PÄIVÄNSAARNAT 7.3.2021 alkaen

PÄIVÄNSAARNAT 1.7.2020 alkaen klikkaa tästä!

Päivän saarnoja ääneen luettuina! ;  Klikkaa tästä pod16

1.8.2021 alkavat Viikon saarnat. Uusi saarna kerrran viikossa.

Uudet Viikon saarnat 1.8.2021 alkaen klikkaa tästä.

Päivän Saarnojen raamatunteksit seuraavat useimmiten Päivän Tunnussana-oppaan jaotusta. Kuuntele Päivän saarnoja podcasteina etusivun valikosta. Lukijoina seurakuntalaisia.

Kolmassadaskuudeskymmenesviides päivän saarnan julkaisu oli eilen 30.6.2021.

Vuoden ajan julkaisin joka päivä yhden, useimmiten tarinanmuotoisen saarnan. Suurin osa niistä on uusia. Joukkoon mahtuu myös joitain kymmeniä aiemmin kirjoittamiani saarnoja. Lähes aina saarnan lähtökohtana on ollut Päivän tunnussana-oppaan osoittama päivän raamatunteksti.

On ollut helpottavaa että tekstit ovat olleet valmiiksi annetut. Niiden valitseminen olisi ollut minulle vaikeaa. Sitä paitsi helposti olisi valinnut vain mielijakeitaan. Monasti koin, että taivaan Isä antoi tekstin soljua kun vain aloin kirjoittaa. Se oli hämmentäväkin, mutta aina ilahduttava ja siunattu kokemus. Toivon sydämestäni, että saarnat ovat tuoneet Jumalan siunausta teille lukijoille.

Tarkoitus on, jos taivaan Isä antaa ideoita ja voimia, jatkaa kirjoittamista kesätauon jälkeen. Tulevien saarnojen aihevalinnat ja tyyli ovat vielä avoinna.

Kiitos teille, jotka olette käyneet lukemassa saarnojani. Siitä syntyy kokemus, etten ole kirjoittanut saarnoja turhaan.

Varkaudessa kesäkuun lopulla 2021

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 30.6.2021

Kuka on vahvin?

Jaska esitteli hauistaan kavereille rekkitangon luona. Kyllä tästä lähtee! Leukoja vedän enämpi kuin kukaan tästä porukasta, usotteko jätkät? Kaverit seisoivat hiljaa ja silmäilivät toisiaan. Kyllä uskotaan. Mutta olis silti kiva laittaa pieni kisa pystyyn, sanoi joku. Voittajalle porukka ostaa pullon limua. Kiinni veti, sanoi Jaska römpsäkästi.

Ketä meitä nyt on, Allu, Kale, Jontte, Putte, Vili ja mä, sanoi Jaska. Miten tehään järjestys? Arvotaan, sanoi joku. Selvä. Järjestykseksi tuli että Vili aloittaa. Vili pomppasi kiinni tankoon ja alkoi vääntää leukoja. Yheksän, kyymmeneen. Seuraava! Vuorossa oli Allu. Hän ponnisteli ja pinnisteli yhteetoista saakka. Sitten Kale. Kale iski jämäkästi kiinni rekkitankoon ja alkoi riuhtoa. Yksitoista, kaksitoista…..kaksskymmentttä.

Oho, sanoivat muut paitsi Jaska. Seuraava, sanoi Jaska. Jontte oli nyt astumassa koetuksen paikalle. Häntä selvästi vähän jännitti. Kahdeksaan leukaan jäi Jontten saalis. Vielä olis Putte ennen minua, sanoi Jaska. Putte otti keskittyneen ilmeen, astui tiukasti rekkitankoon tuijottaen suorituspaikalle ja alkoi vetää leukoja. Hän oli laiha mutta sitkeä, koulun paras pitkänmatkan juoksija. Kaksikymmentä täyttyi pian ja siitä eteenpäin, kaksikymmentä kahdeksan….kolmekymmentä kaksi… kolmekymmentä ja viiiisi!

Jaha, mun täytyy näyttää teille mallia, sanoi Jaska itsevaramasti ja nyki leukoja kuin leipiä uunista. Kahdenkymmenen viiden leuan kohdalla hän irvisti. Auh! Jaska karjasi mutta jatkoi...kolmekytä kolme, kolmekytä nellljä. Silloin Jaskan oli pakko pudottautua alas. Aahh, kun vetää suonta! Jaska koetti väännellä vasenta käsivarttaan suoraan. Jaskan otsalle nousi kylmä hiki. Muut katselivat Jaskaa avuttomana. Voidaanks me jotenkin auttaa? he kysyivät. Ette! Sanaili Jaska ja lähti ähisten kävelemään jonnekin.

No jopa, sanoivat muut pojat. Eipä olis uskonnu että Jaska häviää. Hänhän on vahva kuin härkä, sanoi Allu. Niin, sanoivat toiset varovasti. Sai krampin hauikseen kesken vetojen, ja siksi hävisi. Oon nähny kun se vetää tosta vaan viiskytä leukaa, sanoi Allu. Muut nyökkäsivät. Mutta alotti minusta liian äkkisesti ja siks sai krampin. Hei, mutta Putte voitti! Kaivakaas kuvetta, kolikkoja Putelle!

Seuraavana päivänä Jaska tuli kouluun kantoside vasemmassa kädessä. Oho, oliko noin paha, kysyi Kale. Hm, sanoi Jaska. Kyllä se siitä paranee. Sitten otetaan uusintaottelu. Sitten katotaan kuka voittaa. Tota, sanoi Kale, me kyllä ostettiin eilen Putelle limppa, sehän veti eniten leukoja. Mitä, minähän se paras olen, huusi Jaska. Niin mutta...aloitti Kale, mutta Jaska mulkaisi häntä niin kiukkuisesti, että Kale vaikeni.

Silloin koulun kello pirisi. Oppitunnille! Se oli nyt uskontoa. Jaska ja Kale olivat samalla luokalla. Pääsiäinen oli lähellä ja siksi opettaja otti esiin Raamatusta Jesajan kirjan luvun 53 ja heijasti sen myös valkokankaalle. Sitten opettaja alkoi lukea ääneen:

”Kuka uskoo meidän sanomamme? Kuka ymmärtää Herran käsivarren voiman? Hän kasvoi Herran edessä kuin vähäinen verso...” Jaska ei kuullut enää mitään. Hän oli keskittynyt miettimään sanoja: Kuka ymmärtää Herran käsivarren voiman.

Jaska, hän kuuli opettajan sanovan. Lukisitko sinä meille jakeesta neljä jakeeseen kahdeksan. Jaskan posket lehahtivat punaisiksi. Ai, missä se jae on? No tuossa: ” Ja kuitenkin: hän kantoi meidän kipumme, otti taakakseen meidän sairautemme…” Jaska luki jakeet ja vaikeni. Kantoi kipumme….mietti Jaska. Kyllä käsivarsi on vieläkin hellä. Se kramppi teki sitten kipeetä.

Opettaja kuvasi nyt luetun kohdan sisältöä. Niin, kuka ymmärtää Herran käsivarren voiman? Mitä voimaa siihen tarvitaan, että joku kuolee katastrofaalisissa olosuhteissa? Sehän oli täydellinen epäonnistuminen, eikö vain? Oppilaat olivat hiljaa. Silloin Jaska yllättäen viittasi. Ole hyvä Jaska, sanoi opettaja. Niin, ajattelin vain, että jos fyysinen voima ei auta, niin silloin kai on kysymys toisenlaisesta voimasta, henkisestä voimasta.

Olet vahvasti oikeilla jäljillä, vastasi opettaja Jaskalle. Tämä voima on Jumalan rakkaus. Se sai hänet uhraamaan oman Poikansa meidän sijastamme. Ja rakkaus oli se voima, joka sai Jumalan Pojan, Jeesuksen suostumaan uhrattavaksi meidän sijastamme. Rakkaus meitä jokaista kohtaan. Se koskettaa meitä silloinkin kun olemme itse heikkoja, rikkinäisiä ja avuttomia, jatkoi opettaja.

Jaska kuunteli ja hieroi samalla varovasti terveellä kädellään vasenta käsivarttaan, jota vieläkin vähän kivisti eilisen lihaskrampin jäljiltä.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 29.6.2021 (Uudelleenjulkaisu kymmenen vuoden takaa)

Koirankarvoja

Huhmoisten seurakunta aloitteli syyskauttaan pienen juhlan merkeissä. Seurakuntatalolle saapui toista sataa seurakunnan jäsentä laulamaan ja rukoilemaan. Heidän joukossaan myös Matti Mielonen, jolta oli pyydetty puheenvuoroa tilaisuuteen. Mielonen pukeutui uuteen pukuunsa ja pani sen takin rintataskuun valkoisen koristenenäliinan, joka sopi hyvin tyyliin. Tilaisuus oli onnistunut ja Matti sai myös kehuja paitsi onnistuneesta puheestaan myös tyylikkyydestään.

Sydän täynnä tyytyväisyyttä hän lähti kävelemään kohti kotiaan, joka oli noin kolmen kilometrin päässä. Varmuuden varaksi Matilla oli mukanaan sateensuoja. Pian sitä tarvittiinkin sillä äkkiä taivaan täytti musta pilvi ja sadepisarat alkoivat putoilla. Matti aukaisi sateenvarjonsa. Sade yltyi ja tuuli puhalsi. Äkkiä se yltyi puuskaksi joka väänsi Matin varjon ruoteet nurin ja sade piiskasi Mattia joka puolelta. Puolessa minuutissa Matti oli läpimärkä.

Silloin hän kuuli auton tuuttaavan ja huomasi Rinteen Reiman viittilöivän Matin nousta kyytiin. Pian vettä valuva Matti istui Reiman kuivassa autossa. Reima oli myös ollut seurakuntatalolla ja tarjonnut hänelle kyytiä kotiin kun asuivat samassa kaupunginosassa. Matti oli kieltäytynyt koska arveli Reiman auton vilisevän koirankarvoja, sillä Rinteillä oli kaksi pitkäkarvaista turrikkaa, joita he kuljettivat ahkerasti mukanaan mökille. Matin uusi puku olisi saattanut karvoittua Reiman kyydissä.

Nyt sillä ei ollut enää väliä. Mattia alkoi itse asiassa nolottaa. Reima ei sanonut sanaakaan siitä että hänen autonsa penkki kastui Matin märistä vaatteista, kehui vain Matin puhetta hyväksi ja harmitteli Matin kastumista. Kotiin päästyään Matti tutki pukunsa vahingot. Se oli aivan rypyssä. Toivottavasti pesulassa saisivat sen vielä kuntoon. Koirankarvoja puvussa ei näkynyt.

Älkää tehkö mitään itsekkyydestä tai turhamaisuudesta, vaan olkaa nöyriä ja pitäkää kukintoista parempana kuin itseänne. Filippiläiskirje 2:3

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 28.6.2021

Ennaltamäärätyt pelastukseen

Jaakko piti päivittäistä hartaushetkeään ja siinä hän luki aina Raamattua eteenpäin. Nyt hän oli menossa Efesolaiskirjeen alussa, sen ensimmäisessä luvussa. Siinä hänet pysäyttivät apostoli Paavalin sanat: ”Rakkaudessaan hän näki hyväksi jo edeltä määrätä meidät yhteyteensä, omiksi lapsikseen, Jeesuksen Kristuksen tähden.”

Miten on mahdollista, että Jumala on määrännyt jo ennen maailman luomista jotkut ihmiset pelastumaan ja toisia ei? Se tuntuu niin ankaralta ja epäoikeudenmukaiselta. Tähän asti minä olen oppinut, että Jumala on aina ehdottoman oikeudenmukainen. Nyt täytyy saada apua. Alkaa ahdistaa niin että kohta yöuni menee.

Jaakko soitti yhdelle uskonveljellle, Laurille, johon hän oli tutustunut raamattupiirissä. Lauri, nyt olen törmännyt Raamattua lukiessani ongelmaan, jonka yli en pääse. Olen ollut uskontiellä jo kaksi vuotta, mutta nyt vasta olen menossa Efesolaiskirjeen kohdalla. Lauri kuunteli rauhassa Jaakon selostusta ongelmastaan. Sitten hän vastasi: Jaakko, onko Jumalan armo sinusta oikeudenmukaista? Se että Jumala pyyhkii varkaitten ja murhamiesten rikokset pois kirjastaan ja päästää nämä ihmiset taivaan ovesta sisään?

Jaakko mietti hetken ja vastasi: Niin, oikeuden mukaan rikokset vaativat hyvitystä, rangaistusta, ehkä kostoakin. Mutta olen oppinut raamattupiirissä, että kun Jumala armahtaa jonkun ihmisen, siitä on maksettu hinta. Isän Jumalan oikeudenmukainen rangaistus noiden ihmisten pahoista teoista onkin kohdannut Jumalan ainoata Poikaa, Jeesusta Kristusta. Tällä tavoin oikeudenmukaisen tuomion vaatimus on täytetty.

Voi miten hyvä kuulla sinulta tuollainen vastaus! lausui Lauri. Niin Jumala Raaamatussa minunkin mielestäni opettaa. Mutta entä tuo ennaltamäärääminen pelastumiseen? Kysyi Jaakko. Otin jo esiin kohdan Roomalaiskirjeen luvusta kahdeksan: ”Sillä ne, jotka hän on edeltätuntenut, hän on myös edeltämäärännyt Poikansa kuvan kaltaisiksi, että hän olisi esikoinen monien veljien joukossa.” Niin, mitä siitä, kysyi Jaakko.

No tämä kohta, vastasi Lauri: ” … että hän olisi esikoinen monien veljien joukossa.” Ajattelen itse niin, että valmistaessaan taivaan pelastamiaan ihmisiä varten Jumala halusi, ettei se jäisi tyhjäksi, että olisi edes joitain ihmisiä, jotka ottvat vastaan Jeesuksessa Kristuksessa valmistetun pelastuksen. Se ei tarkoita, ettei Jumala haluaisi kaikkien ihmisten pelastuvan. Hän sanoo sen muun muassa 1. Timoteuksen kirjeen toisessa luvussa: ”...joka (Jumala) tahtoo, että kaikki ihmiset pelastuisivat ja tulisivat tuntemaan totuuden.

Puhelimessa oli vähän aikaa hiljaista. Haloo! Oletko vielä siellä? Kysyi Lauri. Olenhan minä, vastasi Jaakko. Tuli vain niin hyvä olo kun kuulin sinun vastauksesi. Nyt sain rauhan sinulle kertomassani asiassa. Uskallan ajatella siitä nyt samoin kuin sinä

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 27.6.2021

Addiktiota

Risto katsoi vaimoaan, joka näpytteli kännykkäänsä. Sitten hän huokasi ja sanoi tälle: kuule, tiedätkö mitä? Vaimo nosti päänsä kumarruksista ja katsoi miestään: No mitä? Nyt sinä taas siirryit muualle. Eikö mitä, tässähän minä olen istunut jo tunnin kun kotiuduin töistä. No joo niin, sanoi Risto. Sinun kehosi tai ruumiisi,miten se nyt pitäisi sanoa, istuu kyllä siinä pöydän toisella puolella, mutta….Mutta mitä? kysyi vaimo. Henkisesti huitelit ties missä Nevadassa.

Ähm, sanoi vaimo. Luen uutisia. Risto siirtyi vaimonsa viereen ja vilkaisi tämän kännyn ruutuun. Jaa-a. Ovathan nuo juorutkin kai yhden sortin uutisia, kuka julkkis on nainut kenetkin ja kuka on nähty missäkin ja millaisessa asussa kenenkin seurassa. Minä en pitäisi noita uutisina, tokaisi Risto. Äläs, nyt muistinkin, että kukat pitää kastella, sanoi vaimo äkkiä ja nousi ja otti kastelukannun.

Risto jäi keittiöön ja mutisi: ja minä kun olisin halunnut jutella vaimoni kanssa. Risto nousi ja asteli päättäväisesti olohuoneeseen. Hei, miten muuten viikonloppu, mentäiskö mökille, Risto kysyi. Vaimo ei kuullut eikä nähnyt koko Ristoa. Ei reaktiota. Risto käveli vaimonsa viereen ja heilutteli kämmentään tämän silmien edessä. Huhuu, vaimo, kuulitkos? Ai mitä, älä laita kättä kuningatar Elisabetin eteen, tokaisi vaimo Ristolle. No mitä nyt?

Sitä minä vain, että mentäisikö viikonloppuna mökille? Kysyi Risto. No en minä nyt oikein tiedä. Toimiiko siellä muuten netti jo paremmin kuin viimeksi? En tiedä, vastasi Risto. Ja eikös mökillä olla rentoutumassa? Pärjätäänhän me siellä netittäkin. Ahmm, kuului vaimo vastaavan. Nyt hän näytti selaavan jotain sivustoa alaspäin ja samalla kohensi silmälaseja päässään. Risto huokasi.Että miten sitten tehdään? Ja jos ei mökille, niin mitä sitten puuhattaisiin yhdessä lauantaina ja sunnuntaina? Ei vastausta.

Risto huokasi ja siityi takaisin keittiöön. Hän avasi päivän sanomalehden ja selasi sitä. Hän sattui huomaamaan Päivän sanan. Sitä Risto ei juuri koskaan lukenut, mutta nyt kuitenkin. Teksi oli lyhyt:

”Jumalalle kaikki on mahdollista.” Mark. 10:27.

Riston katse pysähtyi tekstiin. Risto huokasi jälleen, nyt Jumalan suuntaan: Rakas Jumala, en ole puhunut sinulle juuri koskaan sitten rippikouluaikojen, mutta nyt on tiukka tilanne. Vaimostani on tullut kännykkäaddikti. Hän ei saa pidettyä silmiään siitä irti kuin vähäisen hetken. Hän ei ole enää läsnä vaikka onkin kotona. Voisitko sinä vapauttaa hänet niin, että hän juttelisi kanssani niin kuin ennen vanhaan. Pyydän tätä koko sydämestäni. Aamen.

Risto söi yksin keittiössä voileivän, pesi hampaansa ja meni nukkumaan. Aamulla aikaisin Risto lähti töihin. Hän tuli illalla toiveikkaana kotiin. Vaimo? Kännykkä? Mutta ei, vaimo oli jo kotona ja selasi tablettitietokonetta. Hei vaimo! huikkasi Risto. Ei vaikutusta. Vaimo ei kuullut eikä nähnyt muuta kuin ruudun. Risto lähti kävelylle. Häntä vastaan tuli puolituttu mies, jonka hän yleensä kiersi kaukaa julkisilla paikoilla. Tuttu kun oli uskovainen, eikä Risto halunnut tulla leimatuksi.

Mutta nyt hän pysähtyi ja alkoi kohta kertoa tutulleen vaimonsa kännykkäaddiktiosta. Tuttu kuunteli ja nyökkäili ja sanoi ymmärtävänsä. Sitten tuttu ehdotti rukousta asian puolesta. Tässäkö? Kysyi Risto ja kylmä hiki nousi pintaan. Mikäs, tässä vaan, sanoi uskovainen ja laittoi kätensä Riston olkapäälle ja rukoili. Risto punastui ja hänen teki mieli juosta karkuun. Mutta sitten tuttu heilautti kättään ja lähti. Kerro kuulumisia! Tämä huikkasi mennessään. Risto huokasi helpotuksesta.

Koitti seuraavan päivän ilta. Kun Risto astui kotiovesta sisään, hyvä kahvin tuoksu leijaili häntä vastaan. Hei kulta! Tervetuloa kotiin! Istuhan siihen niin vaihdetaan kuulumisia! Risto oli ällikällä lyöty. Onko tämä totta vai näkeekö hän unta? Mutta ei, vaimo jutteli hänen kanssaan kokonaisen tunnin ja vartin! Aamulla sama jatkui. Vaimo kertoi lukeneensa jutun kännykän kielteisistä vaikutuksista parisuhteeseen ja hän oli jutellut asiasta yhden työkaverinsakin kanssa. Juttu oli kolahtanut. Illalla juteltaisiin lisää!

Ilta koitti ja vaimo jutteli ja jutteli Riston kanssa. Sitten vaimo lähti laittamaan iltakahvin tulemaan. Sillä aikaa Risto otti kännykkänsä esiin ja alkoi selata urheilutuloksia, miten Suomen oli käynyt jalkapalloturnauksessa? Äkkiä joku keskeytti hänet. Risto! Etkö sinä kuule! Olen kutsunut sinua jo kolmasti iltapalalle. Mies senkun selaa kännykkää. Vaimo naputti kynsiään olohuoneen pöytään. Kyllä kulta, anteeksi, sanoi Risto alistuneesi. Tullaan tullaan. Anna olla viimenen kerta, tokaisi vaimo.

Nukkumaan mentyä Risto huokasi vielä kohti taivasta: ” Rakas Jumala, kiitos että autoit vaimon irti kännykäaddiktiosta. Nyt pyydän sitä samaa itsellenikin. Aamen.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 26.6.2021

Raamatun äärellä

Marianne istui kotona työhuoneessaan Raamattu avoinna. Hän ajatteli ja mietti.Tämä tuntuu niin epätodelliselta, niin kaukaiselta, kuin sadulta. Kuka on ollut tuo mies, josta sanotaan kirjassa noin ylistäviä sanoja? Olen minäkin kääntynyt hänen puoleensa kerran tai kahdesti, mutta ei minulle ole vastattu. On ollut kuin seinä tai mykkä muuri edessä.

Sitä paitsi noista tapahtumista, joista Raamatussa kerrotaan, on kaksi tuhatta vuotta. Se on pitkä aika. Raamattu on voitu väärentää niin pitkän ajan kuluessa moneen kertaan. Mutta Israel on olemassa. Olenhan itse käynyt siellä vuosia sitten. Olin kibutsilla, mikä sen nimi olikaan? Ma ale Hahamisha, niin se taisi mennä, lähellä Jerusalemia.

Tutustuinhan siellä moneen sen asukkaaseen. Osa heistä oli muuttanut alueelle ennen toista maailmansotaa. Ja he olivat juutalaisia, samaa kansaa kuin Uuden Testamentin päähenkilö. Miten on mahdollista, että tuo pieni kansa on yleensä säilynyt ja kyennyt pitämään yllä ainutlaatuisuutensa ja identiteettinsä. Heidäthän hajoitettiin maastaan ties minne.

Kuka antoi heille halun palata maahansa tuhansien vuosien jälkeen? Kuka antoi yhdelle heistä halun herättää henkiin heidän muinainen kielensä, heprea? Luin miten epätoivoisen kovasti tuo mies teki työtä sen eteen, että heidän maassaan kaikuisivat vielä puhutun hepreankielen sanat? Kun ajattelen asiaa perusteellisemmin, minusta alkaa tuntua siltä, että heidän vaiheissaan on ollut mukana ihmistä suurempi käsi, Jumalan käsi.

Mutta miksi hän tuntuu olevan niin kaukana minusta? En saa häneen yhteyttä, vaikka kuinka toivoisin. Olenko tehnyt jotain väärin, vai olenko niin suuri syntinen, ettei Jumala siksi kuule minua? Minäpä tutkin vielä kerran tuota Luukkaan evankeliumin 19. luvun kohtaa, josta pohdintani lähti tänään liikkeeelle.

”Koko opetuslasten joukko alkoi riemuissaan suureen ääneen ylistää Jumalaa kaikista niistä voimateoista, jotka he olivat nähneet. He huusivat: -- Siunattu hän, kuningas, joka tulee Herran nimessä! Taivaassa rauha, kunnia korkeuksissa!”

Koko opetuslasten joukko… hyvänen aika. Häntä ylistävät tässä, eivät ketkä tahansa, vaan hänen opetuslapsensa. Olenko minä hänen opetuslapsensa? Mitä tarkoittaa kuulua Jeesuksen opetuslapsiin? Kai se tarkoittaa ainakin jonkinlaista sitoutumista ja tutustumista häneen. Niin, olenko minä sitoutunut häneen, vai olenko vain ohikulkija, joka on kiitävän hetken ajan halunnut lämmitellä hänen lähellään ja pyytää häneltä palvelusta. Ja sitten taas kadota kauas pois minne mieleni tekee?

Jos niin on, silloinhan olen käyttäytynyt kuin hyväksikäyttäjä. Olen kuin vipin pyytäjä, joka ei edes välttämättä aio maksaa vippiään takaisin. Tai olen halunnut saada häneltä hetken turvaa, ja turvata sitten taas omiin voimiini aikomatta palata kiittämään häntä. Paluu kiittämään tietäisi hänen kohtaamistaan silmästä silmään ja kunnian antamista hänelle. Se taas tarkoittaisi, että minustakin olisi tulossa tai olisi tullut hänen opetuslapsensa.

Hyvänen aika. Niin on, etten ole sittenkään koskaan kääntynyt hänen puoleensa vilpittömin mielin, vaikka tänään ensin muistelin niin tehneeni. Ja en ole hänen opetuslapsensa. En ole halunnut sellaiseksi tulla, sillä se merkitsisi lähtemistä sille tielle, jossa hän johdattaisi minua. Mitä minun pitäisi tehdä hänen suhteensa? Herra, jos sinä olet todellinen, niin kuule ja auta minua.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 25.6.2021 (Ensijulkaisu noin 10 vuotta sitten)

Etelä-Amerikassa tapahtunutta

Kauan sitten poikkesin matkalla ollessani erään ystäväni luona. Hän kertoi minulle hengellisestä kokouksesta, jossa vanha, eläkkeellä oleva lähetystyöntekijä kertoi mitä hän oli kokenut lähetyskentällä Etelä-Amerikassa. Lähetystyöntekijät olivat työskennelleet pitkään tuossa maassa kertoen evankeliumia suuren kaupungin asukkaille. Evankeliumin vastaanotto oli niukkaa ja työ eteni hitaasti. Mutta sitten tuli yllättävä käänne.

Kaupungissa oli paljon noitia ja noitatemppeleitä. Eräänä iltana heidän kotiinsa tuli naisnoita, jonka puolesta he saivat rukoilla. Rukouksen aikana naisen suusta valui vihreää ainetta, kuin limaa. Rukoiltaessa nainen vapautui saatanan valloista. Hän antoi elämänsä Jeesukselle. Samoin tapahtui hänen miehensä kohdalla.

Nämä kaksi ihmistä, entinen noita ja hänen miehensä alkoivat nyt julistaa omalle kansalleen Jeesuksesta. Ihmisiä alkoi pelastua. Pian noin 100 000 ihmistä oli antanut elämänsä Kristukselle. Sielunhoitotyötä ja opetustyötä pelastuneiden parissa riitti runsaasti. Monta kertaa suomalaiset lähetit pääsivät nukkumaan vasta yömyöhään.Ystäväni kertoi vanhan lähetin todenneen kertoessaan tuosta Etelä-Amerikassa syntyneestä herätyksestä, ettei se ollut vähääkään heidän työnsä ansiota. He vain saivat katsella miten Jeesus toimi. Lähetit sen sijaan olivat olleet läkähtymäisillään työn paljouteen hoitaessaan ja neuvoessaan uskoontulleita.

Kertomus on tositarina

Viholliskansat joutuivat pelon valtaan ja niiden täytyi nöyrinä tunnustaa, että tämä työ oli saatu päätökseen meidän Jumalamme avulla.

Nehemia 6:16

Gamaliel sanoi: ”jättäkää nämä miehet rauhaan, antakaa heidän olla. Jos tämä heidän ajamansa hanke on lähtöisin ihmisistä, se kukistuu itsestään. Jos se taas on Jumalasta, te ette pysty heitä kukistamaan.

Apostolien teot 5:38-39

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 24.6.2021

Lapseton pariskunta

Laurikaisen perheeseen oli odotettu jälkeläistä jo kahdeksan vuoden ajan. Pariskunta oli epätoivon partaalla. Lasse ja Outi halusivat saada oman lapsen. Adoptiolapsi ei ollut tuntunut omalta ratkaisulta vieläkään. Laurikaiset olivat kahdeksan vuotta vanha aviopari. Ensin lapsen tulon viivästyminen ei ollut huolestuttanut heitä. He olivat kuulleet pareista, joiden esikoinen oli syntynyt vasta neljänkin vuoden yrittämisen jälkeen.

Mutta nyt alkoi näyttää toivottomalta saada oma lapsi. Lasse ja Outi olivat välillä syyttäneet mielessään toisiaan lapsettomuudesta. Vuosi sitten heille oli tullut asiasta paha riita. Silloin avioero oli ollut lähellä. He olivat kuitenkin suostuneet hyvän ystävän neuvosta menemään lääkäriin. Heitä oli tutkittu, eikä syytä lapsettomuuteen ollut löydetty kummastakaan.

Laurikaiset olivat sopineet silloin riitansa, ja alkaneet yhdessä pohtia mahdollisuutta elinikäisestä lapsettomuudesta. Miten se vaikuttaisi heihin miehenä ja naisena ja perheenä. Lauri ei saisi koskaan kokea olevansa isä, eikä Outi äitiyden iloa ja vastuuta. He olivat tulleet hyvin alakuloisiksi. Mutta kun heille oli lääkäri ehdottanut adoptiota, he olivat yhä kieltäytyneet.

Mitä tehdä, kun ikää tulee lisää joka hetki ja hiukset alkavat harmaantua ja iho rypistyä. He eivät saisikaan perillisiä. Heidän sukuhaaransa sammuisi. Ennen naimisiinmenoa Lasse ja Outi olivat keskustelleet perheen koosta. He molemmat olivat lapsirakkaita ja suuresta perheestä. He olivat tottuneet hoitamaan pienempiä sisaruksiaan lapsuuskodeissaan. Oma yhteinen koti ilman lapsia tuntui heistä molemmista niin kolkolta.

Kerran Lasse sai kuulla, että läheisessä kaupungissa pidettiin esirukousiltoja. Eräs naisteologi oli jo pitkään rukoillut ihmisten ja heidän ongelimiensa puolesta. Oli liikkeellä huhuja, että monta rukousvastausta oli saatu. Lasse tarttui tähän kuin hukkuva oljenkorteen. Hän rukoili mielessään Jumalalta apua ajaessaan autollaan rukousiltaan. Kun hän jätti siellä nimettömän rukouspyynnön, hän lupasi Jumalalle, että jos he saisivat lapsen, Lasse antaisi hänet Jumalalle.

Mistä tulet, kysyi Outi Lasselta kun tämä avasi kodin oven tavallista myöhempään illalla. Tuota, ethän suutu kun kerron. Vastasi Lasse. Outi katsoi miestään tutkivin silmin. Kerro, hän sanoi.Kävin rukousillassa naapurikaupungissa. Niin? kysyi Outi. Jätin rukouspyynnön että meille syntyisi lapsi. Outin silmät suurenivat. Kumpaa pyysit, hän kysyi. Ihan vain lasta, en erikseen tyttöä tai poikaa. Outin katse painui maata kohti.

Miksi teet noin, kysyi Lasse. Outi oli pitkään hiljaa mutta sanoi sitten: ajattelin, että olenko näin kelvoton, kun sinun pitää rukoilla lasta Jumalalta. Mutta Outi. Lääkärihän ei löytänyt siinä asiassa vikaa meistä kummastakaan. Eikö sitten olisi pitänyt uskoa lääkäriä. Outin ilme synkkeni. Minua väsyttää. Menen nukkumaan, hän sanoi.

Lasse jäi olohuoneeseen istuutuen lukulampun valossa nojatuoliin. Hän huokasi syvään. Herra Jumala, tämä on niin raskasta meille molemmille. Minäkin olen kokenut itseni kelvottomaksi. Olemmeko me edes oikea aviopari, kun emme saa niin kovasti toivomaamme lasta?

Eräänä päivänä Outi oli Lassen töistä kotiin tullessa salaperäisen näköinen ja hymyili vienosti. Hän pyysi Lassen kanssaan istumaan olohuoneen sohvalle. Outi piti miestään kädestä kiinni ja kallisti päänsä tämän olkapäätä vasten. Outi kuiskasi: me saamme lapsen. Lasse ei ensin uskonut korviaan. Sitten hän tajusi Outin sanat ja käänsi käsillään Outin pään itseään kohti ja sanoi: Me saamme lapsen? Outi nyökkäsi. Molemmat halasivat toisiaan ja itkivät.

He saivat pojan. Hänen syntymäpäivänsä oli 24.6. Outi ja Lasse olivat ortodokseja. He tiesivät, että se oli kirkossa Johannes Kastajan syntymäpäivä. Lasse katsoi Raamatusta Luukkaan evankeliumin toisesta luvusta tekstin: ” Ja sinua, lapsi, kutsutaan Korkeimman profeetaksi. Sinä käyt Herran edellä ja raivaat hänelle tien. Sinä johdat hänen kansansa tuntemaan pelastuksen, syntien anteeksiantamisen.” Hän ei voinut olla lukematta sitä Outille sairaalassa. Outi tarttui Lassea kädestä ja kysyi hiljaa: Mitä se tarkoitaa? Lasse ei heti käsittänyt Outin kysymystä. Mutta sitten hänen sydämelleen nousi ajatus, jonka hän lausui ääneen vaimolleen: Tuleeko tästä pojasta pappi?

Hyväksyisitkö sen? Kysyi Lasse Outilta. Tämä puristi Lassen kättä ja hymyili varovasti.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 23.6.2021

Tosi kova meno

Suomi, Suomi, hei, hei, hei!!! Suomi voittoon hei, hei, hei!!! Urheiluareena kaikui ja raikui kannustushuudoista. Keuhkoja ja äänijänteitä ei säästelty fanijoukkojen eläytyessä kilpailun tuoksinaan ja tunnelmaan. Kasvot punaisina heilutettiin käsiä ja tömisteltiin jalkoja. Siniristiliput liehuivat ja taisi jokunen lippis lentää kohti taivasta, kun Suomi teki maalin. Se oli hetki innostavaa suomalaista urheilutodellisuutta, joka veti puoleensa vuosittain tuhansia eri lajien kannattajia.

Kotikatsomoissa jännitettiin samoja kisoja ruutuja tuijottaen ja hurrattiin ja välillä buuattiin ja itkettiinkin, ilosta ja pettymyksestä. Urheiluhuumaa ei voinut kukaan estää kun oma maa oli kiinni menestyksessä. Kultamitalit kaulassa kotiin palaavat voittajat otettiin usein vastaan kuin kuninkaalliset konsaan. Nyt korona oli sotkenut niin urheilijoiden kuin fanienkin elämän jo yli vuoden ajan. Kentät, areenat ja katsomot olivat olleet tyhjät ja autiot. Toisinaan pelejä oli pelattu yleisönä tyhjät penkit.

Santeri katseli televisiosta ensimmäistä ottelua, johon oli taas päässyt katsojiakin mukaan, tosin rajoitettu määrä. Ottelussa alkoi olla jälleen entisaikojen fiilistä kun paikallaolijat kannustivat ja huusivat omia huutojaan ja reagoivat kovasti kohisten pelin kulkuun. Santeri huokasi tyytyväisenä. Elämä vaikutti olevan palaamassa entisiin uomiinsa. Kesken ottelun Santerin kännykkä hälytti. Mitä, kuka soittaa? Ei, se oli herätys! Minkä takia? Sitten Santeri muisti. Heidän seurakuntansa bändin harkat alkaisivat pitkän tauon jälkeen tunnin päästä.

Oh, äh. Tiukkaa teki nousta sohvalta sipsipussin ja limupullon jäädessä vaillinaisina sohvapöydälle. Ei siinä auttanut. Santeri oli bändin basisti ja toinen solisti. Oli mentävä. Seurakuntasalin harmaaseen kellariin, bändihuoneeseen saapui viisi soittajaa ja laulajaa, Santerin lisäksi Linda, Miisku, Antti ja Putte. Moi kaikille, huiskautti Santeri kättään. Pidetäänkö maskit vai ei? Osa piti, osa ei. Kitarat viritettiin ja sitten aloitettiin. Harjoiteltiin nuorten punaisesta laulukirjasta. Hei, sanoi Miisku yhden laulun jälkeen. Voitaisko katsoo myös näitä nuotteja? Hän jakoi jokaiselle kahden uuden laulun nuotit ja sanat.

Mitä? Santeri raapi päätään. Oho, sanoivat muut bändissä. Mites tää eka menee? Soita sä pianolla ensin Linda. Linda soitti. Piisi oli vetävä ja riemukas. Jalka alkoi vaistomaisesti vipattaa ja käsi heilua musiikin tahdissa. Teki mieli laulaa kovasti ja jossain kohtaa ihan huutaa: ” Kiittäkää iloiten Isää!” Se oli kertosäe 3x. Muut säkeet x2 ”Kiitän sinua kauan kuin elän, Hallelujaa!” . ”Olemme pyhät Isän kunnian tähden!” ” Saamme perintosan taivaissa!” Nää sanat pohjautuu Kolossalaiskirjeen ekan luvun jakeeseen 12, selosti Miisku.

Mut hei, kaikki säkeet on kahteen kolmeen kertaan! sanoi Santeri vähän ärtyneenä. Tää on yhtä huutamista ja pauhaamista. Ei kiva. Pitäis olla vähän rauhallisempaa. Häh? sanoi Antti. Kerrankin olis meilläkin jotain tosi kovaa menoo! Ettei aina hyssyteltäis. Miten niin, eiks punaset laulut enää kelpaakaan? närkästyi Putte. On ne ollu ihan hyviä tähän asti. Äs. Totta kai ne on hyviä, sanoi Miisku. Mutta oltais välillä vähän niin kuin Daavid Raamatussa. Häh, kysyivät muut. Miten niin? Kerro.

Miisku otti esiin 2.Samuelin kirjan luvun kuusi ja kertoi miten Israelissa juhlittiin Jumalan liitonarkin saapumista Jerusalemiin: ” Ja Daavid hyppi kaikin voimin Herran edessä, ja Daavid oli puettu pellavakasukkaan. Niin Daavid ja koko Israelin heimo toivat Herran arkin riemun raikuessa ja pasunain pauhatessa.”

Höh, eipä olla kuultu tota kohtaa ennen. Totta tosiaan, siinä on ollu tosi kova meno päällä, sanoi Santeri hämmästyneenä. Ihan niin kuin urheilukilpailussa, hän huomasi ajattelevansa. Aivan kuin lukien Santerin ajatukset Linda sanoi: Muistatteko kun Suomi oli voittamassa kultaa jääkiekossa. Mikä huudot! Mikä töminä! Muut bändin muusikot vaikenivat ja tuijottivat uusia nuotteja.

Hei, miten se toinen laulu menee? No se pohjautuu Psalmin 63 jakeeseen 5: ”Jumalani, minä kiitän sinua niin kauan kuin elän, minä turvaan sinuun, kohotan käteni sinun puoleesi. ” Näin se kuuluu, sanoi Miisku ja lauloi:

”Jumalani, kiitän sinua!”” Ylistän sinua kauan kuin elän!”” Turvaan sinuun!”” Luotan sinuun!” ”Kohotan käteni puoleesi päivin ja öin!” Joka säe kolmeen kertaan. No onpa siinäkin yksinkertaiset sanat, mietti Putte. Ainakin niihin pääsee helposti mukaan, sanoi Miisku. Otetaan nyt yhdessä! Pian bändi tapaili kumpaakin uutta laulua. Ne tuntuivat kerta kerralta vetävämmiltä. Hei, mitä jos koklattais näitä nuortenillassa? kysyi Santeri muilta. Bändi nyökkäsi vähän epävarmasti. Miisku ja Antti väläyttivät iloisen hymyn Santerin suuntaan.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 22.6.2021

Jeesus Kristus tulee takaisin

Kristus on avannut meille pääsyn tähän armoon, jossa nyt lujasti pysymme. Me riemuitsemme siitä toivosta, että pääsemme Jumalan kirkkauteen. Roomalaiskirje 5:2

Ihmisen elinaika on niin kuin ruohon: kuin kedon kukka hän kukoistaa, ja kun tuuli käy yli, ei häntä enää ole eikä hänen asuinsijansa häntä tunne. Mutta Herran armo pysyy ajasta aikaan, se on ikuinen niille, jotka pelkäävät ja rakastavat häntä. Polvesta polveen ulottuu hänen uskollisuutensa. Psalmi 103 15-17

Sukupolvesta sukupolveen kristityt ovat uskoneet Jeesukseen Kristukseen syntien sovittajana ja iankaikkisen elämän antajana. Näin on ollut 2000 vuoden ajan.

Israelin Jeesus profetoi tulevan hajotetuksi kansojen sekaan. Hän myös profetoi Jumalan kokoavan Israelin takaisin Jerusalemiin, kun muiden kansojen aika siellä tulee päätökseen.Lk.21:24

Nyt se on totta. Jerusalem on jälleen itsenäisen Israelin valtion pääkaupunki. Muiden kansojen aika Jerusalemissa päättyi vuonna 1948 kun Israelin valtio YK:n päätöksellä perustettiin.

Jeesus ei perustanut uskontoa. Silti häneen on uskottu Jumalana ja Jumalan Poikana tuhansien vuosien ajan. Nyt myös juutalaiset ovat alkaneet herätä löytämään uskon häneen Messiaanaan.

Alussa Jumala loi ajan. Ajalla on alku ja sillä on myös loppu. Israelin paluu kertoo aikojen lopun olevan käsillä. Vielä on kuitenkin tapahtumatta ennalta Raamatussa profetoitua.

Kesken on evankeliumin kertominen kaikille kansoille. Koko Israel ei sekään ole vielä kääntynyt Jeesus Messiaan puoleen. Mutta kun se tapahtuu, Jeesuksen tuleminen on vielä lähempänä. Kansojen ahdistus on vasta alkamassa. Pedon valtakuntaa ei vielä ole pystytetty.

Jeesus on tulossa. Hän murskaa pedon valtakunnan ja vangitsee saatanan. Hän perustaa maan päälle tuhanneksi vuodeksi rauhan valtakunnan, josta Vanhassa Testamentissa on profetoitu. Silloin kansat takovat miekkansa auroiksi ja lammas nukkuu turvassa suden vieressä. Ihmisten elinikä on silloin pitkä. Nuorin kuolee satavuotiaana. Luonto uudistuu ja puhdistuu.

Tuhannen vuoden päättyessä Jumala päästää vangittuna olleen saatanan irti, ja se kiihottaa kansat Israelia vastaan. Mutta taivaasta iskee tuli ja tuhoaa kaikki vihollisjoukot. Saatana viskataan tuliseen järveen. Sen jälkeen nykyinen maailmankaikkeus katoaa ja lakkaa olemasta.

Seuraa viimeinen tuomio.

Jeesus on herättänyt kaikki kuolleet ja vie meidät valtaistuimensa eteen tuomittaviksi tekojemme mukaan. Tuomio on oikeudenmukainen, mutta he, jotka ovat täällä suostuneet sovintoon Jumalan kanssa ottamalla vastaan Jeesuksen Kristuksen, syntien Sovittajan, eivät joudu tuomittaviksi.

He ovat saaneet syntinsä anteeksi. Silti heidänkin elämänsä arvioidaan. Hyvin elänyt palkitaan. Oljista rakentanut kristittykin pelastuu, kuitenkin ikään kuin tulen läpi. Hänen tekonsa palavat poroksi.

Meri antoi kuolleensa, Kuolema ja Tuonela antoivat kuolleensa, ja kaikki heidät tuomittiin tekojensa mukaan.Kuolema ja Tuonela heitettiin tuliseen järveen. Tämä on toinen kuolema: tulinen järvi.Jokainen, jonka nimeä ei löytynyt elämän kirjasta, heitettiin tuohon tuliseen järveen. Ilmestyskirja 20:13-15

Tämän jälkeen Jumala luo uuden taivaan ja uuden maan. Aikaa ei enää ole. Jeesuksen verellä pestyt on puettu valkeisiin vaatteisiin. Heidät viedään tuohon uuteen maailmaan. ”Jumala itse on heidän luonaan, ja hän pyyhkii heidän silmistään joka ainoan kyyneleen. Kuolemaa ei enää ole, ei murhetta, valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut." Ilmestyskirja 21: 3-4

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 21.6.2021

Remonttimies Jontte

Jontte Jorpakka oli perustanut yrityksen. Se oli remonttifirma, joka kunnosti ja korjasi kiinteistöjen iteriööriin kuuluvia kohteita. Eräs tuttava oli tehnyt Jonten Ripeät Rempat- firmalle kotisivut ja facebookprofiilin. Jontte oli vähän yli kolmekymppinen kirvesmies, rakennuksilla jo karaistunut moniosaaja. Nopeasti täyttyvä tilauskalenteri ei häntä hätkäyttänyt.

Hyvä alku! Jontte myhäili. Töitä on näillä näkymin jo kolmeksi kuukaudeksi eteenpäin. Jontte aloitti hommat ripeästi, niin kuin firman nimikin jo velvoitti. Hän halusi kilpailla, ei vain laadulla, vaan nopeudella. Hiki virtasi kun hän kantoi pakettiautostaan korjaus ym. tarvikkeita ensimmäiseen kohteeseen. Siinä piti uusia parketti ja pesutilan kaakelit.

Pian se kohde oli käsitelty ja seuraavassa paikassa edessä oli keittiökalusteiden uusinta. Kun hän mainitsi asiasta vaimolleen Irmelille, tämä intoutui. Hei, meillekin uusi keittiö olis paikallaan. Nää kalusteet on aataminaikuset ja saranatkin narisee ja harakatkin nauraa kun kurkkaa ikkunasta sisään. Mutta tämä oli arka paikka Jontelle.

Heidän kotinsa oli peritty Jonten vanhemmilta. Hänen isänsä oli ollut sitä mieltä että vanhaa ja toimivaa ei kannata vaihtaa vain vaihtelun vuoksi. Ja Jonten äiti oli kompannut isää. Isä Einari oli maalannut keittiön kaapit vuosi ennen kuin he luovuttivat talonsa Jontelle ja tämän perheelle. Niillä oli tunnearvoa Jontellekin. Ne toivat hänen mieleensä oman äidin tekemät pullat ja piparit ja sämpylät, joita voittaneita ei löytynyt mistään.

Kun Jontte tuli maininneeksi vaimolleen keittiönkaappien tunnearvot ja etenkin nuo äidin ylivetohyvät pullat ja sämpylät, Irmeli sai hepulin. Enkö minä osaakaan leipoa? Enkö minä osaakaan laittaa hellanlettas Jontelle ruokaa? Äiti äiti, sitä sinä olet hokenut siitä lähtien kun mentiin naimisiin. Jos nämä kaapit ei poistu tästä talosta sassiin, poistun minä. Jontte katsoi vaimomaan suu auki. Mikä sinulle tuli? Etkö sinä pidäkään minun äidistäni? Pffm. Irmeli sai juuri ja juuri pidettyä suunsa kiinni. Saman tien hän astui myrskyisin askelin ulos talosta.

Välikohtaus kotikeittiössä sotki Jonten ajatukset. Joku rupesi hirttämään. Asiat eivät enää työmaalla oikein pysyneet järjestyksessä. Hän unohteli, joku hidasti hänen askeliaan. Oli vaikea suunnitella tulevia remontteja. Jontte stressaantui. Sen huomasi hänen hyvä kaverinsa Torstikin. Mikä miestä mättää, hän kysyi Jontelta suoraan kun he tapasivat. Jontte huokasi ja kertoi kotikonfliktista Torstille. Hm, sanoi Torsti. Hankala tilanne. Mitä aiot tehdä?

En ainakaan kanna ulos isäni kunnossa pitämiä kaappeja ulos. Se on varma. Hm. Totesi Torsti. Entä ne leipomukset? Ai mitä? Kysyi Jontte. No kyllä se on niin, ettei äidin pullia ja sämpylöitä voita mikään. Se vain on niin. Hm. Sanoi Torsti. Kuvitellaanpa nyt yksi tilanne. Miltä sinusta tuntuisi, jos vaimosi sanoisi sinulle, ettet sinä koskaan tule olemaan yhtä hyvä kuin hänen isänsä tekemään remontteja ja kirvesmiehen töitä. Eikä hyväksyisi sinua keittiöremontin tekijäksi. Isän täytysi se hoitaa.

Et kai sinä todella ajattele niin? ihmetteli Jontte. Äs, sanoi Torsti. Se oli vain kuvitteellinen esimerkki. Ethän sinä ole äitisi kanssa mennyt naimisiin, eikä vaimosi isänsä kanssa. Mitäs tuo tarkoittaa? kysyi Jontte. Kuule nyt, älä sinä Torsti ala neuvoa minua. Kyllä minä ite tiedän mitä teen. Torsti huokasi syvään ja lähti. Nyt Jontella oli kolme stressin tuojaa. Kotitilanne, työmaatilanne ja pelko ystävän menettämisestä.

Mutta periksi en anna. Jos Irmeli ei hyväksy äitiäni eikä tosiasioita, niin minkä minä sille mahdan. Äitini on parempi kokki ja leipuri kuin hän. Näine ajatuksineen Jontte asteli kotiin ja kertoi ne vaimolleen. Tämä purskahti itkuun ja sanoi nyt muuttavansa pois. Minne sinä muutat? Kysyi Jontte. En ainakaan ullakolle, Irmeli tiuskaisi ja paiskasi ulko-oven mennessään kiinni.

Nyt Jonttella oli entistä suurempi stressin aihe. Miten heidän avioliitolleen kävisi? Jos se kariutuisi, menisi siinä helposti tämä talokin ja sen keittiö ja sen kaapit. Mutta Jontte oli sisukas ja itsepäinen. Hän puri hammasta, pesi ne ja laittoi maate. Uni ei oikein tullut. Aamu oli kaamea. Unitahmoissaan hän joutui soittamaan remonttikohteeseen, ettei voisi tänään tulla. Huomenna vasta. Kohta olen työttömänä, jos tämä jatkuu, hän mietti. Hyvä neuvot ovat nyt kalliit.

Jontte joi kupin väkevää kahvia, niin että ajatuksensa alkoivat selkiytyä. Hän mietti ja mietti. Sitten hän haki lehden ja avasi sen ja selasi. Hänen katseensa osui seurakunnan ilmoituksiin. Tänään olisi Kuninkaankadun seurakuntatalolla rukoustilaisuus. Illalla Jontte asteli sinne. Tunnelma iltahetkessä oli rauhoittava. Hän jätti lapulla nimettömän esirukouspyynnön asioittensa puolesta. Kun pyyntöjen puolesta rukoiltiin, hänen mielensä alkoi rauhoittua.

Lähtiessä eräs illassa mukana ollut työnsi Jontelle pienen lapun. Siinä oli seuraava teksti: Jeesus sanoo: "Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon.” Matt.11:28 Kotimatkalla Jontte vielä ajatteli rukousiltaa ja saamaansa raamatunkohtaa. Jospa kaikki vielä kääntyy parhain päin, hän huokasi kävellessään kotia kohti. Kotona uni tuli heti ja Jontte nukkui sikeästi aamuun asti.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 20.6.2021

Kaunis auringonnousu

Kalle oli riparilla. Nyt oli kesä ja leirijakso oli juuri alkanut. Kallen kanssa ripariviikkoa Vettenrannan leirikeskuksessa vietti 23 nuorta, isosjoukko sekä nuorisonohjaaja ja pappi.  Hyvältä vaikutta, ajatteli Kalle. Sää on aurinkoinen ja netti lupaa helteitä koko viikoksi. Kelpaa sitä polskahtaa uimaan!

Leirin järjestäydyttyä päästiin käsiksi oppitunteihin. Merkillistä, että Jussi odotti niitä. Hän oli keväällä ajatellut että pyh, ripari on lomaa ja hauskanpitoa. Mutta heti leirin alussa nuorisonohjaaja Mirkku piti hartauden, jossa oli jotain pysäyttävää. Hän vei koko leiriporukan järven rantaan.

Mirkku kertoi itsestään. Olin kerran nuori niin kuin te nyt. Etsin itseäni ja elämääni ja sen tarkoitusta. Olin aika lailla hukassa. Olin jo ehtinyt kokeilla tupakkaa ja viinaa, mutta niistä tuli vain entistä tyhjempi olo, vaikka kaverit kehuskelivat, että ilo ilman viinaa on teeskentelyä. Mutta taisivat olla kaikki joukkoharhan vallassa, tai pelkäsivät sanoa totuutta peläten menettävänsä kaverit.

Mutta minä oli sen verran jääräpää, että jätin koko porukan, ja aloin todella etsiä tyhjään elämääni tarkoitusta. Kysyin:  Kuka minä olen? MIksi olen olemassa?  En ollut erityisen uskonnollinen, mutta halusin olla avoin ja rehellinen etsijä. Siksi annoin Jumalallekin mahdollisuuden ja rukoilin eräanä iltana ainoan tunemani rukouksen ihan tosissaan, Isoaäitini opettaman iltavirren sanat: ” Tule kanssani Herra Jeesus,Tule siunaa päivän työ. Tule illoin ja aamuin varhain,Tule vielä kun joutuu yö. ” Muistan nukahtaneeni levolliseen uneen.

Aamulla näin huoneeni ikkunasta aunringon nousevan kumpuilevien pilvien takaa hehkuen aamuun valoa ja voimaa. Hämmästyin. Olihan nähnyt samasta ikkunasta lukemattomia auringonnousuja. Mutta tämä tuntui jotenkin erilaiselta. Se puhutteli minua. Mieleeni nousi kiitollisia ajatuksia Luojaa kohtaan, joka antaa minun kokea aivan ilmaiseksi ja ansiotta tällaisen näytelmän. Koko päivä oli erilainen. Se ei ollut tasaista hölkkää ajan halki, ei myöskään ajan tappamista tai raahautumista iltaa kohti. Se päivä oli täynnä yllätyksiä. Jokainen hetki, jokainen kohtaaminen oli täynnä tarkoitusta.

Olin aivan ihmeissäni. Mitä tämä on? Aloin kiinnittää huomiota muihinkin ihmisiin kuin itseeni. Aloin huomioimaan ja ottamaan huomioon äitinikin mielipiteitä. Ihme kyllä, aloin ymmärtää hänen huoltaan minusta ja tulevaisuudestani. Hän oli tarkoittanut hössöttämisellään koko ajan hyvää. Samalla aloin aavistaa, että minulle on varattu tehtävä ja minun tehtäväni on nyt löytää se. Jotenkin tulin menneeksi mukaan seurakunnan nuorten toimintaan ja raamispiiriin. Opin paljon Jeesuksesta. Sitten löysin Raamatusta tämän Kolossalaiskirjeen kohdan: ” Hänessä on jumaluus ruumiillistunut koko täyteydessään,  ja hänen yhteydessään myös te olette tulleet tästä täyteydestä osallisiksi. Hän on kaikkien valtojen ja voimien pää. Koloss.2:9.

Nyt ymmärsin, miksi auringonnousu tuona aamuna oli ollut toisenlainen. Jumalan täyteys Jeesuksessa Kristuksessa oli tullut osaksi minua. Olin osallinen siitä, ja sen opastamana olin alkanut ymmärtää ja nähdä asioita uudella tavalla. Käsitin myös, ettei ihminen ole tarkotettu elämään elämäänsä vain itselleen. Sen sijaan Jumala on tarkoittanut ihmisen olemaan osa Kristuksen yhteisöä ja samalla rakentamaan lahjoillaan maallistakin yhteisöä Jumalalta saamillaan lahjoilla. Toivon sydämestäni, että tämä leiri antaisi teillekin, rakkaat nuoret, elämäänne aarteita, joita Jeesus on teille jo varannut.

Rukoillaan vielä iltavirren toisen säkeistön sanoin siunausta ja johdatusta tälle leirille: ” Tule askele askeleelta Minun kanssani kulkemaan. Sua ilman en saata olla, Pysy luonani ainiaan, Pysy luonani ainiaan.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 19.6.2021

Vääryyttä

Aapeli oli pitämässä iltavartiotaan Raamatun ääressä. Hänelle sattui Päivän sanasta kohta Miikan kirjan toisesta luvusta, sen ensimmäinen jae:

”Voi niitä, jotka hautovat ilkitöitä, vielä vuoteessaankin miettivät pahoja tekoja!”

Oho, onpa tiukkaa tekstiä. Onkohan enää edes olemassa sellaisia ihmisiä, joita profeetta Miika tuossa kuvaa. Avaanpas Ison Kirjan ja luen seuraavasta jakeesta: ”He himoitsevat peltoja ja anastavat niitä, ottavat haltuunsa toisten taloja. He ajavat ihmiset perikatoon, vievät maat keneltä tahtovat.”

Äkkiä Aapeli valahti kalpeaksi. Hän muisti perunkirjoituksen, jossa hän oli ollut mukana kuukausi sitten. Vanha leski oli mennyt naimisiin itseään paljon nuoremman miehen kanssa ja pian sitten kuollut. Mies peri miljoona euroa rahaa ja sata hehtaaria vankkaa metsää. Kun perinnönjako koitti, vainajan lapset jäivät vähälle osalle. Mies oli tehnyt vainajan kanssa testamentinkin.

Sitten Aapeli muisti kaivosvaltaukset, joita moni ulkomainen firma on tehnyt Suomessa. Kauniit maisemat, ihmisten asuinalueet ja yhteiset vesistöt olivat nyt vaarassa saastua ja tuhoutua. Sitten Aapeli muisti senkin, että hänen uuteen sähköautonsa akkuun oli louhittu kobolttia köyhän Afrikkalaisen valtion maaperästä. Valtiot mahdollistavat riiston kansalaisilta!

Sitten Aapeli muisti vielä suuret tekojärvet Pohjois-Suomessa, joiden alle oli jäänyt monen tiallisenkin maita. Edelleen Aapeli muisti, miten Suomesta oli purettu kohtuuhintaisen asumisen mahdollistava arava-järjestelmä, ja se, miten ammattiliitot olivat alkaneet rakennuttamaan liittojen työntekijöiltä kerätyillä varoilla valtavia määriä asuntoja. Kuka niistä lopulta hyötyy?

Sitten Aapeli muisti miten Suomessa on tehty lailliseksi niin sanottu verosuunnittelu, joka mahdollistaa joillekin muita huomattavasti matalamman verotuksen. Sitten Aapeli muisti, miten viljelijä saa viljakilosta 15 senttiä ja kitkuttelee konkurssin juuri välttäen, ja leipä kaupassa maksaa jopa 10 euroa kilolta. Joku tai jotkut vetävät välistä suuret voitot. Aapeli muisti myös, miten suurimmilla suomalaisilla kauppaketjuilla on vara rakentaa satojen miljoonien eurojen edestä uusia liikekiinteistöjä, ei vain omaan maahan, vaan ulkomaillekin, ja purkaa pois äsken rakennettuja hyväkuntoisia liikekiinteistöjä. Miten ne ovat keränneet varat sellaisiin investointeihin?

Aapelin ajatus kääntyi nyt lehtiuutisiin kiusaamisesta netissä ja koulujen pihalla ja naapurien pitkäaikaisista riidoista, joista jotkut ovat johtaneet väkivaltaisiin tekoihin saakka. Aapeli tunsi läkähyvänsä mieleen vyöryvistä vääryyksistä ja niitä lähelle tulevista teoista. Niille ei tuntunut olevan loppua. Kyllä profeetta Miikan sanat ovat sittenkin ajankohtaisia edelleen. Mitä kaikkea ilkeätä suunnitellankaan yön pimeydessä ja kirkkaassa päivän valossa.

Aapeli luki Miikan kirjan tekstiä eteenpäin samasta luvusta kuin äsken: ” Sen tähden Herra sanoo: -- Näin olen päättänyt tehdä: annan onnettomuuden kohdata noita pahantekijöitä. Silloin ette voi nostaa iestä harteiltanne, ette voi kulkea pystyssä päin, kovia aikoja ette voi väistää. ”

Voi voi,mikä meitä auttaa! Itki Aapeli. Herra on Jumala. Hän ei muutu. Jos hän rankaisi muinoin Israelia sen vääryyksistä, hän tulee rankaisemaan meitäkin.

Meidän täytyy tehdä parannus! Herra armahda meitä, ja anna meille myös armollinen mieli köyhiä pakolaisia kohtaan. Suuressa armossasi sinä olet varjellut maamme itsenäisenä. Terveyskin on sinun lahjaasi. Auta meitä muistamaan, missä onnemme on. Se on olla sinua lähellä, Vapahtajamme Jeesus Kristus.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 18.6.2021

Kuolemanvaarassa

Auta meitä, me olemme hädässä! Turha on ihmisten apu. Psalmi 60:13

Vieno-mummo nousi polviltaan. Vieläkö sinä rukoilet? kysyi hänen miehensä Aatto. Olisit jo huoleti. Kyllä Jumala pitää Einarista huolen. En vain voi lakata rukoilemasta hänen puolestaan. Jos vaikka hän kadottaa sielunsa paholaiselle, Vieno murhehti. Mitä vielä. Ei kai teologian opiskelu sellaiseen johda. Siellähän opiskellaan Jumalan tuntemista, sanoi Aatto. Voi kun voisin olla siitä varma, huokasi Vieno. Miksi minua yhä ahdistaa. Jos Einari olisi päättänyt opiskella insinööriksi tai eläinlääkäriksi, en olisi huolissani. Miksi et? ihmetteli Aatto. Koska niillä aloilla ei käsitellä uskoa Jumalaan, vastasi Vieno. Hm, mutisi Aatto.

Muistatko miten tärkeä meille kummallekin oli uskoon tultuamme se, että uskoimme nimen omaan Jeesukseen Kristukseen, Jumalan ainokaiseen Poikaan omana henkilökohtaisena Vapahtajanamme, sanoi Vieno. Siihen saakka olimme olleet siivosyntisiä, jotka kävivät kirkossa kerran kuussa. Sinä lauloit kirkkokuorossa ja minä kävin ompeluseurassa, jossa kerättiin varoja lähetystyöhön. Niin se kyllä oli, muisteli Aatto. Mutta sitten kun Herra herätti meidät, ymmärsimme, että olimme Jumalan valtakunnan ulkopuolella.

Olimme kyllä hyviä tapakristittyjä, mutta sydämemme sykki tälle maailmalle. Sinä haaveilit urasta poliitikkona ja ajattelit päästä sinne toimimalla ensin seurakunnan luottamusmiehenä.

Minusta taas oli mukava tavata ihmisiä, rupatella ja nähdä lähetyspiirissä ulkomaanlähettejäkin. Koin olevani osa seurakunnan eliittiä. Mutta sitten minä jäin kiinni varkaudesta. Olin sijaistamassa piirin vetäjää ja sain kahvi-ja lähetyslounasrahat vietäväksi virastoon. Minä onneton otin puolet summasta itselleni. En ymmärrää mikä minuun meni. Mutta summa oli laskettu kahteen kertaan jo piirissä ja joku otti selvää paljonko virastoon tilitettiin. Kyllä minä häpesin. Silloin jouduin Jumalan puhutteluun ja tajusin olevani syntinen ja matkalla kadotukseen, ellen saisi syntejäni anteeksi.

Aatto oli kuunnellut hiljaa vaimonsa purkausta. Silloin Aatto totesi: en ollut sinua parempi. Minä jäin kiinni vaalivilpistä. Mikä sai minut livauttamaan salaa vaaliuurnaan viisi ylimääräistä ääntä itselleni. Olisi pitänyt ymmärtää, että jään siitä todennäköisesti kiinni. Kyllä minä häpesin. Sain heittää haaveet politiikasta. Vilppi-Aatto, kuulin kujilta. Mutta Herra otti minut puhutteluunsa syntieni kautta. Tarvitsin Jeesuksen veren puhdistusta. Kun sen sain, myös häpeän raskas taakka otettiin pois sisimmästäni.

Niin, Vieno, alan ymmärtää sinun hätääsi lapsenlapsemme Einarin puolesta. Jeesus avasi sydämemme käsittämään, minne olisimme olleet matkalla ilman häntä. Mutta onko todella niin, että yliopistossa voi kadottaa uskonsa Jeesukseen? Sehän Einarilla on ollut vahva. Silloin Vieno otti esiin erään lehden, jossa oli tunnetun eksegetiikan professorin haastattelu, joka oli tehty vähän ennen hänen kuolemaansa. Katsopa tätä, sanoi Vieno ja ojensi lehden Aatolle.

Aatto luki ääneen: Kysyttäessä professori Räisäseltä uskoiko hän iankaikkiseen elämään, tämä vastasi: ” Eiköhän se ole tässä.” Mitä, kauhistus! Tarkoittiko hän sanoillaan tosiaan sitä, että hän näki kuoleman olevan kaiken loppu? Niin, sanoi Vieno. Suorin sanoin hän ei kieltänyt, mutta hän ei myöskään sanonut: ”Uskon.” Luin joskus, että Räisänen oli nuorena mukana herätysliike Kansanlähetyksen toiminnassa. Miten hän sitten päätyi elämänsä lopulla tuollaiseen arvioon iankaikkisuudesta?

Ei kai Räisänen ollut kadottanut uskoaan Jeesukseen Jumalan Poikana? mietti Aatto. No katsopas tätä, vastasi Vieno. Piispa Spong vierailulla Suomessa. ”Tämä tunnettu liberaaliteologinen ajattelija on muun muassa kyseenalaistanut Jeesuksen neitseellisen syntymän ja ruumiillisen ylösnousemuksen.” Mikäs tuo paperi on? kysyi Aatto. Se on Einarin ottama kopio Wikipediasta, vastasi Vieno. Einarinko? Ei kai hän kannata tuollaista harhaoppia? Sitä en tiedä, mutta eksegetiikka on kiinnostanut häntä pitkään. Ja Spongin on aikanaan kutsunut Suomeen yksi kirkkomme piispoista, jota Einari arvostaa.

Voi hyvä Jumala! huudahti Aatto. Nyt minäkin alan huolestua. Sen ymmärrän kirkkaasti, että jos menettää uskon Jumalan Poikaan Jeesukseen ainoana syntien sovittajana, on kadotuksen tiellä. Rukoillaan tästä lähtien yhdessä Einarin puolesta, huokasi Aatto Vienolle.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 17.6.2021 (Julkaistu ensimmäisen kerran 10 vuotta sitten)

Taavetti Ja Onttonen tapaavat

 Taavetti ja Onttonen keskustelivat vakavista. Ihan siitä kuka on maailmassa mahtavin.” Eiköhän se liene Obama tai Kiinan presidentti”, tuumi Onttonen. ”Niin, mutta entäpä ilmastomuutos, osoittautuuko se molempia mahtavammaksi”, tuumi Taavetti. ” No eihän sille kukaan mitään voi, jos sellainen on olemassa. Se vain tapahtuu. Sitä paitsi se on eri katekoriassa kuin maan mahtavat luksuslinnoissaan ”, väitti siihen Onttonen.

 ” No ainakin se haittaa elämistä monissa maissa kun tulee liian kuuma tai liian kylmä ja tulee tulvia”, arveli Taavetti. ” Voi olla, että moni vielä kuolee janoon tai tai hukkuu”, myöntyi Onttonen sanomaan ja jatkoi vielä: ” Sehän voi olla niin että kuolema onkin lopulta kaikkein mahtavin voima.”

 ” Niin paitsi jos Jumala on vielä voimakkaampi!” innostui Taavetti. ” Ai sinä meinaat niitä jeesusjuttuja”, puhahti Onttonen. ” Kuka järkevä ihminen sellaisiin uskoo?” ” No kuka järkevä ihminen sitten antaa luonnon tuhoutua kun asiaan voi vaikuttaa vähentämällä kulutusta?” protestoi Taavetti. Onttonen raapi korvallistaan. ” Järkevä ja järkevä…” ” Niin, kuka meitä auttaa kuolemassa?” muistutti Taavetti. ” Ei kuoleman jälkeen ole mitään”, arveli Onttonen. ” Vaan entäpä jos onkin”; tokaisi Taavetti. ” Eipä Jumala tunnu välittävän ilmastosta mitään”, väitti Onttonen. ” Välitätkö sinä tai moni muu?” intti Taavetti vastaan.

 ” Minusta kysymys on siitä haluammeko me kantaa vastuun huonoista ratkaisuistamme ja laiminlyönneistämme vai syytämmekö niitten seurauksista Jumalaa”, jatkoi Taavetti päästyään vauhtiin. ” Vastuu ja vastuu”, kylläpä sinä nyt vilosohvoit vaikeita”, tuumasi Onttonen. ” Niin, koska me emme halua emmekä kykene kantamaan vastuutamme, on ainut mahdollisuus kääntyä Jumalan puoleen ja rukoilla hänen Poikaansa Jeesusta muuttamaan ihmisten sydämet”; sanoi Taavetti.

 ” No se joka kykenee muuttamaan minun sydämeni sellaiseksi ettei se kaipaa tupakkia ja ryyppyä silloin tällöin, niin se on kyllä suurin herra koko maailmassa”, intosi nyt Onttonen. ” Haluatko kokeilla ja pyytää Jeesusta tekemään sen?” kysyi Taavetti. ” Höh, leikkiähän minä laskin”, väitti Onttonen. ” Kokeile silti”, sanoi Taavetti vastaan. ” Sanasta miestä ja sarvesta härkää.”f

 ” No hyvä on”, suostui Onttonen, mutta sinun pitää rukoilla Jeesusta puolestani. Itse en osaa. Olen mielessäni mukana kun rukoilet.” Taavetti hymyili ja rukoili :” Rakas Jeesus, maailmankaikkeuden Herra ja Kuningas, osoita tälle kalliille ystävälleni Onttoselle, että sinä olet olemassa ja että sinä rakastat häntä. Muuta hänen sydämensä sellaiseksi ettei hänen enää koskaan tee mieli tupakkaa tai viinan tippaakaan. Aamen. ” ” Aamen”, mutisi Onttonen hiljaa Taavetin vieressä.

 Kaverukset lähtivät koteihinsa ja Onttonen poikkesi mennessään kioskilla ostamassa uutta tupakkia kun kaikki entiset oli poltettu. Aikoessaan aukaista suunsa ja pyytää tuttua merkkiä kioskin myyjältä, häntä alkoi puistattaa. ” Uh, tupakkaako taas? Ei tee mieli ensimmäistäkään”, hän sanoi ääneti itselleen ja kiitti myyjää kohteliaasti ja käveli kotiin.

 Siellä Onttonen aukaisi kaapin jossa hänellä oli varattuna aineksia iltaryyppyä varten. Äkkiä Onttonen tunsi itsensä pahoinvoivaksi ajatellessaankin viinaa ja muita alkoholijuomia. Hän pani jo esiin ottamansa pullon takaisin kaappiin. Sen koommin Onttonen ei enää polttanut eikä väkeviä maistellut.

 Hänen oli myönnettävä itselleen ja Taavetille, että Jumala ja hänen Poikansa Jeesus olivat kaikkia muita valtoja ja voimia voimakkaammat. Ajan myötä Onttoselle selvisi että Jeesus oli voittanut jopa kuolemankin vallan hänen puolestaan. Ei siis hätää vaikka tässä tasaisesti vanhettiin. Ei tarvinnut enää keksiä tekosyitä kuoleman pelon voittamiseksi. Onttonen oli nyt matkalla taivaan kotia kohti.

 Ystävysten taas tavatessa Taavetti kertoi Onttoselle syyn miksi hän oli aikanaan pyytänyt apua Jeesukselta. ” Se oli luonteeni kiivaus ja äkkipikaisuus.” ” Eipä uskoisi sinun olleen sellainen”, ihmetteli Onttonen. ” Olet niin tasainen ja suorastaan lempeä luonne. ” ” Niin, sellaisia ihmeitä Herra tekee”, vastasi Taavetti ja hymyili.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 16.6.2021

Armosta teidät on pelastettu.

Jussi oli vastaamassa uskonnonkokeeseen. Yksi kysymyksistä käsitteli armoa, ja siihen liittyen opettaja oli kirjoittanut taululle vastaamista helpottavan kohdan Efesolaiskirjeen toisesta luvusta: ”Armosta teidät on pelastettu.” Jussilla oli kiire. Hän ei ollut nähnyt eilistä jalkapallon Suomenmestaruussarjan ottelua. Se odotti kotona nauhoitettuna. Jussi oli täpinöissään. Hän ei ollut halunnut tietää ottelun tulosta vaan halusi elää ottelun hetki hetkeltä kotikatsomossa koulupäivän jälkeen.

”Armosta teidät on pelastettu.” Armo, pohti Jussi pää kuumana. Eikö se tarkoita, että armo pitää ansaita, niin kuin kaikki muukin tässä elämässä? Rukoukset Jumala kuulee, jos rukoilija käy kirkossa eikä polta tupakkaa. Armo on armoa hyville ihmisille. Huonoja ihmisiä Jumala tuskin on halukas armahtamaan, ainakaan tuosta vaan. Kyllä syntisen täytyy saada tuta, että on rangaistuksensa ansainnut. Hyvät ihmiset ovat Jumalalle suuremmassa suosiossa kuin pahat, kirjoitti Jussi.

Niin, oikeastaan tuo Efesolaiskirjeen kohta sisältää sen, että Jeesus pelastaa armosta ne, jotka sen ansaitsevat. Toisin sanoen hyvät ihmiset Jeesuksen tultua eivät enää tarvitse armoa ollenkaan, sillä Jeesus kyllä täyttää heidän pikku puutteensa. Toisin on niiden laita, joilla on suuria puutteita. Pahasta ei saa hyvää takomallakaan. Heille on varattu se huonompi paikka ja Jumala heittää heidän päälleen kuumia hiiliä maailman lopussa.

”Arvon mekin ansaitsemme Suomen maassa suuressa” , lauletaan kauniissa laulussakin. Hyvä ja ahkera ihminen ansaitsee itse oman arvonsa ja kunnioituksensa. Sillä perusteella Jumalakin hänet hyväksyy. Laiskoja Jumala ei niinkään elätä, vaikka juuri ja juuri sietääkin. Niin ainakin isä sanoo. Hyvällä Jumala hyvyyden hyville palkitsee. Ei kai olisi muuten järkeä koettaa olla hyvä? No, ei aina voi olla ihan täydellinen. Juuri niissä pienissä puutteissa Jeesuksen armon sipaisu täydellistää ihmisen ja niin taivaan ovi hänelle avataan.

Jussi vastasi kysymykseen armosta niin pitkästi, että muihin kokeen kysymyksiin vastaaminen jäi lyhyeksi. Mutta kai se koe silti läpi menee, tuumasi Jussi palauttaessaan koepaperin. Siihen koulupäivä päättyikin. Ja sitten kipi kapi ottelua katsomaan! Se oli Jussille syvä pettymys. Suosikkijoukkue kärsi rökäletappion ja vielä itseään huonommalle joukkueelle. Pelissä ei armoa tunnettu. Maali oli maali. Jussi harmistui suosikilleen ja olisi lausunut pari valittua sanaa, ellei äiti olisi tullut juuri silloin pyyhkimään pölyjä.

Opettaja palautti kokeen jo seuraavana päivänä. Jussin kohdalla opettaja pysähtyi ja kysyi Jussilta: eikös se ollutkin niin, ettei hyvä ihminen juuri armoa tarvitse? Jussi nyökkäsi innokkaasti. No sitten uskallan antaa sinulle tämän koepaperin hyvillä mielin. Jussi tempasi paperin ja katsoi tuloksen. Koe oli puhtaasti hylätty. Arvosana nelonen.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 15.6.2021

Kuivuus uhkaa

Rukoilkaa hellittämättä, valvokaa rukoillen ja kiittäen. Kolossalaiskirje 4:2

Oliver oli hädissään. Hän oli maanviljelijä. Nyt hänen tilansa sato oli vaarassa tuhoutua. Oli ollut märkä kevät. Kylvö oli viivästynyt kun pelloilla oli ollut vettä. Kun sitten viimein vehnä ja ohra oli saatu kylvettyä, oli alkanut helle. Peruna, jota Oliverin tilalla kasvoi kahdella hehtaarilla, näytti vielä hyvältä. Se ei ollut niin arka kuumuudelle ja kuivuudelle.

Mutta viljan oraalla ei ollut vielä kunnon juurta. Voimakas auringonpaiste ja kova tuuli kuivattivat tehokkaasti pellon pintamaata. Ennen pitkää vehnän oras alkoi näyttää kellastumisen merkkejä. Ohra, jota käytettiin eläinten rehuna, oli vähän paremmassa kunnossa. Kunpa jo sataisi tai tulisi edes pilvistä säätä, Oliver ajatteli. Oliver oli aivan ihmeissään. Hänen isänsä synnyinmaassa Afrikan mantereella saattoi olla pitkiäkin kuivia jaksoja, jolloin maa halkeili kuivuuttaan.

Mutta että täällä Suomessakin sää saattoi olla tuhoisa viljelykasveille maan kuivumisen vuoksi, se oli uutta. Oliverin isä oli tullut yli kolmekymmentä vuotta sitten pakolaisena Suomeen. Hän oli kertonut Suomessa syntyneelle lapselleen synnyinmaansa kuivista kausista. Nälkä saattoi siellä tulla vieraaksi minä vuotena hyvänsä. Voisiko nälkä yllättää täällä Pohjolassakin?

Pistävä helle jatkui, ja muualta Euroopastakin alkoi kantautua huolestuneita uutisia katovuoden uhasta. Saksassa suuren Rhein joen pinta oli laskenut kuivuuden vuoksi niin alas, että sen vilkas laivaliikenne oli vaarassa pysähtyä kokonaan. Alettiin puhua jo varautumisesta elintarvikepulaan kuivuuden tuhottua jo osan sadosta.

Oliverin isä oli harras kristitty. Hän oli oppinut tuomaan kaikki tarpeensa joka päivä taivaallisen Isän tietoon. Hän oli jo eläkkeellä, mutta seurasi pojalleen siirretyn maatilan elämää. Hän lohdutti Oliveria ja sanoi Jumalan lähettävän sateita ennen kuin viljan oras kuolee. Oliver oli luonteeltaan hätäinen ja kärsimätön. Hän ei jaksanut odottaa Jumalan vastausta, vaan otti lainaa ja hankki sadetuskaluston. Sitä ei tosin kyetty käyttämään kuin osalla tilan pelloista.

Oliverin isäkin alkoi hätäillä poikansa toimeentulon puolesta. Hän otti esiin kännykkänsä ja soitti seurakuntansa papille ja pyysi tätä rukoilemaan sadetta. Pappi lupasi ja sanoi liittävänsä saderukouksen myös sunnuntain esirukoukseen kirkossa. Oliverin isä huokasi ja sulki puhelimen. Puhelun sattui kuulemaan myös naapurin isäntä Otto, joka oli astunut talon tupaan juuri kun vanhaisäntä oli soittamassa papille.

Kuule, oletkos lukenut Raamatusta miten profeetta Elia rukoili sadetta? En nyt muista, vastasi Oliverin isä. Kerro. Se kestää vähän aikaa, sanoi Otto. Ei haittaa, vastasi Oliverin isä. Minulla on aikaa. Otto kertoi. Israelissa oli Elian aikaan kuninkaana Ahab, joka oli saattanut Israelin palvelemaan baaleja, epäjumalia, ja elämään kelvottomasti. Siksi Jumala vihastui ja sanoi Elian suulla Ahabille, ettei tulisi sadetta muutoin kuin Elian sanan voimasta. Niin kävi, ei satanut kahteen vuoteen. Sitten Elia käski Ahabia kutsumaan Israelin koolle Karmel-vuorelle ja tuomaan sinne myös kaikki 450 baalin pappia.

Elia käski baalin profeettojen tehdä alttarin ja asettaa siihen polttopuut ja niiden päälle paloitellun sonnin. Hän itse teki Herralle alttarin. Se olisi Jumala, joka vastaisi tulella. Baal ei vastannut, mutta Herran tuli taivaasta kulutti puut ja uhrieläimen ja koko kivisen alttarin ja mullan sen alta. Silloin kansa huusi: Herra on Jumala! Elia rukoili Jumalaa lähettämään sateen. Se kaikki kerrotaan 1. Kuninkaiden kirjan 18. luvussa: ” Mutta Elia nousi Karmelille, kumartui maahan ja painoi kasvonsa polviensa väliin. Hän sanoi palveluspojalleen: "Mene huipulle ja katso merelle päin." Poika meni ylös, katseli ja sanoi: "Ei näy mitään." Elia sanoi: "Mene takaisin." Näin hän teki seitsemän kertaa. Seitsemännellä kerralla palveluspoika sanoi: "Nyt mereltä nousee pieni pilvi, miehen kämmenen kokoinen."

Huomaatko, sanoi Otto Oliverin isälle. Sade tuli vasta seitsemännen rukouksen jälkeen. Oma kokemukseni on, että säätä pitää rukoilla monta kertaa. Silloin Jumala muuttaa sään. Olen nähnyt sen tapahtuvan useasti. Niinkö! huudahti Oliverin isä. Rukoillaan heti! Sitähän minä olin tulossa ehdottamaan, vastasi Otto. Tilanne pelloilla näyttää niin huolestuttavalta.

Kaksi vanhaa naapurusta painoivat päänsä rukoukseen ja pyysivät taivaan Isältä sadetta hänen Poikansa Jeesuksen Kristuksen tähden. Miehet sopivat rukoilevansa sadetta kumpikin tahollaan vielä kuusi kertaa saman päivän aikana. Ja useammankin kerran saa rukoilla! totesi Otto. Neljän päivän kuluttua sadepilvet peittivät taivaan ja maa ja sen kasvit saivat runsain määrin kaivattua vettä.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 14.6.2021

Kuritusta

Karta pahaa ja tee hyvää, pyri sopuun, rakenna rauhaa. Psalmi 34:15

Maksaako Jumala potut pottuina? Joskus hän ainakin muistuttaa lapsiaan siitä, mikä on rehellisyyden merkitys. Myin itse kauan sitten auton kertomatta ostajalle siinä ollutta vaihteiston kulumavikaa. Vähän se tuntui jossain. Mutta tuntui vielä enemmän, kun satuin ostamaan myymäni tilalle toisen auton, jossa piti pian tehdä vaihteistoremonttia. Totesin harmistuneena ja toisaalta helpottuneena: näin taivaan Isä kuritti ja kasvatti lastaan.

Jumala puhuu minulle Heprealaiskirjeen luvussa 12: ” Te olette unohtaneet tämän sanan, joka rohkaisee teitä kuin isä poikiaan: -- Älä väheksy, poikani, Herran kuritusta, älä masennu, kun hän ojentaa sinua jota Herra rakastaa, sitä hän kurittaa, hän lyö jokaista, jonka pojakseen ottaa.Teidän kärsimyksenne on kasvatusta: Jumala kohtelee teitä omina poikinaan. Onko sellaista poikaa, jota isä ei kurittaisi? Jos te siis olette jääneet vaille kuritusta, josta kaikki muut ovat osansa saaneet, te olette äpäriä, ette laillisia lapsia.”

Mihin Jumala sitten pyrkii kasvatuksellaan? Hän vastaa samassa Heprealaiskirjeen luvussa: ”Mutta Jumalan kuritus koituu meidän todelliseksi parhaaksemme: me pääsemme osallisiksi hänen pyhyydestään. Vaikka kuritus ei sitä vastaan otettaessa koskaan tunnu iloiselta vaan ikävältä asialta, se lopulta antaa näin valmennetuille hedelmänsä: rauhan ja vanhurskauden.”

Jumalan kasvatukseen lastensa kohdalla kuuluu myös kuritus. Itse kullakin meistä on luonteissamme ja tottumuksissamme alueita, jotka tarvitsevat huomiota, että kasvaisimme. Jumalan kuritus ei ole vähääkään sitä, että hän aikoisi hylätä lapsensa. Päin vastoin kuritus on Jumalan erityistä rakkautta lastaan kohtaan. Jollain meistä saattaa olla heikkoutena taipumus epärehellisyyteen, toisella ylpeyteen, kolmannella laiskuuteen, neljännellä lähimmäistensä piikittelyyn ja niin edelleen. Jumala ei jätä huomauttamatta lapsiaan. Jos se ei tuo tulosta, Jumala lähettää kurituksen. Se toistuu niin monta kertaa kun on tarpeen.

Jo kauan sitten poliisin edustajat vierailivat kotiseurakuntani työntekijöiden luona esittäen heille hartaan toiveen, että nämä kertoisivat nuorille mikä on varastamista. Taju siitä kuului monelta nuorelta unohtuneen. Ennen kasvatus annettiin kotona. Siihen kuului myös terve kuritus sikäli kun se oli tarpeen. Onko nyt käymässä yhä useammin niin, että kurituksen antaa poliisi määrämäällä varkaalle asiaankuuluvan rangaistuksen. Näin ei tarvitsisi olla, jos elämän terveet pelisäännöt olisi opittu jo kotitanhuvilla. Rikosrekisteriä ei tarvitsisi avata.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 13.6.2021

Rukousillassa koettua

Halleluja! Kiitos Herralle! Ylistys Jumalalle! Seurakunnassa oli oli menossa maallikkojen järjestämä rukousilta. Nyt oltiin rukoilemassa ja ylistämässä Herraa Jeesusta yhdessä vapain sanoin. Oli noustu seisalleen. Jotkut olivat kohottaneet kätensä taivasta kohti, toiset seisoivat, toiset rukoilivat sittenkin istualtaan. Joillain silmät olivat painuneet kiinni rukousten ja kiitosten kaikuessa heidän huuliltaan.

Salissa oli ääntä ja samalla hiljaisuutta. Kun eräs ensikertalainen, Ville, katseli ympärilleen, hän näki, että yhdessä penkissä joku oli polvistunut ja rukoili pää painuneena tuolia vasten hiljaa, ääneti. Toinenkin hiljainen rukoilija löytyi kun Ville antoi katseensa kiertää. Hän vain istui kädet ristittyinä. Hänen huulensa eivät näyttäneet liikkuvan. Vielä löytyi yksi osallistuja, joka näytti rukouksen sijasta selaavan laulukirjan sivuja.

Sitten tilaisuuden juontaja päätti vapaan rukouksen ja ylistyksen hetken. Seurasi vielä henkilökohtainen rukousosuus, jossa sai mennä alttarille rukoiltavaksi ja voideltavaksi pyhällä öljyllä parantuakseen sairauksista. Sitä ennen oli luettu nimettömät rukousaiheet lapuista, joita oli saanut jättää eteisen laatikkoon ja joita oli vielä kerätty kolehtihaaveihinkin.

Kyllä, tämä oli todellinen rukousilta. Tilaisuuden alussa sen juontaja oli lukenut Jaakobin kirjeen luvusta 5 kehotuksen rukoukseen: ”Jos joku teistä kärsii, hän rukoilkoon; jos joku on hyvillä mielin, hän laulakoon kiitosvirsiä.” Niin oli myös tapahtunut. Näin päätteli Ville. Hyvä ilta. Vaikka tuota kovaäänistä ja näyttävää Jeesuksen ylistämistä en oikein ymmärrä. Enkä sitäkään, että rukouksen aikana vain selataan virsikirjaa. Toisaalta, ehkä selaaja etsi sieltä itselleen sopivaa rukousta. Virrethän on tarkoitettu lauletuiksi rukouksiksi. Ja mainitaanhan Raamatussa, että Jeesus rukoili taivaallista Isäänsä joskus suureen ääneen. Kai minun pitäisi opetella joustavuutta eri rukouskäytäntöjen suhteen, mietti Ville.

No nyt ilta oli päättymässä Isä Meidän rukoukseen ja Herran siunaukseen. Tuttuja ja turvallisia, mietti Ville. Ja sitten vielä iltavirsi 552: 1. ”Mua siipeis suojaan kätke, oi Jeesus, Herrani, suojassas suo mun olla, jos kuinka kävisi. Sä kaikeks tule mulle valollas, neuvoillas, suo joka päivä elää mun yksin armostas. 2. Suo anteeks kaikki synnit, puhdista verelläs, luo minuun uusi mieli, pyhitä Hengelläs. Ja meidät suuret, pienet sun sulje suojahas, yö rauhainen suo meille, oi Jeesus, laupias.” Ah ja voi, tämä on minun lempi-iltavirteni, huokasi Ville tyytyväisenä.

Kun hän astui eteiseen, salista tuli vielä ulos väkeä. Halleluujaa...lauloi eräs kävellessään vaatenaulakoille. Hm, mietti Ville, minun pitää todella pyytää Herralta itselleni suvaitsevaisuutta. Juuri kun iltavirsi vielä soi kauniisti sielussani, joku tulee ja sotkee tunnelmani. Mutta mutta, sehän on vain minun kokemukseni. Kyllä minun pitää oppia antamaan arvo myös muiden rukoilijoiden, hm…tyyleille. Kai se on vähän kiinni luonteestakin. Me olemme ihmisinä erilaisia. Luonteemme ja temperamenttimme ovat erilaisia ja oppimamme käytöstavat ja perinteet samoin. Minä niin helposti sotkeennun oman luonteeni lillukanvarsiin. Voi voi.

Ville rukoili kotimatkalla: Rakas Herra, kuulit ajatukseni. Auta minua, etten arvostelisi enkä tuomitsisi niitä, jotka ovat tulleet rukoilemaan vilpittömin sydämin sinua niin kuin minäkin. Auta minua ymmärtämään erilaisia ihmisiä heidän lähtökohdistaan käsin. Aamen.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 12.6.2021 (ensijulkaisu noin 10 vuotta sitten)

Marjametsässä

Rauno ja vaimonsa Liisa lähtivät marjastamaan. Paikka oli heille uusi, tuttavan kertoma sekametsä. Mustikoita todella oli! Innokkaat poimijat kahmoivat astioihinsa sinisen mustia marjoja riemumielin. Ja siirtyivät aina uuteen mehevään paikkaan, kunnes kaikki astiat olivat täpö täynnä marjasaalista.

” No, mihin suuntaan me nyt lähdemme jotta pääsemme autolle?” kysyi Liisa mieheltään. ”Sinullahan on niin hyvä suuntavaisto.” ” No, tuonne päin”, sanoi Rauno ja osoitti kohti korpea. Sinne mentiin ja marssittiin niin että hiki virtasi kummanakin marjahain selästä. Tietä ja autoa vain ei alkanut näkyä. Sitten vastaan tuli jyrkkä rinne, jota he eivät taatusti olleet nähneet aikaisemmin.

”Voi voi”, sanoi Liisa. ” Emme kai ole eksyksissä?” ” Älä hätäile. Nyt tiedän, tuonne päin”, lausahti Rauno. Vaan pian Raunon täytyi tunnustaa heidän olevan eksyksissä. Auringostakaan ei ollut apua suunnan määrittelemisessä kun se oli paksun pilvipeitteen takana. ”Mitenkäs sinä nyt näin? Sinullahan on aina ollut mielestäsi hyvä suuntavaisto”, ajatteli Liisa ääneen.

”Vai mielestäni”, vastasi Rauno harmia äänessään. ”Sinä se vasta olet hyvä suunnistamaan!” ”No no, ukkokulta”, lepytteli Liisa miestään. ”Voihan sitä sattua näin kokeneellekin metsän samoajalle oudossa maastossa. Me olimme niin innokkaita poimimaan, että suunnan tarkastelu taisi päästä unohtumaan.” ”No mikä neuvoksi?” kysyi Rauno.” Eipä hätää, tässä on tyttäremme Marin kompassi. Hän opetti minut käyttämään sitä”, kommentoi Liisa ylpeänä.

”Katsotaas nyt, auto on tuo…oossa suunnassa.” Liisa lähti kävelemään kompassin osoittamaan suuntaan eikä Raunon auttanut muuta kuin seurata perässä. Pariskunta kulki hyvä tovin ja toisenkin. Ei vain tullut mitään tuttua maaston kohtaa tai tietä ja autoa näkyviin. Suo sen sijaan siinsi näköpiirissä.

”No, eipä kompassi tainnut tietää, vai etkö osaakaan käyttää sitä?” kysyi Rauno Liisalta. Liisan oli tunnustettava että hänen suunnistuskeinonsa olivat lopussa. Kännykkääkään ei ollut mukana näillä aina ennen metsästä pois osanneilla marjastajilla.Raunolle ja Liisalle alkoi tulla vilu ja hätäkin, sillä Raunon sydänlääkkeet ja Liisan verenpainelääkkeet olivat autossa.

”Nyt ei auta kuin kääntyä taivaan Isän puoleen”, huokasi Rauno itsetuntoonsa kolauksen saaneena. ”Onneksi meillä on aina hänet mukanamme. Taisin unohtaa sen ja luottaa liikaa itseeni. Rukoillaan. Rakas taivaan Isä, näet että olemme eksyksissä metsässä. Emme osaa täältä pois ilman sinun apuasi. Auttaisitko meitä Poikasi Jeesuksen tähden. Aamen.”

Rauno ja Liisa odottivat. Sitten kuului jonkin matkan päästä puhetta. Rauno ja Liisa hihkuivat kaikella äänellään kunnes saivat vastauksen. Heitä kohti käveli kaksi miestä. He kertoivat tulleensa etsimään malmikiviä ja olivat juuri tulleet metsään. He lähtivät auttamaan väsyneet marjastajat saaliineen tielle ja auton luo, jonka kivien tutkijat olivat äsken nähneetkin. Rauno ja Liisa kiittivät miehiä avusta ja ajoivat runsaan marjasaaliinsa kanssa kotiin huojentunein mielin.

Rauno kysyi Liisalta, oliko tätä pelottanut metsässä.” Kyllä, siinä vaiheessa kun emme kummatkaan osanneet reittiä autolle ja olisi pitänyt olla pian ottamassa sieltä lääkkeitä. Mutta kun rukoilit, niin pelkoni katosi. Entä sinä. Pelkäsin minäkin. En osannut rauhoittua ennen kuin kuulin malminetsijöiden äänen. Mutta tässä ollaan nyt , matkalla kotiin.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 11.6.2021

Jälleensyntyminen-uudestisyntyminen

Kaisa oli pitkään ollut sitä mieltä, että olemme olleet täällä useamman kerran. Ja että tulemme vielä syntymään tänne kunnes ehkä joskus pääsemme pois tästä kärsimyksen kiertokulusta. Tuohan on uskoa jälleensyntymiseen! tiivisti hänen ystävänsä Tiina kuullessaan Kaisan kertovan uskonnäkemyksestään.

Hm, mitä eroa muuten on jälleensyntymisellä ja uudestisyntymisellä? mietti Tiina. Kysytäänpä nyt isoselta, kun kerran ollaan rippikoulussa. Hei Arttu! Tulepa tänne. Arttu tuli ja Tiina kertoi hänelle kysymyksensä. Nyt laitoit pahan, vastasi Arttu. En kyllä tarkkaan ottaen tiedä. Mennään kysymään nuorisotyöntekijältä.

Hei Lasse! Tules tänne, meillä on visainen pulma. Moro moro, kertokaas mikä painaa, totesi Lasse. No ei varsinaisesti mikään. Me vain mietitään mikä ero on jälleensyntymisellä ja uudestisyntymisellä. Nyt teitte hyvän kysymyksen! totesi Arttu. Käsittääkseni jälleensyntyminen sisältää ajatuksen siitä, että ihminen syntyy maapallolle useamman kerran, ei aina välttämättä ihmisenä, vaan mahdollisesti myös eläimenä. Uudestisyntyminen taas liittyy vahvasti Jeesuksen opetuksiin Raamatussa. Pyhä Henki tulee uudestisyntymisessä asumaan ihmisen sydämeen.

Hei, luetaanpa selventävä kohta Ilmestyskirjan luvusta kolme sen jae 20. Jeesus sanoo: ”Minä seison ovella ja kolkutan. Jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, minä tulen hänen luokseen, ja me aterioimme yhdessä, minä ja hän.”

Kun joku ihminen ymmärtää sisimmässään Jeesuksen kolkuttavan sydämensä ovea, voi avata sen Jeesukselle. Silloin Jeesus ja Jumalan valtakunta tulee asumaan tämän ihmisen sisimpään. Jeesus tulee lähettämänsä Pyhän Hengen kautta. Silloin tämä ihminen saa myös kaikki syntinsä anteeksi. Uudestisyntyminen tapahtuu kunkin ihmisen kohdalla vain kerran.

Tähän liittyy myös Raamatussa kerrottu käsitys ajan kulusta. Jumala loi maailman luodessaan myös ajan. Aika kuluu. Sillä on alku ja loppu. Kukaan ei sen mukaan synny tänne kuin kerran. Jälleensyntyminen sisältää taas ajatuksen ajan kiertämisestä kehää, niin että siihen voi palata takaisin aina uudestaan. Raamattu kuitenkin opettaa toisin.

Kaisa, Tiina ja Arttu kuuntelivat pää kallellaan Lassen selitystä. Ehkä aavistan jotain, sanoi Tiina. Niin minäkin, sanoi Arttu. Kaisa pysyi vaiti. Sitten Kaisa kysyi yllättäen: Mitä se sitten vaikuttaa, että joku uudestisyntyy? Jälleen hyvä kysymys, vastasi Lasse. Ehkä katkelma keskustelusta Jeesuksen ja hänen opetuslastensa kesken selventää asiaa. Se löytyy Luukkaan evankliumin luvusta yhdeksän. Kas tässä: "Entä te?" kysyi Jeesus. "Kuka minä teidän mielestänne olen?" Pietari vastasi: "Sinä olet Kristus, Jumalan Voideltu."

Uudestisyntynyt ihminen tunnistaa Jeesuksessa Messiaan, Vapahtajan, Jumalan Pojan, joka sovitti ristillä kuollessaan maailman synnit ja joka voitti kuoleman noustessaan pääsiäisaamuna kuolleista.

Ilman Pyhää Henkeä ihmisen sisimmässä, ei tätä eroa kykene tekemään. Sanoisin, että Pyhä Henki uudestisyntyneen ihmisen sydämessä on kuin sim-kortti kännykässä. Pyhä Henki kytkee tullessaan ihmissydämeen sen taivaalliseen verkkoon.

Nuoret katselivat Lassen innokasta selostusta hiljaisina. Kiitos! He sanoivat Lasselle. Silloin pilli soi ja kutsui leiriväkeä ruokailuun.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 10.6.2021

Miljan mietteitä

”Raha rauha rakkaus....” Milja katseli ajankulukseen tv:sta vanhaa suomalaista komediallista elokuvaa, jossa Siiri Angerkoski esitti politiikkaan pyrkivää naista. ”Raha rauha rakkaus”-oli hänen vaaliteemansa. Miljaa huvitti. Hän oli tottunut ajattelemaan Angerkoskea Pekka Puupään vaimona, Justiinana. Nytkö sama nainen politiikassa? Mitä siitä tulee? Milja huomasi pitävänsä Justiinaa melkein oikeana ihmisenä, ei vain roolihahmona.

Siitä hänen mieleensä tuli hauska tapaus heidän seurakunnastaan. Oli kerätty rukousaiheita. Joku vanha mummo pyysi, että Ridge pysyisi terveenä. No mutta hyvänen aika! Pitikö mummo parka Kauniitten ja rohkeitten hahmoa todellisena ihmisenä? Mutta niinhän minäkin äsken melkein sotkin elokuvan ja todellisuuden keskenään! totesi Milja itsekseen.

Miljaa vähän nolotti ja kuitenkin huvittuneisuus vei voiton. Mutta hei, oliko tuo mummo niin yksinäinen, ettei hänellä todella ollut muita kavereita kuin tv-sarjojen roolihahmot? Huolestuttavaa. Eikö mummo ollut löytänyt ystäviä vaikkapa seurakunnastaan? Vai oliko mummo höpsähtänyt? Mutta ehkä ei sittenkään. Miljahan tunsi tämän mummon.

Nyt Milja havahtui muistamaan, miten juuri tuota mummoa oli vähätelty edelliskesänä vanhusten leirillä. Milja oli ollut siellä yhtenä vapaaehtoistyöntekijänä ja oli huomannut, että tuo mummo jätettiin aina ruokajonossa viimeiseksi. Muutenkin mummo oli saanut olla lähes aina itsekseen. Hänestä ei ollut kukaan kiinnostunut.

Voiko olla niin, että seurakunnassakin vähäpätöisenä pidetyt jätetään viimeiseksi? Niin ei Jeesus tehnyt eikä apostoli Paavali. Miljan mieleen palautui eräs raamattutunti, jossa käsiteltiin Jeesuksen synnyttämää käytännöllistä rakkautta seurakunnassa.Tunnin pitäjä oli kertonut, että ensimmäisinä kristinuskon vuosisatoina piispat olivat ensin tervehtineet jumalanpalvelukseen tulijoista köyhimmät ja raajarikot, sitten vasta muut. Yhteiskunnassa arvottomina pidetyt olivat seurakunnassa juhlavieraita. Viimeiset olivat tulleet ensimmäisiksi ja ensimmäiset viimeisiksi.

Mutta entä nyt? Kyllä se taitaa olla vähän toisin. Mistä se johtuu? Silloin Miljan ajatuksiin muistuivat Jeesuksen sanat fariseuksen kodissa. Jeesus oli juuri antanut syntiselle naiselle kaikki hänen pahat tekonsa anteeksi. Tämä ei lakannut suutelemasta Jeesuksen jalkoja ja pesi ne kyynelillään ja kuivasi hiuksillaan. Fariseuksen ihmetellessä Jeesus sanoi tälle: Joka saa vähän anteeksi, rakastaa vähän. Se joka saa paljon anteeksi, rakastaa paljon - Missäs kohtaa ne ovatkaan Raamatussa. Ai niin, tässä, Luukkaan luvussa seitsemän.

Niin, puuttuuko meiltä synnin-ja armon tunto? Ajattelemmeko me, että meillä on varaa kiiruhtaa ensimmäisille sijoille sysien muut syrjään? Mutta missä on silloin Jumalan Henki? Nyt Milja muisti Jeesuksen sanoja Luukkaan evankeliumin luvussa 4: ”Herran henki on minun ylläni, sillä hän on voidellut minut. Hän on lähettänyt minut ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman, julistamaan vangituille vapautusta ja sokeille näkönsä saamista, päästämään sorretut vapauteen..”

Milja hiljentyi Herran edessä. Siinä hän sai ajatuksen: Jokainen kristitty sukupolvi tarvitsee heräämistä Kristuksen mielenlaatuun. Silloin Pyhän Hengen synnyttämä rakkaus saa seurakunnan ottamaan syliinsä sen heikoimmatkin jäsenet, aidosti ja sydämellisesti, tasavertaisina muiden kanssa. Silloin se arka Ridgestä murehtinut mummokin ehkä uskaltaa tulla toisten joukkoon.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 9.6.2021

Veden viemää

Kalle oli kesälomalla vaimonsa Ritvan kanssa. Merituuli kuljetti hänen venettään hyvää vauhtia ulapan halki. Määränpää häämötti kaukana edessäpäin. Väylämerkit kertoivat selvästi minne mennä. Punainen vasemmalla ja vihreä oikealla. Illan tullen hänen ja vaimonsa Ritvan valkea purjevene saavutti suurehkon joen suiston, jonka lahdukassa oli venesatama kesäisille vieraille.

Laituri oli aivan täysi. Ei yhtään vapaata paikkaa ollut jäljellä. Ainoastaan veneitten huoltolaiturissa oli tilaa. Mutta sinne ei venettä voinut jättää yöksi. Joku vene saattaisi tulla tankkaamaan tai täyttämään vesitankkejaan ja tyhjentämään septitankkinsa. Vastaanottopiste oli vielä auki. Sieltä kerrottiin että aamulla vapautuisi paikka laiturista. Kalle saisi kuitenkin ankkuroida veneensä laitureitten vieressä olevalla lahdelle.

Niinpä Kalle ja Ritva siirsivät veneensä ulommas rannasta ja laskivat keula-ankkurin. Iltapalan syötyään he kävivät nukkumaan. Veneen keinahtelu oli parasta unilääkettä, ja pian kajuutassa nukuttiin syvää unta. Aamulla Kalle heräsi varhain. Hän kummeksui veneen rauhatonta keinuntaa ja riensi kannelle. Hyvänen aika! He olivat ajelehtineet kauas avomerelle. Kalle kelasi ankkuriköyden sisään. Sen ankkuriin liittävä rissa oli hioutunut ohueksi ja sitten katkennut.

Kalle riensi takaisin kajuuttaan ja herätti Ritvan. Sitten Kalle käynnisti moottorin ja suuntasi veneen kompassin ja kartan avulla takaisin satamaa kohti. Häntä harmitti ja nolotti hirveästi. Kokeneelle veneilijälle tällaista perusmokaa ei saisi sattua, hän ajatteli. Ritva oli säikähtäneen näköinen. Entä jos yöllä olisi noussut myrsky tai he olisivat törmänneet nukkuessaan merellä purjehtivaan alukseen. Ritva laittoi kätensä ristiin ja huokasi kiitoksen taivasta kohti.

Päästyään takaisin satamaan he kiinnittivät veneen eilen sovittuun laituripaikkaan. Sitten Kalle meni tekemään saapumisilmoituksen. Neuvonnassa oli ihmetelty veneen katoamista. Loppu hyvin, kaikki hyvin, sieltä sanottiin ja todettiin, että joen virtaus näin alkukesällä oli voimakas ja saattoi helposti kuljettaa irti päässeen veneen mukanaan. Niinpä. Kallea asia jäi vaivaamaan. Hän oli pitänyt itseään asiantuntevana ja huolellisena veneilijänä. Nyt hänen itsetuntonsa oli saanut melkoisen kolahduksen. Mutta kiitollinen piti olla, että heitä oli varjeltu suuremmalta onnettomuudelta.

Venesataman lähellä oli kesäkirkko, ikivanha kappeli. Sinne Kalle ja Ritva suunnistivat parin päivän kuluttua kun oli sunnuntai. Jumalanpalvelukseen oli tullut väkeä useita kymmeniä. Eräs heistä, Olaviksi esittäynyt, viritti ennen palveluksen alkua juttua Kallen kanssa. Kun tuli puheeksi Kallen veneen ajautuminen virran mukana, Olavi kertoi joutuneensa virran viemäksi hänkin. Kyse oli suuresta merivirrasta Etelä-Amerikan rannikolle tultaessa.

Olavi oli laskenut illalla suunnan satamaa kohti ja lukinnut automaattiohjauksen sen mukaan ja mennyt nukkumaan. Seuraavana päivänä oli käynyt ilmi, että merivirta oli kuljettanut Olavin alusta etelään niin, että satama oli jäänyt useita kilometrejä pohjoisemmaksi. Mutta nyt jumalanpalvelus alkoi. Pappi oli valinnut tekstiksi kohdan Heperalaiskirjeen luvusta kaksi: ”Sen tähden meidän on tarkoin ja tunnollisesti pidettävä mielessämme se, minkä olemme kuulleet, ettemme ajautuisi virran vieminä harhaan.”

Pappi kertoi joskus saavansa Jumalalta kehoituksia. Nyt hän oli saanut tuon tekstin ja ymmärsi, että kirkossa oli nyt henkilö tai useampikin, joille se oli ajankohtainen. Te vesilläliikkujat tiedätte paljon vesien liikeistä ja virtojen vaikutuksista purjehtimiseen. Mutta on myös toisenlaisia virtoja, ajatusten virtoja, jotka saattavat viedä meidät mukanaan, jos emme ole tarkkoja. Pahimmillaan ne saattavat eksyttää meidät niin, että kadotamme ymmärryksen pelastuksesta.

Pappi kertoi esimerkin ovilla kiertävistä ja somessa esiintyvistä harhaoppien opettajista, jotka väittävät, ettei usko Jeesukseen riitä pelastukseen ja syntien anteeksisaamiseen, tai ettei Jeesus olekaan Jumalan Poika, vaan vain tavallista parempi ihminen. On myös niitä, jotka opettavat kaikkien kristinuskon suuntausten olevan väärässä, ja kehottavat eroamaan niistä. Mutta minne sitten joudutaan, jos ollaan tuuliajolla vailla kotiseurakunnan tarjoamaa turvasatamaa?

Pappi lopetti saarnansa 1. Johanneksen kirjeen neljännen luvun jakeisiin: ” Me olemme nähneet, että Isä on lähettänyt Poikansa maailmaan pelastajaksi, ja siitä me todistamme. Joka tunnustaa Jeesuksen Jumalan Pojaksi, hänessä Jumala pysyy, ja hän pysyy Jumalassa.”

Sana kotiseurakunta ja turvasatama jäi Kallen ja Ritvan mieleen. He olivat vierastaneet omaa seurakuntaansa jouduttuaan erimielisyyteen hautapaikan hinnasta. Oliko tuo riita kuitenkaan riittävä syy jäädä uhmakkaasti pois oman seurakunnan tilaisuuksista?

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 8.6.2021

Nuuskion silta

Santtu astui valtuustosaliin. Hän oli uusi kunnanvaltuutettu monien muiden joukossa. Hän tunsi sisimmässään pientä kihelmöintiä ja samalla ylpeyttäkin. Vaalityö ei ollut mennyt hukkaan. Ääniä oli kertynyt Santulle ensikertalaiseksi aivan mukavasti. Nyt oli vaalilupausten lunastamisen paikka. Ensimmäinen näytönpaikka oli Nuuskion silta. Siitä oli väännetty kättä jo edellisessä valtuustossa. Santtu oli seurannut tuota vääntöä takaviistosta. Ratkaisua tuon kahden asutun saaren välisen sillan rakentamiseksi ei oltu saatu.

Nuuskiossa oli vielä menneitten sukupolvien peruja vankkaa asutusta kahden ja puolen sadan asukkaan verran. Naksnösiin silta oli jo tehty. Sieltä Nuuskioon sen sijaan piti kulkea edelleenkin lautalla. Se oli hidas ja kykeni kuljettamaan kerrallaan vain kaksitoista ajoneuvoa. Usein tuli ruuhkaa ja kun lomakausi alkoi, lautta oli ängeten täysi kahden, kolmen kuukauden ajan. Nuuskion väkimäärä kasvoi silloin hetkellisesti kymmenkertaiseksi. Ruuhkainen kulku saarelle ja sieltä takaisin hermostutti niin vakioasukkaita kuin mökkiläisiäkin. Mutta päätöstä lautan korvaamiseksi sillalla ei oltu tehty, vaikka asiaa oli puitu jo kolmessa valtuustossa. Siltaa pidettiin liian kalliina.

Nyt Santtu oli saanut kuulla että jotain tapahtuisi asian vauhdittamiseksi. Ja niin kävi. Some alkoi rullata ja valtuutettuja alettiin pommittaa enemmän tai vähemmän painostavilla ja suorastaan törkyisillä viesteillä. Ne menivät monta kertaa vihapuheen puolelle. Tämä oli Santulle uusi todellisuus. Tällaiseksiko kunnallispolitiikan teko on mennyt? Hän alkoi monen muun valtuutetun kanssa vähän kerrassaan stressaantua ja sitten hiiltyä.

Kerran Santun pokka petti ja hän latasi kaikille törkypostien lähettäjille ryhmäviestin, missä hän toivotti kaikki loanheittäjät ja kurkusta kiristäjät muuttamaan Pohjoisnavalle jääkarhujen seuraksi opettelemaan käytöstapoja. Ne tuntuivat näiltä melunpitäjiltä ja sapelinkalistajilta tyyten kadonneen.

Annas olla kun koitti seuraava päivä. Some ja paikallislehden yleisönosasto esitteli mehukkaimipia paloja hänen purkauksestaan. Eikä niitä vain esitelty, vaan oli leikattu asioita irti yhteyksistään ja saatu Santun vastaisku näyttämään paitsi absurdilta, myös sisältävän väkivallalla uhkaamisen piirteitä.

Paikallinen puoluepomo soitti hetimiten Santulle ja ei vain pyytänyt, vaan käski Santun tulla välittömästi toimistolle. Siellä Santulle luettiin madonlukuja. Hänen oli niin pian kuin mahdollista esitettävä julkinen anteeksipyyntö tai vähimmilläänkin voimakas pahoittelu asiattomasta ja herjaavasta tekstistään. Lisäksi puoluepomo sanoi Santun valtuustouran nyt joutuvan katkolle ainakin tämän valtuustokauden ajaksi.

Santtu palasi kotiinsa päätään riiputtaen. Hän oli murheen murtama. Usean vuoden määrätietoinen työ kunnallispotiikkaan näytti valuvan hukkaan kuin sulamisvedet ojassa. Miten tässä oli päässyt näin käymään? Hänhän oli pitänyt itseään sivistyneenä ja asiallisena keskustelijana, joka ei menetä malttiaan kovassakaan paineessa.

Mutta niin oli nyt päässtyt käymään heti ensimmäisen väännön aikana. Mokomakin silta. Ihan sama minulle tuleeko sitä vai ei. Vaikka olenkin Nuuskiosta kotoisin ja olen pitkään halunnut sinne rakennettavan kunnon sillan. Se myös mahdollistaisi saaren elämän kehittämisen. Mutta nyt. Yhdentekevää.

Santtu ei saanut oikein yöllä unta. Hän oli umpistressaantunut ja ärtymystä täynnä. Tuntui kuin päänuppi olisi halkeamaisillaan. Silloin hän muisti, että on palvelevia puhelimia, joihin voi soittaa kun on vaikeaa. Hän googlasi ja soitti ensimmäiseen vastaantulleeseen mumeroon. Numerosta vastaasi rauhallinen miesääni, joka kehotti Santtua purkamaan sydäntään. Puhelu oli täysin luottamuksellinen. Santtu avasi sanaisen arkkunsa ja antoi kaiken ahdistuksensa virrata puhelimen luurista sisään.

Viimein Santtu kysyi päivystäjältä neuvoa siihen, voisiko hän enään milloinkaan olla mukana politiikassa. Santtu oli totaalisesti kypsynyt kohtuuttomuuksiin ja vainoamiseksi menneeseen keskustelukulttuuriin kansan taholta ja poliitikkojenkin keskenkin. Mutta ennen kaikkea Santtu oli totaalisen pettynyt itseensä. Voisiko hän olla varma, ettei hän tulevaisuudessa enää menettäisi malttiaan jos ja kun häntä ärsytettäisiin äärimmilleen.

Palvelevan puhelimen päivystäjä kertoi löytäneensä itse rauhan Jumalan avulla. Mitä, ajatteli Santtu. Oliko tämä seurakunnan puhelin? Kyllä se oli. Santtu olisi mielellään katkaissut puhelun. Hän kun oli ateisti. Mutta samalla hän muisti puhelunsa syyn: huonon käytöksen poliitiikassa. Ja siihen hän oli sitten itsekin syyllistynyt. Kai hän nyt voisi ihan vain kohteliaisuudesta kuunnella mitä päivystäjä halusi kertoa Jumalasta.

Päivystäjä kertoi olevansa eläkkeellä oleva yrittäjä. Hän oli ollut ahkera mutta myös temperamenttinen kaveri ja joutuneensa monta kertaa hakauksiin äkkinäisten ilmaustensa takia työn tilaajien ja työtovereittensa kanssa. Toki välillä oli ollut vikaa sysissäkin eikä vain sepässä. Mutta kerran hän oli menettänyt ison tilauksen riitaannuttuaan, omasta syystään, kunnan virkamiehen kanssa. Se oli pannut hänet miettimään asioita uudestaan ja hän oli rukoillut Jumalaa avuksi, että hän pääsisi äkkipikaisuudestaan. Rukouksessa hänelle oli tullut mieleen ajatus mennä seurakunnan tilaisuuteen.

Hän oli totellut ajatusta ja päätynyt tilaisuuteen, jossa puhuttiin ihmisluonnon heikkoudesta ja raadollisuudesta. Puhuja oli kuvannut hyvin sen, millaisia ihmiset omassa olossaan ovat: Homo homini lupus, Ihminen on ihmiselle susi. Siksi ihmiset tarvitsevat Jumalan apua selvitäkseen perimmäisistä ongelmistaan, ihmisluonnon vinoumista. Juuri siksi Jumala lähetti Poikansa Jeeusksen Kristuksen, että hänen kauttaa jokainen voisi saada syntinsä anteeksi ja rauhan Jumalan kanssa. Puhuja oli kuvannut Jeesuksen vaikutusta ihmisluontoon Jesajan kirjan kohdalla: Minä asetan sinun hallitsijaksesi rauhan ja valtiaaksesi oikeuden. Silloin ihminen ei enää ole oman syntisen luontonsa heiteltävänä.

Santtu kuunteli päivystäjän kertomusta. Jokin Santun sisimmässä todisti päivystäjän puhuvan totta. Santtu mietti: Minäkin tarvitsen sisimpääni rauhaa ja toisia kunnioittavaa totuudellista asennetta, joka ei hätkähdä rienausten edessä. Ekä silloin malttaisin vastata pahaankin hyvällä ja kestää koetukset.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 7.6.2021

Huldan mökki

Hulda oli leski, joka asui yksin pienessä mökissä kaukana maaseudulla. Hänellä oli yksi lehmä, joka lypsi kesäisin maitoa ja syksyllä niin pitkään kuin sille riitti tarpeeksi heiniä. Huldan mies, Ukko oli huolehtinut polttopuista. Nyt Ukko oli poissa ja puut vähissä. Syksyn kylmät ja talven pakkaset olivat tulollaan. Hulda polvistui rahinsa vieressä ja rukoili Jumalaa auttamaan.

Hulda oli oppinut pitkän elämänsä aikana turvautumaan taivaan Jumalaan. Hän oli auttanut niin monta kertaa tätä salokorven lapsetonta pientä perhettä, johon oli kuulunut vain Hulda ja Ukko. Nyt Jumalan apua tarvittiin enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Aamulla Hulda rukoili vielä uudestaan, että Jumala auttaisi talven puitten hankkimisessa. Huldalla ei ollut voimia puunhakkuuseen eikä rahaa valmiiden puiden ostamiseen. Ilman uunin ja hellan lämpöä olisi lähdettävä omasta kodista kiertolaiseksi jonkun toisen nurkkiin. Sitä Hulda ei halunnut.

Pari päivää myöhemmin hänen mökkinsä oveen koputettiin. Siellä oli seutukunnan tunnettu ateisti, varakkaan talon isäntä Antti. Hän oli kuullut Huldan tilanteesta ja sanoi tuovansa tälle puita. Niistä hän ei ottaisi maksua. Hulda näkisi, ettei Jumalaa tarvinnut tällaiseen asiaan. Hulda oli hämmästynyt ja kiitollinen. Puut olivat tarpeen vaikka ne tulivat pihaan jumalankieltäjän metsästä. Pian ulkoa kuului kolinaa kun puupino alkoi kasvaa Huldan mökin seinustalla. Hulda ei tiennyt mitä sanoa. Apu oli tarpeen. Häntä suretti, ettei hän voinut tarjota puista maksua. Hän siunasi mielessään puut tuonutta isäntää ja kysyi voisiko hän hyvittää jotenkin edes osaa niistä. Isäntä vain nauroi ja sanoi että kaikki oli kunnossa. Hulda tyytyi siihen.

Syyskuu eteni kohti loppuaan kuivana ja tuulisena. Heinikon pohja Huldan mökin viereisellä niityllä rapisi askelten alla. Sitten tapahtui onnettomuus. Niittyä kynnettiin rautakärkisellä auralla ja se osui kiveen. Syntyi kipinä, joka jäi kytemään ja tuli heinikossa pääsi huomaamatta leviämään.Kun se huomattiin, ei paloa enää kyetty pysäyttämään. Tuuli kävi kohti Huldan mökkiä ja sen tuhoutuminen näytti olevan väistämätöntä.

Hulda seisoi onnettomana pihalla seuraten mitä tapahtuisi. Ateisti-isäntäkin oli tullut katsomaan ruohikkopaloa kun oli nähnyt savupilven nousevan Huldan mökin suunnasta. Hänen toimittamansa puutkin palaisivat. Niitä ei ehtisi siirtämään pois ajoissa. Hulda polvistui pihalla ja rukoili vielä Jumalaa säästämään hänen kotinsa ja myös lahjaksi saamansa puut. Isäntä kuunteli Huldan rukousta ja pudisti päätään. Turhaa on rukoilla olematonta Jumalaa.

Mutta sitten nähtiin tapahtuvan jotain merkillistä. Tuli oli saavuttanut Huldan mökin. Liekit näyttivät nuolevan mökin vieressä olevaa halkopinoa ja mökin seinää. Siihen liekit kuitenkin pysähtyivät ja alkoivat heiketä. Pian maassa kyti enää heikko punerrus. Mökki ja puut olivat pelastuneet. Hulda kiitti ääneen Jumalaa kädet koholla polvistuen hänen eteensä. Jumala oli suojannut Huldan kodin palamasta tuhkaksi. Ateisti-isäntä puisteli päätään. Hän kävi vielä tarkastelemassa puupinoa ja mökin hirsistä seinää. Kuumuuden hirsistä esiin nostama pihka oli vielä notkeaa ja kuumaa. Mutta yhtään mustunutta tai savun tummentamaa kohtaa ei seinässä näkynyt, ei myöskään halkopinossa sen vieressä. Miten tämä oli järjellä selitettävissä?

Sinuun minä turvaan -- osoita laupeutesi jo aamuvarhaisesta! Psalmi 143:8

(Tapahtumat polttopuihin ja tulipaloon liittyen ovat tosipohjaisia.)

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 6.6.2021

Rauhantekijät

Hyvät oppilaat. Tänään meillä on uskontotunnilla kevään viimeinen koe. Se on esseetyyppinen. Koevastauksen tulee siis olla ainekirjoituksen kaltainen. Aiheen saatte nyt. Se on Rauhantekijät. Tässä saatte ruutupaperiarkit. Muistakaa kirjoittaa arkin oikeaan kulmaan nimenne ja luokan nimi eli 8A.

Lassen opettaja jakoi kaikille luokassa koetta varten paperiarkit. Tämän kokeen aihe on otettu yhdestä maailman kuuluisimmista puheista: Jeesuksen vuorisaarnasta Uudessa Testamentissa Matteuksen evankeliumissa. Kirjoitan siitä lainatun virkkeen nyt taululle: ”Autuaita ovat rauhantekijät, sillä he saavat Jumalan lapsen nimen. Teidän tehtävänne on nyt kertoa omin sanoin mitä Jeesus teidän mielestänne tarkoitti näillä sanoilla. Hiljaisuus luokassa. Koe alkaa nyt.

Lassen ajatus kääntyi salamannopeasti miettimään sanaa rauhantekijä. Missä minä olen sen kuullut, ihan äskettäin. Nyt välähti! Peacemaker! Sehän on kuuluisa Colt-malli vuodelta 1873. USA:n armeija valitsi sen palvelusaseekseen. Tämän muistan Wikipediasta. Niinhän se on, että aseilla on saatu rauha usein aikaan ja sodat loppumaan. Mutta toisaalta aseilla on usein saatu sodat alkamaan.

Hmm, ovatko Peacemakerin tekijät ajatelleeta ensisijaisesti rauhaa, vai aseen myynnistä saatavaa voittoa? Toisaalta, mihin niitä on oikeastaan tarvittu? Jos ihmiset kestäisivät sovussa keskenään, ei tarvittaisi aseita minkäänlaisia. Mutta koska riitoja on, ja kokonaiset valtakunnat ovat usein riitaantuneet, on tarvittu aseita, ei vain riitelyyn, vaan riitojen lopettamiseen.

Eivätkö ihmiset sitten usko muuta kuin aseitten kieltä, luotia joka tulee kohti, räjähdystä joka silpoo ja repii rakennukset rikki? Historia osoittaa, etteivät ole uskoneet. Aina on löytynyt vallan anastajia ja rikkauksien tavoittelijoita, joita ei ole saatu pysähtymään muutoin kuin panemalla kova kovaa vastaan, ase asetta vastaan. Sen seurauksena miehiä ja naisiakin on kuollut molemmin puolin.

Onko siinä ollut järkeä? Ensin vaivalla on rakennettu, sitten hetkessä on kenties tuhottu ja veri on virrannut. Lapset, jotka vanhemmat ovat vaivalla saaneet juuri aikuisten kirjoihin, ovat joko ajettu sotimaan tai ovat itse keksineet aseet edistyksen välineiksi. Ja verta on virrannut ja raajarikkoja on syntynyt. Onko siinä järkeä? Aseitten tekijät ovat ainakin saattaneet rikastua. Mutta onko sota lopulta lyönyt heidätkin kuoliaiksi?

Tästä päästäänkin pohtimaan rauhan olemusta. Onko rauha vain aseitten taukoamista ja verenvuodatuksen loppumista? Saattaahan rauhan aikanakin olla monenlaista painostusta ja henkistä väkivaltaa. Mistä rauhattomuudet, kiusaamiset, hävittämisen halut ja riidat ovat saaneet ensialkunsa? Ovatko ne ulkosyntyisiä:joku lyö sinua ja sinä lyöt takaisin. Mutta miksi joku lyö ensin ja joku antaa samalla mitalla takaisin? Entä jos se toinen ei puolustaisikaan tai kostaisikaan?

Joutuisiko lyöty silloin peräti hävitetyksi kun ei vastusta pahaa. Niin, onko lyöminen, riitely ja tappaminen paha asia, vai hyvä? Evoluutioteorian kannattajat esittävät, että elämä on kehittynyt mutaatioiden kautta ja henkiin on jäänyt vahvin. Hmm, eihän silloin ole oikeastaan pahaa eikä hyvää. On vain voittaja joka vie kehitystä eteenpäin. Kyllä väkivallan kai voi silloin oikeuttaa? Mutta kyllä iskut silti sattuvat ja tekevät kipeää.

Mutta ai niin, nyt piti pohtia mitä Jeesus tarkoitti kutsuessaan rauhantekijöitä Jumalan lapsiksi ja onnellisiksi. Mitä Jeesus tarkoitti rauhalla? Hmm. Kun mietin talven uskontotunneilla opetettuja asioita, uskoisin Jeesuksen tarkoittaneen rauhalla ihmisen sydämen tilaa. Miten sitten vastaanhangoittelevan ihmisen, peräti vihollisen sydämen voi muuttaa rauhan tyyssijaksi? Ei ainakaan toinen ihminen, ajattelen minä. Siihen tarvitaan Jumala itse.

Jos niin on, silloinhan rauhantekijöiden itse on oltava Jeesuksen valtuuttamia, niin että he voivat levittää Jeesuksen tarkoittamaa sydämen rauhaa toisille. Sen täytyy tarkoitaa, että tuo rauha on saanut ensin vallata rauhantekijöiden sydämet.

Oho, kirjoitusajasta on jo mennyt puolet. Pitää laittaa kynä töihin!

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 5.6.2021 (julkaistu ensimmisen kerran 10 v sitten)

 Martin suuri löytö

 Teologian opiskelija Martti luki Raamattua. Sieltä hän löysi kohdan, jossa puhuttiin kymmenyksistä. Asia vaati jatkotutkimuksia. Kymmenykset tarkoittivat kymmentä prosenttia yhden ihmisen tuloista, jonka tämä luovutti Herran käyttöön.

 Martti huomasi jo Israelin kantaisän Aabrahamin maksaneen kymmenyksiä. Kymmenyksiä maksettiin myös myöhemmin Israelin maassa. Israelin kansan päästyä omaan maahansa Jumala jakoi maan sen 12 sukukunnalle arvalla. Ainoastaan Leevin sukukunta, jonka tehtävänä oli hoitaa temppelijumalanpalvelusta, ei saanut maata perintöosanaan. He tulivat saamaan elantonsa kymmenyksistä, joita jokaisen israelilaisen tehtävänä oli tuoda Herran temppeliin. Myös papit maksoivat kymmenykset saamistaan tuloista ylimmäiselle papille ja hänen perheelleen heidän elannokseen.

Martti oli jo päässyt Vanhan Testamentin loppupuolelle profeetta Malakian kirjaan. Eräs kohta Malakian sanomassa kolahti Martin tajunnassa niin että paukahti. Martti luki: ”Tuokaa täydet kymmenykset aarrekammioon, jotta temppelissäni olisi ruokaa. Koetelkaa minua tällä tavalla, sanoo Herra Sebaot. -- Silloin saatte nähdä, että minä avaan taivaan ikkunat ja vuodatan teille sateen runsaan siunauksen.” Mal.3:10.

Sitten Martti avasi Uuden Testamentin. Hän luki: ” Antakaa, niin teille annetaan.” Näin opetti Jumalan Poika. ” Minun pitää ainakin kokeilla kymmenysten maksamista”, Martti ajatteli. Hmm… hän laski mitkä olivat hänen tulonsa. Opiskelijan lompsa oli lähes aina tyhjä ja tulot niukat. ”Mitä tekee kymmenen prossaa 200 eurosta? Se on 20 egee. Eikun tienasinhan viime kuussa 500 egee tiskaamalla astioita ravintolassa iltaisin. Tämän syyskuun kymmenykset tekee, no joo, ollaan sitten reiluja, 100 EU:n euroo.”

 Martti naputteli itsensä tietokoneella verkkopankkiin ja siirsi 100 euroa erään lähetysjärjestön tilille, joka oli tullut hänen mieleensä rukoillessaan, mihin Herra haluaisi hänen antavan kymmenykset siinä kuussa. Hiukan haikein mielin ja itseään pakottaen Martti näpytteli tietokoneen painikkeita, mutta oli helpottunut saatuaan siirtotoimenpiteen tehdyksi.

” Niin, Herra, tässä on Martti. Kiitos että pidät minusta lupauksesi mukaan huolen”, hän rukoili mielessään pieni epäilys siitä miten kävisi. Olisi hänellä ollut käyttöä tuolle rahalle, mutta lupaus mikä lupaus. seuraavassa kuussa Martti maksoi myös kymmenykset, ja vielä kaksinkertaisina. Olisiko niin kuin joku oli sanonut, ettei Herra jää kenellekään mitään velkaa?

Kuukausi vaihtui taas. Martti tulisi tarvitsemaan autoa harjoitusjaksolla. Sellainen hänen pitäisi ostaa tässä kuussa, jokin halpa kosla, joka veisi sinne, tänne ja takaisin. Parempikuntoisilla autoilla näytti olevan hintakin sen mukainen. Mistä rahat autoon? Silloin puhelin soi. Martin isä soitti ja kertoi ostaneensa uuden auton. Vanhan autonsa hän oli valmis myymään pojalleen edulliseen hintaan. ” Paljonko sinulla on rahaa?” ” hmm, katsotaan.. 250 euroa.” ” Saat auton sillä hinnalla.” ” Ihanko totta? Sinun autosihan on 2000-luvun malleja ja sen arvo on tuhansia euroja! ” Saat hyvän auton, ja sellaistahan tarvitset harjoittelujaksollasi kun siirryt maaseudulla pitkiä matkoja.”

Martti oli onnesta hämmästynyt ja riemuissaan. Jumala ei todellakaan jäänyt Martille velkaa! Malakian kirjan sanat olivat osoittautuneet sangen todenperäisiksi.

Pekka Päivärinta

 Päivän saarna 4.6.2021

Kolilla

Kalevi seisoi huipulla katsellen edessään avautuvaa avaraa vaaramaisemaa. Tuolla siinsi sininen järvenselkien meri auringonpaisteen kohottaman hienoisen usvan hunnuttamana. Tuolla kaukana erottui hitusen keltaviljaa lainehtivaa peltoa sarat täsmällisesti toistensa vieressä. Aivan näkymän vasemmassa laidassa kohosi harmaan jäkälän koristamasta peruskalliosta ikivanha haarakas vahvarunkoinen honka, jonka juuret olivat vuosisatojen aikana tarrautuneet tiivisti kallion halkeamiin.

Syyssuven täyteläinen auringon hohde valaisi kaiken yllä kaareutuvan syvänsinisen poutataivaan, jonka yli purjehti arvokkaasti majesteettisia valkeita kumpupilviä. Kalevi oli haltioissaan. Kaikki mitä hän katseli, oli täydellisessä sopusoinnussa keskenään. Voiko olla suurempaa näkyä kuin tämä maisema juuri nyt? Se on saanut muotonsa aikojen alussa ja ihminen on piirtänyt siihen omat merkkinsä. Ne sulautuvat tähän maisemaan kuin olisivat aina olleet osa sitä.

Voisiko olla niin, että Jumala luodessaan maailman on antanut ihmisen mieleen ajatuksia sen muokkaamisesta kauniilla tavalla, ihmisille ravinnoksi ja iloksi, ei vain ruumiille, vaan sielullekin. Kauneus ruokkii kauneutta, herkkyys herkkyytä, sukupolvi sukupolvelta. Mitä Jumala onkaan ajatellut antaessaan meille ihanan maan ja sen kasvusta ja veden viljasta jokapäiväisen leivän?

Hän on suunnitellut kaiken mielessään ja lausunut sitten sanan. Kun Jumalan sana lähti liikkeelle, se tapahtui ja kaikki tuli luoduksi. Myös tajun Luojasta Jumala asetti ihmisen sisimpään. Kaikki tämä oli jo luotu Jumalan maailmassa ennen kuin se tuli näkyväksi. Myös ihmisen kaipaus saada yhteys elämän Antajaan, on ollut olemassa jo ennen aikojen alkua. Kun Kristus tuli, tämä kaipaus sai täyttymyksensä jokaisessa, joka on avoin kokemaan ja ottamaan vastaan Jumalan iankaikkisen rakkauden.

Kalevi huokasi syvään. Hän koki olevansa kotona. Ajan rajat ja paikan tuntuivat ylittyvän. Aavistuksen omaisen hetken hän näki siihen Jumalan maailmaan, joka on ollut jo ennen maailman perustamista. Hän näki Isän sydämeen, joka sykkii kaikkia lapsiaan kohtaan iankaikkista rakkautta.

Jo ennen maailman luomista hän on valinnut meidät Kristuksessa olemaan edessään pyhiä ja nuhteettomia Kristuksesta osallisina. Efesolaiskirje 1:4

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 3.6.2021

Rauhaa taloon

Itse rauhan Herra suokoon teille rauhan, aina ja kaikin tavoin. Herra olkoon teidän kaikkien kanssa. 2.Tessalonikalaiskirje 3 :16

Adam katseli sanomalehdestä päivän raamatuntekstiä. Se osuu juuri nappiin! Hän sanoi ääneen itsekseen. Mitä kulta? Kysyi Lisbet, hänen vaimonsa, joka oli myös keittiössä ja kokkasi aamupuuroa. Ei mitään, vastasi Adam. Miten niin ei mitään? Kysyi Lisbet vähän närkästyneellä äänellä. Loogisesti ajatellen on mahdotonta, ettet tarkoittanut äskeisellä huudahduksella mitään. Sen sisältöhän oli aivan päinvastainen: osuu juuri nappiin! Tai sitten olet alkanut hourehtia.

Ähm, vastasi Adam. Mitä minä kuulen? kimputti Lisbet. Olenko mennyt naimisiin olemattoman tuhisijan kanssa, jonka sanoista ei edes saa selvää? Adam katsoi parhaaksi väistyä vessaan ajelemaan partaansa. Surr! Kuului sieltä. Surinan sekaan kaikui jostain sanoja ja sanoja. Kun Adam palasi keittiöön puurolle, Lisbet puhui yhä...silloinkin kun meidän piti päättää otetaanko anoppi mukaan lomamatkalle vai ei, sinä kuhnailit vastauksesi kanssa puhuen jotain matkan rasittavuudesta. Siitä anoppi sai aiheen sanoa: ei se mitään! Minä jaksan kyllä, tulen siis mukaan!

Niin meidän ensimmäinen pitkä lomamatka meni, kun suoraan sanon, pilalle. Ihan vaan sen takia kun minulla miehenä mies, joka ei saa suustaan selvää sanaa. Ja sitten vielä…. Adam jätti puuron kesken ja sanoi töissä olevan tänään kiirettä. Heippa vaan, kulta. Sanan kulta lausuminen otti tänään jostain syystä Adamista tiukille. Hrr huh! Adam puisteli päätään ja ravisteli hartioitaan laskeutuessaan pihaa pitkin autotallille. Taas näitä aamuja. Jäi jauhamaan samaa ja lisäsi siihen koko ajan uusia mausteita. Uh!

Yksin jäätyään Lisbet katsoi päivän sanomalehteä, joka oli jäänyt Adamilta auki. Tämä oli alleviivannut siitä joitain rivejä. Lisbet luki: Itse rauhan Herra suokoon teille rauhan, aina ja kaikin tavoin…. Hm. Miksiköhän… Adam on yleensä kuin itse viilipytty. Sitä ei saa ärsytettyä raivoon melkein koskaan, ei sitten millään. Ei nytkään, vaikka yrittämällä yritin. Kyllä kiukuttaa! Adam on niin säkenöivän ja houkuttavan näköinenkin kun se suuttuu kunnolla. Silloin koen hallitsevani näntä. Ah.Mutta ei kun ei. Täytyy tyytyä siihen, että Adam on sellainen hissukka. Huokaus.

Adam purki työpaikallaan sydäntään parhaalle kaverilleen Carlille. Mitä minun pitäisi tehdä kun vaimo alkaa jauhaa ja toistaa aina vain samaa levyä. Hm, vastasi Carl. Olen joskus miettinyt samaa. Onko sinunkin vaimollasi tapana aloittaa jonninjoutava asioiden vääntely ja vääristely? Jo vain, vastasi Carl. Ja hän tekee sen usein tahallaan. Olen miettinyt mikä voi olla sellaisen käyttäytymisen motiivi. No mihin tulokseen olet tullut? Kysyi Adam. Kerran kun vaimo aloitti jauhamisen, päätin kuunnella tarkasti, mitä hän todella sanoi.

Juputtamisen syynä oli analyysini mukaan se, etten ollut antanut vaimolleni riittävästi huomiota ja aikaa. Hän sitten sen puki kiukuissaan aivan joksikin muuksi. Niinpä sitten seuraavana päivänä sanoin hänelle aikovani ostaa meille kahdelle viikon matkan Lappiin. Vaimoni on sieltä kotoisin ja on välillä kovastikin kaivannut täältä Hesasta sinne. Miten kävi? kysyi Adam Carlilta. Ensin vaimo vähän vastusteli, mutta suostui tuumaan. Matka oli onnistunut. Sen jälkeen olen pitänyt huolta paremmin meidän avioliitosta. Entä jauhaminen? Kysyi Carl. Se on selvästi vähentynyt.

Vuoden kuluttua Adam tuli taas kerran illalla kotiin. Hän asteli suoraan vaimonsa luo, joka oli katsomassa teeveetä ja koppasi hänet syliinsä kuin kissanpoikasen. Huis vain! Mitä sinä nyt? äksyili Lisbet. Kylläpä sinä olet kevyt! Kuin höyhen! sanoi Adam ja naurahti. Iik! Kiljaisi Lisbet. Päästä alas! En päästä ennen kuin pussaat! Vastasi Adam topakasti. Vaikka Lisbet kuinka rimpuili, se oli turhaa. Äkkiä Lisbet muutti mieltään ja suukotti miestään oikein kunnolla. Milloin sinusta on tullut noin vahva? Juuri kauppakassin jaksoit ennen kantaa. Katsos näitä, esitteli Adam hauiksiaan. Huomenna saat päättää missä matkustamme ensi kesänä lomalla, kotimaassa vai ulkomailla. Eikä anopilla ole tähän mitään sanomista. Eikä sen jälkeen. Vain me kaksi! Lisbet katsoi Adamia. Vihdoinkin Adam osoittaa itsenäistymisen merkkejä!

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 2.6.2021

Eevertti

Aakulan Eevertti oli lapsenlapsensa konfirmaatiojuhlassa. Paikalla Vuotteenrannan kirkossa oli 35 nuorta ja heidän perheenjäseniään, kummeja, sukulaisia ja ystäviä. Eevertti katseli ympärilleen. Olipa, olipa väkeä. Kerrankin kirkko näytti täydenlännältä. Eevertti huokasi tyytyväisenä. Hän piti siitä, että ympärillä oli ihmisiä.

Tuli saarnan vuoro. Sitä ennen pappi, lapsenlapsen rippipappi, luki Luukkaan evankeliumin kuudennesta luvusta vertauksen talonrakentajista. Se alkoi näillä Jeesuksen sanoilla: ”Minä kerron teille, millainen on se, joka tulee minun luokseni, kuulee minun sanani ja tekee niiden mukaan. Hän on kuin mies, joka taloa rakentaessaan kaivoi syvään ja laski perustuksen kalliolle.”

Eevertti näki mielessään itsensä kaivamassa perustusta omalle talolleen, jonka hän rakensi 50 vuotta sitten. Sitä varten oli pitänyt räjäyttää kalliosta tilaa kellarille ja vesi-ja viemäriputkille. Hups! Hänen vaimonsa Josefiina nyki hänen takkinsa lievettä. Seurakunta istuutui tekstinluvun jälkeen. Jäikö minulta jotain kuulematta? arveli Eevertti. No, ei mahda mitään. En kehtaa kysyä vaimolta miten se tekstin loppu meni. Jospa se selviää saarnassa.

Pappi kertoi, että on vain kahdenlaisia ihmisiä. Niitä, jotka kuulevat Jeesuksen sanat ja tekevät niiden mukaan, ja niitä, jotka kuulevat mutta eivät tee. Höh, ajatteli Eevertti. Ei kai se nyt niin yksioikoista ole? Pappi jatkoi ja sanoi: Näin on siksi, että on vain yksi, joka voi antaa meille meidän syntimme anteeksi, ja hän on Jeesus Kristus. Se, joka ottaa hänet mukaan elämäänsä ja antaa hänen ohjata elämänsä kulkua, on kerran perillä taivaassa. Se, joka tietoisesti jättää ottamatta Jeesuksen sanat varteen, on kuin hiekalle rakentaja. Kun tulva tulee, se särkee ja vie mukanaan hänen tekemänsä talon. No nyt se selkis. Noinhan se Jeesuksen vertaus tosiaan päättyy, ajatteli Eevertti.

Kirkkojuhla päättyi ja siirryttiin lapsenlapsen kotiin kahveille. Koti oli täynnä vieraita. Eevertti nautti suunnattomasti sukulaisten ja ystävien läsnäolosta. Illalla omassa kodissaan hän koki itsensä jotenkin yksinäiseksi. Silloin hänen ajatuksensa kääntyivät papin kirkossa lukemaan Jeesuksen vertaukseen. Kuulla ja tehdä, kuulla ja olla tekemättä. Ottaa Jeesus mukaan elämäänsä, sivuuttaa Jeesus elämässään. Eevertin mieleen tuli kaste. Olihan hänetkin vauvana kastettu Jeesuksen omaksi.

Pappi oli tänään korostanut kasteen merkitystä, mutta myös sitä, että se tuli ottaa vastaan henkilökohtaiseksi uskon aarteeksi omaan elämäänsä. Muuten se jäisi lopulta turhaksi.

Eevertille tuli yhenäkin hiki. Miten minä olen oikeastaan elämäni elänyt? Onko siinä ollut yhtään sitä, että olisin kysynyt neuvoa Vapahtajalta ja antanut hänelle luvan olla oman elämäni Herra.Eevertin mieleen tulivat monet ryyppyreissut ja kiroamiset ja mesoamiset ja itsekehun sävyttämät jutut. Hän itse oli ollut elämänsä päähehkilö. Kylläkin hän oli ollut uskollinen vaimolleen ja tehnyt työnsä rehellisesti ja vastuuntuntoisesti. Voiko yhdeltä ihmiseltä enempää vaatia? Eihän meistä kukaan täydellinen ole.

Mutta jotenkin Eevertistä tuntui, että nyt oli jäänyt jotain ajattelematta ja sanomatta itselleen. Niin, hänen oli myönnettävä, ettei Jeesus ollut mahtunut moneenkaan hänen elämänsä hetkeen. Eevertti oli kyllä rukoillut usein iltarukouksen ja käynyt kirkossa kolmisen kertaa vuodessa. Usein kylläkin siksi kun vaimo vaati. Mutta mutta. Mille perustukselle olen elämäni rakentanut ja millainen on elämäni talo? Sitä Eevertti pohti vielä kun hän oli jo vuoteessa ja odotti unta saapuvaksi.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 1.6.2021

Matkamuisto Afrikasta

Antti Vaheristo oli kokenut matkaaja. Hän halusi käyttää suuren osan lomistaan kiertämällä eri maita ja kulttuureja. Nyt hän oli Afrikasssa erään heimon mailla. Safarin oli järjestänyt matkailualan yritys. Luonnonpuiston halki kuljettiin maastoautojen kyydillä. Välillä pysähdyttiin joissain kohteissa lepäämään ja aterioimaan. Huippuna tällä retkellä oli luonnon oloissa elävän heimon kohtaaminen. Sen miehet ja naiset tanssivat piirissä ja lauloivat. Sitten miehet esittivät perinteisen sotatanssin. Heillä oli yllään näkemisen arvoiset perinneasut.

Kun Antti oli lähdössä vierailun jälkeen takaisin autoa kohti, eräs heimon mies tarjosi hänelle ostettavaksi puusta veistettyä naamaria. Antti tutki sitä pyöritellen naamiota käsissään ja teki kaupat. Antti laittoi ostoksensa reppunsa selkätaskuun. Majapaikassa hän otti naamarin esiin ja tutki sitä tarkemmin. Hänen kämppäkaverinsa Ensio Orava halusi myös katsella naamiota. Hän antoi sen takaisin Antille ja sanoi: Tuo kasvonaamari on poppamiehen kiroama. Jos viet sen kotiisi, saat eteesi ongelmia. Antti naurahti ja laittoi esineen talteen.

Kotiin saavuttuaan Antti ripusti ostamansa tumman puisen naamarin olohuoneen seinälle. Siinä se oli häntä vastassa aina kun hän tuli huoneeseen. Eräänä aamuna naamari oli lattialla. Sen kannatinnaru oli katkennut. Antti tarkasteli naamaria ja tutki oliko se mennyt rikki. Ei, se oli vahingoittumaton. Antti kuitenkin siirsi naamarin makuuhuoneeseen ikkunalaudalle. Siihen se jäi verhon taakse.

Kului aikaa, kun eräänä yönä Antti näki painajaisen, jossa suuri käärme ajoi häntä takaa. Uni oli toden tuntuinen ja Antti heräsi hiestä märkänä juuri kun käärme oli saamassa hänet kuristusotteeseen. Huh! Seuraavana yönä uni toistui.Samoin sitä seuraavana yönä. Nyt käärme oli muuttunut pistäväksi myrkkykäärmeeksi. Antti ei ollut arkalasta kotoisin, mutta sama toistuva painajainen alkoi tuntua ahdistavalta. Hän ei ymmärtänyt mistä uni tuli. Ulkomailla hän oli joskus nähnyt kuristajakäärmeen ja erilaisia myrkkykäärmeitä, mutta ei hän ollut pelännyt niitä.

Voisivatko painajaiset olla muistumia jostain muusta ja ne vain pukeutuivat unissa käärmeitten muotoon? Antti mainitsi unistaan ja omasta selityksestään niihin työpaikalla, kun oltiin kahvitauolla. Jotkut työkaverit ottivat ne leikin kannalta, toiset vain kohauttivat olkapäitään. Mutta yksi, maahanmuuttaja Oliver Tumsa jäi Antin kanssa juttusille. Hän kysyi oliko Antti tuonut matkoiltaan mitään esineitä. Antti kertoi hänellä olevan lukuisia matkamuistoja. Entä mitä toit viimeksi? kysyi Oliver. Hm, mietti Antti. Niin, toin Afrikasta puisen naamarin.

Silloin Antti muisti mitä kämppäkaveri Ensio oli sanonut naamarista. Antti mainitsi asian Oliverille. Ajattelin samaa, vastasi Oliver. Se on kirottu ja tarkoitettu herättämään pelkoa. Suosittelen sinua hävittämään naamarin. Antti katsoi Oliveria epäuskoisena, mutta muisti sitten unien alkaneen hänen siirrettyään naamion makuuhuoneeseensa. Kotiin tultuaan Antti siirsi naamarin takaisin olohuoneeseen. Seuraavana aamuna se oli taas pudonnut lattialle. Antti katseli naamiota oudoksuen. Voiko todella olla jotain oikeata yliluonnollista, jota järki ei voi saada selville? Hän oli ateisti ja oli oppinut luottamaan tieteeseen.

Mutta nyt Antti otti puhelimen ja soitti Ensiolle, joka oli antanut hänelle numeronsa. Aha, niin on siis käynyt kuin arvelin. Mitäkö sanon tähän asiaan? Itse uskon Jumalaan ja olen ymmärtänyt Raamatusta, että koko maailmassa on vain kaksi näkymätöntä voimaa, Jumala ja hänen vihollisensa saatana. Tuon naamarin kironnut poppamies on ollut tekemisissä demonien kanssa. Mutta niitä ei kristittyjen tarvitse pelätä. Jeesus Kristus on kukistanut ristillä ja Pääsiäisenä kuoleman, synnin ja myös saatanan vallan. Antti kuunteli kaveriaan ääneti. Haloo? Kysyi Ensio, vieläkö olet siellä? Olen kyllä, vastasi Antti. Sinä voit tehdä kokeen, jos et muuten usko. Laita naamari takaisin makuuhuoneeseen. Jos näet jälleen saman painajaisen kuin ennenkin, rukoile Jeesusta tulemaan ja auttamaan sinua. Aha, vastasi Antti. Kiitos kun kuuntelit. Soitellaan. Hei hei, soitellaan, vastasi Ensio.

Niin kävi, että sama painajainen toistui, ja Antti heräsi siihen. Silloin Antti rukoili Jeesusta Kristusta tulemaan ja auttamaan, niin että painajaiset loppuvat. Rukoillessaan Antti sai ajatuksen. Hän muisti, että hyllyssä oli hänen äitinsä vanha hartauskirja. Hän otti sen esiin, avasi ja luki sen päivän kohdan. Teksi alkoi Raamatun jakeella ensimmäisen Samuelin kirjan luvusta 7: "Jos te koko sydämestänne haluatte palata Herran luo, poistakaa keskuudestanne vieraat jumalat.”

Kirjassa kerrottiin Israelin Jumalaa loukanneen syvimmin se, että kansat turvautuivat hänen sijastaan itse tehtyihin puisiin ja kivisiin epäjumaliin odottaen niiltä apua. Mutta niiden takana olivat demonit, pahat henget, jotka johtivat kansoja harhaan ja tuhoon. Siksi Jumala lähetti oman ainokaisen Poikansa Jeesuksen Kristuksen maailmaan kukistamaan kaikki pimeyden vallat. Kun Jeesuksen sovintoveri vuoti ristillä, hän sovitti silloin kaikkien ihmisten synnit ottamalla niiden rangaistuksen kannettavaksen. Näin saatana menetti valtansa koko ihmiskuntaan. Kun Jeesus pääsiäisenä nousi kuolleista, myös kuoleman valta kukistettiin. Se, joka nyt turvatuu Jeesukseen, saa syntinsä anteeksi ja on vapaa myös kaikista saatanan valloista.

Antti luki hartausteksin mietteissään. Hän päätti tehdä niin kuin siinä kehotettiin. Seuraavana päivänä hän rikkoi ja murskasi tuon matkamuistona tuomansa naamarin, ja heitti palat roskiin. Sen jälkeen painajaiset loppuivat. Antti akoi aavistaa, että ihmisistä taistellaan näkymättömässä maailmassa. Ateisista oli tulossa kristitty.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 31.5.2021

Peliriippuvainen Aleksi

Aleksi Kainonen oli peliriippuvainen. Se oli alkanut vähästä. Jo koulussa hänen mielileikkinsä välitunnilla oli pennipotti. Yksi heitti pennin koulun kivijalkaan koettaen saada sen kimmahtamaan siitä mahdollisimman lähelle maahan iskettyä tikkua. Toiset perässä koettivat peräjälkeen samaa. Se, joka sai heittokierroksella penninsä osumaan tikkuun tai lähimmäs sitä, sai kaikki siihen mennessä heitetyt pennit.

Siihen aikaan Suomessa oli käytössä pennit ja markat. Markassa oli sata penniä, ja kioskilla yhdellä pennillä sai pennin nallen, viinikumisen hedelmäkarkin. Jos välitunnilla voitti vaikka viisi penniä, sai sillä jo suun täyteen karkkia. Aleksia kiehtoi ajatus helposta rahasta ja yhtä paljon mukana oli huumaantumista kilpailun tuomasta jännityksestä. Sitä Aleksi halusi lisää, ensin tiedostamattomasti, sitten tietoisesti. Pelin hurmassa arki suloisesti unohtui.

Kun hän vanheni, peli muuttui pokeriksi. Ensin hän voitti korteilla rahapelissä jonkun erän. Himo voittaa lisää kasvoi ylitsepääsemättömäksi. Pelaamisesta oli tullut Aleksille itsetarkoitus. Ennen pitkää hänen pelionnensa kääntyi. Hän ei ollut kyllin hyvämuistinen ja loogisesti ajatteleva osatakseen arvioida ja laskea mitkä kortit olivat kenelläkin pelaajalla jäljellä. Aleksi hävisi suuria summia ja huomasi olevansa korviaan myöten veloissa.

Selvitäkseen niistä hän otti lainaa, mutta pelasi samalla yhä lisää. Peli ei sujunut ja velkaantuminen jatkui. Jossain vaiheessa Aleksi joutui henkilökohtaiseen velkasaneeraukseen. Voisi sanoa että myös pääsi, sillä samalla hänen piti sitoutua peliriippuvaisten kuntoutusryhmään. Nöyryyttäväähän se oli, mutta inhottavaa oli myös luottotietojen menettäminen. Nyt Aleksi sai käyttöönsä vain pienen summan rahaa kuukaudessa. Ensin näytti siltä, että hän pääsisi irti peliaddiktiostaan. Mutta kerran eräänä viikonloppuna hän joi porukassa sen verran teräviä, että ote repsahti, ja Aleksi laittoi nimensä uuteen velkapaperiin, ja pelasi hetkessä suuren summan rahaa.

Kun krapula koitti, Aleksi tajusi mitä oli mennyt tekemään. Hän kauhistui ja joutui epätoivon kouriin. Ei tästä tule yhtään mitään. Suo siellä, vetelä täällä, hän voihki. Kaupungin katua kävellessään hän näki yllättäen maassa kaksikymppisen. Poimittuaan sen, hän lähti marketin tiskille ja oli ostamaisillaan setelillä pika-arpoja. Silloin hän näki miten eräs tutun näköinen kaveri viittilöi hänelle kassojen takaa lähellä ulko-ovea.

Siellähän olivat peliautomaatit. Aleksi käveli kassan läpi ja aikoi vaihtaa setelin kolikoiksi. Silloin tuo tuttu kaveri ojensi hänelle jonkin esitteen. Mikä se oli? Esite kertoi kaupungin laidalla pidettävästä telttakokoussarjasta, jossa tunnettu julistaja puhuisi ja rukoilisi sairaitten puolesta. Iltojen aiheet oli mainittu. Tänään aihe oli Aikamme epäjumalat. Aleksin läpi kävi kuin sähkövirta. Raha, pelaaminen, oli hänen epäjumalansa. Jospa hän saisi nyt apua. Vielä vuosi sitten Aleksi ei olisi ollut valmis kääntymään ongelmissaan Jumalan puoleen, mutta nyt hän oli.

Mutta miten päästä kokouspaikalle? Sinne oli matkaa parikymmentä kilometriä. Jos ostan bussilipun, en voi ostaa arpoja enkä pelata hedelmäpeliä. Mitä teen? pohti Aleksi. Tuntui kuin olisi tarvittu kauhakaivurin voimat estämään häntä kävelemästä pelikoneen luo. Juuri kun Aleksi oli työntämäisillään setelin rahanvaihtokoneeseen, hän huokasi apua taivaasta. Aleksi laski kätensä alas ja lähti ostamaan lipun linja-autoon.

Kokoukseen teltalle oli tullut satamäärin ihmisiä. Aleksi ei tuntenut heistä yhtäkään. Mutta kun julistaja kehotti paikallaolijoita astumaan eteen rukoiltavaksi, moni oli valmis noudattamaan kutsua. Heidän joukossaan lähti kohti puhujaa Aleksikin. Kun kaikki halukkaat olivat saapuneet teltan etuosaan, puhuja luki Raamatusta heille seuraavan Jumalan sanan: ” Juuri nyt on oikea hetki, juuri nyt on pelastuksen päivä.” Se oli toisen Korinttilaiskirjeen kuudennen luvun toinen jae.

Kalliit ihmiset, jatkoi puhuja. Olette tulleet tänne eteen päästäksenne irti riippuvuuksista, joita teillä on. Jeesus voi ja tahtoo vapauttaa teidät niistä. Juuri nyt on siihen oikea hetki, juuri nyt on pelastuksen päivä! Rukoilen nyt teidän puolestanne.

Julistaja rukoili Jeesusta tulemaan vapautusta pyytävien sydämeen ja katkomaan siteet kaikkiin riippuvuuksiin, jotka pitelivät näitä ihmisiä otteessaan. Ottakaa vastaan vapaus. Olkaa vapaat Jeesuksen nimessä! Sillä hetkellä Aleksi tunsi miten jokin hänessä kuin ratkesi irti ja vetäistiin pois. Tyhjäksi jääneen tilan Aleksi tunsi tulevan paikatuksi ehjällä ja terveellä. Hän huomasi olevansa vapaa!

Kun Aleksi käveli takaisin penkkiin, hän tajusi olevansa nyt vapaa entisestä elämästään. Hänen ajatuksensa olivat kääntyneet pois rahasta ja epäterveestä kokemusten etsimisestä. Sen sijalle oli tullut ajatuksia hänen lapsistaan ja entisestä vaimostaan, jotka hän oli hylännyt pelihimon viedessä miestä. Aleksi otti taskustaan puhelimen ja rukoili, että hän tavoittaisi heidät ja saisi pyydettyä anteeksi heille tuottamaansa syvää pettymystä ja kärsimystä.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 30.5.2021

Tervan tuoksu

Kaarlo istui kotikaupungissaan järven rannalla onkivapa kädessä. Hän oli juuri laittanut uuden madon koukkuun ja vapa oli jo kohotettu siiman laskemiseksi veteen. Silloin hänen ohitseen ajoi polkupyörällä Onni, joka kääntyi Kaarlon huomatessaan takaisin. Hei Kaarlo. Sinä se jaksat istua täällä kanavan rannassa päivästä toiseen. Saatko edes kaloja? Kaarlo tervehti Onnia hymyn noustessa kasvoille. Hei Onni. Kyllä tässä kannattaa aina istua. Näinhän nyt sinutkin. Mukava vaihtaa pari ajatusta. Kalojakin olen välillä saanut.

Entä miten paljon? kysyi Onni. Silloin tällöin enemmän, silloin tällöin vähemmän, joskus en ainoatakaan, vastasi Kaarlo hymyssä suin. Entä mitä lajia kaloja? kysyi Onni. Kaikenlaisia, mitä koukkuun on tarttunut, vastasi Kaarlo edelleen hymyillen. Särkiä, ahvenia, joku lahnanparkki ja kerran hauki koetti onneaan,vaan päätyi haaviini. Ai että enimmäkseen roskakaloja? totesi Onni. Kyllä niillä kaikilla on ollut kidukset, pää ja pyrstö ja niiden välissä ruoto ja siinä kiinni selkäfile molemmin puolin. Sen olen aina napannut mukaan jos en muuta, vastasi Kaarlo ja hymyili leveästi.

Enpä malttaisi moista, sanoi siihen Onni. Ei ole aikaa hukattavaksi. Jos haluan kaloja, lasken verkon tai katiskan. Se on tehokasta. Kalat verestän heti ja rannassa fileiksi ja sitten pakkaseen. On niin monta hommaa. Pitää ajatellla kaikki valmiiksi että ehtii kesän hommat syksyyn mennessä ja talven hommat kevääseen mennessä. Mitä hommia sinulla on? Kysyi Kaarlo hymyn kare suupielessä. Onnin otsa vetäytyi ryppyihin kuin taivas ukkospilviin. Laiturin rakennus mökille ja uusi kiuas rantasaunaan ja kotipihaan grillikatos ja sen alle patio ja sen ylle katos sateen varalle. Syksyllä pitää mennä hirviporukan kanssa metsästämään.

Vene pitää vahata ja kiillottaa ja moottori huoltaa ja talveksi nostaa ylös ja tehdä sille katos talveksi. Kotona odottaa lattiaremonttikin. Hiontaa ja lakkausta. Saunan sisus pitää tehdä uusiksi. Nykyinen on jo nuhraantunut. Entä mitä hommia sinulla on? kysyi Onni Kaarlolta. Kalastusta nyt tämä kesä. Pakastin puolilleen kalaa. Marjat kerään ja sienet. Syksyllä käännän soutuveneen rannassa kumolleen ja keväällä maaliskuussa tervaan ulkoa ja sisältä. Talvella pilkin kukkokaloja ja keväällä seuraan muutolintujen saapumista. Vaatteita paikkaan ja korjaan talvisydännä ja jouluksi paistan pipareita ja serkkupojalta ostamani luomukinkun. Eipä tässä sen enempää, päätti Kaarlo puheensa.

No tuntuupa sinun elämäsi aika yksitoikkoiselta. Etkö kaipaa vaihtelua ja haasteita? kysyi Onni Kaarlolta. Minulle on ilo herätä terveenä uuteen päivään ja keittää kupillinen hyvää tuoksuvaa kahvia. Sitten lähden tänne rantaan. Saan nähdä taivaan pilvineen ja aurinkoineen. Saan jännittää miten kala syö. Metsässä nautin sen tuoksusta ja puitten huminasta. Iloitsen maukkaista mustikoista, suomuuraimista, vadelmista, puolukoista, kanttarelleista, tateista ja rouskuista. Joskus poikkean torilla rupattelemaan tuttujen kanssa. Syksyn pimeillä avaan hyvän kirjan ja toisenkin. Talvella hiihto vie miestä ja jouluna sen sanoma lämmittää sydäntä. Ja kun kevät tekee tuloaan, menen rantaan ja nautin kantotervan tuoksusta ja haaveilen souturetkistä ja kahvihetkistä saarten nuotiopaikoilla.

No enpä jakaisi noin peruselämää vuodesta toiseen, totesi Onni. Minä kaipaan vaihtelua ja uusia kokemuksia ja haasteita. Haluan kehittyä ja kehittää itseäni ihmisenä, Onni jatkoi. Kaarlo, edelleen hymy kasvoillaan kääntyi Onnia kohti. Minä puolestani olen löytänyt rauhan yksinkertaisista asioista. Nyt kun olen eläkkeellä ja työn paineista vapaa, nautin kun saan aloittaa päiväni kiireettömästi. Se ei tarkoita, etten ajattelisi tai kokisi mitään. Lepo on päin vastoin inspiroinut minua löytämään elämän sävyt. Ne olivat kadonneet kiireen ja stressin alle.

Nyt jo osaan, Luojan kiitos, pysähtyä nauttimaan auringon nousun ja laskun luomista rikkaista sävyistä taivaalla. Koen jälleen jännityksen kun näen veden renkaat punaisen kohon ymärillä sen pompahtaessa pinnan alle. Ennen vain katsoin, mutta ajatukseni riensivät kaukana siitä mitä silmäni näkivät. Elin, ja olin kuitenkin enemmän haamu kuin todella elävä. Nyt nautin siitä, että jälleen koen minulle tapahtuvan tässä ja nyt. Yksinkertaisen elämän sävyt ovat rikkaudessaan runsaat, jopa ylenpalttiset. Ja paras on vielä edessäpäin. No mikä? kummeksui Onni. Se mitä silmä ei nyt näe, mutta kerran sinne pääsee, taivaan ihanaan kirkkauteen, eikä ilo siellä pääty milloinkaan.

Herra, sinä ilahdutat minua teoillasi, minä riemuitsen sinun kättesi töistä. Psalmi 92:5

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 29.5.2021

Rakennus

Risto rynkytti ulko-ovea. Se oli suljettu. Palellun! Pakkanen jäädyttää minut kuoliaaksi! Risto koetti kietoa vaatteitaan tiukemmin ylleen. Se ei auttanut. Viima tunki niiden läpi pureutuen kiinni ihoon. Risto katsoi epätoivoissaan ovea. Hän kolkutti. Hän hakkasi sitä nyrkeillään ja potki jaloillaan. Ketään ei tullut avaamaan. Oli sunnuntai. Ketään ei näkynyt ympärillä. Kaikki olivat paossa pakkasta. Sitten Risto näki maassa putkenpätkän. Mistä lie pudonnut. Risto otti putken ja iski sillä ovessa olevaa pientä lasista ikkunaa. Se sälähti kappaleiksi. Nyt Risto sai ulko-oven avatuksi. Vielä piti rikkoa lasinen sisäovi. Vihdoinkin lämpimässä! Autuas olo valtasi Riston. Paleleminen lakkasi. Pian kuului askelia. Älkää liikkuko! Olette tunkeutunut luvatta tähän kirkkoon. Poliisi tulee pian ja vie teidät kuulusteltavaksi.

Mutta olen tämän seurakunnan kirkkoherra! Risto parkaisi. Mikä on nimenne? kysyi vartija. Risto Maanselkä, sai Risto vastatuksi. Häntä oli alkanut puistattaa. Ei tämän seurakunnan kirkkoherra ole sen niminen. Valehtelette! Mutta olen jo eläkkeellä. Olen se edellinen kirkkoherra. Ihan sama kuka olette, sanoi vartija. Poliisi saa ottaa selville teidän henkilölliyytenne. Risto vaikeni. Sitten hän kysyi: miksi tämä kirkko oli suljettu, vaikka on sunnuntai ja kello on aamukymmenen? Hyvä kysymys, sanoi vartija. Sitä ihmettelen itsekin. Olen kuullut selityksen, jonka mukaan papit kyllästyivät pieneen kävijämäärään ja päättivät pitää täällä jumalanpalveluksia vain joka toinen viikko. Risto katsoi vartijaa epäuskoisena. Miten se on mahdollista! Kirkkolaki määrää, että pääkirkossa on oltava joka sunnuntai palvelus klo 10.

Se oli kai ennen niin, vastasi vartija. Ajat ovat muuttuneet. Kuulin sellaistakin, että tämä kirkko oltiin vähällä myydä teatteriksi. Seurakunnalla ei ole enää oikeastaan varaa näin suureen kirkkorakennukseen, vartija jatkoi. Miten niin? kysyi Risto. Kirkkoon kuuluu kuulemma vain 15 prosenttia kaupungin asukkaista. On jouduttu luopumaan paljosta, vastasi vartija. Risto kuunteli vartijaa epäuskoisena ja ajatteli: Miten tässä on päässtyt käymään näin? Sitten hän alkoi muistaa. Eroaalto oli alkanut jo kauan ennen hänen aikaansa. Siihen oli hiljaa sopeuduttu, mutta ei oltu lähdetty tosissaan ponnistelemaan jäsenkadon pysäyttämiseksi. Nyt Risto ymmärsi että se olisikin ollut väärä motiivi saada uusia seurakuntalaisia. Luvut ovat lukuja mutta ihmiset ovat ihmisiä.

Saanko käydä sakastissa ennen kuin poliisit tulevat? kysyi kirkkoherra. Vartija saatteli Riston sakastiin. Sen seinällä oli vielä kirkon 30-vuotisjuhlien aikaan sinne ripustettu kehyksellinen tekstitaulu, jossa oli kohta Raamatusta. Risto luki:

”Hän liittää koko rakennuksen yhteen niin että se kasvaa Herran pyhäksi temppeliksi, ja hän liittää teidätkin Hengellään rakennuskivinä Jumalan asumukseen.” Efesolaikirje 2: 21-22.”

Lukiessaan Jumalan sanoja Risto ajatteli: Tässä on kerrottu oikea motiivi tehdä työtä seurakunnassa. Julistaa evankeliumia Jeesuksesta Kristuksesta ainoana Pelastajana kaikille koko kaupungissa, sen toreilla, kujilla ja aitovierillä. Etsiä eksyneitä ja palauttaa kadonneet Jeesuksen pelastavaan yhteyteen. Tehdä työtä Jumalan elopelloilla niin, että Jumalan asumus, hänen elävä seurakuntansa kasvaisi ja voisi hyvin. Jumala ei halua kenenkään joutuvan kadotukseen, vaan saavan syntinsä anteeksi ja pääsevän kerran taivaan kotiin. Niin, pohti Risto vielä: Jumalalla on vain eläviä lapsia, joissa hänen Pyhä Henkensä saa asua. Kuolleet kivet ovat hengettömiä ja kylmiä.

Sellainenko tästä kirkosta ja seurakunnasta on tullut? Vain kuolemaa, välinpitämättömyyttä, käsittämätöntä sokeutta ihmisten hädästä ja tarpeesta kohdata elävä Jumala ja löytää hänessä lohdutus ja elämän tarkoitus. Ristoa alkoi puistattaa aivan hirveästi. Äkkiä hän havahtui omassa sängyssän. Kuume oli noussut ja hän vapisi kuin horkassa. Unennäkö kummitteli vielä hänen mielessään. Se oli ollut poikkeuksellisen pitkä ja elävä. Ei kai se ollut enneuni? Risto rukoili huoaten ettei se olisi. Sitten hän nousi, otti särkylääkettä ja asettui uudelleen petiin paksujen peittojen alle. Jospa uni tulisi. Mutta äskeistä näkyä hänen ei tehnyt mieli katsella toista kertaa.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 28.5.2021

Paavalin jalanjäljillä

Damaskoksen kaupungissa oli tapahtumassa suuria. Kuitenkaan siitä eivät tietäneet kuin harvat. Eräs sokeutunut mies oli viety Suoralle kadulle Juudaksen taloon. Mies oli ollut kolme päivää syömättä ja juomatta. Ne päivät hän oli rukoillut.

Kolmen päivän kuluttua talon oveen koputettiin. Siellä oli Ananias,Jeesuksen opetuslapsi. Näin Apostolien teot välittävät meille tämän tapahtuman: ”Ananias lähti. Hän meni sisälle taloon, pani kätensä Saulin päälle ja sanoi: "Saul, veljeni! Herra on lähettänyt minut -- Jeesus, joka ilmestyi sinulle, kun olit matkalla tänne. Hän lähetti minut, jotta saisit näkösi takaisin ja täyttyisit Pyhästä Hengestä."(Apost.9:17)

Tämä mies, Saul, kastettiin. Jossain vaiheessa häntä alettiin kutsua Paulukseksi, Paavaliksi, joka oli hänen roomalainen nimensä. Pian hän todisti juutalaisille Jeesuksesta, jonka seuraajia hän oli vainonnut. Siitä seurasi, että monet juutalaiset alkoivat vainota häntä.

Paavalista tuli Jeesus-uskon voimakkain ja suurin tulkki. Ilman hänen Raamattuun talletetttuja kirjeitään *) emme ymmärtäisi ja tuntisi Vapahtajaa niin kuin nyt. Emme myöskään osaisi elää kristittyinä niin kuin nyt. Apostoli Paavali on tulkki juutalaisuuden ja kristinuskon välillä. Kirjeessään Rooman kaupungin kristityille hän kertoo mitä tarkoittaa, että Jeesuksessa täytettiin Jumalan laki, jota yksikään ihminen ei ole kyennyt täyttämään.

”Laki itse on silti pyhä, ja käsky on pyhä, oikea ja hyvä.” ” Onko nyt hyvä (=Jumalan laki) tuottanut minulle kuoleman? Ei toki, vaan synti. Jotta synti paljastuisi synniksi, se tuotti minulle hyvän (=Jumalan lain) avulla kuoleman. Näin käsky teki synnin vielä monin verroin pahemmaksi.” ”Minä elin ensin ilman lakia, mutta kun lain käsky tuli, synti heräsi eloon ja minä kuolin. Näin käsky, jonka oli määrä antaa elämä, tuottikin minulle kuoleman. Saatuaan lain käskystä aiheen synti käskyn avulla petti ja surmasi minut.” ”Mitä meidän on siis sanottava? Onko laki syntiä? Ei toki. Mutta vasta lain vaikutuksesta tulin tuntemaan synnin. Himo olisi ollut minulle tuntematon asia, ellei laki olisi sanonut: "Älä himoitse." (Room.luku 7)

Kristityiksi tulleet on Jeesuksen ristinkuoleman ja ylösnousemuksen tähden vapautettu tästä synnin tähden ihmisille kuolemaksi tulleesta laista. ”Mikään kadotustuomio ei siis kohtaa niitä, jotka ovat Kristuksessa Jeesuksessa. (Pyhän) Hengen laki, joka antaa elämän Kristuksen Jeesuksen yhteydessä, on näet vapauttanut sinut synnin ja kuoleman laista. Jumala teki sen, mihin laki ei pystynyt, koska se oli ihmisen turmeltuneen luonnon vuoksi voimaton. Syntien sovittamiseksi hän lähetti tänne oman Poikansa syntisten ihmisten kaltaisena.” (Room.8)

Ennen lain antamista oli tullut Abrahamille annettu lupaus: ”Mitä sanovat kirjoitukset? "Abraham uskoi Jumalan lupaukseen, ja Jumala katsoi hänet vanhurskaaksi." (Room.4:3) . Pelastus annetaan yksin uskosta, yksin armosta sille, joka uskoo, että Jeesus on Jumalan Poika. Sen Paavali kertoo kirjeessään Rooman kaupungin kristityille. Siksi Paavali myös niin kiivaasti vastustaa kirjeessään Galatian seurakunnille ympärileikkauksen, juutalaisen liiton merkin käyttöönottoa kristillisissä seurakunnissa. Paavali toteaa, että joka sen tekee, on velvollinen täyttämään koko lain. Ja siihen ei kukaan kykene, eivät edes juutalaiset.

Jos ympärileikkaus olisi otettu käyttöön kristittyjen kesken, kristinusko olisi ennen pitkää sulautunut takaisin juutalaisuuteen. Samalla olisi menetetty Jeesuksen ristillä valmistama syntien anteeksiantamus, joka otetaan vastaan uskomalla Jumalan lupaus Jeesuksesta. Hän on Jumalan uhrikaritsa, joka pois ottaa maailman synnit. ” Johannes näki Jeesuksen tulevan tykönsä ja sanoi: "Katso, Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin!”(Joh.1:29)

Apostoli Paavali oli myös aikansa tehokkaimpia lähetystyöntekijöitä. Hän teki kolme lähetysmatkaa, joista Apostolien teot kertovat. Jumala kuljetti Paavalin Jerusalemista nykyisen Turkin läpi Rooman kaupunkiin, jossa hän kärsi uskonsa tähden marttyyrikuoleman. Sitä ennen hän kävi myös Kreikassa ja Kyproksen ja Maltan saarilla. Paavalin työn ansiosta kristinuskosta alkoi tulla kansainvälinen uskonto. Sellainen kristinusko on ollut alusta lähtien.

Helluntaina, kristinuskon syntymäpäivänä, oli Jerusalemissa koolla juutalaisia useasta maasta. Kun Jeesus silloin lähetti opetuslapsilleen lupaamansa Pyhän Hengen, he kaikki saivat kuulla evankeliumin omalla äidinkielellään opetuslasten kertomana. Näin Apostolien teot kertoo: ” Kuinka me sitten kuulemme kukin oman synnyinmaamme kieltä? Meitä on täällä partilaisia, meedialaisia ja elamilaisia, meitä on Mesopotamiasta, Juudeasta ja Kappadokiasta, Pontoksesta ja Aasian maakunnasta, Frygiasta, Pamfyliasta, Egyptistä ja Libyasta Kyrenen seudulta, meitä on tullut Roomasta, toiset meistä ovat syntyperäisiä juutalaisia, toiset uskoomme kääntyneitä, meitä on kreetalaisia ja arabialaisia -- ja me kaikki kuulemme heidän julistavan omalla kielellämme Jumalan suuria tekoja."(Apost.2)

Me suomalaiset kristityt olemme aina olleet osa kansainvälistä Jeesuksen omien perhettä. Kun kerran saavumme taivaaseen, saamme nähdä toisemme. Näin siitä kerrotaan Ilmestyskirjassa: ” Tämän jälkeen näin suuren kansanjoukon, niin suuren, ettei kukaan kyennyt sitä laskemaan. Siinä oli ihmisiä kaikista maista, kaikista kansoista ja heimoista, ja he puhuivat kaikkia kieliä. He seisoivat valtaistuimen ja Karitsan edessä yllään valkeat vaatteet ja kädessään palmunoksa ja huusivat kovalla äänellä: -- Pelastuksen tuo meidän Jumalamme, hän, joka istuu valtaistuimella, hän ja Karitsa!(Ilmestyskirja 7:9)

Meidän kristittyjen koko elämä suuntautuu kohti tätä taivaallista kotia. Sillä kaikki näkyvä todellisuus on ajallista ja katoaa kerran, mutta meille nyt näkymätön todellisuus, Jumalan taivaallinen valtakunta tulee kerran ja pysyy iankaikkisesti.

*) Apostoli Paavalin kirjeet on kirjoitettu 50-60-luvuilla j.Kr. (=j.a.a.)

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 27.5.2021

Kalebin hengessä

Taavetti Teräväinen katseli kaupungin uutta karttaa ja vertasi sitä vanhaan, joka oli julkaistu 50 vuotta sitten. Kaupunki oli kasvanut tuona aikana melkoisesti. Samalla sinne oli muuttanut väkeä muualta Suomesta ja sukupolvet olivat vaihtuneet. Samalla ajankulu oli muuttanut ihmisten ajatus-ja arvomaailmaa. Siitä kertoi myös runsas luterilaisesta kirkosta eroaminen. Se oli totta myös täällä, Hinttaanmaalla. Jotkut Hinttaanmaan seurakunnan työntekijöistä olivat alkaneet puhua seurakunnan saattohoidosta.

Heidän mielestään tilanne oli toivoton eikä kehitystä voinut muuttaa. Kahden sukupolven kuluttua Hinttaanmaan seurakunta olisi muisto vain. Taavetti Teräväinen oli ollut tämän seurakunnan luottamusmiehenä kohta kolmekymmentä vuotta. Hänen sielunsa puhui toista kieltä kuin noiden seurakunnan alasajajien. Näitä pohtiessa hänen mieleensä tuli usein kohta Joosuan kirjan neljännestätoista luvusta. Se oli Taavetille niin rakas ja tärkeä, että hän kaivoi tastustaan esiin kännykän ja avasi raamattuohjelman ja luki: ”Kaleb sanoi Joosualle: Toverini, jotka olivat käyneet siellä minun kanssani, lannistivat kansan rohkeuden, mutta minä pysyin uskollisena Herralle, Jumalalleni.”

Taavetti muisteli Israelin kansan matkaa Egyptisä luvattun maan rajalle. Jumala toi heidät sinne nopeasti. Mutta kahdestatoista tiedustelijasta vain kaksi oli tuonut sieltä rohkaisevan viestin sanoen että maa on helppo valloittaa. Sensijaan kymmenen muuta tiedustelijaa olivat pelotelleet kansan pahanpäiväisesti kertoen anakilaisista, jättiläiskokoisista ihmisistä, jotka olivat heidän mielestään mahdottomia valloittaa, samoin kuin kaikki linnoitetut kaupungit. Mutta nuo kaksi, Joosua ja Kaleb olivat sen sijaan luottaneet Herraan ja nähneet, että Herran avulla maan valtaaminen sujuisi kuin lasten leikki.

Onko nyt oman seurakuntani työntekijäjoukko muuttumassa sellaisiksi valittajiksi kuin nuo kymmenen tiedustelijaa kauan sitten, ajatteli Taavetti. Minä olen ja haluan olla kuin Kaleb. Herran avulla kaikki onnistuu. Myös se, että tämä sukupolvi tavoitetaan Herralle tässä kaupungissa. Taavetti oli nyt matkalla kirkkoneuvoston kokoukseen, jossa pohdittiin seurakunnan tulevaisuutta. Hänen taskussaan oli paperi, josta hän oli keskustellut etukäteen useitten muitten luottamusmiesten kanssa. Paperi sisälsi ehdotuksen suuren huoneiston hankkimisesta uudesta Joenmäen kauppakeskuksesta. Taavetti oli saanut puhutuksi liki enemmistön puolelleen.

Niin vain kävi, että Taavetin ideasta tuli totta. Kauppakeskus valmistuisi sopivasti ensi vuonna joulusesonkiin mennessä. Siihen mennessä kirkkoherra Jaarasella oli aikaa ajaa uusi toimintastrategia sisään työntekijöidensä mieliin ja kalentereihin. Tästäkin oli keskusteltu kirkkoneuvostossa. Seurakuntaan oli tulossa työnohjausjakso, jossa hahmoteltaisiin sen toiminta kokonaan uudelleen. Muutos ei olisi vain kosmeettinen, vaan syvälle käyvä. Siksi muutoksen ytimessä oli teologisen ajattelun muutosmalli.

Sekin oli Taavetti Terväväisen ideoima. Hän oli tutustunut Englannin anglikaanisen kirkon uudistuneisiin seurakuntiin netin välityksellä. Tämä kirkkohan on meidän sisarkirkkomme, jonka kanssa meillä on myös työntekijöitten vaihtosopimus. Sieltä voi tulla papiksi tänne ja päinvastoin, pohti Taavetti. Nyt sieltä oli tulossa vuodeksi pastori John McCaine kouluttamaan Hinttaanmaan seurakunnan papistoa ja muita työntekijöitä armollisuuden ja läsnäolevan palvelun teologiasta. Englannissa moni seurakunta oli uudistunut ja siirtynyt nykyaikaan ja lähtenyt tavoittamaan kaupungistuneita nuoria aikuisia menemällä heidän keskelleen.

Siitä oli saatu hyviä kokemuksia. Tämän kaltainen yhteisöllisyyden herätys tarvitaan meilläkin, ajatteli Taavetti. Kun Pyhä Henki saa johdattaa meitä uuteen ja kohti ihmistä, syntyy hyvää jälkeä. Uskon vakaasti, että ulospäin suutautuva, tavoittava ja Jeesuksen muuttavaan läsnäoloon ja voimaan uskova seurakunta kasvaa, sisäänpäin lämpiävä taas alkaa kuihtua. Meidän on tehtävä niin kuin Jeesus sanoo: mentävä kaikkeen maailmaan, myös tässä kaupungissa ja kerrottava sille hyvä uutinen Jeesuksesta tämän ajan kielellä.

Taavetti odotti kovasti pastori McCainen saapumista. Kun häntä sai kuulla ensimmäisen kerran, Taavetin sydän sykähti. Tämän miehen Herra lähetti tänne! Hän antaa uuden toivon ja rohkeuden toivottomuuteen vajoamassa oleville seurakuntamme työntekijöille! Herran kanssa valloitamme tämän kaupungin Herralle! Tätä Taavetti rukoili kiittäen koko sydämensä pohjasta.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 26.5.2021

Jumala ei kadu kutsumistaan

Timo oli lastenleirillä. Siellä puhuttiin Jeesuksesta. 8-vuotias Timo kuunteli mielellään kertomuksia Raamatusta. Hän eläytyi Nooan arkin rakentamiseen ja vedenpaisumukselta pelastumiseen. Hän koki olevansa mukana Israelin kansan matkassa Mooseksen johdolla halki Punaisen meren. Kun tuleva Isrelin kuningas Daavid voitti suuren Goljatin, Timo oli sotilaiden mukana seuraamassa tuota ihmeellistä taistelua. Kun leirin raaamtunopettaja kuvasi miten Jeremia sai Jumalalta kutsun profeetan tehtävään, kosketti se Timon sydäntä.

Ruokailun jälkeen Timo jäi selaamaan ruokasalin päädyssä telineellä olevaa Raamattua ja luki sieltä vielä itsekseen Jumalan sanoja Jeremian kirjan alusta: ”Jo ennen kuin sinut äidinkohdussa muovasin, minä valitsin sinut. Jo ennen kuin sinä synnyit maailmaan, minä pyhitin sinut omakseni ja määräsin sinut kansojen profeetaksi.” Timo koki noita sanoja lukiessaan sydämessään jotain erikoista. Aivan kuin Jumalan sanat olisivat irronneet Pyhän kirjan lehdiltä ja laskeutuneet kultaa hohtavina hänen sisimpäänsä.

Vielä illalalla nukkumaan mennessään Timo koki lämpöä ja säteilyä, joka huokui hänen sydämestään juuri siitä kohdasta minne Jumalan sanat olivat uponneet. Timo nukahti ja näki pian unta, että oli saarnaamassa suurelle joukolle ihmisiä. ”Tehkää parannus ja uskokaa evankeliumi!” hän huusi torille kokoonetuneelle väelle, nuorille ja vanhoille, lapsille ja aikuisille. Siihen unikuva hävisi. Aamulla unessa lausutut sanat tulivat hänen mieleensä. Aamupalalla Timo kysyi löytyikö Raamatusta tuollaista huudahtusta.

Voi kyllä löytyy, vastasi leirin raamattuopettaja. Otetaanpas Raamattu esiin. Ne ovat Jeesuksen sanat Markuksen evankelimin ensimmäisessä luvussa. Jeesus sanoi: "Aika on täyttynyt, ja Jumalan valtakunta on tullut lähelle; tehkää parannus ja uskokaa evankeliumi". Timo luki sanat lumoutuneena vielä itsekseen. Kun leiri päättyi, Timo kertoi kotonaan näkemästään unesta. Äiti ja isä kuuntelivat välinpitämättömänä. Muuten he olivat kyllä kiinnostuneita Timon leirikuulumisista.

Aikaa kului ja Timo oli jo 13-vuotias. Kerran illalla televisiosta tuli raamattuaiheinen elokuva, joka kertoi Israelin erämaavaelluksesta Mooseksen johdolla. Silloin hän muisti lastenleirillä näkemänsä unen. Palautunut unikuva oli hyvin todellisen tuntuinen. Timo hätkähti ja sulki television. Häntä alkoi väsyttää ja hän meni nukkumaan. Aamulla unikuva oli haalistunut. Ennen pitkää hän unohti sen.

Kun Timo vuosia myöhemmin oli painamassa ylioppilaslakkia päähänsä koulun juhlasalissa, hän näki yleisön joukossa vanhan naisen. Se oli Hanna, lastenleirin raamattuopettaja. Samassa leirillä nähty uni palautui Timon mieleen. Nyt muisto nähdystä unesta ei ottanut kadotakseen. Seuraavana aamuna heräämisen kynnyksellä hän näki edessään suuren ihmisjoukon ja itsensä puhumassa heille Jumalan valtakunnasta.

Timo rukoili mitä hänen pitäisi tehdä. Tässä oli nyt jotain enemmän kuin hänen oma ajatuksensa. Sitten Timo etsi tutun leiriopettaja Hannan puhelinnumeron ja soitti tälle. He sopivat tapaamisen eräässä kaupungin kahvilassa. Timo yllättyi kun Hanna heti ojensi hänelle lehtisen, jossa kerrottiin syksyllä alkavasta nuorten aikuisten lähetystyöhön valmentavasta koulutuksesta. Tässä se oli! Hän rukoili Hannan kanssa johdatusta asialle. Syksyllä Timo huomasi olevansa Helsingissä lähetykoulutusviikonlopussa kymmenen muun nuoren aikuisen kanssa. Siitä aukesi Timolle tie, joka johti hänet raamatunopettajaksi Thaimaahan.

Jumala ei peruuta lahjojaan eikä antamaansa kutsua. Roomalaiskirje 11:29

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 25.5.2021

Mitä missä milloin

Kaksi seurakunlaista keskusteli torilla keskenään. Mitä mieltä olet Matti tuosta Einarista? kysyi Ville. Hän vaikuttaa ensin mukavalta, mutta sitten ei ole kadulla näkevinäänkään. Niin, totesi siihen Matti, olen pannut merkille että välillä hän tuntee ja välillä kävelee kylmän viileästi ohi. Samaa on sanonut Jussi ja Lassekin. Taitaa luulla Einari olevansa jotain erikoista. Hei! Tuolla se mies tulee!

Kas, mitäs veljet, sanoi Einari ja heilautti kättään kun tuli Matin ja Villen kohdalle. He eivät olleet huomaavinaankaan Einaria. Hei veljet! Miten menee? Silloin Matti käänsi vaivautuneena päänsä Einaria kohti ja nyökkäsi ynseästi. Saman teki Ville. Einari pysähtyi ja kyseli mitä mieltä veljet olivat alkukesän säästä. Eihän tätä paljon talvesta erota, hän veisteli. Nhm, vastasivat veljet. Täytyy tästä lähteeä kaupoille. Moikka!

Einari jäi paikoilleen seisomaan hölmistyneenä. Mitä nyt? Sanoinko jotain väärin? Olin juuri kertomaisilleni veljille, että sain vihdoinkin silmälasit, joilla näen kunnolla lähelle ja kauas. Minun silmilleni ei löytynyt helpolla sopivia linssejä. Mutta kas, tuolta tulee Laina. Moi Laina! Mitä kuuluu? No muuten hyvää mutta juuri nyt vähän huonoa. Kerro, mistä kiikastaa, sanoi Einari osanottavasti. Kävin eilen tuomasmessuryhmän kokouksessa, kun sinne oli pyydetty mukaan uusia avustajia. Niin, sattuiko siellä jotain? Kyseli Einari.

Kyllä oli tyly vastaanotto. Kun avasin oven, niin sisällä oli kova meno päällä. Yksi haki yhtä ja toinen toista tavaraa. Kukaan ei huomannut minua ollenkaan, kunnes kysyin mistä löydän ryhmän vetäjän. Tuolla, vastasi joku mies tylyllä äänellä, Tuo nainen jolla on raidallinen pusero. Kun sitten kysyin häneltä tarvitaanko täällä uusia avustajia ja mainitsin lehti-ilmoituksen, hän vastasi ohi kiiruhtaessaan: Voi voi, se vanha ilmoitus oli taas lehdessä. Ehei, ei täällä tarvita uusia, on jo liikaakin väkeä. Ja samalla nainen kipitti jonnekin pois näkyvistä.

Olipa se kokemus, vastasi Einari. Ei taida tehdä mieli mennä enää siihen ryhmään? Ei todellakaan! Ajattelin vaihtaa seurakuntaa. Ihanko totta, sanoi Einari. Mihin ainot liittyä? No tuohon mikä näkyy tuolla torin toisella puolella. Ai tuohon? Juuri siihen, vastasi Laina. Sinuna harkitsisin vielä, sanoi Einari. Kuinka niin? Kysyi Laina. No kun minä kuulin viime viikolla, että sen seurakunnan pastorin vaimo oli kuukausi sitten huomauttanut suureen ääneen yhdelle seurakunta-aktiiville tähän tapaan: Pitääkö tuolla naisella olla täällä tuo punainen hattu päässä! Sen olivat kuulleet monet paikallaolijat. Laina katsoi Einaria suu hämmästyksestä selällään. Nii-in, sanoi Einari. Arvaa tuleeko tuo punahattu enää koskaan tuon seurakunnan tilaisuuksiin?

En takuulla mene! Sanoi Laina. Mitä? Oletko sinä tuo punahattuinen nainen? Olenpa hyvinkin. Mutta Einari hyvä, nyt olit erehtynyt seurakunnasta. Se hattuepisodi tapahtui naapurikunnassa. Jätin sen seurakunnan ja siirryin toiseen, ja olen nyt jättämässä sen ja muuttamassa tuohon tuolla, sanoi Laina. Niin mutta tuolla näkyvään seurakuntaan tuli juuri uusi pastori, Nietaanperä. Mitä? huudahti Laina. Miten se voi olla mahdollista? Kuulin sellaista, että hän oli jo pitkään aikonut vaihtaa sinne pastoriksi, jos tulisi valituksi. Suo siellä, vetelä täällä, huokasi Laina.

Juuri silloin torin poikki Lainaa ja Einaria kohti käveli pastori Nietaanperän vaimo. Laina katsoi mihin suuntaan paeta, mutta äkkiä hänen kenkänsä lipesi katukivien väliin ja hän jäi jumiin. Siinähän se Laina,on! pastorin vaimo sanoi kovalla äänellä. Ja kun minua on niin kaduttanut se mitä sanoin, tai tulin sanoneeksi sinun punaisesta hatustasi. Pyydän tuhannesti anteeksi sinulta Laina! Laina koetti päästä liikkeelle eikä ensin ollut huomaavinaan pastorin vaimoa. Mutta kun kenkä ei ottanut irrotakseen, hänen oli pakko kohdata inhoamansa nainen.

Pitäisi sinun ymmärtää mikä loukkaa toista, hän sanoi pastorin vaimolle. Niin pitäisi, vastasi vaimo, mutta minä olen välillä niin auttamattomasti kaavoihin kangistunut. Laina kuunteli yhtenä kysymysmerkkinä. Niin, minä vain olin tottunut ajattelemaan että juhlatilaisuuksissa pitäisi olla aina musta hattu. Laina tuijotti pastorin vaimoa ihmeissään. Olet sinä tosiaan vanhanaikainen. Olen sen nyt huomannut ja pyydän vielä anteeksi. Laina ei vastannut mitään. Pastorin vaimo lähti.

Viimein Laina sai kengänkannan irti katukivetyksestä. Hän oli juuri lähdössä kun hänen kännykkänsä soi. Hei, onko siellä Laina Laitinen, olen se tuomasmessuryhmän vetäjä. Hei, vastasi Laina kylmällä äänellä. Anteeksi se tyly vastaus ryhmäkokouksessa ja se vanha lehti-ilmoitus. Olen ollut vain niin kiireinen. Pari avustajaa ei pääsekään paikalle messuun. Voisitko sinä kuitenkin tulla? Ja vielä pahoittelen tylyyttäni. Laina katsoi Einaria. Sitten hän katsoi jonnekin kaukaisuuteen. Laina? Haloo, kuului puhelimesta.

Sinä, Herra, olet hyvä, sinä annat anteeksi, runsain mitoin sinä jaat armoasi kaikille, jotka sinua avuksi huutavat. Psalmi 86:5

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 24.5.2021

Karta pahhoo sannoo

Matin puhelin soi. Joko taas, kuka nyt? Matti ähisi. Hyvää päivää! Onko puhelimessa Kuusikuja kuuden omistaja.....en ole, tästä talosta on vielä velekoo satatuhatta euroo! hönki Matti luuriin. No sittenhän soitin sopivaan aikaan, jatkoi mies puhelimessa, me tarjoamme teille markkinoiden kenties edullisinta lainojen keskittämistä pankkiimme...Keskittäkää ne ihteenne! puhisi Matti, meidän lainalla on jo nollakorko.....ja napsautti päättävästi puhelun poikki.

No mutta Matti! Olisit voinut olla vähän ystävällisempi, sanoi Matin vaimo Vieno, joka sattui kuulemaan Matin äksyilyn. Työtään se myyjäparka vain koetti tehdä. Vaan kun se oli jo viides soittaja parin viikon sisään, Matti ärisi. No eihän se tee kuin soiton joka toinen päivä eikä edes sitäkään, naputti Vieno. No voithan sinä vastata kun seuraava kauppamies soittaa! märisi Matti suu mutrussa. Niin voinkin, vastasi Vieno.

Prrr, prrr. Matin puhelin soi puolen tunnin kuluttua. Hei, soitan C-lehdistä, onko puhelimessa itse tilaaja Matti Korkeamäki? Te olette tilanneet meiltä Puutarhalehden. Nyt siitä olisi....hetkinen, keskeytti Matti, annan tämän vaimolleni, hän on puurarhaihmisiä. Ahaa, kiitos, vastasi puhelinmyyjä.

Täällä Vieno Korkeamäki, mistä olikaan kysymys? Ai Puutarhalehdestä? Millainen tarjous teillä on? Aikaa kului, ja Vieno puhui vielä. Hei Vieno, minun pitää lähteä kaupungille, tarvitsen puhelimen mukaan! Vieno katsoi Mattiin ja teki vaikenemista tarkoittavan eleen. Matin kasvot alkoivat punoittaa. Vieno luki Matin illmeitä ja totesi puhelinmyyjälle: nyt minun täytyy lopettaa. Mieheni tarvitsee tämän puhelimen mukaansa. Ymmärrän, vastasi ääni puhelinkoneesta. Kiitos, teit erinomaisia valintoja, kuulemiin!

Mitä, mitä menit tekemään!? Huusi Matti Vienolle. Et kai tilannut mitään? Vieno oli vaikean näköinen: E-enhän minä juuri mitään...Vai ei mitään! raivosi Matti. Kakista heti ulos! No tuota, vain Kodin ekstrasisustuslehden ja sinulle Askartele unelmasi-lehden ja meidän Maijun tytölle Airille Kauneimmat väritystehtävät-lehden. Vienon ääni vapisi ja hän kumartui katsomaan keittiön pöytää kuin paetakseen Matin katsetta.

Mitä mitä tämä on! hurjaili Matti. Sinä menit tilaamaan minun lehtitililläni varmaan kahdensadan euron edestä lehtiä!!! Kahden ja puolen sadan, kuiskasi Vieno. Matin suu jäi ammolleen. Nämä kyllä maksat itse! Siinä sitä nähdään kun ei naisella ole yhtään kykyä sanoa ei! Voi voi! Onneksi minä pidän tuollaiset myyjänrotaleet kurissa!

Mutta Matti-hyvä, parahti Vieno ja puhkesi kyyneliin. Etkö tajunnut kuka tuo myyjä oli? No myyjä kun myyjä, mitä väliä sillä on? Matti pauhasi. No sano sitten kuka! Hän oli sinun siskosi Tuijan tytär Sanna. Hän sai kesätöitä Lehtitalon puhelinmyyjänä. Matin suu loksahti aivan auki. Siis meidän Sanna? Niin, se kävi selväksi sillä aikaa kun olit käymässä pihalla. Ajattelin tehdä ostoksia ilahduttaaakseni häntä ja samalla tilata lehtiä meidän perheelle joululahjaksi.

Matti ei saanut ihan heti sanottua mitään. Sitten hän toisti: Siis ihan oikeasti meidän Sanna? Miten en tunnistanut häntä äänestä? Sanna kertoi puhelinvaihteen vääristävän ääntä ja sitä paitsi sinä vaahtosit heti alussa etkä kuunnellut häntä yhtään. Nyt Vienon äänessä oli jo kiukkua. Matin kasvot punoittivat. Hän otti puhelimen ja lähti asioille

Illalla Matti meni kirkkoneuvoston kokoukseen. Siellä kirkkoherra Jutikkala piti hartauden ja luki sen alkuun raamatunkohdan:

"Karta pahaa ja tee hyvää, pyri sopuun, rakenna rauhaa!” Psalmi 4 jae 11.

Kun Matti kuuli nuo sanat, hän säpsähti ajatuksissan. Hänen mieleensä nousi päivällinen puhelinmyyntiepisodi. Matti tekstasi vaimolleen Vienolle anteeksipyynnön. Matti huokasi sydämessään anteeksipyynnön taivaaseenkin päin ja pyysi Jumalaa auttamaaan, että hän osaisi olla sopuisampi puoliso ja lähimmäinen.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 23.5.2021

Epäreilua

Rauno oli seurakuntaillassa. Näiden maallikkoseurojen veto oli kohtalainen. Paikalle oli saapunut kolmisenkymmentä seurakunta-aktiivia, ja näytti heidän joukostaan pilkistävän pari kolme tuntematontakin kasvoa. Rauno oli jo tuttu kävijä, moikkaili ja hänelle moikkailtiin. Koronapandemia tosin vaikeutti hiukan tunnistamista maskin takaa. Mutta hyvä että näin sentään saatiin tulla yhteen. Maksimimäärä tähän saliin oli tuo 30 henkeä.

Ensimmäinen puhuja Arvi lähti liikkeelle helluntaista ja otti esiin Raamatusta Tiituksen kirjeen kolmannen luvun ja luki sieltä jakeet 6 ja 7.

”Tämän Hengen hän vuodatti runsaana meidän päällemme Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen kautta, jotta me hänen armonsa ansiosta tulisimme vanhurskaiksi ja saisimme osaksemme ikuisen elämän, niin kuin toivomme. ”

Puhuja maalasi kuulijoitten eteen näkymän, jossa puhuttiin kielillä, profetoitiin ja parannettiin sairaita Pyhän Hengen antamilla armolahjoilla. Rauno kuunteli mietteissään. Hänestä puhuja korosti kyllä nyt itseään. Varmaankin hän kokee itsellään olevan runsaastikin noita lahjoja. Jotenkin Rauno vaivaantui. Luetussa raamatunkohdassa sitä paitsi korostettiin toista asiaa: pelastusta Pyhän Hengen voimasta, ei armolahjoja. Onneksi pian laulettiin ja puhuja vaihtui.

Jokin oli kuitenkin jäänyt askarruttamaan Raunon mieltä. Kun illan lopuksi kahviteltiin, hän asettautui istumaan samaan pöytään kuin tuo puhuja. Kuule Arvi, en ole kuullut sinun kertovan koskaan Pyhästä Hengestä. Niin se varmaan on, mietti Arvi, mutta kun helluntaijuhla on tulossa, ajattelin sanoa jotain Pyhän Hengen voimasta. Tarkoitat armolahjoja? Kysyi Rauno. Minun mielestäni Pyhän Hengen voima ilmenee niissä erityisesti, vastasi Arvi. Onko sinulla armolahjoja?kysyi Rauno. Minulla ei ole yhtään.

Kyllä minulla on kielilläpuhumisen armolahja, vastasi Arvi. Ahaa, sanoi Rauno. En ole koskaan kuullut sinun puhuvan täällä kielillä. Niin se on, vastasi Arvi. Sitten Arvi kertoi miten apostoli Paavali oli tavanut joitain uskonveljiä. Oli käynyt ilmi, että heidät oli kastettu vain Johanneksen kasteella. He eivät olleet kuulletkaan mistään Pyhästä Hengestä. Kun he ottivat kasteen Jeesuksen nimeen ja Paavali pani kätensä heidän päälleen, Pyhä Henki tuli heihin ja he puhuivat kielillä ja profetoivat.

Rauno kuunteli ja kysyi: Mistä tuo tapaus löytyy? Se on Apostolien tekojen luvussa 19, vastasi Arvi. Näytätkö sen kohdan, pyysi Rauno. Kun hän sitten luki tuon tapauksen Raamatusta, Rauno punastui. Häntä ei oltu koskaan kastettu. Hän kyllä uskoi Jeesukseen, mutta jotenkin tuo kasteasia oli jäänyt puolitiehen. Rauno päätti ottaa heti yhteyttä johonkin seurakunnan pappiin.

Kun sitten Raunon kastejuhla pidettiin, paikalla oli papin lisäksi Arvi ja kaksi muuta uskonveljeä. Pappi luki Raamatusta pelastuksesta kertovan kohdan Tiituksen kirjeen luvusta kolme:

”Kun Jumalan, meidän pelastajamme, hyvyys ja rakkaus ihmisiä kohtaan tuli näkyviin,hän pelasti meidät, ei meidän hurskaiden tekojemme tähden, vaan pelkästä armosta. Hän pelasti meidät pesemällä meidät puhtaiksi, niin että synnyimme uudesti ja Pyhä Henki uudisti meidät.Tämän Hengen hän vuodatti runsaana meidän päällemme Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen kautta, jotta me hänen armonsa ansiosta tulisimme vanhurskaiksi ja saisimme osaksemme ikuisen elämän, niin kuin toivomme. ”

Kun sinut Rauno kastetaan, saat uskoa omalle kohdallesi sen, mitä juuri kuulit Jumalan sanasta, jatkoi pappi. Kastetilaisuus eteni. Pappi lausui: Kastan sinut Rauno Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, ja valeli vettä kolme kertaa Raunon päähän. Kun tämä tapahtui, Rauno koki sisimmässään rauhaa, jollaisesta hän hän oli joskus unelmoinut. Huolet katosivat, olo oli puhdas. Mikään ei syyttänyt. Tämä uusi rauha lämmitti sydäntä niin, että sen koki säteilynä koko kehossa. Rauno tunsi leijuvansa ilmassa ja hänen teki mieli laulaa.

Rauno avasi suunsa kiitokseen ja lauloi. Sanoista hän ei ymmärtänyt. Ne vain tulivat jostain, samoin sävel. Pappi ja veljet kuuntelivat hämmästyneenä. Niin kaunista musiikkia he olivat harvoin kuulleet, jos koskaan. Raunon laulu tuli päätökseen ja hän vaikeni. Kastehetki päättyi Herran siunaukseen. Pappi ja veljet kyselivät Raunolta mitä tämä lauloi ja mistä hän oli oppinut sävelen.Rauno kertoi olevansa asiasta hämillään. Ei hän osannut vastata.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 22.5.2021

Lupauksia

Isto oli raavas mies. Känsäkourainen työläinen tehtaalta. Hänen kämmenensä oli suuri. Vasara tuntui sen otteessa leikkkalulta. Työt tehtaalla olivat raskaita. Hitsattavien kappaleiden nostelua. Laitteiden osien siirtelyä ja paikoilleen kiinnittämistä. Vapaa-aikana Isto harrasti painonnostoa ja osallistui Suomen vahvin mies- kisoihin. Nyt oli edessä kuitenkin toisenlainen tilaisuus, veljenpojan rippikoululeirin vierailupäivä.

Väkeä oli kokoontunut Kuusavaaran leirikeskukseen kymmenittäin, riparilaisten kotiväkeä ja ystäviä. Juteltiin, rupalteltiin ja kisattiin köydenvedossa. Sitten tultiin nuotiopaikalle leirikirkkoon. Nuoret jakoivat laulukirjat ja kanttori säesti kitaralla. Suomen siniristilippu liehui tuulessa, kun leiripappi astui eteen lukemaan saarnatekstin. Se oli Heprealaiskirjeen neljännen luvun jae 12:

”Jumalan sana on elävä ja väkevä. Se on terävämpi kuin mikään kaksiteräinen miekka, se iskee syvään ja viiltää halki sielun ja hengen, nivelet ja luiden ytimet, se paljastaa sisimmät aikeemme ja ajatuksemme.”

Isto kuunteli tekstin tarkasti. Ajatus miekasta valtasi Iston. Hän oli joskus koettanut takoa sellaisen viraapelityönään. Se oli ollut yllättävän haastavaa. Miekasta oli ollut vaikea saada sopivasti karkaistua ja kuitenkin kimmoisaa ja kestävää. Kun Isto oli kokeillut miekkaansa iskien sillä viisisenttistä kuusenrunkoa, miekka oli taipunut ja jäänyt mutkalle. Toisen kerran sen karkaistu reuna oli murtunut iskusta.

Isto ei huomannutkaan, kun saarna oli jo loppumaisillaan. Sen Isto ehti kuulla kun pappi sanoi hänellä olevan mukanaan oikea miekka. Sitä saisi tutkia kirkon jälkeen. Isto oli ensimmäisten joukossa sormeilemassa teräksen harmaana hohtavaa kaksiteräistä asetta. Kyllä se oli aivan oikea miekka, ei mikään teatterivehje.

Kuule, oletko itse takonut tuon miekan, kysyi Isto papilta. En,se on veljeni takoma. Hän harrastaa keski-aikaa. Hieno miekka, totesi Isto papille. Olen kerran itsekin koettanut takoa tuollaisen. Miten onnistuit? kysyi pappi. En kovin hyvin, miekka oli ensin liian taipuisa ja sitten liikaa karkaistu ja sen iskureuna murtui. Mutta sitä en ymmärrä, että sana voisi toimia miekan lailla. Voin koettaa selittää, vastasi pappi. Ole hyvä vaan, vastasi Isto.

Miekka halkaisee ja viiltää kohteensa auki niin, että sen sisus tulee näkyviin. Jumalan sana halkaisee sisimpämme verhon ja paljastaa sisimmät aikeemme ja ajatuksemme. Hm, sanoi Isto. Saanko kertoa esimerkin, vastasi pappi. No kerrohan, vastasi Isto.Vanhassa Testamentissa Malakian kirjan luvussa kaksi Jumala sanoo: ” Minä vihaan hylkäämistä, sanoo Herra, Israelin Jumala, ja sitä, joka verhoaa vaatteensa vääryydellä” Pappi vaikeni.

Isto, kun luin nuo Jumalan sanat Raamatusta, tuliko sinun mieleesi mitään? Isto hätkähti. Hän oli äkkiä muistanut, miten hän oli hylännyt ensimmäisen vaimonsa rakastuttuaan toiseen naiseen. Iston mieleen oli tullut myös petos. Hän oli myynyt vanhan autonsa kunnossaolevana, vaikka oli tiennyt sen vaihteiston kohta hajoavan. Isto haukkoi henkeään. Hän ei tiennyt vastaisiko papille mitään vai ei. Mitä hänen asiansa kenellekään muulle kuuluvat, hän sitten päätti ja sanoa paukautti papille: Eipä tullut mitään mieleen. Pappi katsoi Istoa silmiin ja sanoi: Muistathan Isto, että ihmisiltä voi asioita salata, mutta ei Jumalalta, jolle olemme tilivelvollisia kaikesta. Meidän pitää varoa paaduttamasta sydäntämme. Isto katsoi maahan ja mutisi että hänen täytyy mennä.

Kotimatkalla häntä harmitti. Hän, raavas mies ei ollut kyennyt tunnustamaan papille, että hän oli tehnyt syntiä. En kyennyt olemaan suoraselkäinen, vaikka olen pitänyt itseäni sellaisena. Istoa alkoi harmittaa yhä enemmän. Seuraavana päivänä hän otti yhteyttä leiripappiin ja kertoi kaiken. Pappi kuunteli hiljaa ja sanoi sitten: Isto, tämä päivä on pelastuksen päivä. Tulin iloiseksi sinun puolestasi. Mität tarkoitat, Isto kysyi. Sitä, että hyvä Vapahtaja Jeesus on valmis antamaan anteeksi jokaiselle, joka tunnustaa rikkomuksensa. Voinko minäkin saada anteeksi? Kysyi Isto. Kyllä, vastasi pappi.

Isto ja pappi sopivat päivän jolloin he tapaisivat. Siinä kohtaamisessa Isto sai jättää sydämensä taakat Jeesuksen harteille. Hän oli vapaa ja tunsi olevansa kuin uudeksi luotu.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 21.5.2021

Sekalaista menoa

Oottekos te pappiskollegat miten rukoilleet? Kysyi Jaakko sakastissa Veikolta ja Aunelta. Tarkoitatko rukouksen tyyliä vai mitä? vastasi Aune. Minä ainakin rukoilen yleensä vapaasti. Ei ole erityistä rukousasentoa. No en minä oikeastaan sitä tarkoittanut, sanoi Jaakko. Muotoilin kysymykseni huonosti. Anteeksi. Ei se mitään, vastasi Aune. Tuntuu niin hyvältä kun edes joku joskus pyytää jotain asiaa anteeksi. Tarkoitatko että minulla olisi enemmänkin anteeksipyydettävää? kysyi Jaakko punehtuen hiukan. Aune näytti säikähtäneeltä. En sitten vähääkään. Sanoin sen vain noin yleisesti. Selvä selvä, vastasi Jaakko. Okei.

Mutta mitä tarkoitit kysymykselläsi? Kysyi nyt Jaakolta Veikko. No sitäkin vaikka, että miten usein ja millä tavoin muuten te rukoilette, vastasi Jaakko. Minä rukoilen yleensä kaksi kertaa päivässä, vastasi Veikko, aamulla ja illalla. Etkö koskaan sillä välillä? hämmästyi Aune. Minä puhun melkein jatkuvasti Herralle. Oho, sanoivat miehet. Miten sitten voit hoitaa ylipäätään asioita, kun aina vain rukoilet. Äh, ymmärsitte väärin, vastasi Aune. Ettehän te näe pääni sisään. No emme todellakaan, vastasivat miehet. Tuo äskeinen kommentti todella kuulosti loukkavalta. Miehet katsoivat toisiaan. Mitä, ette kai pilkkaa minua, tokaisi Aune.

Ai se että kysyimme miten ehdit hoitaa mitään asioita, jos aina vain rukoilit? Ei se ollut tarkoitettu loukkaukseksi, Aune hyvä. Me emme vain ymmärtäneet mitä tarkoitit. Äs, aina se on niin, etteivät muut ymmärrä mitä tarkoitan, vastasi Aune harmistuneena. Raamattupiiriläiset sanoivat ihan samaa viime viikolla. Oho, sanoi Jaakko. Mikä teillä oli aiheena? Sama kuin nyt, rukous, vastasi Aune. Ja sanoitko sielläkin, että rukoilet melkein aina? Miten he siihen suhtautuivat? Kysyi Veikko. Ja taas tuota nälvimistä, en kestä teitä, sanoi Aune kiukun kyyneleitä silmissään. No tuo meni kyllä vähän liiallisuuksiin, sanoi Veikko. Anteeksi.

Anteeksi ja anteeksi, en minä mikään anteeksiantokone ole! Entä jos en anna anteeksi? No sitten ei Herrakaan anna sinulle anteeksi, totesi siihen Veikko. Minä piut paut piittaan sinun sanoistasi! Senkin naljailija ja vitsin vääntäjä! pihisi Aune. Kaikesta pitää veistää muka joku hauska juttu! Mitä jos sanoisin sinusta samaa? Ai mitä? ihmetteli Veikko. Ettei Herra voi antaa anteeksi tuollaisellle teeskentelijälle, jonka rukouselämäkin tuntuu olevan lähinnä vitsi. Nyt minä kyllä ihan oikeasti loukkaannun, puhahti Veikko. Minä vain ihan oikeasti innostuin keskustelemaan kanssanne rukouksesta kun Jaakko teki aloitteen.

Ja voisit sinä kyllä muotoilla sanasi selkeämmin, tokaisi Veikko Jaakolle. Usein sinun ilmaisusi ovat vähän sieltä tännepäin. Luulisi uskon opista lopputyönsä tehneen teologin pystyvän muotoilemaan ajatuksensa edes joskus täsmällisesti. Jaakon ilme musteni. Ja entäs sinä sitten, sinä eksegetiikan mestari, Jaakko murahti Veikolle. Joissain saarnoissasi et tunnu pääsevän edes Kapernaumista Galileaan. No mutta Kapernaumhan oli Galileassa! Huudahti Veikko. Siinäpä se, et pääse edes puusta pitkään, totesi Jaakko kuivasti.

No mutta tämän on raskas loukkaus! Huusi Veikko. Miten minä olen eksynyt töihin tällaiseen seurakuntaan! Tuntuu kuin pääni pian halkeaa! Muistitko rukoilla johdatusta? Sanoi Aune myrkkyä äänessään. Ja sinäkin, seurakunnan besservisseri. Et varmaan osaa valita aamupuuroakaan ilman rukousta, tokaisi Veikko. En osaakaan, vastasi Aune. Mutta siksi olenkin pysynyt jossain mitoisssa, tosin kuin eräät, vasasi Aune kipakasti. Apua! En kestä enää! Muutan muualle, tiuskahti Veikko ja nousi ja lähti ulos. Ovi paukahti kiinni hänen jälkeensä.

Tuli hiljaista. Jaaha, pitäisiköhän minunkin lähteä, arveli Jaakko ja nousi ja keräsi kirjansa laukkuun ja käveli ulos. Sakastiin jäi vain Aune. Hän mietti pitkään sitä miten tässä pääsi näin käymään.

Koitti uusi päivä. Se oli sunnuntai ja kaikki kolme pappia, Jaakko, Veikko ja Aune astuivat sakastiin. Oli juhlapyhä ja toimitusvuoro. Kirkkoherra Kalevi oli jo paikalla. Ensi sanoikseen hän lausui: Kuulkaas hyvät kollegat. Eilen illalla koin jotain erikoista. Luin Raamattua ja sieltä avautui kaksi kertaa peräkkäin tämä kohta Jaakobin kirjeen viidennestä luvusta: Vanhurskaan rukous on voimallinen ja saa paljon aikaan. Samalla koin voimakasta tarvetta rukoilla teidän kaikkien kolmen puolesta. Merkillistä, olikohan se vain oma ajatukseni? Mitä sanotte, arvon kollegat? Minä sitten kyllä rukoilin, vaikka en voi mitenkään hurskaudellani kehuskella.

Kolme pappia, kaksi kappalaista ja apupappi katsoivat toisiaan. Sitten he sanoivat Kaleville: Kuule, kyllä se tuli hyvään tarpeeseen.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 20.5.2021

Veisatkaa hiljaa

Rolle karautti kurkkuaan ja alkoi laulaa. Musiikin opettaja katsoi esitystä ja kuunteli pää kallellaan. Ensimmäisen säkeistön jälkeen opettaja Ryynänen nosti kätensä pystyyn ja sanoi Rollelle: Riittää! Asia on selvä. Rolle katsoi opettajaa silmät suurena. Osaisin kyllä koko laulun, sanoi Rolle. Uskon sen, vastasi opettaja. Mutta tämä riittää kyllä. Laulukokeesi on suoritettu. Rolle käveli päätään riiputtaen pulpettinsa luo ja istuutui. Luokassa näkyi virnisteleviä ilmeitä. Se on armovitonen, joku kuiskasi. Seuraava! Sanoi opettaja Ryynänen kovalla äänellä. Olivia nousi ja astui luokan eteen ja lauloi Maamme laulun niin että kajahti. Se meni ihan hyvin, sanoi siihen opettaja.

Ihan hyvin, mutisi Rolle. Ja minä kun kotona harjoittelin ja äitikin kehui että nythän sinä laulat miehen lailla. Ja opettaja halusi kuunnella vain ekan säkeistön. Rollea harmitti. Hän tykkäsi laulaa milloin mitäkin. Tosin kotona pikkusisko Ritu joskus irvisteli ja laittoi silloin kädet korvilleen. Miksihän se niin tekee, ihmetteli Rolle. Äänellään se lintukin laulaa. No, nyt musiikin tunti päättyi kellon pirinään. Tänään illalla olisi rippikoulun aloitustapahtuma. Sinne piti rientää ja tehdä ensin läksyt pois alta.

Oma ripariryhmä tuli illassa tutuksi. Se oli sellainen 24 nuoren kokoelma eri puolilta kaupunkia. Ryhmässä ehti käydä myös kanttori, ja antoi kaikille punaiset veisukirjat käteen. Hän oli aika veitikka heruttamaan nuorista laulua. Kanttori otti myös esiin raamatullisen lähtökohdan kirkkomusiikille ja seurakunnan laululle. Se löytyi Efesolaiskirjeen luvusta viisi. Kanttori pyysi yhtä ryhmän jäsenistä lukemaan. Rolle ei ollut arkalasta kotoisin ja astui esiin ja luki:

”Veisatkaa yhdessä psalmeja, ylistysvirsiä ja hengellisiä lauluja, soittakaa ja laulakaa täydestä sydämestä Herralle.”

Seurakunta on laulanut alusta asti, mikäs meidän on jatkaessa tätä suurenmoista käytäntöä, hehkutti kanttori. ” Kerran usko lapsuuden, sulla oli suloinen, kätesi sä rukoukseen liitit ain….” Rollen ryhmä aloitti varovasti, kuin kuiskaten, mutta kanttorin letkeä rytmi ja esiintyminen sai ripariryhmään ääntä. Yksi ääni kuului muitten yli. Se oli Rollen. Kanttori kuunteli. Hmm.. hän ajatteli. Ainakin tuosta saa selvää.

Riparin leiriosuus alkoi ja laulu alkoi kaikua. Isoset ihmettelivät miten hyvin ryhmä lauloi, tai siis ainakin ääntä piisasi. Rolle oli parantanut volyymiään päivä päivältä. Viimeisenä iltana hän suorastaan huusi kaikki laulut. Muita leiriläisiä olisi välillä naurattanutkin Rollen laulumeno, mutta riparin rakkaudellinen ja syliinsä ottava ilmapiiri antoi kaikille tilaa laulaa sillä äänellä joka oli.

Ja niin kuin riparipappi opetti, Jumala on antanut itsekullekin sellaiset lahjat kuin on. Mikä ihminen on asettumaan toisten tuomariksi sellaisissa asioissa.

Sitten valittiin konfirmaatiolaulu. Kuinkas kävikään, se oli ”Kerran usko lapsuuden.” Rolle hykerteli itsekseen. Juuri tuosta laulusta hän piti! Nyt kanttori oli valinnan paikalla. Hän oli tietenkin huomannut leirillä Rollen mahtavat äänivarat, ja sen, että Rolle päästeli laulut reilusti nuotinvierestä. Rollen ääni peittäisi kirkossa alleen muun ryhmän laulamisen. Mutta sen verran kanttori oli ammattiylpeä, että hän halusi konfirmaatiolaulun kaikuvan kirkossa puhtaasti. Mikä siis neuvoksi? Hän päätti keksiä Rollelle jonkun tehtävän konfirmaatiolaulun ajaksi. Mutta mikä se olisi? Nyt se selvisi!

Rolle, sanoi kanttori leirillä. Huomasin sinun kokeilevan äsken bassokitaraa. Sinulla on hyvä rytmitaju. Miltäs tuntuisi säestää laulu kirkossa bassolla. Kolme säveltä riittää. Rolle kokeili kitaraa. Hm, mikäs siinä. Pian Rolle osasi säestyksen. Sitten tuli lauluharjoituksen aika. Ryhmä asettui leirikeskuksen saliin laulumuodostelmaan. Kun riparin nuoret huomasivat ettei Rolle laulaisikaan muitten mukana vaan olisi kitaran varressa, he nostivat metelin. Rolle! Rolle! Tuu laulamaan! He tömistelivät jalkojaan ja sanoivat etteivät laula kirkossa mitään ellei Rolle laula muitten mukana.

Kanttorille se oli pienoinen pettymys. Mutta juhla oli nuoria varten, eikä kanttoria varten. Kirkossa kanttori oli jo niellyt pettymyksensä ja hän totesi itsekseen, että äänellään se lintukin laulaa.

Eikä koskaan ennen sitä eikä sen jälkeen kanttori kuullut nuorten laulavan kirkossa sellaisella pauhulla ja meiningillä kuin Rollen ryhmä.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 19.5.2021

Urkujen ääntä

Jali oli tullut kirkkoon kuuntelemaan sen uusia urkuja. Edellisestä kirkossakäynnistä hänellä olikin jo aikaa valovuosi, niin kuin hän sen ilmaisi. Vai valovuosi, tokaisi hänen vaimonsa Minne. Eihän siitä ole kuin korkeintaan 20 vuotta! Miten voit olla varma? Kysyi Jali. Etkös enää muista, että siloin mentiin naimisiin just tässä kirkossa! Jali vähän punastui,mutta tovoi, ettei hänen vaimonsa huomaisi sitä. Mutta Minnellä oli tarkka katse. On syytäkin punastua, hän tohahti.

Jali oli saanut Minnessä tarmokkaan ja tunteikkaan puolison. Minne oli aivan loistava kokki ja mitä hauskin ihminen kun oli hyvällä tuulella. Mutta jos, ja kun tuuli välillä kääntyi, saattoi kohdata kotona ukkosta tai jäätävää viimaa tai olo oli kuin eksyneellä korvessa. Mutta kyllä Jali rakasti edelleen Minneä. Oli hän niin ainutlaatuinen ja ihana vaimo. Toivottavasti Minnekin ajatteli samoin Jalista, vaikka tuo hääpäivämuistamismoka tuli tehtyä, jälleen kerran. Mutta nyt urut aloivat soida.

Jumalanpalveluksen toimittajat, papit, nuorisotyötekijät, diakonit ja luottamusmiehet marssivat juhlallisessa kulkuessa kirkon käytävää kohti etummaisia penkkejä. Seurakunta kunnioitti hetkeä nousemalla seisaalleen ja seuraamalla kulkuetta katseellaan. Alkumusiikki jatkui pitkään.

Sitten pääsi seurakunta laulamaan alkuvirttä. Kanttori päästeli säestyksessä uruista helakoita säveliä. Jali kääntyi virren aikana taaksepäin nähdäkseen uuden kirkkosoittimen. Se oli korkealla parvella. Urkupillit hohtivat aamupäivän auringon osuessa niihin.

Sitten Jali tunsi tökkäyksen kyljessään. Käänny jo, kaikki tuijottavat meitä! suhahti Minne. Jali käänsi rintamasuunnan kuuliaisesti alttaria kohti. Urut vihittiin käyttöön jumalanpalveluksen alussa. Johtava kanttori puhui. Sitten puhui kirkkovaltuuston puheenjohtaja ja luki puheensa aluksi kohdan Kolossalaiskirjeen kolmannesta luvusta: ”Laulakaa kiitollisin mielin Jumalalle psalmeja, ylistysvirsiä ja hengellisiä lauluja. ” Tuotiin ilmi ilo siitä, että seurakunnalla oli nyt upea soitin vuosikymmeniksi. Kelpaisi sen tahdissa laulaa ja kuultaisiin myös upeita urkukonsertteja. Sitten kaikki kulkueessa sisään tulleet asettuivat alttarin portaikolle, ja esittivät kanttorin säestämänä kaksi laulua. Kanttori säesti laulajia uusilla uruilla. Sen jälkeen kirkkoherra suoritti urkujen siunaamisen.

Jumalanpalvelus eteni ja päättyi. Sitten päästiin kirkkokahveille. Seurakuntasali oli täpötäynnä. Paikalla oli paitsi monille tuttua kirkkokansaa, myös musiikkiväkeä paikkakunnalta ja kauempaakin. Jali ja Minni olivat myös jääneet kahvittelemaan. Heitä vastapäätä asettui keski-ikäinen pariskunta, herra ja rouva Monteri. Esitttäydyttiin ja rupateltiin. Ai, kaksikymmentä vuotta sitten! Ja nyt samassa kirkossa! Monterit iloitsivat Jalin ja Minnen kanssa. Olette siis kotoisin täältä? Kyllä kyllä, vastasi Jali. Vaikka nyt asutaan etelämpänä Suomessa.

Ollaan mekin täältä kotoisin, vastasivat Monterit, ja meidätkin on vihitty täällä. Tässä kirkossa? Kysyi Minne kiinnostuneena. Ei aivan, vaan Kulmakuja kuudessa. Mikäs paikka siellä onkaan, muisteli Minni. Ai niin, helluntaiseurakunta! Kyllä, hymyilivät Monterit. No miten te täällä nyt? ihmettelivät Jali ja Minne. Musiikki kiinnostaa, vastasivat Monterit. Eipä joka päivä saa kuulla uusia urkuja. Niipä tosiaan, vastasi Minne.

On meilläkin kyllä urut, sanoivat Monterit. Millaiset, kysyivät Jali ja Minne. No sellaiset sähköurut, vastasivat Monterit. On niissäkin varmaan hyvät äänet? arveli Jali kohteliaasti. Kyllähän niitä kelpaa kuunnella, vastasi herra Monteri. Mutta se niissä on, että ne kaikuvat niin kovasti, sanoi nyt rouva Monteri. Kaikuvat? kysyi Minne. Vaimo tarkoittaa, että niistä lähtee aina niin kova ääni. Hyvä kun omaa lauluaan kuulee, herra Moteri täsmensi. Ja niin tunuvat kaikuvat teidän uudet kirkkourkunnekin. Piti aivan huutaa, että kuuli itsekin mitä lauloi, totesi rouva Monteri.

Minne suorastaan loukkaantui uusien urkujen puolesta. Närkästys näkyi hänen kasvoiltaan niin selvästi, että rouva Monteri vähän pahoitteli sanojaan, mutta jatkoi sitten: Olen suoraluontoinen ihminen. En voi sanoa nauttineeni kun lauloin tänään teidän kirkossanne, enkä ole voinut nauttia meidän kokoussalissakaan siitä lähtien, kun sinne hankittiin nuo sähköurut pianon tilalle. Mutta mutta, sanoi siihen herra Monteri. Nii-in, mutta ja mutta, kuka se onkaan aina sanonut, että seurakunta on paikka jossa saa osallistua ja kokea yhteyttä? Kyllä on vaadittu hyviä keuhkoja ja silti laulu on ollut usein yksin huutamista, kun edes vieruskaverinkaan ääntä ei ole kuullut hammondien pauhulta, jatkoi rouva Moteri päästyään vauhtiin. Ja kun nuorten bändi on mukana, meteli muuttuu kakofoniaksi!

Minne nousi ja lähti. Sanoi käyvänsä happihypyllä ennen urkukonserttia, joka alkaisi kahvituksen jälkeen. Rouva Monteri nousi myös ja lähti hakemaan toista kahvikupillista. Herra Monteri pahoitteli Jalille vaimonsa purkausta. Ei se mitään, on sellaisiin totuttu, sanoi Jali ja iski herra Monterille silmää. Pian väkeä siirtyi takaisin kirkkosaliin. Konsertti oli alkamassa. Johtava kanttori soitti. Hän oli valinnut kappaleita, joissa uusien urkujen ominaisuudet pääsivät esiin. Välillä urut liversivät kuin keväiset linnut. Välillä ne valittivat surkeasti ja toisinaan niiden ääni muuttui huumaavksi pauhuksi niin että kirkon penkit tärisivät äänestä. Olipa se upeaa!

Jalilla ja Minnellä oli lomaa vielä seuraavanakin sunnuntaina ja Minne vei Jalin kuuntelemaan vielä kerran uusia urkuja. Oli alkusoitto, oli kuusi virttä ja oli loppusoitto. Nyt uruissa oli kesäkanttori ja hän antoi palaa. Tuntui kuin rappingit kivisen kirkon katosta putoaisivat pian kirkkoväen niskaan.

Jali ei aina havainnut missä virressä oltiin menossa ja koetti kysyä sitä Minneltä. Minne kallisti päätään Jalin suuntaan, mutta ei saanut selvää Jalin sanoista. Jali ihmetteli. Ei kai urkujen ääni sentään niin voimakas ollut?

Kun Jali ja Minne olivat astelleet autoonsa, Minne kaivoi korvistaan korvatulpat. Mitä? ihmetteli Jali ja katsoi kiinteästi Minneen. Minne punastui ja näytti uusia säädettäviä tulppia ja sanoi: Minä vaan kokeilin miten nää toimii.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 19.5.2021

Ihmeitä

Taavi kyseli isältään ihmeistä. Tapahtuuko niitä oikeesti? Koulussa opetetaan, että maailma on syntynyt alkuräjähdyksestä ja elämä sattuman kautta kun on niitä mutaatioita tapahtunut vuosimiljoonien kuluessa. Opettaja sanoi tieteen ratkaisevan kaikki ongelmat. Isä kuunteli poikansa vuodatusta. Sellaistako koulussa tosiaan opetetaan? kysyi isä Taavilta. Muusta en ole kuullut puhuttavan, vastasi Taavi.

No entä mitä uskontotunnilla kerrotaaan maailman ja elämän synnystä? kysyi isä pojaltaan. Ussan tunnilla on luettu vähän kohtia Raamatusta. Niissä sanotaan, että Jumala on luonut maailman ja ihmiset ja eläimet. Mutta sitten ope sanoi kohta, ettei se sulje pois kehitysoppia. Mitä se kehitysopppi oikein tarkoitaa, isä ihmetteli. No se on sama teoria kuin biologian tunnilla kerrottu, selosti Taavi.

Siis että Jumala loi ja laittoi sattuman töihin? pohdiskeli isä. Ymmärsinkö yhtään oikein? Hm, vastasi Taavi. Siinä on kyllä minunkin mielestäni ristiriitaa. Jos Jumala kerran on olemassa, niin miksi hän ei voi tehdä kaikkea kerralla valmiiksi? Niin minä ainakin olen tottunut ajattelemaan, sanoi siihen isä. Hei, avataanpa Raamattu. Tuotko sen kirjahyllystä. Isä avasi Raamatun 1. Mooseksen kirjan luvusta kaksi ja luki:

”Herra Jumala muovasi maasta kaikki villieläimet ja kaikki taivaan linnut ja vei ne ihmisen luo nähdäkseen, minkä nimen hän kullekin antaisi. Ja jokainen elävä olento sai sen nimen, jolla ihminen sitä kutsui.”

Niin mitä sitten? kysyi Taavi. Katsos, minä uskon, että Jumala on ollut mukana kun Raamatun tekstejä on kirjoitettu ja koottu kirjaksi. Siis ajattelen, että Raamatussa puhutaan totta. Siispä tämän kohdan mukaan Jumala loi kaikki eläimet jo alussa valmiiksi. Eihän Aatami olisi voinut muuten nimetä niitä. Aivan! Tosiaan! Innostui Taavi. Se kuulostaa järkevältä.

Sanoiko opettaja todellakin, että tieteessä on vastaus kaikkiin ongelmiin, tarkisti isä. Kyllä, vastasi Taavi. Uskotko sinä myös niin? kysi isä pojaltaan. En oikein tiedä, vastasi Taavi. Kun ajattelen esimerkiksi sitä, miksi olen olemassa ja mikä on kaiken tarkoitus, tulee mieleen kysymyksiä. Joko sinä olet löytänyt elämän tarkoituksen? kysyi Taavi isältään. Uskoisin löytäneeni, vastasi isä.

Minusta se on se, että löysin tien Luojan ja Vapahtajan luo. Kun kauan sitten rukoilin sitä, Jeesus tuli mukaan elämääni, vastasi isä. Ja hän on avannut sydämeni käsittämään, miten suurenmoisesti hän on tehnyt kaiken, ja miten paljon hän rakastaaa minua, ja miten paljon hän on antanut minulle anteeksi. Elämän syvin tarkoitus löytyy minusta yhteydestä sen antajaan, kolmiyhteiseen Jumalaan, jatkoi isä vielä. Taavi kuunteli isäänsä hiljaisena.

Et ole koskaan kertonut minulle tästä, sanoi Taavi. Ei ole tullut puhuttua uskosta Jumalaan, kun äitisi on siitä eri mieltä. Sovittiin niin, että puhun siitä kanssasi kun se käy luotevasti päinsä. Sellainen hetki tuli nyt, vastasi isä. Kysyit ihmeistä, Taavi. Minusta suurin ihme on juuri se, että jonkun ihmisen sydän avautuu ottamaan elämän Antajan ja syntien sovittajan vastaan.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 17.5.2021

Kylvöpuuhia

Pikku Sini ja veljensä Aatto olivat äitinsä ja isänsä kanssa kylvöpuuhissa. Sini ahersi äidin kaverina kasvimaalla. Maata muokattiin, rikkaruohot kitkettiin. Muokattu maa lannoitettin viskaamalla siihen apulantaa ja haravalla se sekoitettiin multaan. Siniä jo pitkästytti tämä homma. Äiti, eikö me koskaan päästä istuttamaan siemeniä? Ole huoleti, sanoi äiti. Puutarhanhoito opettaa meille kärsivällisyyttä. Mutta syksyllä se palkitaan, kun nostamme tästä suuria porkkanoita, punajuuria, lanttuja ja nauriita. Ja sitä ennen saamme kerätä tästä salaattia, makoisia herneitä, pullukkaisia retiisejä ja pitkiä pavunpalkoja. Nami nami. Näen jo silmissäni miten ne kasvavat.

Mutta äiti, miten tästä voi mitään kasvaa, kun ei olla istutettu edes yhtä porkkanan siementä. Pian se tapahtuu. Se on listalla seuraavana. Pieni tarkennus, jostain syystä sanotaan, että porkkanan siemenet kylvetään, mutta esimerkiksi perunat istutetaan. Höh, sanoi siihen Sini, ei olla pikkumaisia! No ei, vastasi äiti ja hymyili. Vedäpäs tähän kohtaan haravan varrella pitkä ura. Noin, oikein hyvä. Ja nyt sitten päästään kylvämään. Laitapas uraan nyt parin sentin välein näitä porkkanan siemeniä. Ei oo mittaa, vastasi Sini. Miksi pitää olla kaksi senttiä väliä? Että porkkanat mahtuvat kasvamaan kun ne tulevat suuremmaksi. Ai niin, sanoi Sini.

Sillä aikaa Aatto oli isänsä kanssa käynnistänyt traktorin ja kiinnnittänyt sen perään äkeen. Sillä syksyllä kynnetty pelto tasattiin. Sen jälkeen suuren punaisen traktorin perään asteteltiin kylvölannoitin. Sen osastoihin kaadettiin, toiseen apulantaa ja toiseen ohran siemeniä. No nyt Aatto, istupas tähän kuskinpukille. Noin, nyt lähde hyvin hiljaa liikkeelle ja laske samalla kylvökone alas. Miksi pitää olla liikkeellä? Tää on paljon hankalampaa niin, valitti Aatto. Tosi on, vastasi isä. Mutta pian sinä opit. Katsos, liikeellä ollessa kylvökoneen putket eivät mene tukkoon kun lasket ne alas. Ahaa, vastasi Aatto. Kas noin, hyvin menee, kannusti isä pientä kylvömiestä.

Kun ohra oli kylvetty, täytettiin kylvölannoitin uudelleen, nyt vehnällä. Pian toinenkin peltolohko oli kylvetty. Sitten kylvettiin vielä rehuhernettä ja kauraa yhdessä. Miksi niitä kylvetään sekaisin? Ihmetteli Aatto. Siksi, että herneen varsi saa tukea kauran varresta. Kaura nousee maasta nopeammin kuin herne. Kylvön jälkeen pelon pinta vielä jyrättiin. Miksi? Kysyi Aatto. Että siemenet painautuisivat kiinni multaan ja saisivat paremmin kosteutta, vastasi isä.

Illalla kyvömiehet ja kylvönaiset kohtasivat. Onpa hienon näköinen kasvimaa teillä tytöillä! isä iloitsi, kaikki niin siististi järjestyksessä. Kertokaapas mitä herkkuja te kylvitte? pyysi isä. Sini näytti missä rivissä kasvoi mitäkin.

No entä te miehet, mitä te kylvitte? kysyi äiti. Me kylvettiin ohraa, vehnää ja rehuhernettä kauran kanssa, vastasi Aatto tyytyväisenä. Kyllä teidän kasvimaa näyttää pieneltä siihen verrattuna. No mutta Aatto, sanoi äiti. On ihan eri asia kunnostaa ja kylvää keittiöpuutarha kuin kylvää isojen koneitten avulla hehtaareittain yhtä ja samaa lajia. Sini näytti synkältä. Älä välitä, sanoi isä Sinille. Niin se on kuin äiti sanoi, ja kyllä meille salaatit ja porkkanat kelpaavat erinomaisesti. Sinin ilme alkoi valostua.

Kesä kului ja kotipuutarhan kasvit itivät ja kasvoivat hyvin. Monet herkut poimittiin sieltä pöytään kesän kuluessa. Myös poikien kylvöt kasvoivat mahtavasti. Syksyllä pelloilta puitiin kullankeltaisia tähkiä ja sitä ennen hernettä ja kauraa eläinten rehuksi. Kokeeksi oli kylvtty kaksi aaria kuminaa, mutta jostain syystä sen sato jäi vaatimattomaksi. Sen sijaan koko perhe sai kerätä syksyllä keittiöpuutarhasta runsaasti erilaisia juureksia ja kaalinkeriä. Perunoitakin saatiin useampaa lajia. Ne oli istutettu yhdessä.

Sitten koitti jokasyksyinen sadonsiunausjuhla kirkossa. Haluttiin antaa maan kasvusta kiitos ja kunnia Luojalle, ja pyytää siunausta jokapäiväiselle leivälle. Kirkkoon oli tullut myös useita lapsiperheitä. Jostain penkistä kuului lapsen ääni: Äiti, miksi tuo pappi puhuu pellosta ja viljasta? Leipähän ostetaan kaupasta!

”Minä istutin, Apollos kasteli, mutta Jumala antoi kasvun.” 1.Korinttilaiskirje 3:6

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 16.5.2021

Katastrofi

Neljävuotias Sami oli isoisänsä Viljon kanssa kirvesmiehen hommissa. Viljo asui rivitalossa ja oli luvannut tehdä sinne pientä maksua vastaan uuden hienon roskakatoksen. Se oli nyt maalattu valkoiseksi ja sen katto oli ruskeata peltiprofiilia. Siinä oli pariovet ja katoksen rakenne oli koristeltu puuleikkauksin. Katoksella oli isoisän valama kunnollinen perustus. Routa ei heiluttelisi uutuuttaan hohtavaa rakennelmaa mihinkään.

Mitäs sanot Sami? Kysyi Viljo-ukki heidän vedellessään siveltimillä viimeisiä vetoja maalia roskakatoksen rakenteisiin. Se on hieno! julisti Sami. Olet sinä taitava puuseppä, ukki. No, onhan näitä hommia tullut tehtyä yli neljäkymmentä vuotta, vastasi ukko pientä ylpeyttä äänessään. Heidän jutellessaan roska-auto oli saapunut pihaan. Sen peruuttaessa jostain kuului räsähdys ja paukahdus. Hyvänen aika! Mikä se oli? Ei kai työkalupakki jäänyt renkaan alle?

Mutta ei. Sen sijaan Samin leikkiauto, iskältä synttärilahjaksi saatu upea muovinen roskienkuljetusauto oli nyt kappaleina. Se oli murtunut ja haljennut monesta kohtaa. Se oli peruuttamattomasti hajonnut tuhannen päreiksi. Samin nähdessä autonsa kohtalon hänen kasvonsa vääntyivät itkuun, eikä siitä meinannut tulla loppua. Sami poimi autonsa osia pihalta ja koetti asetella niitä yhteen. Roska-autonkuljettaja pahoitteli tapahtunutta. Hän ei ollut huomannut pihamaalla ollutta leikkiautoa. Ukki sanoi, että vahinkohan se oli, mutta Sami vain katseli romuksi mennyttä leikkiautoaan ja riiputti päätään.

Kun Sami ja Viljo-ukki tulivat sisään, mummo näki heti ettei kaikki ollut hyvin. Kun hän sai tietää mitä oli tapahtunut, hän otti Samin syliinsä ja koetti lohduttaa tätä. Sami rauhoittui vähän. Mummo lupasi tehdä iltapalaksi Samin mieliherkkua, lettuja ja mansikkahilloa. Silti alakulo paistoi hänen kasvoiltaan. Vielä nukkumaan mennessä hän oli surullisen näköinen. Samin nukahdettua ukki ja mummo keskustelivat vielä tapahtuneesta. Ukki vähän ihmetteli miten yksi lelu voi olla niin tärkeä. Siihen mummo sanoi, että ukki oli tainnut unohtaa mitä on olla lapsi ja millainen on lapsen mieli. Ilo ja suru tulevat lapselle usein aikuisen vähäisinä pitämistä asioista.

Aamulla ovikello soi. Joku naapureista tuli ilmoittamaan, että roskakatos oli yöllä palanut. Sen kuullessaan ukki järkyttyi. Hän puki kiireesti takin ja laittoi kengät jalkaansa ja riensi ulos. Näky katospaikalla oli surkea. Roskakatos oli palanut kivijalkaan saakka. Siitä oli jäljellä enää joitain mustuneita laudankappaleita, ja kattopellit retkottivat sivummalla. Muoviset roska-astiat olivat sulaneet ja palaneet katoksen mukana. Ukki katseli hävitystä eikä ollut uskoa silmiään. Hän oli suunnitellut katosta pitkään mielessään. Ukki oli harkinnut jokaista sen yksityiskohtaakin huolellisesti. Eilen se oli saatu valmiiksi ja monet naapurit olivat jo kehuneet sitä tyylikkään näköiseksi ja toimivaksi. Nyt katosta ei enää ollut.

Ukki katsoi mykistyneenä hiiltyneitä raunioita kykenemättä liikahtamaan. Äkkiä hän tunsi kädessään kosketuksen. Se oli Sami, joka oli tullut myös paikalle. He seisoivat hiljaa pitäen toisiaan kädestä kiinni. Nyt ukki havahtui ja otti Samin syliinsä. Viljo-ukki purskahti itkuun ja rutisti Samia sylissään ja sopersi: Nyt minä Sami ymmärrän miltä sinusta tuntui eilen kun autosi meni rikki. Voi sinua raukkaa. Samikin alkoi itkeä. Silloin lempeä käsi kosketti ukin olkapäätä. Se oli mummo. Hän oli hetken hiljaa ja kutsui sitten ukkia ja Samia aamupuurolle. He lähtivät.

Ukki oli aivan murtunut. Hän oli niin iloinnut aikaansaannoksestaan. Vieläkin oli vaikea uskoa, että yhdessä yössä se oli muuttunut tuhkaksi. Pöydän ympärillä oli sinä aamuna hiljaista väkeä. Kun Sami oli syönyt, hän lähti omaan kotiinsa äitinsä mukana, joka oli tullut häntä hakemaan. Kahdestaan jäätyään ukki purki sydäntään vaimolleen Vienolle: Kaikki tuntuu niin turhalta. Sen minkä vaivalla ja iloiten rakentaa, voi tuli tai onnettomuus tuhota yhdessä hetkessä. Muistatko, miten kumpikin tahollamme lähdimme evakkoon Karjalasta sodan aikana. Näimme palavia rakennuksia. Kuolemaa ja hävitystä ympärillämme.

Ajattelin sodan jälkeen, ettei enää ikinä. En halua enää koskaan nähdä kaiken ympärilläni tuhoutuvan. Olen aina rakastanut pysyvyyttä ja kestävyyttä. Mutta nyt en enää tiedä mitä ajatella. Ymmärrän sinua, vastasi Vieno. Samaa olen toivonut itsekin. Luin sinun ja Samin lähdettyä ulos Päivän tunnussana-kirjasesta tämän päivän kohdan. Se on Psalmista 90:

”Seitsemänkymmentä on vuosiemme määrä, tai kahdeksankymmentä, jos voimamme kestää. Ja kaikki niiden meno on vain turhuutta ja vaivaa, ne kiitävät ohitse, ja me lennämme pois. ”

Olen nyt seitsemänkymmenen kahdeksan vuoden ikäinen, sanoi ukki kuultuaan Vienon lukeman kohdan. ”Ja kaikki niiden meno on vain turhuutta ja vaivaa.” Niin koen nyt, totesi Viljo masentuneena. Täällä me todella menetämme lopulta kaiken, vahvisti Vieno. Mutta onneksi tämä elämä ei ole kaikki. Mitä tarkoitat? kysyi ukki. Sitä vain, että meidät kristityt on kutsuttu kiinnittämään katseemme taivaallisiin. Ajalliset kestävät vain hetken, mutta taivaalliset iankaikkisesti.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 15.5.2021

Jumalan valta

Lassen isä oli tullut poikansa mukana rippikoululaisten kirkkopyhään. Saarnaajana kirkossa toimi Lassen riparin pappi Juhani. Lassen isä kuunteli kiinnostuneena hänen saarnaansa. Olihan Juhani hänen poikansa opettajana puolen vuoden ajan. Sen verran kului rippikoulun käymisessä. Teemana Juhanin saarnassa oli Jumalan herruus maailmassa. Aihetta sivuava saarnateksti oli Vanhasta Testamentista Psalmista 103: ”Herralla on istuimensa taivaissa, ja hänen valtansa alla on kaikki maa.” Juhani väitti saarnassaan että Jumala hallitsee kaikkia tapahtumia maan päällä ja taivaissa. Siksi kristittyjen ei tarvitse murehtia ja pelätä niin kuin muut. Tällainen ajatus saarnasta jäi Lassen isän mieleen.

Kirkkokahvilla Juhani sattui istuutumaan Lassen ja tämän isän pöytään. Tervehdittiin ja vaihdettiin riparikuulumisia. Sitten Lassen isä käänsi puheen Juhanin saarnaan. Isä ihmetteli väitettä Jumalan hallinnasta maailman tapahtumissa ja sanoi: Minusta näyttää usein siltä, että Jumala on unohtanut koko maailman eikä välitä mitä täällä tapahtuu. Niin paljon on sotia, sairauksia ja nälänhätää. Ymmärrän näkökulmasi, vastasi Juhani. Sitä minäkin olen joskus pohtinut. Mutta kun olen perehtynyt Raamatun kokonaisilmoitukseen Jumalasta, kantani on muuttunut.

Kuinka niin? kysyi Lassen isä. Mistä aloittaisin? pohti Juhani. Jumalan käsitys ajankulusta on erilainen kuin meidän. Hänelle yksi päivä on kuin tuhat vuotta ja tuhat vuotta kuin yksi päivä. Kun Jeesus sanoo: Minä tulen pian, se voi tarkoittaa tuhansia vuosia. Mitä järkeä siinä on? ihmetteli Lassen isä. Juhani vastasi: Tuhannet vuodet ovat antaneet meille ihmisille lisää armon aikaa. Mitä se armonaika on? ihmetteli Lassen isä. Kerro sinä Lasse, Juhani nyökkäsi Lasseen päin.

Lasse vilkaisi Juhaniin ja rohkaistui sitten vastaamaan: Juhani on kertonut armon ajan tarkoittavan sitä ajanjaksoa, jolloin ihmisillä on mahdollisuus kääntyä Jeesuksen puoleen ja pelastua. Juuri niin, hyvä Lasse. Juhani nyökkäsi Lasselle. Pelastua mistä? ihmetteli Lassen isä. Juhani vastasi: Me molemmat olemme ihmetelleet maailman ja ihmisten suuria ongelmia ja suoranaista pahuutta. Tämä maailma tarvitsee anteeksiantamusta, sitä, jonka Jeesus valmisti kuolemalla meidän syntiemme sovitukseksi.

Jeesus sanoo Ilmestyskirjan luvussa kolme: ”Katso, minä seison ovella ja kolkutan. Jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, niin minä tulen hänen luokseen, ja me aterioimme yhdessä, minä ja hän.” Mitä tuo raamatunkohta oikein tarkoittaa? kysyi Lassen isä. Juhani vastasi: sitä, että Jumalan valta ei ulotu ihmissydämeen. Hän on antanut meille tietoisuuden. Olemme itsenäisiä persoonia, ja voimme päättää päästämmekö Jumalan Jeesuksen kautta sisimpäämme Vapahtajaksi. Miten niin itsenäisiä? ihmetteli Lassen isä. Jos Jumala hallitsee kaikkea, niin kai ihmissydämiäkin?

Juhani katsoi lempeästi Lassen isään ja sanoi: Minäpä teen sinulle kysymyksen. Sallitko? Lassen isä nyökkäsi. Haluatko tulla uskoon ja antaa elämäsi Jeesuksen omaksi? Lassen isä hätkähti. Ai tulla uskoon? Eikö se riitä, että uskoo Jumalan olevan olemassa? Jos sallit, kysyn sinulta vielä toisen kysymyksen, sanoi Juhani. Lassen isä nyökkäsi jälleen. Kun menit naimisiin, ajattelitko, että sama se kenen kanssa, kunhan vaimo on? Lassen isä hölmistyi. En tietenkään. Sehän on selvää. Rakastuin Annikaan, ja juuri hänet halusin puolisokseni. Upeaa kuulla, vastasi Juhani.

Samasta on kysymys uskossa Jeesukseen. Hän haluaa tulla juuri sinun henkilökohtaiseksi Vapahtajaksesi. Hän on kiinnostunut sinusta. Hän haluaa antaa sinulle sinun syntisi anteeksi.

Hm, vastasi Lassen isä. Alan ehkä ymmärtää. Juhani jatkoi: Aikanaan sain itse armon kohdata Jeesuksen henkilökohtaisesti. Nyt ymmärrän, että ratkaisu maailman ongelmiin on hänessä. Mutta kuka haluaa hyväksyä tarvitsevansa Jeesusta? Lasse ja hänen isänsä kuuntelivat hiljaa Juhanin sanoja.

Kun Jumalan aika ”pian” tulee täyttymyksen hetkeen, armon aika päättyy ja Jeesus tulee taivaasta takaisin, Herrana ja Kuninkaana, ei enää kapalolapsena. Silloin hän toteuttaa Jumalan vanhurskaan tuomion. Paha saa palkkansa ja armahdetut syntiset pääsevät vaivoistaan ja viedään taivaan kirkkauteen. Tämä tapahtuu kuolleiden ylösnousemuksessa. Paha ei saa mellastaa maailmassa iät ajat. Jumala on asettanut sille ajan ja rajat.

Kirkkokahvihetki päättyi. Lassen isä oli vakavan näköinen. Hän kätteli Juhanin ja toivotti hänelle ja Lasselle hyvää rippikouluaikaa.

Halleluja! Herra, meidän Jumalamme, Kaikkivaltias, on ottanut kuninkuuden. Iloitkaamme ja riemuitkaamme, antakaamme hänelle kunnia! Ilmestyskirja luku 19: 6-7

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 14.5.2021 (Julkaistu ensimmäisen kerran 10 vuotta sitten)

 Kiirettä pittää jos pittää

Kauppias Tossavainen oli viemässä lauantai-aamuna liikkeensä eteen mainoskylttejä. Niissä ilmoitettiin suurin kirjaimin sunnuntai- aukiolon alkamisesta. ” Tämä on suuri hetki liikkeemme historiassa”, lausahti Tossavainen eräälle kauppaan astuvalle asiakkaalleen. ” Nyt kenenkään ei tarvitse enää odottaa tyhjän jääkaapin kanssa maanantaita”, hän hehkutti.

” No niin no”, vastasi aamuvirkku asiakas, joka osoittautui kirkkoherra Ryynäseksi.  ” Aika näyttää, aika näyttää.” ” Mitä kirkkoherra sillä tarkoittaa?” kysyi kauppias ihmetellen ja jatkoi: ” Eikö sitä pidä seurata aikaansa eikä harata vastaan? Kai tuore ruoka maistuu kirkkoherrallekin viikonloppuisin?”

” No, jos ostan teiltä tänään paketin jauhelihaa, onko se jo huomenna vanhentunut? ” ” Ei tietenkään, meiltä ostettu tuore elintarvike säilyy hyvänä oikein säilytettynä useita päiviä!” vastasi kauppias Tossavainen. ” No niin no, nyt on lauantai. Voin siis syödä tänään ostamani lihan huoletta sunnuntaina?” ” No toki! Varmasti!” ”No niin no, näkemisiin maanantaina sitten”, vastasi kirkkoherra Ryynänen ja katosi kaupan hyllyjen väliin.

Kauppias Tossavainen piti itseään sanavalmiina ihmisenä mutta nyt hän koki jääneensä kakkoseksi, ja se hiukan harmitti häntä koko päivän. Hän mainitsi asiasta vielä illalla vaimolleenkin. Vaimonsa Maikki naurahti ja sanoi leikillisesti: ” Käännytäänpä viranomaisten puoleen”, ja avasi radion. Iltahartaus oli alkamassa. ” Iltahartaudessa puhuu tänään kirkkoherra Martti Ryynänen Oikovuorelta”, ilmoitti kuuluttaja. Kauppias Tossavaisen suu loksahti auki eikä hän voinut olla kuuntelematta mitä tuttu sielunpaimen puhuisi.

”Onko Jumala todella sanonut”, aloitti kirkkoherra puheensa painottaen sanaa todella. ” Niin, onko Jumala todella sanonut: muista pyhittää lepopäivä? Tällaisia väitteitä kuulee nykyään. Tälle ajalle on tyypillistä esittää sama kysymys kuin käärme Eevalle ja Aatamille paratiisissa…. Mihin, minä kysyn mihin tämä kysymys johti?”

Kirkkoherra puhui nyt niin suoranuottisesti että Tossavaista, joka oli aina pitänyt seurakuntansa paimenta sovittelevia, jopa pyöreitä ilmaisuja käyttävänä sielunpaimenena, kummastutti. ” Mitä se nyt horisee ikivanhasta, joutavanpäiväisestä säännöstä, joka on vain kehityksen esteenä”, tuumi Tossavainen mielessään.

” Minä sanon sinulle, kuulijani, suoraan, mihin se johti”, kuului kirkkoherra jatkavan radiossa niin että pöytä tärisi. ” Se johti lankeemukseen kiusauksen edessä! Lankeemukseen kiusauksen edessä! ” toisti kirkkoherra. ” Minkä ihmeen kiusauksen?” mutisi Tossavainen. ” Kiusaus oli tämä: asettua jumalan paikalle, ja siihen langettiin, ja langetaan yhä”, jyrisi Ryynäsen ääni. ” Ja lankeemuksella on aina ikävät seuraukset. Kun joku asettuu Jumalan yläpuolelle ja alkaa laatia elämälle omia pelisääntöjään, hän tekee kaksinkertaisen virheen.”

Tossavainen oli jo sulkea radion, mutta malttoi mielensä. Radiosta kuului edelleen: ” Ensimmäinen virhe on se, että silloin toimii elämää vastaan. Toiseksi hän toimii Luojansa tahtoa vastaan, joka on elämän luonut.

Lepopäivän menetys saa aikaan kiireen ja väsymyksen. Se saa aikaan myös Jumalan siunauksen menetyksen.  Miten Jumala voisi siunata sen, ettei lepoaikaa jää kun ahneus ja kiire saa vallan? Miten Jumala voisi siunata sen että perheet pakotetaan töihin ja houkutellaan kauppoihin ainoana yhteisenä vapaapäivänään? Miten Jumala voisi siunata sen että hänen sanansa unohdetaan kiireen keskellä?”

Radio tuntui suorastaan hyppivän pöydällä. Vielä pyydettiin Jumalalta viisautta siihen, että osattaisiin asettaa elämän perusasiat oikeaan tärkeysjärjestykseen. Viimeisimmäksi kirkkoherra luki kuulijoille rohkaisuksi raamatunkohdan: "Jumalaan voi luottaa. Hän ei salli kiusauksen käydä teille ylivoimaiseksi, vaan antaessaan teidän joutua koetukseen hän samalla valmistaa pääsyn siitä, niin että voitte sen kestää."

”Mikä ihme Ryynäselle on tullut?” hämmästeli Tossavainen ”No mutta Erkki”, sanoi rouva Tossavainen miehelleen. Ehkä kirkkoherramme vain oli huolissaan lapsiperheiden jaksamisesta.” Oletko jo unohtanut, että oma poikasi Jussi ja hänen vaimonsa Taija ovat töissä kaupassamme? Taija joutui viemään heidän lapsensa Heidin sunnuntaiksikin päiväkotiin kun he molemmat ovat töissä kaupassamme. Nyt heillä ei ole enää juuri koskaan yhteisiä sunnuntaivapaita. Me sentään panimme aina kaupan kiinni lauantaina klo 15 kun lapsemme olivat pieniä.

Ehkä kirkkoherra on vain huolissaan lapsiperheitten hyvinvoinnista? ” pohti rouva Tossavainen.

Kauppias Tossavainen ei sanonut siihen mitään. Hän meni olohuoneeseen ja istuutui lukemaa lehtiä. Siitä ei kuitenkaan tullut mitään. Hänen ajatuksensa siirtyivät aina uudelleen heidän suloiseen lapsenlapseensa Heidiin joka nytkin oli päiväkodissa odottaen äitiään ja isäänsä. He olivat jääneet vielä järjestelemään kauppaa huomista, sunnuntaita varten. Heidi joutuisi yöpymäänkin päiväkodissa, sillä ei häntä kannattanut viedä kotiin iltayhdeksältä ja tuoda takaisin aamukahdeksalta.  Ja tämä tulisi toistumaan viikonlopusta toiseen….

Kauppias Tossavainen muisteli aikaa kun heidän lapsensa olivat olleet pieniä. ” Miten me, yrittäjäpariskunta, oikein jaksoimme ja selvisimme kaikesta?” hän mietti. ” Ja nyt ei lapsemme perheellä ole viikonloppuna enää sitäkään vähää yhteistä aikaa.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 13.5.2021 (Jatkoa päivän saarnaan 12.5.2021)

Villen kutsumus

Ville oli löytänyt sisäisen rauhan Anttolahden seurakunnan kesätapahtumassa. Hän oli päässyt vapaaksi taakasta, joka oli vaivannut häntä vuosikymmeniä. Tavaroiden varastaminen työnantajalta oli ollut päällimmäisin osa tuota taakkaa. Mutta oli ollut myös muuta. Itsensä arvottomaksi kokeminen. Ville ei uskaltanut katsoa ihmisiä suoraan silmiin, vaan vähän ohi milloin mihinkin suuntaan. Kun hän tervehti, hänen kädenpuristuksensa oli laimea ja hengetön. Sanoiksi pukematon kokemus itsensä toisia alempiarvoisksi tuntemisesta oli tullut osaksi häntä. Se oli seurannut häntä kuin näkymätön varjo.

Nyt kun Villellä ei ollut enää työntekijän statusta, ei työkavereiden muodostamaa sosiaalista verkostoa, ja tulot olivat pudonneet huimasti eläköitymisen myötä, outo tarkoituksettomuuden tunne oli vahvistunut hänessä. Se oli kuin rikkakasvi, joka on ensin pieni täplä nurmikossa, mutta joka kohta kukkii ja levittää siemeniään pitkin maita ja mantuja. Tyhjyys ja alakulo olivat olleet valtaamassa uhkaavasti Villen sisimmän tyhjäksi jääneet huoneet. Mutta kokemus Jumalan armahtavasta, sydämellisestä rakkaudesta oli häivyttänyt uhkaavan pimeyden hänen sielunsa kammioista. Tilalla oli kuin varastohuoneiden rivi täynnä jaloja siemeniä, kylvettäväksi kasvamaan janoisiin sydämiin.

Niin, Ville koki uuden tehtävän odottavan. Sellaista tunnetta hänellä ei ollut koskaan ennen ollut. Energiaa pursusi hänestä vaimonsa Miljan mielestä välillä höyryksi asti. Ville tarvitsi uudelle voimalleen purkautumiskanavia. Niitä hän oli tullut kyselemään saman vanhan miehen luo, josta oli tullut hänen sielunhoitajansa seurakuntatapahtumassa. Terve terve, astuhan tupaan, sanoi mies. Kiitos, vastasi Ville. Istuttiin kahvikupin ääreen ja tarinoitiin. Ville kertoi sisäisestä innosta auttaa ihmisiä Jumalalta saamillaan lahjoilla.

Millaisia lahjoja olet saanut? kysyi mies. Luin Raamattua, Ville kertoi. Uusi kokemus sekin. Jumalan kirja on herännyt henkiin kun Jeesus tuli elämääni. Löysin Sefanjan kirjasta, sen kolmannesta luvusta sanat:

”Minä pelastan sinut, tuon ontuvat ja karkotetut kotiin. Kaikkialla, missä he ovat kantaneet häpeää, minä nostan heidät kunniaan.”

Kerro vaan, kehotti mies Villeä. Minulla on ollut aina heikko itsetunto, vaikka olen ehkä osannut piilotella sitä muilta aika hyvin, kertoi Ville. Kun jäin eläkkeelle, arvottomuuden ja osattomuuden kokemus hiipi sisimpääni. Olin vähällä ostaa viinapullon. Luoja kuitenkin armahti minut ja johdatti pelastuksen lähteille. Saanko kysyä, mitä teit ammatiksesi? kysyi mies nyt. Olin rautakaupassa ensin lähettinä ja sitten myyjänä koko työurani ajan, kertoi Ville.

Siitä pääsenkin ajatukseen, jonka uskon Jumalan antaneen nyt sisimpääni, Ville jatkoi. Jumala pelastaessaan minut antoi minulle tehtävän auttaa ontuvia ja elämästä syrjäytyneitä. Saan tuoda heidät kotiin Jumalan luo ja nostaa heidät pois häpeästä kunniaan. Mies siveli kädellään partaansa ja hymyili. Ei ihan vähäinen kutsumus, hän sanoi. Kutsumus? Niin, kutsumus se on, ilahtui Ville. Sinä sen sanoit. Enhän toki ole Jumala, mutta sillä voimalla ja viisaudella, jonka Jumala antaa, voin auttaa ihmisiä pois syrjäytymisen kierteestä. Autan heitä löytämään oman kutsumuksensa. Mies näki palon Villen katseessa ja huokasi. Voi miten hyvä!

Ville rantautui kesämökille ja selosti vaimolleen suunnitelmansa. Milja, käsitän nyt, että työ rautakaupassa saattoi olla Jumalan minulle antama kutsumustyö. No sehän on ilmiselvää, hymyili Milja. Mitä, kuinka niin? Ihmetteli Ville. Sinä olit pidetty työntekijä ja asiakkaat tulivat mieluusti juuri sinun luoksesi. Sinäkin näytit nauttivan työstäsi ihmisten parissa ja olit taitava. Tiesit paljon myymistäsi tuotteista ja annoit kaupanteon ohella ostajille hyviä neuvoja. Ville kuunteli Miljaa hiljaisena. Sitten hän hymyili.

Niin se tosiaan taisi olla. Nyt alan käsittää sen. Ehkä siksikin Jumala on kutsunut minut tässä uudessa elämässä nostamaan alaspainettuja. Saan auttaa heitä löytämään oman itsensä ja arvonsa Jumalan luomina ihmisinä ja myös kutsumuksensa. Sielunhoitajani kertoi minulle luterilaisuudessa elävästä käsityksestä, että Jumalaa palvellaan maallisten tehtävien hoitamisessa. Kun löytää oman kutsumuksensa ja ymmärtää sen, tulee onnelliseksi.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 12.5.2021 (jatkoa päivän saarnaan 10.5.2021)

Viisauden ja tiedon aarteet

Anttolahdelle lomanviettoon oli saapunut Ville vaimonsa Miljan kanssa. He olivat nyt eläkeläisiä ja heillä oli aikaa olla rakkaalla kesämökillä vaikka kuinka kauan. Ville oli kauppareissulla tavannut vanhan kesätuttunsa Anteron, ja saanut tältä esitteen Anttolahden seurakuntakodilla pidettävästä Jumalan aarrearkku-nimisestä kesätapahtumasta.

Halu tavata tuttu rouva oli saanut Miljan houkuttelemaan Villen kanssaan tapahtumaan. Siellähän Antero ja vaimonsa Eine olivat tulleetkin vastaan. Vähän vastahakoisesti mukaan lähtenyt Ville oli puhuteltu illan sanomasta ja esitti Miljalle osallistumista myös tapahtuman toiseen iltaan. Niinpä he päättivät lähteä.

Eilen illalla oli kuultu useita todistuspuheenvuoroja. Niissä useat ihmiset olivat kertoneet elämästään ennen tutustumista Jeesukseen ja elämästään sen jälkeen. Muutos oli ollut valtava. Sitä Ville oli jäänyt miettimään. Salassa hänkin oli toivonut muutosta elämäänsä jo vuosia, mutta ei ollut uskaltanut kertoa siitä kenellekään. Mutta eilisillan sanoma ja tilaisuuden lämmin ja rohkaiseva ilmapiiri oli saanut Villen melkein lähtemään liikkeelle kun illan juontaja pyysi kaikkia halukkaita tulemaan alttarille rukoiltaviksi.

Seurakuntatapahtumalla oli myös tunnuslause, joka oli Kolossalaiskirjeen toisen luvun alusta: ”Kristuksessa kaikki viisauden ja tiedon aarteet ovat kätkettyinä.” Eilisen illan todistajat olivat saaneet taivaasta rohkeutta nähdä muutoksen tarve elämässään, vaikka totuus itsestä oli ollut kirpeätäkin kohdattavaa. Jeesus oli muuttanut heidän elämänsä suunnan. Villekin kaipasi Jumalalta apua. Sellaista neuvoa ja viisautta, joka antaisi hänelle sisäisen rauhan.

Kun tänä iltana koitti alttarihetki, Ville ei enää aikaillut. Hän polvistui matalan kaiteen luo ensimmäisten joukossa. Pian hänen luokseen tuli vanha mies ja kysyi mitä Ville halusi rukoiltavan. Silloin pato Villen sisimmässä murtui ja hän purki taakkansa. Ville oli joskus nuorena ollut kovassa rahapulassa, ja oli varastanut työpaikaltaan tavaraa ja myynyt sen. Tavaroitten arvo oli ollut Villen kahden kuukauden palkan suuruinen.

Varkaus ei ollut tullut koskaan ilmi, mutta se oli jäänyt kolkuttamaan Villen omaatuntoa. Asia oli alkanut painaa häntä kovasti nyt, kun eläkkeellä oli aikaa miettiä mennyttä elämää. Kun sielunhoitaja julisti Villelle synninpäästön Jeesuksen Kristuksen nimessä ja sovintoveressä kaikista Villen synneistä,  tunsi Ville miten raskas taakka otettiin pois hänen hartteiltaan. Paltessaan alttarilta hän tunsi liitelevänsä lattian yläpuolella. Niin hyvä oli olla.

Milja huomasi muutoksen Villessä. Mökillä Ville kertoi hänelle alttarilla kokemastaan vapautumisesta. Milja kuunteli tarkasti miehensä kertomusta. Seuraavana päivänä Ville soitti entisellä työnantajalleen ja pyysi päästä tapamaan firman johtajaa. Siellä hän kertoi elämässään tapahtuneesta muutoksesta ja tunnusti vuosikymmenien takaisen varkautensa. Johtaja kuunteli vakavana Villen sanat ja sanoi sitten: On hyvin harvinaista, että joku tunnustaa sinun laillasi rikkomuksensa. Aikaa siitä on kulunut kolmekymmentä vuotta ja rikoksesi on vanhentumut. En minäkään vaadi sinua siitä tilille. Ole rauhassa. Ville nousi kiitti johtajaa kyyneet silmissä.

Jälleen tuo vapauden tunne! Oli helppo hengittää. Maisema järvellä tuntui saaneen uudet, kirkkaammat sävyt. Villen sydän lauloi kiitosta Jumalalle hänen ohjatessaan venettä kohti mökkilaituria.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 11.5.2021

Janne mökkimatkalla   (Julkaistu ensimmäisen kerran 10 vuotta sitten)

 Jannen polkupyörän ketju rahisi suojustaan vasten hänen polkiessaan metsätietä mökiltä kaupunkiin. Tien varrella hän näki jälleen metsäkoneen, jolla oli korjattu puita jonkin metsänomistajan palstalta. Kone oli ilmeisesti huollettavana, kun sen ympärillä seisoi useampi mies.

” Hetkinen”, Janne ajatteli.” Onpa outoa kun miehet eivät tee mitään. Seisovat vain koneen eri puolilla kuin vartiossa ettei kukaan pääsisi koneen luo. Nuuh nuuh.. Mistä tulee voimakas moottoriöljyn haju?” Jannea kummastutti. Sitten hänen mieleensä nousi epäilys.” Eivät kai ole laskemassa koneen öljyjä maahan, ja väistämässä siten vaivan jäteöljyn kuljettamisessa?”

 Jannea alkoi harmittaa, mutta hän ei uskaltanut mennä koneen luo kysymään, sillä miehet koneen ympärillä viestittivät synkeillä ilmeillään ja eleillään: älä tule lähemmäs. Jannen tullessa takaisin mökille kone miehineen oli jo poissa, mutta tielle saakka leijui edelleen voimakas ja inhottava öljyn haju.

Miten oli? Oliko Janne päätellyt oikein? Janne ei voinut todistaa suoraan ajatuksiaan oikeiksi mutta miesten kummallinen vartio koneen ympärillä ja tuo voimakas haju viittasivat luonnonsuojelurikoksen suuntaan. Sitten Jannen oma omatunto alkoi kolkuttaa. Olipa häneltäkin mennyt maahan mopon bensaa ja moottoriöljyä kulkupeliään huoltaessaan ja moottorisahan polttoainetta raivatessaan kesämökin ympäristöä.

 Tosin ei Janne ollut tahallaan loiskuttanut öljytuotteita luontoon mutta oli ollut huolimaton. Entä sitten moottorisahan teräketjuöljy? Päätyihän se kuitenkin lopulta luontoon, ja entä lannoitus, jota heidänkin metsäpalstalleen oli tehty? Kulkeutuiko osa siitä ojien kautta vesistöön rehevöittäen sitä? Janne huokasi.

Luonnossa oli paljon suojeltavaa. Ja ei kai ollut niin että useimmiten ihmisten halu päästä helpommalla ja halu tienata enemmän rahaa saivat aikaan luonnon saastumisen.

Janne pudisti päätään ja polki eteenpäin mökkitietä. Pyörän ketju rahisi jälleen rytmikkäästi suojaansa vasten Jannen polkiessa. Räminään hävisi Jannen pohdintakin. Ei jaksanut ajatella suuria asioita määräänsä enempää kerrallaan.

Herra Jumala asetti ihmisen Eedenin puutarhaan viljelemään ja varjelemaan sitä. 1.Mooseksen kirja 2:15.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 10.5.2021

Jumalan aarrearkku

Anttolahdelle lomanviettoon oli saapunut Ville vaimonsa Miljan kanssa. Heillä oli saaressa mökki keskellä Kivisen järveä. Mökin oli Milja perinyt vanhemmiltaan. Paikka oli rakas kesäkoti heille molemmille. Kun astui mökin pihaan, kaikki arkinen aherrus ja huoli unohtuivat. Se oli koettu yhä uudestaan saarelle kesäloman viettoon saavuttaessa. Nyt Ville ja Milja olivat tuoreita eläkeläisiä. Liki 40 vuoden työurat olivat tullut päätökseen liki yhtä aikaa. Siksi tässä kesässä oli erityistä huolettomuuden ja vapauden tuntua. On aivan kummallinen olo, sanoi Ville. On alkanut loma, joka ei pääty milloinkaan! Niin, vastasi Milja. Saadaan olla täällä vaikka koko kesä yhteen mittaan.

Nyt alkuun venereissuja Anttolahden kauppoihin riitti. Uusia kalaverkkoja, katiska, ruohonleikkuri, kaasua hellaan ja jääkaappiin ja tietenkin ruokaa. Ville olisi halunnut mökille aurinkopanelit, mutta Milja ei halunnut luopua romanttisista öljylampuista ja kynttilöistä. Kun Ville oli kantamassa laiturilta yhtä kantamusta mökille kuului äkkiä räsähdys. Laiturin kaide petti hänen nojattuaan siihen. Ville kaatui pää edellä järveen kantamukset mukanaan. Milja näki kaiken ja riensi hätääntyneenä rantaan.

Luojan kiitos! Milja huudahti kun hän näki miehensä nousevan esiin järvestä ja sylkevän vettä suustaan. Ville ei sanojaa säästellyt. Sammakoita sateli järven selälle. Vai luojankiitos! Mitä kiittämistä tässä on? Tietenkin se, ettet loukkaantunut pahasti tai kuollut! huudahti Milja. Ai jaa, sanoi Ville happamasti. Ville oli kovaluontoinen kaveri jos sille päälle sattui. Hän oli tottunut määräämään elämässään kaikesta itse. Nyt tähän oman elämän itsenäiseen hallintaan oli tullut särö. Mutta sitä Villen oli vaikea tunnustaa. Mutta laituri oli joka tapauksessa korjattava turvalliseen kuntoon pikimmiten.

Vaihdettuaan kuivat vaatteet Ville lähti takaisin Anttolahteen ja rautakauppaan. Siellä häntä vastaan tuli vanha mökkituttu Antero, joka jutustelun lomassa tarjosi hänelle esitettä. Mikäs tämä on? kysyi Ville? Anttolahden seurakuntakodilla on ensi viikolla kesätapahtuma, kertoi Antero. Sen teema on Jumalan aarrearkku. Ei kai ruumisarkku? Sitä ei vielä meillä kaivata, sanaili Ville. Ei toki. Oletko muuten tekemässä remonttia mökillä? Kysyi Antero. Laituri pitää tehdä ihan uusiksi, vastasi Ville. Menestystä! toivotti Antero. Kiitos, vastasi Ville.

Mökillä Ville purki veneestä lautoja, lankkuja, ruuveja ja muuta laituritarviketta. Samalla veteen putosi jokin paperi. Hei, onko tämä tärkeä? kysyi Milja ja poimi paperin ja tutki sitä. Jumalan aarrearkku, luki Milja. Kesäpäivät Anttolahden seurakuntakodilla. Puheita, laulua ja todistuspuheenvuoroja. Ja esitteen lopussa raamatunkohta: ”Kristuksessa kaikki viisauden ja tiedon aarteet ovat kätkettyinä.” Kolossalaiskirje luku 2 jae3. Ihan sama mitä teet esitteelle, sanoi Ville. Sain sen yhdeltä tutulta. Keneltä? kysyi Milja. Anterolta, vastasi Ville. Ai Asikaisen Anterolta? Joo, häneltä. Kysyitkö mitä hänen vaimolleen Einelle kuuluu? En ehtinyt, vastasi Ville. Auta nyt lautojen kantamisessa. Jutellaan myöhemmin.

Milja otti iltateellä puheeksi seurakunnan kesätapahtuman ja sanoi Villelle: Olisi sitä Eineä mukava nähdä. Varmaan hän tulee Anteron kanssa tapahtumaan. Mentäisiin mekin sinne ainakin yhteänä iltana, ehdotti Milja. Ville otti rypistyneen esitteen ja tutki sitä. Ähm, no jos sinun mielisesi sitten, sanoi hän. Määräpäivänä he istuivat kesätapahtuman avajaisissa, ja sieltähän löytyivät myös Eine ja Antero.

Kahvitauon jälkeen ilta eteni todistuspuheenvuoroihin. Niistä ensimmäisen piti eräs lääkäri. Hän oli ollut piinkova ateisti ja oli pitänyt itseään lisäksi mallikelpoisena kansalaisena, joka kelpasi esikuvaksi muillekin. Hänen vaimonsa oli rukoillut jatkuvasti hänen puolestaan uskoontuloa. Kun se oli tapahtunut, lääkäri oli tajunnut olevansa suuri syntinen, joka istui mieluusti baarissa alkoholia juoden, kehuskellen ja polttaen samalla savukkeita. Eikä hän ollutkaan upea ihminen, vaan täynnä itsekkyyttä ja omahyväisyyttä. Sitten koitti päivä, jolloin tämä uskoon tullut lääkäri sai uskoa kaikki syntinsä anteeksi Jeesuksen nimessä ja sovintoveressä.

Sitten mikrofonin ääreen astui naispuolinen apteekkari. Hän mainitsi ennen uskoontuloaan antaneensa keskenkasvuisille lapsilleen pornolehtiä, että nämä saisivat sieltä seksuaalivalistusta. Kun hän tuli uskoon, apteekkarin sisäiset silmät olivat auenneet ja hän kauhistui ja häpesi millaista valistusta hän oli antanut lapsilleen.

Sen jälkeen puhujanpaikalle tuli liikennelentäjä. Hän kertoi elämästään ennen uskoontuloa. Usein lennot veivät hänet ulkomaille. Hän oli ollut ylpeä siitä, että oli onnistunut salaamaan vaimoltaan uskottomuutensa matkojen aikana. Kun hän tuli uskoon, totuus paljastui hänelle ja hän häpesi. Uskottomuudella hän oli loukannut syvästi vaimoaan tehdessään aviorikoksen häntä kohtaan.

Vielä lavalle todistamaan astui toinen mies. Hän oli ollut väkivaltainen rikollinen, jonka terveyden oma elämäntapa ja alkoholi ja huumeet ja tupakka olivat tuhonneet. Kaksikymmenvuotiaana lääkäri oli antanut hänelle kuolemantuomion. Mitään ei ollut enää tehtävissä. Kuolema tulisi pian. Mies oli herännyt todellisuuteen ja mennyt viimeiseen paikkaan, jossa hänet otettiin vastaan, kahden pastorin luo. Nämä olivat julistaneet hänelle evankeliumia Jeesuksesta Kristuksesta ja rukoilleet hänen puolestaan. Sillä hetkellä hän oli vapautunut pysyvästi päihteistä. Myös hänen terveytensä oli alkanut kohentua ja nyt hän toimi erään helluntaiseurakunnan pastorina.

Näiden ihmisten elämä on saanut Jumalan suuresta armosta kokonaan uuden suunnan, totesi illan juontaja. Jos täällä on joku, joka kokee elämänsä tarvitsevan muutosta, voi tulla tänne eteen ja polvistua alttarille, niin rukoilemme hänen puolestaan. Joitain ihmisiä nousi ja lähti salin etuosaa kohti. Milja huomasi Villen liikahtavan ja nousevan jo puoliksi tuolilta. Sitten Ville istahti takaisin.

Mökille palattua Ville sanoi Miljalle: Saitteko jo kuulumiset vaihdettua Einen kanssa, vai käytäisiinkö vielä huomennakin kesäpäivillä? Milja hymyili ja sanoi: mennään vaan, kyllä se minulle passaa.

(Päivän saarnassa mainitut todistuspuheenvuorot ovat tosikertomuksia.)

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 9.5.2021

Pullonkerääjä

Roope käveli kädet taskussa Esplanadia edes takaisin etsien tyhjiä pulloja. Kädessään hänellä oli kaupan muovikassi. Siihen oli jo kertynyt muutama kierrätyspullo. Hei, anna euro! Roope näki edessään kiltin näköisen miehen ja arveli tämän olevan helppo kohde kerjätä rahaa. Mies katsoi Roopea ystävällisesti ja sanoi: Mitä jos tarjoan sinulle euron lisäksi kahvit? Mikäs siinä, hölmistyi Roope. Näin hyvää tuuria ei usein osunut kohdalle.

Mies näki miten laiha Roope oli ja miten nälkäisin katsein tämä tutki tiskiä, jonka lasin takaa näkyi täytettyjä sämpylöitä. Okei, valitse siitä yksi, sanoi mies. Roope otti kiireesti juustosämpylän peläten miehen peruvan tarjouksensa. Mutta pian miehet istuivat pöydässä edessään höyryävät kahvikupit.

Oletko helsinkiläinen, aloitti mies. En oikeastaan, tulin tänne töihin Savosta, vastasi Roope. Entä itse? Olen asunut täällä koko ikäni, vastasi mies. Taidat olla hyväpalkkaisessa työssä? Kysyi Roope. Takkisi,kellosi ja kenkäsi näyttävät olevan laatumerkkejä. Täytyy sanoa, että Jumala on siunannut, vastasi mies. Jumala siunannut? Toisti Roope. Jumala taitaa olla rikkaiden puolella ja unohtanut köyhät.

Mies ei kiinittänyt Roopen letkautukseen huomiota, vaan kysyi takaisin: Tunnet hyvin laatumerkkejä, oletko ollut töissä niiden parissa? Tunnenpa hyvinkin, vastasi Roope. En ole aina kolunnut tievieriä saadakseni yhden oluen tai maitotölkin kaupasta. Haluatko kertoa, millaista työtä teit? Kysyi mies Roopelta. Roope katsoi ensin hiljaa sivuun tuijottaen kaukaisuuteen, mutta sanoi viimein: minulla oli oma elektroniikka-alan yritys. Se menestyi hyvin ja rahaa riitti.

Mitä sitten tapahtui? Kysyi mies. Jouduitko onnettomuuteen? Tavallaan, huokasi mies ja jatkoi huomatessaan miehen kohtelevan häntä ystävällisesti ja arvostavasti. Stessaannuin ja aloin juoda. Viina sai minusta otteen ja ote työstä herpaantui. Tein virhearvioita ja yritys oli pakko myydä etten olisi jountunut konkurssiin. Avioliitto kuintenkin kariutui ja viina vallitsi. Nyt elän veneen alla.

Olipa se kertomus, vastasi mies. Kerro nyt sinä tarinasi, kun kerroin ensin omani, sanoi Roope. Hyvä on, vastasi mies. Olen neljännen polven helsinkiläinen. Isoukkini ja -mummini muuttivat tänne ennen sotia Rovaniemeltä ja perustivat velkarahalla ruokakaupan. Se menestyi ja he hankkivat toisen ja kolmannenkin kauppaliikkeen. Siitä lähtien sukumme on työskennellyt kaupan parissa. Minä olen yhden yhtiömme haaraliikkeen toimitusjohtaja.

Oho, menestystä sukupolvesta toiseen, niin sitä pitää. Sanoi Roope katkeruuden puuskassa. Minun suvussani tuntuu olevan aina joku ongelma, joka kaataa sukulaisia kanveesiin. Isäni oli myös juoppo ja yksi veljistäni hukkui humalapäissään. On ollut konkursseja, avioeroja, sairautta ja masennusta. Kuin sukumme olisi kirottu. Voi miten surullista, vastasi mies. Mikä sinun on sanoa noin, kun et ole joutunut näkemään yhtään hädän päivää, sanoi Roope miehelle.

Ei se ihan niinkään ole, vastasi mies. Olin vähällä syöstä oman osan yritystäni tuhoon. En uskonut varoituksia, vaan otin halpakorkoisen ulkomaisen lainan ja rakennutin uuden liikerakennuksen. Sitten iski lama ja markka devalvoitiin kahteen kertaan. Ulkomaiset kainat kasvoivat yhdessä yössä hurjasti kokoa ja lainan korko myös. Ahdistuin ja aloin juoda. Itsemurhakin kävi mielessä. Vaimoni raivostui ja sitten masentui. Avioeropaperit oli jo kirjoitettu. Sitten tapahtui ihme. Velkainen yritykseni sai kotimaista lainaa, jolla saatoin maksaa pois ulkomaanvelkaa. Siten selvisimme.

Teillä kävi hyvä tuuri. Sitä ei meidän suvussamme ole juuri ollut. Huonoa tuuria sitäkin enemmän, kommentoi Roope miehen kertomusta. En voi vedota hyvään tuuriini, vastasi mies. Sen sijaan voin vedota hyvän Jumalan armahtavaan laupeuteen. Hän auttoi jälleen kerran. Ja hän on ollut sukumme turva vuosikymmenestä toiseen. Vai Jumala, vastasi Roope. Niin, hänen armoaan on lopulta kaikki, vastasi mies. Enää en usko tuuriin enkä sattumaan. No miten muka tuntemattomaan Jumalaan voi luottaa, kysyi Roope. Hänhän tuntuu vihaavan minua ja sukuani.

Saanko lukea sinulle yhden Jumalan lupauksen, joka on merkinnyt itselleni paljon, kysyi mies. Lue mutta nopeasti, vastasi Roope, jota puhe Jumalasta oli alkanut häiritä. Tässä, vastasi mies. Hän otti esiin käyntikorttinsa, jonka takapuolelle hän oli kirjoittanut jotain. Se kuului näin: ”Polvesta polveen hän osoittaa laupeutensa niille, jotka häntä pelkäävät.” Luuk. I 1:50

Roope kuunteli hiljaisena. Hänen päänsä painui alas. Täytyy tunnustaa, ettei meidän suvussamme juuri kukaan ole turvannut Jumalaan. Sen sijaan on monia ateisteja. Paljon on kirottu ja sadateltu elämän koetellessa.

Mies katsoi Roopea lämpimästi. Jos vain haluat, niin ei tarvitse olla aina. Jumala armosssaan rakastaa sinuakin ja sinun sukuasi. Hän voi poistaa kirouksen ja antaa tilalle siunauksensa. Mutta en pysty edes rukoilemaan, vastasi Roope. Aivan kuin joku estäisi sen. Saanko sitten minä rukoilla sinun puolestasi, kysyi mies. Tässäkö? Kysyi Roope. Tässä ja nyt, vastasi mies. Roope vilkuili ensin ympärilleen, mutta sanoi sitten: Okei. Mies rukoili ja pyysi taivaallista Isää ja Jeesusta ottamaan Roopen ja hänen sukunsa suojaansa ja näyttämään Roopelle ja heille kaikille taivaan tien.

Mies sanoi rukouksen päätyttyä vielä Roopelle: Muista sitten, että usko Jumalaan ja Jeesukseen ei ole kilparata. Sen sijaan se on kuin riipumatto, jonne voit aina mennä lepäämään. Jumalan valtakunnassa eletään armon varassa.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 8.5.2021

Enska tekee löytöjä (Jatkoa Päivän saarnaan 29.4.2021)

Enska luki Raamattua. Hän oli tullut uskoon kaksi viikkoa sitten. Sitä oli edeltänyt yksi talvi miesten raamattupiirissä, jonne hän oli tullut etsien ja kysellen elämän perustaa. Piiristä hän oli saanut mukaansa oman Raamatun. Sitä hän oli alkanut tutkia piirissä esillä olleiden raamatunkohtien mukaan. Mutta nyt Enska oikein ahmi Jumalan sanaa. Tänään hän oli tutkimassa Luukkaan evankeliumin lukua 17, jossa Jeesus kertoo fariseuksille millä tavalla Jumalan valtakunta tulee. Enska luki:

"Ei Jumalan valtakunta tule niin, että sen tulemista voidaan tarkkailla. Eikä voida sanoa: 'Se on täällä', tai: 'Se on tuolla.' Katsokaa: Jumalan valtakunta on teidän keskellänne."

Hmm...Enska mietti. En oikein ymmärrä. Jeesus sanoo, että Jumalan valtakunan olevan keskellä ihmisiä. Mutta missä? Ja kuitenkin Jumalan valtakunta on. Ja kuitenkaan sitä ei voida tarkasti paikantaa? Niinhän Jeesus tässä opettaa. Mitä kummaa Jeesus oikein tarkoittaa? Mutta hei, minäpä kilautan kaverille! Enska pirautti tutulle raamattupiirin vetäjälle Oivalle ja kertoi pulmansa.

Moi Enska! Ai, sellaista mietit. Hyvä kysymys. Sitä itsekin pohdin kunnes sain asiaan selvyyttä käyttämällä muitakin raamatunkäännöksiä. Onkos sinun kirjahyllyssäsi kirkkoraamattua jossa on 1930-lvulla valmistunut käännös? On meillä vihkiraamattu. Se on aika vanha, vastasi Enska. Hyvä, luepas mainitsemasi kohta sieltä, sanoi Oiva. Ja sitten netissä on ilmainen raamattuhakuohjelma www.uskonkirjat.net. Siitä löytyy useita raamatunkäännöksiä ja hyvä hakutoiminto. Kannattaa tutustua. Siunausta raamattuhetkiisi! Ja saa aina soittaa jos mieleesi tulee kysymyksiä. Selvä, kiitos Oiva!

Enska avasi kirkkoraamatun ja luki äskeisen kohdan siitä: "Ei Jumalan valtakunta tule nähtävällä tavalla, eikä voida sanoa: 'Katso, täällä se on', tahi: 'Tuolla'; sillä katso, Jumalan valtakunta on sisällisesti teissä". Ahaa! Nyt alkaa selvitä! Enska iloitsi. Jumalan valtakunta on ihmisten sisimmässä. Mutta onko se kaikkien ihmisten sisimmässä? Enska mietti ja rukoili. Jos Jumalan valtakunta olisi jokaisen ihmisen sisimmässä, ei kenenkään tarvisisi sitä enää kysyä. Mutta enhän minäkään tiennyt ennen mitään näistä asioista, enkä ollut edes kiinnostunut niistä. Vasta hyvän ystäväni äkkillinen kuolema sai minut pohtimaan kysymystä Jumalasta.

Kyllä sen täytyy olla niin, ettei Jeesus pakota ketään sisään valtakuntaansa. Mutta Jumalan valtakunnan voi löytää kun sitä etsii. Siksihän Jeesus antoi käskyn lähetystyöstä. Miten Johanneksen evankeliumin alussa sanotaankaan? Enska luki:

"Maailmassa hän oli, ja maailma on hänen kauttaan saanut syntynsä, ja maailma ei häntä tuntenut. Hän tuli omiensa tykö, ja hänen omansa eivät ottaneet häntä vastaan. Mutta kaikille, jotka ottivat hänet vastaan, hän antoi voiman tulla Jumalan lapsiksi, niille, jotka uskovat hänen nimeensä, jotka eivät ole syntyneet verestä eikä lihan tahdosta eikä miehen tahdosta, vaan Jumalasta."

Hm, pohti Enska. Jumalasta syntymisen täytyy tarkoittaa uudestisyntymistä, josta Jeesus myös puhuu Raamatussa. Pyhä Henki tulee ihmiseen asumaan, kun tämä antaa Jeesukselle luvan astua sydämeensä. Niin Jumalan valtakunta on läsnä ihmisessä Pyhän Hengen kautta. Eli silloin kun on tullut uskoon, niin kuin minä. Ajatella, Jumalan valtakunta on läsnä minun vaatimattomassa persoonassani!

Mutta näkyykö se myös ulospäin? Ja pitäisikö sen näkyä? Mieleeni kyllä tulee Jeesuksen vertaus kynttilästä, jota ei panna sängyn alle piiloon, vaan lampunjalkaan, niin että sen valo loistaa huoneessaolijoille. Kai minun pitäsi olla sellainen kynttilä? pohti Enska. Mutta miten? On todella paljon kysyttävää seuraavasssa raamattupiiri-illassa.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 7.5.2021

Jalmarin uni

Jalmari oli pelannut koko päivän ulkona jalkapalloa. Häntä väsytti kovasti, kun äiti tuli lukemaan Jalmarille iltakertomusta Raamatusta. Äiti istahti Jalmarin sängyn laidalle ja luki profettaa Eliasta, joka rukoili Jumalalta Israelissa sadetta kolmen vuoden kuivuuden jälkeen. Elia rukoili seitsemän kertaa, Sitten sade tuli. Jalmari oli nukahtamaisillaan, mutta kertomus profeetta Eliasta sai hänet virkistymään.

Äiti, miksi Elian piti rukoilla seitsemän kertaa? Eikö yksi kerta olisi riittänyt, kun hän oli Jumalan profeetta? Sitä en tiedä, mutta joka tapauksessa sade tuli, kun Elia ei hellittänyt, vaan rukoili sadetta yhä uudestaan. Uskotko sinä äiti, että Jumala kuulee aina kun me pyydämme? Niin on kyllä luvattu Raamatussa, vastasi äiti. Missä se sanotaan? kysyi Jalmari. Äiti etsi 1. Johanneksen kirjeen luvun viisi ja luki: ”Tiedämme hänen kuulevan kaikki pyyntömme...” Hm, mutisi Jalmari, jolle uni oli tullut takaisin. On eri asia kuulla ja vastata. Äiti koetti sanoa Jalmarille jotain, mutta tämä oli jo unten mailla.

Jalmari näki pian unta, että hän oli pelaamassa jalista ja sai tehtyä melkein maalin, mutta pallo meni hiuksen hienosti ohi. Jalmari yritti uudestaan, mutta tulos oli yhtä laiha. Uni muuttui ja Jalmari huomasi pelaavansa palloa profeetta Elian kanssa. Äsh, ohi meni. Ja taas huti. Elia sanoi silloin: polvistu ja rukoile! Profeetta katosi ja Jalmari heittäytyi maahan ja rukoili palavasti.

Äkkiä kentälle juoksi pelaajia. Syötä tänne, huusi yksi heistä Jalmarille,joka huomasi vieressään pallon. Jalmarin syöttö lensi nasakasti sinne minne pitikin. Aina kun hän sai pallon itselleen, hän potkaisi sen suoraan vastapuolen maalista sisään. Hei, miten olet noin taitava? Jalmari kertoi. Kaikki pelaajat juoksivat kohti kirkkoa ja pian takaisin. Nyt jokainen osasi tähdätä ja saada pallon kertapotkulla maalitolppien väliin. Peli alkoi haukotuttaa Jalmaria. Siitä oli tullut tylsää, kun jokaisesta oli tullut täydellinen pelaaja. Yksi potku ja se oli aina varma maali. Jalmari kömpi unessa kentän laidalle.

Aamulla äiti kysyi Jalmarilta miten tämä oli nukkunut. Sinä liikehdit unissasi ja välillä mutisit jotain. Jalmari muisti vielä unensa ja kertoi sen äidilleen. Olipa uni, sanoi äiti. Mutta siinä kyllä kävi niin kuin eilen luit Raamatusta. Kuinka niin? kysyi äiti. No kaikkien rukous kuultiin. Niin kyllä, sanoi siihen äiti. Mutta oliko se hyvä? Ei ollut, kun kaikista tuli täydellisiä pelaajia tuosta vaan rukoilemalla, vastasi Jalmari. Aivan, totesi äiti. Nyt muistan, äiti jatkoi. Minun piti sanoa sinulle illalla vielä jotain, mutta ehdit nukahtaa. Minäpä haen Raamatun. Äiti avasi siitä eilisiltaisen luvun. Kuuntelepa edellistä jaetta neljä: ”Me saamme rohkeasti lähestyä Jumalaa uskoen, että hän kuulee meitä, mitä sitten pyydämmekin hänen tahtonsa mukaisesti.”

No mitä sitten? kysyi Jalmari. Äiti vastasi: Niin, tässä sanotaan Jumalan kuulevan, kun pyydämme häneltä jotain hänen tahtonsa mukaisesti. Ai jaa, vastasi Jalmari. Sinun unessasi kaikki saivat mitä pyysivät, jatkoi äiti. Jos Jumala kuulisi kaikki urheilijoiden rukoukset, mitä siitä seuraisi? Jalmari raapi korvallistaan. Urheilukilpailuista taitaisi tulla tosi tylsiä, vastasi Jalmari ja hymyili.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 6.5.2021 (Ensijulkaisu noin 10 vuotta sitten.)

 Musta mies Koivukylässä

Koivukylässä kohistiin. Pienessä, kirkonkylän kaltaisessa kaupungissa mustaihoinen saarnamies oli tapaus. Sesoto Songo Afrikasta vaimoineen saapuisi perjantaina ja he majoittuisivat seurakuntatalolle.

Kaupungin asukkaiden kuuma puheenaihe oli ollut jo kolme viikkoa tuo etiopialainen luterilainen julistaja ja pappi, joka kuulemma paransi ihmisiä kokouksissaan. ” Vaan täällähän sen homman hoitaa lääkäri,” kivahti Salokylän pappa kirkkoherralle heidän kohdatessaan kauppareissulla. ” No, niin, no”, mutisi kirkkoherra. ” Vai niin! Onko kirkkoherrakin tuon mustan miehen puolella? Mokomakin hihhuli.” ” No niin, no, katsotaan sitten sunnuntaina”, vastasi kirkkoherra. ” Kai pappa ja muori tulevat kirkkoon ja kahveille.”

” Kolottaa niin pahasti polvea, kolottaa”, mutisi vuorostaan Salokylän pappa.” Saas nähdä jaksanko tulla.” ” No niin, no, toivottavasti nähdään kirkossa sunnuntaina”, vastasi kirkkoherra ja katosi marketin hyllyjen väliin.

Sunnuntaina kirkko oli täynnä väkeä kuin puuro ryynejä. Oli keskustasta herroja ja rouvia, jannuja ja misuja torilta, oli lähetysväkeä, oli kaupungin viskaaleja, oli maaseudun känsäkouraisia isäntiä vantterine emäntineen. Olipa paikalle särkevän polvensa kanssa komunnut myös Salokylän pappa muorinsa kanssa. Näky oli piristävä poikkeus hiljaisista sunnuntaista, jolloin Herran temppelin penkkejä kansoitti sangen harvalukuinen kirkkokansa.

Jumalanpalvelus alkoi. Kappalainen Routeenvaara toimi liturgina ja Afrikan vieras nähtiin alttarilla myös, lukemassa tekstejä ja rukoilemassa omalla äidinkielellään. ” On se musta”, sanoi Tupalan emäntä vieressään istuvalle Kuusikon talon emännälle. ” Niin on, kuin meidän vanha nokipannu.” Kirkon takimmaisilla penkeillä istui purkkaa jauhavaa torin teinikansaa. ” Makeen näkönen tyyppi,” Afrikka on ihan jees”, suhisi Make tyttöystävälleen. ” Niin on”, pitäsköhän ottaa rastakiharat ja musta väri tukkaan”, suputti tyttöystävä takaisin.

Tuli saarna aika. Sesoto Songo puhui Lähetysseurasta tulleen tulkin kautta ja välitti ensimmäiseksi kiitoksensa siitä, että jo 1800-luvulla Suomesta lähdettiin Afrikkaan viemään viestiä Jumalan rakkaudesta ja ikuisesta elämästä. Kirkossa nähtiin silloin hyväksyviä nyökkäyksiä. Saarnamies jatkoi ja pääsi selostamaan sen sunnuntain epistolatekstiä: ”Jumala, joka tuntee kaikkien sydämet, osoitti hyväksyvänsä heidät vuodattaessaan Pyhän Hengen heihin yhtä lailla kuin meihinkin.”

”Tämä sana on käynyt toteen myös Afrikassa. Siitä meidät tunnetaan veljiksi ja sisariksi Kristuksessa että meillä on sama kaste, sama usko ja sama Jumalan Pyhä Henki”, julisti afrikkalainen pappi.”  Puhus vähä kovempaa”, mutisi Salokylän ukko. ” Hys, älä häiritse”, sähähti muorinsa hänelle. ” Mitä se sanoo?”

Vieras kertoi miten Pyhä Henki kutsuu nyt afrikkalaisia synnin ja armon tuntoon, pääsemään pimeyden ja saatanan vallasta Jumalan lasten iloon ja vapauteen uskomalla Jeesukseen Kristukseen Herranaan ja Pelastajanaan. ” Ihan tuo puhuu samaa asiaa kun Raamattuseuran mies viime kuussa”, mietti moni vierasta kuunteleva seurakunta-aktiivi mielessään. Mustaihoinen pastori julisti nyt vahvasti evankeliumia Kristuksesta ja puhui myös siitä, miten pahat henget väistyivät kun Afrikassa saarnattiin sanomaa Jeesuksen veren voimasta.

” Pyhä Henki myös parantaa. Onko täällä muuten ketään jonka jalat ovat kipeinä? Pyhä Henki parantaa juuri nyt siellä etuviistossa sinut, jonka polvessa on ollut paha kulumavika”, sanoi afrikkalainen pastori. Salokylän muori tökkäisi ukkonsa kylkeen. Ukko ei ollut milläänkään.

Kirkonmenot päättyivät ja kahvit juotiin. Tunnelma seurakuntasalissa oli lämmin ja välitön. Salokylän mies muorineen hörppi pullakahvia muitten mukana. Lähdettiin kotimatkalle.

Seuraavalla viikolla Salokylän ukko ja kirkkoherra kohtasivat taas kaupassa. ” No, niin, no”, mitäs mieltä sitä ollaan Sesoto Songosta nyt?” kysyi kirkkoherra ukolta. ” Jaa”, samaa sanaa mies julisti kuin Raamattuseuran mies kuukausi sitten. Taisi olla ihan kristitty mies.” ” No niin, no, niin minäkin ajattelen”, sanoi kirkkoherra ja jatkoi: ” Mitenkäs papan polvi jaksaa, vieläkö sitä kolottaa?” ” No niin, no”, vastasi pappa hölmistyneenä. ” Kas tosiaan! Eipä tunnu enää kipua. Kas kas, enpä enää huomannut koko polvea”, vastasi ukko ja siveli polvea kädellään hämmentyneen näköisenä. 

 Jumala, joka tuntee kaikkien sydämet, osoitti hyväksyvänsä heidät vuodattaessaan Pyhän Hengen heihin yhtä lailla kuin meihinkin.

Apostolien teot 15:8

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 5.5.2021

Babyloniasta Kristukseen

Julius oli kotipyhäkoulussa. Aada-täti luki hänelle ja viidelle mulle lapselle Danielin kirjan toisesta luvusta kohtaa, jossa kerrotaan Babylonian kuninkaan Nebukadnessarin unesta. Aada-täti luki Raamatusta:

"Sinä katselit, kuningas, ja edessäsi oli suuri kuvapatsas. Patsas oli korkea, ja sen loisto oli suunnaton. Se oli sinun edessäsi, ja sen muoto oli kauhistava. Se patsas oli tällainen: pää puhdasta kultaa, rinta ja käsivarret hopeaa, vatsa ja reidet pronssia, sääret rautaa, jalat osaksi rautaa, osaksi savea.

Sitä katsellessasi lähti käden koskematta vierimään kivi. Se osui patsaan jalkoihin, jotka olivat rautaa ja savea, ja murskasi ne.

Niin murtuivat yhtä lailla rauta, savi, pronssi, hopea ja kulta, ja niistä tuli kuin ruumenia kesäisellä puimatantereella, ja tuuli kantoi ne pois, eikä niitä löytynyt mistään. Ja kivestä, joka oli osunut patsaaseen, tuli suuri vuori, ja se täytti koko maailman. ”

Aada- tädin puoliso Evert oli kotona ja seurasi sivusta pyhäkoulun etenemistä. Häntä alkoi kovasti kiinnostaa kuninkaan uni ja sen selitys. Aada-täti kertoi lapsille patsaan eri osien tarkoittavan valtakuntia. Kuningas Nebukadnessar valtakuntineen oli patsaan kultainen pää. Hänen jälkeensä tulisi uusia valtakuntia. Kivi, joka lähti ihmiskäden koskematta vierimään tarkoitti Kristusta ja vuori Jumalan valtakuntaa.

Pyhäkoulu päättyi ja lapset lähtivät koteihinsa. Evert tuli Aadan luo ja kysyi mitä ne muut valtakunnat olivat, vai satuako kaikki? Aadan olisi tehnyt mieli vastata Evertille kipakasti, mutta Pyhä Henki muistutti Aadan rukoilleen pitkään miehensä pelastumista. ”Älä nolaa, vaan vastaa”, oli Hengen viesti Aadalle.

Katsohan tätä, Evert, sanoi Aada ja näytti valokuvaa. Siinä näkyi saksalaisessa museossa olevan Nebukadnessarin aikaisen epäjumala-Ishtarin temppelin portin koristeellisista kaakelilaatoista. Ne oli löydetty Babylonin raunioista. Mitä? Onko tuo kaupunki ollut olemassa ja Nebukadnessar myös? ihmetteli Evert. Aadaa olisi naurattanut, mutta hän napsautti viisaasti suunsa kiinni. Kyllä ne ovat olleet olemassa, Evert kulta. Samoin nuo muut valtakunnat, joista yksi oli Aleksanteri Suuren valtakunta ja viimeinen niistä oli Rooman valtakunta. Ai sekö, jossa Julius oli keisarina? kysyi Evert. Kyllä Julius Caesar oli yksi sen tunnetuimmista keisareista.

Entä mitä sen jälkeen? kysyi Eevert. Useimmat raamatuntutkijat ajattelevat, että elämme yhä Rooman valtakunnan aikaa, vastasi Aada. Tuo on kyllä jo paksua, tokaisi Eevert siihen. Niin, vastasi Aada. Ihmeelliseltä se tuntuu minustakin. Mutta toisaalta, ajattelepa minkä näköisiä hallintorakennuksia on läntisisssä valtioissa. No, kysyi Eevert. Katsopa tätä: vaalea kupoli ja samanlaisia pylväikköjä, kuin Rooman valtakunnassa ikään. Tällaisia näkee eri puolilla Eurooppaa ja USA:ta. No niinpäs on, kun asiaa ajattele, vastasi Eevert. Ajatellaan myös roomalaisen oikeuskäsityksen siirtyneen länsimaisiin yhteiskuntiin.

Mutta entäs se kivi ja vuori? Danielin kirjan mukaan Rooman valtakunnan jälkeen ei tule enää muita kuin Kristus ja Jumalan valtakunta. Ja sekö murskaa kaiken muun ja pysyy yksin iankaikkisesti. Niin raamatuntutkijat selittävät, vastasi Aada.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 4.5.2021  (Julkaistu ensimmäisen kerran noin 12 vuotta sitten.)

Kohtaamisia

Kaksi rouvaa tapasi toisensa kaupassa.

Kaisa yllättyi ja hihkaisi: ” Kas Liisahan se siinä!” ” Hei! Kaisa!" huudahti Liisa. "”Oletteko te muuttaneet Jaakon kanssa tänne?” kysyi Kaisa” ” Kyllä, vastasi Liisa. Palasimme viettämään eläkevuosia kun täällä asuvat lapsemme ja heidän perheensä. Seurakunnassakin on paljon vanhoja tuttuja.”

Kuulleessaan Liisan mainitsevan seurakunnan Kaisan ilme muuttui kummallisen näköiseksi. Ei kai siinä ollut luettavissa pilkahdus halveksuntaa?  Liisa jatkoi: ”Niin, seurakuntaan tekee mieli mennä heti kun saamme kodin kuntoon. Tule sinäkin Kaisa miehesi kanssa! ” ” Hmp”, sanoi Kaisa koppavin äänenpainoin. ” Eipä ole tullut poikettua kirkossa sitten rippikouluaikojen.” ” Niin, sunnuntaisin on jumalanpalvelus ”, jatkoi Liisa välittämättä Kaisan happamoitumisesta. ” Mutta nyt olemme menossa Jaakon kanssa yhteen tilaisuuteen. Se on torstaina kahden viikon päästä.

Liisa vielä kysyi: ”Mutta mitä sinulle ja Matille oikein kuuluu, Kaisa? Onpa mukava nähdä sinua pitkästä aikaa! ” Naisten puheenaihe vaihtui kuulumisten kertomiseen, ja he päättivät kyläillä toistensa luona pikimmiten.

Kaksi viikkoa oli kulunut ja seurakunnassa alkoi kokoussarja nimeltä Viisautta elämään. ”Lähtekää tekin”, soitti Liisa Kaisalle. ” Liisa hyvä”, vastasi Kaisa. ”Jos olen rehellinen, niin täytyy sanoa etten usko kostuvani paljoa tuosta tilaisuudesta. Mieheni Matti sen sijaan tarvitsisi jotain uutta viisautta. Se vain istuu illasta iltaan television ääressä eikä tee juuri mitään muuta. ”

” No kuule”, ehdotti Liisa, ” mitä jos pyytäisin Jaakkoa viemään Matin tuohon tilaisuuteen ja pidetään me naiset täällä meillä illanistujaiset sillä aikaa.” ” Sehän sopii”, lausahti Kaisa iloissaan. ” Mutta on se ihme jos Matti lähtee seurakunnan tilaisuuteen.” ” No kysyä aina voi, ” vastasi Liisa ja lupasi puhua asiasta Jaakolle.

Sellainen ihme tapahtui että Jaakko ja myös Matti nähtiin istumassa Salkavaaran seurakuntatalossa torstaina kello 18. Tilaisuus koostui lauluista, todistuspuheenvuoroista ja raamattuopetuksesta, jota jakoi Seuran tunnettu opettaja Lauri Lyytinen.

Avain kiertyi Liisan ja Jaakon ulko-ovessa ja miehet saapuivat kokouksesta. Juotiin vielä iltakahvit ja sitten Matti ja Kaisa hyvästelivät vanhat ystävänsä. Kotimatkalla Kaisa uteli Matilta mitä illassa oli puhuttu. ”Monenlaista”, oli Matin lyhyen napakka vastaus.

Kului jokunen viikko. Kaisa soitti Liisalle ja kertoi olevansa hämmästynyt Matissa tapahtuneesta muutoksesta. Entinen piinkova tv-tuolin kuluttaja oli enää tuskin koskenutkaan töllön kaukosäätimeen. Sen sijaan Matti oli alkanut käydä iltaisin lenkillä ja pyysi Kaisaa mukaansa. Jonain iltana Matti valmisti Kaisalle iltapalaa ja toi sen valmiiksi tarjottimelle katettuna vaimolleen kun tämä luki olohuoneessa lehtiä. Olipa Matti pyytänyt vaimoaan kanssaan teatteriinkin.

” No onpa se”, vastasi Liisa puhelimessa Kaisalle. ” Oletko kysynyt mistä muutos johtuu?” ” E-en minä,” vastasi Kaisa. ”Muutos Matissa tuntuu liian hyvältä ollakseen totta. Pelkään uteliaisuuteni katkaisevan tämän ihanan lumouksen.”

Kului jokin päivä. Taas Kaisa soitti ja ilmoitti Matin pyytäneen häntä kanssaan kuuntelemaan Lauri Lyytistä, kun tämä oli jälleen tulossa puhujavieraaksi seurakuntaan. ” Mitä minä teen. Ei oikein kiinnosta.” ” Kysypä ensin Matilta mistä aiheesta Lyytinen puhui viime kerralla ja päätä sitten;”  kehotti Liisa Kaisaa.

Kaisa rohkaisi mielensä ja kysyi asiaa mieheltään. Matti vastasi Lyytisen aiheena olleen - Miehet, rakastakaa vaimojanne. Kaisa katsoi Mattia hetken hiljaa ja sanoi sitten miehelleen: ” Milloinka se Lyytisen tilaisuus onkaan? Mennään vain yhdessä kuuntelemaan häntä.”

”Antakaa Kristuksen sanan asua runsaana keskuudessanne. Opettakaa ja neuvokaa toisianne kaikella viisaudella ja laulakaa kiitollisin mielin Jumalalle psalmeja, ylistysvirsiä ja hengellisiä lauluja.” Kolossalaiskirje 3:16

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 3.5 .2021

Ostosparatiisissa

Taasko sinä olet nenä kiinni Raamatussa? sanoi Kari Matleenalle. Entä matsi Kalpa-Tappara? Se alkaa vartin päästä. Kyllä minä ehdin katsomaan, sanoi Matleena Karille. Niin kai,mutisi Kari.Viimeksi meidän piti mennä leffaan katsomaan Batmania, muttta raamattupiirisi kesti niin pitkään, että myöhästyimme. Päästiinhän me teatteriin seuraaavana iltana, vastasi Matleena. Joo, mutta minulta jäi Kenttäveikkojen ottelu näkemättä. Aina mennään sinun ehdoilla, jatkoi Kari mutinaansa. No, etkö jo tule, enää pari minuuttia Kalpa-Tapparaan! Mikä se kohta on, joka nyt raamatussasi niin kiinnostaa? Haluatko kuulla, kysyi Matleena. No anna tulla sitten, huikkasi Kari tv:n luota,

Se on tämä Johanneksen evankeliumin kuudennesta luvusta: ”Ne sanat, jotka olen teille puhunut, ovat henki ja elämä.” Ahaa, vastasi Kari, ja miksi sinä aina sanot mistä kohtaa luet? Eikö koko raamattu ole yhtä ja samaa? No mutta, Kari, kyllä sinä tiedät ettei se niin ole. Joo joo, sori, meni härnäämisen puolelle. Mutta miten niin jonkun sanat ovat muka henki ja elämä? Joskus yksi sana voi pelastaa, vastasi Matleena. Mutta valmista on, katsotaan nyt yhdessä sitä ottelua. Tulehan tähän viereen, laitoin tyynynkin sinulle valmiiksi, sanoi Kari. Ja ottelun jälkeen voitais käydä kaupassa.

Jaha, täällä sitä ollaan, paikallisessa ostosparatiisissa, sanaili Kari. Mutta mitä sinä oikein tähyilet? No yhtä kylttiä vaan, vastasi Matleena. Kissanruokaa? Ei, kotona on vielä Mirrelle evästä, vastasi Matleena. No mitäs kylttiä sitten, kysyi Kari. Tuota vihreätä tuolla, osoitti Matleena. Tuoko? Exit-kylttiäkö tarkoitat? Miksi ihmeessä? Ash, ehkä se on turhaa, vastasi Matleena. Mutta en voi sille mitään, että haluan aina tietää missä on hätäpoistumistie. Niin kai, vastasi Kari. Mitäs täällä vois muka sattua?

Ostokset oli melkein tehty, kun kaupassa pimeni. Tuli säkkipimeää ja pian nenässä alkoi tuntua epämääräinen käryn haju. Ympäriltä akoi kuulua hätääntyneitä huutoja.Etsittiin perheenjäseniä, kauppakavereita ja ulospääsyä. Joillain oli mukana taskulamppuja ja niiden valokeiltat liikkuivat nopeasti hehtaarin kokoisen marketin hyllykäytävien välissä. Matleena vei Karin nopeasti lähimmän Exit-kyltin luo ja alkoi huutaa kovalla äänellä: Täällä on exit! Karilla oli avaimenperätaskulamppu ja hän heilutteli sitä kädessään. Moni asiakas löysi näin tien ulospääsyn luo. Kymmenen minuutin kuluttua valot kapassa syttyivät jälleen. Palokuntakin oli tullut paikalle tarkistamaan tilatneen.

Kotimatkalla Kari oli ensin hiljaa. Sitten hän sanoi: Oli se hyvä kun otit selvää niistä Exit-ylteistä ja sinä toimit upeasti hätätilanteessa Et hätääntynyt. Minä ensin jähmetyin paikalleni. Autoithan sinä antamalla valomerkkejä, sanoi siihen Matleena. Tästä lähtien minäkin tarkistan kaupassa noitten Exitien paikat, sanoi Kari. Yksi sana voi olla tosiaan joskus pelastava sana.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 2.5.2021 ( Ensijulkaisu noin 10 vuotta sitten)

Pääsykokeissa

Jani odotti pääsykokeita taivaan yliopistoon. Koetta edeltävänä yönä häntä jännitti niin että hänen silmäluomensa pingottuivat auki- asentoon kuin jousen
kiristäminä. Ei siinä unta paljon maistettu. Aamulla Janin silmiä painoi uni raskaana rahisevana mattona. Hän sai kuin saikin kammettua itsensä kuitenkin ylös sängystä ja syötyä jotain aamupalakseen.

Matkalla yliopiston kampukselle hän näki monien muittenkin pyrkijöiden olevan matkalla sinne. Kulkijoiden joukossa nähtiin nuoria miehiä ja naisia, mutta myös työn ja vuosien kuluttamia raatajia. Olipa kokeeseen tulossa lapsiakin, lettipää tyttösiä ja lippis-poikasia . Mikä ihmeellisintä, kohti yliopiston suurta
salia konttasi portaita pitkin yksi vauvakin ja joitain juuri kävelemään oppineita
lapsia. Tuolla sitten keppi kädessä horjui tutkintosalia kohti harmaapää vanhus.

”Millainen yliopisto tämä oikein on?” ihmetteli Jani ajatuksissaan. Tämä vaikuttaa pähkähullulta. Vauva ja lapsetkin istuivat nyt luentosalin auki käännettävillä tuoleilla, miten lie osanneet kiivetä niihin istumaan. Saliin astui suurikokoinen valkoasuinen mies, joka säteili taivaan kirkkautta. Janin jännitys kasvoi
huippuunsa. Noin arvokkaan näköinen henkilö olisi laatinut varmasti ankarat kysymykset.

Jani kirjoitti pääsykoekysymykset paperiinsa ja alkoi miettiä miten niihin vastaisi. Pohtiessaan uni saavutti hänet ja hänen päänsä painui hitaasti mutta varmasti kirjoitustasoa vasten. Jani näki unta että hän oli pääsykokeissa. Kaikki muut kirjoittivat kynät viuhuen mutta Janin kynä ei tahtonut liikkua mihinkään. Vaikka
hän ponnisti kuinka niin hänen kynäkätensä liikkui vaivoin. Työ oli niin uuvuttavaa että Jani unessaan nukahti.

Uni oli niin suloista että hänen oli unessaan vaikea uskoa sen olevan totta. Jani vaelsi keskellä kirkkautta joka johti tuoksuvalle kukkaniitylle. Sen reunassa kohisi koski, mutta vesi siinä oli lämmintä. Jani heittäytyi koskeen ja virta kannatteli häntä kuin Jani olisi levännyt parhaassa sängyssä. Jani nukahti kosken
keinuntaan.

Jani havahtui unestaan tunteeseen että kosken kiivas ja vaahtopäinen juoksu päättyi ja Jani ajautui tyyneenrantaan, jossa häntä oli vastassa valkoasuinen mies. Miehestä säteili Jania kohti sellaista valoa ja lämpöä,ettei Jani ollut aavistanut sellaista olevan olemassa. Jani oli pakahtumaisillaan onnen tunteeseen ja hyvään
oloon. Äkkiä unikuva suli pois Janin mielestä ja hän huomasi olevansa yliopiston
salissa.

Hänen edessään seisoi kokeen valvoja. Tuosta suurikokoisesta miehestä säteili Jania kohti valtava kirkkaus ja lämpö, aivan kuin miehestä unessa. Jani ymmärsi nähneensä unessa hänet, joka seisoi nyt hymyilevänä Janin edessä. Jani. Sinut on hyväksytty. Olet suoriutunut kokeesta parhaiten kaikista pyrkijöistä. ” Nyt en
ymmärrä mitään”, huokasi Jani heikosti. ”

Monet, monet pyrkijät raatoivat kuka enemmän kuka vähemmän päästäkseen taivaan yliopistoon. He eivät olleet ymmärtäneet pääsykoekirjasta juuri mitään oleellista. Sinä sen sijaan teit juuri niin kuin Suuri Pääsykoekirja neuvoo.
Valkoasuinen mies otti esiin paksun kirjan ja avasi sen kohdasta jossa luki:
” Armosta Jumala on teidät pelastanut antamalla teille uskon. Pelastus ei ole lähtöisin teistä, vaan se on Jumalan lahja.”

Jani, sanoi valkopukuinen mies hänelle hymyillen edelleen: ”Tähän yliopistoon päästään aina yksin armosta,
ei milloinkaan ansiosta.”

PekkaPäivärinta

Päivän saarna 1.5.2021

Nukkeleikki

Pikku Petteri latoi nukkeja riviin. Niitä oli tuotu päiväkodin varastosta lasten leikkejä varten. Sitten Petteri latoi edellisten taakse toisen rivillisen nukkeja ja niiden eteen vielä yhden. Mitä sinä teet? kysyi eräs tyttö Petteriltä. Kutsuin heidät sisään, ja nyt juhlamenojen johtaja antaa vieraille ohjeita. Ai, nuket on kutsuttu juhlaan? Niin on, vastasi Petteri. ”Arvoisat kutsutut juhlavieraat. Pian teidän luoksenne tulee joukko palvelijoita tuomaan teille juhla-asun, jonka voitte mennä pukemaan yllenne, miehet tuohon suuntaan, ja arvon naiset tuohon suuntaan.”

Tyttö ihmetteli. Eikös yleensä juhliin tulijat pukeudu valmiiksi kotona? Niin täällä Suomessa tehdään, mutta ei kaikissa maissa, vastasi Petteri. Kukas nämä vieraat on muuten kutsunut juhlaan? kysyi tyttö. Kukas muu kuin kuningas, vastasi Petteri. Miten kuningas on voinut kutsua juhlaan noin köyhiä ihmisiä? Kumma kuningas. Eikä siinä kaikki, sanoi Petteri. Vieraitten joukossa on monta sokeaa, sairasta, raajarikkoa ja rampaa. Eikä! kauhistui tyttö, joka oli eläytynyt Petterin leikkiin.

Hullu kuningas kun kutsuu juhliinsa sosiaaliluukulle ja sairaalahoitoon kuuluvia ihmisiä ,jatkoi tyttö. Eikö kuninkaalla ollut ketään muita kutusuttavia kuin tuo raihnaisten ja kurjien joukko? Mistä sinä olet keksinyt tuollaisen leikin? Kysyi tyttö vielä. Olen minäkin joskus leikkinyt kuningasta ja prinsessaa, mutta niissä juhlissa kaikilla on ollut tällaiset puvut, puhui tyttö edelleen ja poimi lelulaatikosta röyhelöpukuisen tyttö-ja poikabarbin.

En minä olekaan keksinyt tätä leikkiä itse, vastasi Petteri. Leikin sitä usein Etiopiassa sikäläisten lasten kanssa. Se oli siellä hyvin suosittu. Oletko sinä asunut ulkomailla? kysyi tyttö. Olen, vastasi Petteri. Vanhempani ovat lähetystyöntekijöitä ja nyt olemme kotimaanlomalla. Oho, sanoi tyttö äänessään kunnioitusta. Millaista oli asua siellä, ja missä se Etiopia on? Se on Pohjois-Afrikassa, vastasi Petteri. Siellä oli ihan kivaa. Oli lämmintä ja paljon kavereita.

Osaatko sinä Etiopian kieltä? kysyi tyttö. Osaan, olen syntynyt Etiopiassa, vastasi Petteri. Vau! sanoi tyttö. Mutta miksi tuo leikki oli siellä niin suosittu? Luulisin, sen että siksi, koska siellä on monia köyhiä ja sairaita. Leikissä he pääsevät juhlimaan kuninkaan kanssa, joka ottaa heidät pysyvästi asumaan linnaansa ja myös tekee heidät terveeksi. Kukapa ei hauaisi päästä asumaan kuninkaan palatsiin? päätteli Petteri. No minä ainakin, huokasi tyttö.

Mutta sitä en ymmärrä, miksi leikin kuningas kutsui juhlaansa vain kurjat. Miksi sieltä puuttuivat rikkaat ja terveet? tyttö ihmetteli. Leikin tarina alkaa itse asiasta siitä, että kuningas kutsuu pitoihinsa ensin omat läheisimmät kansalaisensa, mutta nämä eivät viitsineet vaivautua tulemaan paikalle, kertoi Petteri. Kuningas vihastui siitä ja kutsui juhlasalinsa täyteen köyhiä ja kurjia. Ihan outoa,tyttö kommentoi. Rikkaat eivät välittäneet kuninkaansa ystävällisestä juhlakutsusta! Miten heille mahtoi käydä? pohti tyttö. Huonosti, vastasi Petteri. He eivät enää koskaan päässeet sisään kuninkaan linnaan, Tyttö oli hetken hiljaa ja huokasi sitten: Mutta köyhät ja kurjat kuningas kohotti ryysyistä rikkauksiin. Niin siinä kävi, vastasi Petteri. Eipä ihme, etttä leikki on Etiopiassa niin suosittu, pohti tyttö.

Isäntä sanoi palvelijalle: 'Mene kiireesti kaupungin kaduille ja toreille ja tuo tänne köyhät ja raajarikot, sokeat ja rammat.' Luukkkaan evankeliumi14:21

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 30.4.2021 (Julkaistu ensimmäisen kerran yli kymmenen vuotta sitten)

Taavetin tarina

Pikku Taavetti tuli koulusta itkien kotiin. ”Mikä hätänä?” kysyi äiti nähdessään poikansa surkeanilmeen.”Miksi minulle on annettu nimeksi Taavetti? Toiset kiusaavat minua nimestäni.” ” Voi sinua Taavettini. Tule juomaan lasi maitoa ja ota voileipä. Kerrohan, ketkä toiset? Miten sinua on kiusattu?” kysyi äiti. ”No ainakin Jussi, Matti ja Saara ja ne vääntävät nimeni milloin miksikin. Välillä ne väittävät että olen saanut koiran nimen ja sanovat tse, tse, pikku hauva, ota keksi, ja nauravat rumasti päälle.” ”Onko tätä jatkunut kauan?” kysyi äiti. ”Melkein siitä asti kun koulu alkoi.”

”Syöhän nyt rauhassa. Ei ole mitään hätää. Ja sinun nimesi on kunniallinen nimi ja sitä paitsi hyvin vanha. Jutellaan siitä kun isä tulee töistä kotiin.”Isä, äiti ja Taavetti istuivat keittiön pöydän ääressä.” Kuulehan Taavetti”, sanoi isä. ” Me harkitsimme kauanminkä nimen annamme sinulle. Katsoimme myös isovanhempiesi ja heidän vanhempiensa nimiä, löytyisikö sieltä sopivaa nimeä ensimmäiselle lapsellemme. Miellyimme isoukkisi nimeen. Hän oli myös Taavetti, ja tosi mies. Hän oli maanviljelijä ja taitava sellainen. Toimi myös oman kuntansa luottamusmiehenä ja toimi opettajanakin.

Hän oli vahva kuin karhu ja peloton metsämies. Siihen aikaan täällä oli paljon karhuja. Isoukkisi kellisti niitä eläessään kymmenittäin. Sinä, poikamme, sait nimesi suuresti kunnioittamamme sukulaisen mukaan. Nimi Taavetti tulee kaukaa ja on vanha suomalainen muoto nimestä Daavid, joka oli Israelin muinaisen sankarikuninkaan nimi.”

”Ai hänkö joka tappoi Goljatin?” kysyi Taavetti. ”Kyllä. Daavid oli silloin vasta nuorukainen ja sitä ennen hän oli tappanut kaikki paimentamiensa lampaitten kimppuun hyökänneet leijonat. Ja ajatteles Taavetti, ei siihen aikaan metsämiesten käytettävissä ollut tuliaseita, niin kuin nyt. Rohkea piti olla käydäkseen alle

kaksikymmenvuotiaana leijonan kimppuun miekka ja linko aseinaan. Daavidista tuli Jumalan valitsema Israelin kuningas, josta Jumala sanoi että on nyt löytänyt itselleen mieluisan miehen kansansa päämieheksi. Vapahtajamme Jeesus Kristus on hänen jälkeläisensä inhimillisen sukupuunsa mukaan.

Sellainen esikuva on sinun nimelläsi, Taavetti. Älä huoli toisten pilkasta. Niin, ketkä sinua oikein pilkkasivat?” ” Jussi, Matti ja Saara ainakin”, sanoi Taavetti. ” Tiedätkö, heidänkin nimensä löytyvät Raamatusta. Jussi tulee Jeesuksen opetuslapsesta Johanneksesta, Matti opetuslapsi Matteuksesta ja Saara oli Aabrahamin

vaimon nimi. Saara oli koko Israelin kantaäiti. Kunpa sinun luokkatoverisi oppisivat kunnioittamaan omaa nimeään ja koulutoverinsa nimeä. On raukkamaista kiusata toista hänen nimestään. Jos he eivät lopeta, niin voin käydä puhumassa asiasta heidän isilleen.” Älä”, sanoi Taavetti hetken mietittyään. ”Älä ainakaan vielä.”

Seuraavana päivänä samat kiusaajat virittivät kurkkunsa jälleen pilkkaan. Taavetti katsoi heitä säälivästi ja sanoi: ” Pyh, te onnettomat ette tiedä mistään mitään. Pilkatkaa vaan. Itsenne te sillä nolaatte. Ette minua.” Taavetin esiintyminen oli niin rauhallista ja niin vakuuttavaa ja toisenlaista kuin ennen, että kiusaajien suut loksahtivat auki ja he vaikenivat. Siihen loppui Taavetin kiusaaminen.

Daavidin jälkeläisistä Jumala on lupauksensa mukaan antanut Israelille Pelastajan, Jeesuksen.

Apostolien teot 13:23

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 29.4.2021

Uusi raamattupiiriläinen

Oltiin miesten raamattupiirissä. Enska oli uusi tulija. Terve Enska! Hauska tutustua. Minä olen Oiva. Ja minä Ville. Minä Otto…. Esittäydyttiin. Jaha, sanoi piirin vetäjä Oiva. Pitemmittä puheitta, otetaanpa Raamatut esiin ja sieltä 2. Mooseksen kirja ja sieltä luku 32. Täällä Enska on sellainen systeemi, että jokainen lukee kaksi jaetta kerrallaan ja sitten lukija vaihtuu. Selvä, vastasi Enska.

Tultiin jakeisiin 11 ja 12. Enska luki: Mooses koetti lepyttää Herraa, Jumalaansa… ja sanoi: ” Anna vihasi lauhtua ja luovu aikeestasi tuhota kansasi. ”Saanko keskeyttää? kysyi Enska. Toki, kerrohan mitä mietit? sanoi Oiva. Miten Jumala voi olla noin ankara? Suorastaan julman tuntuinen? Minä olen aina ajatellut hänen olevan rakastava ja armollinen. Kysymyksesi on ymmärrettävä, vastasi Oiva. Pysähdytään tällä kertaa näihin jakeisiin.

Mitä muut piirissä vastaavat Enskalle? Ville pyysi puheenvuoroa ja sanoi: Minustakin tuntui uskon alkuaikoina siltä kuin Vanhan Testamentin Jumala olisi eri kuin Jumala Uudessa Testamentissa. Mutta kun luin Raamatun läpi useampaan kertaan rukoillen läpi, näkökulmani Jumalaan alkoi muuttua. Minäpä luen Enska sinulle Hesekielin luvusta 18 jossa Jumala sanoo: ” Olisiko minulle mieleen jumalattoman kuolema, sanoo Herra, Herra; eikö se, että hän kääntyy pois teiltänsä ja elää? ” Aloin ymmärtää, että Jumala rakastaa aina ihmistä, mutta synnistä Jumala ei pidä ollenkaan.

Samanlaisiin ajatuksiin olen tullut minäkin, sanoi nyt Otto. Juuri syntiin lankeaminen johti ihmiskunnan keskelle ongelmia. Mutta Jumala lähetti oman Poikansa maailmaan auttamaan meitä. Enska keskeytti Oton ja kysyi: Mitä tarkoitat syntiin lankeamisella? Ihmiskuntaanhan syntyy koko ajan uusia ihmisiä, ja moni kuolee kuulematta sanaakaan Jeesuksesta. Sinulla on todella hyviä kysymyksiä, Enska, sanoi Otto ja jatkoi: Syntiin lankeemuksesta puhutaan 1. Mooseksen kirjan luvussa 3. Siinä vaiheessa maailmassa oli vain kaksi ihmistä: Aatami ja Eeva. Saatana käärmeen hahmossa sai heidät irtaantumaan Jumalan yhteydestä.

Heidän jälkeläisiään ovat kaikki maailman ihmiset, myös me. Syntisyys siirtyy perintötekijöiden mukana sukupolvelta toiselle. Puhutaan perisynnistä. Ai se vanha näkemys, nyt muistan, vastasi Enska. Mutta eikös nykyään ajatella, että ihmiskunta on vähitellen vuosimiljoonien aikana kehittynyt apinasta? Ville kommentoi Enskan sanoja ja vastasi: Tarkoitatko evoluutioteoriaa? Raamattu ei tunne sellaista. Raamatun mukaan Jumala loi ihmisen kerralla valmiiksi, omaksi kuvakseen. Siitä kerrotaan 1. Mooseksen kirjan ensimmäisessä luvussa.

Mutta, mutta, olen lukenut, että piispatkin uskovat evoluutioon, hämmästyi Enska. Niin tuntuvat uskovan, vastasi nyt Otto. Sanon, että ikävä kyllä uskovat. Evoluutioteoria on kuitenkin vain teoria. Sitä ei voi todistaa todeksi. Raamattu kuitenkin opettaa, että meistä jokainen on vastuussa elämästään Jumalalle, ja viimeisellä tuomiolla koittaa tilinteon hetki. Vai niinkö se on? sanoi Enska. Minä olen luullut, että pahat ihmiset kuolevat nousematta enää haudoistaan, ja että Jumala herättää kuolleista vain hyvät ihmiset.

Kunpa se olisikin niin helppoa, vastasivat nyt yhdessä Ville ja Otto. Mutta Raamatun mukaan me kaikki olemme syntisiä ja siksi Jumalan tuomion alaisia. Voi kauhistus! Tuosta vain Jumala sysää helvettiin viattomia ihmisiä! huudahti Enska. Siltä se saattaa äkkiseltään vaikutaa, totesi nyt Oiva. Mutta kun lukee Uudesta Testamentista Jeesuksen sanoja Vuorisaarnasta alkaa ymmärtää, miten syvällä synti meissä on. Avataanpa nyt Matteus luku 5 ja sieltä jae 28: ”Mutta minä sanon teille: jokainen, joka katsoo naista himoiten häntä, on jo sydämessään tehnyt huorin hänen kanssansa.”

Ja sitten vielä jae 22: ” Minä sanon teille: jokainen, joka vihastuu veljeensä, on ansainnut oikeuden tuomion; ja joka sanoo veljelleen: 'Sinä tyhjänpäiväinen', on ansainnut suuren neuvoston tuomion; ja joka sanoo: 'Sinä hullu', on ansainnut helvetin tulen.” Oiva puhui vielä: Jos jo ajatus ja katse ja toisen väheksyminen ja tuomitseminen sanoissa ovat syntejä, niin ei meillä ole toivoa päästä tuomiosta, ellei Jumala armahda meitä. Juuri siksi Jumala rakkaudessaan lähetti oman Poikansa Jeesuksen maailmaan. Jeesus otti harteilleen meidän kaikkien synnit. Jumala tuomitsi oman Poikansa kuolemaan meidän sijastamme.

Onpa kristinuskon Jumala julma, sanoi Enska äänessään inhoa. En oikein voi ymmärtää sellaista Jumalaa. Minusta ihmset voivat jalostua ja tulla paremmiksi ihmisiksi. Se on kristittyjen elämässä tavoitteena, vastasi Oiva, mutta halun siihen ja rakkauden Jumalaa ja Vapahtajaa kohtaan synnyttää kristityssä Jumala itse antamalla luokseen tulleelle Pyhän Henkensä. Pyhä Henki saa kristityssä aikaan sisäistä kasvua, joka näkyy tekoinakin. Jeesus opettaa: rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.

Vai niin, sanoi Enska. Ihmisen omilla ponnisteluillako ei ole mitään merkitystä? Kyllä niillä on merkitystä, vastasi nyt Ville. Mutta hyvillä teoillasi et vapaudu tuomiosta. Vain hyväksymällä syntisyytesi ja Jeesuksen uhrikuoleman niiden sovitukseksi, sinä pelastut. Hyvät teotkin jäävät vajaiksi. Vain Pyhä Henki voi synnyttää sinut uudesti, niin että alat ymmärtää vähä vähältä Raaattua ja mielesi alkaa muuttua enemmän Jumalan tahdon mukaiseksi. Mutta pyhityksemme jää tässä elämässä kuitenkin vajaaksi.

No onpa tiukaa, totesi Enska. Ville vastasi Enskalle ja sanoi: Se on totta, että kristityn kilvoitus on joskus vaivalloista. Mutta Jeesus on armollinen lapsiaan kohtaan. Katsotaanpa kohta 1. Johanneksen kirjeen luvusta 2: ”Lapsukaiseni, tämän minä kirjoitan teille, ettette syntiä tekisi; mutta jos joku syntiä tekeekin, niin meillä on puolustaja Isän tykönä, Jeesus Kristus, joka on vanhurskas.”

Piirin lopussa Enska totesi: Kylläpä on tullut tänä iltana todella paljon minulle uutta asiaa. Pitänee ostaa oma Raamattu ja alkaa lukea sitä kotona. Meillä on täällä varattuna Raamattuja. Ole hyvä ja ota tästä ihan omaksesi, sanoi Oiva, piirin vetäjä. Viikon kuluttua tämä piiri taas kokoontuu, sama paikka ja aika. Kiitos, tulen, vastasi Oiva. Täällä on ollut lämmin imapiiri, ja kiitos kun jaksoitte kuunnella kysymyksiäni. Ole hyvä vain, vastasivat kaikki piiriläiset. Me kaikki ollaan joskus oltu uusia tässä piirissä.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 28.4.2021

Kaukon sattumukset

Kauko oli jäisessä vedessä. Pilkkionki toisessa kädessä hän koetti ponnistaa takaisin jäälle. Se onnistui viimein. Kauko makasi jään reunassa. Hänen kätensä vapisivat kylmästä, mutta hän sai kuitenkin viskattua kalavälineet potkukelkasssa olevaan pilkkisankoon. Kauko kieritteli samalla kelkkaa siirtäen itseään kauemmas pettäneen jään reunalta. Sitten hän nousi ja lykki kelkalla potkien rantaa kohti.

Taas märkänä kotiin! Voi sinua Kauko! Vaimo oli hurjana kiukusta ja säikähdyksestä. Milloin tuo hurja oppii jättämään sen kevään viimeisen pilkkireissun tekemättä? Mutta voiko pantteri muuttaa pilkkujaan? Sitä vaimo Martta epäili. Vaatteet vaihdettuaan ja lämmiteltyään Kauko lähti kaupungille tuttuun kahvilaan rantaparlamenttiin, niin kuin hänen vakioporukkansa kutsui itseään. Kauko ei malttanut olla kertomatta tosille miehille äskeisestä pilkkireissustaan. Kauko maalaili jäistä pelastautumisen urotyöksi. Tosimies ei pientä kastumista säikähdä.

Joku toinen pöydässä vähän pudisteli päätään kuullessaan Kaukon itsekehulta haiskahtavan kalajutun. Mutta sitten puheet pöydässä siityivät muihin aiheisiin, kuten mönkijöihin. Niistäkin Kaukolla oli kerrottavaa. Viime kesänä hän oli hankkinut uuden neliveto- ajopelin. Sillä hän oli ollut vetämässä rankoja metsäpalstallaan, kun yhden ojan ylityksessä vetokone oli pudonnut siltaa toimittavilta lankuilta ja kaatunut ojaan. Kauko oli jäänyt alle. Mutta neuvokkaana miehenä hän oli tunnustellut kädellään ojan pohjaa. Sieltä löytämällään kuusenrangalla hän oli kammennut mönkijää syrjään ja päässyt sen alta pois.

Nyt eräs toinen kahviringissä puisteli päätään. Onkohan tuo Kauko sellainen riskialtis tyyppi, hän lausui ääneen. Silloin Kauko puolustautui sanomalla, että tekevälle voi sattua. Vain jos ei tee mitään, ei satukaan, ja sitä paitsi mattoonkin voi kotona kompastua ja lyödä päänsä! Muut kahvipöydässä eivät sanoneet mitään. He tunsivat Kaukon pitkältä ajalta, eivätkä halunneet innostaa häntä juuri nyt välittelemään. Kauko joi kahvit ja lähti kotiin.

Kotona olikin pian ruoka valmista. Tule syömään! huikkasi Martta. Kauko nousi olohuoneen lukutuolista, jossa istuen hän oli selannut päivän sanomalehteä. Äkkiä Kauko huomasi kaatuvansa holtittomasti lattialle. Matto! Hänen jalkansa oli jäänyt paksun maton alle. Martta oli aamulla siivonnut ja mattoon oli jäänyt kohouma. Kuului rysäys. Kaatuessaan Kauko tarrasi vieressään olevaan jalkalamppuun ja kaatoi kaatuessaan senkin.

Kauko haukkoi henkeään. Hän oli lyönyt itsensä lukutuolin jalkatukeen. Kun hän koetti nousta ylös, vasempaan reiteen sattui hirveästi. Martta! Huusi Kauko. Martta oli jo tullut paikalle kuultuaan räsähdyksen. Kaukon vaimo kalpeni hähdessän puolisonsa tuskaisen ilmeen. Kävikö pahasti? Kauko irvisti ja ojensi kättään vaimonaan kohti. Martan avusta huolimatta nousu lattialta ei onnistunut. Kipu oli liian kova. Ambulanssi vei Kaukon sairaalaan. Röntgenkuvista näkyi, että Kaukon reisluu oli murtunut.

Seurasi pitkä toipilasaika. Kotona Kaarlo sattui kerran ajankulukseen ottamaan käsiinsä pöydältä vaimonsa hartauskirjan. Siinä oli raamatunkohta vuoden jokaiselle päivälle. Sille päivälle oli merkitty yksi jae ensimmäisen Pietarinkirjeen luvusta kolme: ”Pitäkää sitä pelastuksenanne, että Herra on kärsivällinen.” Luettuaan kohdan Kauko vain piti kirjaa kädessään ja tuijotti jonnekin kaukaisuuteen. Oliko tämä Jumalan puhetta hänelle? Kauko oli aina ennen väistänyt puheen uskosta Jumalaan, Nyt Jumala itse oli puhunut hänelle. Vai oliko?

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 27.4.2021

Rumbaa ja vilttiketjua

Tshhh! Heitäs vielä löytyä Tauno! TSHHH! No tämä hyvä! Onpa mukava huuhtoo työviikon hiki tällä lailla poikkee, huokasi Tauno. Niin se on, vahvisti Markku. Millanen viikko sulla oli? kysyi Tauno Markulta. No eipä häävi, vastasi Markku, kirkosta erottiin niin että heikkoo hirvitti. Ja kirkkoneuvostolle kun kerroin torstaina niin ne oli siellä ihan neuvottomia. Sanovat, että sähän oot se pomo. Sun hommas on keksii tähän jäsenkatoon ratkasu.

No eipä oo ollu mukavaa, totesi Tauno. Markku jatkoi: Ihan kamala viikko kun vielä lapset oli flunssassa ja yöllä ei saanu siltä köhinältä nukuttua ja päivällä ne kitisi kun ei ollu tekemistä. Sano muuta, totesi Tauno. Mutta hei Tauno, millanen viikko sulla oli?kysyi Markku. Eipä ollu kehumista. Vähä samanlaist kun sulla. Vanhimmiston kokouksessa oli taas raha aiheena, ja se, ett kokouksii ei oo voinu koronatilanteen takia pitää. Seurakuntalaiset ei oo muistanu lahjottaa kolehtiin niin kun ennen ja striimit on ollu kuulemma tylsii. Oho, minä kun luulin ett teill on herätystä, sanoi Markku osanottavasti.

No niihän minä viime vuonna luulin, mut sitte tuo korona sotki kuviot, purki Tauno sydäntään. Talo pantiin kiinni ja siirryttiin striimaamaan, ja sitä on sitte riittänyt. Ihan kurkusta tulee ulos tuo kameran edess keikuilu. Ei oikein sovi mulle. Ai jaa, mä luulin että sä olet ihan mieluusti esillä, ihmetteli Markku. No kyl se onkin ihan kiva päästä oikeesti puhumaan oikeille ihmisille,vastasi Tauno. Mut puhua nyt tyhjäs salis melkein olemattomalle kameralle. Ja tosiaan, kun sali pantiin kiinni, niin sinne hävis se herätys. Entäs mites teillä striimaus on edenny? kysyi Tauno Markulta.

Jaa-a, pohti Markku. Täytyy sanoo että vähän niin kun sinä oot kokenu. Ei oo mun juttu. Mutt onneks meill on se nuori apupappi. Se on on kuule ihan kun kala vedessä niiden kameroitten kans. No onko ollu paljo kattojia? kysyi Tauno. Hyvä kysymys, ei paljoo, totesi Markku. Mut hei, heitetääs talviturkki pois ja käydään järvessä! No mennään! hihkaisi Tauno, Mutta heitetääs vielä kerran löylyy sitä ennen! TSIIHH! Ja sitten seurakuntien paimenkaverit kirmasivat laituria pitkin ja molskis!

Hrrr, olipa siell kylmää! tärisi Markku, Jaa, no ei ihan kesälämmintä ollu, kommentoi Tauno. Mutta nyt takasin löylyyn! Kaverukset kävellä tömistelivät saunan lämpöön. Hei, laitetaas vähän puita lisää kiiukaaseen, sanoi Markku, jonka mökillä oltiin. Klonks! kolahti kiukaan luukku kiini. Pian iloinen tulen rätinä kertoi puitten syttyneen. Löyly sihisi vielä monasti ennen kuin maltettiin siirtyä jäähdyttelemään saunan kuistille. Kuule, on nää tällaset pikku rettiitit mahtavia, sanoi Markku Taunolle. On ne, vahvisti Tauno. Saadaan vähän turista ja parantaa maailmaa. Joo, ja jaettu huoli pienenee puoleen ja ilo kaksinkertaistuu, jatkoi Markku.

Kun oli puettu ja päästy iltakahvin ääreen, Markku kysyi: Mitäs jos katsottais joku sananpaikka? Jo vain, vastasi Tauno. Tässäpä on Päivän Tunnussana tälle päivälle, vastasi Markku ja avasi pienen kirjasen: ” Kysyn siis: ei kai Jumala ole hylännyt omaa kansaansa? Ei toki!” Roomalaiskirje luku 11, jae 1.

No jo, ihan kuin minua varten, sanaili Tauno Markun luettua jakeen ääneen. Sama täällä, vastasi Markku. Olo on välilä niin apee tän kirkostakatorumban kanssa. Kohta meillä on enää 1400 jäsentä. Vai niin, huokasi Tauno. Meillä vähän sama tilanne, väki on vähenemään ja vanhenemaan päin, Nuoria ei tunnu enää niin kiinnostavan liittyä meidän seurakuntaan, jatkoi Tauno.

Vai sellanen on tilanne teilläkin. Ei meidänkään seurakunta aktiivisten nuorten määrällä juhli. On pajo sellasii varjojäsenii kirkonkirjoissa, ja sitte kun ikä on + 18 vuotta, niin moni nostaa sillon kytkintä, murehti Markku. Tauno puuttui puheeseen ja sanoi: Itellä on välillä tuntu niin kun olis siirretty vilttiketjuun. Kun meillä on paimenten kokouksia, niin ihan kun muut katsois meikäläistä säälien: tossa on se paikallaanpolkija-Tauno. No älä nyt sentään, puolusti Markku Taunoa, sähän pidät niin hyviä puheita. Oon monta kertaa niitä käynyt kuuntelemassa. Kiitos! huokasi Tauno, oot sinäkin hyvä saarnamies, sanoi Tauno Markulle. Kiitos vaan, tuo lohuttaa, sanoi Markku. Joskus tuntuu että mummot ne vaan nuokkuu penkeissä kun mä oon saarnavuorossa. Mut hei, mietitään vähän tuota äskeistä sananpaikkaa.

Niin, vastasi Tauno. ” Ei kai Jumala ole hylännyt omaa kansaansa? Ei toki!” Siinä on rohkaseva viesti meille molemmille, ja samaa Herran kansaahan se on meidän kummankin seurakunnassa. Tosi on, vastasi Markku. Hei, mitä jos alettais pitää syksyllä meidän seurakuntien yhteisiä rukousiltoja? Markku jatkoi. Tosi hyvä idea! vastasi Tauno. Joku viisashan on sanonu, että rukous liikuttaa sitä kättä joka liikutaa koko maailmaa. Niin, elämä alkaa rukouksesta, vahvisti Markku. Mitä jos rukoillaan nyt? Rukoillaan vaan, vastasi Tauno. Mitäs pyydetään?

Minä oon tottunut rukoilemaan usein virsien sanoilla, vastasi Markku. Sopisko, että otetaan esiin tuo...virsi 504. Sopiihan se, vastasi Tauno. Niin paimenkaverukset rukoilivat Väinö Malmivaran virren sanoin:

1.

Ah vuodata, Herra, jo Henkesi

ja herätä nuoriso Suomen.

Se johdata armossa tiellesi,

suo maahamme kaivattu huomen.

2.

Me pyydämme Henkesi kastetta

ja parannusarmoa uutta.

Me varromme kevättä tuoretta,

me pelkäämme suruttomuutta.

3.

Et, Herramme, kuoleman valtojen

nyt salline kansaamme voittaa,

kun ennenkin virvoitusaikojen

soit tulla ja armosi koittaa.

4.

Siis sytytä taas pyhä liekkisi

nyt sydämeen nukkuvan nuoren,

niin että hän synnistä nousisi

ja näkisi Siionin vuoren.

5.

Me uskomme Henkesi nostavan

näin kansamme kuoleman yöstä,

sen nuorison kiitosta laulavan

taas Poikasi lunastustyöstä.

6.

Oi Kristus, nyt kanssamme rukoile,

ja Isäsi sinua kuulee.

Niin saapuvat herätysaikamme

ja taivaasta maan yli tuulee.

Aamen, sanoivat uskonveljet yhtä aikaa.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 26.4.2021

Ilkka punaisissa laaksoissa

Ilkka katseli edessään avautuvaa näkymää Grand Canyonissa USA:ssa. Ilta-aurinko valaisi kanjonit ja niiden sedimenttikalliot upean punaiseksi, sadunomaiseksi maisemaksi. Ilkka oli arkeologi ja oli nyt ensimmäistä kertaa näkemässä omin silmin sen, mistä hän oli lukenut ja nähnyt tv:ssa. Näky oli mieleenpainuva, unohtumaton.

Ilkka koki olevansa jonkin suuren äärellä. Ihmiskunnan ja elämän synnyn salaisuuksia sisällään kantava erämaa oli tässä, ja hän pääsisi tutkimaan sen salattuja aarteita kokonaisen kesän ajaksi. Ilkka oli tullut tänne suomalais-saksalaisen tutkimusryhmän mukana. Heitä oli kahdeksan henkeä. Kolme oli suomalaisia, muut Saksasta.

Maanantaiaamu koitti ja ryhmä valmistautui ensimmäiseen tutkimuspäiväänsä. Päiväohjelmat ensimmäiselle viikolle oli laadittu jo talvella yliopistojen argeologian ja geologian laitoksilla. Niinpä vauhtiin päästiin nopeasti. Tänään he tekisivät kiertokävelyn tutkimusalueellaan hahmottaakseen sen omin silmin. Seuraavana päivänä oltaisiin jo tutkimassa kallioita ja toinen puoli ryhmästä etsimässä dinosaurausten fossiileja.

Ilkka oli mukana dinosaurusryhmässä. Heillä kävi ihmeellinen onni. Heti ensimmäinen tutkittava kohde tuotti tulosta. Maan pinnan varovainen kuoriminen toi esiin jonkin dinosauruslajin luita.Ilkka ja ryhmän muut jäsenet ottivat valokuvia löydöstä ja lähettivät niitä satelliittiyhteydellä eurooppalaisille kollegoilleen. Pian tuli kommentteja. Luut näyttäisivät olevan Tyrannosaurus Rexin fossiilista. Arvelut vahvistuivat kaivausten edistyessä. Viikon kuluttua Ilkan selatessa illalla nettiä hän huomasi saaneensa sähköpostin North-Carolinan osavaltion yliopistosta. Lähettäjä oli dr. Mary Sweitzer, dinoaurustutkija.

Sähköpostissa oli kuvia T. Rexin katkaistuista luista löydetyistä punaisista verisoluista ja sidekudoksesta. Kuva löivät Ilkan tajuntaan kuin moukari. Mahdotonta! Dinosaurusten fossiilithan olivat 65 miljoonaa vuotta vanhoja. dr. Swaizerin oli täytynyt erehtyä. Hän lähetti tälle kysymyksiä kuvista, ja sai pian vastauksen. Löydöt eivät olleet feikkejä, vaan aidoksi todistettuja. Ilkka haukkoi henkeään. Uskoisiko vai eikö? Jos dr.Sweitzerin lähettämät tiedot pitivät paikkansa, se merkitsi uuttaa käännettä koko dinosaurustutkimuksessa.

Ilkka oli saanut myös lääkärin koulutuksen, ja tiesi, etteivät punasolut voi kerta kaikkiaan säilyä miljoonia vuosia, vaan korkeintaa joitain tuhansia vuosia. Ilkan maailmankatsomus joutui kriisiin. Kaikki se, mihin hän oli tottunut uskomaan, evoluutioon ja elämän ryömimiseen sattumanvaraisten muttaatioiden kautta vähitellen merestä maalle ja kehittymiseen apinoiksi ja siitä ihmisiksi, joutui nyt Ilkan ajattelussa tarkastelun alle.

Ilkka halusi olla tinkimätön tiedemies. Totuuden löytäminen oli hänelle kunnia-asia. Siksi hän päätti ottaa itse selvää T. Rexin luista. Niitä oli nyt löytynyt kahden ja puolen fossiilin verran. Reisiluut olivat niin suuria, että sellainen piti katkaista, jos se aiottiin kuljettaa nopeasti helikopterilla lähimmälle tutkimusasemalle. Sellainen siirto aiottiin tehdä huomenna. Ilkka piti huolen, että hän oli paikalla kun luu sahattiin poikki. Sen sisältä löyhähti mätänevän kudoksen haju. Mitä? Luun sisältöa varovasti tarkasteltaessa sieltä kaivettiin ulos sidekudosta ja mikroskoopilla sen joukosta paljastui punaisia tumallisia verisoluja!

Koko tutkimusryhmä oli paniikissa. Eihän tällaista voi olla! Löydöstä ei puhuttu enempää vaan luun kappaleet lastattiin kopterin kyytiin hiljaisuuden vallitessa. Kun ilkka koetti synnyttää keskustelua verisolulöydöstä, hänen vastassaan oli hiljaisuus. Ilkka alkoi aavistaa jotain. Tuloksen ei haluttukaan joutuvan jukisuuteen. Vahvistuksen asialle hän sai lähetettyään löydöstä viestin kuvien kera omaan yliopistoonsa esittäen verisolututkimuksen aloittamisesta muidenkin fossiilien luista. Vastaus oli tyrmäävä. Ilkka oli sanottu irti. Hän joutui jättämään Grand Canyonin ryhmän.

Kotimaassa hän kertoi asiasta eräälle solubiologian asiantuntijalle. Tämä kysyi Ilkalta uskoiko tämä Jumalaan? En, vastasi Ilkka. Minäkään en uskonut ennen, vastasi tutkija, mutta jouduin samankaltaiseen prosessiin löydettyäni USA:sta kivettyneitä ihmisen ja dinosauruksen jalanjäkiä rinta rinnan. Ihminen ja dinot ovat siis eläneet samaan aikaan. Voin näyttää sinulle ottamiani valokuvia. Päädyin ajatuksissani siihen, että evoluutioteorian ajoitukset eivät pitäneetkään paikkaansa. Koko fossiilikertymä olikin paljon nuorempi kuin teoriassa esitettiin. Siitä taas seurasi, että eliömaailma ja ihmiset ovat olleet olemassa rinnakkain, eivät kehittyneet vuosimiljoonien kuluessa peräjälkeen. Miljoonat vuodet kutistuivat ajatuksissani. Mieleeni tuli Raamatun luomiskertomus.

Tein niin, että vein kysymykseni rukouksessa Raamatun Jumalalle, ja pyysin häntä, jos hän on olemassa, näyttämään, miten asiat ovat. Kun olin rukoullut, koin sisimmässäni kirkkauden ja lämmön tunteen. Sen jälkeen Raamatun teksit alkoivat puhutella minua ja aloin vähä vähältä ymmärtää, että vedenpasumus on tapahtunut, ja Grand Canyonissa näkemäsi sedimenttikerrostumat ovat syntyneet sen yhtydessä yhdellä kertaa. Suunnattomien vesimassojen liikuttamien maakerrosten sisään on jäänyt paljon merieläimiä ja myös dinosauruksia, jotka ovat maamassojen puristuksessa fossiloituneet. Mainitsemasi dinosaurusten luista tehdyt verisolulöydökset vahvistavat omaa näkemystäni. 

Ilkan uusi ystävä antoi hänelle pohdittavaksi jakeen ensimmäisest Johanneksen kirjeen luvusta yksi: ”Tämä on se sanoma, jonka olemme häneltä kuulleet ja jonka julistamme teille: Jumala on valo, hänessä ei ole pimeyden häivää.” Ilkka, sanoi ystävä. Etsi totuutta. Sinä löydät sen Jumalan avulla, niin kuin minäkin. Ilkka kuunteli uuden tutkijaystävänsä kertomusta hiljaisena. Nyt Ilkalla oli jälleen uutta pohdittavaa.

Lähde:

https://www.tv7.fi/arkki/raamattu-evoluutio-ja-arkeologia/kuinka-vanha-maapallo-on-osa-2-2_p41153/ kohta: 4,48 min jakson alusta

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 25.4.2021

Altin tuska

Altti oli elänyt monia vuosia onnellista perhe-elämää uskoontulonsa jälkeen. Sitä ennen alkoholi ja lyhytjännitteisyys oli hallinnut hänen elämänsä kulkua. Yrityskin hänellä oli ollut, mutta viina oli sotkenut sen hoitamisen. Konkurssihan siitä oli tullut. Mutta kerran hän oli juopporeissullaan löytänyt sattumalta lappusen, jossa kerrottiin miten Jeesus voi pelastaaa ja antaa elämälle uuden suunnan. Altti oli rukoillut lappuun kirjoitetun rukouksen, ja Jeesus oli tullut hänen elämäänsä Vapahtajaksi.

Asiat olivat alkaneet järjestyä, kun raittius ja uusi elämänhalu antoivat Altille energiaa. Hän kunnosti talonsa ja autopajansa. Hän löysi vaimon. Nyt hänellä oli kaikki mitä mies vain voi toivoa. Niin Altti koki. Oli kaksi suloista lastakin. Liikeyritys kukoisti ja lepäämään pääsi omalle kesämökille.

Mutta nyt, usean vuoden jälkeen vanha vaiva oli alkanut poltella. Jo pitkään Altti oli tuntenut merkillistä vetoa entiseen elämäänsä. Villi meno pienessä pöhnässä tuntui hänen mielikuvissaan niin houkuttelevalta. Kuin haaveilisi pääsyä kahleista paratiisiin. Ei olisi työn painetta eikä perheen tuomaa vaivaa. Saisi vain elää päivän kerrallaan ja mennä minne mieli vie. Oi niitä aikoja, huomasi Altti ajattelevansa yhä useammin. Noina hetkinä kaikki muu katosi hänen mielestään. Raittiuden tuoma onni, oma perhe, ystävät, säännölliset tulot, yhteys seurakuntaan.

Kun Altti pääsi irti noista haaveista, hän puisteli päätään. Miksi minä mies poloinen olen tällainen, kuin kahtia jakautunut? Tiedän, että minulla on kaikki hyvin, mutta jokin sisälläni puhuu toista. Vapaus, sinulta puuttuu vapaus! Nykyinen elämäsi on orjuutta ja tuomiota vastaan taistelemista, Teet töitä niska limassa pitkää päivää ja kotona lapset meluavat ympärilläsi. Seurakunnassa joudut esittämään jotain mitä et ole. Olet pakottavien roolien vanki. Muista miten vapaa olit yksin, ei huolen häivää ja puoli pulloa punkkua taskussa!

Eräänä lauantai-iltana, kun työt verstaalle olivat vierähtäneet iltayhdeksään, se tapahtui. Joku asiakkaista oli jättänyt hänelle kiitokseksi autonkorjauksesta pullon kirkasta. Yht äkkiä Altti otti pullon verstaan hyllystä ja avasi sen. Pian Altti oli suloisessa nousuhumalassa. Elämä katosi hänen mielestään ja tilalla oli vain ylimaalliselta tuntuva vapauden tunne. Ei enää huolia, ei enää stressiä, ei enää säännöllistä, piinaavaa aikataulua.

Oli kesä. Altti havahtui tutun järven rannan pusikossa. Hän ei tiennyt, miten hän oli päätynyt sinne. Hän ei muistanut juuri mitään viimeisestä vuorokaudesta. Nyt päätä pakotti ja mieli ja keho vaati uutta annosta alkoholia. Lisäksi Altilla oli aivan kauhea henkinen krapula. Hän nousi istumaan ja nojaten käsivarsiaan polviaan vasten kannatteli päätään kämmeniensä varassa. Alttia kuvotti. Hänen rakas vaimonsa ja ihanat lapsensa eivät tienneet, minne hän oli kadonnut. Heillä täytyi olla tuska ja hätä.

Altin näitä ajatellessa poliisiauto pysähtyi lähelle. Pian Altti oli sen kyydissä matkalla poliisilaitokselle. Siellä hänen piti kertoa mitä oli tapahtunut. Oliko hänet ryöstetty? Kun totuus paljastui, hänet vietiin samalla autolla kotipihansa portille. Altille oli nöyryyttävää tulla kotiin näin. Se sai hänet muistamaan entisen elämänsä kipeät muistot. Mutta ne väistyivät hetkiseksi, kun hän näki vaimonsa ja lastensa rientävän pihan yli häntä kohti. Pian hän oli kolmen halaavan ihmisen syleilyssä. Se tuntui Altista taivaalliselta.

Altti mietti kuumeisesti millaisen meriselityksen hän keksisi katoamiselleen. Silloin hän aivan kuin kuuli äänen, eikä kuitenkaan kuullut. Ääni kuiskasi Altille: kerro totuus, kerro totuus. Altin ajatuksen rauhoittuivat ja hän kertoi perheelleen rehellisesti mitä oli tapahtunut. Hänen perheensä järkyttyi. Minun puolisoni, minun isäni humalassa teillä tietymättömillä. Jättänyt perheensä pelon ja epävarmuuden valtaan yhdestä päähänpistosta. Voiko puolisooni enää luottaa? Voiko isään luottaa?

Alkanut päivä oli Altin elämän tuskaisin. Hän alkoi tajuta mitä hän oli saanut aikaan, ja sen, miten paljon hänellä oli menetettävää. Altti kauhistui itseään ja vetoaan alkoholia kohtaan. Altti päätti, että asialle on tehtävä jotain. Rakas perhe, olen pahoillani, että tuotin teille pelkoa ja ahdistusta. Se ei ollut teidän vikanne, vaan minun yksin: Antakaa anteeksi. Altin vaimo ja lapset katsoivat toisiaan. Viimein vaimo tuli aivan Altin lähelle ja silitti hänen hiuksiaan ja sanoi hiljaa: annamme sinulle anteeksi. Altti nosti silloin päänsä kumarasta, johon se oli painunut, ja sanoi kyynelet silmissään: kiitos, kiitos paljon. Huomenna minä menen terapiaan. Minun on päästävä tasapainoon.

Pyydän, rukoillaan nyt, että löydän hyvän terapeutin ja jo tänään. He rukoilivat. Sitten Altti soitti ensin seurakuntansa pastorille ja pyysi saada tavata häntä, mieluummin jo tänään. Pastori lupasi. Hän tiesi neuvoa Altille ammattiterapeutin, joka ymmärsi myös hengellistä todellisuutta. Altti soitti heti terapeutille ja tapaaminen järjestyi jo kahden päivän päähän. Terapiassa Altti oivalsi vähitellen ongelmiensa syyn olevan paitsi alkoholiriippuvuudessa, sen takana olevissa asioissa, jotka olivat muovanneet Altista aran, mutta toisaalta kunnianhimoisen suorittjan. Arkuus teki Altista jännittäjän. Suorittaja hänessä ajoi hänet yrittämään elämässä yhä uudestaan burnoutiin saakka. Molemmista vapautuksen tunteen toi ensimmäinen ryyppy. Sitten ryyppy oli jäänyt päälle.

Uskoon tulon jälkeen menneisyyden traumat olivat jääneet piiloon ja käsittelemättä. Kun elämisen rasitukset olivat alkaneet taas stressata, hän oli antanut houkutella itsensä kuvittelemaan, että viina olisi vastaus. Kun kiusaus tuli lähelle, Altti lankesi sen valtaan. Terapiassa Altti tajusi myös, että hänen suhteensa Jumalaan ja Vapahtajaan oli muodostunut yhä enemmän Altin itseymmärryksen mukaiseksi. Altti oli alkanut ajatella Jumalankin olevan vaativa piiskuri, jolle kelpaa vain kaikessa onnistuminen eikä virheisiin ole varaa. Terapeutti kertoi Altille tällaista kutsutun vanhastaan lain alle joutumiseksi.

Altti sai tehtävän opetella tuntemaan askel askeleelta armahtavan Jumalan, jollainen Jeesus oikeasti on. Samalla Altin tehtäväksi tuli opetella armollisuutta itseään ja muita kohtaan ja löytää keinoja välttyä lankeamasta viinan houkutukseen. Terapeutti kehotti Alttia miettimään, mitkä asiat olisivat sellaisia, jotka voittaisivat viinan tuoman tyydytyksen ja vapauden tunteen. Olisivatko sellaisia hyvin ystävien kiireetön seura, levolliset hetket oman perheen kesken, ylimääräiset vapaapäivät töistä silloin tällöin?

Altille alkoi uusi aika. Nyt ei korjattu autoja, vaan hän itse oli syväluotaavan eheyttävän prosessin alussa. Altti kiitti perheensä kanssa hyvää Jumalaa, että hän sai jatkaa armon ja elämän opettelua armahdettuna syntisenä päivästä päivään. Hän sai myös seurakuntansa pastorilta rohkaisuksi kannustustavat apostoli Paavalin sanat Filipiläiskirjeen ensimmäisestä luvusta: ”Minä luotan siihen, että Jumala, joka on teissä aloittanut hyvän työnsä, myös saattaa sen päätökseen Kristuksen Jeesuksen päivään mennessä.”

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 24.4.2021

Kristuksen ruumis

Risto luki Markuksen evankeliumin kymmenennestä luvusta: Jeesus pysähtyi ja sanoi: "Kutsukaa hänet tänne." He menivät kutsumaan sokeaa ja sanoivat hänelle: "Älä pelkää. Nouse, hän kutsuu sinua."

Pysähdytään tähän, sanoi Matias, ripariryhmän isonen. Miltäs teistä tuntuisi päästä superparantajan vastaanotolle? Tässä näette sellaisen tapauksen. Sokea mies haluaa ehdottomasti päästä kohtaamaan Jeesuksen, että saisi näkönsä. No mutta eihän nyt kukaan voi saada näköä jonkun parantajan avulla, tokaisi Liisa. Ei ihmeitä tapahdu. Onko joku muu samaa mieltä? Ai mitä mieltä? havahtui Erkki. Siitä, että ihmeitä tapahtuu vain saduissa, kerkesi Eemeli huikkaamaan.

Mitä sinä Risto ajattelet? Paraneeko enää kukaan ihmeen kautta, niin kuin tuo Jeesuksen luokse viety mies? kysyi isonen Matias. En ole varma, vastasi Risto. Sitä paitsi on vaikea todistaa, että paraneminen on ihme. Luonnolliset syyt voivat tuoda myös terveyden sairastuneelle. Se on kyllä mahdollista, sanoi Liisa. Mutta ihmeisiin en kyllä usko. Jaha, hymyili Matias. Saisiko silti kertoa sinulle ja teille kaikille yhden ihmeen, joka on merkitty luotettavasti muistiin? Kerro kerro, sanoivat Erkki ja Eemeli.

Minäpä kerron, vastasi Matias. Englannissa eli saarnamies nimeltä Smith Wigglesworth. Hän eli vuosina 1859-1947. Hänen tyttärensä mies on kirjoittanut paikalla olleena muistiin tapahtuman, josta nyt kerron. Smithillä oli tapana aloittaa tilaisuus parantamalla ensin yksi sairas Jeesuksen nimessä. Vasta sen jälkeen hän julisti Jumalan sanaa. Sillä kertaa lavalle tuotiin kahden ihmisen taluttamana syöpäsairas nainen. Wigglessworth käski saattajia päästämään irti naisesta. Tämä kaatui ähkäisten maahan.

Kun hänet oli nostettu ylös, Wigglesworth käski avustajia jälleen irrottamaan otteen naisesta. Nainen kaatui kasvoilleen ja voihkaisi surkeasti. Silloin yleisöstä joku huusi ja käsi julistajaa lopettamaan tuollaisen ihmisten rääkkäämisen. Wigglesworth huusi takaisin ja sanoi: Ole sinä hiljaa! Tämä on minun työni. Minä osaan tämän homman. Sitten hän kolmannen kerran sanoi naista piteleville: päästäkää hänet irti. Nainen alkoi kaatua eteenpäin, mutta pysyikin pystyssä ja samalla kahden nyrkin kokoinen kasvain putosi hänen kehostaan alas lavalle. Nainen parani.

Ohhoh! Sanoi Liisa, en kyllä usko silti tuota, anteeksi vaan. Erkki sanoi: olisi se mahtavaa, jos vieläkin sairaita parantuisi noin. Minun tätini Elinan selkä on kovin kipeä, eikä hän pääse kävelemään. Hyvä kun kerroit tuon,sanoi silloin Matias. Pidetään nyt tauko ja jatketaan iltapäivällä oppitunnin jälkeen. Ryhmä lähti juosten ulos laiturille ottamaan hetkeksi aurinkoa.

Pastori Oikarisen oppitunnin aineena oli Kristuksen ruumis. Höh, kuolleillahan on ruumis! hökäisi joku luokasta. Aivan, sanoi pastori. Se on yleinen sanonta. Nyt ruumiilla tarkoitetaan kuitenkin elossa olevaa kehoa. Luetaanpa Raamatusta 1. Korinttilaiskirjeen luvusta 12:

”Kristus on niin kuin ihmisruumis, joka on yksi kokonaisuus mutta jossa on monta jäsentä; Meidät kaikki... on kastettu yhdeksi ruumiiksi.” Pastori selitti: Tässä apostoli Paavali puhuu Jumalan seurakunnasta, jossa jokaisella sen jäsenellä on oma tehtävä, Yksi on kuin käsi, toinen jalka jne. Millaisia tehtäviä Kristuksen ruumiin jäsenillä sitten on? Luetaanpa samasta luvusta jakeesta 7:

”Kristus antaa Hengen ilmetä itse kussakin erityisellä tavalla, yhteiseksi hyödyksi.Yhden ja saman Hengen voimasta toinen saa kyvyn jakaa viisautta, toinen kyvyn jakaa tietoa, toiselle sama Henki suo uskon voiman, toiselle parantamisen lahjan, joku saa voiman tehdä ihmeitä...” no niin, pysähdytään tähän.

Erkki, sanoi pastori. Erkki havahtui ja kysyi: Mitä? Mitä sinä ajattelisit, jos saisit Pyhältä Hengeltä parantamisen lahjan? Vau! Sanoi Erkki. Menisin heti tätini luo joka ei pysty kävelemään. Parantaisin hänet. Entä jos sinä Liisa saisit Jeesukselta kyvyn jakaa viisautta? Ai mitäkö tekisin…? Hmm, ehkä lähtisin opiskelemaan papiksi. Hyvä hyvä, kiitos vastauksistanne, sanoi pastori Oikarinen. Oppitunti jatkui ja kun se päättyi, mentiin syömään.

Iltapäivällä olivat ryhmät taas koolla. Jatketaan siitä, mihin jäätiin aamupäivällä sanoi isonen Matias. Sinä Erkki sanoit tätisi sairastavan. Eikö olisi mahtavaa, jos todella voisit parantaa hänet Jeesukselta saamasi Pyhän Hengen lahjan kautta. O-olisihan se, vastasi Erkki. Sinä olisit silloin Jumalan seurakunnan lääkäri. Ja jos sinä Liisa saisit Pyhän Hengen lahjana kyvyn jakaa viisautta, olisit seurakuntakoulun opettaja. Ja jos sinä Eemeli saisit Jeesukselta lahjan uskoa lujasti, niin sinä voisit olla seurakunnan rohkaisija. Saisit sanoa epäileville: älä huoli, kyllä Jumala järjestää asiasi parhain päin, ja se tapahtuisi.

Olisipa se melkomoinen yhteisö, sanoi Liisa. Enpä uskoisi, että sellainen voisi toteutua. Olen samaa mieltä kanssasi siitä, että se olisi ihmisille mahdoton toteuttaa. Mutta entä jos Jeesus elää ja hänen Pyhä Henkensä toimii? Entä sitten, kysyi Liisa. Ajattelin ehdottaa, että rukoiltaisiin nyt Jeesusta varustamaan meidät jokaisen Henkensä jollain lahjalla, ja kun syksyllä ollaan taas seuriksella, laitettaisiin saamamme lahjat käyttöön? Minä en suostu rukoukseen, sanoi Liisa. Entä muut? Kysyi Matias. He nyökkäsivät. Siispä rukoilemme sitä mistä pastorimme Oikarinen opetti.

Matias johti ripariryhmänsä rukoukseen tulla varustetuksi seurakunnan palvelustyötä varten Pyhän Hengen lahjoilla. Rukouksen päätyttyä oli hetki hiljaista. Syksyllä sitten seuriksella! sanoi Matias. Erkki hymyili, muitten kasvot pysyivät peruslukemilla.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 23.4.2021

Kalajoella

Kaapo oli siskonsa Even kanssa kalassa iskän kanssa. Autolla oli ajettu vuokramökille Lappiin ja nyt oltiin lohijoen varressa saappaat jalassa. Lapset katselivat ensin kun iskä viuhautti vapaa ja siima lensi kauas. Sitten iskä kelasi kelluvaa siimaa takaisin. Syötti siiman päässä oli lasten kanssa talvella yhdessä tehty. Jännitys kalan tarttumisesta vieheeseen oli suuri.

Mutta ei. Tämä päivä oli kalansyönnin kannalta nolla. Kaapo ja Eve olivat vähän pettyneitä. Kärsivällisyyttä lapset, sanoi iskä. Kaloja saadaan, niitä ei niin vaan oteta. Kun sen hyväksyy, on jo päässyt pitkälle kalastuksen viehätyksen ymmärtämisestä. Jos joelle voisi tulla kuin kaupan kala-altaalle, olisiko siinä enää mitään jännittävää. Aina nappaa, tee siitä heti sopppaa! runoili Eve. Ota kaupasta lohi, älä kävele onnesi ohi! veisteli Kaapo. Paista kala, siinä vasta iltapala, jatkoi iskä. Kalaporukkaa hymyilytti jo. Huomenna uudestaan!

Varhain aamulla kolmikko oli jo vauhdissa. Tällä kertaa Eve sai virvelin käteensä. Siinä oli kevyt siima. Viehe oli painavampi, että se lentäisi kauemmas. Mutta kuitenkin niin keyvt, ettei se vajoaisi heti joen pohjaan. Tsimm! Äkkiä siima kiristyi. Hienoa! Nyt harkintaa! Rauhallisesti Eve! Älä hätäile! Väsytä kala. Älä heti kisko sitä täysin voimin rantaan, se voi muuten irrota! Älä päästä siimaa löysäksikään! Kala voi silloin tempaista koukun irti!

Iskä oli melkein vauhkona. Hän otti kalan nappaamisen aina tuneella. Kyse oli kuin taistelu elämästä ja kuolemasta. Mutta Eve piteli vapaa rauhallisena kuin viilipytty. Eikä Eve näyttänyt yhtään säikähtäneenkään äkillistä nykäystä ja vetoa siiman kiristyttyä. Hän napsautti huulensa yhteen ja oli vähintään yhtä päättäväisen näköinen kuin iskäkin oli ollut kerran jättiläishauen tartuttua koukkuun heidän järvimökillään Savossa.

Hyvä Eve, kannusti Kaapokin. Näki, että hän olisi mielellään itse ollut kelaamassa potkiskelevaa kalaa kohti haavia, jota hän iskän kanssa piti valmiina. Iskän olisi tehnyt mieli auttaa Eveä kalan kelaamisessa, mutta hän tiesi kokemuksesta, ettei sellainen käy, ellei toinen pyydä apua. Kalamiehellä-ja naisella on oma ylpeytensä. Niin vain Eve jaksoi pitää vavasta kiinni ja siima kiertyi vähä vähältä kelalle. Siinä! Upea lähes kymmenkiloinen lohi oli haavissa.

Kaapokin sai kalan, upean järvitaimenen. Iskä vain ei nytkään päässyt saaliin makuun. Mutta ei se mitään, sanoi iskä. Tämä on yhteinen reissu. Iloitaan kaikki kun joku meistä nappaa kalan. Kun oltiin istumassa laavulla ja odottamassa loimulohen valmistumista, kolmen kalajengi kävi läpi päivän tapahtumia. Iskä vielä ihmetteli Even rauhallisuutta ja harkintaa suuren kalan pyydystämisestä. Sinähän toimit upeasti kuin kalastuskurssin mallioppilas! Miten osasitkin? Eve sanoi mieleensä tulleen silloin pyhäkoulussa viikko sitten saamansa ohjeet.

Elviira-täti kertoi pyhäkoulussa olevansa innokas kalanpyytäjä. Nuorena hän oli ollut hätäinen ja moni kala mato-ongella ja pilkillä oli jäänyt siksi saamatta, ja kerran veneeseen nostettu iso hauki oli alkanut potkia hirveästi ja hän oli säikähtänyt pahan kerran. Elviira tiesi Even olevan lähdössä Lappiin kalareissulle ja hän halusi antaa Evelle raamatullisen ohjeen Jesajan kirjan luvusta seitsemän: ”Pysy rauhallisena, harkitse mitä teet. Älä pelkää äläkä sydän kurkussa säiky.”

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 22.4.201

Kauppahuone Schmidt-Bäckerin vuosikokous (Ensijulkaisu noin 10 vuotta sitten)

Kauppahuone Schmidt- Bäckerin vuosikokous päättyi. Vanhan, 1500-luvulla rakennetun kolmikerroksisen kivitalon koristeellisesta ulko-ovesta Lübeckin vanhassa kaupungissa astui ulos joukko miehiä ja naisia. Jotkut heistä olivat iältään yli 80-vuotiaita, nuorimmat juuri aikuisuuden saavuttaneita. Kokoukseen osallistuneiden juhlavat ja tummat asut ilmensivät heidän tilaisuutta kohtaan tuntemaansa arvostusta.

Osallistujat, seitsemäntoista henkeä, olivat Schmidt- Bäcker- sukua suoraan alenevassa polvessa. Osallistumisoikeus vuosikokoukseen saatiin tämän sukulaisuuden perusteella. Sukuun avioliiton kautta naituja ei otettu mukaan päättämään lähes 600- vuotta vanhan kauppahuoneen elämästä ja tulevaisuudesta ja osakkaille jaettavista osingoista. Suvun valta yhtiössä oli hioutunut muotoonsa satojen vuosien aikana, ja sen hierarkia oli järkkymätön.

Kirkas puna ja syvä kalpeus Kauppahuoneen pääkonttorin ovesta ulos astuvien poskilla kertoi sanoittakin kokouksen olleen tällä kertaa tunnelmaltaan poikkeuksellinen. Aikaisemminkin oli joskus taitettu peistä siitä miten yhtiötä tulisi kehittää tai miten omistus kauppahuoneessa tulisi järjestää, mutta nyt oltiin liikuttu todella syvissä vesissä.

Kokouksen loppupuolella, hovimestarin johdolla nautitun lounaan jälkeen oli päästy yhtiöjärjestyksen kertaamiseen. Kun suvun vanhin mies, Friedrich von Schmidt- Bäcker esitti luennan loputtua retorisena pidetyn kysymyksen siitä, oliko kenelläkään huomauttamista yhtiöjärjestyksestä, pyysi kaksi suvun nuorta jäsentä puheenvuoroa.

Siinä vaiheessa ruokasalissa kävi kohahdus. 91-vuotiaan Friedrich von Schmidt- Bäckerin pitkän elämän valkaisemat kulmakarvat kohosivat hämmästyksestä. Mitä nuorilla miehillä, Hansilla ja Wilhelmillä oli mielessään?

Ei ollut tiedossa, että yhtiöjärjestystä olisi muutettu neljäänsataan vuoteen. Suvun viisaat olivat muokanneet järjestyksen 1600-luvulla sellaiseksi, että Kauppahuone Schmidt- Bäcker oli selvinnyt sen avulla vuosisadasta toiseen elinvoimaisena perheyrityksenä. Aikoiko nyt nuori sukupolvi muuttaa jo lähes ikuisena pidettyä säädöstä?

Pelko osoittautui enemmän kuin aiheelliseksi. Nuoret sukuyhtiön jäsenet halusivat viedä Kauppahuoneen pörssiin ja myydä sen! Kun Hans ja Wilhelm toivat esityksensä julki, syntyi siihen asti niin rauhallisessa kokouksessa sekasorto. Ei oltu kuuna päivänä kuultu niin pöyristyttävää ja järkyttävää esitystä! Myydä Kauppahuone Schmidt- Bäcker, joka oli tuonut vaurautta sen omistavalle suvulle yli puolen vuosituhannen ajan! Ajatuskin siitä tuntui muista kokouksen osanottajista pöyristyttävältä.

Hans ja Wilhelm perustelivat myyntiä edullisella ajankohdalla. Schmidt- Bäckerin osakkeiden mittautettu markkina-arvo oli juuri nyt yli kolme miljardia euroa. Myymällä kauppahuoneen olisi saatu rahaa uusien liikeyritysten ostamiseen ja kehittämiseen. Suvun vauraus olisi nuorten miesten mukaan ennen pitkää moninkertaistunut.

Heidän esityksensä synnyttämän vastalauseiden huutomyrskyn ja muun tunteiden purkausten hiukan laannuttua suvun vanhin, Friedrich von Schmidt- Bäcker kutsui Kauppahuoneen nelihenkistä, suvun vanhimmista jäsenistä koostuvaa hallintoneuvostoa siirtymään hetkeksi pieneen neuvotteluhuoneeseen.

Heidän tultuaan takaisin Friedrich viittasi kädellään kaikkia vaikenemaan. Friedrich von Schmidt- Bäcker piti nyt puheen, jonka aluksi hän ilmoitti hallintoneuvoston juuri tekemän päätöksen kertoa erään tärkeän tapahtuman Kauppahuoneen vaiheista 1920-luvun lopussa. Suvun nuoria miehiä Hansia ja Wilhelmiä pyydettiin kuuntelemaan kertomusta tarkasti.

Oli ollut vastaava tilanne kuin nyt. Yhtiöiden pörssiarvot olivat huidelleet pilvissä. Kauppahuone Schmidt- Bäcker ei ollut pörssiyhtiö, mutta sen markkina-arvo oli mittautettu. Suvun nuorin, Friedrich, oli ollut valmis myymään Kauppahuoneen viemällä sen pörssiin ja ostamaan tilalle muden yhtiöiden osakkeita. Hän sai puhuttua puolelleen Kauppahuoneen silloisen hallintoneuvoston jäsenet, ja he yhtiökokouksen. Ainoastaan yksi neuvoston jäsenistä, Anne Bäcker, oli epäillyt. Hän oli pyytänyt hallintoneuvostoa harkitsemaan myyntiä neljä päivää.

Anne Bäcker oli rukoileva ihminen ja oli vienyt myyntiaikeen Jumalan eteen. Seuraavana yönä hän oli nähnyt merkillisen unen, jossa hän oli ensin 1600-vuvun Lübeckissä ja kokouksessa, jossa Kauppahuoneen nykyinen yhtiöjärjestys muotoiltiin perheyhtiöksi, jossa omistusoikeus ja varallisuus ja tulot jakautuivat tiettyjen periaatteiden mukaisesti. Yksi keskeinen periaate oli, ettei yhtiötä koskaan myytäisi, ja että yksi sen tärkeimmistä periaatteista tulisi aina olemaan sosiaalinen työ, johon sijoitettaisiin 4o prosenttia tuotosta.

Sitten Anne Bäcker oli unessa tuotu takaisin omaan aikaansa ja hän oli huomannut lukevansa lehdestä suuresta pörssiromahduksesta. Lehden päivämäärä oli ollut 24.10.1929. Aamulla Anne oli kutsunut hallintoneuvoston jäsenet ja Friedrichin luokseen ja kertonut unensa. ” No, samapa tuo, odotetaan vielä nuo kolme päivää Annen mieliksi”, oli Friedrich tokaissut itsevarmasti. ”

Olemmehan sen hänelle etukäteen luvanneet.” ” Aivan niin kuin esi-isämme lupasivat olla myymättä Kauppahuonetta ja lupasivat antaa neljäkymmentä prosenttia sen tuloista sosiaaliseen työhön”, oli Anne vastannut. Friedrich oli punastunut ja poistunut kokouksesta sanomatta enää sanaakaan.

Kahta vuorokautta ennen sitä hetkeä, jolloin Kauppahuone piti myydä, USA:n pörssi romahti. Hallintoneuvosto kokoontui kriisi-istuntoon. ” Olimme tässä samassa salissa”, lausui Friedrich von Schmidt- Bäcker. ” Oli hiiren hiljaista. Koolla oli kauhun harmaita sukulaisiamme itseni lisäksi, minä kaikkein valkoisimpana kasvoiltani.” Olimme olleet tekemäisillämme virheen, jossa sukumme vuosisatojen aikana hankkima omaisuus olisi haihtunut tuuleen kuin syksyiset lehdet ja rahoittamamme sairaalat ja vanhainkodit olisivat ajautuneet vararikkoon. Olin nyt oppinut läksyni siitä, mitä merkitsee suvun viisaiden päätösten kunnioittaminen.

Vuosisatojen takaisten lupauksen pitäminen oli tuonut suvullemme siunauksen ja menestyksen sukupolvesta toiseen. Lupausten rikkominen olisi hävittänyt, ei vain varallisuuttamme ja sosiaalista työtämme, vaan myös suvussamme halki aikojen vallinneen sovun ja hyvän yhteishengen. Mitä sukumme nuorimmat sanovat nyt?” päätti Friedrich von Schmidt- Bäcker puheensa ja katsoi kiinteästi etupenkissä istuviin Hansiin ja Wilhelmiin.

Nämä kiemurtelivat penkeillään kasvot punaisina ja häpeissään. Jonkin sanan keskenään vaihdettuaan Hans nousi ylös ja astui kokousväen eteen. ” Se mitä Friedrich kertoi, avasi minut käsittämään mitä todella olin tavoittelemassa Wilhelmin kanssa: suuria rahoja ja äkkirikastumista. Samalla olisimme pettäneet teidät kaikki ja saattaneet sukumme suureen onnettomuuteen. Kadumme ja pyydämme anteeksi.” Kokouksessa kävi helpotuksen huokaus ja yksi ja toinen kävi kättelemässä ja halaamassa Hansia ja Wilhelmiä.

Friedrich von Schmidt- Bäcker astui puhujan paikalle ja lausui: ” Annamme kaikki sydämestämme anteeksi Hansille ja Wilhelmille emmekä jää hautomaan mieleemme mitään heitä vastaan, eikö niin? ” Suku nyökkäsi myöntymisen merkiksi. ” Me vanhemmat olemme olleet kerran itsekin nuoria. Nuorena näkee asiat toisin kuin iän tuomalla kokemuksella, mutta joskus vanhakin saattaa erehtyä siinä missä nuorempikin. Siksi on hyvä että sekä nuorilla että vahoilla on yhteinen auktoriteetti johon turvautua suuria ratkaisuja tehtäessä .

Siksi esitän, että tätini Anne Beckerin muistoksi Kauppahuoneen yhtiöjärjestykseen lisätään pykälä neljätoista: Kauppahuone Schmidt- Bäckerin ylin päätäntävalta kuuluu sille Jumalalle, joka pelasti Kauppahuoneen ja sen harjoittaman sosiaalisen työn joutumasta vahinkoon vuonna 1929 ja säilytti hyvän yhteishengen sen omistavan suvun sisällä.” Friedrichin esitys hyväksyttiin yksimielisesti.

Schmidt- Bäcker- suvun vaakunaan päätettiin lisätä teksti Miikan kirjasta: ” Hallitsija on nouseva ja kaitseva heitä Herran voimalla.” Se muistuttaisi tulevina vuosisatoina, jos Jumala niitä soisi, suvun jäsenille niistä arvoista, joiden varassa Kauppahuone oli perustettu ja joiden varassa se oli selvinnyt elinvoimaisena halki vuosisatojen.

Kahdeksan vuotta kyseisen kokouksen jälkeen joutui maailma pahimpaan talouskriisiin sitten 1930-luvun laman. Kriisin syyksi paljastuivat rahoitusmarkkinoiden ja useiden valtioiden holtiton rahankäyttö ja suoranaiset petokset. Oli eletty roimasti yli varojen.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 21.4.2021

TP10-kerhossa

Aatos käveli koulusta kotiin. Siellä hän söi välipalaa ja lähti sitten seurikselle arkipyhäkouluun. Sen nimi oli tosin nykyaikaistettu. Se oli TP10. Se tarkoitti pyhäkoulua kymmenvuotiaille tytöille ja pojille. Aatos oli juuri sen ikäinen. Hän kävi pyhäkoulussa mielellään. Sen pitäjä oli mukava vanha täti Elviira, huumorintajuinen tarinankertoja. Hänen pyhäkoulussaan oli hauskaa. Sai välillä nauraa ihan maha kippurassa hänen jutuilleen. Silti muistoksi pyhäkoulukerroista jäi aina jotain ajatuksia Raamatusta.

Nyt Elviira-täti puhui Helluntaista. Opetuslapset olivat peloissaan jäätyään yksin. Jeesus oli noussut pilven mukana taivaaseen. He kokivat itsensä orvoiksi, ja piilottelivat lukittujen ovien takana, ettei heidän kimppuunsa hyökättäisi. Jeesushan oli vangittu ja tapettu rikollisen tavoin, vaikka hän syytön olikin. Pidettäisiinkö hänen seuraajiaankin kansankiihottajina, josta asiasta Jeesusta oli syytetty, jotta hänet voitaisiin vangita.

Aatos ja muut pyhäkoululaiset kuuntelivat eläytyen Elviira-tädin kuvatessa Jeesuksen opetuslasten tuntoja. Sitten täti kuvasi Helluntaipäivän tapahtumia, jotka muuttivat arat opetuslapset rohkeiksi Jeesuksen ylösnousemuksen todistajiksi. He olivat kaikki yhdessä koolla Jerusalemissa, kun kuului suuri kohaus. Jeesus lähetti heille taivaasta lupaamansa Pyhän Hengen. Lisäksi näkyi tulenliekkejä, kuin kieliä, jotka jakaantuivat Jeesuksen opetuslasten ylle. Ääni kuului kauas ja se houkutteli paikalle helluntaijuhlille saapuneita juutalaisia. He kuulivat Jeesuksen opetuslasten kertovan Jumalan suurista teiosta itse kunkin omalla äidinkielellä! Mitä tämä on? kansa kysyi.

Silloin apostoli Pietari astui esiin ja piti kokoontuneille ihmisille puheen, jossa hän selitti mistä tässä kaikessa oli kysymys. Puheen seurauksena suuri joukko, tuhansia juutalaisia tuli uskoon ja he antoivat kastaa itsensä Jeesuksen nimeen. Kun Elviira-täti pääsi kertomuksessa tähän kohtaan, Aatos vajosi ajatuksiinsa. Pelokkaista rohkeita todistajia, vaikuttava puhe joka muutti hetkessä tuhansien ihmisten elämän suunnan. Minäkin tahdon olla rohkea, ja todistaa Jeesuksesta, Aatos huomasi ajattelevansa.

Kotiin tullessaan hän tapasi jalkakäytävällä pari koulukaveriaan, jotka kysyivät mistä Aatos oli tulossa. Aatos kertoi pyhäkoulusta ja Jeesuksesta ja hänen vaikutuksestaan Helluntaina. Sitten Aatos lausui kuin huomaamattaan: Entä jos Jeesus tulisi nyt teidän luoksenne ja pyytäisi teitä: lähtekää seuraamaan minua ja kulkemaan kanssani kohti taivasta? Yhm, vastasivat koulukaverit ja lähtivät pois. Aatos katsoi heidän peräänsä hämmästyneenä. Olivatpa epäystävällisiä. Aina ennen ovat käyttäytyneet kivasti.

Seuraavana päivänä samat koulukaverit ja pari muuta poikaa tuli koulun välitunnilla Aatoksen luo ja piirittivät hänet. Sitten yksi pojista tuli aivan Aatoksen kasvojen eteen, tökkäsi häntä sormellaan rintaan ja sanoi: Me kuule ei tykätä näistä Jeesusjutuista. Muista se! Sitten kaikki pojat lähtivät pois.

Aatos jäi yksin. Koko päivänä melkein kaikki kaverit kiersivät hänet kaukaa tai eivät olleet huomaavinaan häntä. Vain Mikko oli niin kuin ennenkin, jutteli ja pelasi Aatoksen kanssa heitä kivet ruutuun peliä pihalla.

Sama jatkui koko viikon. Aatos tunsi itsensä eristetyksi koululaisten keskellä. Tuli yksinäinen olo. Kun tuli jälleen TP10 kerhopäivä, Aatos meni pyhäkoluluun. Nyt Elviira-tädin aiheena olivat vainot, joita Jeesuksen seuraajat saivat ja saavat yhä kokea uskonsa tähden eri puolilla maailmaa. Täti luki Raamatusta kohdan Luukkaan evankeliumin luvusta kuusi,Jeesuksen sanoja:

"Autuaita olette te, kun teitä Ihmisen Pojan tähden vihataan ja herjataan, kun ihmiset erottavat teidät keskuudestaan ja inhoavat teidän nimeännekin. Iloitkaa silloin, hyppikää riemusta, sillä palkka, jonka te taivaassa saatte, on suuri.”

Aatos kuunteli keskittyneenä kun täti luki ja sitten selitti elävästi lukemaansa kohtaa. Luukas näki silmiensä edessä nuo kaksi poikaa jalkakäytävällä ja sitten joukon poikia koulun pihalla varoittamassa häntä puhumasta Jeesuksesta kenellekään. Luukas katseli näyssä itseään hylättynä ja yksin jätettynä koulun pihamaalla ja käytävillä. Se näky sai hänet hätkähtämään ja se teki hänet surulliseksi. Mutta sitten näyssä tapahui kummallista. Jeesus tuli Aatoksen luo ja tarttui häntä kädestä ja käänsi hellästi itseään kohti. Jeesus katsoi Aatosta suoraan silmiin ja sanoi: Aatos, älä pelkää, minä olen sinun kanssasi kaikki päivät maailman loppuun asti.

Aatos havahtui siihen, kun Elviira-täti lopetti kertomuksensa kristittyjen vainoista. Täti kehotti lapsia olemaan rohkeita. Hän lausui heille samat Jeesuksen sanat kuin Jeesus itse oli äsken puhumut Aatokselle. Täti sanoi vielä: Jos kohtaatte pilkaa, kiusaamista, uhkailua tai eristetyksi tulemista siksi, että uskotte Jeesukseen, älkää masentuko älkääkä pelätkö. Sen sijaan alkakaa rukoilla teitä pilkkaavien ihmisten puolesta. Tulee aika, jolloin te saatte hyppiä riemusta, niikuin Jeesus sanoi. Aatos päätti alkaa rukoilla noiden kaikkien koulukavereittensa puolesta joka päivä.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 20.4.2021

Koetus

Jouko katsoi ulos. Satoi kaatamalla. Koko kesä oli ollut yhtä sadetta ja kylmää säätä. Lämpötila oli pysynyt 13 asteessa. Moni pääskynen oli jättänyt pesinnän kesken kun ruokaa poikasille ei ollut. Nyt sato pellolla oli menetetty. Pelto oli niin märkä ja upottava, ettei leikkuupuimuri olisi päässyt siellä eteenpäin. Ja vaikka puinti olisikin saatu suoritettua, viljan ja maustekasvien kuivaamiseen tarvittava kallis energia olisi tehnyt viljankorjuusta tappiollisen. Vilja oli myös pahasti lakoontunut jatkuvan sateen alla.

Joukon vatsaa kouristi. Hän oli nuori tilallinen. Sukupolvenvaihdos oli tehty kaksi vuotta sitten. Tilalla oli velkaa uudesta navetasta. Nyt lehmille ei saataisi kunnon rehua katovuoden takia. Joukon teki mieli huutaa kohti taivasta ja syyttää Jumalaa huonosta kesästä. Hänen vaimonsa Satu näki puolisonsa epätoivoa lähentelevän kiukun. Suuttumus oli ymmärrettävää. Jouko oli sydämeltään maanviljelijä. Hän halusi kasvattaa karjaa ja saada pellosta elannon. Mutta Jumala, säitten Säätäjä tuntui olevan häntä vastaan.

Kun hän mainitsi tästä Sadulle, tämä halasi miestään ja koetti lohduttaa tätä. Lepää hetkinen ja lähde illalla kylän viljelijöitten veljespiiriin. Jospa voisit siellä unohtaa harmisi edes vähäksi aikaa. Minä voin hoitaa tänään lehmät yksin. Jouko sanoi ajattelevansa asiaa. Ilan tullen Satu näki miehensä astuvan tuvan ovesta ulos Raamattu kainalossaan. Piiriin oli tullut kuusi miestä. He olivat kaikki maasta elantonsa ammentavia viljelijöitä, nuoria paitsi yksi, 75-vuotias Martti.

Piiri pidettiin erään piiriläisen kodissa. Kahvi tuoksui. Musta kahvi kirvoitti kielet ja tuvan täytti puheensorina. Juttu kiersi, kuinkas muuten, kehnossa kesässä. Se oli tuonut vahinkoa itse kunkin viejelyksille. Martti vain oli hiljaa ja kuunteli nuorten isäntien huolien täyttämää keskustelua. Kun kahvit oli juotu, hän yskäisi ja pyysi puheenvuoroa. Voisimmeko tänään poiketa lukusuunnitelmasta ja ottaa esiin yhden kohdan Kolossalaiskirjeen ensimmäisestä luvusta. Siitä on ollut itselleni joskus suurta apua.

Muut piiriläiset tietysti suostuivat piirin vanhimman ehdotukseen. Niinpä he lukivat Martin ehdottaman kohdan: ”Teidän on vain pysyttävä lujina uskon perustalla, horjahtamatta pois siitä toivosta, jonka teidän kuulemanne evankeliumi antaa. Tämä evankeliumi on julistettu kaikille luoduille taivaan alla.” Martti sanoi sitten: kuuntelin äsken kun puritte huolianne. On tärkeää, että on ystäviä, joiden kanssa saa jakaa, ei vain iloa, vaan myös elämän taakkoja.

Kun itse olin teidän iässänne, minulla ei ollut ketään jolle kertoa vaikeuksistani. Isältä perimäni tila oli kaukana asutuksesta. Ei ollut myöskään työkoneita. Oli vain hevonen, aura, äes ja kärrit. Niiden avulla piti pelto saada valmiiksi ja sato korjatuksi. Ensimmäisinä vuosina teimme kaiken vaimoni kanssa kahdestaan. Sitten tuli samankaltainen katovuosi kuin nyt. Kaikki tuntui mätänevän pellolle. Karja sai homehtuneita heiniä ja osa siitä sairastui. Kaiken lisäksi hevosen jalka katkesi kivikossa ja eläin piti lopettaa. Ei ollut rahaa uuteen työhevoseen.

Se vuosi oli kaikkein vaikein elämässäni. Vaimoni oli juuri synnyttänyt esikoisemme. Puolisoni oli väsynyt ja silti hän raatoi sadon rippeitä korjatessa ja sairastunutta karjaa hoitaessa. Ruokaa oli vähän. Pelkäsin perheeni sairastuvan ja peräti menehtyvän. Silloin olin lähellä että olisin kironnut Jumalan. Kun näitä mietin, tuli veljeni Pohjanmaalta yllättäen käymään. Hän oli nähnyt unen. Miten täällä voidaan? oli hänen ensimmäinsen kysymyksensä. Hän oli aavistanut hätämme, ja toi mukanaan rautatieasemalta hevoskuorman ruisjauhoja ja muita elintarvikkeita. Hevonen oli hänen, ja veljeni sanoi, että se saisi jäädä meille kokonaiseksi vuodeksi.

Menin mykäksi hämmästyksestä. Sitten, vaikka raavas mies olinkin, halasin veljeäni. Taisi siinä vierähtää jokunen kyynelkin. Veljeni avun turvin selvisimme talvesta ja saimme keväällä kylvön tehtyä. Sinä kesänä saimme hyvän sadon, eikä meillä ollut enää hätää. Kun jälkeenpäin mietin tuota kovan onnen vuotta, häpesin ajatuksiani Jumalan kiroamisesta. Miten lähellä olin kadottaa uskon antaman toivon ja katkeroitua. Jumala näki kuitenkin hätäni ja lähetti veljeni auttamaan. Koin myös olleeni Jumalan koeteltavana siitä, mihin todella panin toivoni, ei vain hyvinä vaan myös pahoina päivinä. Opin, että Jumalaan kannattaa aina sitkeästi luottaa, näytti miltä näytti.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 19.4.2021

Herra varjele!

Elettiin vuotta 1988. Aurinko paistoi Suomi-taivaalla poutapilvien sitä koristaessa. Maan taloudessa elettiin kiivasta investointien aikaa. Elettiin myös säästämisen kulta-aikaa. Säästötilien korot huitelivat korkealla. Elettiin myös halpojen lainojen aikaa. Niitä sai ulkomailta edullisella korolla. Monellekaan lainalle ei vaadittu lainanottajalta maksukyvyn tarkistamista. Velkaa sai helposti ilman vakuuksia.

Anssi oli innoissaan. Kerrankin onni potkaisi! Sain lainaa 500 000 markkaa uutta ravintolaani varten, hän sanoi hyvälle kaverilleen Martille, joka oli myös yrittäjä. Martti pyöritti päätään epäuskoisena. Puoli miljoonaa! Mistä sait takuusumman? Ei sellaista vaadittu. Pankki suorastaan tyrkytti rahat lainattavaksi. No onpa, ihmetteli Martti. Mitäs ihmettelemistä siinä on? vastasi Anssi.

Ravintola hyvällä paikalla on hyvä sijoitus. Piankin se tuottaa sievoista voittoa. Oletko tehnyt markkinatutkimuksen? kysyi Martti. Ei tässä kuule sellaisia tarvita! On minulla liike-elämästä sentään parinkymmenen vuoden kokemus. On kyllä, sanoi Martti, mutta muistaakseni olet tehnyt aikaisemmin bisnestä maanrakennusalalla. Bisnes on bisnestä, vastasi Anssi. Samat säännöt pätevät siinä vähän eri muodoissaan riippumatta toimialasta.

Ota kuule sinäkin velkaa. Saat laajennettua vene-ja pienkoneliikettäsi. Sinähän olet haaveillut suuremmasta toimitilasta pitkään. Niin kyllä olen, vastasi Martti. Ai sinä emmit vielä, sanoi Anssi. Sen kuulee äänestäsi. Niin emminkin, vastasi Martti. Velka on velkaa. Se pitää joskus maksaa takaisinkin. Mutta korot ovat nyt alhaalla. Lainaa saa melkein ilmaiseksi, sanaili Anssi. Martin kulmakarvat kohosivat hieman. Ilmaiseksi? Entä jos korot nousevat? Eivätkä nouse. Suomen hallitus on sanonut niin. Ahaa, vastasi Martti. Ottamasi velka on siis kotimaista. Eikä ole, vaan ulkomaista, sieltä sitä vasta halvalla saakin.

Martti käveli kotiin mietteissään. Hänen vaimonsa Inkeri huomasi miehensä olevan kuin muissa maailmoissa. Mitä oikein suunnittelet? kysyi Inkeri Martilta. Martti hätkähti. Anteeksi. Ajattelin vain sitä mitä Anssi kertoi tänään. Hän on ottanut halpakorkoisen lainan. Aikoo avata ravintolan. Anssi ravintolan johtajana? ihmetteli Inkeri. Eikös hän ole sielultaan konemies? Miten hän mahtaa viihtyä rusetti kaulassa ottamassa vastaan illallisvieraita?

Sitä ajattelen minäkin. Mutta Anssi ehdotti, että minäkin ottaisin lainaa ja laajentaisin meidän pienkonemyymälää. Mutta entä vakuudet? kysyi Inkeri. Niitä ei kuulemma ole kysytty. Inkeri pyöritti päätään. Onpa aikoihin eletty. Mihin tämä oikein johtaa? Sitä ei vielä tiedä, mutta houkutteleva ajatus, että laajennettaisiin meidän yrityksen tiloja. Mahtuisi esille monia uusia myyntiartikkeleita.

Paljonko ottaisit lainaa? kysyi Inkeri. Anssi otti puoli miljoonaa. Inkerin ilme muuttui kauhistuneeksi. Mutta en itse ottaisi niin paljon, vain kolmesataa tuhatta markkaa. Sekin on hirvittävän paljon, tuskaili Inkeri. Entä jos emme pystyisi maksamaan velkaa takaisin? Konkurssia se tietäisi, vastasi Martti. Mutta korot ovat nyt lähes nollasssa. Mutta kuinka kauan? kysyi Inkeri. Mutta nyt olisi tilaisuus, jota olen odottanut, sanoi Martti. Eikö meidän pitäisi rukoilla ensin ja kysyä mitä mieltä Jeesus on asiasta. Häneenhän me olemme turvanneet jo kolmekymmentä vuotta.

Se on totta. Rukoillaan vaan, sanoi Martti hieman hermostuneesti. Sano sinä Inkeri. Inkeri esitti Jeesukselle asian lainasta. Saitko vastausta? kysyi Martti Inkeriltä. Mitä, etkö juuri sinä ole ottamassa lainaa, en minä? vastasi Inkeri hiukan närkästyneenä. Niihän se on, vastasi Martti. Jos ottaisin velkaa vähemmän, sataviisikymmentätuhatta markkaa. Sillä saa rakennettua jo viisikymmentä lisäneliötä. Inkeri katsoi Marttia epäuskoinen ilme kasvoillaan, mutta ei sanonut enempää. Hän tunsi miehensä: Martti saattoi olla joskus melkoinen jääräpää.

Anssi avasi ravintolan ja Martti laajensi liiketilojaan. Sitten iski pommi. Naapurivaltio lakkasi olemasta. Suomi menetti suurimman ulkomaankauppakumppaninsa yhdessä yössä. Suomen talous oli kriisissä ja siitä selvitäkseen oli markka devalvoitava vastoin aikaisempia lupauksia. Kahden devalvaation seurauksena ulkomaisen velan korko nousi pilviin. Moni yritys meni siksi konkurssiin. Niin Anssinkin. Martille oli vähällä käydä samalla tavalla.

Hän oli kuitenkin vaimonsa kehotuksesta ottanut velkaa kotimaiselta pankilta. Sen korko ei kohonnut niin paljoa. Mutta maan kattavaa talouslama vei pitkäksi aikaa suuren osan Martin liikkeen asiakkaista. Kaupankäynti hiljeni. Mutta juuri ja juuri hän kykeni maksamaan lainaerät. Viiden vuoden kulutta pahin oli ohi ja Martti ja vaimonsa Inkeri saattoivat huokaista helpotuksesta. Eräänä päivänä Martti töistä tullessaan otti vaimoaan kädestä kiinni, katsoi silmiin ja kiitti tätä.

Mistä sinä minua kiität? kysyi Inkeri. Siitä, että varoitit minua velan vaaroista. Siksi otin vähemmän velkaa ja kotimaasta. Siten selvisimme. Kyllä sinun pitää kiittää Jumalaa, vastasi Inkeri. Sain häneltä kehotuksen varoittaa sinua. Sinä et vain tahtonut millään kuulla. Mutta Herra auttoi ja suojasi meitä. Martti meni hiljaiseksi ja sanoi sitten: Oikeassa olet.

Kun Herra ohjaa askeleita, ihminen kulkee oikeaa tietä. Jos hän horjahtaakin, ei hän suistu maahan, sillä Herra pitää häntä kädestä. Psalmi 37: 23-24

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 18.4.2021

Wrightin perhe Uudessa Maailmassa

George Wright oli astunut laivasta uuden mantereen kamaralle. Hänen mukanaan oli hänen vaimonsa Martha ja heidän esikoisensa Myrth. Maa, johon he olivat saapuneet, oli avara joka suuntaan. Tuhansia kilometrejä idästä länteen valtamereltä valtamerelle, etelän auringon paahteesta pohjoisen jylhiin erämaihin. Mihin nyt mennä, mitä tehdä?

Entinen kotimaa oli hylkinyt heitä heidän vakaumuksensa vuoksi. Oli ollut parempi lähteä paikkaan, joka oli vapaa. Täällä hän ja hänen perheensä saisi uskoa Jumalaan niinkuin he olivat oppineet uskomaan luettuaan itse pyhää kirjaa Raamattua. Mutta olisiko Jumala heidän kanssaan täällä? Oliko matkalle lähtö ollut sittenkään Jumalasta, vai oliko se ollut hänen tahdostaan poikkemista? Herra, näytä se meille! Ja jos olet meille suosiollinen, niin näytä meille tie!

Wrightin perhe etsi yösijaa. Sellainen löytyi halvasta majatalosta New Yorkista. Seuraavana päivänä George alkoi etsiä työmahdollisuuksia. Se oli ensimmäinen tehtävä. Hän oli ammatiltaan leipuri. Georgella oli joitain New Yorkissa asuvien uskonvelijien nimiä ja osoitteita. He olivat metodisteja niinkuin hänkin ja hänen perheensä. John Wesley oli antanut Amerikan metodisteille luvan perustaa oman kirkon. Se oli syntynyt joulupäivänä vuonna 1784. Sitä ennen metodisteja oli alettu syrjiä Englannin anglikaanisessa kirkossa eikä heille kaikin paikoin enää annettu lupaa kokoontumiseen sen tiloissa.

Tämä oli merkittävin syy Wrightin perheen muuttoon Amerikan mantereelle. Kieltämättä lähdössä tänne oli mukana myös seikkailunhalua. Vaimo Martha oli ensin vastustanut siirtymistä turvallisesta lontoolaisen leipuriperheen elämästä epävarmuuteen. Laivamatkakin oli jo pelottava mahdollisine myrskyineen. Uudessa maailmassa oli myös paljon riskitekijöitä kulkutaudeista aseellisiin levottomuuksiin saakka. Englannin miehitys oli vasta äsken päättynyt New Yorkissa ja keltakuume oli riehunut siellä.

Rukoiltuaan johdatusta perhe oli kuitenkin päättänyt ottaa riskin ja lähteä siirtolaiseksi monien muiden metodistien tavoin. Nyt oli toinen päivä uuden mantereen kamaralla. Wrightin perheellä oli säästössä rahaa noin puoleksi vuodeksi. Sinä aikana oli löydettävä tulonlähde. Mieluimmin leipomoalalta. George oli jo käynyt kahden maanmiehensä luona etsimässä työtä, sitä kuitenkaan löytämättä. Huoli Georgen sydämessä kasvoi. Hänen vaimonsa odotti perheen toista lasta, joka syntyisi seitsemän kuukauden kuluttua.

George osallistui perheensä kanssa seuraavana sunnuntaina metodistiyhteisön jumalanpalvelukseen. Siellä hän tutustui moneen uuteen uskonveljeen. Eräs heistä tiesi leipurinliikkeen omistajan, joka tarvitsi palvelukseensa osaavia leipureita. Sinne George suunnisti heti maanantaina ja sai työpaikan. Nyt suurin hätä helpotti. Mutta leipurin apulaisen palkka oli niin pieni, että se riitti hädin tuskin vaatimattomiin elintarvikkeisiin ja vuokraan asunnosta, jonka he olivat onnistuneet löytämään.

George oli kuitenkin etevä ja nopea käsistään. Hänen leipomansa leivät ja hänen valmistamansa kondiittorituotteet olivat näyttäviä ja maukkaita ja tekivät hyvin kauppansa. Pian George sai vakituisen leipurinpaikan tuossa leipomosssa ja hänen palkkansa kohosi. Nyt he selviäisivät jokapäiväisestä elämästä. Sitten tapahtui ikävää. Georgen vaimo sairastui vakavaan kuumetautiin. Hän ei kyennyt enää hoitamaan heidän lastaan Myrthiä, joka oli nyt neljän vuoden ikäinen.

Onneksi metodistiyhteisöstä löytyi vanha sairaanhoitaja, joka muutti Wrightin perheen luo asumaan sairauden ajaksi. Hän tunsi myös hyviä luontaislääkkeitä, mutta paras lääke oli seurakunnan esirukous. Martha toipui kuumesta ja perheeseen syntyi ajallaan terve poika, joka sai kasteessa nimen Henry. Pian Henryn syntymän jälkeen George sai uuden tehtävän leipomoliikkeen sivutoimipisteen vastaavana työntekijänä. Se tiesi myös pientä palkankorotusta. Nyt Wrightin perhe saattoi vuokrata tilavamman asunnon väljemmältä asuinalueelta, jossa kulkutaudit eivät levinneet niin helposti. Kun kului vuosi, Georgen taidot leipurina olivat nostaneet hänen johtamansa pienen leipomon myynnin kaksinkertaiseksi. Oli myös käynyt ilmi, että hänellä oli hyvä kyky johtaa ja organisoida. Seuraavana vuonna leipomoa laajennettiin.

Sitten kävi niin, että koko leipomoliikkeen omistaja sairastui. Hän oli jo iäkäs. Silti hän toipui sairaudestaan, mutta ei niin hyvään kuntoon kuin aikaisemmin. Omistaja oli ystävstynyt Georgen kanssa ja toivoi tälle kaikkea hyvää. Hän päätti tarjota sivuleipomoa Georgen ostettavaksi. Maksuaikaa olisi viisi vuotta. Se oli niin hyvä tarjous, ettei George voinut kieltäytyä siitä neuvoteltuaan ensin vaimonsa kanssa.

Georgen kyvyt pääsivät nyt täyteen vauhtiin. Hän pystyi maksamaan ostamansa leipomon kahdessa vuodessa, ja pian hän perusti itse toisen leipomon. Vuosikymmenen kuluttua hänellä oli viiden leipomon oma ketju, George’s Bakery. Hänestä oli tullut perheineen varakas mies. Hän oli rakennuttanut heille oman talon ja Wrightien lapset saivat opiskella laadukkaissa kouluissa. Heillä oli kaikki hyvin. Terveyttäkin oli riittänyt.

Kun viisitoista vuotta elämää uudessa maailmassa oli tulossa täyteen, George lähti tapansa mukaan metodistikirkkoon koko perheensä kanssa, johon kuului nyt myös viisi lasta, Myrth, Henry, Matthias, Elisabeth ja Miranda. Hän oli sopinut pastori Pasternackin kanssa, että hän pitäisi jumalanpalveluksessa todistuspuheenvuuoron.

Kun sen aika tuli, George astui puhujan paikalle ja avasi Raamatun toisen Samuelin kirjan luvusta seitsemän ja luki ääneen jakeen kahdeksantoista: Herra, minun Jumalani! Mikä olen minä ja mikä on minun sukuni, kun olet tuonut minut tähän asti? George koetti päästä puheensa alkuun, mutta kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Georgen täytyi pyyhkiä niitä pois hyvän aikaa, ennen kuin tunnemyrsky laantui.

George kertoi puheessaan seurakunnalle omasta ja perheensä vaiheista. George halusi antaa Jumalalle kiitoksen ja kunnian Hänen uskollisesta johdatuksestaan ja varjeluksestaan Wrightin perheen elämässä. Köyhästä nuoresta leipurinkisällistä oli tullut menestyvä leipurimestari ja kasvavan liikeyrityksen omistaja. Siihen kaikkeen hän oli rukoillut Jeesukselta apua ja hänen lupaamiaan armolahjoja, joista puhutaan Ensimmäisessa Korinttilaiskirjesssä sen luvussa kaksitoista. Niitä oli hänelle Jumalan suuresta armosta suotu.

Jumalanpalveluksen jälkeen George tarjosi seurakunnalle juhlalounaan. Sen aikana hän ilmoitti pastori Pasternackille lahjoittavansa seurakunalle 20 000 dollaria ja joka vuosi siitä lähtien viisi prosenttia tuloistaan. Se oli suuri summa, mutta suuri oli ollut myös hyvän ja armollisen Jumalan siunaus hänen ja hänen perheensä yllä.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 17.4.2021

Mennäkö vai eikö -kuuluako vaiko ei

Rami oli muuttanut elämässään useamman kuin yhden kerran. Lapsena vanhempien kanssa viisi kertaa. Sitten oma muutto opiskelemaan. Sieltä töihin uudelle paikkakunnalle. Ja uusi muutto, ja taas muutto työn perässä ja perheen kanssa. Rami kutsui itseään leikillisesti monimuuttajaksi.

Taas oli matkalaukut pakattu ynnä muuttolaatikot ja sitten purettu. Koti oli sisustettu ja asetuttu aloilleen. Lapset Erjan kanssa olivat jo teini-ikäisiä. Miltä sinusta tuntuu kun taas muutettiin? kysyi Rami käsi vaimonsa Erjan kaulalla, kun he katselivat uusinta kotiaan saatuaan viimeisen taulun ripustettua.

Onhan näitä muuttoja ollut, vastasi Erja. Juuri nyt ei tunnu oikein miltään. On vähän turtunut olo. Olipa osuvasti sanottu, minäkin koen samalla viissiin. Aika hölmöä toisaalta, jatkoi Rami. Muistan vielä miten tunteikasta oli muuttaa sinun kanssasi ensimmäiseen yhteiseen kotiin. No niin oli, sanoi Erja ja painautui miestään vasten. Ne olivat ihania aikoja. Mutta niin se kai on, että menneet ajat on menneitä. Ja on nytkin suloista käpertyä kainaloosi, jatkoi Erja. Sama tunne täälläkin, vastasi Rami ja puristi hellästi vaimonsa kämmentä.

Hei mutta hyvänen aika. Seurakunta. Ei olla muistettu koko seurakuntaa pitkään aikaan. On ollut tosi kiireisiä vuosia, mietti Erja. Kiirettä on ollut. Työnantaja on painostanut ylitöihin ja nyt sitten muuttamaan tänne. Olo on vähän kuin hyppyrotalla, säesti Rami. Hih, sanoi Erja, enpä ole ennen miettinyt mitä hyppyrotta miettii. Kai se miettii hyppiessään samaa kuin mekin, hengissäpysymistä ja jokapäiväistä leipää, vastasi Rami.

Kai me sentään ollaan pysytty ihan hyvin hengissä, sanoi Erja, kiitos sinun hyväpalkkaisen työsi. Se on kyllä totta, ettei leipää eikä särvintäkään ole puuttunut, sanoi Rami. Vaan entäs se taivaan leipä? huokasi Erja. Raamattuakoa tarkoitat? kysyi Rami. Sitäkin, vastasi Erja. Ei olla muistettu avata sitä pitkään aikaan. No mitäs jos nyt? kysyi Rami. Minäpä haen, vastasi Erja.

Kas, avautui kohta Psalmista 19, sanoi Erja. Minä luen: Herran määräykset ovat kirkkaat, ne avaavat silmäni näkemään. Hm, mitähän se tarkoittaisi meidän kohdallamme? mietti Rami. Rukoillaan, että ymmärrettäis, ehdotti Erja. Sano sinä, vastasi Rami. Erja rukoili: Herra, tämä kohta aukesi sanastasi. Olisiko sinulla meille selitystä siihen. Aamen.

Tuliko sinulle mieleen mitään rukouksen aikana? kysyi Erja. Tuli, vastasi Rami.Se, että katsottaisiin toinenkin kohta. Ehkä Herra haluaa kirkastaa meille tänään jonkun erityisen asian. Hei, niin, minulle tuli mieleen kihlasormukseeni kaiverrettu jae, muistatko? Rami mietti. En nyt juuri saa sitä mieleeni. Kas tässä, sanoi Erja, joka oli pyöritellyt sormuksen sormestaan. Katso. Rami katsoi ja sanoi: Sehän on...Hepr.10:25. Niin, vastasi Erja, luetaan se Raamatusta:

”Älkäämme jättäkö omaa seurakunnankokoustamme, niinkuin muutamien on tapana, vaan kehoittakaamme toisiamme, sitä enemmän, kuta enemmän näette tuon päivän lähestyvän. ”

Kumpikin tunsi sisimmässään pienen pistoksen. Ajatteletko samaa kuin minä? kysyi Erja Ramilta. Mitä ajattelet, kysyi Rami. Sitä, että meidän pitäisi kuulua johonkin kristilliseen seurakuntaan, vastasi Erja. Tuli erottua kirkosta. Eikä kuuluta muuhunkaan seurakuntaan. Sama ajatus ja kysymys täällä, vastasi Rami. Kai se lähti siitä kun muutettiin niin usein. Kirkko alkoi tuntua vieraalta, jatkoi Erja. Sitten liityttiin helluntaihin. Mutta sekin jäi kun muutettiin. Ei jaksettu aina tutustua uusiin ihmisiin. Muistatko mitä lopulta ajateltiin? kysyi Erja Ramilta.

Muistan, sanoi Rami. Että se on tärkeintä kun on Kristuksen oma. Ei tarvitse kuulua mihinkään seurakuntaan. Voi mennä mihin tahansa niistä milloin haluaa. Niin se meni, jatkoi Erja Ramin ajatusta. Mutta jos kaikki eroaisivat seurakunnista, ei olisi enää seurakuntia, pohti Rami. Ajattelin juuri samaa! sanoi Erja. Mitä siitä seuraisi? Se, että me uskovat jäisimme yksin. Mistä saisimme rohkaisua ja voimaa kristittynä elämiseen? Jatkoi Rami. Aivan, sanoi Erja. Nyt muistin mitä Jeesus sanoo Raamatussa seurakunnasta: ” Sillä missä kaksi tahi kolme on kokoontunut minun nimeeni, siinä minä olen heidän keskellänsä."

Niin se on! vahvisti Erja. Meitä on tässä kaksi uskovaa. Se kai on pienin mahdollinen seurakunta, mutta ei silloin vielä palkata pastoria eikä nuorisotyöntekijää eikä musiikin johtajaa. Ai hyvänen aika! Muisti Rami. Ne kymmenykset! Kirkollisvero! Emme ole maksaneet niitä kuuteen, seitsemään vuoteen. Nyt kyllä hävettää. Niin minuakin, sanoi Erja. Mitä tehdään? Mennään huomenna liittymään kristilliseen seurakuntaan, sanoi Rami päättäväisesi. Hyvä, olen samaa mieltä, sanoi Erja.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 16.4.2021

Valoon

Daniel da Kutu piti raamattutuntia seurakuntalaisille. Osa heistä oli tullut uskoon vähän aikaa sitten. Heillä oli useita kysymyksiä esitettävänään. Yksi niistä koski tarotkortteja. Daniel, sano sinä onko synti pelata niillä kun on uskossa? Mitä sinä itse ajattelet? kysyi Daniel häneltä. Ennen uskoontuloa kävin joskus ennustajalla kysymässä neuvoa. Hänellä oli tarot-kortit. Entä nyt, voisitko Jeesuksen omana ajatella käyväsi ennustajalla? kysyi Daniel. Kun ajattelen asiaa tarkemmin, se tuntuisi oudolta. Nyt kuulun Jeesukselle ja voin kysyä häneltä kaikkea mitä tarvitsen. Luulen, että Jeesus ei pitäisi siitä, että kävisin vielä ennustajalla.

Nyt viittasi toinen uusi seurakunnan jäsen. Entä horoskoopit? Mitä tarkoitat? kysyi Daniel. Olen ollut aina utelias tietämään mitä huominen tuo minulle tullessaan. Olen ennen lukenut paljon horoskooppeja. Eilenkin katsoin yhtä sellaista. Daniel kysyi: mitä sinä ajattelet Jeesuksen pitävän siitä, että käännyt sellaisen tietolähteen puoleen, kun kuitenkin rukoilet Jeesusta johdattamaan sinua? Kumpi on totta, horoskooppi vai Jeesuksen sana. Mitä tarkoitat? kysyi seurakuntalainen. Daniel vastasi: uskontunnustuksessa sanomme: Uskon Jumalaan, Isään, Kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan Luojaan. Me kristityt uskomme ja tiedämme, että on vain yksi Jumala, Raamatun Jumala. Muut jumalat ovat epäjumalia.

Niin, mutta joskus vaikuttaa siltä, että horoskoopit ovat käyneet toteen,sanoi nuori uskova. Mutta eivät aina? Kysyi Daniel. Eivät aina, tämä vastasi. Katsokaas rakkaat kristityt, Daniel sanoi. Meidän tehtävämme on kasvaa Jumalan lapsina ja etsiä hänen tahtoaan. Luen teille nyt jakeet 9-14 Efesolaiskirjeen luvusta 5: ”Valo kasvattaa hyvyyden, oikeuden ja totuuden hedelmiä. Pyrkikää saamaan selville, mikä on Herran mielen mukaista.Älkää osallistuko pimeyden töihin: ne eivät kanna hedelmää. Tuokaa ne päivänvaloon. ”

Kerron teille nyt esimerkin elävästä elämästä. Tunnen pakistanilaisen kristityn, Salamatin,joka asuu Suomessa. Hän tuntee miehen, joka halvaantui. Kerran tämä mies soitti Salamatille ja kertoi käyneensä parantajalla ja nyt hän käveli. Salamat kysyi oliko parantaja kristitty? Ei, vastasi mies ja mainitsi liikkeen, johon parantaja kuului. Silloin Salamatin täytti suuri ahdistus. Hän pyysi miestä sanoutumaan irti siitä parantumisesta. Se ei ollut Jumalasta. Kun parannuit, tulit samalla sidotuksi pimeyden voimiin,, jotka haluavat viedä sinulta sinun uskosi Jeesukseen. Mies ei suostunut. Mutta kun hän kuuli puhelimessa miten Salamat ihan oikeasti itki kuullessaan miehen vastauksen, mies taipui.

Daniel jatkoi: Parantunut mies sanoutui Jeesuksen nimessä irti tuosta parantumisesta, ja lakkasi saman tien kävelemästä. Hän oli jälleen halvaantunut, mutta hänen sielunsa oli pelastunut saatanan otteesta. Näin vakavavista asioista kun kysymys, kun kristitty kääntyy, joskus osin tietämättään tai ymmärtämättään vieraiden uskontojen ja uskommusten ja niiden edustajien puoleen. Raamattutunnilla olevat kuuntelivat hiljaa. Kun Daniel lopetti, yksi nuorista kristityistä nousi ja haki takkinsa taskusta tarot-korti ja antoi ne Danielille hävitettäväksi. Toinen nuori kristitty otti laukustaan kaksi amulettia, joiden hän oli ennen uskoontuloaan katsonut tuovan itselleen onnea ja suojaa. Hän luopui nyt niistä ja antoi ne Danielille hävitettäväksi.

Daniel lopetti raamattutunnin rukoukseen: "Jeesus Kristus, sinä yksin olet tie, totuus ja elämä. Kiitos, että sinä varjelet meitä tällä tiellä ja viet meidät perille taivaan kotiin. Aamen,"

Kertomus halvaantuneesta miehestä on tositarina,

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 15.4.2021

Akselin kovat kokemukset

Akseli oli jo vanha mies. Hän oli elänyt tässä maailmanajassa yli 80 vuotta. Sen kuluessa Akseli oli ehtinyt nähdä aikojen vaihtuvan, tulevan ja menevän. Hän syntyi Venäjän keisarin hallitsemaan Suomen suuriruhtinaskuntaan. Hän näki mullistusten tulevan. Hän näki veljen käyvän veljeään vastaan. Veri vuosi Suomen itsenäistyneen maan kamaralla. Koitti katkeruuden aika. Sitten suomalaisten veri vuoti jälleen, kolmessa sodassa.

Ilo oli kadonnut Akselin sydämestä. Hänen silmänsä eivät enää säihkyneet ilon kipinöistä. Eivät kauniit laulut, eivät ylväät runot, eikä ystävien seura saanut hänen suutaan kohomaan kuin hymyn häivähdykseen. Poissa oli raikuva nauru ja lennokkaat kaskut. Elämän ilo oli vaipunut maahan vuotaneen veren mukana hiekkaan ja hävinnyt.

Akseli oli nähnyt mitä ihmisten elämä on. Se oli hetki toiveita ja haipuvaa onnen huumaa, jota seurasivat mielettömyyden aallot, jotka hukuttivat alleen vaivalla rakennetun. Kumouksesta toiseen, kaaoksesta kaaokseen. Ihmisen mieli oli kuin meri. Se ei voinut tyyntyä, vaan syöksi ylös syvyyksistä muraa ja mutaa.

Akselin synkkyyden juuret olivat hänen menettämissään ihmisissä.Sisällisota vei isän ja kaksi veljeä. Katkeruus ja elämän taakat kuihduttivat äidin. Kolme sotaa veivät hänen kolmannen veljensä ja yhden hänen sisaristaan ja monta hyvää ystävää. Akselikin haavoittui ja hänen toinen jalkansa jouduttiin amputoimaan. Invalidi. Sotainvalidi. Olihan hän sentään jäänyt henkiin, mutta raajarikkona ulkoisesti ja sisäisesti. Sota oli ollut julmaa kokea ja katsoa.

Alkoholi oli siellä jossain ja sen jälkeen alkanut maistua. Humala hukutti hetkeksi sisäisen kivun ja kokemuksen elämän valumisesta hukkaan. Akseli ajelehti elämässä päivästä toiseen. Vahva Akseli oli kadonnut. Jäljelle oli jäänyt murtunut ja itsetuntonsa menettänyt raunio, joka koki elämän mielettömänä ja vailla tarkoitusta olevana.

Oli kuitenkin yksi ihminen, joka piti vielä Akselin elämän liekkiä yllä: hänen veljensä Oton pojanpoika Lauri. Lauri oli kaksikymmenvuotias opiskelija, joka tuli hyvin toimeen isosetänsä Akselin kanssa. Lauri ymmärsi Akselin tuntoja eikä edes tämän alkoholismi ollut katkaissut ystävyyttä heidän väliltään.

Kerran Lauri toi Akselille Raamatun. Akseli hätkähti. Mitä nyt? Mutta Lauri lohdutti Akselia kertomalla omasta elämäntarinastaan joitain, josta hän ei ollut ennen puhunut isosedälleen. Lauri oli seurustellut erään tytön, Saimin, kanssa. He olivat rakastuneet tulisesti toisiinsa ja olivat suunnitelleet yhteistä elämää. Sitten, yhtenä päivänä Saimi oli ollut matkalla linja-autossa, joka ei ehtinyt tasoristeyksessä junan alta pois. Saimi ja viisi muuta linja-autossa ollutta oli menehtynyt.

Saimin menetys murskasi Laurin sydämen. Elämän halu katosi eikä mikään tuonut lohdutusta, ei viinakaan, jota Lauri kokeili. Lauri oli epätoivoinen ja päätti hypätä sillalta jokeen ja hukuttautua. Juuri kun hän oli seissyt sillan korkeimmalla kohdalla kaiteen luona, joku oli koskettanut häntä olkapäähän. Se oli toinen nuori mies. Tämä oli aavistanut Laurin aikeen hypätä ja alkoi jututttaa Lauria.

Lauri oli purkanut miehelle kaiken tuskansa ja rauhoittunut. Mies oli saatellut Laurin kotiin ja luvannut tulla käymään seuraavana päivänä. Niin mies oli tehnytkin. Lauri ja mies ystävystyivät. Erään kerran mies oli kysynyt Laurilta haluaisiko tämä lähteä hänen kanssaan kirkkoon. Lauri oli empinyt mutta kuitenkin suostunut. Kirkossa Lauri oli kohdannut Jumalan rakkauden. Tuo kohtaaminen oli nostanut Laurin lopullisesti takaisin elämään.

Siksi Lauri nyt halusi antaa Raamatun, hänelle rakkaaksi tulleen kirjan isosedälleen tutustuttavaksi. Kirja oli käytössä kuulunut ja siinä oli paljon Laurin tekemiä alleviivauksia. Sopiiko, että jutellaan joku kerta siitä, mitä olet löytänyt Raamatusta? Akseli otti kirjan vastaan. Yksin jäätyään hän avasi kirjan ja selasi sitä hajamielisesti. Hän piti Laurista niin paljon, että tämän vuoksi hän halusi katsoa Raamatusta edes jonkun kohdan. Kirja sattui aukeamaan Apostolien tekojen luvusta kolmetoista. Akseli luki: ”... opetuslapset olivat täynnä iloa ja Pyhää Henkeä.”

Iloa ja Pyhää Henkeä. Iloa minäkin kaipaisin kuoleentuneeseen sydämeeni, ajatteli Akseli ja katsoi avoinna olevaa lukua tarkemmin. Siinä kerrottiin Jeesuksen opetuslasten kokemasta vainosta ja pahoinpitelystä uskonsa vuoksi. Silti he olivat täynnä iloa. Akseli ihmetteli miten se saattoi olla mahdollista. Hän mietti ja mietti kunnes tuli johtopäätökseen, että tuon ilon alkuperä täytyi olla heidän itsensä ulkopuolella. Se oli annettu heille Pyhän Hengen mukana.

Jostain syystä Akseli purskahti itkuun. Kyynelten lomasta hän sopersi kohti taivasta ja pyysi Pyhää Henkeä lahjoittamaan hänellekin ilon, joka voi täyttää mielen ja sydämen suurten ahdistustenkin keskellä. Hänen näin rukoillessaan Akseli näki omin silmin miten jokin aurinkoakin kirkkaampi valkeus laskeutui taivaasta hänen ylleen ja sitten sulautui häneen.

Sillä hetkellä Akseli koki sisimmässään levon ja ilon, jota hän ei ollut voinut uskoa olevan olemassakaan. Akseli yhä itki. Itkiessään hän iloitsi ja ylisti Pyhää Henkeä. Aleksi nukahti ja nukkui kellon ympäri. Viimeinkin sodan kauhujen ja verisen menneisyyden painajaiskuvat olivat poissa ja Akseli sai nukkua niihin heräämättä, kunnes oli levännyt.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 14.4.2021

Pääsylippu

Maikki tömisteli iloisena sisään. Hei kaikki! Sain pääsylipun Taivassaaren konserttiin! Sain, sain, sain! Maikin vuotta nuorempi sisko Anni katseli Maikin riemua happamin ilmein. Mitäs mökötät? hihkaisi Maikki. Oletko vähän kateellinen? Höh, ei tuollasta osaa kadehtia. Mietin vaan saatko siellä flunssan niin kuin viime kesän konsertissa. Sitä köhää sai kuunnella pari viikkoa. Maikki vakavoitui hetkeksi, mutta tuntien sisarensa arvasi tämän piilottelevan kateuteuttaan moittimiseen.

Hei mitäs täällä? uteli Maikin pikkusisko Eveliina, joka oli kuullut meteliä. Ei paljon mitään, vastasi Anni. Ei kai se mitään olekaan, että sain lipun Taivassaaren konserttiin ensi kesäkuussa, muikehti Maikki. Ai siihen isoon rokkijuttuun? kysyi Eveliina silmät suurena. Kyllä vaan! vastasi Maikki ja pyörähti kantapäillään ja askelsi omaan huoneeseensa.

Eveliina tuli iltapalalle mietteliäänä. Mitä mietit, kysyi äiti Eveliinalta. Äiti, miksi minä en pääse rokkikonerttiin, kun kerran Maikki pääsee. Äiti näytti ensin hämmästyneeltä, mutta muisti sitten. Uskoisin konsertin olevan tarkoitettu paljon sinua vanhemmille. Ai teineille? Kysyi Eveliina. Ehkä niin, eikä ihan varhaisteineille, vaan yli kuusitoistavuotiaille. Maikki ehtii täyttää seitsemäntoista ennen kesää. Ai niinkö se on? Sanoi Eveliina surullisena. Eikö lapsille ole konsertteja?

Äiti tuli mietteliääksi. Hyvä kysymys, sanoi äiti Eveliinalle. Sinähän olet nyt viisivuotias. Minäpä tarkistan netistä sillä aikaa kun olet huomenna kerhossa. Kiva! Ilahtui Eveliina, ja rupesi syömään tyytyväisenä lettuja ja hilloa. Silloin Maikki ja Anni tupsahtivat keittiöön. Ai lettuja? Eikö muuta? No mikä vika letuissa on? ihmetteli äiti. Minä tiedän, vastasi Eveliina. Letut lihottaa! Mutta minua se ei haittaa. Äidin letut on maailman parhaita! Maikki ja Eveliina katsoivat toisiaan.

Huomenissa äiti katseli löytyisikö netistä sopivaa lasten konsettia. Ahaa, tuossa! Jippii-kuoro, ihan kaksi kuoroa ja tanssiryhmä tulevat Haipakan liikuntatalolle kesäkuussa. Sehän on samaan aikaan kuin Taivasssaaren konsertti. Mutta kohderyhmä on tietysti eri, pohti äiti. Eveliina ilahtui kuullessaan konsertista ja alkoi odottaa sitä innokkaasti.

Kesäloma isommilla tytöillä alkoi. Heitä tuskin kotona näkyi kun kyläilivät ahkerasti kavereittensa luona. Sitten koitti Maikin huippuhetki kun hän asteli linja-autoasemalle. Matka Taivassaaren rokkitapahtumaan alkoi. Seuraavan päivän iltana oli konsertti, jonne Eveliina pääsi mukaan. Hän asteli arvokkaasti äidin kanssa heidän autoonsa. Anni jäi kotiin katsomaan jotain elokuvaa.

Liikuntatalon ovella tarkastettiin liput. Eveliina ojensi tyyriinä omansa lipuntarkastajalle. Sitten äiti myös. Haipakan liikuntalolla oli paljon väkeä katsomossa. Äidin ja Eveliinan paikat olivat hyvässä kohdassa, keskellä mutta ei aivan edessä. Ylempää näki paremmin. Konsetti alkoi. Kuoroissa oli kymmeniä laulajia. Yhdistetyssä esityksessä varmasti viisikymmentä laulajaa. Monessa kappaleessa oli mukana myös hauska tanssiryhmä.

Kun konsertti eteni loppua kohti, astui lavalle joku kuorolaisista ja piti puheen. Siinä hän kertoi omasta elämästään ja kokemuksistaan. Puhuja vaikutti iältään alle kymmenvuotiaalta. Kun viimeinen kappale oli laulettu, saivat Jippii-vieraat raikuvat aplodit. Eveliina paukutti myös innoissaan käsiään. Sitten lähdettiin kotiin. Äiti laittoi pitsan uuniin. Olipa hyvä iltapala!

Kun viikko vaihtui, Maikki saapui konserttimatkaltaan ja oli täynnä kertomista näkemästään ja kuulemastaan. Erityisesti hän halusi näyttää sisaruksilleen oikeata kättään. Maikki kääri hihansa ylös. Katsokaa! Mikä se on? Kysyi Eveliina. Se on kuuluisan bändin Musketeerin laulajan Robertin nimikirjoitus! Hän kirjoitti sen itse. Anni näytti muuttuneen kateudesta vihreäksi. Mutta Eveliina sanoi: Hienoa! Sinulla on nimikirjoitus kädessä ja minun nimeni kirjoitettiin lasten konsertissa, arvaa minne? Maikki katsoi Eveliinaa kummissaan. No minne? Taivaan kirjaan!

Jeesus sanoo: Iloitkaa siitä, että teidän nimenne on merkitty taivaan kirjaan."Luukas 10:20

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 13.4.2021

Katusoittaja (Julkaistu ensimmäisen kerran noin 12 vuotta sitten)

Paavo näki kadun varressa miehen hanurin kanssa edessään avoin matkalaukku, jonne soittaja toivoi ohikulkijoiden heittävän jonkin kolikon kiitokseksi kuulemastaan musiikista. Soittaja oli ilmestynyt Paavon kotikaupungin kadulle keväällä ja oli paikkaa vaihtaen musisoinut siellä koko kesän. Aina kun Paavo näki katusoittajan, hän vaivaantui mielessään. Häpeän sekainen harmi oli se mitä Paavo aina koki kohdatessaan tuon joutavanpäiväisen rahankerääjän. Sellaiseksi Paavo soittajan, keski-ikäisen raihnaisen näköisen miehen luokitteli.

Kerran Paavo oli kaupungilla ystävänsä Juhanin kanssa, kun he kuulivat kadun kulman takaa haitarin haikeitten sointujen äänet. ” Onkohan se Mikko? ” sanoi Juhani Paavolle. ” Tunnetko sinä sen koko kesän kaupungissamme liikkuneen hampuusin?” kysyi Paavo Mikolta. ” Tunnen minä. Hän on lapsuudentuttuni Sonkajärveltä. En pitäisi häntä hampuusina, vaikka hän kiertää Suomea katusoittajana kesäisin ja talvisin ostoskeskusten auloissa. ” ” Minusta tuollainen touhu on kiusaannuttavaa katseltavaa. Ei sovi suomalaisen miehen ajatteluun. Hankkisi itselleen almuja vaikka sosiaalitoimistosta eikä olisi kadulla ihmisten kiusana ”, tokaisi Paavo Juhanille.

” Katsohan” , selitti Juhani kärsivällisesti ystävälleen. ” Mikko on näkövammainen syntymästään saakka. Hänen lapsuudessaan näkövammaisille ei ollut paljoakaan koulutusmahdollisuuksia, mutta Mikon veli opetti hänet soittamaan hanuria. Minusta hänestä on kehittynyt aivan taitava pelimanni, eikä hän kerää rahaa itselleen. Hänellä on eläkkeensä. ” ” Miksi hän sitten viruu kadun varsilla laukku auki päivästä päivään?” ihmetteli Paavo. ” Mikko kerää rahaa Afrikan näkövammaisille. ” ” Miksi hän ei pidä esillä mitään… esimerkiksi kylttiä keräyksestä?” kyseli Paavo edelleen. ” On hänellä sellainen matkalaukun edessä. Et ole vain mennyt tarpeeksi lähelle lukeaksesi sitä”, vastasi Juhani ystävälleen Paavolle.

Paavo sulki suunsa ja mietti ankarasti. Jos näkövammainen Mikko kiersi tuulessa ja tuiskussa vuodesta toiseen vain kerätäkseen avustusta köyhien kohtalotovereittensa auttamiseksi, oli hän kunnioitettava mies. Paavo kaarsi askelensa takaisin Mikon luo, ja kaivoi taskujaan. Hän ojensi taukoa pitävän Mikon käteen useita 20 euron seteleitä ja sanoi: ” Tässä koko kesän avustus kerralla, ole hyvä Mikko: ” Mikko kiitti ja aloitti hanurillaan uuden sikermän kansanlauluja.

Niiden soidessa Paavo luki mitä Juhanin mainitsemassa kyltissä luki. ” Tansanian näkövammaisten koulutuksen tukemiseen Suomen Lähetysseuran kautta.” Siitä lähtien Paavolla oli tapana silloin tällöin pysähtyä kuuntelemaan Mikon soittoa ja osallistumaan keräykseen Tansanian näkövammaisten auttamiseksi.

Pekka Päivärinta

Pako

Sakarmandaja katsoi huoaten kohti taivasta. Mistä saisin avun? Mistä löytäisin levon? Vuoret ympäröivät Sakarmandajan kotia. Talvella ne olivat lumihuippuisia. Kesällä lumi suli niiden rinteiltä muodostaen kohisevia virtoja kohti laaksoa. Kuka auttaa minua? Olen avuton!Sakarmandaja huudahti äänekkäästi valittaen. Oli valitusten päivä.

Oli se päivä, jolloin heidän heimonsa oli isiltä perittyjen kertomusten mukaan lähtenyt vaeltamaan. He olivat pakotetut lähtemään reitille kohti tuntematonta määränpäätä. Kaikki oli pitänyt mahduttaa muulien, aasien ja kamelien selkään.Teltta, vähän vaatteita, leipää, taateleita ja rahaa ja koruja. Tuo päivä oli ollut katkeran vihan päivä.

Heidän heimonsa oli ollut vähällä tulla vihollisen tuhoamaksi. Roomalaiset olivat piirittäneet Jerusalemia. Oli ollut paettava sinne mihin pääsi vihollista karkuun. Niin Sakarmandajan heimo oli saapunut tänne, vuorien keskelle laaksoon, joka oli hedelmällinen ja kykeni elättämään heidät ja heidän lapsensa.

Siitä oli aikaa vuosia niin paljon, että se tuntui ikuisuudelta. Tuhat viisisataa kuusikymmentä ja yksi vuotta. Vuodet olivat virranneet vesien lailla pois jättämättä muuta jälkiä kuin uusia sukupolvia Sakarmandajan heimossa. Kaikki oli niin kuin ennen. Talot rakennettuja kivestä ja laastista, vaatteet valmistettuja kuin aina, lampaanvillasta, puuvillasta ja pellavasta. Ruokana viljaa, lihaa ja vihanneksia.

Perinteistä he olivat pitäneet kiinni. Ne olivat tuoneet heille lohdusta ja sisäisä turvaa pakolaisuuden yksinäisyydessä. Ilman niitä Sakarmandajan heimo olisi hajaantunut eri puolille, mutta tietoisuus omasta heimosta ja sen olemassaolon tarkoituksesta oli kasvattanut juuret aina uusille sukupolville. Heidän pyhissä kirjoituksissaan kerrottiin suuresta sankarista, joka tulisi kerran ja pelastaisi heidät kaikesta hädästä.

Nyt oli se päivä, jolloin muistettiin kauan sitten koettua kärsimystä, kun jouduttiin luopumaan rakkaasta isien maasta ja lähtemään riipaisevalle pakomatkalle. Sillä matkalla oli kuollut puolet Sakarmandajan heimosta. Nyt itkettiin ja valitettiin. Samalla saatiin purkaa Jumalallle kaikki ahdistus.

Huomenna olisi Suuren ilon päivä. Se muistuttaisi heimoa siitä, että kerran kaikki muuttuisi hyväksi. Että kerran heidän pakolaisuutensa aika päättyisi. Saapuisi Sankari, joka vapahtaisi heidät ja veisi takaisin isien maahan. Nyt oli surun päivä laskemassa iltaan. Sakarmandaja, joka oli kiivennyt suremaan korkealle vuoren rinteelle, teki lähtöä takaisin laaksoon.

Hän kääntyi vielä kerran vuorta kohti. Silloin hänen katseensa kiinnittyi hahmoon, joka lähestyi häntä yläpuolella polkua pitkin. Tuo polku ei johtanut mihinkään. Maanvyörymä oli kauan sitten täyttänyt solan, jota pitkin polku oli kulkenut vuoren toiselle puolelle. Kuka oli tulossa alas tuota polkua? Sakarmandaja jäi odottamaan.

Tulija oli keski-ikäinen mies kantaen kääröä harteillaan, Varmaankin siinä oli telttakangas ja ruokaa. Mies heilutti oikeaa kättään Sakarmandajalle ja huudahti: Rauha sinulle ja kaikille heimossasi! Hänhän puhui Sakarmandajan heimon kieltä! Tosin hieman eri tavoin kuin hän, mutta ymmärrettävästi.

Matkalla laaksoon mies kertoi tulonsa syyn. Hän oli tutkinut Jerusalemissa sieltä löytämiään vanhoja kirjakääröjä. Niissä oli mainittu yhdestä Israelin heimosta, joka oli paennut roomalaisten vainoa Messiaan syntymän jälkeen. Kirjakäärössä oli kerrottu suunta, johon heimo oli lähtenyt. Mies oli tutkinut käsiinsä saamiaan karttoja huolellisesti ja lähtenyt sitten liikkeelle löytääkseen kadonneen heimon. Oliko hän nyt löytänyt sen?

Sakarmandajan sydän hakkasi kiivaasti hänen kuunnellessaan tulijan kertomusta. Heidän kävellessään mies lausui Samarkandajalle sanoja Messiaasta kertovasta kirjakääröstä, joka hänellä oli mukanaan:” Herra, nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä, niin kuin olet luvannut. Minun silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi, jonka olet kaikille kansoille valmistanut: valon, joka koittaa pakanakansoille, kirkkauden, joka loistaa kansallesi Israelille.”

Kun Sakarmandaja sai kuulla Messiaan syntymästä ja kärsimisestä ristillä ja hänen ihmeellisestä kuolleista nousemisestaan, hänet täytti ihmeellinen ilo. Se virtasi hänen sydämeensä ja sieltä kohti toista ihmistä.

Laaksossa Sakarmandaja kutsui koolle heimon papit ja päälliköt. Keskusteltiin, tutustuttiin, ihmeteltiin.Tulija kertoi saaneensa Jumalalta kehotuksen lähteä etsimään heimoa, jonka hän nyt oli ihmeellisesti löytänyt. Kun kysyttiin, miten mies oli päässyt kulkemaan romahtaneen solan läpi, mies vastasi kävelleensä jäätynyttä lunta pitkin, joka oli pian sulanut hänen jälkeensä.

Suurin hämmästys syntyi, kun tulija avasti mukanaan tuomansa kirjakäärön. Se oli kirjoitettu osittain kielellä, jota jotkut heimon vanhimmista yhä osasivat. Käärö sisälsi kertomuksen Messiaan elämästä. Tämän vuoksi Jumala lähetti minut teidän luoksenne, sanoi mies. Tulin tuomaan teille hyvän uutisen Pelastajasta, Messiaasta. Te olette odottaneet häntä kaikki nämä vuosisadat. Tämän kirjoituksen kautta hän on nyt täällä teidän keskellänne.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 11.4.2021

Rikkaus

Kalle istui tietokoneen ääressä. Vau! Tää on nopee! Käynnisty viides sekunnis! Kyllä kannatti ostaa. Kalle latasi koneeseen tietokonepelin, Z-miehen. Joo, kyl on erinomasen nopee tää kone. Nyt jo peli asentu ja käunnisty! Ja mitkä äänet! Kannatti ostaa samalla nuo Kenelekit, kaks kajarii edes ja sit toi bassoboxi. Nyt jyrähti ukkonen! Nyt tuuli vonkuu mahtavasti kun Z-mies kiipee vuorelle!

Oli joululoma. Kalle oli säästänyt rahaa koko vuoden ja saanut vanhemiltaan joululahjana tuhannen euroa. Vielä lomaa oli jäljellä pari viikkoa. Kalle istui melkein koko loma-ajan nenä kiinni tietokoneruudussa. Kaverit sai jäädä. Kone ja peli vei ajan ja huomion. Sitten loma päättyi ja koulu alkoi. Sitä varten Kallen piti matkustaa Etelä-Suomeen.

Moi Enska! Moi Krisse! Moikkasi Kalle opiskelukavereitaan. Ynh. Oli vastaus. Kaverit istuivat tuijottaen tiukasti jättinäyttöä peliohjaimet käsissään. He saivat käyttää opiskelupaikan laitteita koulupäivän jälkeen. He opiskelivat ohjelmointia. Eikä mitä tahansa ohjelmointia, vaan sellaista, jolla tehtiin tietokonepelejä.

He olivat saaneet paikan pelifirman opiskelijariveissä. Päivät olivat pitkiä. Luokassa luentoja, oman työkoneen ääressä yksilöharjoituksia ja sitten tiimityöskentelyä. Tietokoneen vieressä oli paikka isolle kahvimukille ja toinen limsalasille. Limulle oli oma pieni jääkaappi lattialla ja huoneen ikkunalaudalla lepäsi kahvinkeitin.

Kahvia ja limua kului. Kuukaudet vierivät ja sitten alkoi loma. Se kului Kallelta jälleen pelikoneen ääressä tutustuen uusiin peleihin ja niitä pelaten. Samalla sai inspiraatiota pelimaailmojen suunnitteluun. Kalle oli myös hyvä piirtäjä ja tarinankertoja. Niistä hän oli voittanut palkinnonkin opiskelupaikan sisäisessä kisassa.

Niin kului loma ja taas uusi opintovuosi. Se olikin viimeinen. Kalle valmistui peliohjelmoijaksi ja graafiseksi suunnittelijaksi. Hän sai työpaikan firmasta, jossa oli tehnyt opintojen aikaiset harjoitukseet. Työpäivät olivat pitkiä. Mutta siihen hän oli tottunut opiskellessa. Ala kiehtoi häntä ja työt tuntui välillä suorastaa huvilta.

Sitten firmaan tuli töihin Tiina. Moi Tiina, me taidetaan olla samassa tiimissä suunnittelemas uutta Fnatasy treasure-peliä. Hei vaan Kalle, sanoi Tiina, kivat tutustua! Pian he olivat työn parissa ja heillä juttu luisti ja ajatukset synkkasivat keskenään. Eipä aikaakaan kun he huomasivat seurustelevansa. Ja sitten he menivät kihloihin ja naimisiin.

Vuoden kuluttua Tiina imoitti odottavansa heidän esikoistaan. Odotusaika oli herkkää jakso heidän elämässään. Kun vauva syntyi, Tiina jäi ätityslomalle hoitamaan pientä pilttiä. Sitten Tiina kysyi mitä Kalle ajattelisi jos hän jäisi vielä kolmeksi vuodeksi kotiin lapsen kanssa. Olisi sääli laittaa häntä alle vuoden ikäisenä toisten hoidettavaksi.

Tiina oli opiskellut raskausaikana paljon vauvanhoidosta ja lapsen kehityksestä. Alle vuoden iässä lapsi olisi kovin avuton. Tuntisi juuri ja juuri äitinsä ja kaipasi turvaa. Kalle katsoi Tiinaa pitkään ja sanoi sitten: Entä työ ja pelien kehittäminen. Sähän oot tykännyt niistä hommista kovasti. Niin, mutta nyt minusta on tullut pienen lapsen äiti. Elämässä on nyt muutakin kuin pelimaailmat. Vastasi Tiina. Kalle huokasi ja sanoi: kai sun sitten pitää tehä niin. Mut mä palaan takas töihin heti kun tää isyysloma päätttyy. Mee vaan, sanoi Tiina. Kyl mä pärjään tääl kotona vauvan kans.

Aikaa kului. Kallen työpäivät olivat edelleen pitkät. Ja viikonloppuisin hänellä oli usein firman matkoja esittelemään pelejä messuille. Sitten oli opinto-ja messumatkoja ulkomaita myöten. Kalle nautti kaikkesta siitä. Kotona Tiina hoiti heidän lastaan. Päivät olivat kotona joskus niin yksinäisiä. Mutta sitten hän huomasi sattualta netistä, että lähellä oli jonkun seurakunnan kerho joka viikko kaksi kertaa äideille ja lapsille.

Niinpä Tiina lähti eräänä päivänä lastenrattaita työntäen äiti-lapsi-kerhoon. Siellä oli mukavaa ja ilmapiiri oli lämmin ja kannustava. Löytyi uusia tuttavia, ätejä eri ikäisten lastensa kanssa. Tiina innostui lähtemään parin viikon pääsä sunnuntaina lastenkirkkoon parin kerhokaverinsa kanssa. Sielläkin oli mukavaa. Puoli vuotta kului. Tiina oli alkanut pohtia Jumalaa. Hän ymmärsi kuulemistaan saarmoista että Jeesus olisi tie Jumalan luo.

Tiina huomasi eräänä päivänä, että Jeesus oli tullut mukaan hänen pävittäiseen elämäänsä. Hän piti aina aamurukouksen ja luki lapselleen Lasten Raamattua. Usko kasvoi Tiinan sydämessä. Tuli aika kertoa siitä Kallelekin. Kalle kauhistui ja raivostui. Tiina eli ollut koskaan nähnyt Kallea sellaisena. Yleensä hänen miehensä käyttäyti kivasti ja oli muutenkin joviaali tyyppi. Mistä oli kysymys?

Tiinan ja Kallen välille syntyi juopa. Sen alku oli kehittynyt vähitellen työn pitäessä Kallea otteessaan ja Tiinan keskittyessä kotielämään ja lapsenhoitoon. Usko oli katkaissut kamelin selän.m Kalle halusi muuttaa eri osoitteeseen. Se oli Tiinalle järkytys. Hän rakasti Kallea. Kallen muutto pois mursi hänen sydämensä.

Kun Tiina hädissään rukoili taivaallista Isäänsä, hän sai ymmärryksen, että nyt oli kyse henkien taistelusta. Uskoon tullessaan Tiina oli kokenut vapautuvansa tietokone-ja pelimaailmasta. Se tunne oli hänelle aivan uusi. Nyt hän käsitti, että paitsi oma kiinnostus, jokin henki piti Kallea otteessaan. Kallen oli tehtävä valinta. Mutta sitä hän ei kykenisi tekemään yksin. Sen Tiina tiesi. Kalle oli niin ihtohimoinen nykyisessä ajatuspiirissään pelimaalimojen parissa.

Tiina pyysi seurakuntaa rukoilemaan Kallen puolesta, että hän vapautuisi pelien otteesta ja heidän avioliittonsa säästyisi. Kului kaksi kuukautta. Kun Kalle tuli kerran käymään Tiinan luokse, tämä näytti Kallelle löytämänsä raamatunkohdan Matteuksen evankeliumin luvusta kuusi: ”Missä on aarteesi, siellä on myös sydämesi. ”Mitä, mitä sinä tällä meinaat, kysyi Kalle? Kalle, sanoi Tiina ja halasi miestään. Minä ja Taini rakastetaan molemmat sua, eikä me haluta sua menettää.

Mutta sun pitää valita. Elämässä voi olla vain yksi kuningas, jatkoi Tiina. Kalle tuli hyvin synkäksi. Vai niin, minun pitää siis valita teidän ja pelien välillä? Tiina kertoi omasta vapautumisestaan uskoon tulon aikana. Kalle, huomaan ett olin sidottu johonkin, joka ei ollu terveellistä. Pelit hallitsi mua. Ne piti mut otteessaan, josta en päässyt edes nukkuessa. Kuullessaan tämän Kalle hätkähti.

Tuliko pelit sunkin uniin, hän kysyi Tiinalta. Tuli, vastasi Tiina. Lähes joka yö. Se oli pelottavaa. Tuntu niin kun joku olento olis tullu huoneeseen ja seissy sängyn vieressä. Kerran mä heräsin ja näin kauheen näkösen pedon seisovan makuuhuoneessa katsellen mua kohti. Säkin näny niitä? kysyi Kalle. Tiina nyökkäsi. Kalle katsoi Tiinaa vakavana. Mun täytyy miettiä tätä juttua. Voi Kalle, etkö vois edes kokeilla? Kokeilla mitä, kysyi Kalle. Antaa Jeesukselle lupa tulla sun sydämeen, vastasi Tiina. Kalle murahti ja lähti.

Kahden viikon kuluttua Kalle lähetti Tiinalle whatsapilla viestin: Nyt ollaan samall puolell! Sanoje n perässä oli kuva Jesuksesta ristillä. Seuraavana päivänä Kalle palasi kotiin.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 10.4.2021

Kaarlon jäähyväiset

Älä hylkää minua nyt vanhuuden päivinä, älä jätä, kun voimani uupuvat. Psalmi 71:9

Kaarlo istui pihalla. Se oli viimeinen kerta itse rakennetun kodin pihamaalla. Kaarlo muisteli rakennusaikaa. Se oli vuotta 1950. Sotakorvaukset alkoivat olla Suomella maksettu ja talouden veturi puksutti vahvasti eteenpäin. Työtä ei ollut puuttunut. Hän sekä vaimonsa Elma tekivät vuorotyötä tehtaalla. Kun toinen lähti, toinen tuli. Rakennusta tehtiin hartiapankilla vähän kerrassaan. Lapset hoidettiin siinä samalla.

Kaarlon vasemmasta silmästä vierähti kyynel. Oikean silmän kyynelkavana oli tulehtunut ja tukkeutut. Silmää kirvelsi lääkityksestä huolimatta. Kaarlo siristi katsettaan. Niin, tuolla pihan perällä kohosi suuri omenapuu. Se oli istutettu talon valmistumisvuonna 1952. Se oli tuottanut hänen ja vaimonsa perheelle hillottavia omenoita yli viidenkymmenen vuoden ajan. Nyt se oli ränsistynyt, kun Kaarlo ei ollut jaksanut leikata sitä vuosiin.

Nurmikko kodin pihalla rehotti leikkaamatta. Portaikko kuistilta alas oli osittain murtunut betonin lohkeiltua ajan hampaan sitä purressa. Koko talo kaipaisi remonttia, ajatteli Kaarlo. Sitten hänen silmänsä kostui uudelleen. Niin, viime vuosi oli ollut raskas. Hänen vaimonsa Elma oli saanut sydänkohtauksen, josta ei ollut enää toipunut. Kaarlon tuki ja turva arkisessa elämässä oli temmattu äkkiä pois.

Suru vaimon kuolemasta oli vienut Kaarlolta kaikki voimat. Peilistä häntä katsoi hautajaisaamuna laihtunut, ryppynaamainen olio, jonka silmänaluset olivat syvällä kuopalla. Suu oli ammollaan happivajeen takia. Kaarlo itse oli saanut sydänkohtauksen viisi vuotta aikaisemmin. Henkeään haukkoen Kaarlo oli raahautnut poikansa autoon. Rollaattorin avulla hän oli kyennyt juuri ja juuri itse kävelemään haudalle.

Tuo päivä oli ollut kuin unta. Vieläkään Kaarlo ei ollut päässyt surussa toipumisen alkuun. Hän näki yhä edessään rakkaan vaimonsa, joka oli aina kannustanut häntä eteenpäin elämässä. Kaarlo oli luonteeltaan alakuloisuuteen taipuva. Elma oli tuonut siihen pirteydellään joka päivä päivänsäteitä.

Nyt ne säteet olivat sammuneet. Sammunmaisillaan oli myös Kaarlon elämänvoima. Tänä päivänä hän muuttaisi vaihainkotiin. Kaarlo jätti rakkaan, yhdessä rakennetun kodin pihamaalla sille vielä viimeiset jäähyväiset. Kaarlo sanoi hyvästit myös eletylle elämälle, joka ollut täynnä työtä, toimintaa, vaivaa, iloa, lepoa, väsymystä, mutta ennen kaikkea tarkoitusta ja sisältöä oman perheen ja puolison kanssa.

Pojan auto kaarsi Kaarlon pihaan. Hän kantoi Kaarlon muuttolaukun autoon. Laukussa oli vähän vaatteita ja jokin rakas kehystetty valokuva perheenjäsenistä. Sitten poika auttoi Kaarlon etupenkille ja taittoi rollaattorin auton tarvaratilaan. Paluuta takaisin ei ollut. Kaarlo käänsi päätään ja ehti nähdä auton ikkunasta vielä silmäyksen verran kodistaan, ennen kuin se katosi iäksi.

Ajat entiset eivät palaa. Muutto jatkuu ja hetkeen palaa, tuo mennyt aika joutuisa, tuo rakas ja raskas mutta niin ihana. Tuleva ei ole entinen, yksin on kulkija tiellä. Niin yksin ja toivoa vailla. Sammunut on elämän liekki mustalla miellä.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 9.4.2021

Kenen puolella

Aleksi kuuli kun hänen vaimonsa Pirkko kuunteli radiosta iltahartautta. ” Jos Jumala on meidän puolellamme, kuka voi olla meitä vastaan?...” kuului hiljaa kännykän kaiuttimesta. Voisitko laittaa kuulokkeet, minä haluan jo nukkua, sanoi Aleksi viereensä käpertyneelle puolisolleen. Odota vähän, tämä loppuu parissa minuutissa, kuiskasi Pirkko. Aleksi ei enää kuullut. Hän oli nukahtanut.

Aamulla Aleksi oli jo herännyt ja keittänyt kahvit, kun Pirkko nousi vuoteesta. Hyvä tuoreen kahvin aromi leijaili keittiöstä ja kutsui häntäkin sinne. Tein juustoleipiä, ota, sanoi Aleksi. Kiitos, vastasi Pirkko. Haen ensin sanomalehden. Kohta Pirkko luki Aleksille ääneen lehden otsikoita. Kaupungin rakennuslautakunta ei ole vielä tehnyt päätöstä rakennusluvasta….Ai mistä luvasta, kysyi Aleksi.

No se on...luki Pirkko. Hyvänen aika, kyse on sinun firmasi hallin laajennusosasta. Mitä? Huudahti Aleksi ja käännähti hänkin lehteen päin. ”Rakennuslupahakemuksesta on tehty kaksi valitusta. Ne tulee käsitellä, ennen kuin asiassa voidaan tehdän päätöstä”, luki Aleksi lehdestä. Voi hyvänen aika! Asiaa on puitu jo kohta kaksi vuotta, ihmetteli Aleksi. Edellisten valitusten kanssa kului melkein vuosi. Entä nyt?

On se kyllä harmi, sanoi Pirkko. Teidän tuotteillahan olisi kysyntää vaikka kuinka. Nyt olisi paras aika laajentaa. Mikä tässä oikein auttaa, jatkoi Pirkko vielä. Niin, sano muuta, huokasi Aleksi. Alan olla jo kypysynyt tähän vetkutteluun. Aivan kuin meille ei haluttaisikaan antaa mahdollisuutta menestyä parhaalla tavalla, totesi Aleksi vielä. Olisiko asia todella niin ikävästi, huokasi nyt vuorostaan Pirkko. Alan jo taipua siihen päätelmään, vastasi Aleksi.

Olisiko mitään, mitä minä voisin tehdä tässä asiassa, kysyi Pirkko. Auttaisiko puskaradion käyttö? Ei! totesi Aleksi. Se menisi, anteeksi vaan, helposti juoruilun puolelle. Silloin olisimme samanlaisia kuin epäilen meidän vastustajiemme olevan. Olisiko todella niin, että joku tahallaan haluaa estää firmaasi laajentumista? Ihmetteli Pirkko. Niin uskallan ajatella, vastasi Aleksi. Mutta lupaa, ettet kerro ajatuksistani eteenpäin. Hyvä on sanoi Pirkko. Enkö edes Jumalalle? Aleksi katsoi vaimoaan suu auki. Ai Jumalalle? No hänelle voit kertoa, vastasi Aleksi. Nyt minun täyty lähteä töihin. Pirkon jäätyä yksin hän hiljentyi keittiön pöydän ääressä ja otti esiin Raamatun. Hän etsi sieltä eilisen iltahartauden raamatunkohdan Roomalaiskirjeen luvusta kahdeksan. ” Jos Jumala on meidän puolellamme, kuka voi olla meitä vastaan?”

Herra, rukoili Pirkko. Näin sinä lupaat. Ehkä sinä vakuutat noilla sanoillasi meitä lapsiasi juuri pelastuksen varmuudesta. Kun Jeesus on puolellamme, kuka voi olla meitä vastaan? Mutta Herra, eikö omiesi pelastukseen kuulu myös jokapäiväisen elämän tarpeet? Etkö voisi ajaa Aleksin asiaa, jos näet sen oikeaksi? Voisitko suoda, että hänen yhtiönsä saa pian rakennusluvan uudelle hallille. Muuten Aleksi saattaa turhautua ja kun tunnen hänet pelkään, että hän silloin lopettaa koko firman. Silloin moni jää vaille työtä. Ja pelkään, että meille tulee eteen muutto muualle. Ja minä kun niin mielelläni asuisin täällä. Kuule Herra minua. Aamen.

Seuraavana päivänä Aleksi ja Pirkko olivat jälleen aamupalalla lukemassa päivän sanomalehteä. Kas, huomasi Pirkko. Taas asiaa sinun firmastasi. Ai mitä asiaa? kysyi Aleksi. Toinen valituksen tehneistä on perunut valituksensa, ja toinenkin harkitsee samaa. He näkevät paikkakuntamme työllisyyden edistämisen tärkeämmäksi kuin laajennuksen kenties aiheuttamat melu-ja hajuhaitat.

Oho! Huudahti Aleksi. Ja nyt minä ymmärrän! Todellakin, kunnallisvaalit lähestyvät! Jospa sittenkin saamme uuden hallin. Tämä oli hyvä uutinen!

Aleksin lähdettyä Pirkko piti jälleen oman aamuvartionsa. Luettuaan päivän tekstin Pirkko katsoi pitkään kohti taivasta ja sanoi sitten: Kiitos Jeesus!

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 8.4.2021

Säästäjä-sijoittaja

Aatu käveli vanhempiensa kanssa pankista kotiin. Hän oli avannut sinne tilin. Se oli hänen ensimmäinen tilinsä. Äiti ja isä olivat luvanneet sen hänelle lahjaksi kun hän täyttää 10 vuotta. Tilille he olivat tallettaneet valmiiksi 100 euroa. Nyt Aatu saisi tallettaa tilille lisää rahaa. Kolmen vuoden kuluttua hänelle avattaisiin oma sijoitustili, jossa rahat olisivat hajautettu eri osakesalkkuihin. Näin Aatu oppisi käytännön raha-asioiden hoitamista, ajattelivat hänen vanhempansa.

Aatu oli ylpeä säästötilistään. Hän kävi joka kuukausi lisäämässä sinne rahaa. Sitä hän sai viikkorahojen muodossa ja sukulaisilta syntymä-ja nimipäivänä. Aatu pyysi nyt kaikki lahjat rahana. Lisäksi Aatu keräsi pulloja ja teki pikku askareita joillekin naapureille. Puolen vuoden kuluttua Aatun tilillä oli jo 400 euroa ja kun oltiin vuoden päässä tilin avaamisesta, sen saldo liikkui 700 euron hujakoissa. Kolmetoista täyttäessään hän kävi vanhempiensa kanssa avaamassa luvatun sijoitustilin.

Sinne Aatu siirsi 1500 euroa. Sen jälkeen hän alkoi seurata pankin tiedotteita eri sijoitussalkkujen tuotoista. Aatun salkut tuottivat ensimmäisenä vuotena 5 % koron sijoitukselle. Vuoden kuluttua Aatu siirsi lisää rahaa salkkuihinsa, ja nyt niissä oli jo 2000 tuhannen euron verran rahaa kasvamassa korkoa. Aatu ja hänen vanhempansa olivat hyvin tyytyväisiä. Aatusta oli tullut entistäkin säästäväisempi, ja isä ja äiti arvelivat poikansa tulevan tällä menolla suursijoittajaksi.

Kun Aatu oli 16 vuoden ikäinen, hän löysi eräänä päivänä kadulta isokoisen lompakon. Oli ilta, eikä kukaan nähnyt, että Aatu poimi sen takkinsa taskuun. Kotona hän avasi tuon mustan lompakon ja vihelsi hiljaa. Oho, täällä on 15 000 euroa käteistä rahaa ja pankkikortti. Aatu meni nukkumaan ajatuksenaan viedä lompakko rahoineen seuraavana päivänä poliisilaitokselle.

Aamulla herättyään Aatu ei malttanut olla kurkistamatta löytökukkaroon. Sadan ja viidensadan ja viidenkymmenen euron rahoja suuri tukku. Setelit tuoksuivat niin kuin raha tuoksuu. Aatu päättikin panna kukkaron takaisin pöytälaatikkoon ja lähti kouluun. Iltapäivällä kotiin tultuaan hän otti lompakon uudelleen esiin. Hän pyöritteli seteleitä käsisään. Sitten hän laittoi ne suureen kirjekuoreen ja sen hän piilotti kirjoituspöytänsä jalustan alle.

Kukkaron hän otti mukaansa illalla ja lähti kaupungille. Hän oli sitonut kukkaroon painavan metallin palan. Satoi ja kaduilla oli hiljaista. Huomaamatta Aatu pudotti kukkaron maantiesillalta järveen. Sieltä sitä tuskin löydettäisiin. Aatu tuli kotiin märkänä ja vettä valuvana. Oletpas märkä, annahan takkisi niin vien sen kuivumaan pesuhuoneeseen, sanoi äiti. Aatu ärähti äidilleen ja sanoi osaavansa itse huolehtia vaatteistaan.

Aatun äiti hämmästyi. Hänen poikansa oli yleensä iloinen siitä että äiti auttoi tätä. Mikä on? Äiti ihmetteli itsekseen, mutta pysyi vaiti. Aatua jäi harmittamaan käytöksensä äitiään kohtaan. Mikä sai hänet suutahtamaan noin? Sitten kiukku Aatun mielessä nousi uudestaan. Hänen asiansa eivät kuuluneet enää äidille. Aamulla Aatu huomasi ärtymyksensä äitiä kohtaan olevan edelleen läsnä. Aatun oli vaikea mennä keittiöön syömään äidin valmistamaa aamupalaa. Hän kyräili eikä katsonut äitiään silmiin. Äiti seurasi ennen niin ystävällistä poikaansa kummissaan ja alakuloisena.

Oliko äiti jotenkin loukannut Aatua? Hänen piti jo kysyä sitä, mutta Aatu riensi pois. Sanoi olevan kiire kouluun. Äiti oli yhä hämmästyneempi ja katsoi keittiön seinässä olevaa kalenteria. Siihen oli merkitty perheen menot. Aatun koulun piti alkaa tänään vasta yhdeksältä. Äiti päätti soittaa kouluun ja tarkistaa asian. Niin hän tekikin. Tänään oli perjantai ja siivouspäivä.

Äiti oli nyt lomalla ja oli aikaa imuroimiseen. Hän päätti aloittaa yläkerrasta. Siellä viimeinen huone oli Aatun. Kun hän avasi huoneen oven, perheen kaksivuotias labradorinnoutaja Jekku porhalsi paikalle. Se heilutti häntäänsä ja kulki kuono maassa. Äkkiä se alko raapia Aatun kirjoituspöydän nurkkaa ja haukkui. Mikä sinun on Jekku? äiti ihmetteli. Mutta kun Jekku yhä vain vinkui ja raapi pöydänviertä, äiti päätti katsoa onko pöydän alla jotain erikoista. Silloin hän löysi kirjekuoren ja sieltä ison tukun rahaa.

Äiti oli vähällä pyörtyä. Mistä hänen poikansa oli voinut saada noin suuren summan käteistä rahaa? Miksi se oli piilotettu? Kun Aatu tuli kotiin koulusta, häntä vastassa olivat molemmat vanhemmat. Aatu, meillä on sinulle asiaa. No mitä sitten, vastasi Aatu töykeästi. Tuletko Aatu kanssamme yläkertaan. Aatu ei vielä aavistanut mitään, mutta kun vanhemmat menivät suoraan hänen huoneeseensa ja nostivat Aatun kirjoituspöydän paikaltaan, Aatu säikähti sydänjuuriaan myöten.

Hän oli paljastunut. Aatu, ovatko nuo rahat sinun? Aatu puri kieleensä. Hän huomasi aikoneensa kertoa isälleen ja äidilleen valheen, mutta viime hetkellä hän ymmärsi olevansa nyt tienristeyksessä. Valehtelu johtaisi uusiin valheisiin ja selittelyihin. Samalla paha olo, jota hän oli kokenut siitä saakka kun heitti lompakon sillalta, pahenisi entisestään. Aatu vastasi rehellisesti: rahat eivät ole minun. Kenenkä sitten, kysyivät vanhemmat? Löysin kadulta lompakon. Rahat olivat sieltä.

Aatu, varastitko sinä ne itsellesi? Aatun poskia kuumotti kun hän vastasi: kyllä minä varastin. Miksi ? Tarkoitukseni oli siirtää ne vähitellen sijoitustililleni, vastasi Aatu. Hänen vanhempansa katsoivat tosiaan epäuskoisen näköisinä. Heidän poikansako olisi talousrikollinen? Järkytys oli äidille niin suuri, että hän purskahti itkuun. Isä näytti haudanvakavalta. Aatu, miksi sinä ajattelit tehdä niin, että olisit vaurastunut ottamalla toisten omaisuutta itsellesi?

Vasta nyt Aatu päästi sisimpäänsä karun totuuden: hän oli kurja varas! Ja varkautensa hän oli koettanut kätkeä hävittämällä lompakon ja piilottamalla sieltä löytyneet rahat. Aatu sanoi: Olen pahoillani ja pyydän tekoani anteeksi. Ahneus sai minut valtaansa. Isä ja äiti näyttivät huojentuneilta. Totuuden myöntäminen on viisauden alku! Aatu, sanoi isä, anteeksipyyntösi on hyvä alku, mutta sen sinä olet velkaa rahojen omistajalle. Mutta miten löydän hänet? Kysyi Aatu. Oliko kukkarossa pankkikorttia tai muuta? kysyi isä. Oli, vastasi Aatu.

Lähdetään etsimään kukkaroa, sanoi isä. Otetaan kalavene ja naarataan, Aatun isä oli toimen mies. Häntä ei voinut pysäyttää. Pian isä ja poika olivat veneellä sillan alla. Naaraan tarttui monenlaista romua polkupyöristä lähtien mutta ei lompakkoa. Aatun isä laittoi kätensä ristiin ja huokasi itsekseen ja heitti naaran veteen jälleen kerran. Lompakko! Siellä oli tallella pankkikortti. Kukkaro kuivattiin ja rahojen kanssa se vietiin poliisiasemalle. Kukkaron kadottanut oli luvannut tuntuvan löytöpalkkion sen löytäjälle!

Vuosia myöhemmin Aatu muisteli tuota tapahtumasarjaa. Hän oli kiitollinen siitä, että hänen varkautensa oli paljastunut ja niin pian. Hän ymmärsi Jumalan armosta säästyneensä suurilta kärsimyksiltä ja pahalta.

Jumalalta ei voi salata mitään. Kaikki, mikä on luotu, on avointa ja alastonta hänelle, jolle meidän on tehtävä tili. Heprealaiskirje 4:13

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 7.4.2021

Rainer Bulgariassa (jatkoa edellisestä päivän saarnasta)

Rainer katseli ympärilleen aukealla tasangolla. Kauempana edessä näkyi rakennusten joukko. Kun hän ajoi lähemmäs kylää, paljastui niiden heikko kunto. Talojen seinät olivat joskus olleet valkoiset. Joissain taloissa oli tiilikatot. Katot olivat enimmäkseen moukkuisiksi vääntyneitä, ja osa tiilistä oli rikki. Joissain taloissa vesikatto oli tehty repaleisesta aaltopellistä. Kylän asukkaissa näkyi köyhyys. Paljon resuisia lapsia, osa ilman jalkineita. Heidän joukossaan liikkui vaatimattomasti pukeutuneita naisia. Yksi hevonen veti kumipyöräkärryjä, joihin oli lastattu polttopuita.

Rainer oli luvannut Suomessa kohtaamalleen romaninaiselle, että hän kävisi tämän luona Bulgariassa. Naisen antama osoite löytyisi tästä kylästä. Rainer oli saanut tuekseen suomalaisen bulgarian kieltä osaavan lähtystyöntekijän. Lähetti tervehti tapaamiaan kyläläisiä ja kysyi kuka on kylän päällikkö. Hänet ja Rainer ohjattiin erääseen pieneen taloon. Sieltä löytyi kylän vanhin. Lähetti esitti tälle heidän asiansa ja pyysi lupaa saada tavata heidän Suomessa kohtaamansa romaninaisen. Kylän päällikkö tuntui tietävän asian ja antoi heille luvan. Sitä ennen suomalaiset vieraat saivat nauttia kyläpäällikön ja hänen vaimonsa vieraanvaraisuudesta.

Pöytään tuotiin suuri teekannu, leivonnaisia ja makeisia. Aikaa kului tutustuessa ja vaihtaessa kuulumisia. Sitten Rainer ja lähetti sanoivat kohteliaasti näkemiin ja menivät pientä mökkiä kohti, joka oli aivan kylän laidalla. Sieltä he tapasivat etsimänsä naisen. Tämä tuli iloiseksi nähdessään vieraansa ja halasi naislähettiä ja kätteli Raineria. Heidän täytyi ehdottomasti astua naisen kotiin. Se oli yhden pienen huoneen kokoinen. Mutta vieraanvaraisuudesta ei puutunut mitään. Vieraille tarjottiin hyvää teetä, erilaisia piirakoita ja leivoksia. Sitten nainen otti esiin valokuva-albumin ja näytti sieltä kuvia sukulaisistaan. Heitä oli useita kymmeniä. Hänellä itsellään ei ollut lapsia, ja mies oli kuollut kauan sitten. Sen sijaan hänen viidellä sisaruksellaan oli suuret perheet.

Kun tuli ilta, Rainer kantoi farmariautostaan ulos äänentoistolaitteet ja kaksi valonheitintä. Virtaa varten hänellä oli agregaatti. Sitä tarvittiinkin, kun julistustilaisuus alkoi. Suomalainen lähetti oli kutsunut puhujaksi paikallisen romanijulistajan, jonka hän tunsi entuudestaan. Tilaisuus kokosi suuren joukon kylän asukkaita, ja saarnaaja piti pitkän ja koskettavan puheen. Sen päätteeksi hän esitti kutsun: Se, jota Jeesus on tänä iltana koskettanut, tulkoon tänne eteen, niin hänen puolestaan rukoillaan pelastusrukous. Joitain ihmisiä tuli rukoiltavaksi. Rukouksen jälkeen pastori antoi uusille Jumalan lapsille ohjeita hengelliseen kasvuuun ja sanoi, että kylään perustettaisiin heitä varten raamattupiiri. Hän tulisi sinne opettamaan heitä.

Tilaisuudessa laulettiin useita lauluja. Rainer ihaili kylän asukkaiden kauniita, soinnukkaita ääniä ja taitavaa säestystä kitaralla. Rainer sai myös tilaisuuden tervehtiä kyläläisiä ja pitää heille lähetin tulkitsemana puheen. Siinä hän jatkoi paikallisen julistajan sanomaa Jeesuksesta ja otti esiin kohdan Jesajan kirjan luvusta 53: ”Hän otti kantaakseen monien synnit, hän pyysi pahantekijöilleen armoa.”

Rainer puhui: Tässä profeetta kertoo etukäteen Jeesuksesta, joka oli tulossa maailmaan. Kun aika täyttyi, Jumala tuli taivaasta ihmiseksi. Hän syntyi köyhään puusepän perheeseen. Hänestäkin tuli puuseppä. Kun hän kasvoi aikuiseksi, hän alkoi opettaa ja parantaa sairaita. Hänet ristiinnaulittiin, syytön meidän sijastamme, että me saisimme kaikki syntimme anteeksi. Kun Jeesus nousi kuolleista kolmantena päivänä, hän voitti kuoleman. Myös saatanan vallat hän kukisti.

Tässä vaiheessa eräs kyläläinen tuli Rainerin luo ja pyysi tätä rukoilemaan, että paha henki lähtisi pois hänen äidistään. Rainer kysyi suomalaiselta lähetiltä neuvoa. Lähetti nyökkäsi. Pian he astuivat lähes pimeään rakennukseen. Sytytettiin kynttilä. Pedillä makasi vanha nainen. Lähetti kysyi tältä onko hän sairas. Nainen nyökkäsi. Saammeko rukoilla puolestasi. Lapsesi pyysi meitä rukoilemaan. Nainen nyökkäsi. Haluatko ottaa Jeesuksen vastaan Vapahtajaksesi, kysyi Rainer naiselta. Tämä nyökkäsi jälleen. Rainer ja lähetti rukolivat. He näkivät huoneen hämärässä miten naisen ilme kirkastui ja hän huokasi syvään. Sitten hän nousi istumaan vuoteessa. Kyläläisen äiti itki ja iloitsi yhtä aikaa. Olen vapaa! Olen vapaa! Kiitos Jeesus!

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 6.4.2021

Romanin elämää

Helsingin kolera-altaan vieressä oli kyykistyneenä romaninainen. Hänellä oli edessään pieni kuva Jeesuksesta ja toivotus Jumalan siunauksesta. Selvästikin nainen pyysi rahaa. Suomen kieltä hän ei osannut. Sen kertoi avustuspyyntölappu kuvan vieressä. Mitä tehdä, mietti Rainer, joka sattui huomaamaan naisen. Vaistomaisesti hän ajatteli onko hänen lompakossaan käteistä. Omatunto kehotti auttamaan. Mutta sitten Rainer muisti, mitä romanikerjäläisistä oli sanottu lehdessä. He ovat usein rikollisen organisaation renkejä, jotka eivät saa pitää keräämiään rahoja, vaan joutuvat antamaan ne isännälleen. Rainer käveli pois.

Kuukausi myöhemmin Rainer oli Tampereella työmatkalla. Yhdessä kadunkulmassa kyykötti romanin näköinen nainen. Rainer ajatteli vaihtaa kadun toiselle puolelle ja kiertää naisen kaukaa. Hän kuitenkin päätti pitää kulkusuuntansa ja sivuutti tummatukkaisen vanhahkon naisen nopeasti. Rainer ehti kuitenkin tunnistaa hänet. Sama nainen kuin Helsingissä. Aavistuksenomainen ahdistuksen häivähdys kävi Rainerin sydämessä, mutta hän karisti sen pois ja käveli eteenpäin.

Parin viikon kuluttua Rainer oli tulossa sunnuntaina kotiseurakuntansa kirkosta. Hän hätkähti nähdessään tutun näköisen romaninaisen seisovan kukkavihkon kanssa kirkon pysäköintialueella. Hänellä oli kädessään kukkien lisäksi lappu: Lapseni on sairas. Osta yksi ruusu, hinta 10 euroa. Rainer kääntyi ja etsi poistuvien kirkkovieraitten joukosta erään tuttunsa. Tämä nainen oli ollut lähetystyössä Bulgariassa ja osasi romanian kieltä. Rainer pyysi tuttuaaan jututtamaan kukkia kauppaavaa romaninaista.

Tämä hämmästyi kuullessaan omaa äidinkieltään. Romaninainen katsoi ympärilleen. Sitten hän rauhoittui. Mitä katsoit niin pelokkaan näköisenä? Kysyi suomalainen lähetti naiselta. Tämä oli ensin hiljaa mutta vastasi sitten: katsoin onko hakijani jo tullut. Oletko hänen palveluksessaan, kysyi lähetti naiselta. Taas romani empi ennen kuin vastasi: Olen. Pelkään hänen lyövän minua jos hän näkee minun jääneen keskustelemaan jonkun kanssa. En saisi kertoa mitään, vain myydä kukkia.

Kuka saa rahat kukista? Kysyi nyt Rainer. Hakijani saa kaiken, vastasi romani. Entä millä sinä itse tulet toimeen? Hän maksaa minulle palkan. Kuinka suuri se on? Kysyi Rainer. En saisi kertoa sitä. Mutta jos lupaatte, ettette kerro sitä kenellekään, voin paljastaa sen teille. Suomalaiset lupasivat. Se on noin 50-100 euroa kuukaudessa. Lisäksi hän antaa minulle ruokaa ja vaatteita. Voi hyvänen aika! Ihmetteli Rainer. Sinähän keräät kuukaudessa luultavasti moninkertaisen summan rahaa. Romaninainen nyökkäsi. Oletko vielä pitkään meidän kaupungissamme. Tämän viikon, vastasi nainen. Lähetti kirjoitti lapulle osoitteen ja päivämäärän. Tule tuonne paikkaan. Siellä kokoontuu seurakuntamme naistenpiiri. Voisimme jutella lisää. Ehkä voimme jotenkin auttaa sinua. Romaninainen nyökkäsi.

Rainer halusi saada tietää lisää Romanian romanien tilanteesta ja pyysi lähettiä kävelemään kanssaan läheiseen rauhalliseen puistoon. Lähetti kertoi suurimman osan Romanian romaneista elävän suuressa köyhyydessä, josta ei Suomessa voisi aavistaakaan. Lähetti näytti kännykästään kuvia hökkeleistä ja likaisista lapsista niiden edessä. Yhteiskunta on halveksinut siellä romaneita sukupolvesta toiseen. Ei koulutusta, ei kunnollisia ammatteja, ei työtä, ei tuloja. Siksi moni romani on ajautunut rikollisten joukkioiden käyttämiksi katukerjääjiksi. Lähetti ja Rainer keskustelivat vielä hyvän aikaa. Ajaessaan autollaan kotia kohti Rainer pohti noiden ihmispoloisten tilannetta. Se näytti toivottomalta. Yksin Jumalan puuttuminen asioihin voisi heitä auttaa.

Keskiviikko koitti. Naistenpiiri kokoontui. Hän oli pyytänyt piiriin Rainerinkin. Heitä vähän jännitti tulisiko romaninainen piiriin. Oliko tämä puhunut edes totta sanan sanaa? Yllätys oli iloinen, kun nainen tuli. Lähetti kertoi piiriläisille kuka vieras oli. Hänet toivotettiin sydämellisesti tervetulleiksi piiriin. Lähettinainen tulkkasi illassa keskustelua romanin ja piiriläisten välillä. Ilta oli lämminhenkinen. Kun piiri oli päättymässä, romaninainen otti mukanaan olevasta laukusta kimpun ruusuja kauppasi niitä piiriläisille. Rainer harmistui, mutta lähetti veti hänet syrjään ja kertoi, ettei nainen olisi muuten saanut isännältään lupaa tulla piiriin. Rainer huokasi ja osti romanilta viisi ruusua. Hän antoi naiselle myös postikortin, johon hän oli pyytänyt lähettiä kääntämään romanian kielelle jakeen Jobin kirjan luvusta viisi: ”Alhaiset hän korottaa, murheiset saavat pelastuksen riemun.”

Rainer kysyi vielä romanilta tämän osoitetta Bulgariassa. Ehkä hän jonain päivänä saapuisi tätä tervehtimään. Romani antoi jonkin osoitteen ja kiitti ja lähti. Sama auto, jonka Rainer oli nähnyt ottavan romanin kyytiin kirkon luona, odotti tätä seurakuntakodin pihalla. Kun muut olivat jo lähteneet, Rainer kysyi lähetiltä vielä tämän mielipidettä korttiin haluamastaan Jobin kirjan kohdasta. Se on lohduttava Jumalan sana, vastasi lähetti ja huokasi. Miksi huokaat, kysyi Rainer lähetiltä. Minä vain huokasin, vastasi lähetti.

Rainer huomasi joutuneensa toiseen todellisuuteen kristittynä. Olla myös sanan tekijä, eikä vain sen kuulija. Seuraavan sunnuntain jumalanpalveluksessa hän pyysi Jumalalta siihen voimaa ja viisautta.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 5.4.2021 (Julkaistu ensimmäisen kerran noin 11 vuotta sitten)

HYVÄNTAHTOINEN KUNINGAS

Olipa kerran kuningas, joka päätti ilahduttaa kansaansa, jonka hän näki elävän usein ankarissa olosuhteissa nälän ja tautien ollessa tuttu vieras monessa kodissa. Kuningas sääti lain, jonka mukaan jokainen, joka vain tahtoi, sai muuttaa ilmaiseksi hänen parhaille mailleen rakennettavaan kylään, josta ei tulisi puuttumaan leipää eikä mitään muutakaan siitä mitä elämiseen ja terveyteen tarvittaisiin, ja jossa jokaisella perheellä olisi tilava talo ja vielä saunakin lammen rannalla.

Kuninkaan säätämä laki luettiin valtakunnan jokaisessa kaupungissa tiedoksi kaikille. Hallitsijaodotti innoissaan lähettiläidensä paluuta kuullakseen mitä uudesta laista ajateltiin. Kaikkien lain kuuluttajien palattua kuningas kutsui heidät luokseen. ” Olkaa hyvät, kuka haluaa kertoa ensimmäisenä? ” kysyi kuningas.

Salissa tuli aivan hiljaista. Kun hiljaisuus vain jatkui ja jatkui, niin viimein kuningas määräsi: ”Pääkaupungin lähettiläs kertokoon ensimmäisenä.” ” Majesteetti, aloitti lähettiläs, ehkä on vieläliian aikaista sanoa mitään varmaa. Voi hyvinkin olla, että.... ” Lähettiläs puhui kiertäen jakaartaen , eikä hänen sanoistaan päässyt selville mitä hän oikein tarkoitti.

Muutkin lähettiläät antoivat moniselitteisen vastauksen. Kuningas, joka tunsi hyvin kaikki lähettiläänsä, arvasi ettei kaikki ollut mennyt niin kuin hän oli toivonut. ” Puhukaa suoraan, eihän teidän äskeisistä sanoistanne ota kukaan selvää, ” sanoi kuningas.

Silloin pääkaupungin lähettiläs avasi suunsa ja lausui: ” Hyvä on, majesteetti, mutta te ettevälttämättä pidä kuulemastanne. Torille oli kokoontunut lähes koko kaupungin väki. Lopetettuani lain lukemisen tori täyttyi puheensorinasta. Kuului epäileviä ääniä, sellaisia, että tämän täytyy olla ansa, jolla kuningas aikoo kietoa kansansa orjuuteen, lupaa hyvää ja panee köyhän kirjoittamaan nimensä sopimukseen jossa tämä huomaamattaan myy itsensä orjaksi.

Joku taas sanoi että kylä on metku, jolla hyväosaisille annetaan lisää köyhien kustannuksella. Monet epäilivät koko asian todenperäisyyttä. Se tuntui liian hyvältä ollakseen totta. Muidenkin kaupunkien lähettiläät ketoivat samankaltaisia viestejä.

Listoihin, joihin muuttoon halukkaat saivat kirjoittaa nimensä, oli kertynyt koko valtakunnasta vai seitsemän nimeä. ” Vain seitsemän perhettä! ” huokasi kuningas. ” Onko uusi lakini teistä, hyvät lähettilääni niin huono? ” ” Majesteetti, laki on hyvä, mutta ankaraan elämään tottuneen on vaikea ottaa vastaan niin paljon hyvää. Hän ei usko sitä todeksi,” vastasi pääkaupungin lähettiläs. Samaa vakuuttivat toisetkin lähettiläät.

Kuningas päätti silti pitää lain voimassa niiden seitsemän tähden , jotka olivat siihen uskoneet.Hän rakennutti upealle paikalle viljavan jokilaakson lehtipuiseen rinteeseen seitsemän kaunista taloa sekä upeita puistoja ja hedelmätarhoja. Vilja lainehti jokea reunustavilla pelloilla. Jokaiseen taloon kuului toden totta oma saunakin kirkasvetisen lammen rannalla.

Kylässä oli myös koulu ja kauppapuoti, josta sai edullisesti kaikkea mitä kodeissa ja elämisesssä yleensä tarvittiin. Oma sairaalakin kylässä oli. Kaikki oli valtakunnan parhaiden arkkitehtien suunnittelemaa ja etevimpien rakentajien toteuttamaa. Kylään muuttaneet perheet olivat aivan ihastuksissaan. Nyt heiltä ei puuttunut mitään, ja lain mukaan he ja heidän lapsensa saivat asua kylässä niin pitkään kuin halusivat, vaikka loppuelämänsä.

Kun kylän asukkaita kävi muualla valtakunnassa heitä kysyttiin millaisessa orjuudessa he oikein elivät. Vaikka asukkaat kuinka vakuuttivat muille kylän erinomaisuutta ja ihanuutta, ei heitä uskottu, vaan heidän väitettiin sanovan niin peläten henkensä menettämistä. Jotkut sanoivat kylän asukkaiden olevan kuninkaan lahjomia jotta tämän kannatus lisääntyisi.

Siitä huolimatta että kylän asukkaat pyysivät tapaamiaan ihmisiä itse tulemaan ja katsomaan, nämä kieltäytyivät joitain harvoja lukuun ottamatta. Pelättiin näet leimautumista kylän ja sen väen ystäviksi ja joutumista pilkatuksi kylän asukkaiden lailla. Sen sijaan niistä harvoista, jotka lähtivät kylään tutustumaan, useimmat jäivät siltä seisomalta sinne asumaan. Heistä kansalla oli tapana puhua höyrähtäneinä tai suden suuhun joutuneina.

Kuningas oli ihmeissään kansansa suhtautumisesta ihanaan kylään ja sen asukkaisiin, mutta minkä hän sille mahtoi. Mielessään hän suri kansansa kovasydämisyyttä, mutta myös sydämessään iloitsi niistä, jotka olivat uskoneet hänen hyvään lakiinsa ja päätökseensä.

Rakas taivaan Isä, suo ettemme epäilisi hyviä lahjojasi, jokapäiväistä osallisuutta kaikesta huolenpidostasi ja syntien anteeksisaamisesta Jeesuksessa Kristuksessa. Suo meille uskoa ja rohkeutta ottaa lahjasi iloiten vastaan.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 4.4.2021

Taavetin huoli

Taavetti oli ollut koulussa uskontotunnilla. Pääsiäinen oli lähestymässä ja tunnin aiheena oli Jeesuksen ylösnouseminen kuolleista. Opettaja oli käynyt luokan kanssa läpi raamatunkertomuksen Jeesuksen ristintiestä pääsiäisiaamuun saakka.

Kotimatkalla koulusta Taavetin luokkakaveri Kalevi loihe lausumaan hänelle: Iskä sanoo ettei kukaan elä kun on kuollut. Niin sanon minäkin. Pötypuhetta puhui opettaja. Taavetti kuunteli hiljaa, ja sanoi sitten: Minun isäni uskoo ylösnousemukseen ja niin uskon minäkin. Höpöhöpö... huusi Kalevi kääntyessään tieltä kohti kotiaan.

Taavetti oli kotona hiljainen. Mitä mietit, Taavetti? kysyi äiti. No kun Kalevi sanoi ettei usko Jeesuksen nousseen kuolleista eikä hänen isänsäkään usko. Niin, kaikki eivät usko, sanoi siihen äiti. Mutta ei se estä sinun isääsi eikä sinua uskomasta. Taavetti oli vaiti. Äiti vaistosi pojallaan olevan vielä jotain mielessään ja kysyi: vaivaako sinua vielä joku asia? No se, että onko Jeesus todella noussut kuolleista. Onko se totta vai ei? Mitä jos juttelisit vielä siitä isäsi kanssa, sanoi äiti.

Taavetin isä oli tullut töistä ja auttoi äitiä pääsiäisherkkujen leipomisessa. Taavetti hinautui isänsä lähelle. Isä hiukan sitä ihmetteli, Taavetti kun yleensä mieluummin puuhasi jotain ulkona.Silloin äiti pyysi Taavettia hakemaan kaupasta vielä maitorahkaa piirakkaa varten. Taavetin lähdettyä äiti kertoi miehelleen Taavetin huolen.

Kun leipomiset oli leivottu, isä pyysi Taavettia kanssaan etsimään pajunkissoja. Vieläkö siellä näkee, ilta pimenee kohta, epäili Taavetti. Minä tiedän hyvän paikan, sanoi isä. Samalla kun he katkoivat oksia maljakkoa varten, isä kysyi miksi Taavetti oli ollut niin vakavan näköinen koko illan. Taavetti kertoi huolensa siitä, olivatko Pääsiäisen tapahtumat totta. Mikä on saanut sinut niitä epäilemään, kysyi isä. Taavetti kertoi.

Usko on merkillinen asia, sanoi isä. Uskotko sinä Taavetti, että rakastat äitiä ja meidän koko perhettä. Totta kai, tokaisi Taavetti. Enkä vain usko, minä tiedän että rakastan. Mistä sinä sen tiedät, kysyi isä. Taavetti kallisti päätään, mietti ja sanoi: minä vain tiedän sen sydämessäni. Uskotko sinä, että minä rakastan äitiä? Uskon tietysti, vastasi Taavetti.

Mikä saa sinut uskomaan että rakastan? kysyi isä. Se, että näen sinun olevan hyvä äitiä kohtaan ja äiti halaa sinua ja hymyilee sinulle, sinä autat aina äitiä ja sanot hänelle hyviä sanoja, vastasi Taavetti. Hyvin vastattu, sanoi isä. Sinä uskot, koska näet siitä kertovia tekoja.

Voisitko ajatella, että saisit nähdä Jeesuksen tekoja, jotka vakuuttaisivat sinua siitä, että Jeesus elää? Mitä ne sellaiset teot olisivat, ihmetteli Taavetti. Isä vastasi: jos näkisit miten Jeesus johdattaa sinua ja vastaa rukouksiisi. Oletko milloin viimeksi rukoillut häntä? Enpä ole nyt tullut rukoilleeksi, vastasi Taavetti.

Mitä jos rukoiltaisiin Jeesusta kertomaan sinulle, että hän elää. Rukoillaan vaan, vastasi Taavetti. Taavetti ja isä rukoilivat. Rukouksen päätyttyä Taavetti oli tyytyväinen. Kun sitten pääsiäisaamu koitti, Taavetti riensi iloisena isänsä luo ja sanoi: iskä, näin yöllä unta. Jeesus tuli luokseni ja hymyilli minulle! Hän sanoi myös, että onnellisia ovat ne, jotka uskovat häneen vaikka eivät nyt näe häntä.

Se oli ihmeellinen uni, vastasi isä. Minäpä katson, mikä on Päivän Tunnussana tälle päivälle. Isä luki:  Jeesus sanoo: "Minä elän ja tekin tulette elämään." Johannes 14:19

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 3-4-2021

Retki tunturissa.

Lasse oli saanut luettua kirjan biologian kokeisiin. Lukiossa oli enemmän työtä kuin yläasteella.  Sen Lasse oli huomannut. Ainakin hänellä, koska hän oli valinnut itselleen useita kursseja yli minimivaatimusten. Mutta koeviikon jälkeen helpottaisi joksikin aikaa. Olisi edessä pääsiäisloma ja matka Lappiin hiihtämään.

Lasse katseli auton ikkunasta lumista ohi kiitävää maisemaa. Oltiin jo Lapin portilla. Näkymä oli muuttunut avaraksi ja pian alkaisi erottua tunturien ääriviivoja. Isä oli ajanut lähes yhtä mittaa kahdeksan tuntia.Oli pysähdytty vain pikaisesti pakollisille tauoille. Se oli kannattanut. Matka oli joutunut nopeammin niin.

Lasse kiinnitti sukset jalkaansa jä lähti isänsä kanssa ladulle. Se oli hyvässä kunnossa. Lumi oli sopivan rakeista ja pitävää ja kuitenkin luisto suksen alla hyvä. Oli todella nautinto sivakoida reipasta tahtia upeissa maisemissa. Tämä oli jotain. Ihan eri juttu kuin joku viikon matka etelän maille. Latu oli kartan mukaan 30 kilometrin pituinen. Se oli sopiva matka.

Auriko paistoi ja latu kiemurteli ensin metsäisemmässä maastossa kohoten sitten kohti tunturin rinnettä. Isä ehdotti pientä poikkeamista ladulta ja kiipeämistä aivan tunturin laelle. Sehän sopi Lasselle. Ja kannatti kiivetä. Huipulta oli huikaiseva näkymä ympäröivään talviseen luontoon. Nyt juodaan kahvit! Niin tehtiin ja pian termospullo oli avattu. Maistuipa hyvältä pienen voileivän kanssa.

Sitten tunturin rinnettä alas. Oli alkanut tuulla ja irtolumi pöllysi tunturin rinteessä. Pian Lasse ja isä olivat takaisin puiden luona. Hiihdettiin. Hiihdettiin. Sitten isä pysähtyi. Kartan mukaan ladun olisi pitänyr haarautua jo takaisin lähtöpistettä kohti. Mutta latu jatkui suorana yksinäisenä viivana aina vain eteenpäin. Hiiidettiin tovi. Sitten isä joutui tunnustamaan, ettei tiennyt missä he olivat.

Ladulla, mutta millä ladulla ja missä kohtaa? Pakkanen alkoi selvästi kiristyä ja aurinko kääntyi laskusuuntaan.  Lassea ja isää alkoi paleltaa. Viimein edessä näkyi jotain toivoa herättävää. Hirsinen mökki, jonka piipusta nousi savua. Pian Lasse ja isänsä astuivat sisään mökin ovasta. He tapasivat penkillä istumassa harmaapartaisen miehen. Tämä tervehti heitä ja he häntä.

Mies näytti kartalta missä maja oli. Se oli kymmenen kilometriä kauempana kuin aiottu kääntökohta takaisin leirikeskukselle. Takaisin sinne olisi tästä siis 25 kilometriä. Voihan rähmä, sanoi Lassen isä. Miten tässä näin kävi? Olisiko tuuli peittänyt omat jälkemme ja siksi erehdyimme? arveli Lasse.  Saanko sanoa jotain, kysyi harmapartainen mies. Ole hyvä. Henkilökohtaisesti en usko sattumaan. Sillä, että olette nyt täällä, on tarkoitus.

Miten voit sanoa noin ja olla siitä varma? kysyi Lassen isä. Voin kertoa oman osuuteni, vastasi mies. Jumala puhui minulle tänä aamuna ja kehoitti minua tulemaan tänne. Hän sanoi että tapaisin täällä kaksi ihmistä, isän ja pojan, joilla on mielessään kysymys. Lasse ja isäsä katsoivat toisiaan. Mies jatkoi. Jumala kertoi minulle myös nimenne. Sinä olet Lasse Virta, ja tässä on isäsi  Reino Virta.

Isän ja pojan ilmeet vaihtuivat hämmentyneiksi. Ja mikähän on kysymyksemme? he sanoivat. Se on: Mikä on elämän tarkoitus? Sinä Lasse olet hyvä oppilas ja olet painanut mieleesi kaiken mitä sinulle on opetettu. Uskot sen mukaisesti nyt evoluutioon. Siinä on vain yksi ongelma. Sen mukaan kaikki on saanut alkunsa sattumasta. Niinpä elämällä ei ole siksi todellista tarkoitusta, ja kaikki päättyy kuolemaan ja tyhjiinraukeamiseen.

Ja sinä Reino, olet menestyvä liikemies, joka olet menettänyt kuolemalle rakkaan puolisosi Ainon. Siksi koet yksinäisyyttä ja elämäsi suunta on nyt kadoksissa. Onko näin? kysyi mies.  Oli hetken hiljaista. Sitten Lasse sanoi: olet oikeassa minun suhteeni. Ja minun, lisäsi nyt Lassen isä. Jumalalla on teille viesti.Hän rakastaa teitä ja tahtoo näyttää teille suunnan. Sinä Lasse muistat rippikoulussa saamasi muistolauseen. Ole hyvä ja sanotko sen nyt ääneen. Lasse lausui: Jeesus sanoo: " Minä olen tie, totuus ja elämä."

Oikein, vastasi mies. Siinä on vastaus teille molemmille. Itse annan teille, Lapin kauniissa luonnossa viihtyville yhteisen muistolauseen Psalmista 105:  "Hän on Herra, meidän Jumalamme, hänen valtansa ulottuu yli koko maanpiirin." Lasse ja hänen isänsä olivat kuunnelleet hiljaa miehen sanoja. Niissä oli jotain hyvin lämmintä, ja jotain hyvin vakuuttavaa. Mies jatkoi vielä: Että te olisitte varmoja Jumalan viestistä teille, annan teille vielä ohjeen. Lähtekää nyt hiihtämään takaisin päin latua jota tulitte.  Viidentoista minuutin kuluttua olette takaisin leirikeskuksessa, josta aamulla lähditte. Jääkää Jumalan haltuun.

Lasse ja hänen isänsä hyvästelivät miehen ja tekivät jostain syystä hänen neuvonsa mukaan. Ja kun viisitoista minuuttia oli kulunut, he näkivät edessään valoja. Leirikeskus! Pihalla oli etsijöitä kokoontunut lähteäkseen tavoittamaan heitä. Huoli kadonneista hiihtäjistä vaihtui kohtaamisen ilojuhlaksi.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 2.4.2021 (Jatkoa 1.4.2021 Päivän saarnaan)

Kristus on meidän rauhamme. Efesolaiskirje 2:14

Danielin taistelu

Daniel makasi maassa harmaan kivisen kirkon oviaukossa, puoliksi sisällä, puoliksi ulkona. Verta valui kirkkosalin lattialle hänen päästään olevasta ruhjeesta. Myrskyävän tuulen puhallus vinkui kirkon oven kulmassa ja kellotornin portaikossa. Siihen Daniel havahtui horteesta, johon hän oli vajonnut väsymyksen ja iskun tainnuttamana. Hän nosti päätään. Sitä kivisti hirvittävästi. Danielin silmissä välkehti kipinöivä kipu kun hän väkisin koetti ponnistautua liikkeelle.

Viimein se onnistui. Hänen jalkineistaan kuului raahaavaa ääntä hänen koettaessaan kontata kohti kirkon alttaria. Daniel oli kylmissään ja hänen vaatteensa riekaleina. Lämmittämättömän kirkon harmaista kivistä tehty lattia hohti jäätävää martoa häntä kohti. Pian se saavutti hänen kämmenensä, sitten jalkansa ja valui niiden kautta koko hänen kehoonsa turruttaen sen kohmeeseen. Daniel ei voinut enää liikkua. Hän alkoi vapista. Sitten hän oksensi. Vaikka ei ollut mitä vatsa olisi voinut työntää ulos, hän sylki suustaan karvasta sappea. Suuta kirveli ja hän yski. Äkkiä hän romahti liikkumattomaksi kirkon käytävälle.

Danielin saapumista ja taistelua kirkon käytävällä oli seurannut hänen huomaamattaan ruskeaan villaiseen sadeviittaan pukeutunut pappi. Tämä vaistosi kirkkoon ryömien nousseen miehen kamppailevan Jumalansa kanssa. Sen näki hänen ilmeestään, joka oli kiristynyt ja pingottunut kasvoille kuin jousen jänne, valmiina sinkoamaan nuolia Jumalan päälle Pappi muisteli omaa kamppailuaan Jumalan kanssa, ja samastui Danieliin. Daniel oli päässyt melkein perille, Jumalan huoneen kynnykselle. Vieläkö tämä mies nousisi ja koettaisi päästä alttarille saakka? Siellä olisivat vielä yhdet portaat ennen lepopaikkaa Herran pöydän luona.

Pappi antoi Danielin käyttää kaikki voimansa rippeetkin, ennen kuin lähestyi tätä. Niin pappi teki, vaikka oli tuskallista katsoakin tätä miestä verissään ja loppuun nääntyneenä. Mutta miehen taistelu ei saisi jäädä kesken. Jos pappi tulisi auttamaan liian aikaisin, tämän taistelu jäisi ratkeamatta. Pappi ymmärsi tulijan kokeneen suuria kärsimyksiä ilman omaa syytään. Siksi ne olivat katkeroittaneet hänet. Nyt hän oli tulossa Jumalan luo vaatimaan hyvitystä. Pappi muisti miten hän itse oli ollut kauan sitten samanlaisessa tilassa.

Kun Daniel ei enää noussut kirkon kiviseltä käytävältä, pappi käveli hänen luokseen mukanaan astiassa vettä ja kädessään leipää. Pappi valeli vedellä Danielin päätä ja laittoi veteen kastetun sienen tämän suun eteen. Ensin näytti siltä, ettei tämä reagoisi siihen. Jonkun ajan kuluttua Daniel kuitenkin raotti silmiään, jotka olivat tulehtuneet väsymyksestä ja tuulesta punaisiksi. Hän joi vettä. Kun hän sai leipää syödäkseen, Daniel vähän kerrassaan virkistyi. Hän nousi istumaan.

Pappi toi Danielille lämpimän viitan. Sitten hän kysyi Danielilta, haluaisiko tämä vielä yrittää päästä yksin alttarin luo. Daniel koetti nousta, mutta romahti alas. Hänen polvensa eivät enää kantaneet. Daniel antoi papin auttaa itsensä ylös ja taluttaa hitaasti alttarin luo. Siihen, alttariportaikon eteen hän halusi laskeutua polvilleen, mutta siitä ei tullut mitään. Hän parahti tuskasta koettaessaan fehdä niin. Hän antoi papin jälleen auttaa itseään. Pappi sai viedyksi Danielin penkin luo. Siinä tämä kykeni vaivoin istumaan.

Daniel istui pitkään hiljaa katsellen alttarin takana olevaa suurikokoista krusifiksia. Ristiinnaulittu Jeesus Kristus tuntui katsovan tuskan täyttämillä silmillään suoraan häneen. Kauan he katsoivat toisiaan silmiin. Danielin silmiin kohosi kyyneleitä. Ensin yksi, sitten toinen. Daniel vapisi nyyhkytyksistä. Ne kumpusivat syvältä hänen sisimmästään. Tuskaa, kuoleman tuskaa. Daniel itki suunntatonta suruaan. Hän näki silmiensä edessä hukkuvan vaimonsa ja lapsensa. Heidän avunhuutonsa meren myrskyssä kaikuivat Danielin korvissa. Hän tunsi kädessään vaimonsa kädenpuristuksen, kun Daniel koetti kannatella häntä laivasta irronneesta parrusta kiinni pitäen.Daniel näki lastensa kamppailevan yskien vettä suustaan pysyäkseen pinnalla. Hän näki miten nämä yksi toisens jälkeen painuivat pinnan alle. Kaikki tämä liukui hänen silmiensä editse. Danielin kyynelillä ei tuntunut olevan loppua.

Pappi istui hänen lähellään hiljaa jonkun kyynärän päässä. Hän rukoili sydämessään Danielin puolesta tämän sydämen taakkojen purkautuessa. Suunnattoman suuri ahdistus, viha ja tuska, jota tämä oli kantanut sydämessään noista tapahtumista lähtien suli ja virtasi ulos Danelin sielusta. Viimein hän rauhottui. Pappi tuli hänen luokseen. Daniel pyysi pappia taluttamaan hänet alttarin luo. Vaivoin Daniel sai kavuttua alttarin portaat. Sitten hän rojahti parhahtaen alttarin polvistumistyynylle. Pappi kysyi halusiko Daniel nauttia Herran Pyhän Ehtoollisen. Daniel nyökkäsi.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 1.4.2021

Danielin epätoivo

Daniel raahautui portaita hitaasti ylöspäin. Hänen veriset polvensa jättivät punaisen jäljen jokaiseen kiviseen askelmaan, jolle hän sai vaivoin kohotettua itsensä. Daniel oli saapunut tähän paikkaan täynnä tuskaa, ahdistusta ja epätoivoa. Hän halusi vihdoinkin vastauksen, vastauksia. Hänen elämänsä oli vääristynyt. Hänen kohtalonsa suunta oli kadonnut. Kuka hän oli, sitäkään ei enää tunnistanut. Mutta kenelle hän sitä valittaisi?

Daniel pysähtyi toivottomalta näkyvässä yrityksessään. Häntä heikotti. Viimeinenkin leivänpala, joka hänellä oli ollut mukanaan, oli syöty jo eilen. Viini leilistä oli lopussa. Kulunut, likainen ja repeillyt viitta ei auttanut pitämään häntä lämpimänä. Kylmä, piinaava tuuli kävi viimana hänen ylitseen . Se piiskasi viitan liepeitä ja iskivät ne välillä Danielin kasvoille. Kuin kohtalon iskuja, korvapuusteja, jotka saivat hänen korvansa soimaan.

Daniel kohotti väsynyttä päätään, joka oli painunut lähes kiinni harmaaseen, rosopintaiseen askelmaan. Hän katsoi alas, ja häntä huimasi. Vihainen meri kuohui vaahtona kaukana hänen alapuolellaan. Yksinäinen lintu kiisi taivaalla myrskyn voimasta kuin nuoli eteenpäin. Kaikki nuo sadat portaat, jotka hän oli kiivennyt. Ne olivat imeneet hänen hauraat voimansa. Kiukku ja viha, joka oli kalvanut hänen sisintään matkalle lähtiessä, olivat murentuneet ja pudonneet kuin pienet, teräväreunaiset kivet kallioon hakattujen muinaisten askelmien päälle.

Meri oli vienyt hänen perheensä. Vain hän oli jäänyt henkiin laivan murskaantunessa karille viisi vuotta sitten. Meren kuohut olivat nielleet hänen rakkaan vaimonsa ja viisi lastaan. Miksi? Daniel oli koettanut elää elämänsä Jumalaa peläten. Hän oli jakanut omastaan köyhille. Hän ei ollut kiskonut lainaamastaaan rahasta korkoa. Vaikka Daniel oli rikas kauppias, hänen sydämensä ei ollut ylpistynyt. Hän oli opettanut lapsilleen armahtavaisuuden merkityksen. Hän oli neuvonut heitä kohtelemaan köyhintäkin ihmistä kuin vertaistaan.

Nyt Daniel itse oli yksi heistä. Hänellä ei ollut enää muuta kuin rannalla pienenä pisteenä erottuva puinen pursi. Surunsa murtamana Daniel oli myynyt kaiken mitä hänellä oli ja antanut pois. Rikkaudella ei ollut hänelle enää merkitystä. Hän oli päättänyt elää isänsä lailla kalastajana. Ehkä meri lohduttaisi mereen kaikkensa menettänyttä. Mutta uusi työ oli raskasta ja kaikki siinä outoa ja uutta. Hänen verkkonsa olivat olleet usein tyhjät. Köyhyys oli muuttunut kiduttavaksi kurjuudeksi. Samaan aikaan tuska rakkaimpien ihmisten menettämisestä kalvoi häntä. Meren läheisyys oli alituinen muistutus heistä, jotka olivat olleet hänen elämänsä kallein omaisuus ja aarre.

Daniel oli kiivennyt tähän asti. Matkaa portaiden päähän ylös vuoren tasanteelle oli vielä sata askelmaa. Kaikki voimana ponnistaen Daniel jatkoi epätoivoista kiipeämistään. Sitten pimeni. Kun hän havahtui, hän näki edessään rakennuksen. Miten hän oli päässyt ylös asti, hän ei muistanut. Daniel nousi huojahdellen, ensin polvilleen ja siitä pystyyn. Hän lähti askel askelelta liikkeelle kohti kivistä, harmaata hahmoa, jonka katolla erottui risti.

Enää kaksi askelta ja hän olisi perillä. Daniel huojahti ja kaatui. Nyt hän ei kyennyt edes kohottamaan kättään. Hän makasi suullaan maassa, puolittain sisällä rakennuksessa sen avoimessa oviaukossa, pää verta valuen osuneena kiviseen kynnykseen. Pimeys laskeutui Danielin ylle. Se laskeutui kuin paksu musta savu hänen päälleen ja imeytyi hänen sisimpäänsä. Karvas happo kirveli Danielin soluissa. Hän oli pakahtua vihaan ja syytökseen, joka nousi jälleen kuohuen pintaan. Nyt se tavoitti Danielin vailla vastustuskyvyn viimeistä ripettä. Daniel oli yhtä pimeyden kanssa.

Miksi sinä yhä käräjöit hänen kanssaan? Miksi väität, että hän ei vastaa ihmisen sanoihin? Kyllä Jumala puhuu, puhuu toisenkin kerran, mutta ihmiset eivät sitä huomaa. Job. 33:13-14

Pekka Päivärinta

-Sivusto toimii jälleen.

-Sivusto on ollut jumissa pari päivää jostain syystä. Vikaa ollaan parhaillaan selvittämässä. Kiitos että jaksat vielä käydä sivuilla. Uusi päivän saarna on tulossa.

Päivän saarna 31.3.2021

Kirkkauden maa (Julkaistu ensimmäisen kerran noin 12 vuotta sitten.)

On todella olemassa kirkkauden maa. Sen loiste yltää luoksemme kuitenkin niin kaukaisena, että sen nähdäkseen on pysähdyttävä ja tarkennettava katseensa sitä kohti.

Se joka näkee yhdenkin tuon kirkkauden kaukaisen säteen, ei voi olla enää niin kuin ennen. Hänen sisällään herää kaipaus. Hiljaa, kuin huomaamatta tuo kaipaus leimahtaa kirkkaaksi valoksi, joka säteillee ihanalla loisteellaan sielun sisimpäänkin huoneeseen täyttäen sen toivolla, jonka lähde on ajan rajan tuolla puolen ikuisuudessa, Jumalan luona.

Jumalan käsittämättömän armon ja rakkauden kirkas loiste poistaa elämän ja kuoleman rajan. Elämän täyttää Kristus, ja kuolemasta tulee voitto, kotiinpääsyn ihmeellinen juhla, jossa tämän ajan kalvava hämäryys jää ikuisesti taakse. Ollaan perillä kirkkauden maassa, jossa kaikki kaipaus saa täyttymyksensä ikuisesti.

Kunnia Kristukselle, nyt ja aina.

Odotan ja toivon hartaasti, että en joudu millään tavoin häpeään vaan voin nyt niin kuin aina ennenkin olla rohkea ja tuottaa kunniaa Kristukselle, jäänpä sitten eloon tai kuolen.

Filippiläiskirje 1:20

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 30.3.2021

Pettynyt professori

Mies katseli haikeana valokuva-albumia. Siinä oli kuvia hänen elämänsä ja tieteellisen uransa vaiheista. Tuossa hän oli tohtorien promootiossa. Väitöskirja oli juuri valmistunut ja tutkijan ura alkanut. Tuossa oli kuva laboratoriosta tutkijatovereiden ympäröimänä. Tuossa otiin kansainvälisessä konferenssissa. Kuva oli otettu kun hän oli noussut puhujanpaikalle kertomaan uusimman tutkimuksensa tuloksista.

Mies puristi huulensa yhteen, huokasi raskaasti ja sulki kuva-albumin. Ei pitäisi kiertää puukkoa haavassa. Noista ajoista, jolloin häntä ylistettiin tutkijana ympäri maailman, ei ollut kauaakaan.Vain puoli vuotta sitten hän oli valmistautunut aloittamaan uuden genetiikkaan liittyvän tutkimussarjan kokoamansa työryhmän kanssa. Määrärahat oli myönnetty. Mies oli ajatellut jotain aivan uutta olleen alkamassa. Ryhmän keräämä ja analysoima tutkimusmateriaali tulisi puhumaan puolestaan.

Sitten oli aivan arvaamatta alkanut katastrofiin johtanut tapahtumasarja. Hänen oli erääseen tieteelliseen lehteen tekemällään artikkelivalinnalla katsottu tukevan radikaalisti yleisesti hyväksytystä tieteenfilosofisesta näkemyksestä poikkevia tulkintoja.

Häntä vastaan oli nostettu vaino. Hänestä oli puhuttu pahaa. Oli valehdeltu ja saatu sysättyä hänet pois virastaan yliopiston professorina. Mikä yliopisto olisi sellaisen rapavyöryn jälkeen enää halunnut ottaa hänet palkkalistoilleen. Miehen, josta oli tullut tutkijayhteisöille mainehaitta. Kaikki tämä oli tapahtunut vain siksi, että hän oli halunnut vilpittömästi edistää puoluettoman, pätevän tieteellisen tutkimuksen esiin nostamia perusteltuja näkökulmia.

Sitä, että ne poikkesivat yleisesti hyväksytystä tieteenfilosofisesta paradigmasta, hän ei ollut osannut ottaa huomioon. Hän oli saanut karvaasti tulla tuntemaan vanhan sananlaskun paikkansapitävyyden: "Se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa." Kun oli tullut kysymys vallitsevaa näkemystä edustavan tiedeyhteisön arvovallasta ja vielä suuremmasta vallasta tulkita elämän alkusyyn ja tarkoituksen olevan sokeassa sattumassa, oli aloitettu miehen tutkijanmaineen räikeä mustamaalaaminen.

Pian mies huomasi olevansa vailla virkaa ja mahdollisuutta tehdä tieteellistä työtä. Hän oli joutunut oikeusmurhan uhriksi, eikä kukaan tullut pyytämään häneltä anteeksi, vaikka häntä vastaan esitetyt syytökset oli todettu puoluettomassa tarkastelussa paikkansapitämättömiksi. Nyt mies istui kotinsa kirjastohuonessa muistelemassa kaikkea tuota. Hänen katseensa harhaili kirjahyllyillä. Hetken mielijohteesta mies otti esiin yhden suurikokoisen teoksen. Järkälemäinen kirja kuului kymmenosaiseen sarjaan. Kirjan sivut olivat täynnä lyhyitä artiikeleita ja pieniä alekkain ja vierekkäin olevia mustavalkoisia kuvia arvokkaan näköisistä herrasmiehistä. He olivat maineikkaita professoreita, tutkijoita ja tutkimusmatkailijoita sadan vuoden takaa.

Painava, vanhalta paperilta tuoksuva kirja sylisään mies pysähtyi ajatuksissaan. Noin paljon menestyneitten ihmisten kasvoja. Ja kuka muistaa heidät nyt? En minä ainakaan tunnista heistä kuin yhden sieltä, toisen täältä. Ja lukiessa kirjan artikkeleita huomaa, miten saavutettu tieto on vanhentunut. Kuka enää muistaa tai osaa arvostaa näiden jo edesmenneiden ihmisten ponnistuksia tutkijantyössään. Ja kuitenkin moni heistä on ollut kartuttamassa ihmiskunnan tieteellisen tiedon määrää. Ja sittenkin, mitä se kaikki merkitsee, jos pääasiaksi muodostuu taistelu vallasta ja kunniasta? Ja jopa siinä määrin, että se vääristää ja tekee mahdottomaksi aidon vuorovaikutuksen tieteellisen tutkimuksen sisällä. Sellaista voi kutsua tieteen diktatuuriksi.

Mies oli ahdistunut. Koko elämä oli ollut kiinni tieteellisessä urassa ja löydöissä, joita hän oli saanut olla todistamassa. Nyt hän oli tyhjän päällä. Elämän tarkoitus ja ilo olivat kadonneet. Mies avasti radion uutisia varten. Radiosta kuului hengellistä musiikkia. Niin, iltahartaus tulisi ennen uutisia. Antaapa tulla, ajatteli mies alakuloisena. Jostain syystä hartauden pitäjä otti aiheekseen vallan ja sen tavoittelun. Puhuja totesi vallanhalun synnyttäneen maailmanhistoriassa lukemattoman määrän sotia ja kahakoita. Kahakoita halu hallita on synnyttänyt myös riitoina ja taisteluina työyhteisöissä ja perhepiirissä. Niitä tuskin kukaan on välttynyt kohtaamasta, jatkoi puhuja.

Jumala tietää onnettoman tilanteemme. Koska hän rakastaa meitä, hän lähetti taivaasta maailmaan oman Poikansa. Raamatussa Jumala toteaa, että Jeesukselle Kristukselle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Se valta on täynnä armoa ja laupeutta ja lempeää totuudellisuutta. Joka suostuu tämän vallan alaisuuteen, löytää sydämeensä levon ja rauhan. Maailman levoton pauhu ja sen taistelut ja juonittelut jäävät ulkopuolelle. Rauhan saaja on Kaikkivaltiaan turvassa.

Hartauden puhuja luki lopuksi jakeen Jesajan kirjan yhdeksännestä luvusta:

”Sillä lapsi on syntynyt meille, poika on annettu meille. Hän kantaa valtaa harteillaan.”

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 29.3.2021

Laakso

Juhani seisoi Jerusalemin portilla ja katsoi kaupunkia. Hän oli hämmästynyt, ei saanut sanaa suustaan. Vasta viikko sitten hän oli tullut tänne tekemään Suomen televisioon raporttia Israelin uhkaavasta tilanteesta. Sitä vastaan oli kokoontumassa satojen tuhansien sotilaiden armeija. Se oli koottu monista kansoista. Israelin olemassaolo oli näytänyt uhatummalta kuin koskaan. Maan asukkaat olivat peloissaan ja vapisivat. Mitä heille tapahtuu? Ei ollut enää omaa armeijaa. Oli vain pieni rauhanturvajoukko. Juhani oli saanut kerättyä uutisaineiston ja päässyt lähtemään takaisin Suomeen viimeisten joukossa. Nyt hän oli jälleen tuossa Lähi-Idän maassa.

Niin monia sotia oli käyty Israelisssa. Vihdoin oli päästy niistä eroon. Juuri kun oltiin tuudittauduttu rauhaan ja elettiin turvassa, jostain raivoisan myrskyn lailla nousi mustaakin mustempia pilviä eri puolilta uhkaamaan Israelin olemassaloa. Selvää oli, että nyt tästä kansasta ja maasta aiottiin tehdä loppu. Sotajoukkoja aseineen kokoontui silminkantamattomiin ulottuva joukko Israelin rajojen tuntumaan. Oli vain joidenkin hetkien kysymys, milloin hyökkäys alkaa.

Sitten se alkoi. Massoittain vihollisten joukkoja oli ylittämäisillään Israelin rajat. Juuri sinä hetkenä oli kun hätä oli suurimmillaan, alkoi odottamaton tapahtumien sarja. Silmänräpäyksessä alkoi maanjäristys, joka halkaisi Öljymäen kahtia. Se tapahtui äkisti, mutta ei vahingoittanut Jerusalemiin kokoontuneita israelilaisia. Silloin koko Israel lähti kuin käskystä juoksemaan syntyneeseen suureen laaksoon. Muuta pakopaikkaa ei ollut. Samaan aikaan maa järisi koko Jerusalemin ympäristössä. Kansan juostessa kävi välähdys, joka ulottui kauas joka puolelle.

Sitten tuli hiljaista. Laaksoon paennut kansa uskalsi nousta seisaalleen. Ei kuulunut sotakoneiden jyrinää, ei kranaattien räjähdyksiä, ei konekiväärien rätinää. Sirpaleita ei lennellyt ilmassa. Oli aivan hiljaista. Rohkeimmat uskalsivat lähteä tiedustelemaan ulos laaksosta. Jerusalemia ympäröivä maa oli aivan kaupunkia itseään lukuunottamatta muuttunut aukeaksi tasangoksi. Näky, jonka he siellä kohtasivat, oli kauhistava. Sakeana mattona maassa makasi kuolleita vihollisia. Siellä täällä näkyi kuolleita eläimiäkin. Kaikilla kuolleilla, olivatpa ne vihollissotilaita tai eläimiä, oli yksi yhteinen piirre. Niiden silmät olivat mädäntyneet kuoppiinsa.

Sitten tiedustelijat havahtuivat katsomaan taakseen kohti haljennutta Öljymäkeä. Sen laella istui hohtavan ratsun selässä kirkkautta säteilevä mies, jonka silmät olivat kuin tulenliekit. Hänellä oli yllään punainen viitta. Hänen ratsunsa oli suurempi kuin yksikään maan päällä siihen asti nähty, samoin ratsastaja. Ratsastajan silmien leimu näkyi kauas. Samalla hetkellä laaksosta lähteneet miehet huomasivat täynnä kuolleita vihollissotilaita olevalla tasangolla suurikokoisia miehiä viitat yllään ja miekat vyöllä.

He eivät näyttäneet olevan tästä maailmasta. Tiedustelijat katsoivat heitä ja ratsastajaa ihmeissään. Sitten joku kuiskasi: enkeleitä. Joku toinen kuiskasi: Messias. Kuiskaukset muuttuivat huudoiksi. Tiedustelijat ryntäsivät takaisin laaksoon ja veivät siellä oleville viestin Messiaan saapumisesta. Israel hiljeni kuulemaan saamaansa viestiä. He olivat ensin epäuskoisen hämmennyksen vallassa. Sitten yksi ja toinen uskalsi lähteä liikkeelle. He näkivät saman kuin tiedustelijatkin.

Tuosta hetkestä oli nyt kulunut aikaa kaksi viikkoa. Juhani oli jälleen Jerusalemissa. Hänen laillaan sinne oli saapunut ympäri maailman media-alan tiedottajia, samoin poliitikkoja, kaikista maailman maista, joissa vielä oli elämää. Maa oli nimittäin jo ennen suurta hyökkäystä käynyt monin paikoin autioksi ilmastomuutoksen, nälän ja tautien vuoksi. Juhani sai tietää, että se vähäinen Israelin rauhanturvajoukko oli hyökännyt vihollistensa kimppuun tuona päivänä. Jumala oli saattanut vihollisen sekasortoon, niin että hyökkääjät olivat käyneet toistensa kimppuun.

Taistellessaan Israelin joukot olivat nähneet taivaalla kirkkaita hahmoja, kuin enkeleitä, heitä suojamaassa ja ohjaamassa viholliset tappamaan toisiaan. Sitten äkkiä oli näkynyt väläys, koko taistelukentän yli ulottuva. Se oli näyttänyt Israelin joukoista salamavalon välähdykseltä. Se ei ollut sokaissut eikä vahingoittanut heitä. He näkivät kuitenkin vihollistensa silmien mätänevän näiden vielä seistessä ja sitten kaatuvan kuolleena maahan.

Kun Juhani keräsi haastattelemalla tietoja tästä kaikesta, vihollisten hautaaminen oli vielä kesken. Kaivinkoneet olivat tehneet ja kaivoivat yhä valtavia joukkohautoja, joihin kuolleet vihollisjoukot ja niiden mukana tulleet ja nyt kuolleet eläimet juhlallisin menoin haudattiin. Juhani seisoi nyt Jerusalemin portilla ja katsoi sisään kaupunkiin. Se oli täysin vahingoittumaton.

Sen sijaan kukkulat kaupungin ympäriltä olivat kadonneet ja tilalla oli valtava laakso. Jerusalemin keskelle oli puhjennut virta. Sen alkulähde oli kaupungin keskustassa. Sitten virta painui maan alle ja tuli ulos itäisellä ja läntisellä rinteellä yhtä suurena kymenä kaupunginmuurien ulkopuolella. Se oli ihmeellinen vira. Minne se saapui, siellä se loi ympärilleen uutta elämää.

Juhani kaikkien muiden reporttereiden ja poliitikkojen tavoin sai vietäväksi kansalleen viestin. Tästä lähtien koko maailmassa kaikkien oli kumarrettava yksi Israelin Jumalaa. Kansojen oli tultava kumartaen joka vuosi rukoilemaan Jerusalemiin ja viettämään siellä lehtimajajuhlaa. Jos joku kansa jäisi pois joukosta, sitä Jumala rankaisisi lähettämällä siihen maahan kuivuuden.

Juhani matkusti kotimaahan sydän pamppaillen. Miten hänet uutisineen otettaisiin vastaan? Juhani huomasi kuitenkin ilmapiirin omassa kotimaassaan muuttuneen. Ennen Israelia vieroksuva ilmapiiri oli siellä vaihtunut pelokkaan kunnioittavaksi. Kansa otti vastaan Messiaan antamat tiedot ja ohjeet rauhallisesi ja niihin suostuen. Juhanin tätä muutosta ihmetellessä hän sai tietää Messiaan enkelten asettuneen vartioon näkyvällä tavalla Suomen rajoille ja eduskuntatalon katolla päivysti jatkuvasti yksi Kristuksen enkeli miekalla varustettuna. Nyt eduskunta oli säätämässä lakia juutalaisuuden ja kristinuskon opetuksen aloittamiseksi jälleen Suomen kouluissa. Uskontokirjan alussa tulisi olemaan juuri äsken toteen käynyt profetia Sakariaan kirjan luvusta neljätoista:

”Sinä päivänä Herra on oleva koko maanpiirin kuningas. Hän on oleva yksi ja ainoa Jumala ja hänen nimensä ainoa, jota avuksi huudetaan. ” Sakarian kirja 14:9

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 28.3.2021

Merkillistä säteilyä

Pölynimurikauppias kiersi kodista kotiin ja talosta taloon ja kaupungista kaupunkiin. Hän kohtasi ihmisiä ihmisten jälkeen. Juuri missään ei oltu varauksettoman ihastuneita tuntemattoman miehen soitettua ovikelloa. Ai pölynimuri? Meillekö? Siinä kauppias sai koettaa parhaat kikkansa päästäkseen edes kynnyksen yli sisään, saati että saisi aikaan kaupat. Oli hän käynyt firman myyjäkoulutuksen, jossa oli opetettu erilaisten ihmisten kohtaamista, psykologiaa ja keinoja herättää luottamus häntä ja hänen asiaansa kohtaan mitä erilaisimmissa ihmisissä.

Hämmästyksekseen kauppias huomasi sangen monen myyntikikan toimivan. Hän oli tarkkasilmäinen ja hyväoppinen. Hänestä kehittyi vuosien mittaan eräs firman parhaista myyjistä. Pitkälti se perustui hänelle kertyneeseen hyvään ihmistuntemukseen ja hyvään supliikkiin. Sujuvasanaisena hän johti puhetta niin, ettei juttu ei kodeisssa koskaan loppunut ikävään ja kiusalliseen hiljaisuuteen.

Pölynimurikauppiaalle kehittyi myös eräänlaiset tuntosarvet. Hän aisti herkästi millaisessa mielentilassa tai elämäntilanteessa hänen kohtaamansa ihmiset olivat. Uransa alkuvuosina joissain kodeissa oli saatettu kiehauttaa hänelle kahvitkin, ja oli ollut mukavia rupatteluetkiä. Vähitellen ilmapiiri koko yhteiskunnassa oli muuttunut kiireisemmäksi ja yksityisemmäksi. Ovelle kolkuttajaan alettiin suhtaua yhä torjuvammin. Mutta aina löytyi niitä, jotka olivat valmiita kuulemaan tehokkaasta pölynimurista.

Joihinkin koteihin kauppias ei olisi halunnut astua sisään ollenkaan, kun huomasi ensi sanoista asukkaan tai asukkaiden olevan jännittyneitä, ahdistuneita tai kiukkuisen tai jopa uhkaavan tuntuisia. Jos oven avasi humalassa oleva henkilö, kauppias ilmoitti kohteliaasti tulleensa väärään osoitteeseen. Jotkut kodit olivat neutraaleja oudon tulijan suhteen, jotkut välinpitämättömiä, jotkut kohteliaan töykeitä. Joistakin kodeista myyjä heti vaistosi, että tuolla olisi helppo esitellä myytävää laitetta. Ne kodit olivat harvinaisia, mutta niitäkin tuli vastaan.

Sitten olivat vielä nuo merkilliset tapaamiset kodeissa, joissa niiden asukkaista ikäänkuin säteili merkillistä rauhaa ja iloa. Mitä se oli, sitä kauppiaan oli ensin vaikea pukea itselleen selkeiksi ajatuksiksi saati sanoiksi. Mutta myyjä huomasi vuosien aikana että tuollaisia koteja yhdistivät jotkut seikat. Niissä puhuttiin ystävällisesti ja kohteliaasti, katsottiin silmiin ja katseista vaistosi myyjään kohdistuvan hyväntahtoisuuden. Kauppias alkoi lopulta aavistaa joitain, ja etsi tällaisista kodeista tiettyjä tunnuksia. Aika usein sellaisiksi tuli pöydällä oleva Raamattu, hengelliset lehdet, kristillisen järjestön seinäkalenteri tai raamattuaiheinen taulu tai krusifiksi seinällä.

Kauppias alkoi kokeeksi haastaa tällaisten kotien asukkaiden kanssa kristinuskoon liittyvistä asioista. Usein keskustelua syntyi ja se vahvisti myyjän ajatuksia. Hän päätyi lopputulemaan, että nämä ihmiset uskoivat Jumalaan, ehkä Jeesukseenkin. Rakkaudellisuus, huomaavaisuus ja merkillinen rauha heidän olemuksessaan tuntui kumpuavan jostain heidän ulkopuoleltaan. Sen alkulähteen täytyi olla Jumalassa itsessään, joka oli lahjoittanut näiden kotien asukkaille rakkauttaan ja tämä rakkaus huokui näistä ihmisistä ulos heidän huomaamattaan ilman mitään teennäistä ponnistelua tai näyttelemistä. Kauppiaassa syttyi sisäinen tarve ja jano saada itsekin omistaa ja kokea tuollaista rauhaa ja uskoa.

Jeesus kulki sitten kaikissa kaupungeissa ja kylissä. Hän opetti synagogissa, julisti ilosanomaa taivasten valtakunnasta ja paransi kaikki ihmisten taudit ja vaivat. Matteus 9:35

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 27.3.2021

Röttelö

Jakke Jäyhä oli ostanut itselleen ja puolisolleen uuden omakotitalon. Se oli avaimet-käteen toimitus. Pihatyötkin oli teetetty talofirman toimesta. Ei kun sisään vaan ja huonekalut paikoilleen ja asumaan! Voi miten kaunis talo meillä nyt on, ihasteli hänen vaimonsa Sini heidän istuessaan ensimmäistä kertaa takkatulen loisteessa uuden kotinsa olohuoneessa. Niin, eikös tässä kelpaa asustella,vahvisti Jakke. Heidän talonsa oli todellinen kadun kaunistus niin päältä kuin sisältäkin.

Asuinalue, jonne he olivat rakentaneet, oli uusi. Useimmat tontit siellä odottivat vielä rakentajaansa. Mutta pian tämä alue vilisee rakentajia. On tämä niin viehättävää seutua, totesi Jakke Sinille, kun he kävelivät katselemassa kotinsa puutarhaa. Ja niin näytti käyvän. Kun vuosi oli kulunut, talo poikineen oli noussut Jäyhien naapurustoon. Uudistalot olivat nykyaikaisesti muotoiltuja. Monet niistä tiiliverhottuja. Vain yksi rakennus poikkesi tyylistä.

Se oli vanha 1930-luvun kaksikerroksinen lautavuorattu omakotitalo. Se olisi kaivannut kovasti uutta maalipintaa jo kauan sitten. Nyt se näytti hylätyltä rähjältä, jota vaikutelmaa korosti vielä rempallaan roikottava lauta-aita sen ympärillä. Puutarhaakin oli ollut. Se oli kasvanut heiniköksi ja omenapuut sen keskellä monimetrisiksi jättiläisiksi. Kaikesta näki, ettei asumuksesta eikä sen pihapiiristä oltu jaksettu tai välitetty huolehtia pitkään, pitkään aikaan.

Päästäkseen Jaken ja Sinin talolle oli kuitenkin aina kierrettävä tuon talon ohi. Mieli melkein masentuu sitä katsoessaan. On se niin pahan näköinen rötiskö tällä muuten niin tyylikäällä alueella, Jakke harmitteli erään kerran vaimolleen. Mutta mihinkäs silmänsä pistää. Pakko tuon talon ohi on ajaa kaksi kertaa päivässä. On alkanut melkein kuvottaa. Mitenkä se on voitu jättää pystyyn. Mokomakin reliikki.

Minä kysyin asiaa yhdeltä naapuriltamme, kertoi Sini. Hän on syntyperäisiä paikkakuntalaisia ja tiesi, että tämän asuinalueen maat on ostettu tuon talon omistajalta. Ehdoksi kaupalle hän asetti sen, että hänen talonsa saa jäädä paikoilleen. Vai niin, ihmetteli Jakke. Sai ison tukun rahaa, mutta ei ole viitsinyt tehdä mitään oman kotinsa hyväksi. Tuon talon omistaja on jo vanha. Hän ei ole jaksanut astua ulos enää viiteen vuoteen. Höh, muuttaisi vanhainkotiin, sanaili Jakke. Sitten toivon mukaan päästäisiin eroon talostakin.

Naapurimme piti itsekin tuon talon kuntoa ikävänä asiana, jatkoi Sini. Mutta hän ymmärsi tilanteen. Omistaja on lapseton leski ja on testamentannut koko omaisuutensa toisille. Hänellä ei ole varaa palkata ketään remontoimaan kotiaan. Jo on kumma ukko, vai akkako siellä asuu? No no Jakke. Älä viitsi nimitellä. Leski on nainen, ja testamentin mukaan hänen varansa jaetaan puoliksi sotaveteraaneille ja-invalideille, ja toinen puoli kristilliselle lastenkodille.

Vai niin, ihmetteli Jakke. Ei säästänyt itselleen mitään? On hänellä pieni eläke, joka riittää jokapäiväiseen elämään. Hän on kuulemma sanonut olevansa niin kiitollinen vapaasta isänmaasta, jota hänen miehensäkin oli puolustamassa, että hän antaa mielihyvin omastaan vanhojen veteraanien auttamiseen. Ja häntä säälittää se, miten moni lapsi tulee hylätyksi maassa, jossa nyt on aineellista hyvinvointia yllin kyllin. Leski on sanonut, että hän on saanut nauttia siitä oman osansa.

Vai niin, ihmettei Jakke. Omahan on asiansa. Mutta minä en ole hänelle velkaa. Ohoh, ihmetteli Sini. Olen pitänyt sinua jonkin verran isänmaallisena. Mitä se tähän kuuluu? ihmetteli Jakke. Etkö sinä yhtään sääli tuota leskeä, joka on hoitanut sodassa vammautunutta miestään kaksikymmentä vuotta, kunnes tämä kolme vuotta sitten kuoli, ihmetteli Sini. Ei kukaan säälillä elä, vastasi Jakke. Mene sinä hinkaamaan hienoa venettäsi, tohahti Sini. Minä olen sopinut useiden naapureitten kanssa talkoista. Mistä ihmeen talkoista? Kysyi Jakke. Aiomme maalata tuon vanhan talon ja kunnostaa sen aidan ja puutarhan. Siitä tulee varmasti ihan kauniin näköinen. Maksamme itse tarvikkeet ja työn teemme ilmaiseksi.

Jakke meni sanattomaksi. Hän raapi korvallistaan. Mielessään hän ajatteli venekerhoa, jonka kippari hän oli. Jakelle oli kunnia asia pitää veneensä tiptop-kunnossa. Juuri nyt pitäisi tämä kymmenmetrinen muovinen kelluva kesähuvila vahata. Koska te aloitatte talkoot? Kysyi Jakke sitten. Tänä iltana. Tuletko mukaan vai et? Suurin ponnistuksin Jakke sai pyörtäydyttyä ajatuksesta veneen puunauksesta. Nyt piti sitten orientoitua saamaan naamalleen maalipölyä ja käsiinsä rakkoja puutarhaa penkoessa. Ja siihen menisi luultavasti koko kesä.

"Kun saatte syödä itsenne kylläisiksi, kun rakennatte kauniita taloja ja asutte niissä, varokaa tulemasta ylpeiksi ja unohtamasta Herraa, Jumalaanne.” 5. Mooseksen kirja 8:12,14

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 26.3.2021

Överiksi meni

Junttavaaran seurakunnilla oli pientä skabaa. Luterilainen puoli oli saanut eräältä rikkaalta leskeltä miljoonaperinnön. Sillä saataisiin rakennettua uusi uljas seurakuntatalo. Vanha talo oli jo 45 vuotta vanha, ja muistutti monen mielestä puutavaravarastoa. Sellainen se oli aluperin ollutkin. Sotien jälkeen ei ollut ollut rahaa sen loistokkaampaan rakennukseen. Olihan se palvellut ihan hyvin tähän asti, mutta nyt se revittäisiin uuden, arkkitehdin piirtämän luomuksen tieltä.

Kun paikallislehdessä kerrottiin luterilaisen puolen suurista suunnitelmista, nousi paikallisessa helluntaiseurakunnassa haloo. Sehän tulee naapuritontille! Ja meidän kokoushuone näyttää uudistalon vieressä harakanpesältä! parahti eräs seurakunnan jäsen. Mitä tehdään? Otetaanko lainaa ja uusitaan seurakuntasalimme ulkoverhous. Se on vähintä mitä voimme tehdä. Muuten on vaarana, että väki lähtee meiltä naapuriin, kun siellä on niin komeaa? Sali päätettiin remontoida ja lainaa otettiin 200 000 euroa sitä varten.

Saman paikallislehden jutun luki myös vapaakirkon vanhimmiston puheenjohtaja. Hyvänen aika. Tosiaan. Olemme jääneet ajastamme jälkeen. Kaupungissamme on rakennettu paljon uutta, niin kuin tuo hehtaarimarketti tuolla parin kilometrin päässä. Meillä on vain tämä halli, joka on muutettu kaupasta kirkoksemme. Pitää kutsua seurakunnan kokous koolle. Jo on aikakin, sanoivat seurakuntalaiset. Tälle hallillehan kohta harakatkin nauraa. Mutta mistä rahat rakentamiseen? Rahaa ei ollut liiaksi asti.

Paikallislehti julkaisi arkkitehdin suunnitelman uudeksi luterilaisen seurakunnan monitoimitaloksi. Ei tyydytty pelkkään saliin, vaan haluttiin lisätä siihen urheiluhalli ja kerhohuoneita. Hintaa tuli lisää toinen miljoona, mutta seurakunnalla oli omistuksessaan vankkaa metsää. Sitä parturoimalla saatiin puoli miljoonaa ja puuttuva puolikas lainattiin pankista.

Helluntaiseurakunnassa kärvisteltiin ja pelättiin heidän salinsa näyttävän uusittunakin ladolta luterilaisten monitoimihalliin verrattuna. Vapaakirkossa jouduttiin pyörittelemään peukaloitaan. Rahaa rakentamiseen tai korjaamiseen ei ollut. Siellä piti vain tyytyä tuttuun nukkavieruun seurakunnan kotiin.

Kun luterilaisen seurakunnan uusi seurakuntakeskus vihittiin käyttöön, oli se paikkakunnalla merkkitapaus. Lehti kirjoitti ja paikallistelevisio oli paikalla. Some lauloi ylistystä. Nyt oli nuorillakin omat kokoontumistilat! Helluntaiseurakunnassa ja vapaakirkossa oltiin mykistyneitä. Vaikka hellareilla oli nyt ihan kelvollisen näköinen rukoushuoneensa, ei sen avajaisiiin muistettu lähettää reporttereita. Somekin oli asiasta hiljaa. Vapaakirkossa voitiin vain hiljaa huokaista.

Aikaa kului viikko ja pari kuukauttakin ja kohta jo puoli vuotta ja vuosi. Uutuudenviehätys luterilaisten talosta suli pois ja helluntaiseurakunnassa elettiin niin kuin ennenkin. Tuskin kukaan enää muisti kahdensadantuhannen euron remonttia, paitsi kun kerättiin kolehtia. Vapaakirkossa oltiin tyydytty entisiin kuvioihin. Ja siellä oli nyt suurempi harmi. Nimittäin jäsenkato oli alkanut vaivata seurakuntaa.

Osa oli siirtynyt helluntaihin ja osa luterilaisiin ja osa ei mihinkään.Yhtenä sunnuntaina jumalanpalveluksen jälkeen jäätiin pitämään palaveria. Tämä siitä saatiin kun ei rohkeasti remontoitu! piiskasi seurakuntaa sanoillaan yksi jäsenistä. No mitä olisi pitänyt tehdä? Rahaa ei ollut ja nyt sitä on vielä vähemmän, tokaisi toinen pitkän linjan jäsen. Silloin kolmas vanha vapaakirkkolainen nousi seisaalleen ja näytti jotain kirjaa. Otin tämän kotoa mukaan. Se on edesmenneen saarnaaja Juntusen elämäkerta. Hänhän oli täälläkin pastorina vähän aikaa kauan sitten. Muistaako kukaan häntä? Ei muistanut. Hän kertoo tässä kirjassaan kokemuksistaan pitkän palvelusaikansa varrelta. Kerran hän oli vierailemassa suuressa seurakunnassa Etelä-Suomessa. Siellä oli satsattu rakentamiseen. Paitsi salia, oli rakennutettu kerrostalo, josta oli tarkoitus saada vuokratuloja seurakuntatyön rahoittamiseen.

Mutta niin ei käynytkään. Kerrostalo tuli yllättävän kalliksi ja kaikki sen tuotto meni rakennuslainojen maksamiseen. Sitten vuokralaisia muutti pois eikä uusia tullut tilalle. Koko seurakunta oli mennä konkurssiin rakennushankkeiden vuoksi. Saarnaaja Juntuselle oli tullut silloin sana Herralta Ilmestyskirjan luvusta kaksi: ” Muista siis, mistä olet langennut, käänny ja palaa tekemään ensi ajan tekoja.” Kun hän lausui tämän kehotuksen tuon seurakunnan kokouksessa, siellä oli ensin suututtu häneen. Mutta sitten oli myönnetty Juntusen saaman sanan olleen totta. Maalliset ajatukset olivat vallanneet seurakunnan, ja tärkein, evankeliumin julistus oli jäänyt vaille panostusta ja rukouksen tukea.

Tuossa seurakunnassa tehtiin parannus. Lähdettiin jälleen kaduille todistamaan Jeesuksesta ja järjestettiin kesällä ulkoilmakokouksia. Koko ajan rukoiltiin tehtävän työn puolesta. Herra siunasi sanansa ja ihmisiä alkoi pelastua. Seurakunnassa oli jälleen opittu pitämään kiinni tärkeimmästä: sielujen pelastuksesta ja pelastuneiden armollisesta hoitamisesta ja totuudellisesta opettamisesta. Tätä me tarvitsemme täälläkin, sanoi kirjaa kädessään pitävä nainen, emmekä vain me, vaan jokainen seurakunta tässä kaupungissa! Aamen, kuului salin nurkasta. Se oli luterilaisen seurakunnan kirkkoherra!

Uudistusta tarvitsemme mekin. Väkeä eroaa seurakunnastamme, vaikka on nyt ihkauusi seurakuntatalo. Ja sovitaanko, että saatte uutta seurakuntakeskustamme käyttöön nimellistä korvausta vastaan, kun tarvitsette isompia tiloja.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 26.3.2021 (Julkaistu ensimmäisen kerran 14 vuotta sitten)

Vanhuus

Psalmi 71: 14 ”Minä en luovu toivostani enkä lakkaa sinua ylistämästä. Älä hylkää minua nyt vanhuuden päivinä, älä jätä, kun voimani uupuvat.”

Millaista on tulla vanhaksi ja harmaapäiseksi? Sen tietää vain se, joka itse on vanha ja heikko. Tulla riisutuksi voimista, ihmissuhteista ja arvostuksesta, jäädä osattomaksi jokapäiväisen elämän tutuista rutiineista, joutua toistenautettavaksi, pestäväksi ja puettavaksi. Millaista se on? Sen tietää vain se, joka itse on tullut vanhaksi ja heikoksi.

Vanhakin tarvitsee kunnioitusta.Vanhakin on arvokas. Vanha tietää elämästä enemmän. Silti elämä satuttaa heikoksi tullutta kipeästi. Ei ole helppoa hyväksyä, että jokainen päivä on ponnistus uupumuksen keskeltä. Vanha tarvitsee lohdutusta ja aikaa.

Jumala on luvannut olla hylkäämättä sitä joka häneen turvaa, ja hänen puoleensa saa kääntyä niin nuori kuin vanhakin. Onhan hän luvannut olla lastensa kanssa joka päivä maailman loppuun saakka. Vanhakin saa riemuita Jumalan armosta, joka on Jeesuksessa.

Vanhakin saa rukoilla Jumalalta suuria. Jumalalle kukaan ei ole vain vanha ja heikko.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 24.3.2021

Hiilikaivoksen työntekijät

Edward ja Elisabeth, sisarukset, katselivat ihmisvilinää Lontoossa. He olivat onnistuneet pääsemään erään sukulaisensa mukana matkalle, josta he, eivätkä heidän toverinsa Blaenavonin hiilikaivos- ja masuunikaupungissa Walesissa olisi osanneet uneksiakaan. Lontoo oli täynnä ihmisvilinää, hevosajoneuvoja, virkamiehiä ratsuja ja sotilaita. Rakennukset Lontoon keskustassa olivat kauniita, korkealle kohti taivasta kurottavia linnamaisia palatseja ja virastoja ja museoita.

Lapset näkivät sukulaisensa mukana Yhdistyneen Kuningaskunnan pääkaupungin loistoa. Se oli yksi maailman keskuksista. Britannian maailmanvalta ulottui auringon noususta sen laskuun saakka. Se oli suvereeni maailmanvalta. Juuri nyt tärkeän näköisiä silinterihattuisia, mustiin viimeisteltyihin asuihin sonnustautuneita miehiä oli nousemassa British Museumin portaita ylös. He olivat tiedemehiä menossa kokoukseen.

Teollinen vallankumous oli saattanut maan hurjaan kehityksen ja vaurastumisen virtaan.Tekniset innovaatiot olivat lisänneet maan raaka-aineiden ja teollisten tuottteiden tuotantoa käsittämättömiin lukuihin. Yksi keskeinen tekijä kehityksessä oli höyrykone ja hiili sen ja terästeollisuuden energianlähteenä. Hiili ja hiilikaivokset olivat tuttuja Edwardille ja Elisabethille. He olivat laskeutuneet mustiin kaivoskuiluihin kerta toisensa jälkeen hiilipölyn, pimeyden ja uhkaavan metaanikaasun valtakuntaan. Heillä oli ikää 11 ja 12 vuotta, mutta he olivat jo kokeineita hiilikaivostyöntekijöitä.

Onnettomuuksia sattui. Ei aivan usein, mutta riittävän usein muistuttamaan kaivosten työntekijöitä elämän katoavaisuudesta. Hiilikaivostyöläisten keski-ikä oli alhainen, palkka pieni ja sosiaaturva heikko. Edwardin ja Elisabethin sukulaisista viisi oli kuollut kaivosonnettomuuksissa. Elämän epävarmuus oli ajanut näiden lasten perheet turvautumaan kristinuskon Jumalaan. Jotkut toiset saman kaivoskaupungin asukkaat eivät niin Jumalasta piitanneet. Mutta Edward ja Elisabeth olivat oppineet kertomaan kaikki elämänsä asiat, niin huolet, pelot ja surut kuin myös toiveet ja kiitoksen aiheet rakkaalle Vapahtajalle, Jeesukselle.

Kun lapset palasivat ainutkertaiselta matkaltaan Lontoosesen, heillä oli kotonaan paljon kertomista. Oli ollut myös pieni seikkailu tai vastoinkäyminen. Hevostaksi, jolla he ja heidän sukulaisesa olivat liikkeellä, törmäsi vastaantulleeseen taksiin hevosen säikähdettyä jotain ääntä ja lähdettyä hurjaan laukkaan. Törmäys oli riuhtonut molempia hevosten vetämiä katettuja vaunuja. Vastaantulleen vaunun matkustaja oli astunut kiihtyneenä ulos ja alkanut huutaa molempien taksien kuljettajille. Hänellä oli kiire. Nyt hän myöhästyisi. Hän vaati toisen taksin kuljettalta korvausta. Lapset ymmärsivät törmäyksen johtuneen ulkopuolisesta syystä. Se ei olluu kummankaan vaunun ajurin vika. Silti he joutuivat antamaan huomattavan summan vihaiselle matkustajalle, ettei tämä haastaisi heitä oikeuteen.

Kun lasten vanhemmat kuulivat tästä, he totesivat, ettei oikeudenmukaisuudesta ollut aina tietoakaan, kun tuli kyse taloudellisista eduista ja ylimysten etuoikeutetusta asemasta. Kun lapset kertoivat näkemistään tiedemiehistä nousemassa Bristish Museumin portaita ja sanoivat haluavansa vielä päästä kouluun, heidän isänsä hymyili heille surullisena. Rakkaat lapset, emme voi tarjota teille tämän enempää kuin mitä meillä nyt on. Elämme kädestä suuhun. Jos jompi kumpi meistä, minä tai teidän äitinne nyt kuolisi, emme tulisi enää toimeen. Näkisimme nälkää. Isän näitä puhuessa lasten äiti tuli heidän luokseen ja silitti heidän hiuksiaan ja lohdutti heitä. Rakkaat lapset, muistakaa aina se, ettei köyhyys vähennä yhtään teidän arvoanne ihmisinä.

Raha, tieto ja valta ovat hyviä asioita, kun niitä käytetään oikein. Niin ei aina ikävä kyllä ole. Siksi on aina syytä rukoilla, että meillä olisi hyvä hallitsija ja hallitus. Silti kaikki maailman hallitukset ovat vain väliaikaisia. Raha, tieto ja valta katoavat kerran. Se mikä tulee pysymään iäti, on Jumalan valtakunta. Muistakaa aina, Edward ja Elisabeth, että sen korkeampaa asemaa ei voi saavuttaa kuin olla elävän Jumalan lapsi, ja sellaisia te olette, kun uskotte Jeesukseen Kristukseen. Hän on teidän ja meidän kallein omaisuutemme. Hänen mukanaan meillä on kaikki muukin.

Tuokaapa lapset tuo Raamattu niin katsotaan mitä Isä Jumala teille ja meille siinä lupaa. Raamattu tuotiin ja äiti pyysi Elisabehia lukemaan ensimmäisestä Korinttilaiskirjeestä luvusta kolme:

”Maailma, elämä ja kuolema, kaikki nykyinen ja tuleva. Se kaikki on teidän, mutta te olette Kristuksen.”

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 23.3.2021

Haasteita

Uskoontuloni jälkeen menin mukaan silloisen kotikaupunkini seurakuntien elämään. Tutustuin useisiin teini-ikäisiin uskoon tulleisiin nuoriin. Kaksi heistä jäi erityisellä tavalla mieleeni siksi, että heidän potkaistiin kotoaan pois, kun he kertoivat löytäneensä uskon Jeesukseen Kristukseen omana Vapahtajanaan. Tämä tapahtui suomalaisille tavallisille nuorille Suomessa 1970-luvulla.

Eräs seurakunnan työntekijä muisteli omaa nuoruuttaan toisessa suomalaisessa kaupungissa. Hän oli kokenut siellä hengellisen heräämisen monien muiden nuorten tavoin. Jossain vaiheessa osa vanhemmista alkoi vainota heitä, jotka olivat johtaneet heidän nuorensa pelastukseen.

Samankaltaisen tarinan kertoi minulle eräs toinen seurakunnan työntekijä. Hänen kauttaan tuli uskoon monia nuoria eräässä toisessa suomalaisessa luterilaisessa seurakunnassa. Häntäkin alettiin vainota joidenkin vanhempien taholta heidän nuortensa löydettyä Jeesuksen omaksi Vapahtajakseen. Vaino tuota työntekijää kohtaan jatkui, ja lopulta hän oli sanonut Jeesukselle, ettei hän halua nähdä enää yhdenkään nuoren tulevan uskoon.

Usko Jumalaan on vielä yleisellä tasolla. Mutta Jeesus aiheuttaa jakolinjoja. Niin kävi ensimmäisten kristittyjen aikaan. Niin on myös meidän aikanamme. Eräs italialainen aktiivisten katolisen vanhempien poika joutui heidän hyökkäyksensä kohteeksi, kun hän oli saanut löytää henkilökohtaisen uskonsuhteen Jeesukseen Kristukseen.

Jumala puhuu Apostolien tekojen luvussa 26 pelastamalleen, apostoliksi tulleelle Paavalille rohkaisten häntä: ” Minä varjelen sinua kun lähetän sinut pakanoiden pariin avaamaan heidän silmänsä ja saattamaan heidät pimeydestä valoon ja Saatanan vallasta Jumalan luo. He saavat syntinsä anteeksi, kun uskovat minuun, ja heillä on oleva paikkansa niiden joukossa, jotka Jumala on pyhittänyt.”

Me kaikki olemme syntiemme tähden vieraantuneita elävästä Jumalasta ja kannamme sydämessämme kapinaa häntä vastaan. Tämä kapinallinen mieli saa meidät vastustamaan sitä, että joku pelastuu ja saa syntinsä anteeksi uskomalla Jeesukseen. Saatana yllyttää tätä uhmamieltä.

Mutta näin se vain on. Usko Jeesukseen on elämän iloisin asia. Mutta se on myös vakava asia. Joskus se vie Jumalan lapsia keskelle taistelua.

Taistelu ei kuitenkaan ole ihmisiä vastaan, vaan niitä voimia vastaan, jotka estävät ihmisiä tulemasta Jeesuksen luo ja ottamasta häntä vastaan omaksi Pelastajakseen. Saamme myös muistaa, että Jeesus on jo voittanut ristillä ja Pääsiäisenä kaikki pahan vallat. Jeesus vahvistaa kaikkia lapsiaan sanoen:

"Muista, että olen sanonut sinulle: 'Ole rohkea ja luja, älä pelkää äläkä lannistu.” Joos.1:9

”Eihän Jumala ole antanut meille pelkuruuden henkeä, vaan voiman, rakkauden ja terveen harkinnan hengen.” 2Tim.1:7

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 22.3.2021

Ahkera Eikka

Eikka Veikkonen oli uusi seurakunnassa. Hän oli tullut uskoon pari päivää sitten ja oli uskon untuvikko. Mutta pian hän kasvoi ja kasvoi. Niin kovasti kasvoi, että ihan hirvitti. Hän sai uusia armolahjoja, piti raamattutunteja, lauloi, soitti, oli mukana kantamassa tuoleja, pöytiä, hoiti äänentoiston miksausta, nauhoitti kokouksia, kuvasi nettihartauksia, lähti aina mukaan talkoisiin, siivosi pihaa lehdistä, lapioi lunta salin katolta. Keräsi kolehtia jumalanpalveluksissa, kuljetti elintarvikkeita, auttoi keittiössä.

Ennen pitkää Eikan kalenteri oli ihan täynnä seurakunnan juttuja. Ja tuntui siltä, että piti vielä lähteä nauhoittamaan podcasteja. Yhtenä päivänä Eikan vaimo piiputti. Kotona olisi ollut vaikka kuinka paljon tehtävää. Auttaa siivouksessa, pihan hoidossa, pyykinpesussa, käyttää lapsia kirjastossa, ulkoiluttaa koiraa, korjata rikkinäinen sarana, putsata sauna ja kiuas, vaihtaa autoihin renkaat, ottaa roskat pois rännejä tukkimasta, varustaa vene kesää varten ja ennen kaikkea olla joskus kotona vaimon ja lasten kanssa ja lähteä heidän kanssaan talvella hiihtämään, laskemaan pulkalla mäkeä, kesällä veneretkelle ja kesätorille ja Linnanmäelle. Eikan kalenterissa ei enää tahtonut vain olla tilaa sellaiselle.

Eikan vaimo oli tullut uskoon aikaisemmin, kymmenen vuotta sitten. Hän ymmärsi miehensä uskon alkuaikojen innostuksen, mutta nyt oli tiukka paikka. Mies tuntui olevan aina seurakunnan menoissa. Vaimo Erja huokasi kohti taivasta ja otti purkista yhden raamatunlauselipun. Siinä oli Jeesuksen sanoja: ”Pyytävä saa, etsijä löytää, ja jokaiselle, joka kolkuttaa, avataan. ”Luuk.11:10

Vaimo tavasi uudestaan: Pyytävä saa. Mitä pyytäisin? Etsijä löytää. Mitä etsisin? Jokaiselle, joka kolkuttaa, avataan. Mitä kolkuttaisin? Sitten Eikan vaimo taas huokasi taivasta kohti.

Seuraavana päivänä Eikka tuli ontuen kotiin töistä. Jalka oli jäänyt puristuksiin kahden suuren levyn väliin, kun niitä oli siirretty. Täytyy vielä lähteä röntgeniin, sanoi Eikka. Aikaa meni. Eikka soitti ja pyysi Erjaa hakemaan hänet. Vaimo hämmästyi. Eikan jalka oli paketissa. Murtuma. Sairaslomaa kaksi kuukautta. Ennen kuin Eikka ehti soittaa seurakuntaan ja perua avustamisensa sunnuntain jumalanpalveluksesssa, sieltä otettiin häneen yhteyttä. Sanottiin, että uskoon oli tullut kaksi uutta ihmistä, ja he halusivat auttaa missä pystyivät. Eikka saisi sairastaa rauhassa. Kaikki se, missä hän oli ollut vastuutehtävissä, kyllä hoituisi. Eikka vähän hämmästyi.

Kun sairaslomaa oli kulunut kaksi viikkoa, Eikan vaimo ilmoitti saaneensa osa-aikatyötä kaupasta. Nyt tarvittiin perheeseen lisää tuloja. Eikka olisi kotona hoitamassa lapsia. Eikka vähän hämmästyi. Hänestä tuntui kuin täysi tyhjyys olisi laskeutunut hänen ennen niin täyteen kalenteriinsa. Eikö häntä enää tarvittu mihinkään omassa rakkaassa seurakunnassaan? Oli sanottu, että kaikki hoituisi ilman häntäkin. Eikka oli pettynyt, kuin orvoksi jäänyt. Kun Eikan vaimo tuli kotiin töistä, hän tapasi miehensä istumassa alakuloisena keittiön pöydän ääressä. Perunakattila porisi hiljaa hellalla.

No mutta Eikka, mikä sinun on? kysyi hänen vaimonsa. No kun kukaan ei tunnu enää tarvitsevan minua. Eikö kukaan? Entä meidän lapset, entä meidän koti, entä minä? No siinähän te olette, sanoi Eikka, mutta seurakunnassa. Siellä kuulemma kaikki onnistuu ilman minuakin, lausui Eikka murheellisella äänellä. Miten tässä näin kävi?

Silloin vaimo Erja muisti raamatunkohdan ja rukouksensa. Hän etsi tekstilapun ja näytti sitä miehelleen. Mikä tämä on? kysyi Eikka. Kun sinä olit niin paljon poissa kotoa, minä ahdistuin ja huokasin ylöspäin ja otin kulhosta tämän mannalapun ja rukoilin. Siis mitä sinä sitten pyysit? kysyi Eikka epäluuloisena. Sitä, että olisit enemmän kotona. Me, rakas Eikka, kaipaamme ja tarvitsemme sinua joka päivä. Elämä kiitää ohi, lapset kasvavat pian ja lentävät pois kotoa ja me vanhenemme. Ja kodissa on remppaa. Pyysin myös vähän aikaa omalle itselleni. Olen ollut kotona kohta kymmenen vuotta lasten kanssa.

Eikka meni ihan hiljaiseksi.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 21.3.2021

Evoluutiobiologien kokouksessa

Kalle Kaihero oli tullut kotiin tärkeästä kokouksesta. Siinä oli päätetty edustajien lähettämisestä kansainväliseen tiedemiesten tapaamiseen. Lontoossa tulisi olemaan koolla suuri evoluutiobiologien joukko kaikilta mantereilta. Kalle oli valittu edustamaan siellä Suomea yhdessä Veikko Virran kanssa. He molemmat olivat alansa suomalaisia huippututkijoita. Kalle kopsautti kotiin tullessaan salkkunsa eteisen lattialle tavalla, joka kertoi hänen vaimolleen Elinalle kokouksen olleen onnistunut.

Kalle, otatko vielä darjeelingteetä ja teeleipiä. Paistoin niitä juuri. Se oli tarjous, josta ei voinut kieltäytyä. Kalle arvosti vaimoaan suuresti. Myös sitä, että Elina oli aina päästänyt hänet mukisematta pitkillekin ulkomaanmatkoille. Kun Kalle oli tätä joskus kysynyt vaimoltaan, tämä oli vastannut, että niinhän me naimisiinmennessä sovimme. Aavistin sinun etenevän urallasi ja sen merkitsevän myös paljon matkustamista. Hyväksyin silloin asian ja se päätös pitää. Nyt Elinalla oli kuitenkin ehdotus, joka pani Kallen miettimään.

Elina ehdotti, että hänen sisarensa Olivian poika Rainer pääsisi mukaan Lontoon matkalle. Rainer oli lahjakas ja hyväkäytöksinen teini-ikäinen, joka saisi matkalta varmasti paljon avartavia vaikutteita. Kallen iltateen juonti keskeytyi hänen miettiessään ehdotusta. Hän oli tottunut aina matkustamaan yksin. Nyt hänen täytyisi vastata myös Rainerista matkan aikana. Se tietäisi lisää työtä, ja matkan aikataulu olisi jo muutenkin tiukka.

Kuitenkin Kallen sydän pehmeni. Hän halusi olla mieliksi rakkaalle vaimolleen. Niinpä Seutulassa astui koneeseen kolme Lontoon kokoukseen lähtijää. Heillä oli lentokoneessa vierekkäiset paikat. Rainer, 16-vuotias nuorukainen, oli ottanut mukaansa lukemista. Tervehdittyään Veikkoa hän istuutui penkilleen ja otti kassista kirjan ja alkoi lukea. Veikko ja Kalle keskustelivat pitkään keskenään. Siten Veikko kysyi uteliaisuuttaan Rainerilta mitä tämä luki. Erästä genetiikkaan liittyvää teosta. Sepä kiinnostavaa, sanoi Veikko. Saanko kysyä mitä kirjaa luet? Se on eräs J.C. Sanfordin teos. Siinä hän käsittelee geenimutaatioihin liittyviä asioita.

Ahaa, vastasi Veikko, Sanford on tunnettu geneetikko. Onko kirja tenttikirja? Ei, vastasi Rainer. Luen koska asia kiinnostaa minua. Hyvä hyvä, vastasi Veikko. Lue vain rauhassa. Kalle katsoi sisarenpoikaansa tyytyväisenä. Kas, enpä olisi uskonut. Luulin hänen lukevan jotain seikkailuromaania. Lentokone laskeutui Heathrow'n lentoasemalle. Sieltä kolmikko matkasi taksilla Lontoon keskustaan hotellimajoitukseen. Käytiin ravintolassa iltapalalla ja sitten olikin levon aika. Kallella ja Rainerilla oli yhteinen huone. Kalle varmisti vielä halusiko Rainer varmasti tulla koko päiväksi mukaan kokoukseen. Päivä olisi pitkä. Rainer vakuutti haluavansa.

Päivä oli erittäin kiinnostava sekä Kallelle, Veikolle että Rainerille. Rainer oli etevä englanninkielessä ja pysyi hyvin mukana tiedemiesten luennoissa ja keskusteluissa. Ja koska tieteellisistä termeistä suurin osa oli hänelle tuttuja, hän myös ymmärsi paljon siitä mitä kokouksessa käsiteltiin. Se osoittautui kriisikokoukseksi! Evoluutioteoriaa oli alettu haastaa tosissaan. Eikä kysymys ollut uskonnollisesta paatoksesta, vaan tieteellisten tutkimusten tuloksista. Solun geneettisen informaation määrä oli osoittautunut odotettua runsaammaksi.

Oli myös huomattu, että solun dna kopioi itseään koko ajan ja teki siinä jatkuvasti virheitä. Niiden määrä oli niin suuri, että ensimmäinenkin solu olisi pian kuollut kopiointivirheisiin ilman juuri äsken löydettyä dna:n korjausjärjestelmää.Sen löytäjien arveltiin olevan vahvoja ehdokkaita kemian Nobelpalkinnon saajiksi. Järjestelmä korjasi dna:n virheistä 99.99 prosenttia, mutta ei kaikkea. Niinpä soluihin kertyi kopiointivirheitä, jotka siirtyivät sukusoluissa seuraavalle sukupolvelle.

Geenivirheitä kertyi suunnilleen sama määrä lisää joka sukupolvelle. Niinpä voitiin laskea aikaa taaksepäin hetkeen, jolloin virheiden kertyminen alkoi. Tulos oli, että nykyinen ihmislaji on alkanut lisääntyä, ei satoja tuhansia vuosia sitten, vaan noin 6000 tuhatta vuotta sitten! Se oli järisyttävä uutinen evoluutiobiologeille. Samoin se, että solut virheiden vuoksi menivät sukupolvesta toiseen rikki yhä enemmän, ja ihmiselämän sukupuutto on vain joidenkin sukupolvien päässä. Elämä ei siis kehittynytkään, vaan rappeutui nopeasti.

Ensimmäinen kokouspäivä oli järkytys Kallelle ja Veikolle. Rainerille se oli huimaava näkemyksellinen avartuminen tieteen maailmaan. Siellä kaikki ei ollutkaan itsestään selvää. Evoluutioteoria ei ollutkaan kiveen hakattu muuttumaton totuus, vaan sitä vastaan oli kertynyt viime vuosina nopeasti kriittistä tieteellistä tietoa. Samaa todisti Sanfod uudessa kirjassaan, jota Rainer oli lukemassa. Majapaikkaan päästyä Kalle näki sen Rainerin yöpöydällä ja alkoi selata sitä. Hyvänen aika! Sanford on muuttanut mielensä! Ennen hän oli vankkumaton evoluution kannattaja. Nyt hän tunnustautuu kristityksi!

Kalle Kaihero luki kirjaa epäuskoisena eteenpäin. Kirja osoittautui niin kiinnostavaksi, että Kalle luki sen loppuun yhdellä kertaa. J.C. Sanford osoitti vakuuttavasti monin tieteellisin todistein, että eliömaailma kauttaaltaan rappeutuu solun lisääntyvien geenivirheiden vuoksi. Samoin hän osoitti mutaatioiden kautta tapahtuvan dna:n kehittymisen olevan mahdotonta. Näistä syistä Sanford, kuuluisa professori oli hylännyt ateismin ja hänestä oli tullut tunnustava teisti.

Rainer, mitä mieltä olet tästä kirjasta? Kysyi Kalle. Minusta Sanfordin todisteeet solun dna:n entropiasta eli rappetumisesta ovat vakuuttavat, vastasi Rainer. Mitä muuten luet nyt? kysyi Kalle Rainerilta. Luen Johanneksen luomiskertomusta Raamatusta, vastasi Rainer. Luepas minullekin, pyysi Kalle. Rainer luki Johanneksen evankeliumin alusta: ”Alussa oli Sana. Sana oli Jumalan luona, ja Sana oli Jumala. Jo alussa Sana oli Jumalan luona. Kaikki syntyi Sanan voimalla. Mikään, mikä on syntynyt, ei ole syntynyt ilman häntä. ”

J.C. Sanford Eliömaailma rappeutuu Datakirjat 2018 Ensipainos Englannissa 2005

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 20.3.2021

Koettelemuksia

Maranata- seurakunta oli ajautunut pahaan kriisiin. Se oli kytenyt jo pitkään, mutta eräs tapahtuma oli saanut kriisin puhkeamaan oikein kunnolla. Nimittäin sattui, että kovat pakkaset olivat päässeet jäädyttämään seurakunnan saliin tulevat vesiputket. Kun ne sitten sulivat, yksi niistä ratkesi ja alkoi vuotaa. Vuotokohta sattui pahimmiksi juuri rakennuksen sisäpuolelle. Vettä tulvi salin lattialle kuutiokaupalla. Vesivahinko oli suuri. Sitten huomattiin, etteivät vakuutukset korvaisi siitä kuin kolmasosan.

Seurakunta oli koolla kriisikokouksessa. No niin, siinä se nähtiin, seurakunnan vahva mies Jantunen pauhasi. Jumala on hylännyt tämän seurakunnan. Kaikki näyttää menevät päin honkia. Kesällä tuuli kaatoi suuren kuusen salin päälle, ja vesikaton korjaus maksoi kymmeniä tuhansia euroja. Kaksi kuukautta sitten salin äänentoisto kärysi. Uudet laitteet maksoivat kymmenen tuhatta euroa. Ja nyt sitten tämä. Rakennuksen kaikki lattiat ovat kastuneet. Vahinkotarkastaja arveli rakenteiden avaamisen, kuivattamisen ja korjaamisen maksavan kaksisataa tuhatta euroa.

Seurakunta on pieni, vain 70 henkeä. Olemme maksaneet kukkaroistamme jo ihan tarpeeksi sen tarpeisiin. Pastorikin huutaa vain lisää palkkaa ja uusia kitaroita ja rumpuja nuorille. Mutta nuoria on niin vähän ettei heihin kannata satsata. Ja pastori vaatii uusia topattuja irtotuoleja näiden penkkien tilalle. Minä olen ollut itse näitä veistämässä 50 vuotta sitten eikä niissä ole vieläkään mitään vikaa. Mutta nykyään ei väen selkä kestä pientä istumista. Nuoria ei pidä paapoa, eikä seurakuntaa muutenkaan. Lakia tämä laiska ja mukavuudenhaluinen seurakunta tarvitsee. Keppiä eikä porkkanaa, sanon minä.

Nyt puheenvuoroa pyysi eräs keski ikäinen nainen. Voisi olla huonomminkin,hän sanoi, ei talo palanut tai muuta. Kyllä tämä saadaan korjattua. Pastori oli samaa mieltä. Kyllä Herra lähettää vielä herätyksen, hän sanoi. Vai niin, pauhasi taas Jantunen.Siitä sinä olet puhunut jo 15 vuotta. Sinun aikanasi seurakunta on kutistunut, ei kasvanut. Olisimme pärjänneet paremmin ilman sinunlaistasi tyhjänpuhujaakin. Ketkä kannattavat pastori Viljakaisen erottamista?

Silloin osa kokouksen osallistujista nousi ja lähti koteihinsa. Paikalle jäi 20 henkeä. Sitten hekin poistuivat. Paikalle jäi vain pastori Viljakainen ja vanhimmiston puheenjohtaja Veiniö. Viljakainen purskahti itkuun. Hän itki haikeasti ja pitkään. Puheenjohtaja Veiniö katsoi tätä kummissaan. Koskaan Viljakainen ei ollut vuodattanut kyyneliä siihen 15 vuoteen, jotka hän oli ollut tämän seurakunnan paimenena. Mikä sinun on? kysyi Veiniö. Enkö saisi itkeä tätä surkeutta? vastasi Viljakainen kyynelten lomasta.

Seuraavana sunnuntaina jumalanpalvelus jouduttiin pitämään vuokratiloissa. Käytäntö jatkuisi kunnes vesivahingot oli korjattu. Mutta olisiko seurakuntaa enää olemassa silloin? Väkeä palvelukseen tuli vain kolmasosa siitä mitä ennen. Kuukauden kuluessa seurakunnan vanhimmisto sai vastaanottaa kymmeniä seurakunnan jäsenten eroilmoituksia tästä Maranata-seurakunnasta. Jäljelle jäi niin pieni joukko, ettei heillä ollut taloudellisia mahdollisuuksia kustantaa oman salin remonttia.

Vaikutti siltä, että Maranata ajutuisi vararikkoon. Kuusikymmentä vuotta vanhaa seurakuntaa ei pian enää olisi. Siltä nyt näytti. Vanhimmisto ja pastori pitivät kokouksen salin remontin keskellä. Puhe kääntyi talouden lisäksi jäsenkatoon ja sen syihin. Oliko ainut syy vain raha? Kun tämä mainittiin, pastori Viljakainen purskahti jälleen itkuun. Hän itki sydäntäsärkevästi, niin että karskeimpia vanhimmiston jäseniä alkoi hävettää moinen. Kuule, he sanoivat Viljakaiselle, ryhdistäydy veli ja ole kuin mies. Mutta Viljakainen itki edelleen.

Kokous uhkasi jo hajota, kun sisään astui yllättäen seurakunnan vanhin jäsen, lähes 90 -vuotias rouva Niskanen. Häntä oli totuttu pitämään mukavana, mutta hiljaisena sisarena. Niinpä hämmästys oli suuri kun hän sisään tultuaan alkoi heti puhua. Hän sanoi: Herra kehotti minua tulemaan tänne. Hän sanoi tehtäväni olevan puhua suoraan, mutta armollisesti. Niinpä sanon teille, etteivät pastorin kyyneleet ole mitenkään hävettävä asia. Hänen murheensa on aitoa ja aiheellista. Te muut olette sokeutuneet seurakuntamme tilanteelle. Siitä on tullut kova ja armoton. Se ei enää lohduta surevaa, ei itke itkevien kanssa eikä iloitse iloitsevien kanssa. Se ei ota nuoria eikä lapsia syliinä.

Jumala on sallinut pastorin itkun. Hänen kyyneleensä ovat toivon siemenet, jotka ovat jo alkaneet itää. Hän on rukoillut herätystä kaikki 15 vuotta, jotka hän on palvellut tätä seurakuntaa ja seutua. Teidän tulee hävetä, ei hänen. Mutta nyt kaikki tulee muuttumaan. Antakaa siis toisillenne sydämestänne anteeksi ollaksenne osallisia täysin sydämin herätyksessä, joka kohta puhkeaa. Saatana on koettanut hävittää tämän huoneen ja seurakunnan, mutta se ei voi, sillä tämä on Kristuksen oma seurakunta. Vain Herra voi sen hävittää, mutta sitä hän ei halua, vaan hän haluaa uudistaa sen. Herra rakastaa teitä kaikkia ja koko seurakuntaa.

Rouva poistui ja jätti vanhmimmiston ja pastori Viljakaisen seisomaan kokoushuoneeseen. Heidän kaikkien silmät olivat kostuneet. Itkun vuolas virta lainehti jokaisen kasvoilla. Seuraavana päivänä vanhimmiston puheenjohtajalle soitettiin. Eräs uskonveli oli kuullut Maranatan talousahdingosta ja lahjoitti sille suuren summan rahaa. Sen avulla remontti saatiin valmiiksi ja rahaa jäi ylikin.

Pian sali täyttyi. Yhä uudestaan. Herätys oli alkanut.

Gideon sanoi Herran enkelille: "Voi, herrani, jos Herra todella on meidän kanssamme, niin miksi kaikki nämä onnettomuudet ovat kohdanneet meitä? Tuomarien kirja 6:13

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 19.3.2021

Kallen harmit

Kalle Ropponen ajoi autoa. Se oli hänen oma kulkupelinsä. Autolla oli ikää jo 25 vuotta, mutta yhä se kulki eteenpäin ja pysähtyi kun sitä käski. Kallen japanilainen autoihme oli kestänyt tähän saakka ilman mootorin täysremonttia, vaikka sillä oli taitettu taivalta liki 600 000 km. Kalle painoi lisää kaasua ja antoi mennä moottoritietä hyvää vauhtia. Äkkiä sininen valo näkyi vilkkuvana hänen takanaan. Sinikot!

Kalle huokasi helpotuksesta kun ei kyselty hänen ajamastaan lievästä ylinopeudesta. Vain renkaitten kuntoa tutkittiin. Oli sellainen kampanja menosssa. Jahas herra Ropponen, sakkorenkaat näyttää olevan alla. Tulkaapas maijaan. Sieltä Kalle tuli naama synkkänä sakkolapun kanssa. Ährrm. Pitikin sattua. Olisihan noilla vielä tämän kesän mennyt. Kallen kauppareissu oli menettänyt teränsä. Hän oli aikonut käydä ostamassa uuden heittouistimen ja muita kesäisiä kalastustarvikkeita. Nyt rahat menisivät uusiin renkaisiin.

No, nyt on vaihdettu, huokasi Kalle. Yli kolmesataa egee meni, mutta tulihan tehtyä. Nyt kelpaa ajaa. Mutta kyllä sinikot oli turhan tarkkoja. Olis niillä entisilläkin renkailla tämän kesän vielä päässyt, tuumi Kalle itsekseen. Kalle osti sitten kalastusvälineet ja lähti niitä kokeilemaan tutulle järvelle. Matkaa sinne oli jonkun verran, mutta kalaa järvessä oli kivasti. Kalaa tuli, ja pulskat hauet auton takakontissa hän huristeli kotia kohti.

Silloin tien poskesta näytettiin pysähtymismerkkiä. Sinikot! Mitä nyt? Teidän autossanne eivät näytä ajovalot toimivan niin kuin pitäisi. Kuinka niin? Ihmetteli Ropponen. Toinen takavalo ja molemmat jarruvalot ovat pimeinä. Teidän täytyy jättää auto tähän tai korjata vika heti. Muuten ette saa jatkaa matkaa. Mutta mutta, änkytti herra Ropponen. Ei muttia, sanoivat viranomaiset. Jarruvaloton auto on turvallisuusriski muille ja itsellennekin. Ajatelkaa jos peräänne törmättäisiiin siksi ettei takana tuleva huomaa teidän hidastavan.

Sakkolappu kädessä Kalle soitti tutulleen, jolla onneksi oli korjaustarvikkeita. Hän saapui ja rikkinäiset valot saatiin korjattua. Huh huh! Pääsinpä sentään yöksi kotiin, Ropponen huokasi kaartaessaan kotinsa kerrostalopihaan. Kyllä olivat taas niuhoja. Olisi se yksi takavalo tuon matkan riittänyt, tuumi Ropponen. Sitten hän meni yöpuulle. Aamulla lehteä lukiessa hän huomasi siinä päivän raamatuntekstin.”Pitäkää kaikki minun lakini ja noudattakaa niitä. Minä, Herra, olen pyhittänyt teidät omaksi kansakseni. 3.Moos. 20:8 ” Vielä tämäkin, harmisteli Kalle. Näyttää Jumalakin niuhottavan. Ja Jumalan kansaksi pyhitetty...noh, onhan minut kyllä kastettu lapsena ja kuulun seurakuntaan, mutta mutta...

Pian Kalle kuitenkin unohti harminsa ja nautti kesästä. Tuli syksy ja syyssateet. Kalle oli kotimatkalla tutulta kalajärveltä vetäen perässään trailerilla kalavenettään. Satoi ja oli pimeätä. Vastaan tuli autoja harvakseltaan. Vain kaksi valopistettä yössä kertoi lähestyvästä kulkuneuvosta.

Yksi vastaatulija lähti ohittamaan ja lähestyi Kallen autoa nopeasti. Äkkiä vastaantulijan auto lähti heittelehtimään tiellä ja liukahteli uhkaavasti kohti Kallea. Vesiliirtoko? Kalle reagoi salamannopeasti ja jarrutti ja ohjasi autoaan kohti tien reunaa.

Ryskis! Kalle tunsi selässään voimakkaan nykäyksen ja hänen vanha kulkupelinsä kääntyi poikittain tiellä ja lopuksi valui alas tienpenkkaan. Kallen sydän pamppaili. Hän koetti päästä ulos autostaan, mutta se ei onnistunut. Hän soitti hätäkeskukseen. Pian ambulanssi, paloauto ja poliisiauto saapuivat valot vilkkuen.

Kävi ilmi, että Kallen arvio vastaantulevan joutumisesta vesiliirtoon oli osunut oikeaan. Liirrossa olleen auton nopeus oli ollut säähän nähden liian suuri ja siinä oli ollut alla huonot kesärenkaat. Tuo auto erottui hämärästi ojassa tien vastakkaisella puolella. Kalleen oli törmännyt takanatuleva, häntä liian lähellä ajanut auto. Lisäksi sen kuljettaja ei ollut tajunnut Kallen jarruttavan, koska mitään jarruvaloja ei ollut syttynyt venetrailerissa. Onni onnettomuudessa oli, että henkilövahingoilta oli säästytty.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 19.3.2021

Matkalla hillasoille

Valtteri Mansu kaarsi autollaan Rovaniemen ohi kohti Lapin hillamaita. Oli paras aika poimia kypsiä, kellankultaisilta hohtavia suomuuraimia täydet sangot kotiin vietäviksi. Tätä ajankohtaa Valtteri oli odottanut viime joulusta saakka, jolloin hänen vaimonsa Elma oli tarjoillut viimeiset edelliskesäiset hillat jälkiruoaksi. Valtteri Mansu oli ”lapinhullu”. Hän oli saanut siihen tartunnan seurakunnan leirillä Levillä liki neljäkymmentä vuotta sitten.

Valtteri Mansun piti päästä joka vuosi vähintäin kerran Lappiin, mieluiten juuri hilla-aikaan. Tämän vuotisen hillahälytyksen hän oli saanut yhdeltä lapintutultaan. Kesälomaa oli riittämiin. Itsekseen hyräillen Valtteri istui autonsa ohjauspyörän takana kilometrien jäädessä taakse. Tällä kertaa mukana oli myös Elma. Hän ja Valtteri juttelivat keskenään menneistä vuosista. Äkkiä Elma sanoi: Katso, viitta Kemijärven kirkkoon! Valtteri alistui. Sinne oli nyt mentävä. Hän tunsi vaimonsa. Vaimon sana oli joskus laki.

Heidän autonsa kaarsi ennen pitkää kirkon pihaan. Kas, kyltti. Siinä lukee, että kirkko on nyt auki! Valtteri huomasi seisovansa kirkon käytävällä vaimonsa kanssa. Voinko palvella? kysyi miellyttävä ääni Valtterin selän takana. Kirkossa oli opastus! Opas kertoi Mansuille kirkosta. Onko teillä vielä kysymyksiä? sanoi opas sitten. Valtterin mieleen pälkähti yksi ajatus: Osaatko sinä sanoa missä olisi hyvä hillasuo? Ahaa, vastasi opas ja muikisti suutaan. Sitä kysytään minulta aina silloin tällöin. Minäpä piirrän teille kartan.

Voi sinua Valtteri, torui Elma miestään. Ei hätää, sanoi opas. Kas tässä on kartta. Merkitsin siihen reitin. Tuossa on ruksi. Silloin olette perillä. Valtteri katsoi karttaa silmät suurena ja kiitti. Kannatti käydä kirkossa! Niin kyllä, tuhahti siihen Elma. Mansut ajoivat Pelkosenniemelle ja yöpyivät siellä. Aamulla Valtteri oli hereillä hyvissä ajoin. Elma vielä haukotteli, mutta pääsi sitten liikkeelle. Aamupalan jälkeen he astuivat autoon verkkareissa ja marja-astiat esillä. Hmm..eilen saatu kartta osoittaa Savukosken suuntaan. Ja sitten tuosta käännytään tuonne. He tulivat metsäautotielle. Jätetään auto tähän ja kävellään, sanoi Valtteri Elmalle. Niin he tekivät.

Kartta viittasi heitä lähtemään tuosta viitasta tuonnepäin. Mansut kävelivät ja kartta opasti. He olivat taivaltaneet jo kilometrin tai kaksi, kun he saapuivat kohtaan, jossa kartalle piirretty ruksi oli. Mitä? Tässähän on pieni metsäkappeli. Ei suota lähimaillakaan! Onko meitä huijattu? mutisi Valtteri. Mennään sisään, sanoi Elma. Ovi on raollaan. He astuivat vaatimattomaan laudoista tehtyyn majaan. Sellaiseksi kappelia voisi kutsua. Kuitenkin sen seinien sisällä oli arvokkuutta ja pyhän tuntua. Elma ja Valtteri istahtivat pienelle penkille. Siinä istuessa Valtterin mieleen yht äkkiä palautui nuoruuden seurakuntaretki Lappiin.

Silloin hän oli kokenut saman tunteen kuin nyt. Aivan kuin olisi Jumala, joka kutsuu seuraamaan. Tuo sama sisäinen tuntu, kuin ääni ja kuitenkaan ei ääni kutsui Valtteria seuraamaan tietä. Se oli sama tie josta retken vetäjä, nuorisotyöntekijä oli puhunut. Niin…. Tie….Valtteri alkoi muistaa. Jeesus on tie, totuus ja elämä…. Lähdetään, sanoi Valtteri. He nousivat ja kääntyivät. Ulko-oven yläpuolella oli hiilellä valkealle tuohelle kirjoitettu teksti: Ihminen suunnittelee tiensä, mutta Herra ohjaa hänen askelensa. Sananlaskujen kirja 16:9.

Valtteri käveli hiljaisena pitkän aikaa. Elsa ihmetteli yleensä puheliaan Valtterin äänettömyyttä. Mitä mietit, kysyi Elsa vihdoin. Mietin sitä kirkon opasta. Oli se aika veitikka oppaaksi. Sitä minä vaan mietin. Mutta taisi olla Jumalan veitikka.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 17.3.2021

Publikaanit kirkossa

Uljas Kandolin astui sisään kirkkoon. Se oli nyt valmiiksi koristeltu piispan vierailua varten. Uljas oli seremoniamestari, joka oli koristellut kirkon portaikon kukin ja asetellut alttarille maljakoihin ruusuasetelmat. Sakasti oli järjestelty. Kirkkopolku pysäköintialueelta oli haravoitu. Kaikki oli valmiina. Seurakuntasalilla emännät asettelivat viimeisiä kahvikuppeja pöytiin.

Kun urut soivat, piispa astui kulkueessa kirkkosaliin seurakunnan noustessa seisaalleen. Oli Taalinmaan kirkon 300-vuotisjuhla. Niin kauan tämä puinen kirkko oli koonnut yhteen seurakuntalaisia sanankuuloon. Nyt sen sali oli lähes täynnä kirkkokansaa. Siihen vaikutti sekin, että piispa oli kotoisin Taalinmaalta. Paikalle oli kutsuttu myös paikallisen lehden toimittaja.

Viimeisten joukossa kirkkoon, sen takimmaiselle penkille oli astunut kylähullu Rouhinen. Hän oli omituinen otus. Ikää hänellä oli, mutta kuinka paljon, siitä ei ollut tarkkaa tietoa. Harmaa tukka, mutta vielä vikkelät jalat. Vaatteet hänellä oli yleensä samat arkena ja pyhänä, nukkavierut housut ja takki. Puheensa oli milloin vilkasta, milloin merkillistä muminaa ja sössötystä. Liekö silloin juovuksissa.

Rouhinen oli kuitekin sangen nauravainen. Mutta kun hän avasti suunsa naurun purskahdukseen, näky ei ollut kaksinen. Hammaskalustonsa oli nimittäin harvennut ajan saatossa vähäiseksi. Liekö juuri se, mikä enimmin sai hänet näyttämään omituiselta. Työtä Rouhinen oli välillä tehnyt, hanslankarina rakennuksilla, mutta siitä oli jo kauan. Kunta kustansi hänelle pienen asunnon ja ruoan. Kahdehtia häntä ei osannut eikä voinut. Sen verran säälittävä näky hän oli. Mutta hän kuului tämän kaupungin vakiokalustoon ja häntä vähän kaivattiinkin, jos häntä ei pariin viikkoon näkynyt.

Urkujen tauotessa kaikki istuivat penkkeihin. Suntio Kandolin  seurasi kirkon ovella sisään saapuvaa väkeä. Kun hän näki Rouhisen, hän meni tämän luokse ja kuiskasi hänelle jotain. Suntio ja Rouhinen lähtivät ulos.

Saarnaan osui kirkkovuoden teksteistä kohta Luukkaan evankelimista. Kaikkien noustua seisaalleen kuuntelemaan sitä piispa aloitti ja luki Luukkaan evankeliumin 18:sta luvusta Jeesuksen vertauksen kahdesta Herran temppeliin tulleesta rukoilijasta. Toinen piti itseään hurskaana ja kiitti Jumalaa siitä, ettei ollut niin kuin muut ihmiset, rosvot, huijarit, huorintekijät tai vaikkapa tuo publikaani.

Sen sijaan publikaani seisoi taempana. Hän ei tohtinut edes kohottaa katsettaan taivasta kohti vaan löi rintaansa ja sanoi: 'Jumala, ole minulle syntiselle armollinen!

Piispa aloitti. Hän kysyi oliko tässä kirkossa koskaan nähty jompaa kumpaa noista kahdesta rukoilijasta. Jos oli, niin nostakoon kätensä. Yhtään kättä ei noussut. Silloin piispa nosti oman kätensä. Hän sanoi: Minä itse olin tuo toinen, tuo itseensä ja hurskauteensa tyytyväinen rukoilija. Kun sanon teille ihan rehellisesti, pidin itseäni todella muita vähän parempana. Olin korkeasti koulutettu, osasin käyttäytyä moitteettomasti enkä tehnyt mitään suuria syntejä. Mielestäni olin mallikansalainen.

Mutta viime talvena sattui jotain, mikä sai minut muuttamaan käsitystä itsestäni. Olin tullut lomalle lapsuuden kotikaupunkiini. Oli kevättalvi. Lähdin hiihtämään kauniina sunnuntaina järven jäälle. Olin ajattelematon ja hiihdin kauas rannasta. Äkkiä putosin suksineni jään läpi uveavantoon. Koetin saada sukset irti, mutta vain toinen irtosi. Vaatteeni juuttuivat ylleni. En kyennyt ponnistamaan takaisin jään päälle. Huusin apua, mutta ketään ei näkynyt. Väsyin ja kylmä kangisti jäseneni. Ajattelin, että hukun ja elämäni päättyy tähän.

Näin elämäni liukuvan silmieni ohi kuin filminauhan, eikä se ollut kaunista katseltavaa. Näin ylpeyttä ja kopeutta, halveksuntaa, pilkkasanojakin lähimmäisiäni kohtaan. Noina muutamina minuutteina tajusin olleeni tyly ja rakkaudeton ihminen, joka oli korottanut itsensä toisten yläpuolelle. Sitten huomasin jonkun ihmisen kaukana rannalla.

Huusin apua minkä jaksoin ja koetin viittilöidä kädelläni. Minut huomannut mies otti mukaansa rannasta löytämänsä köyden. Sen kanssa hän lähestyi minua. Sitten hänkin putosi jäihin, mutta sai kuitenkin nostetuksi itsensä ylös. Hän tuli jään päällä ryömien lähelleni ja viskasi minulle köyden, jonka päähän hän oli tehnyt lenkin. Sain sen pujotettuä käteni ympärille. Köyden avulla mies sai vedetyksi minut jään päälle ja hän auttoi minua kierittelemään itseäni lähemmäs rantaa.

Mies lähti hälyttämään apua. Sitä ennen hän riisui päällystakkinsa, väänsi sen kuivemmaksi ja asetteli ylleni. Sitten hän riensi hakemaan apua. Niin pelastuin. Haluisin kiittää pelastajaani, mutta hän oli jo lähtenyt pois. Sain myöhemmin tietää kuka hän on, ja nyt hän on täällä. Pyytäisin sinua, Veikko, astumaan esiin. Silloin suntio ohjasi Rouhisen piispan luo, joka oli astunut alas saarnatuolista. Piispa halasi lämpimästi pelastajaansa ja ojensi tälle kimpun kukkia.

Kirkkokahveilla Rouhinen istui kunniapaikalla piispan pöydässä.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 16.3.2021 (Julkaistu ensimmäisen kerran 12 vuotta sitten)

Lepoa kohti

Lepo löytyy Jumalan suunnitelmista. Omamme kuluttavat voimiamme.

Palaa lepoon ja luottamukseen, niin löydät rauhan. Omat voimat kuluvat ja kuluessaan ne kuluttavat sinua. Jumalaan luottava sen sijaan on rauhallinen. Luottaessamme saamme nähdä ihmeellisiä.

Jumalan suunnitelmat toteutuvat kun luotamme Jeesukseen, hänen Poikaansa. Hän vaikuttaa meissä tahtomista ja tekemistä. Niin Jumalan suunnitelmat toteutuvat meissä ja kauttamme.

Rakas Jeesus, anna meidän päästä laskeutumaan luottamukseen. Poista järkeilyn painolasti, joka on lopulta vain ylpeyttä ja yritys hallita Jumalaa. Jeesus, anna meille armosi laskeutua lepoosi niin että saat johdattaa meitä ihmeellisiä teitäsi.

Sinä olet elävä Jumala.

Kristuksen Jeesuksen Jumala on antanut meille viisaudeksi, vanhurskaudeksi, pyhitykseksi ja lunastukseksi. 1.Paavalin kirje Korinttilaisille 1:30

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 15.3.2021

Herran tulen kantajat

Kolme miestä oli jälleen pystyttänyt äänentoistolaittet torilavalle. Oli tiistai ja kesätori. Myyjiä ja asiakkaita oli saapunut kiviselle pienelle torille kaupantekoon. Tarjolla oli tuoreita vihanneksia, hedelmiä ja juureksia. Myytiiin myös leivonnaisia ja kahvia. Torilavalta kuului pieni räsähdys. Kaiuttimet oli kytketty päälle. Yksi miehistä astui mikrofonin eteen ja aloitti haikean hengellisen laulun säestäen itseään kitaralla. Sen jälkeen hän väistyi ja toinen,vähän vanhempi mies piti puheen. Sitä seurasi laulu ja sen jälkeen kolmannen miehen todistuspuheenvuoro. Evankeliumia Jeesuksesta Kristuksesta julistettiin lauluin ja puhein Raamatun tekstejä tulkiten puolen tunnin ajan.

Kesätoreja pidettiin joka viikko tiistaisin. Monen monta kertaa sinäkin kesänä kuultiin niiden aikana Jeesuksesta ja kehotettiin uskomaan häneen. Äänentoistolaitteet kuuluivat pienelle yhteiskristilliselle yhdistykselle, jossa oli mukana aktiiveja useista seurakunnista. Laitteita säilytettiin Majakassa, joka oli pieni hengellinen kirjakauppa ja kahvila vanhassa puutalossa lähellä toria. Yhdistyksen toiminta-ajatukseen kuului käyttää työssään nykyaikaisia viestintävälineitä äänetoistosta lähtien hengellisten äänitteiden levittämiseen ja kaapelitv-lähetyksiin saakka.

Kerran äänentoisto viritettiin kaupungin laidalla sijaitsevan suuren loma- ja virkistyskeskuksen pihalle. Ketään ei tullut paikalle. Hengellinen ohjelma lauluineen ja puheineen vietiin silti läpi metsän puut yleisönä. Puheitten pitäjät olivat kuitenkin huomanneet, että pusikossa metsän siimeksessä kävi kuhina. Kiinnostuneita oli siis sittenkin tullut paikalle! Mutta rohkeutta tunnustaa uteliaisuuttaan julkisesti ei ollut. Tästä tapauksesta yhdistyksen kolme miestä kertoivat iloisesti hymyillen jälkeenpäin.

He muodostivat, nuo kolme miestä, yhdistyksen idea-ja suunnitteluriihen. He käynnistivät myös kotikäyntityön lähettäen kirjeet perheisiin aina siinä kaupunginosassa, johon he olivat tulossa. Kotikäyntiryhmässä oli monta ihmistä mukana. Vuosien kuluessa he kävivät läpi kaikki kotikaupunkinsa asuinalueet. Lukuisia keskusteluja käytiin nissä kodeissa, joihin heidät toivotettiin tervetulleiksi.

Evankeliumi Jeesuksesta Kristuksesta oli rakas tämän yhdistyksen jäsenille. Vuodet vierivät ja he ikääntyivät. Majakka-kirjakaupan talo tuli purkutoimien kohteeksi. Ilmapiiri yhteiskunnassa muuttui ja pääsy iltatorille pitämään hengellisiä tilaisuuksia kiellettiin. Yhdistyksen aktiivinen ydinkolmikko ikääntyi ja heidät kutsuttiin kukin vuorollaan taivaan kotiin Jeesuksen luo. Yhdsityksen toiminta hiipui ja siitä tuli yhdistys pöytälaatikossa.

Vieläkö Herra antaisi tämän yhdistyksen herätä ja ryhtyä kertomaan hyvää uutista maailman Vapahtajasta Jeesuksesta Kristuksesta oman kaupungin asukkaille ja koko kansalle? Jeesus sanoo: Eloa on paljon, mutta työmiehiä vähän. Rukoilkaa siis elon Herraa, että hän lähettäisi työmiehiä elonkorjuuseensa. 

Me emme voi olla puhumatta siitä, mitä olemme nähneet ja kuulleet." Apostolien teot 4:20

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 14.3.2021

Aamos 8:1-12

Koittaa aika -- sanoo Herra Jumala -- jolloin minä lähetän maahan nälän. En leivän nälkää, en veden janoa, vaan Herran sanan kuulemisen nälän. Ihmiset hoippuvat mereltä merelle, pohjoisesta itään he harhailevat etsimässä Herran sanaa, mutta eivät löydä.

Hi zi Lang teki kädellään ohjauseleen. Se oli historiallinen hetki. Suurvallan kontrolli oli nyt täydellinen. Se ulottui kaikkialle maailmaan. Yksikään ihminen, joka oli ottanut merkin otsaansa tai oikeaan käteensä. ei ollut valvonnan ulkopuolella. Ja kaikkein vihatuin materiaali, jonka koettiin uhkaavan tämän maailmanvallan mahtia, oli nyt peruuttamattomasti pyyhitty kokonaan pois ihmiskunnan muistista.

Siitä saattoi olla jossain jäänteitä kirjoitettuna vanhalle alustalle, jota kutsuttiin paperiksi. Mutta kielet, joilla sitä ehkä vielä esiintyi, olivat kadonneet puhutun kielen hai zingin tieltä. Se oli ollut koko maailman ainut virallinen ja puhuttu kieli jo 200 vuoden ajan. Muuta kieltä ei enää juuri osattu. Ja nekin, jotka sitä kieltä olivat vielä ymmärtäneet, oli viety muistinpyyhintäkeskuksiin, joissa heidän äidinkielensä oli pyyhitty pois heidän muististaan, ja sinne oli syötetty uusi yleiskieli hai zing.

Tuo ele ainoan jäljellä olevan maailmanvallan valvontakeskuksessa oli käynnistänyt prosessin, joka levisi valon nopeudella kaikille mantereille ja kaikkiin verkon tietoyksikköihin, niin suurissa kaupungeissa kuin maaeudun harvoissa kylissä ja avaruuden kaukaisissa asemissa. Ei ollut tietokonetta eikä mukana kulkevaa tietolaitetta, joista tuo vaarallinen koodi ei olisi sekunnin murto-osassa hävinnyt.

Maailmanvalta tiesi ihmisillä olevan edelleen uskonnollisia ajatuksia. Ne ohjattiin nyt kansalaisten mielissä kohti uutta jumaluutta,idolia, joka aikoi kohottaa itsensä kaiken jumaloitavan yläpuolelle. Vihdoinkin, nyt se voi tapahtua, kaikui ääni halki maan ja sen avaruuden. Olen hän, jolle tulee antaa kaikki kunnioitus jota tulee yksin kumartaa.

Kun tuo ääni, suloinen kuin leivosen laulu, käskevä kuin urosleijonan karjunta, ja salakavala kuin käärmeen sihinä levisi ihmisten tietoisuuteen, he hätkähtivät. Sitä ei uusi maailmanhallitsija ollut osannut ennakoida. Kansalaisten sisimmistä kohosi kauhun huuto. Se nousi ylös avaruuksiin saakka ja valitti: missä on Jumala, hän joka loi kerran kaiken? Missä on hänen raikas ja kutsuva äänensä, täynnä laupeutta ja armoa, joka valmistettiin meille risitillä. Missä on hän, taivaan ja maan Luoja ja ihmisten Vapahtaja,Jeesus Kristus?

Maailmanvallan kansalaisten sydänten valitus oli täynnä mittaamatonta kaipausta elävän Jumalan puoleen, Hänen, joka oli saanut sydämet sykähtelemään ilosta kevään auringon alla, hänen,joka oli lohduttanut surussa ja antanut jokapäiväisen leivän ja joka oli saatellut ihmiset iankaikkiseen lepoon Jeesuksen uhriverellä lunastettuna.

Sitten valitus vaimeni ja yht äkkiä lakkasi kuulumasta. Ihmisten tietoisuuden täytti vain An Zen, uusi hallitsija ja hänen tahtonsa. Ei ollut enää kaipausta sen Jumalan puoleen, joka oli kutsunut kansoja pelastukseen tuhansien vuosien ajan Jumalan verisen Karitsan uhrikuoleman ja ylösnousemuksen avattua siihen tien, taivaan ja maan Herran puoleen. Hänet olivat kansat hylänneet ja valinneet materian ja ihmisen palvonnan, yhä uudelleen. Nyt kansat olivat siinä, mihin ne olivat salaisissa sydäntensä ylpeissä kuvitelmissa pyrkineet, todellisuudessa ilman tietoisuutta elävästä Jumalasta.

Jumalaton rauha oli lasketunut maailmaan. Se vaikutti kaikissa niissä, jotka olivat ottaneet merkin otsaansa tai oikeaan käteensä, sen merkin jota ilman ei voinut ostaa eikä myydä. Merkin, joka edellytti pedon kumartamista.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 13.3.2021

Arpajaisia

Hermanni tuli kaupasta juoksujalkaa. Huh huh, hän läähätti paiskatessaan pienen talonsa ulko-oven auki. Mikä hätänä? Kysyi Hermannin vaimo? Lotto, lotto! Iso päävoitto. Huomasin kassalla eikä ollu enää rahaa. Täss on kuponkeja. Pian pian, kohta tämän viikon lotto menee kiinni. Mites täytetään? Pian pian. Ei ollu rahaa? Ihmetteli vaimo. Olihan sulla satanen lompsassa. No auton tankaus vei viiskymppiä ja ruoka nelkyt viis euroo. Eikös vitosella olis voinu lotota? Ihmetteli vaimo Riitta.

No kas kun rahaa on jaossa 14 miljoonaa! Jos siit voittais kolmanneksenkin, olis se iso potti! Ei kuule nyt lotota vitosella vaan viidelläkympillä! Nyt Hermannin vaimokin innostui. Äkkiä sitte, täytä sinä nämä kupongit, niin minä nämä. Selvä. Pian Hermanni kaasutteli skodallaan takaisin kyläkauppaan. Huohottaen hän kiipesi kaupan portaat ja ehti juuri ajoissa eli viime tipassa jättämään kupongit. Vaimoltaan tietämättä Hermanni oli rukoillut itsekseen Herraa antamaan voiton. ”Annan sitten sinulle voitosta kymmenykset.”

Nyt Onttosilla jännitettiin ja katsottiin telkusta tärppäsikö viidenkympin lotto. Kun voittoa arvottiin numero numerolta, Hermannin sydämen syke kohosi aina vain lisää. Oikein, oikein, hän supisi itsekseen. Kun viimeinenkin numero oli arvottu, Hermanni katsoi epäuskoisena kuponkiaan. Kato nyt sinäkin Veera! Voiks tää olla totta`? Veera tarkisti Hermannin loton. Kyl tää oikken on! Veera alkoi aina haastaa turkkulaast kun oikein innostui. Ja sitten jännitettiin moniko oli lotonnut täysin oikein. Sitten tuli tieto: vain yksi täysin oikein kuponki oli löytynyt. Voiks tää olla totta, totta?! Ihmettelivät Onttoset.

Mutta totta se oli. Ennen pitkää Hermannin tilille loksahti neljätoista miljoonaa riihikuivaa euron rahaa. Sitten kului jokin aika totutellessa ajatukseen että nyt se puute hellitti. Vaikka ihan hyvin olivat Onttoset tulleet toimeen tähänkin asti, ei ylellisesti mutta kuitenkin. Yhtenä aamuna Hermanni herätessään aamulla muisti jotain. Se lupaus Herralle. 10 prosenttia voitosta. Hmm, se tekee 1,4 miljoonaa euroo. Aika paljon rahaa. Eikö vähempikin riittäis. Mutta ei. Asia jäi vaivaamaan Hermannia niin, että hänen vaimonsakin huomasi sen.

Mikä sul on Hermanni kun et saanu taaskaan nukuttua kunnolla? Yleensä uinut kuin tukki. Pyörit sängys niin että olin minäkin pudota. Hermanni kohotti päätään tyynystä. Tummista silmänympäryksistä näki, ettei hän ollut virkeimmillään. Ääh, mitä siitä. Jospa ensi yönä nukun. Teen tänään pitkän lenkin metässä. Saan liikuntaa. Siihen vastaukseen oli Veeran tyytyminen.Mutta ei. Yöllä Hermanni taas liikehti sängyssä levottomasti. Hänen vaimonsa hermostui ja herätti Hermannin kunnolla. Kuule, enhä minäkään saa nukuttua tuollasen hylkeen vierellä. Kerro nyt mistä on kyse.

Äh, hmm, mutisi Hermanni unentokkuraisena. No voihan kertoakin. Nyt Veera sai pohdittavakseen 1,4 miljoonan luvatut kymmenykset. Ensimmäinen reaktio häneltä oli että ei kylläkään! Höpsö mies kun on antamassa jollekin jumalalle rahaa ja noin paljon! Mutta sitten hän muisti, että Hermanni oli joskus tullut uskoon, jo ennen heidän tutustumistaan. Naimisiin mennessä Veera oli luvannut kunnioittaa miehensä vakaumusta. Ja Hermanni vaimonsa, joka sanoi olevansa agnostikko. Nyt oltiin törmätty kunnioituksen muuriin.

Ketä kunnioittaa enemmän? Hermannia ja Jumalaa, jonka olemassaolo oli Veerasta epävarma. Vai puhdasta järkeä? Joka tapauksessa 1,4 miljoonaa alkoi kummitella Veerankin ajatuksissa. Onttosten ajatukset eivät jostain syystä kääntyneet siihen, että jäisihän heille kuitenkin 12,6 miljoonaa euroa.

Seuraavana yönä he molemmat pyörivät sängyssä ja sitä seuraavana yönä. Meni vielä pari väsymyksen täyttämää päivää. Sitten Onttoset huomasivat olevansa aviokriisissä. Mokomakin Hermanni! Antaa jollekin typerällä jumalalle lupauksen! On siinä mulla tyhmä miäs! Huusi Veera Hermannille aamulla. Niillä 1,4 miljoonalla mun Riitta vois rakentaa komeen talon ja sun poikas Antti kans ja jäis rahaa säästöönkin. Onttoset olivat uusiopari.

Vois ja vois! Mutt lupaus on lupaus! Enkä oo tottunu rikkomaan niitä, en etenkään jos oon luvannu jotain Herralle. Minä sulle herrat näytän, meuhusi Veera ja iski Hermannia harjalla päähän. Se oli viimeinen tikki. Hermannia oli lyöty lapsenakin. Hän lähti ja ajoi autollaan kauas kirkonkylään. Siellä hän meni yhden ystävänsä luo ja kertoi tilanteensa. Ystävä kuunteli. Sitten hän ehdotti Hermannille rukousta. He hiljentyivät. Saitko ajatusta miten menetellä? kysyi ystävä. No yksi vaatimaton idea tuli. Mutta kiitos kun kuuntelit.

Hermanni ajoi takaisin kotiinsa. Veera oli jo lauhtunut. Hän ei ollut pitkävihainen. Sitä vikaa oli enemmän Hermannissa. Kuule Veera. Ajatteletko, ettei Jumalalla ollut mitään osuutta lottovoitossa? No kyllä melkein, vastasi Veera. Mutta entä jos Jumala sanoisi siihen jotain. Ai miten? kysyi Veera. Hermanni tempasi esiin Raamatun ja antoi Veeralle. Suostutko että rukoillaan ensin ja sitten sinä avaat tämän kirjan kohdasta mikä eteen sattuu. Jos siellä on vastaus tähän meidän kysymykseen ja kiistaan, niin suostutko siihen. Veera katsoi ensin miestään kuin halpaa makkaraa. Mutta sitten hän sanoi: olkoon menneeks.

Hermanni rukoili lyhyesti ja sitten Veera tempasi Raamatun auki. Hänen peukalonsa osui Sanalaskujen kirjan lukuun 16: ”Helmassa arpaa ravistellaan, tuloksen ratkaisee Herra.” Oho, katos mihin sattui. Arvonnasta tässä puhutaan. Veeralle oli kova paikka suostua ajatukseen, että oli Jumala ja että hän oli lottovoiton takana. Silloinhan siitä kymmenesosa kuuluisi hänelle, niin kuin Hermanni oli luvannut. Veera huokasi ja sanoi: Ok. Maksa ne kymmenykset niin tästä päästään.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 12.3.2021

Ryöstö

Piiperön perheeseen oli syntynyt vauva. Nyt Piiperöllä oli kolme sisarusta. Hän itse oli heistä toiseksi nuorin. Hänen lempinimensä Piiperö oli säilynyt käytössä kotiväen joukossa. ”Mutta muualla ette kutsu minua sillä nimellä!” sanoi tämä kolme ja puolivuotias tomerasti. Kerran kaupassa äiti oli erehtynyt kutsumaan Eerikkiä Piiperöksi, ja jotkut siellä olivat naurahtaneet sen kuullessaan.

Mutta rakas Piiperö oli vanhemmilleen ja sisaruksilleen. Hänestä oli pidetty hyvää huolta. Häntä oli hellitty, mutta oli myös laitettu terveet rajat. Nukkumaan piti mennä kun sanottiin ja syödä piti mitä äiti keittiössä valmisti. Se kelpasi Piiperölle useimmiten. No, joskus hän sai tahtonsa läpi ja äiti teki koko perheelle hampurilaisia ja ranskiksia. Maistuivat ne toki kaikille muillekin.

Nyt Piiperön äiti oli leipomassa vauvan kastejuhlaan syötäviä. Näki, että se oli tärkeä tapahtuma äidille. Oli toki isänkin mielestä, mutta hän sanoi, ettei nyt kymmentä sorttia herkkuja tarvita. Vähempikin riittää. Mutta kyllä isä kantoi kaupasta äidille kiltisti jauhoja ja sokeria ja kaikkea mitä äiti kirjoitti kauppalistalle. Piiperö viihtyi näinä aikoina hyvin keittiössä.

Sitten koitti kastepäivä. Kastemalja pöytineen oli sijoitettu olohuoneeseen sopivasti niin, että kaikki näkivät sinne hyvin. Kaunis kukka-asetelma, kynttilä ja perheraamattu olivat kastepöydän kirjotun valkean liinan päällä. Vieraita saapui. Pian parisenkymmentä sukulaista ja ystävää oli koolla ja kastepappi Oiva heidän joukossaan.

Kastehetki alkoi. Laulettiin äidin toivevirsi 492: Ystävä sä lapsien, katso minuun pienehen.
Minne käynkin maailmassa, sinä olet hoitamassa. Onni täällä vaihtelee, taivaan Isä suojelee.

Pappi aloitti puheensa kohdalla Markuksen evankeliumin luvusta kymmenen, missä Jeesus siunaa lapsia. Pappi korosti Jeesuksen sanoja:” Totisesti: joka ei ota Jumalan valtakuntaa vastaan niin kuin lapsi, hän ei sinne pääse.” Pappi jatkoi: ” Jumalan valtakunta pitää siis ottaa vastaan! Syntyessämme tähän maailmaan emme vielä ole sen sisällä emmekä hänen omiaan. Kasteessa lapsi siirretään valtakunnasta toiseen ja niin hän pelastuu Jeesuksen Kristuksen kautta. Vanhempien ja kummien tehtävä on opettaa tälle lapselle hänen kasvaessaan mitä kaste merkitsee, sillä kasteen lahja otetaan vastaan myös ymmärryksellä ja henkilökohtaisen uskon kautta.” Vauva kastettiin Jeesuksen omaksi Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja sai kasteessa mimekseen Risto Olavi.

Pappi luki vielä kohdan Psalmista kaksikymmentä kaksi: ”Syntymästäni saakka olen ollut sinun varassasi, sinä olet ollut Jumalani ensi hetkestä alkaen.” ”Tänään ryöstettiin saalis saatanalta!” jatkoi pappi. ” Nyt tämä lapsi kuuluu ikuisesti Jumalalle.” Kuullessaan nämä sanat jotkut kasteväestä kurtistivat kulmiaan. Mutta kastetilaisuus jatkui ja päättyi Herran siunaukseen.

Kastehetken jälkeen Riston äiti ilmoitti että kahvi on valmista.” Olkaa hyvä ja ottakaa!” Puheensorina täytti kastekodin. Kastevauvan isoäiti asettui papin viereen ja käänsi pian puheen papin toteamukseen saaliin ryöstämiseltä saatanalta. ”Pastori hyvä”, hän sanoi. ”Ettekö tiedä että vauvat ovat viattomia ja kuuluvat ilman muuta Jumalalle. Minua pelotti kun puhuitte saaliin ryöstämisestä.” Pappi katsoi isoäitiä lempeästi ja kysyi: ”Jos niin on, niin mihin kastetta sitten tarvitaan?” ”Kai se on sellaista siunauksen pyytämistä”, vastasi isoäiti. ”On se sitäkin, pappi vastasi. ”Mutta minäpä otan kirkkomme lasten kastekaavan esiin.” Pappi avasi kirkkokäsikirjan ja näytti isoäidille kastekaavan johdanto-osaa lukien siitä ääneen:

”Kristus on itse asettanut meille pyhän kasteen uuden elämän merkiksi ja sinetiksi. Kasteessa meidät pestään puhtaiksi synnistä ja puetaan uuteen elämään. ” .” Hyvä isoäiti, jos kastettava vauva on viaton, niin miksi hänet pitää pestä puhtaaksi synnistä?” Isoäiti katsoi kohtaa puhumatta mitään.

Sitten pappi näytti kastekaavan toista kohtaa ja luki: ”Armollinen Jumala. Sinä yksin pelastat kaikesta pahasta. Vapauta NN (etunimet) pimeyden vallasta. Kirjoita hänen nimensä elämän kirjaan ja johdata häntä valossasi.” Pappi ksyi isoäidiltä: ”Jos vauva on luonnostaan viaton, niin miksi kasteessa pyydetään Jumalaa vapauttamaan vauva pimeyden vallasta?”

Isoäiti näytti loukkaantuneelta. Hän sanoi: ” Mutta eihän tuollainen suloinen vauva ole voinut vielä tehdä mitään pahaa.” ” Ei olekaan”, vastasi pappi. ”Mutta niinkuin itse totesitte, ei vielä. Mutta kyllä hänkin ehtii elämänsä aikana ajatella, sanoa ja tehdä sellaista mikä on pahaa. Niin on meillä kaikilla.”

”Jos noin on, niin kasteesta ei ole mitään hyötyä”, tokaisi isoäiti. ”Niin voisi ajatella, vastasi pappi”, ”Mutta kasteessa ei olekaan kyse ihmisen muuttamisesta hyväksi. Sen sijaan se on syntisen siirtämistä Jeesuksen Kristuksen uhriveren kautta saatanan vallasta Jumalan valtakuntaan. ” Hyi, en kestä kuulla verestä”, sanoi isoäiti. ”Ymmärrän kyllä teitä”, vastasi pappi. ”Mutta Jumalan piti uhrata Karitsa. Jeesus Kristus on syntiuhri meidän edestämme. Vain se kykenee murtamaan kirouksen ja kuoleman ja saatanan vallan, joka tuli koko ihmiskunnan osaksi kun Eva ja Adam, kantavanhempamme lankesivat käärmeen eli saatanan ansaan ja luopuivat Jumalasta.”

Kastepappi oli innoissaan päästessään selittämään kasteen merkitystä ja jatkoi lukemalla isoäidille kohdan ensimmäisen Pietarinkirjeen luvusta kolme: ” Teidät pelastaa nyt kaste, ei siksi että te siinä luovuitte saastaisesta elämästä, vaan koska Jumala teki kanssanne hyvän omantunnon liiton. Sen perustuksena on Jeesuksen Kristuksen ylösnousemus. Pappi jatkoi puhettaan: ” Kaste on liittosopimus Jumalan kanssa. Siinä pyhä Jumala hyväksyy kastetun omaksi lapsekseen yksin Jeesuksen Kristuksen ristinuhrin vuoksi. Jumala on nähnyt Riston kastehetkestä lähtien pyhänä ja puhtaana Jeesuksen tähden. Siksi Jumalan valtakunnassa on niin hyvä olla. Se on lepoa, iloa ja rauhaa Pyhässä Hengessä.”

”Puhuinpa nyt pitkästi”, sanoi pappi vähän anteeksipyydellen isoäidille. Isoäiti vastasi:” Sitä vartenhan papit ovat että kertovat kristinuskosta ja siihen tarvitaan sanoja. Olipa hyvä kun kerroitte minulle kaiken tuon. Sain siitä paljon ajateltavaa.” Piiperö oli tullut istahtanut jossain vaiheessa isoäidin viereen ja kuunnellut hänkin. ”Ota mummo sylkkyyn”, hän sanoi. ”Ottaako pastori lisää kahvia?” kysyi kahvipannun kanssa kiertävä Riston äiti.

Pastori kiitti ja lähti höyryävän kahvikupillisen kanssa hakemaan pöydästä lisää syötävää.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 11.3.2021

Monimaista

Politiikka oli taas kuumennut. Oli uutta tuulta valtiolaivan jonkun purjeen syrjässä. Se tuuli tuntui nyt yltyvän. Puhetta riitti että Suomineito paisuu pian yli äyräitten. Miksikö? No siksi. Tämä maa on meidän eikä kenenkään muun. Tänne ei kaivata muita kuin suomalaisia. Ja internetin bittivirrassa asiasta lenteli somevaahtoa kuin hahtuvia kosken kuohuissa. Toisten mielestä taas maahan pitäisi saada muuttaa. Ja telkussa alkoi jälleen yksi keskusteluohjelma. Ja tietysti aiheena oli raha ja sen jako ja sen riittävyys ja muutto ja ei-muutto. Joku sanoi väen maassa loppuvan ilman muuttoa maahan. Toinen sanoi ettei lopu. Mummoa telkun ääressä haukotti.

Taas sitä samaa kun vaalit lähestyy. Ei tuota jaksa kuunnella. Tänne ei saisi muuttaa, mutta turisteiksi täältä halutaan lähteä milloin minnekin kauas. Ja kaupat pursuavat ulkomaisia appelsiineja, kukkia, sukkia, autoja ja pesukoneita ja tietokoneita. Niitä tänne saa kyllä tuoda. Toista se oli kun muutettiin sodan jaloista Karjalasta tänne Savoon. Pakolaisiahan mekin oltiin. Eikä ollut ylellisyyksiä. Hyvä kun oli vaatteet päällä ja jonkunalaiset kenkärähjät jaloissa. Mutta nyt telkku kiini. Jaskan pitää saada tehdä läksyt rauhassa.

Jaska, joko huomisen tehtävät on tehty? Mummo oli nyt kotivahtina. Jaska sanoi että kohta joo. Mummo meni katsomaan. Vielä oli uskonnon tehtävä kesken. Siinä käsiteltiin Israelin muuttoa Egyptistä luvattuun maahan. Näytäppäs, minäkin haluan katsoa, sanoi mummo ja nouti silmälasit. Mikäs tuo on? Viite Raamattuun. Se on 3. Mooseksen kirja luku 19... Mummo haki Raamattunsa ja katsoi. Tässähän on Jumalan antamia ohjeita. ” Kohdelkaa joukossanne asuvia siirtolaisia ikään kuin he olisivat heimolaisianne ja rakastakaa heitä kuin itseänne, sillä te olette itsekin olleet muukalaisina Egyptissä.”

No siinähän olisi poliitikoille opastusta, sanoi mummo ääneen. Ai missä asiassa, kysyi Jaska. No siinä mahtuuko tänne muitakin kuin Suomessa syntyneitä ja miten heitä tulee kohdella. Mitä sinä ajattelet siitä, kysyi mummo Jaskalta. Ei tänne pitäisi ottaa vierasmaalaisia, sanoi Jaska. Syövät vain toisten leipää. Entä mitä mieltä sinä mummo olet maahanmuutosta? Se on vaikea asia, kun mielipiteet siitä ovat junttautumassa. Onhan Suomessa nyt talous tiukalla. Mutta oli se paljon tiukemmalla kun me sadat tuhannet karjalaiset tulimme synnyinsijoiltamme siirtolaisiksi muualle Suomeen.

Ai niin, olin ihan unohtanut, sanoi Jaska. Voi sinua Jaska,vastasi mummo ja pörrötti lapsenlapsensa tukkaa. Annas kun kerron sinulle vähän meidän suvustamme. Sinun ukkisi eli minun mieheni Aleksi oli syntyjään valkovenäläinen Aleksei Uljanov. Savoon muutettuamme hän muutti nimensä Aleksi Uljasmaaksi. Oho, sanoi Jaska. Entä sinä? Oletko sinäkin valkovenäläinen? Mummo hymyili. En ole, mutta minun äitini eli sinun isomummosi oli turkkilaista sukua, tataareita, joita oli muuttanut Karjalaan jo sukupolvia sitten. Jaska otti kännykän ja googlasi. Wikipediassa sanotaan, että…..tässä puhutaan sukulaisuudesta turkkilaisiin ja että suurin osa tataareista oli sunnimuslimeita.

Oliko sinun äitisi muslimi? Kysyi Jaakko. Kyllä hän oli, mutta hän kääntyi kristityksi ja hyvä niin. Hän halusi elää rauhassa elämäänsä isäni kanssa. Oho! Sanoi Jaska. Silloinhan minussakin virtaa ainakin vähän tataariverta. Olen sukua valkovenäläisillekin! Se on totta, sanoi mummo. Muistathan, että isälläsi on myös sukua ulkomailla? En tarkkaan, kerro, pyysi Jaska. Oletko miettinyt miksi sukunimesi on Leistilä? En, vastasi Jaska. Se on muunnos alkuperäisestä nimestä Leichster.

Miksi sukunimiä muutettiin? kysyi Jaska. Siksi, että Suomen itsenäistyttyä haluttiin olla nimen omaan suomalaisia. Saattoi joutua hankaluuksiinkin, etenkin jos oli venäläinen sukunimi. Sinun isäsi suku on Englannista. Isäsi isoisä Thomas Leichster tuli Suomeen neuvomaan höyryvetureiden valmistuksessa. Hänen isänsä taas oli muuttanut Englantiin Saksasta ja Thomasin vaimo oli syntyisin Intiasta. Intiahan oli pitkään Englannin siirtomaa. Ohhoh! Jaska oli täynnä hämmästystä. Meidän perheen suvussahan on säikeitä moniin eri maihin. Niin on, vastasi mummo. Ja ajattelepa miten paljon hyötyä meille suomalaisille oli isäsi isoisän insinööritaidoista kun Suomeen rakennettiin rautateitä. No entä äitisi? Mitä hän teki töinään? Kysyi Jaska mummolta. Hän oli koulutukseltaan venäjänkielen ja suomenkielen opettaja. Kun hän meni naimisiin isäni kanssa, hän maataloustöiden ohella toimi kotikylässämme opettajana. Jaska kuunteli korvat tarkkana.

Silloin ulko-ovelta kuului kolinaa. Jaskan vanhemmat tulivat kotiin teatterinäytännöstä. Nyt Jaska läksyjen kimppuun. Jutellaan toiste lisää.

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 10.3.2021

Mitä on rakkaus?

”Haukotus. Huokaus. Eikö tämä tunti koskaan pääty?” Laiska oli riparilla ja häntä unetti. Viime yönä oli tullut surffailtua kännykällä puoli kolmeen saakka yöllä ja sitten kämppään oli päässyt inisemään hyttysiä. Aamupalalle hänet oli saatu monen herätyksen jälkeen. Laiskaksi häntä oli kutsuttu jo koulussa monta vuotta. Hän saapui paikalle usein viimeisenä ja haukotellen.

Laahautuminen paikasta toiseen oli Laiskalle tunnusomaista. Häntä väsytti ja väsytti. Se johtui siitä, ettei hänen nukkumaanmenoaan oltu vahdittu kotona juuri koskaan. Tai kun oli sanottu: nyt valot pois ja nukkumaan, niin peiton alla hän oli surffaillut kännyllään vielä pitkät ajat. Häntä oli käytetty lääkärissäkin ainaisen väsyn vuoksi ja hänelle oli määrätty vitamiinipillereitä ja tuoreita kasviksia.Mutta ei, Laiska oli pysynyt Laiskana.

Viimeinkin ope lopetti ja päiväruokailu alkoi. Nyt silmäin alla Jeesuksen kajahti isosten ja papin ja nuorisonohjaajien suista ja muu leiri koetti kompata. Huokaus. Ruokaa. Kanaa ja riisiä. Namm… Se kelpasi Laiskalle. Mutta syötyä nukutti entistä enemmän. Hän vetäytyi pihamaalle suojaisaan paikkaan ja lämmin kesätuuli saatteli Laiskan piankin unten maille. Sitten pilli soi ja kun Laiskaa ei näkynyt niin häntä etsittiin ja viimein hän laahusti tunnille.

Nyt aiheena oli Uudessa Testamentissa käytetty sana rakkaus. Laiska huomasi ihmeekseen kuuntelevansa opetusta. Se johtui siitä, että hän oli nukkunut puolentoista tunnin sikeät unet. Aihekin kiinnosti häntä. Laiska ei ollut tomppeli, vaikka häntä oli joskus sellaiseksikin kutstuttu. Valvomisesta johtuva väsymyt oli vain saanut hänet vaikuttamaan yleensä kaikin tavoin hitaalta. Mutta Laiska oli poika, ja tytöt olivat alkaneet kiinnostaa häntä.

Hän oli salassa hiljaa vilkuillut erästä luokkatoveriaan Liisaa jo viime talven, mutta ei ollut uskaltanut alkaa juttusille tämän kanssa. Mutta rakkaus, tuo sana sai Laiskan huomion heräämään nyt riparitunnilla. Kävi ilmi, että Uudessa Testamentissa käytettiin kolmea rakkautta tarkoittavaa sanaa: Eros oli rakkautta miehen ja naisen välillä, filioque tarkoitti ystävyyttä ja agape tarkoitti Jumalan rakkautta ihmisiä kohtaan. Tunnin opettaja Risto-pappi korosti tätä viimeistä rakkautta. Hän otti esimerkin 1. Kor. 13 kohdasta, joka on usein luettu vihittäessä miestä ja naista avioliittoon. Risto-pappi heijasti tekstin projektorilla luokan valkokankaalle:

” Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii. ”

”Tässä apostoli Paavali on käyttänyt joka kohdassa sanaa agape. Siinä on siis kysymys Jeesuksen ja häneen uskovan ihmisen välisestä vuorovaikutuksesta. Jumala Jeesuksen kautta rakastaa ihmistä ja synnyttää hänessä vastarakkautta jossa on Jumalan rakkauden epäitsekkäitä piirteitä. Se, että Timo ( se oli Laiskan oikea nimi) on kärsivällinen, ei käyttäydy sopimattomasti eikä katkeroidu eikä muistele kärsimäänsä pahaa, on Jumalan vaikutusta Timossa.” Riston havainnollistus herätti ripariluokassa pientä rirskuntaa.

Se ei kuitenkaan Timoa häirinnyt. Hän oli tottunut naljailuun. Timo oli täysin keskittynyt Risto-papin pitämään oppituntiin. Hän alkoi miettiä itseään suhtessa kaikkeen mitä kaikki agape-rakkauden ominaisuuksia Paavali tuossa kohdassa luetteli. Ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti….Silloin Timon päässä välähti: ”Onkohan se sopimatonta, että olen aina väsynyt kun valvon liikaa. Se on varmaan äidistäkin raskasta seurata. Hän kun toivoo minulle kaikkea hyvää.”

Sinä iltana Timo meni nukkumaan ilman kännykkää. Muutaman yön jälkeen tästä tuli hänelle tapa. Laiska muuttui hämmästyttävästi Timon oloiseksi, järkeväksi ja miellyttäväksi pojaksi. Kun leiri päättyi, äiti hämmästyi ei-haukottelevaa ja virkeän näköistä Timoa joka riensi halaamaan äitiään.

Siitä lähtien Timo ei tarvinnut vitamiinipillereitä. Ihmeekseen hän huomasi myös saaneensa rohkeutta aloittaa juttua ihastuksensa kohteen Liisan kanssa. ”Hei”, hän sanoi Liisalle. ”Hei”, vastasi Liisa ja hymyili….

Jumala on rakkaus. Se, joka pysyy rakkaudessa, pysyy Jumalassa, ja Jumala pysyy hänessä. 1. Johanneksen kirje 4:16

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 9.3.2021

Mikaeli käy kellarissa

Kyl täällä vanhassa kellarissa on sit pimeetä. Yks vaivanen lamppu. Oho, ja nyt sekin palo. Missäs se ovi olikaan? Hohoi? Ei auta kun tunnustella kätösil ja mennä seiniä pitkin. Kilikali! Sinne meni. Nuuh. Nenä kertoo et se oli mustaa viinimarjamehuu. No auts! Ny osu polvi johonkin. Äh, ja täs on silkka seinä vai? Toiseen suuntaan. Yhtä häsäilemistä tää on, Mikä sil lampul tuli! Mut hei, onha mulla tulitikkuja taskus. Raaps! No johan. Tuolla se ovi onki!

Mikaeli huokasi helpotuksesta päästessään kellarista rappukäytävään. Kädessä oli vähän mehun tirskeitä ja housuissa. Ei kun pesulle. Mut hei, munhan piti ottaa kellarist äiskälle omenahilloo. Eiku takas kellariin. Mikaeli katsoi tulitukkurasiaan. Siellä oli vielä viisi tikkua. No eiköhän näillä pärjää. Ovelle ja raaps. Tikku syttyi. No täs on se meidän komero. Oho. Tikku sammu. Otetaas uus. Raaps. Taas näkee. Tossa on hillopurkki. Ohos. Taas pimeni. Uutta tikkua. Raaps. Miks se ei syty? Onks se mustapää? No oli. Raaps. Raaps ja vielä kerran raaps. Kaikki loput tikut oli käytettyjä!

Äh, eikun taas mennään seiniä pitkin. Tuoss se ovi on, siltä tunnustaa. Kahvaki löyty. Mutta miks tää ovi ei aukee? Voihan rähmä! Lukko on kilahtanu kiinni. Pitäis olla avain. Mut hei. Oliks niin et täältä on toinenki ovi pois? Äh ja äh. On tää ny. Varmaan puoli tuntii menny. Hiivitääs toiseen suuntaan. Juuri kun Mikaeli pääsi kellarikäytävän toiseen päähän, ovi sen toisessa päässä aukeni. Siellä oli Mikaelin äiti. Mikäs on? Piirakka pitäis saada jo uuniin. Hei äiti, kiva kun tulit. Lamppu katost palo ja tuli pimeetä. Sitte loppu tikut ja taas tuli pimeetä. Ja sit kellarin ovi meni säppiin.

No voi sun kanssas. Et päässy enään ulos. Johan on. Ja mikäs tuolla lattialla valuu? Ei kai mehua? On se, pimessä osuin vahingos mehupulloon. Nyt hakemaan riepua ja sassiin. Saat siivota lattian. Mut mut, koetti Mikaeli selittää. Eihän se ollu minun vika. Lamppu katost sammu… Vai sammu, kokeillaanpas, sanoi äiti. Tosiaan, ei syty. Täytyy sanoa talonmiehelle että vaihtaa lampun. Mut eihän tääl näe mitään siivota ennen sitä, valitti Mikaeli. Näkee kun haet kotoa taskulampun, sanoi äiti. Annahan se omenahillo tänne, sanoi äiti vielä.

Mikaeli kävellä lonksutteli kolmannesta kerroksesta takaisin kellariin taskulampun, vesisangon ja rätin kanssa. No nyt se lähtee. Siivottua tuli. Ja sit takasin kotiin. Mutta ei oo totta! Taas kellarin ovi on menny lukkoon. Kyl on pimeetä! Mikaelin ei auttanut kuin odottaa. Aika kävi pitkäksi. Hän asteli taskulampun valossa heidän komerolleen. Siellä oli pahvilaatikko jossa oli hillopurkkeja. Mitäs nää on? Löytyykö lakkahilloo? Nam. Mutta laatikon pohjalta löytyi pieni kirjanen. Mikäs tää sit on? Katotaanpas.

Mikaeli asteli kirjasen kanssa ulko-ovelle ja istui portaalle. Kirjasessa oli tekstiä. Vuosi 1972. Päivän tunnussana. Lyhyitä pätkiä. Mitäs tässä sanotaan tän päivän kohalla? Mikaeli luki: Te kaikki olette valon ja päivän lapsia. 1. Tessalonikalaiskirje 5:5. Ai niin, tolla laatikollahan vietiin joskus pois vanhoja lehtii. Klinks. Äiti tuli. Jaha, täällä laiskotellaan ja luulen että luetaan sarjakuvia. Eikä, harmistui Mikaeli. Ovi kilahti taas kiinni. Voi hyvänen aika. Mikä sinua auttaa isona kun oot nyt jo noin avuton, moitiskeli äiti. Mikäs sinulla on tuossa.

Vanha kirjanen, mummin varmaan. Löyty pahvilaatikost. Näytähän minulle, sanoi äiti ja luki saman tekstin kuin Mikaeli. No kylläpä sattui sopivasti. Mutta päivän lapsikin joutuu näemmä joskus kulkemaan hetken pimeässä, naurahti äiti ja pörrötti poikansa tukkaa. Äiti oli lauhtunut. Tule Mikaeli. Omenapiirakka odottaa!

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 8.3.2021

Tanskun Roope

Tanskun kylä sijaitsi kaukana täältä lähellä merta. Siellä elettiin kalastuksesta, maanviljelyksestä ja tervanpoltosta. Asukkaita kylässä oli viitisenkymmentä. Kodit olivat pieniä, hirsistä veistettyjä pärekattoisia asumuksia. Elämä tässä yhteisössä eteni vuodenaikojen ehdoilla. Kalaa saatiin niiden pyyntiaikoina. Saalis oli silti aina epävarma. Hylkeet saattoivat rikkoa verkot. Tuuli saattoi kuljettaa verkot kiville tai myrsky hävittää. Tuuli saattoi nousta äkkiä ja huonolla kelillä oli vaara veneen joutumisesta haaksirikkoon. Kylän hautausmaa kertoi karua kieltä hukkuneista kalastajista.

Maanviljely oli pienimuotoista. Muutama hehtaari viljaa, lehmä ja kasvimaa. Jyviä tuli jos oli hyvä vuosi. Tervanpoltto oli kannattavampi elinkeinon haara. Se vaati kuitenkin puita ja metsät alkoivat olla monin kohdin hakattuja. Mutta muutamakin tynnyrillinen myytyä tervaa toi mukavan lisän ansioihin. Koskaan ei tiennyt millainen vuosi oli edessä. Mutta elämisen epävarmuuteen oli suostuminen ja tyytyminen. Voimaa elämään moni ammensi uskosta Jumalaan. Kylän pieni kirkko olikin sunnuntaisin lähes täysi. Lisäksi viikolla pidettiin tupaisia. Kiertävät saarnamiehet kohtasivat kyläläisiä sään harmaannuttamissa pirteissä. Saatiin kokea lohdutusta ja sielut saivat taivaallista ravintoa.

Kerran kuultiin jostain Roopesta. Sukunimestä ei ollut tietoa, mutta huhut kertoivat ihmeitäkin tapahtuneen tupaisissa hänen ollessaan paikalla. Huhut Roopesta vahvistuivat. Sitten tuli viesti naapurikylästä Liihlahdesta. Roope aikoi kulkea Tanskun kautta syksyllä sadonkorjuun jälkeen. Olisiko joku Tanskun taloista halukas järjestämään silloin tupaiset? Puheet ihmeitä tekevästä maallikkosaarnaajasta olivat saaneet aikaan että monikin talo halusi ottaa Roopen vastaan. Talojen kesken tuli suorastaan riitaa asiasta ja täytyi arpoa tupaispaikka vetämällä pitkää tikkua. Arpa valitsi Roopen tupaispaikaksi Långin talon. Se sijaitsi aivan liki merta. Ei ollut suuren suuri mutta sisään mahtui tiheästi istuen nelisenkymmentä henkeä.

Kesä kului ja huhut Roopen pitämistä tupaisista levisivät ja laajenivat edelleen. Kiinnostus päästä kuulemaan häntä ja nähdä kenties jonkun ihmeenkin tapahtuvan oli huipussaan syksyn saavuttua. Sadonsiunaus kirkossa oli toimitettu sunnuntaina. Roopen piti saapua tulevana torstaina. Määräpäivänä väkeä kokoontui hyvissä ajoin Långin taloon. Porstuakin täyttyi tupaisvieraista. Talo pullisteli väestä ja lisää ihmisiä oli tulossa. Mutta missä oli kaivattu ja odotettu saarnaaja Roope? Ilta alkoi hämärtyä ja sitten pimetä. Roopea ei vain kuulunut. Osa tupaisväestä lopulta kyllästyi odottamiseen ja lähti kotiin.

Kun kello tuli yhdeksään illalla Långin talon oveen koputettiin. Siellä oli kolme miestä. Kaksi heistä kannatteli keskimmäistä, ontuen ja horjuen kävelevää ukkoraiskaa. Tämän vaatteet olivat repaleiset ja kuluneet. Jaloissa hänellä oli tuohivirsut ja selässä tuohikontti. Harmaa parta peitti suurimman osan hänen kasvoistaan. Ne olivat kalpeat ja väsyneet. Sinimustat ihopussit reunustivat miehen silmiä. Hän rojahti lähimmälle penkille ja huokasi syvään. Avustavat miehet istuutuivat hänen viereensä.

Oletteko nähneet saarnamies Roopea? Kyseli tupaisväki heiltä. Olemme odottaneet häntä jo monta tuntia ja osa väestä lähti jo pois. Miehet katsoivat toisiaan. Kumpi vastaisi. Kyllä olemme nähneet Roopen. Autoimme häntä matkalla ja nyt Roope istuu keskellämme. Hänellä on jo ikää seitsemänkymmentä viisi vuotta ja matka oli raskas. Roope ontuu pahasti toista jalkaansa ja se on kipeytynyt. Hänen ollessaan lapsi kalastusvene irtosi rannalla pidikkeistään ja kaatui hänen päälleen ja mursi jalan. Siitä lähtien Roope on ontunut. Hänellä ei ole nyt kotiakaan. Se paloi kesällä salaman iskusta. Hän pyytää ystävällisesti teiltä hetkeksi majapaikkaa.

Tupaislaiset katselivat hiljaa Roopea kun tämä haukkoi henkeään ja vapisi. He tuijottivat hänen loppuunkuluneita ja likaisia vaatteitaan ja risaa lakkireuhkaa hänen vieressään. Tämäkö oli se kuuluisa ihmeitä tekevä saarnaaja, josta he olivat kuulleet. Taisivat huhut olleet perättömiä. Kunhan oli puhuttu suun lämpimiksi. Osa jäljellä olevista tupaislaisista nousi hiljaisuuden vallitessa ja lähti. Paikalle jäi viitisentoista Tanskun kyläläistä. Kun oli tultu kaukaakin, niin haluttiin sentään kuulla mitä asiaa tällä Roopella oli.

Roopelle tuotiin leipää, voita ja maitoa. Hän siunasi ruoan ja söi hartaana ja hyvällä halulla. Roopen ryhti koheni aterian aikana. Hän nousi vapisten seisaalleen miesten tukemana. Väki penkeisssä pelkäsi Roopen lyyhistyvän lattialle hetkenä minä hyvänsä. Mutta kun Roope avasi suunsa hämmästys penkeissä oli suuri. Sointuva, kauas kaikuva kaunis ääni kajahti Långin tuvassa. Penkeissä istuvat tunsivat sisimmässään suurta rauhaa. Osa väestä tunsi vaipuvansa taaksepäin lämpimän voiman koskettaessa heitä. Jotkut kaatuivat ja vajosivat penkkien väliin. Sieltä alkoi kuulua ylistystä Herralle. Kiitos Herra Jeesus! Kiitos, kiitos Jeesus!

Roope puhui tupaislaisille Jeesuksen ihmeellisestä armosta ja rakkaudesta pieniä ihmisiä kohtaan, joita hän sydämellisesti rakastaa. Jeesus on tullut auttamaan, nostamaan ja kantamaan teitäkin kaikkien teidän ahdistustenne keskellä - Roopen puheen aikana lämmin tuuli kuin kesäisenä päivänä virtaili kuuijoiden joukossa. Moni, joilla oli selkäkipuja, tunsi niiden hellittävän. Jonkun reumaiset sormet alkoivat toimia. Sielun haavat paranivat. Katkeruus väistyi monesta sydämestä sinä iltana anteeksiantamuksen hyökyaallon viemänä. Väkeä alkoi nousta penkeistä ja hypellä ylistäen Jeesusta.

Kun Roope lopetti puheensa, sisään tupaan juoksi miehiä. Missä palaa? Näimme liekkien loimuavan tämän talon yllä. Väki kohahti. Sen oli täytynyt tapahtua Roopen puheen aikana. Ilta Långin talossa oli vaihtunyt yöksi kun viimeiset tupaislaiset lähtivät kotiinsa. Långin talossa Roope ja hänet tuoneet miehet saivat yösijan. Seuraavana päivänä väkeä tuli takaisin Långin taloon. He pyysivät Roopea jäämään Tanskun kylään. Hän saisi pysyvän asumuksen kylässä tyhjilleen jääneesta kalastajan mökistä. Ruokaa ei tulisi puuttumaan.

Roope suli kyyneliin kuullessaan kyläläisten ehdotuksen. Sitten hän kertoi miksi hän ei voi jäädä. Hän oli kauan sitten saanut Jumalalta kutsun kiertää kylissä kertomassa Hyvästä Paimenesta ja lohduttamassa kärsiviä ihmisiä. Roopella ei ollut puolisoa eikä perhettä. Siksi hän oli vapaa kulkemaan sinne minne Pyhä Henki ohjasi häntä. Vuosien kuluessa hän oli kyllästynyt kiertämiseen ja sen tuomaan väsymykseen ja vaivaan ja oli hankkinut itselleen pienen mökin. Sitten siihen oli iskenyt salama ja se oli palanut poroksi.

Roope oli kokenut Herran näin muistuttavan häntä lupauksesta olla koko ikä hänen käytettävissään. Niin Roope oli jatkanut evankelistan matkaansa. Nyt hän oli tässä, mutta vielä oli rannikolla monia kyliä, joissa hän ei ollut ennättänyt käydä. Kuitenkin hän lupasi viipyä vielä joitain päiviä Tanskun kylässä. Sitten tuli aika jatkaa matkaa. Lähes koko kylä oli saattelemassa Roopea. Yksi kylän miehistä oli luvannut viedä hänet hevosellaan seuraavaan kylään. Mukaansa Roope sai Tanskun väeltä repun täyden leipää ja kuivattua kalaa ja pinkan puhtaita vaatteita. Kyyneliä vuodatettiin ja halattiin ja jätettiin toinen toisensa hyvä Jumalan ja Vapahtajan haltuun.

Sen tähden ylpeilen mieluimmin heikkoudestani, jotta minuun asettuisi Kristuksen voima. 2.Korinttilaiskirje 12:9

Pekka Päivärinta

Päivän saarna 7.3.3021

Kaarlon profetiat

Kaarlo oli 11-vuotias vilkas vaaleatukkainen poika. Hänen vanhempansa olivat tulleet kesäleirille vierailupäivänä tapaamaan häntä. Tämä lastenleiri oli seurakunnan järjestämä neljän päivän pituinen seikkailuleiri. Kaikille neljällekymmenelle lapselle oli ohjelmaa aamuvarhaisesta iltamyöhään. Leiripäivät alkoivat lipunnostolla ja aamuhartaudella ja päättyivät iltahartauteen ja rukoushetkeen. Yksi leirin kohokohdista oli riippusiltavaellus korkealla puihin kiinnitettyä rataa pitkin. Tästä ja kaikesta muusta Kaarlo kertoi innokkaana vanhemmilleen. Vanhempien vierailuhetki päättyi kahveihin. Sitten sanottiin heipat.

Kahden päivän kuluttua iskä oli hakemassa Kaarloa kotiin. Automatkalla Kaarlo kertoi silmät säihkyen tulleensa leirillä uskoon ja täyttyneensä myös Pyhällä Hengellä. Kaarlon isä kuunteli poikaansa hiljaisena. Sisimmässään hän kiitti Jumalaa tästä rukousvastauksesta ja pyysi, että Kaarlon usko olisi kestävä ja koko elämän mittainen vaellus kohti taivaallista kotia.Kotona Kaarlo kertoi äidilleenkin ja kaikille kolmelle sisarukselleen saamastaan sisäisestä rauhasta ja kielilläpuhumisen ja profetoimisen armolahjasta. Äiti iloitsi. Sisarukset kuuntelivat vaitonaisina.

Hei, mitä se kielilläpuhuminen on? kysyi Jutta, Kaarlon isosisko. Se on Pyhän Hengen lahja, vastasi Kaarlo. Niin leirillä oli opetettu. No voitko nyt puhua sitä kieltä. Haluaisin kuulla. Eeli Eeli halleluja ka zierlo ka zandoo...riittää, sanoi Jutta. Hei, kuulosti hienolta, totesi pikkuveli Juhani. Mutta mitäs se profetoiminen on? Ennustamistako? Tavallaan se on ennustamista, mutta se voi olla myös kehotusta ja opastusta, jopa nuhteluakin. Sanoman antaa Pyhä Henki niin kuin hän tahtoo. Niin meille opetettiin. No ketkä sellaisia lahjoja voivat saada,kysyi Jutta. Jokainen, joka uskoo Jeesukseen, vastasi Kaarlo. Raamatussa uskovia kehtotetaan pyytämään että Pyhä Henki täyttäisi heidät. Meneekö siitä järki? Kysyi nyt Juhanin kaksoisveli Matti. Höh, sanoi Kaarlo. Pyhä Henki on sisäisen voiman ja rakkauden ja raittiuden Henki. Niin meille opetettiin.

Olisiko sinulla profetiaa minulle? Kysyi isosisko Jutta. Minä kysyn, vastasi Juhani. Hän katsoi taivaalle ja oli hetken hiljaa ja rukoili. Tässä, sanoi Kaarlo. Jeesus sanoo sinulle Jutta, että hän rakastaa sinua. Siksi hän myös haluaa varoittaa sinua Mikosta, johon olet ihastunut. Hän ei rakasta sinua, vaan koettaa käyttää ihastumistasi hyväkseen. Pysy kaukana hänestä. Jutan kasvot olivat tulleet Kaarlon sanojen aikana tulipunaiseksi. Nyt hän huusi: Älä sinä puutu minun asioihini. Olet kuunnellut salaa kun olen soittanut hänelle ja nyt puhut mitä sattuu saadaksesi huomiota! Kaarlo sanoi: Jutta, kahden minuutin kuluttua Miko soittaa sinulle ja pyytää sinua lähtemään kanssaan heidän mökilleen. Älä suostu. Jutta katsoi Kaarloa silmät säkenöiden. Minä lasken aikaa, hän sanoi.

Kahden minuutin kuluttua Jutan puhelin soi. Miko soitti ja pyysi Juttaa mökille. Jutta sanoi jotain että en osaa vielä sanoa ja sulki puhelimen. Jutta lähti omaan huoneeseensa. Äiti oli kuunnellut lastensa keskustelua. Kuulkaas, tulkaa nyt välipalalle. Sitten lähdetään keräämään mustikoita. Välipala maistui myös Jutalle. Hän päätti lähteä mukaan marjareissulle. Mikon mökkijutun hän sivuutti. Iskä ajoi ja muu perhe lauloi nuorten hengellisiä lauluja. Metsässä isä ja äiti juttelivat keskenään. Isä ehdotti, että ottaisi Kaarlon mukaan parin viikon päästä olevaan katuevankeliointi-iltaan. Äitiä vähän arvelutti Kaarlon nuori ikä ja se, että uskoontulosta oli vasta vähän aikaa. Kuitenkin hän sitten suostui isän ajatukseen.

Kaarlo oli innoissaan päästessään kadulle kertomaan Jeesuksesta, jota hän oli oppinut rakastamaan. Oli hyvä sää ja oli toripäivä. Kaarlon isän evankelioimisryhmä tapasi paljon ihmisiä. He olivat saaneet luvan käydä myös läheisessä kapakassa laulamassa ja puhumassa uskosta Jeesukseen.Kapakka oli puolillaan ihmisiä. Tilaa viiden hengen ryhmälle löytyi mukavasti. He joivat kahvit ja asettuivat sitten karaokemikrofonin luo. Pian he lauloivat kaksi hengellistä laulua. Niille taputettiin. Sitten Kaarlon isä piti puheen. Hän päätti sen kehotuksen sanaanToisen Korinttilaiskirjeen neljännestä luvusta: ”Emmehän me julista sanomaa itsestämme vaan Jeesuksesta Kristuksesta: Jeesus on Herra.”

Silloin joku yleisöstä sanoi: Kas, täällä on nuorimieskin mukana. Minä haluaisin kuulla mitä hän sanoo Jeesuksesta. Kaarlon isä kysyi mitä Kaarlo aikoo? Kaarlo otti mikrofonin ja kertoi uskoontulostaan ja saamistaan Pyhän Hengen lahjoista. Profetoi meillekin, kuului silloin naisen ääni salin perältä. Minä kysyn Herralta, vastasi Kaarlo. Hän rukoili ja sanoi sitten: Sinä olet Jeesukselle hyvin rakas. Sinä olet menettänyt viime viikolla ainoan poikasi onnettomuudessa. Sydämesi on täynnä surua. Mutta Jeesus tahtoo lohduttaa sinua. Hän sanoo sinulle: tulet näkemään poikasi kerran taivaassa.

Salin puheensorina vaikeni. Sitten alkoi kuulua naisen nyyhkytystä. Profetiaa pyytänyt nainen tuli Kaarlon luo ja pyysi tätä rukoilemaan puolestaan. Kaarlo ja koko ryhmä rukoilivat. Kun nainen oli mennyt takaisin, joku toinen pyysi profetiaa itselleen. Pyytäjä tuntui sitten naureskelevan pöytäkaverilleen jostain asiasta. Kaarlo sanoi jälleen: Minä kysyn. Rukouksen jälkeen Kaarlo sanoi: Palaa takaisin vaimosi luo. Olet karkumatkalla ja suuressa vaarassa. Mutta juuri nyt vaimosi on valmis ottamaan sinut vastaan ja antamaan sinulle anteeksi. Nauru profetian pyytäjän pöydässä taukosi. Pöydästä nousi mies, joka näytti olevan täynnä suuttumusta. Mutta sitten hän painoi kädet kasvoihinsa ja purskahti itkuun. Hän itki pitkään. Sitten hänkin pyysi esirukousta ja sen saatuaan lähti. Hän sanoi menevänsä kotiin.

Nyt ei enää kukaan pyytänyt Kaarloa profetoimaan. Kaarlo vielä vakuutti kaikille Jeesuksen rakastavan heitä jokaista. Jeesus odottaa teitäkin luokseen. Antakaa hänen tulla ystäväksenne ja matkaoppaaksenne. Kaarlo päätti lyhyen puheensa kehotuksen sanaan. Ryhmä lauloi vielä yhden laulun ja jatkoi sitten matkaansa. Kotona Kaarlon isä ihmetteli poikansa rohkeutta, sanavalmiutta ja hänen saamiaan profetioita. Silloin Kaarlo kertoi leirillä muistolauseeksi saamastaan raamatunkohdasta. Lue se meille, pyysi isä. Kaarlo luki Jeremian kirjan ensimmäisen luvun jakeen seitsemäntoista: ”Astu heidän eteensä ja puhu kaikki, mitä minä käsken sinun puhua.” Kaarlon vanhemmat ymmärsivät nyt, että heidän poikansa oli saanut Jumalalta evankelistan kutsumuksen.

Pekka Päivärinta