui heille näin: "Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa. Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti." Matteus 28:18-20

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 12.9.2020

Kirppariostoksia

”Kato Tiina mikä vati!” ”Joo, ostetaan se!” ”Hei, täältä löytyy kahvikuppeja, ihan käyttämättömiä! Hei ei kun nää! Nää on hienoja, aitoja Juhlakuppeja ja tarjoilulautaset samaan hintaan. Nää mä ostan!” No mutta äiti, eiks sulla oo jo tuo sarja? ”Ai onko?” ”Kato ite! Näytän sulle kännykästä kuvan! Ai jaa no niin onkin. No sitte mä ostan ton edellisen sarjan! Hei! Minne se hävis? Ai että on jo myyty? Kyllä harmittaa!” ”Äiti, mut täs olis upeita juomalaseja kuuden sarja, ja ihan Alvari Laineen suunnittelemia!” ”Nyyh, ostan ne, lohduttaa ees vähäsen. ”Mut mitä iskä sanoo, onks meillä enää kaapeissa tilaa näille?”kyseli Tiina. ”Katotaan nyt, sanoi äiskä, kyl mä saan iskän juonittuu tähän mukaan!”

Äiskä ja Tiina kurvasivat autolla pihaan. Äiti kantoi ostoksensa huomaamatta sisään. Tytär Tiina kurkisti autotalliin, jossa iskä oli kiillotuspuuhissa. ”Hei isä!” ”Hei Tiina, oliko kiva ostosreissu?” ”Noo, oli se.” ”Tuliko kauppoja?” ”Noo, tuli. Mutta iskä, kenen autoo sä kiillotat? Ei tää ainakaan sun oo. Sullahan on Tojota, mut tää on Bemu!” ”Khmm...no tuota, katos tytär, sillon on tehtävä kauppaa kun se kannattaa!”

”Katoin tän aamuna nettipalstoja. Yks liike tarjos vaihos vanhasta aika mojovasti välirahaa Tojoon. Mä läksin kaks tuntii sitte kattoon sitä Bemuu...””Ai tätä?” kysyi Tiina. ”Just joo”, sano iskä. ”Tojo oli jo vanha ja tää on kaks vuotta uudempaa mallii ja täs on hiano äänentoisto ja tehoo löytyy 300 heppaa…. ”Tiina kurkisti autoon. ”No hianolta näyttää, mut kyl tyyriiltäkin. Tuliko takkiin?” kysyi Tiina. ”Ai takkiinko?” kysyi iskä. ”Miten niin takkiin?” ”Vai saitko vaihettuu päikseen?” ”No kuule Tiina tyttäreni, minun täytyy joskus sulle pitää oppitunti autokaupast. Totta kai piti jotain rahaaki Tojon lisäks antaa. Onha tää Bemu ja kaks vuotta uudempaa malliiki kun se Tojota.”

”Ai”, sanoi tytär ja kekisti päätään. ”Paljonko?” ”Noo, jos et heti mee sanoon äiskälle niin voin kertoo….kympin suunnillee, mut hei, tää on just katastettu ja kahet renkaat….””Siis kymmen tuhatta euroo?” Tiina vihelsi ja puisteli päätään. ”Mut hei…,” koetti iskä vielä sanoa. ”Eikä sulla ollu rahaa ostaa mulle ees uutta 500 euron polkupyörää vanhan rämän tilalle!!! Nyt mä kyl loukkaannun!” Tiina käveli synkkänä pois. Isä vaikutt hetken huolestuneelta, mutta jatkoi sitten Bemun kiillottamista. Sitten iskällä välähti. Hän juoksi ja sai Tiinan vielä kiinni. ”Kuule, oot oikees, anteeksi, saat uuden pyörän, maksakoon se vaikka tonnin!” Tiina siihen: ”Voi iskä kulta, kiitti hirveesti. Uuus sähköpyörä maksas vaan tonnikaksataa… Saat sen, mennäänkö jo tänään kauppaan?” kysyi iskä. ”Noo, syödäänkö ensin? Äiskä laittaa just ruokaa.” ”Joo, hyvä idea”, sanoi iskä.

Keittiössä äiskällä porisi keitto ja samalla hän pesi uusia ostoksiaan. ”No mutta kulta, kiva kun teet lohikeittoo”, sanoi iskä. ”Mut hei, mitä sulla on pöydällä? Et kai taas ostannu uusii kuppeja?” ”E-een..”, sanoi äiskä varovasti. ”Nää on Alvari Laineen design-juomalaseja….” ”Vaimo! Enks oo sata kertaa sanonut sulle ett ei enää kaapit riitä!” pauhasi iskä. Tiina oli tullut kanssa sisään ja muikisti suutaan ja sanoi äiskälle: ”Hei äiksä, kiva että saadaan lohikeittoo, arvaas mitä iskä osti mulle, tai lupas osataa.” ”No mitä?” kysyi äiskä. ”Uuden sähköpyörän! No..onpa hienoa”, sanoi äiti lakonisella äänellä, ”Mutta eikö sellainen oo kallis?” ”Noo, vain tuhatkakssataa egee.” Äiti lopetti lasien pesemisen ja tuijotti iskään. ”Ja äiskä, et arvaa mitä iskä on tänään ostannu?”

”No mitä?” kysyi äiti. ”Uuden auton!” ”Mitä, missä Tojo on?” murahti äiskä. ”Mä tykkäsin ajaa sill ja se oli vast neljä vuotta vanha.” ”Noo nyt saat ajaa Bemulla, siin on huisi äänentoisto ja se on huippu hiljane ja tehoo 300 heppaa!” Äiskän ilme alkoi olla kurtussa kuin rusina. ”Ja paljonko väliä?” ”Noo eihän sitä iha ilimaseks….” ”PALJONKO?”ärähti äiskä. ”Noo ei pajoo, vain kympin”, Sanoi iskä melkein kuiskaten. ”Ja arvaas paljonko mun Alvarilasir makso?kysyi äiti myrkynvihrerällä äänellä. ”En yhtään osaa sanoo”, vikisi iskä. ”Kakskyt euroo! Taas täs kävi näin!”

Äiskä pillahti itkuun. ”Viime vuonna sä ostit 8 tuhannen egen vesiskootterin ja raivosit mun 50 euron kukantaimista! Nyt kuule mies järkee kehiin! MAISTUUKO SE SOPPA VAI EI!” ”Kyllä kulta, kyl maistuu ja jos mä kattasin pöydän täl kertaa”, vikisi iskä. ”Niitä kertoja vois olla useemminkin ku kerran vuodes”, tiuski äiskä vielä. ”Joo sopii se, vaikka kakskyt kertaa”, lausui isä ihan nöyrällä äänellä.

Katsokaa siis tarkoin, miten elätte: älkää eläkö tyhmien tavoin, vaan niin kuin viisaat. Paavalin kirje Efesolaisille 5:15

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 11.9.2020

Atlantin yli

Matts oli pienestä pojasta asti pitänyt merestä. Meren rantaan hän oli syntynytkin, Oulun pohjoispuolella pienessä kalastajakylässä. Mutta eivät kaikki veden ääressä päivänvalon nähneet ole silti mereen viehtyneitä niin kuin Matts. Päiväkaudet hän leikki itse puista veistämillään paateilla rannan lahdukassa.

Matts kasvoi ja hänestä tuli ammattimainen veneenveistäjä. Siihen aikaan veneet todella veistettiin. Puuveneitten aika ei vielä ollut ohi. Matts oli huolellinen työssään. Hän kävi itse valitsemassa jokaisen puun, josta sahasi veneissä tarvittavan puutavaran. Puun piti olla hitaasti kasvanutta, oksatonta mäntyä, joka kaadettiin vuoden alussa puun ollessa lepotilassa. Silloin se ei laudoiksi sahattuna halkeillut. Muun puutavaran Matts osti muualta, kuten tammen ja saarnin.

Matts oli kiinnostunut myös veneiden tekniikasta, kuten moottoreista. Tässä hänellä oli mukana oma tavoite rakentaa vene, jolla hän ylittäisi Atlantin valtameren. Siinä tarvittaisiin luotettavaa konetta. Hän suunnitteli myös venemallia sellaiseen purjehdukseen. Jonain päivänä hän tuli maininneeksi tästä unelmasta jollekulle. Pian sana oli kiertänyt ja uteiliaita kyselijöitä ja etenkin epäilijöitä riitti. Eikö olisi sulaa hullutta yrittää sellaista matkaa pienellä moottoriveneellä?

Matts piti kuitenkin suunnitelmasta kiinni. Hän opiskeli merenkulkua ja suunnistamista merellä. Kun hän vähitellen vaurastui, hän otti aikaa Atlantinveneen rakentamista varten. Ennen pitkää noin kymmenmetrinen, kaksikajuuttainen moottorivene oli valmis, ja siinä suomalainen Wickström-mottori. Tähän honkapuusta veistettyyn alukseen oli suunniteltu maksimitilat suurille polttoainesäiliöille, makealle vedelle ja varusteille. Miehistölle jäi juuri ja juuri tilaa oikaista itsensä nukkumaan.

Sitten koitti kaikista epäilijöiden puheista huolimatta lähtöpäivä toukokuisena maanantaina. Matts oli onnistunut saamaan miehistökseen kaksi miestä, ahkerasti tupakoivan Juutin ja hyvän ja pelottoman suunnistajan Eliaksen. Pieni joukko ihmisiä oli tullut saattelemaan heitä matkaan Turkuun Aurajoen erääseen laituriin. Yksisylinterinen Wickström -diesel lämmitettiin puhalluslampulla käynnistyskuntoon. Pian vene, jonka nimeksi Matts oli antanut Lokki, lipui merelle kyydissään kolme urheata matkaajaa. Moni saattelija kyllä puisteli päätään. Heitä hirvitti moinen uhkarohkeus.

Meri oli kuitenkin rauhallinen. Matkan ajoitus oli sopiva. Talvimyrskyt Atlantilla olivat ohi ja myötäinen tuuli saatteli Lokkia eteenpäin. Suuren meren ylitys alkoi lupaavasti. Matka eteni päivästä päivään koneen jyskyttäessä tasaisesti. Kurssin tarkistus kellon ja sekstantin avulla osoitti heidän pysyvän hyvin suunnitellulla reitillä. He tulivat Azoreille ja saivat täytettyä polttoaine-ja vesitankit. Sää oli edelleen hyvä, kun he lähtivät sieltä kohti New Yorkia.

Miehistö matkalla oli tarpeen. Yksin ei olisi jaksanut valvoa ja ohjata venettä yötä päivää. Kerran he joutuivat myrskyyn. Kuitenkin vene, joka oli hyvin suunniteltu, selvisi siitä. Mutta pian sen jälkeen yhtenä tyynenä päivänä moottori sammui, eikä suostunut käynnistymään. ” Missä kaikki tulitikut ovat?” kysyi Matte Juutilta ja Mattiakselta. Kumpikaan ei tiennyt. Kävi kuitenkin selville, että Juuti oli tupakantuskassaan käyttänyt kaikki veneessä olevat tulitikut yhtä lukuun ottamatta.

Silloin Matts painui etukajuuttaan ja otti esiin Raamatun, jonka hän oli ottanut mukaansa. Hän avasi Psalmien kirjan ja sieltä Psalmin 39: ”Kuule rukoukseni, Herra, ota vastaan avunhuutoni. Älä ole kuuro minun itkulleni!” Näin hän oli rukoillut kauan sitten surressaan kuollutta veljeään.

Matts viipyi tunnin Herran edessä ja meni sitten moottorin luo. Tuo yksi tikku syttyi ja sillä puhalluslampun liekki. Se lämmitti moottorin hehkukupua kunnes Matts väänsi käynnistinkammesta. Moottori lähti käyntiin. Se ei sammunut uudestaan. Matka jatkui ja miehet pääsivät perille New Yorkiin. Uskomaton seikkailu oli tullut onnistuneesti päätökseen.

Kertomus mukailee tositapahtumia.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 10.9.2020

Vedenpaisumus ja esineitä siltä ajalta 1

5-vuotias Antte oli pyhäkoulussa. Pyhisopettaja, Ensio Oikarinen, kertoi sinne tulleille kuudelle lapselle Nooasta ja arkista ja vedenpaisumuksesta. ”Arkin avulla Jumala pelasti Nooan perheineen ja arkkiin kootut eläimet hukkumasta”, sanoi Ensio. ”Jumala oli määrännyt silloisen ihmiskunnan tuhottavaksi, kun sen ajatukset ja elämä oli kaiken aikaa ainoastaan paha, huolimatta Jumalan vetoomuksista ja varoituksista. Jumala katui luoneensa ihmisen. Mutta Nooan hän halusi pelastaa luodakseen hänen kauttaan uuden ihmiskunnan.”

”Kyllä sinä puhuit pitkästi”, tokaisi Antte Ensiolle. ”Haluaisitko kysyä jotain?” ”No kyllä”, vastasi Antte. ”Miten arkkiin mahtuivat kaikki eläimet ja miten ne osasivat tulla sinne?” ”Hyviä kysymyksiä”, vastasi Ensio. ”Uskoisin, että Jumalan enkelit kokosivat kaikista maaeläimistä edustajat arkkiin. Ja arkki oli todella suuri.” ”Kuinka suuri?” kysyi Antte. ”Hetkinen, tarkistan wikipediasta”, sanoi ope Ensio. Tässä on linkki kyseiselle sivulle.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Nooan_arkki . Kun muunnan Raamatussa käytetyt kyynärät metreiksi, käy ilmi, että arkki oli 150 metriä pitkä, 25 metriä leveä ja 15 metriä korkea.” ”Vau”, sanoivat kaikki pyhisläiset. ”Eiks se ollut aika iso?” ”Kyllä vain. Ja eräs hollantilainen mies on rakentanut tarkan kopion Nooan arkista.” ”Onko?” hämmästyivät lapset. ”Kyllä. Tästä linkistä pääsette katsomaan siitä tehtyä videota.” https://vimeo.com/160382289

Ensio avasi tietokoneen ja näytti lapsille kuvat ja videon arkista. ”Ooh! Noin iso! Suurempi kuin jalkapallokenttä! Se vaikuttaa turvalliselta alukselta”, pohti Antte. ”Miten pitkään Nooan ja eläinten merimatka kesti?” kysyi nyt Liisa. ”Ymmärtäisin heidän olleen arkissa noin vuoden ja kolme kuukautta. 1. Mooseksen kirjan luvussa 7-8 se kerrotaan.” ”Pitkä aika”, ihmettelivät lapset. ”Niin oli”, sanoi Ensio-ope. ”Vesi paisui nopeasti, neljässäkymmenessä päivässä. Veden laskeutumiseen kului runsas vuosi.” ”Olivatko korkeimmatkin vuoret veden peitossa?” ”Kyllä, tässä sanotaan niiden olleen 7,5 metriä vedenpinnan alapuolella.” ”Vau”, sanoivat lapset. ”Mutta mistä niin paljon vettä tuli? ”

Ope – Ensio selosti. ”Raamatussa kerrotaan, ettei vain satanut, vaan myös syvyyden lähteet aukesivat.” ”Mitä, onko maan alla muka niin paljon vettä?”kysyi taas Antte. ”Se vesi on löydetty hiljattain. Se on sitoutunut ringwoodiitti-nimiseen kristallimaiseen mineraaliin. Katsotaanpa tämä linkki.” https://yle.fi/uutiset/3-7296397 ”No niin näyttää Ylen uutisissa lukevan. Vettä kolme kertaa se määrä mikä on maanpäällisissä merissä yhteensä! Voi hurja!” ihmettelivät lapset. Anttelle tuli mieleen kysymys: ”Millaistahan on ollut ennen vedenpaisumusta? ”Siitä on vaikea saada selkoa”, vastasi Ope -Ensio.

”On kuitenkin löytynyt esineitä vedenpaisumuksen ajoilta. Näytänkö kuvia niistä?” ”Näytä!” huusivat lapset innostuneina. ”Tässä on kivihiilikerrostumasta löytyneet kello ja rautapata”, kertoi Ensiö-ope. (kuvat lopussa)

”Itse uskon, että vedenpaisumuksessa syntyi vesimassojen voimasta useita maakerrostumia. Joihinkin niistä kasautui puita ja muuta eloperäistä ainetta. Aines pusertui maamassojen paineessa kivihiileksi, eikä ehtinyt lahoamaan. Kivihiilikaivoksissa on vieläkin usein metaania, palavaa mätänemisestä syntyvää kaasua”, selosti Ensio-ope. https://www.tv7.fi/vod/player/41151/      ( 13;58 minuuttia jakson alusta)

”Voi mahdotonta!” sanoivat lapset. ”Niin vanhoja! Kivihiilen sisältä löytyneitä!" ”Mutta mistä me tiedetään, ettei Jumala lähetä uutta vedenpaisumusta?” kysyi Antte. ”Sekin on tärkeä kysymys”, totesi Ensio-ope. ”Onneksi Jumala teki liiton luomakunnan kanssa ja lupasi, ettei uutta vedenpaisumusta tule. Hän laati myös liitolle oman merkkinsä.”

Jumala sanoi:”Minä asetan kaareni pilviin, ja se on oleva merkkinä minun ja maan välisestä liitosta.” 1. Mooseksen kirja 9:13. No onpa hyvä tietää, huokasivat lapset helpottuneina.

Pekka Päivärinta

rautapata_kivihiilen_sisalta_Oklahoma.png

Kello_kivihiilen_sisalta.png

Päivän saarna 9.9.2020

Kuontolan sikafarmilla

”Röh röh”, sanoivat Kuontolan siat. ”Kviik kviik!” ne kiljuivat kun läheisessä seurakunnan leirikeskuksessa kuulutettiin ämyrillä ohjeita leiriolympialaisissa. Oli menossa jokakesäinen ripariaika, ja joka vuosi lammen toisella puolelta olevalta sikatilalta tuli valituksia metelistä. ”Siat säikähtävät ja vauhkoontuvat, ja niiden porsiminenkin häiriintyy jatkuvasta äänen pauhusta!”

Yhtenä päivänä sikalan haju lemahti vahvasti leirikeskuksen pihaan ja sai leirin väen nyrpistelemään nenäänsä. ”Yh hyh!” Tästä leirin vetäjät pastori Otto Seitonen ja nuorisonohjaaja Siiri Raevaara saivat ajatuksen viedä koko leiri tutustumaan suomalaisen ruoantuotannon alkulähteille: Seuraavana päivänä pitkä kulkue marssi lammen rantaa suuntanaan Kuontola. ”Yök! Ei kai me mennä tonne! En tuu! Paska duuni!” ja muita kommentteja sateli kävelijöitten suista. Pastoria ja nuoriso-ohjusta hymyilytti.

”No niin, tervetuloa sikafarmille, suomalaisen ruoantuotannon kehtoon!” aloitti sikalan omistaja, viljelijä Santtu Sointumetsä. ”Montako sikaa täällä on?” kajautti joku heti kysymyksen. ”Kolmesataa ja tällä hetkellä viisikymmentä porsasta.” ”Oi, pieniä possuja! Saadaanko silittää niitä?” hihkui joku tytöistä. ”Sopii se”, vastasi Sointumetsä. ”Tässä on vaimoni Vieno. Hän vie tytöt porsimoon. Ja pojat, kuka haluaa kokeilla isoa traktoria?” ”Minä! Ja minä!” Pojat alkoivat innostua. Pojat saivat kokeillä kyntämistä ja äestämistä. Siinä aika kului nopsasti. ”Kiitos pojat! Peltoa tuli kynnetyksi ihan kivasti, Teistä saisi hyviä apulaisia. Mennääs ny katsomaan mitä tytöt tekee.” Siellähän he olivat, osallistumassa porsaitten hoitoon ja sikojen ruokintaan. Kukaan ei muistanut enää valittaa hajusta.

Vierailu oli elämys leiriväelle. ”Kas tästä saatte jokainen mukaan pienen kassin. Siellä on parhaita tuotteitamme: Savustettuja kinkkuviipaleita, makkaraa ja grillipihvejä.Kaikki oman sikalamme tuotteita.” ”Onks nää tehty noista pikku mussukkapossuista? En voi koskee!” huusivat jotkut tytöistä. Pari poikaakin oli samaa mieltä. Muut eivät sanonee mitään. Olivat ihan tyytyväisen näköisiä. Leirille palattua alkoivat päivän viimeiset oppitunnit. Niillä käsiteltiin kristillistä etiikkaa ja uskosta nousevaa elämäntapaa. Leiriläiset johtivat puheen lihansyöntiin. Jotkut ilmoittivat olevansa kasvissyöjiä. ”Otimme lihapussin vain siksi, ettemme loukkaisi sikafarmaria.” ”Mitä muut ajattelette kasvissyönnistä/lihansyönnistä?” kysyi opettaja.

Nyt nuoret jakaantuivat kahteen ryhmään, vankkoihin kasvissyöjiin ja sekä-että kaikkiruokaisiin. ”Eiks Raamattu kiellä sianlihan?” kysyi joku kasvissyöjä. ”Mitä muut sanovat tähän?” kysyi taas opettaja. Osa oli samaa mieltä. Osa ei osannut sanoa. Osa sanoi Raamatussa opetettavan, että kaikki lihakaupan tuotteet ovat sallittuja kristityille. ”Hyvä hyvä!” totesi opettaja. ”Viimeksi esitetty vaihtoehto on Raamatun opetus. Juutalaisille sianliha on edelleen kiellettyjen listalla, mutta Jeesus kumosi sen lain. Hän julisti kaikki saastaisena pidetyt eläimen syömäkelpoisiksi.”

Silloin eräs langanlaiha tyttö nousi seisomaan ja huusi: ”Miten Jeesus voi olla noin raaka! Kukaan ei saisi syödä mitään lihaa eikä kalaa! Jos niin tekee, se on tappamista!” Asiasta syntyi väittelyä. Selvisi, että joillekin ruokavaliosta oli tullut ihmisarvon ja jonkinlainen hyväksytyksi tulemisen mitta. Nuorisonohjaaja Siirillä oli ollut nuorena bulimiaa ja taipumusta anoreksiaan. Hän ymmärsi, miten vakavasta asiasta ruokaan ja syömiseen suhtautumisessa voi olla kysymys. Jopa elämästä ja kuolemasta. Hän otti esiin Raamatun ja luki Heprealaiskirjeen luvusta 13: ”Älkää antako kaikenlaisten vieraiden oppien johtaa itseänne harhaan. Meidän sydämemme tulee vahvistua armosta, ei ruoista, jotka eivät ole ketään hyödyttäneet. ”

Sitten hän toi esiin Jeesuksen hyväksyvän ja armahtavan rakkauden vastapainona ihmisten laatimille säännöille ja uskomuksille. ”Elämän keskus on Jumalan armossa, ei ruokaavaliossa. Se riittää elämän perustaksi, että on Jeesuksen hyväksymä”, opetti Siiri.

Leirin iltahartauden jälkeen oli vielä rukoushetki. Siinä Siiri sai rukoilla useamman tytön puolesta, jotka kamppailivat hyväksytyksi tulemisen ongelman kanssa. Taisipa joukossa olla pari poikaakin.

Pekka Päivärinta


Päivän saarna 8.9.2020

Ruskaretkellä

Kuuttavaaran seurakunnassa oli oma vakionsa. Vakiokävijät olivat usein sunnuntain jumalanpalveluksissa, omalla tutulla paikallaan. He olivat ahkeria osallistujia seurakunnan eri pienryhmiin, kuten diakonia-vanhus-ja lähetyspiireihin. He lähtivät myös mielellään seurakunnan järjestämille retkille. Tätä joukkoa kartutti silloin tällöin joitain satunnaisia kävijöitä.

Nyt oli syyskuu ja ruskaretkeläiset olivat odottamassa kirkon takana parkkipaikalla linja-autoa, joka veisi heidät Lappiin. Siellä majoituttaisiin viikoksi erääseen leirikeskukseen. Retkeä johti seurakunnan pitkäaikainen diakoni Jaana Mustikka, ja toisena työntekijänä lääkintälaukkua kantava pastori Oiva Juurikainen. ”Ovatko kaikki kyydissä? Nostakaa kätenne tai sanokaa Täällä! kun kuulette nimenne, kuulutti diakoni Jaana auton mikrofoniin.” ”Tiällä, täs ollan”,vastauksia sateli.

Kaikki ilmoittautuneet olivat saapuneet, paitsi Metsäkulman Otto Oivalainen. Häntä odotettiin kymmenen minuuttia yli lähtöajan. Hänen puhelimensa ei vastannut. Diakoni huokasi ja totesi, että matkaan on lähdettävä, ettei retken aikataulu kärsisi. Virma-auton uusi bussi murahti ja lähti lipumaan kohti valtatietä. Juuri kun kuljettaja Eino Rautakontti oli kääntymäisillään rampille, diakonin puhelin soi. Siellä oli Otto. ”Haloo, onko diakoni Jaana puhelimessa? Minulla kun tuo hajamielissyys välilä vaevoo. En muistanna ennee koko retkee. Mut sitte huomasin kännykässä puhelun, niin jo taas muistin. Että tännään lähettään. Jokos työ ottaa kirkon parkissa?”

Diankonin verenpaine kohosi hiukan. Taas tuo tuttu Otto oli tehnyt oharin. Teki mieli jättää hänet seisomaan kirkolle. Mutta, autoseurakunnan kasvojen ilmeet kertoivat toista kieltä. He halusivat hajamielisen mutta hauskan Oton mukaan. ”Mitä tehdään?”kysyi diakoni Jaana matkaväeltä. ”Haetaan Otto mukaan”, kaikui niin monesta suusta, että oli käännyttävä takaisin. Virma-bussi kääntyi renkaat rahisten takaisin kirkonparkkiin ja Otto poimittiin mukaan. Oltiin melkein tunti myöhässä. ”No tervetuloa retkelle”, suhisi diakoni Otolle hampaitten raosta. Diakoni Jaanaa kiukutti. ”Taas kerran suunnitelmat sekaisin jonkun tomppeiln takia”, hän huomasi ajattelevansa. ”Nyt myöhästytään sovitusta ruokailusta Peeppolin matka-asemalla Iisalmessa. Ja mistä sitten vielä ollaan myöhässä...taitaa tulla piiitkä viikko. Mrrr, huokaus.”

Ja niihän siinä kävi, että joku sairastui matkapahoinvointiin, joka vaati auton pysätyttämistä jo ennen Iisalmea. Pysäyksessä meni kaksikymmentä minuttia. Diakoni alkoi nähdä välillä punaisia pallosia silmissään. ”Hmmm….koska se eläke alkaakaan...vielä neljä vuotta tätä vätystelyä”, hän huomasi ajattelevansa. ”Aina vaan näitä raihnaita. Joita saa paimentaa kuin vaippaikäisiä lapsia...tietysti vielä sattuu jotain.” Ja niihän kävi, että vessatauolla joku nyrjäytti nilkkansa astuessaan ensimmäisenä auton rampista asvaltille. ”Ai kun sattuu!” kiljahti täti Romppanen. Silloin diakoni Jaanan pokka petti ja hän tokaisi kuuluvasti: ”No vois se sattua vähän hiljempää, kuulohan tässä menee!” Sen kuulivat kaikki muut ja matkalaiset katsoivat toisiinsa huolestuneina. Matka vasta alussa ja diakoni menetti hermonsa, jälleen kerran…. Viimein täti Romppanen oli saatu autettua takaisin autoon ja nilkkaan laitettiin tukiside. Matka jatkui.

Äkkiä diakoni Jaana havahtui….”Mitä, missä me ollaan?….hyvänen aika!” Hän oli itse nukahtanut ja oltiin jo viisikymmentä kilometriä Iisalmen pohjoispuolella. Kyllä häntä harmitti ja nolottikin. ”Ei minusta taida olla enää matkanvetäjäksi, liekö seurakunnan työntekijäksikään...””Hän pillahti äänekkääseen itkuun. Muut katsoivat sopertelevaa diakonia suu auki. Tämä oli ihan uutta. Tähän saakka, kolmen vuosikymmenen ajan diakoni Jaana oii antanut itsestään etäisen ja rautaisen ammattilaisen kuvan. Nyt hän itki kuin pieni lapsi! Diakoni Jaana otti yhä nyyhkien mikrofonin käteensä ja pyysi anteeksi nukahtamistaan. Nyt hyvä ateria Iisalmessa jäisi pois laskuista. Ja sinne hän oli saanut sovittua uuden ajan. Diakoni Jaana näytti ja kuulosti masentuneelta.

Päädyttiin syömään pieneen kuppilaan hernekeittoa ja pannukakkuja. Ei ollut seisovan pöydän antimia. Kun vaatimaton ateria oli ohi, matkalaiset tulivat diakoni Jaanan ympärille piiriin. He kaikki halasivat häntä ja vakuuttivat rakastavansa tuttua työntekijäänsä, joka oli palvellut heitä jo kolme pitkää vuosikymmentä. ”Kuule Jaana, kaek on hyvin, elä murehi. Elämässä sattuu yllätyksii kelle tahhaan. Kyllä myö perille piästään. Ja oekeestaan nythä myö vasta ystäviks sinun kanssa piästiinkiin kun sinustain tulj iha immeinen! Out suanna kaeken anteeks! Kyllä tästä hyvä matka tulloo.” Ja niin tulikin. Viimein diaakoni Jaana uskalsi heittää pois kankean virkaminänsä, ja olla toisille vain oma itsnsä. Lähimmäinen.

Hän on hyvä kiittämättömille ja pahoille. Luukas 6:35

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 7.9.2020

Motoristit matkalla

Timi Jimi ja Jomppa olivat lähdössä motoristitapaamiseen Etelä-Suomesta Seinäjoelle. ”Moi Timi, täällä Jomppa. Onko rauta jo kuumaa?” ”Kyl se käyntiin läks mutta sitte mokoma sammu”, kuului rätisevä ääni puhelimesta. ”Onko tankki täys, onko kipinää?” kyseli Jomppa. ”Ai niin se kipinä”, sanoi Timi. ”Ootas.” Kului hetki ja sitten se ääni kun polkaistaan konetta kammesta käyntiin. Sitten kajahti paukahdus ja kuului jytkettä. ”Toimii!” huusi Timi Jompalle. ”Lähen ajeleen teille päin.”

”Moi Jimi, täällä Jomppa, Timi tuli just meidän pihaan. Missä sä oot?” ”Tulossa tuossa tuokiossa”, vastasi Jimi. ”Okei”, totesi Jomppa. ”Ootellaan.” Pian puhelin soi. ”Ei tuu mitään, kone sylkee öljyä!” huusi Jimi luuriin. ”No katos onko korkki paikallaan täyttöaukos. Se joskus voi pullahtaa irti.” ”Katotaan”, kuului Jimi sanovan. Sitten helpotusen huokaus. ”Oli se mokoma karannu. Iskin puutapin tilalle. Hyvin pitää!” ”Ok”, kuittasi Jomppa.

Taas oli käynyt selväksi, että Jomppa oli porukan kingi mitä koneiden korjaamiseen ja huoltoon tuli. Hän oli mustanäppisten sukua. Sellaisen arvonimen hänelle oli antanut aika moni vanhojen motareiden harrastaja. Tämä kolmikko oli kuitenkin keskittynyt vanhoihin engelsmanneihin. Nyt he olivat liikkeellä Triumphilla, Raleighilla ja Royal Endfieldillä. Pyörien vuosimallit olivat neljäkymmentäluvulta.

Sanonta :”Missä vanha brittipyörä pysähtyy, sinne musta läikka alle pian ilmestyy” ei ollut kaukaa haettu. Mutta mitäs siitä, tärkeintä näille harrastajakaveruksille oli tunnelma ja pyörien rassaaminen.

Kun otettiin riittävästi työkaluja ja sopivasti varaosia mukaan, päästiin useimmiten kivuitta perille ja takaisin. Tunnelmaa tällä matkalla taas riittikin. Oli perjantai, kullakin kesäloman ensimmäinen päivä. Kolme paukkuvaa ja jytisevää pyörää suunnattiin suunilleen kohti itäluodetta. Timi, Jimi ja Jomppa eivät halunneet paahtaa koko matkaa luotisuoria valtateitä, vaan etenivät mutkitellen pikkuteitä pitkin.

He lähestyivät Ryttylää. Äkkiä Jimin pyörästä kuului räsähtävä ääni ja takapyörä lakkasi pyörimästä. Hyvä ettei mies ja pyörä karannut metsään. ”No ...le ----v--v!” kuului Jimin kypärän sisältä. Ketju oli merkillisesti löystynyt ja viistynyt pois takarattaan päältä. Pyörä oli jumissa ja ketju vääntynyt pilalle. Äkkiä motoristien kohdalle pysähtyi pakettiauto ja kuljettaja huikkasi ikkunasta: ”Tarviitteko kaverit apua?” ”No h…. tarvittais.” Kuljettaja astui ulos ja tutustuttuaan tilanteeseen ehdotti: ”Haen peräkärrin. Se on lähellä ja viedään sillä pyörä opistolle. Siellä on työkaluja ja ehkä ketjuakin löytyy.”

Pian oltiin jonkinlaisen pajan edessä. ”Mikäs tämä paikka oikein on?” kysyivät motoristit. ”Tämä on Kansanlähetysopisto.” ”Häh, ei h…. mihin ollaan jouduttu… sanoi Jimi.” ”No älä viitti, kyl meille apu kelpaa, sanoivat Timi ja Jomppa.” ”Sattuipa hyvin”, totesi opiston mies. Täällä oli vähän aikaa sitten mikroautokilpailu ja tänne on jäänyt yksi ketju, joka näyttää sopivan pyöräsi vetorattaisiin.”

Jimi rauhoittui korjaamaan pyöräänsä ja toiset kyselivät että mikä oli tällaisen opiston tarkoitus. Opiston mies vastasi: ”Täällä saa opiskella Raamattua ja monia muita aineita, kuten mediaa, nuorisotyötä, kansainvälisyyttä ja lähetystyötä.” ”No onpa teillä tarjontaa. Mutta miksi ihmeessä opiskella Raamattua? Eikö se ole aivan vanhentunutta tavaraa?” ”No miehet, oletteko käyneet rippikoulun?” ”Noo, kyllä minä…”, kaikki kolme vastasivat myöntävästi. ”Muistatteko rakkauden kaksoiskäskyä?” ”Noo...rakasta Herraa….sinun Jumalaasi…...yli ….kaiken….ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.” Motoristit täydensivät toisensa vastauksia.

”Hyvä, oikein hyvä! Opetamme Raamattua, että ymmärtäisimme mistä apu tulee kun on hätä, ja osaisimme panna toivomme elävän Jumalan ja Vapahtajan varaan. Silloin elämässä on turva ja tarkoitus.” Pyörä tuli kuntoon. Opiston mies tarjosi vielä motoristeille kahvit ruokalassa ja antoi mukaan jokaiselle motoristiraamatun. ”Turvallista matkaa!” hän toivotti pyöriään käynnistäville matkaajille.

”Olemme panneet toivomme elävään Jumalaan, joka on kaikkien ihmisten pelastaja, varsinkin uskovien.” 1.Timoteus 4:10

https://kansanlahetysopisto.fi/

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 6.9.2020

Implantti

Juhani Honkalatva oli nouseva kyky. Hän oli kirjoittanut lukiossa kuusi laudaturia parhailla arvosanoilla ja opiskellut sen jälkeen lääketiedettä Helsingin yliopistossa ja ennätysajassa suorittanut lääketieteen tohtorin tutkinnon. Hän oli erikoistunut neurokirurgiaan ja siinä aivoimplanttien kehitystyöhön ja asentamiseen ihmisaivojen yhteyteen.

Samalla hän oli opiskellut insinööritieteitä ja ohjelmointia, ja tunsi nyt aivoimplanttien rakenteita ja mahdollisuuksia parhaiten Suomessa. Halu kehittyä omalla alallaan sai hänet hakeutumaan USA:han Mit-yliopistoon tutkimaan neurotieteitä. Sitten hän sai kutsun tunnetun amerikkalaisen innovoijan ja liikemiehen tuoreeseen aivoimplantteja kehittävään yhtiöön. Sen tavoitteena oli kehittää implantti, jonka avulla ihmisen ajatukset saataisiin luetuksi ja aivoista voitaisiin ladata tietoa ja ajatuksia tietokoneelle ja tietokoneesta ladata aivoihin mitä tahansa tietoja ja taitoja. Ihmiset voisivat implantin avulla ohjata laitteita ajatuksillaan ja viestiä keskenään ikään kuin telepaattisesti. Aivoja stimuloimalla ihmisen kykyjä voitasiin parantaa ja poistaa pelkoja.

Juhani hullaantui uuden työyhteisönsä innovatiivisesta ilmapiiristä. Optimismi oli korkealla ja vain taivas tuntui olevan rajana sille, mitä voitasiin saada aikaan, ihmisen ja ihmiskunnan hyväksi. Pian hän oli asentamassa koeimplanttia sian aivoihin. Sika kesti leikkauksen hyvin ja toipui. Sitten koitti hetki, jolloin uusi versio kehitteillä olevasta implantista kytkettiin tietokoneeseen. Sian käyttäytymistä tutkittiin viikkokausia. Mitä sen aivoissa tapahtui kulloisessakin sian päivärytmin vaiheessa, siitä kertyi jatkuvasti dataa. Sitten kerätystä datasta etsittiin ikään kuin sian ajatuksia syömään lähdöstä, ruokailusta, kiikkumisesta paikasta toiseen ja toisten sikojen kohtaamisesta.

Kun oli saatu luotua selkeä komentojen sarja, niitä alettiin kokeilla. Kerättyä dataa syötettiin takaisin sian aivoihin. Nyt tuntui tapahtuvan jotain ihmeellistä ja tärkeää tutkimuksen kannalta. Käskyllä nyt on nälkä, sika alkoi etsiä ruokaa ja syödä. Käskyllä nyt nukuttaa, sika asettui levolle. Mielenkiintoisin tulos saatiin sian mielialasta. Se oli ollut laumassa arka, mutta kerran se oli näyttänyt kaapin paikan lauman johtajalle kilpailtaessa parhaista ruokapaloista. Oli saatu tallennettua käsky ”anna näpäys”. Kun se lähetettiin sian aivoihin, se asettui hyökkäysasemiin ja kävi lauman johtajan kimppuun. Kun sitten annettiin käsky: lopeta, implantoitu sika jätti johtajauroksen rauhaan.

Tulos oli jotain sen kaltaista, kuin tutkimusyhtiön perustaja oli haaveillut. Implantti ohjelmistoineen näytti todella poistavan pelkoa. Tulos sai tutkimusryhmän johtajan Juhani Honkalatvan valtoihinsa. Häntä ei jättänyt rauhaan ajatus kokeilla implanttia ihmiseen. Hän tiesi, että hänen ajatuksensa sisälsi eettisesti arveluttavia piirteitä. Esimerkiksi sen, että onko lupa vaikuttaa ulkoapäin toisen ihmisen päättelyyn eri tilanteissa. Mutta kiusaus kokeilla vei voiton. Hän onnistui hankkimaan koehenkilön maksamalla tälle ja hänen holhoajalleen suuren suumman rahaa vaatien samalla asian salassapitoa. Tutkimuslaitoksen omistajakaan ei tiennyt tästä koeaikeesta. Sitten koitti päivä, jolloin koehenkilön, pahoista peloista kärsineen 50-vuotiaan miehen aivoihin liitetty implantti kytkettin toimintaan. Hänen aivotoimintaansa tallennettiin kun hänelle näytettin erilaisia kuvia ja videoleikkeitä hänelle ahdistusta aiheuttaneista tilanteista. Sen jälkeen mallinnettiin erilaisia pelkoa poistamaan tarkoitettuja käskyjä.

Sitten kohehenkilö saatettiin reaaliseen tilanteeseen, jossa hänen eteensä talutettiin koira, jollaisia hän oli aikaisemmin paennut paniikin vallassa. Koehenkilö kalpeni ja näytti joutuvan pian paniikkiin. Annettiin tietokoneelta käsky: älä pelkää koiraa, silitä sitä. Miehen käytös rauhoittui heti. Hän alkoi liikkua varovasti kohti koiraa. Koira kuitenkin murisi ja näytti hampaitaan miehelle. Sitten se hyökkäsi epävarman koehenkilön kimppuun. Mies ei kuitenkaan hätkähtänyt koiraa vaan koetti silittää sitä. Mutta kun koira puri häntä, mies raivostui ja tarttui koiraa niskasta kiinni ja heitti sen vasten pöytää, jossa ohjaustietokone oli. Tietokone putosi lattialle ja särkyi. Yhteys miehen aivoihin katkesi. Mies, edelleen raivon vallassa, juoksi ulos testihuoneesta ja onnistui pääsemään ulos kadulle. Noin tunnin kuluttua hän oli päässyt erään häntä aikaisemmin kiusanneen ja loukanneen miehen kotiovelle. Kun kiusaaja avasi oven, kohenkilö iski tätä nyrkillä ja alkoi hakata ja potkia maahan kaatunutta. Pian paikalla oli poliisi. Maahan kaadettu mies oli kuitenkin jo kuollut. Edelleen raivon vallassa koehenkilö hyökkäsi kohti poliiseja jostain saamansa veitsi kädessä. Hän ei totellut pysähtymiskäskyä. Poliisi ampui miestä. Tämä sai voimakkaan verenvuodon ja menehtyi.

Kaksi ihmistä oli maksanut hengellään Juhanin salaisesta kokeesta implantilla. Honkalatva joutui oikeuteen ja tuomittiin pitkään vankeusrangaistukseen. Hänen asemansa tutkijana oli mennyttä. Vankilassa hänellä oli aikaa miettiä mennyttä. Hän huomasi joutuneensa oman ylpeytensä ansaan. Hän oli huomamattaan alkanut ajatella ihmisen voivan tiedoillaan ja taidoillaan saada aikaan ihmeitä. Sen seurauksena myös hänen eettinen ja moraalinen ajattelunsa oli vinoutunut. Kaiken takana Juhani huomasi olevan hybriksen, syvällä hänen sydämessään asuvan valheellisen kaikkivoipaisuuden ja itseriittoisuuden harhan.

Juhani katui syvästi kaikkea pahaa, minkä hän oli saanut aikaan. Hän etsi lohdutusta. Epätoivo oli saamaisillaan hänestä vallan. Juuri silloin hän sai vankilaan vieraan. Se oli kaukainen sukulainen, Veikko Malkki, joka työskenteli pastorina amerikansuomalaisten parissa. Juhani sai purkaa hänelle sydämensä taakat, ja sukulaispastori julisti häneelle synninpäästön Jeesuksen nimeen. Juhani koki, miten suunnaton taakka otettiin pois hänen sydämeltään ja omaltatunnoltaan. Ennen niin suuri tiedemies ja tutkija oli tullut uuteen maailmaan. Hän oli nyt vastasyntynyt Jumalan lapsi, joka janosi saada ravintoa Jumalan sanasta ja oppia elämään Jumalan lasten elämää.

"Näin sanoo ensimmäinen ja viimeinen, hän, joka oli kuollut mutta heräsi eloon: "Minä tiedän sinun ahdinkosi ja köyhyytesi.” Ilmestyskirja 2:8-9

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 5.9.2020

Avuton Johannes

Räväkkälän kylä Pohjois-Karjalassa oli 1950-luvulla vankkaa maanviljelyseutua. Oli kolmen hevosen maatiloja, jopa neljän ja viiden, mutta oli myös kahden tai yhden hevosen tiloja. Hevosilla kynnettin, kylvettiin, korjattiin satoa, ajettiin puita metsästä, vietiin lantaa pellolle, ajettiin kauppaan ja sunnuntaisin kirkkoon. Mitä enemmän hevosia tilalla oli, sitä suurempi ja vauraampi se luultavasti oli. Se tarkoitti useimmiten myös suurempaa määrää nautoja, sikoja, lampaita ja kanoja.

Tuolloin elettiin monin paikoin yhä lähes omavaraistaloudessa. Maasta ja metsästä, ja paikoin myös järvistä ja joista saatiin melkein kaikki mitä elämiseen tarvittiin. Tiloilla työskenteli oman väen lisäksi lukuisa määrä renkejä ja piikoja. Jotkut olivat niin kutsuttuja mäkitupalaisia, joiden asuntona oli pieni mökki, tölli, ja elanto riitti juuri ja juuri. Oli myös niitä, jotka olivat pudonneet yhteiskunnan laitamille. He saattoivat olla tilapäistöissä, saattoivat myös elää toisten nurkissa saaden ruokapaloja ja vaateriepuja ylleen hyväntahtoisilta ihmisiltä.

Vanhusten huolto oli vielä tuolloin suureksi osaksi oman perheen ja suvun varassa. Sana syytinki kertoo paljon. Perheen, yleensä vanhin poika, tai muu sovittu perheenjäsen otti vanhemmat elätettäväkseen näiden tultua vanhoiksi ja huonokuntoisiksi. Ei ollut vielä yhteiskunnan toimesta lainsäädännöllä synnytettyä eläkejärjestelmää. Syytinki saattoi toimia, jos huoltajaksi määritelty omainen hoiti velvollisuutensa vanhempiaan kohtaan. Mutta aina niin ei ollut.

Kirkko oli vielä tuolloin paikka, johon suuri osa maaseudun asukkaista kokoontui sunnuntaisin. Kirkkoon mentiin jalan, hevosella tai veneellä. Jumalaan turvattiin. Rippikoulut kestivät viikkoja. Osa niistä pidettiin syksyllä, osa keväällä. Katekismus kului käytössä. Kirkkoon kuului ylivoimaisesti suurin osa Räväkkälänkin asukkaista. Mutta muutos oli käynnissä ja se oli hiljalleen tulossa. 1950-luvulla siitä näkyi vasta viitteitä. Mutta Räväkkälässä sattui tapaus, joka sai monen siitä kuulleen miettimään kirkkoon kuulumistaan. Se meni näin.

Eräs köyhä kyläläinen sai ovelleen kirkollisverojen kantajan. Tämä vero kerättiin siihen aikaan kerran vuodessa käteisenä. Tällä köyhällä miehellä, Johanneksella, ei ollut millä maksaa. Hän ei ollut huomannut säästää, tai hänellä ei kerta kaikkiaan ollut millä maksaa. Mutta hänellä oli kuitenkin jotain. Isiltä peritty rintataskuun laitettava kultakello. Se oli hänen ainut omaisuutensa. Sen hän nyt joutui lain uhalla luovuttamaan kirkollisveron kantajalle rahallisen maksun sijasta. Kaikki kylässä tunsivat avuttoman vanhan Johanneksen, joka oli kyvytön puolustamaan itseään. Mies ei ollut juoppo tai muuten kelvoton Oli vain köyhän osaan päätynyt elämän koettelemusten saattelemana. Eräs kylän isännistä kutsui koolle väkeä ja esitti protestin tekemistä kirkkoherralle Johanneksen tapauksesta. 

”Me Räväkkälän kylän asukkaat olemme tyrmistyneitä siitä armottomasta ja julmasta kohtelusta, jota kirkko, johon meistä suurin osa kuuluu, on osoittanut köyhälle ja kunnialliselle vanhukselle Johannes Määkköselle. Oikeudenkäynnillä uhkaamalla kirkko vei häneltä hänen ainoan omaisuutensa, kultaisen perintökellon, joka oli hänelle ainut muisto rakkaista sukulaisistaan. Paheksumme suuresti Johannes Määkkösen kohtelua ja harkitsemme vakavasti eroamista evankelisluterilaisesta kirkosta, joka toimii räikeästi pyhän uskonsa periaatteita vastaan. Lukekaa itse mitä Jumala Raamatussa sanoo:

”Sinä olit turvapaikka heikolle, pakopaikka kurjalle vaikeuksien aikana, suoja rankkasateessa, varjo helteen tullen. Sillä väkivaltaisten mieli on kuin talvinen rankkasade, kuin helle autiomaassa.” Jesaja 25:4-5

Eikö Vapahtajamme Jeesus Kristus ollut juuri heikoimpien ystävä, joka ymmärsi ja tuki heitä, ja antoi heille takaisin heidän ihmisarvonsa? Nyt kirkko, joka edustaa Kristusta maan päällä, on toiminut julman tyrannin tavoin, ja tuottanut suurta murhetta ja tuskaa jäsenelleen, joka ilman omaa syytään on kokenut elämässään kovan kohtalon. Kirkon pitää häveten pyytää Johannekselta ja  hänen kaltaisensa pakkoperinnän kohteeksi joutuneilta anteeksi ja hyvittää heille myös peritty kirkollisvero. Se on oikeus ja kohtuus.”

 Räväkkälän kylän asukkaat

 Pekka Päivärinta

Päivän saarna 4.9.2020

Rekkamies

Antti Pulliaien käynnisti rekan. Ison turboahtimen ujellus säesti pian voimakkaan dieselmoottorin käyntiä, kun Antti päästi käsijarrun ja ykkösvaihde päällä kiihdytti täyteen lastattua tavararekkaa vauhtiin. Antti piti rekan ajamisesta. Se oli ollut hänen unelmansa pienestä pojasta saakka.

Antti ei ollut mikä tahansa rekkamies. Hänellä oli synnynnäinen etäisyyksien ja suunnan hahmottamiskyky. Antti oli oppinut rekan hallitsemisen nopeasti myös hankalissa peruutustilanteissa, joissa perävaunullinen iso auto piti ohjata tarkasti ahdasta väylää pitkin.

Rekkojen tekniikasta Antilla oli runsas tietämys. Hän kävi aina kaikki mahdolliset merkkikoulutukset ja luki alan kirjalllisuutta pysyäkseen autojen tekniikan kehityksessä mukana. Hän oli rekkamies ja konemeis sydäntä myöten. Nyt hänellä oli allaan tuliterä Scania. Sen moottori vaihteistoineen oli uusinta mallia. Auton ohjaamon äänieristys oli huippuluokkaa ja etuistuinten takana oleva lepotila vuoteineen oli kuin hotellihuone pienoiskoossa.

Antti oli ottanut Helsingistä täyden lastin rahtia Kilpisjärvelle. Ilta oli tulossa ja keli oli hyvä. Liikennevirta ohjautui kohti pääkaupunkia ja ulosmenotie kohti pohjoista alkoi olla ruuhkista vapaa. Illan edetessä liikenne rauhtoittui edelleen, ja Antin matkanteko Scanian voimakkaiden ajovalojen loisteessa oli mukavaa ja leppoisaa. Hän tuli Mikkelin kohdalle ja poikkesi jakeluasemalle juomaan kupin kahvia. Siellä hän sattumalta tapasi kouluaikaisen kaverinsa Jussin. He eivät olleeta nähneet toisiaan viiteentoista vuoteen.

”Olisipa mukava jatkaa juttua, mutta minun on lähdettävä tien päälle”, sanoi Antti Jussille. ””Mihin olet matkalla”, kysyi Jussi. ”Kilpisjärvelle”, vastasi Antti. ”Minä taas olen lähdössä vartin päästä kohti Rovaniemeä kaverin kyydissä. Olen siellä töissä”, sanoi Jussi. ”Pääset lähelle”, jos hyppäät minun autoonii”, sanoi Antti. ”Sehän olisi mukavaa,saaataisiin jatkaa juttua.” Jussi ilmoitt kaverilleen vaihtavansa kyytiä ja pian hän istui Scanian kevyesti keinahtelevassa hytissä.

”Onpa upea rekka. Taitaa olla aivan tuliterä”. ”Niin on. Täytyy sanoa, että rekan kuljettaminen on minulle unelma-ammatti”, vastasi Antti. ”Miten päädyit kuljetusalalle”, kysyi Jussi. Antti kertoi tiestään rekkamieheksi. >”Entä sinä, mitä sinä teet ammatiksesi”, kysyi nyt Antti Jussilta.

Jussi kertoi olevansa Rovaniemen seurakunnassa nuorisotyöntekijänä. Antti vihelsi. ”Vai niin, enpä olisi sinusta uskonut. Olit nuorempana sellainen menijä,”

”No olinhan minä rasavilli ja ajattelematonkin.Minulla oli olo kuin turbo jatkuvasti päällä. Vauhti oli hurjaa. Sitten jouduin pahaan onnettomuuteen. Olin yksin liikkeellä. Yht äkkiä auto lähti maantien nyppylästä lentoon ja putosi viimein lähellä virtaavaan jokeen. Kun auto kimposi ilmaan ajattelin nyt kuolevani ja rukoilin: Jeesus, ota omaksesi ja pidä huoli! Silloin auto kääntyi salamannopeasti kyljelleen ja mahtui juuri kahden ison männyn välistä törmäämättä niihin. Onnistuin pääsemään uppoavsta autosta ulos ja pelastuin. Jumala varjeli. Pian sen jälkeen päätin lähteä hengelliseen työhön.

”Kävipä sinulla hyvä tuuri”, päivitteli Antti. ”Kuule Antti, tuurista puhuin ennen minäkin, mutta onnettomuus muutti ajatukseni. Nyt uskon Jumalan varjelukseen ja siunaukseen.” Kyllä oma osaaminen ja pärjääminen elämässä yleensä ratkaisee”, väitti Antti. Silloin varoittamatta rekka-auto sammui keskelle risteystä. ”Mitä tapahtui?” ihmetteli Antti. Hän koetti käynnistää auton. Mitään ei tapahtunut. Antti laittoi koko osaamisensa peliin ja tutki autosta kaiken mahdollisen tekniikkaan liityvän. Mutta auto pysyi mykkänä. Silloin Jussi pyysi: ” Saisinko rukoilla autosi puolesta ja siunata sen? Antti katsoi Jussia epäuskoisen näköisenä, mutta sanoi kuitenkin: ”Ole hyvä.” Jussi rukoili auton käynnistymistä ja siunasi sen Jeesuksen nimeen.

Käynnistäpä nyt, pyysi Jussi Anttia. Antti käänsi rekan virta-avainta. Moottori hörähti heti käyntiin eikä sammunut. Antti tuijotti Jussia epäuskoisen näköisenä. Sitten hän lausui:” Ihmeellistä, ihmeellistä. Voitko Jussi kertoa minulle lisää niistä hengellisistä asioista.”

Herra siunatkoon ja varjelkoon sinua. 4. Mooseksen kirja 6:24

Auto-onnettomuuden tapahtumat ja rekan ihmeellinen käynnistyminen perustuvat tositapahtumiin.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 3.9.2020

Taidenäyttely

Aleksi Portaankorva oli lapsesta pitäen haaveillut olevansa kerran taiteilija. Kolmivuotiaana hän toivoi synttärilahjaksi värikyniä tai vesivärejä. ”Pyh, tyttömäistä!”, oli isonveljen, seitsenvuotiaan Villen kommentti hänen kuullessaan Aleksin toiveen. Silloin Villen suu vääntyi itkusuuntaan ja hän pyyhki kyyneleitä silmäkulmistaan. Isoveli oli hänelle ihailtu auktoriteetti, ja hänen mielipiteensä merkitsi Aleksille paljon. Tyttömäistä? Se sana sattui syvälle.” En halua olla tyttö, haluan olla poika!” sanoi Aleksi itsekseen, mutta niin hiljaa, etteivät muut kuulleet.

Mutta äiti oli painanut mieleensä Aleksin toiveen, ja synttäripäivän aamuna litteä paketti odotti Aleksia pöydällä hänen tulleessan aamupalalle. ”Hyvää syntymäpäivää Aleksi!” Syntymäpäiväsankari avasi paketin innokkaasti, mutta nähdessään sisällön: vesivärit, värikynäsarjan ynnä piirroslehtiön, hänen ilmeensä tuli synkän miettiväksi. ”Etkö pidäkään lahjoistasi?” ihmetteli äiti. ”Sinähän halusit piirtää.” Äiti oli ymmällään. Aleksi mutisi siihen jotain puuro suussaan. Syötyään hän otti kiireesti lahjat ettei isoveli vain saisi nähdä niitä, ja vei ne piilopaikkaansa.

Syntymäpäivät ovat yleensä iloisia tapahtumia, mutta neljä vuotta täyttänyt Aleksi jännitti koko päivän illalla saapuvia vieraita. Ei kai kenelläkään olisi hänelle lahjana piirustusvälineitä? Ei ollut. Aleksi sai pallon, villapaidan ja pienen lennokin. Nukkumaan mennessä Aleksi oli helpottunut, mutta samalla ahdistunut. Hänen sisimmässään kyti ristiriita. Itse asiassa hän iloitsi saamistaan kuvaamataidon välineistä, toisaalta hän halusi olla POIKA. Olisiko hän enää poika, hyväksytty pihapiirin jengiin riehumaan ja pelaamaan palloa, jos paljastuisi, että mieluisinta hänelle olisi piirtää ja tehdä vesiväritöitä kaiket päivät?

Seuraavana aamuna Aleksi oli väsyneen näköinen. Hän oli osin valvonut, osin nukkunut levottomasti koko yön. Äiti tietysti huomasi poikansa väsymksen, mutta ei puhunut mitään. Äiti ajatteli väsymyksen menevän ohi itsestään. Mutta niin ei käynyt. Aleksi alkoi suorastaan nuokkua aamuisin ja päiväkerhosta tuli palautetta että poikanne nukahtelee tunneilla. Parin viikon kuluttua äiti kutsuttiin keskustelemaan päiväkodin ohjaajan kanssa. ”Olen huolestunut pojastanne”, ohjaaja sanoi. ”Aleksi on ollut ennen vilkas ja tasapainoinen poika, mutta yht äkkiä hän muuttui alakuloiseksi ja väsyneeksi. Mistähän se voisi johtua?” Äiti päätti ottaa asian puheeksi Aleksin kanssa.

Aleksi kuitenkin pysyi vaiti äidin kysellessä väsymyksen syytä. Sitten hän valehteli että on lukenut yömyöhään jännäreitä ja on siksi väsynyt. ”Ahaa”, sanoi äiti. ”Tästä lähin sinun täytyy mennä ajoissa nukkumaan. Sänkyyn ja valot pois!” ”Kyllä äiti”, sanoi Aleksi. Aleksia hävetti valehtelu äidille. Hän oli entistä ahdistuneempi.

Sitten koitti syysloma ja isoveli lähti koko viikoksi jalkapalloleirille. Silloin Aleksi yhtenä iltana hiipi salakätkölleen ja otti esiin piirrustusvälineensä. Aleksi alkoi piirtää ja värittää sydämen kyllyydestä. Aamu alkoi sarastaa kun Aleksin silmät vihdoin painuivat onnellisina kiinni. Aamulla äiti kurkisti Aleksin huoneeseen ja näki nukkuvan poikansa lisäksi lattialla ja seinillä lukuisan joukon taidokkaita piirrustuksia ja akvarelleja. Äiti oli haltioissaan. Aleksilla oli todella lahjoja! ”Huomenta herra taiteiija!” kuuli Aleksi äitinsä sanovan. ”Nyt syömään ja katsomaan kuka tuli kylään!”

Piirrokset oliva hävinneet ja Aleksi juoksi hätääntyneenä alakertaan. Siellä ne olivat ja niitä tutki arvokkaan näköinen mies. Se oli äidin serkku, kuvataidekoulun rehtori Helsingistä. Hän riensi Aleksin luo ja kätteli ja onnitteli tätä upeista töistä. ”Sinähän olet, nuori mies, synnynnäinen lahjakkuus!” Äidin serkku jutteli pitkään Aleksin kanssa, ja näytti hänelle myös autossaan olevista taidekirjoista kuvia Akseli Gallen Kallelan, Vincent van Goghin, Leonaro da Vincin ja monen muun kuuluisan kuvaamataiteilijan töitä. Ja he olivat kaikki miehiä! Aleksista alkoi näyttää siltä, että voi olla yhtä aikaa sekä itseään arvostava MIES ja, taiteilija. Aleksi oli suunnattoman helpottunut!

Huoli masentaa ihmismielen, hyvä sana sen ilahduttaa. Sananlaskut12:25

Pekka Päivärinta


Päivän saarna 2.9.2020

Kaksi kaverusta

Vuosikymmeniä oli vierinyt. Muistoja oli karttunut. Oli saatu iloita hetkistä Luojan luonnossa. Tänäkin kesänä lähdettäisiin kalalle useamman kerran, jos Luoja soisi. Ei mestaroimaan, että saataisiin kehua saaliin paljoudella, vaan nauttimaan järviluonnosta sen rikkaudessaan. Hauen ja kuhan pyynti uistelemalla antaisi kylläkin hyvän syyn avata mökin välinevarasto ja ottaa mukaan vavat ja valita vieheet ja kantaa veneeseen myös kaikki muu tarvittava nuotiopuita unohtamatta.

Matin puhelin soi. ”Hei Matti,täällä Einari. Sää näyttäisi olevan keskiviikkona mitä mainioin. Aurinkoista, tuulta 2 metriä sekunnissa. Veden lämpötilakin on hyvä. Sen verran viileä, että kala syö koko päivän. Miten olisi kalareissun kanssa? Voitaisiin lämmittää mökkisaunakin ja pääsisit hyppäämään järveen uudelta laiturilta.” ”Lähtö keskiviikkona onnistuu kyllä”, vastasi Matti. ”Selvä. Voisitko hakea minut silloin kello kymmenen aikaan. Vaimo tarvitsee autoa koko päivän. Ajetaan sinun autollasi venerantaan.” ”Sopii”, vastasi Matti.

Keskiviikkoaamu oli juuri sellainen kuin säätieto oli ennustanut. Rannassa odotti Einarin tasaperäinen kalavene. Sillä vuosikymmeniset kalareissut oli yhdessä tehty. Kaksikymppinen moottori hyrähti käyntiin ja pian Einarin vene kiisi pitkin kimaltelevaa järvenselkää kohti hänen perheensä kesämökkiä. Matti istui keulatuhdolla ja seurasi matkan etenemistä. Saaret lähestyivät ja sitten kalavene kaarsi upouuden laiturin kupeeseen. Pian kaikki tarvittava oli lastattu ja Einari suuntasi veneen kokan kohti ensimmäistä uistelupaikkaa Unnukalla.

Pitkän kokemuksen tuomalla varmuudella Einari viritti vavat ja laski siimat uistimineen veteen yksi toisensa jälkeen. Matillakin oli mukana uistimia ja hän aikoi kokeilla niitä päivän mittaan. Äkkiä yhden vavan kela alkoi rätistä. Kala oli tarttunut uistimeen! Se oli puolitoistakiloinen hauki. ”Ottokala”, sanoi Einari tyytyväisenä. ”Tämä savustetaan.” Sitten Matin uistimeen tarttui kala. Se oli kuha. Matti kelasi siiman lyhyeksi. Einari asetti haavin kuhan taakse ja Matti löysäsi siimaa. Näin kuha lipui helposti haaviin. Pian kaksikiloinen kuha oli verestettynä jäillä varustetussa kalalaatikossa. Nyt oli hyvä kalakeli. Kohta Einarin uistimet kalastivat kaksi kunnon haukea. ”Eiköhän lähdetä saareen ja syödään välillä”, sanoi Einari. ”Jo toki”, varmisti Matti.

Tuttu Hietasaari otti kalakaverit ystävällisesti vastaan. Siinä oli luonnonkaunis ja suojaisa hiekkapohjainen lahti, jonka rantaa kattoi kaunis männikkö. Sen nokiselle nuotiopaikalle Einari viritti iloisesti syttyvän nuotion. Kotoinen savu leijaili taivaalle levittäen hyvää tuoksua nuotiolla istuvien kaverusten lomaan. Makkarat paistuivat ja maistuivat voileipien ja kahvin kera. Raikas ulkoilma lisäsi ruokahalua sopivasti. Luonnon keskellä Matin levoton mieli rauhoittui. Monet kerrat oli vaihdettu mietteitä puolin ja toisin tällä taukopaikalla. Jaetut huolet puolittuivat ja jaettu ilo kasvoi suuremmaksi. Luojan luonto lepäsi hoitavana ja virvoittavana keskustelujen yllä.

Vielä kalastettiin jonkun aikaa ja sitten Einari ajoi mökille ja perkasi kalat vakiopaikalla rannassa . Paikalle saapui myös tuttu lokki kärkkymään perkeitä, ja kutsui kirkuen apajalle muitakin lajitovereitaan. Einari laittoi suolalla mausta